torstai 9. heinäkuuta 2009

JA ME KAIKKI OLTIIN VIHERVAARAN ANNOJA...


Säkylä

Lapsuus tuoksui mummolan ruusupihalta. Amanda oli kaunis mummo ja minä olin hänen ainoa lapsenlapsensa. Sain touhuta Säkylässä järven rannalla lapsen mielikuvitusta inspiroivassa ympäristössä mitä mieleen tuli. Mummoni pihalla siilit tulivat iltaisin maitokupilleen: emo edellä ja poikaset perässä. Sain kammata mummoni mustia, pitkiä hiuksia ja kiertää ne sykerölle. Rakensin sadoista säilytetyistä joulu- ja onnittelukorteista taloja, jotka yksi lapsen puhallukseni pyyhkäisi kumoon. Usein upposin lapsenmaailmaani, jonne eivät yltäneet aikuisten sanat, ei mikään todellinen ympärilläni.

Kotona tuoksui usein maksalaatikolta ja lihasopalta. Koti-ihme Elli hoivasi, rakasti ja nauroi. Hänen iloinen naurunsa kietoutui ympärilleni kuin taikina kiertyi hänen ihmeen pehmeissä pullalonkissaan. Joka keskiviikko tuli Aku Ankka, jota kukaan ei ehtinyt minulle lukemaan ja usein seisoin nurkassa, kun tästä aloin kiukuttelemaan. Isän kanssa pyöräilimme pitkin Säkylää: isä ajoi ja minä istuin tarakalla ja pidin isästä lujasti kiinni. Naapurin Hannun kanssa ajettiin kaupan tasaisella pihalla punaisella polkuautolla. Välillä isä, joka oli kauppias, nosti minut kaupan tiskille ja laulaa lorautin jotain asiakkaille tai kerroin jonkun itse keksimäni tarinan. Tädit ja sedät nauroivat ja antoivat nallekarkkia. Amandalla oli aina kettukarkkia, mutta sitä oli vain mummolassa. Sitten sairastuin vakavasti auringonpistokseen ja olin sairaana kolme kuukautta, josta ison osan Turussa sairaalassa. Meni kauan kunnes pystyin taas kävelemään kaatumatta. Koko ajan huippasi. Isä nukkui kanssani olohuoneen lattialla patjoilla, koska en voinut olla sängyssä huimauksen takia. Sitten siirryin hetekalle. Kuulin uneni lävitse, kuinka isä puhui jollekin vieraalle sedälle, että ’nyt hankitaan likalle televisio’. Siitä alkoi Lassie ja Rintintin. Toisessa oli suomalainen selostus, mutta toisessa oli tekstitys, eikä kukaan ehtinyt lukea. Silloin, neljävuotiaana, avasin sanojen maailman ja opin ihan itse lukemaan ja sen jälkeen kaikki oli toisin. Kirjat alkoivat silloin viedä elämääni ja verbaaliakrobatiasta tuli myöhemmin lempilajini puutarhan hoidon ohella. Minua ei siis koskaan raahattu aamupimeällä tuuleen ja tuiskuun, ei viety päivähoitoon. Isäni sanoi, ettei koiranpentuakaan saa herättää kesken uniensa, miksi sitten ihmislapsen saisi. Minä sain nukkua pitkät aamut tai olla nukkumatta, ihan, miten halusin. Suojattu, suloinen lapsuus!

Kerimäki

Muutimme kahdeksi vuodeksi Kerimäelle, jonne isäni lähti pitämään leskeksi jääneen sukulaistädin kauppaa. Jälleen asuimme ihan järven rannalla. Yhtäkkiä sukelsin kirkkaaseen Puruveteen ja tunsin kuinka veden syli oli hyvä. Ensin uin veden alla ja sitten jo uskalsin pitää päätäkin pinnalla: minä uin! Naapurissa asui punatukkainen Katriina, ystävä kuin Vihervaaran Anna. Keksin leikin, että olemme intiaaneja. Riisuimme itsemme alasti ja minä otin kaupan varastosta punamultaa, jonka sotkin veteen. Sivelin Katriinan ihan punanahaksi ja itseni myös. Juoksimme intiaanihuutoja kiljuen pitkin pihaa, kunnes Katriinan tomera äiti näki meidät ja se oli sen leikin loppu. Pesu kesti vähän kauan ja Kati taisi saada piiskaa. Seuraavaksi otin muovailuvahaa ja pehmensin sen ihan lötsiksi kuuman hellan päällä. Sanoin Katille ja meitä nuoremmalle serkulleni Tintille, että ’laittakaa silmät kiinni ja vaikka mitä teen, ei saa avata’. Hieroin tyttöjen hiukset muovailuvahaan ja sitten annoin luvan avata silmät. Kati suhtautui asiaan asianmukaisen innostuneesti, mutta Tintti uhkasi mennä kielittelemään, ellen sotke omaakin päätäni. Se oli pakkotilanne, sillä muutoin olisi tullut selkäsauna. Samana päivänä minut ajettiin kaljuksi ja seuraavana päivänä menin kansakoulun ensimmäiselle luokalle. Olin hyvin persoonallinen näky ja ruustinna Sylvi Koskimies ei yhtään pitänyt siitä, että puhua pulputin koko ajan. Vietin elämäni ensimmäisen koulupäivän kaljuna nurkassa seisten. Ensimmäisen luokan luokkakuvassa minulla oli sentin sänki. Jälkeenpäin on hirvittänyt, kuinka töhrin Katriinan ihanat, pitkät hiukset, upeat palmikot. Kati vain nauraa jutulle vieläkin kuin ihan oikea Vihervaaran Anna, mitä hän ehkä onkin.

Luvia

Parin Kerimäen vuoden jälkeen muutimme pieneen merenrantakylään Luvialle. Perheessämme oli tällöin jo minua viisi vuotta nuorempi Merja ja lisäksi sain rankan ’vinkumisen’ seurauksena sekarotuisen koiran, jolle annoin nimen Honey.

Luvian suolainen merituuli meni suoraan veriin ja päähän. Rakastin ensi hetkestä kaikkea mereen liittyvää kampeloista uimisen keveyteen. Löysin uuden lettipääystävän Merin, jonka kanssa kiipesimme hänen kotitalonsa jättimäiseen vaahteraan mukanamme eväät ja Välskärin kertomukset. Siellä vienosti siilautuvan valon hohteessa luimme toisillemme vuorotellen jännittäviä kertomuksia. Välillä suljimme silmämme ja kuvittelimme, että olemme pienen lasipallon sisällä, jättiläinen pitää meitä kädessään ja tarkkailee. Välillä meitä huhuiltiin, mutta emme aina välttämättä vastanneet, sillä houkutus jäädä sadun maahan oli liian suuri.


Merillä oli Gotlannin poni Sammy, jolla teimme koko päivänkin kestäviä ratsastusretkiä. Joskus ratsastimme Merin perheen huvilalle ja joku onnellinen sai aina ratsastaa ponin mereen uimaan. Merin kanssa kävin myös ensimmäisen kerran teatterissa. Katsoimme Molierin Luulosairaan ja sen jälkeen fantisoimme näyttelijäuraa kauan. Rakensimme vintille kulisseja, joissa näyttelimme mm. Hannun ja Kertun. Sivuosiin kelpuutimme Merin pikkusiskon sekä jonkun muun pienemmän vaikka huhuilevan pöllön rooliin. Yleisöksi keräsimme aina paljon väkeä nimellistä maksua vastaan. Kuumina suvipäivinä pidimme näytökset pihalla, jonne vedimme pitkät narut puusta toiseen esiripuiksi. Kerran ratsastimme maatilan jättimäisillä sioilla ja olimme yltä päältä mudassa mätkähdettyämme maahan vastentahtoisen eläimen selästä. Mieleenkään ei tullut, miten vaarallista touhumme oli....Hyvin tunnelmalliset tallijoulut eivät unohdu koskaan, sillä vieläkin tunnen Sammyn heinien tuoksun, omenat, jotka ponille toimme, tulen, jonka sytytimme Porin Mattiin, kaakaon, jonka tallissa joimme…


Kasvoimme Vihervaaran Annan tahtiin. Kaikki Anna –kirjat luettiin ja paljon muuta. Äiti yritti valvoa lukemistani, että olisin joskus edes nukkunut, mutta kun valot oli sammutettu huoneestani, otin taskulampun ja jatkoin lukemista sen valossa peiton alla. Lukeminen toi väistämättä kirjoittamisen. Päiväkirja tosiensa jälkeen täyttyi. Niihin vuodatettiin ensirakkauden katkeransuloiset kyyneleet, kaikki mikä koettiin epäoikeudenmukaiseksi kuin myös muistoruno John F. Kennedylle. Niihin taltioitiin myös pieniä kauneusniksejä, arviointeja koulun pojista ja joskus katkeria vuodatuksia jonkun petoksellisuudesta. Tulivat ja menivät ensisuudelmat, kotihipat ja ensimmäiset poikaystävät. Housut olivat leveälahkeiset ns. merimieshousut ja ensimmäisiin liiveihin oli pakko laittaa vessapaperia, kun muuten olisi ollut liian tyhjää.

Ja sitten meistä tuli teinejä...

Onneksi sitten tuli Twiggy, joka loi uuden nuorisomuodin laihuudesta ja pisamaisuudesta ja Qvint, joka lahjoitti meille ruipeloille sopivan minihameen. Meikki oli mustat kajalit silmän ympärillä ja pitkät hiukset ja jakaus keskellä päätä.


Tuota aikaa kuvaa mielestäni varsin osuvasti yksi lehtikirjoitukseni, josta tässä osa: Meidän lapsuutemme ja nuoruutemme oli eri kuin teidän. Meidän piti kuunnella sotajuttuja, syödä kalanmaksaöljyä, käydä pyhäkoulua, kirjoittaa raittiuskilpakirjoituksia, kerätä 200 kasvia ja opetella vielä nimet ja heimot latinaksi, kuunnella Markus-sedän Kaurapuurojuttuja radiosta ja talvisin hiihtää kouluun 10 kilometriä kovassa pakkasessa. Ei ollut koulukyytejä, ei laskettelulomia, ei ulkomaanmatkoja, ei videoita, ei viikkorahoja, ei muotivaatteita. Vaan mitäs siitä, sillä meistä tuli pirunmoisen sisukkaita ja kaikki otettiin takaisin teini-iässä ja myöhemmin vielä monin kerroin. Meillä oli E-pillerit ja vapaa sexi. Me olimme E-pillerien koekaniinit. Me taisteltiin Martin Luther Kingin ja Mustien Pantterien rinnalla. Meillä oli Che ja teiniliitto, punkku ja vallankumous ja pää täynnä huumaavia ihanteita. Meillä oli myös Beatles, CCR, Dylan ja jazz. Meistä tuli jotakin, oli ihan pakko tulla. Vaikka me laulettiin aamuun asti Blowing in the windiä, me saatiin valkolakit ja opiskelupaikat, avioliitot ja –erot, asuntovelat ja lapset. Meistä tuli kaupunginjohtajia, opettajia, kotirouvia, liikemiehiä ja –naisia, teollisuusjohtajia, lääkäreitä ja etenkin kunnon keskiluokkaisia porvareita, yhteiskunnan tukipilareita.


Niinpä. Tuli käytyä Porin Yhteislyseo, jonka käytävillä vaelsi samoihin aikoihin tuleva Kansallisbaletin johtaja Jorma Uotinen, joka jo silloin erottui persoonallisella tyylillään. Ensimmäinen toimitusharjoittelupaikka. Pyrkiminen lukemaan historiaa Jyväskylän Yliopistoon. Hyvä työtarjous, johon oli pakko tarttua. Ensimmäinen avioliitto. Lapsi. Oma talo. Avioero. takana monia lehtijuttuja ja tuhansia luettuja kirjoja. Ensimmäiset ulkomaanmatkat ja aina alppimaahan. Ja syöpä.

Melanooman jälkeen kirjoitin yhteen keski-ikäisiä naisia koskevaan kirjaan: Toisaalta kun sairastuin melanoomaan ja odotin kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen tietoa mahdollisista etäpesäkkeistä, tajusin, että pahinta on elämätön elämä. Olin aina ollut tunnollinen, kunnollinen, ylivelvollisuudentuntoinen puurtaja, raataja. Olin koko siihenastisen ikäni maksanut jotain järkevää: opintovelkaa, tonttia, asuntoa. Vain puhtaasta tunnollisuudesta jatkoin vuosikausia avioliittoa, jossa ainoan lämmön soi hyvin tehty leivinuuni. Nyt haluan, että elämästä löytyy puurtamisen lisäksi paljon iloa. Nyt maksan välimerensinistä rättikattoautoa, kasvatan salaista puutarhaa, opiskelen italiaa, ja nykyisen kotini kuumin piste löytyy aivan muualta kuin leivinuunista. Silloin vuosia sitten syövän jälkeen oli aika hypätä ja se kannatti.


Muuratsalon saari

Se kannattaa vielä tänäkin päivänä. Kohtasin Elämäni Miehen 3.3.1984 ja kirjoitin silloin Kodin Kuvalehteen julkaistun pikkujutun Irti oravanpyörästä. Sama onni on jatkunut ja vain kasvanut. Intohimo vain lisääntyy vuosien myötä. Yhteinen lapsemme kirjoitti Jyväskylän Lyseosta ja hakee yliopistoon lukemaan uskontotieteitä tai sosiologiaa. Kotona on vielä Grande Diva Olga, novascotiannoutajamme. Puutarhamme ei ole enää salainen, vaan viidessä lehdessä esitelty ja monen kävijän kohde. Ensi keväänä se esitellään televisiossa Ihana piha –ohjelmassa. Nykyhetki on antoisa ja vahva: pidän blogia, jossa arvostelen kirjoja neljälle kustantajalle, tuon sinne myös puutarhaani ja elämäni tähtihetkiä. Pitkässä jatkumossa se muistuttaa päiväkirjaa, mutta pääpainotteena ehdottomasti kirjallisuus. Ratsastus on tullut takaisin elämääni issikkojen myötä. Myös uudet seikkailut odottavat nyt jo keski-ikäistä pariskuntaa. Kuulumme Savonlinnan oopperajuhlien vakikävijöihin, mutta yhtä hyvin bilettämme rockia. Haaveissa on asua eläkepäivien koittaessa jonkin aikaa ainakin Irlannissa, Englannissa ja myös alppimaat houkuttelevat… Puutarhamme saa villiintyä eli nurmikko väistyköön ja runsas rönsyilevyys kärhöineen ja sormustinkukkineen vallatkoon alaa. Minä kirjoitan paljon ja osallistun silloin tällöin myös kirjoituskilpailuihin, joissa olen pärjännytkin. Kielten harrastus on ilman muuta kuvioissa kuin myös oman kunnon vaaliminen ja ystävyyssuhteiden ylläpito. 40 vuoden jälkeen hain esille myöskin Katriinan, oman Vihervaaran Annani ja siitä me vain jatkoimme kuin ei vuosia olisi välissä ollutkaan. Suvella ajamme Carmenin jälkeen taas Kerimäelle ja pulahdamme Katin kanssa Puruveteen kuin silloin ennen. Ja vesi on kirkasta kuin silloin lapsena ja sukellamme silmät auki ja näemme kaikki veden ihmeet – ja toisemme. Ja taas olemme pieniä tyttöjä, joiden koko olemus huutaa: Täältä tullaan elämä!

Täyttäessäni pyöreitä kirjoitin lehteen pienen pätkän, ikään kuin tiivistelmän meistä suurista ikäluokista:

Me keski-ikäiset, varttia vaille tai varttia yli 5-kymppiset, olemme mieletön juttu! Me olemme ruuhkavuodet, pörssikurssi, 60 työtuntia viikossa; me olemme laatuaikaa puolisolle, ei vielä aikaa lapsenlapsille; me olemme e-pillereiden koekaniinit, vapaan rakkauden apostolit; me tapaamme toisiamme hyvän ruoan ja viinin merkeissä, me patikoimme alpeilla ja juhlimme pyöreitä laulaen aamunkoittoon Tom Dooleya tai Where have all the flowers gone?

Me opettelemme kieliä, osa meistä jo asuu unelmamaataan Me pissaamme Suomen kalleinta virtsaa, sillä emme usko saavamme raffinoidusta ruoasta kaikkea, mitä tarvitsemme. Varmuuden vuoksi syömme monenlaista omegaa, aata, beetä, ceetä ja deetä, kalkkia, sinkkiä, magnesiumia…

Meillä on murhetta lapsista, joiden vetelyys joskus ärsyttää ja joskus itkettää. Mutta vain yksin ja salassa: itkupilleiksi meistä ei ole. Meillä valo näkyy aina tunnelin päässä ja ellei näy, vahvin meistä vie sen sinne. Me osaamme nauttia elämästä. Meidän ovat kaikkien aistien juhlat!

18 kommenttia:

  1. Herranjestas mikä stoori! Istuin tässä ja luin, ja melkein aamupuuro paloi pohjaan..Kahvit on vielä keittämättä.

    Olet sinä aikamoinen lapsi ollut, ja sinun maailmasi on ollut mielikuvituksellinen!
    Minullakin on ollut lapsuudessani seikkailua ja tapahtumia, nyt mietinkin onko omilla lapsillani samanlaista. Tuntuu, ettei ihan ole. Maailma on muuttunut. Ja vaikka ihmisellä/lapsella olisi vilkas mielikuvituskin, se suuntautuu nykymaailmassa erilaiseen tekemiseen jne.

    Jäi mieleeni isäsi sanat, että nukkuvaa koiranpentuakaan ei saisi herättää, miksi siis ihmislasta..Tätä onneksi sain noudattaa suurimmaksi osaksi omien lasten kanssa kun olin heidän kanssaan kotona kun olivat pieniä. Minäkin sain olla. Kun äiti oli töissä, olin mummun hoivissa.

    VastaaPoista
  2. Juu, nyt tiedät, miten villi kauhukakara minä olin;-)

    Mutta ihan vakavasti: Jotain oli silloin hyvää eli oli aina kavereita, kun lapsia oli monissa perheissä paljon (meillä tosin vain 2), ei tunnettu semmoisia vaaroja, jotka olisivat estäneet lapsia kirmaamasta pitkin pihoja ja kylänraitteja ja tärkein kaikista: VANHEMMILLA EI OLLUT AIKAA TAI TARVETTA TEHDÄ LAPSILLE KAIKKEA VALMIIKSI JA VIEDÄ PUUHAMAAHAN. Viime mainittu asia antoi tilaa lapsen mielikuvitukselle ja lapsuuden seikkailulle!

    Minäkin sain Merin kohdalla toteuttaa unelman, että lasta ei tarvitse aamulla herättää klo 6, kuten oli esikoiseni kohdalla. Se on ollut yksi elmäni tärkeistä asioista!

    Sooloilija, valitettavasti joudumme monista syistä nyt vahtimaan/valvomaan lapsia enemmän. Onneksi Meri sai viettää lapsuutensa tällä saarella ja 'puuhamaaksi' riittivät saaremme vuoret, rannat, metsät ja luolastot.

    Olen onnellinen , jos tämä kolahti sinuun! Olen tätä vähän pantannut, koska en halua leimautua ikäni takia millekään vuosikymmenelle, mutta ensimmäinen komentti tulikin eri vuosikymmenellä syntyneeltä: ehkä jotkut asiat ovat kuitenkin ajasta riippumattomia...

    VastaaPoista
  3. Voi Leena miten ihanan lapsuuden kuvauksen kirjoitit! Aivan kuin lukisi jotain kirjaa!
    Minullakin oli aika mielikuvitusrikas lapsuus, en vaan osaisi sitä laittaa paperille niin hyvin.

    VastaaPoista
  4. Leenuska! Oletpa aikamoinen!

    Pidin kovasti tavastasi kirjoittaa. Välitit tekstilläsi lapsuuden valoa, joka on ilmeisen sammumatonta lajia.:)

    VastaaPoista
  5. Jael, kiva että pidit ja laita sinäkin vain muistot blogiin, että saadaan lukea. Nämä meidän jutut ja lapsuudet ovat jo mennyttä ja huomisen historiaa.

    Avatar, tämä olikin se Leenuskan valopuoli eli tällaista oli oikeesti ja todella. No, kyll' tää sammuu nopeestikin ellei tenkiikka helpotu tai mun aivot muutu teknisiksi;-) Toki näitä voi muistella, vaikka stopanneen tietokoneen äärellä, mutta miten saan nämä jutut sitten teille!

    VastaaPoista
  6. Kiitos Leena!

    Tämä oli NIIN suloinen.
    Olen Sinua vanhempi ja tiedän, kuinka paljon mielikuvitukselle jäi tilaa ollessamme lapsia. Olen siitä erityisen kiitollinen ja onnellinen!
    Minä kirjoitin myös, ja "jouduin" - silloin se tuntui siltä - aina lukemaan kaikki aineeni luokan edessä. Vihot ovat kymppejä täynnä. Äiti säästi ne. Äidinkieli oli minulle rakkain aine, ja olen edelleen suoranainen friikki! :) saksankieli toinen, musiikki kolmas.
    Nuoruuskuvauksesi oli myös ihana. Lähdin Saksaan 1967 ja elin tuon kuohuvan ajan siellä (yhteensä 10 vuotta). Sielläkin kuohui, mutta ei missään tapauksessa sillä tavalla kuin San Fransiscossa, josta näin vastikään ohjelman televisiossa. Se meno ahdisti minua.

    Nyt aikuisena elämä on täyttä ja ihanaa - sairaudesta huolimatta. Minulla ei ole rinnallani puolisoa, mutta yllin kyllin ystäviä, joiden kanssa jakaa ajatuksia. Ikä on tuonut tullessaan myös sitä seesteisyyttä ja ymmärtämystä, joita olen aina kaivannut ja etsinyt.

    Elämä on totisesti "ihmisen parasta aikaa!" :)

    VastaaPoista
  7. Eve, minäkin aina 'sain' lukea aineeni luokalle. Äidinkielen opettajani lukiossa sanoi: "Tytlöt, näin ei sitten kirjoita ylioppilaskirjoituksissa kukaan muu kuin Vähä-Mattila (minä), mutta haluan näyttää teille kuka on Suomen tuleva naispuolinen Waltari." Siis mun päälle alitettiin liian nuorena liina raskas viittaa. Waltarinna arvoa en koskaan pystynyt luanstamaan, mutta aina olen sekä lukenut että kirjoittanut.

    Katsoimme saman filmin San Fransiscosta. Osa siitä ahdisti, osa toi kaiputa. Osa minusta on ikihippiä.

    Seesteisyys! En tunne koko sanaa, sillä palan tulessa!

    Ehkä tyyni poukama tulee sitten aikanaan.

    VastaaPoista
  8. Ihmisen elämä on tarinaa, usein onneksi ihanaa... Ja oi ihana Anna vaeltaa ihanasti mukana näissä askeleissa. Lukijalle, erityisesti lapselle (mutta myös aikuiselle), on ihanaa kohdata itsensä kaltaisuutta, saada samaistua ja hengittää kirjan kanssa samaan tahtiin... Anna on varmasti yksi niistä hengettäristä, jotka ovat tehneet ikuisen pesänsä hyviin moneen sydämeen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja/Kirjojen kamari, miten minä näin huolimaton olen ollut. Ehkä Luvialla tai Porissa...Niin samaa mieltä kanssasi. Annat olivat rohkeita ja vauhdikkaita. Olin itsekin vähän sellainen poikatyttö eli kajaleihin oli matkaa! Kiitos♥♥

      Poista
  9. Leena, löysin sattumalta tällaisen aika kattavan elämäkertasi. On sinulla ollut vaiherikas elämä iloineen ja suruineen. Niin kuin sanoin, paljastui minulle sinun kirjoituslahjakkuutesi jo ihan muutamassa lukemassani viestissä. Lapsuutesi ja nuoruutesi on lähes vastakohta omalleni. Olet asunut eri puolilla Suomea, minä vaan Järvenpäässä, Sipoossa ja sitten taas Järvenpäässä. Äidinkieli oli minulle vaikeaa, varsinkin sen tuottaminen. Synnyin vähän ennen suuria ikäluokkia eikä koti ollut varakas. En ollut hyvä oppilas, mutta ylioppilasluokallani olin niiden harvojen joukossa, jotka eivät olleet jääneet luokalle kertaakaan. Oikeastaan vasta lukion jälkeen tajusin, miten opiskellaan tunnollisesti, ja sitten kaikki onkin mennyt hyvin.

    Syövästä kertoessasi lausuit viisauden: "pahinta oli elämätön elämä", ja siltä varmaan on tuntunut, kun jännittää tuloksia sairaudesta. Onneksi kaikki on mennyt hyvin. Kerroit Savonlinnan oopperejuhlista. Kerran olimme siellä ja Helsingin oopperassakin jonkun kerran, mutta nyt viime vuosina olemme keskittyneet elokuvaoopperoihin, joita aluksi katsoimme Helsingissä mutta viime vuosina Järvenpäässä. Niissä on loistopalvelu väliaikatarjoiluineen. Sydämesi on jäänyt Alppimaahan. Olemme pari kertaa ajelleet Euroopan halki ja sitten ajelleet Etelä-Saksassa ja Itävallassa. Salzburg, Hitlerin kotkanpesä sekä Pohjois-Italian Alpit! Kyllä niihin maisemiin sydän jää ja tekisi mieli ottaa näkymät mukaan.

    Kerroit perheestäsi. Jospa minäkin jotain. Vanhin poika Jukka on maanmittausdiplins asuu 1 kmn päässä, tytär Leea väitteli mikrobiologian alalta, asuu Oulussa ja nuorin poika Timo väitteli Treen tekn yliopistossa, oma firma Veracell Treella. Viime lauantaina taas kävimme siellä, heillä kolme tyttöä, Jukalla tyttö ja poika ja Leenalla poika.

    Urheilu on ollut isossa osassa elämässäni. Muistan isäni aina sanoneen todistustani katsoessaan: jaa, jaa, urheilussa kymppi mutta kielissä huonot arvosanat. Eikä hän tykännyt siitäkään, kun olin iltaisin urheilukentällä treenaamassa. Lukion liikunnanope, joka kannusti minua, haki minut autolla joskus kotoa treenaamaan Lukiosta lähtiessäni olin tehnyt Jpään yhtkoulun uuden ennätyksen 1000 metrin juoksussa. Samoin tein Jpään Palon ennätyksen nuorten 800 metrillä ja pronssin samalla matkalla Uudmaaläänin mestkilpailuissa. Armeijan jälkeen laji vaihtui suunnistukseen, jota vieläkin harrastan.

    Varmaan maanviljelijät ovat muuttaneet vähemmän kuin minä. Heidäthän on sidottu maahan. Olen kuitenkin iloinen näistä pienistä ympyröistäni. Huikea on tuo sinut plogiurasi! Siis tekstejä, kuvia, arvosteluja loputtomasti. Sen täytyy olla siis päätyö, koska ei tuollaista voi hoidella muun ohella. Olen iloinen, että yleensä olen huomannut nimesi kirjaesittelysivuilla. On minulla vielä toinenkin intohimoinen harrastus. Olen vuosikymmeniä hoitanut vaimoni metsiä Luhangassa. Kymmenet vuodet olen moottorisahalla raivannut taimikoita ja ihan vapaaehtoisesti. Työn jäljen näen heti. Siis silmä lepää siinä metsässä, joka jää taakseni, kun lähden työmaalta. On ollut äärettömän raskasta työtä, kun sitä olen tehnyt vain kesällä, oli sitten helle tai huono sää. Ampiaisen pistoja on tullut riittävästi. HHY:n tarkastajalta viimeistään saan kehut, jos kukaan muu ei niitä tarkasta.

    Tulikohan tästä nyt vähän turhan pitkä. Teksti vaan lähti "lapasesta", kun aloitin.

    Erkki

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pojat tajuavat usein opiskelun tyttöjä myöhemmin. Kävimme joitakin vuosia Savonlinnan Oopperassa ja viivyimme koko viikonlopun. Sitten tajusin laskea, että viikonloppu Savonlinnassa maksaa saman kuin meille kaikkineen viikon oleskelu Salzburgissa. Pohjois-Italian alpit ovat kauneimmat♥ Minäkin urheilin muutakin kuin koulussa. Koulussa sain Cooperin testissä parhaan ja iltaisin isän mieliksi osallistuin erilaisiin kisoihin. Sitä kesti, kunnes löysin ratsastamisen. Tässä on kaikki hullua! Mieheni ei ole yllättäjien sukua, mutta minä olen. Miten sitten saatoin varautua siihen, että ystävänpäivänä 2009 hän oli tehnyt minulle blogipohjan. Minä siihen, että 'ikinä en moiseen ryhdy'. Ennen puoltayötä taisi olla jo ekat tekstit. En ole poistanut oikeastaan paljoakaan. Ihan alun mokia vain joitakin.// Olemme uusioperhe, jossa yhteisen lapsemme ikäero veljiinsä on aika iso. Jopa nuorimpaan eli Jaakkoon, joka on ensimmäisestä avioliitostani. Koska emme tänä vuonna jaksaneet lähteä jouluna kotoa pois ja nuoret olivat vuodesta ihan puhki eli muista vauva ja satavuotias talo, pyysimme jouluumme R; n ensimmäisen avioliiton pojan. Meillä oli kiva, pitkä ja rauhallinen joulu. Minulla oli ennen todella työjuhtakone eli Reiman firmasta vanha ja suuri, sillä menin 10 vuotta. Tätä läppäriä voin kuljettaa mukanani, jos tulee jotain tarvetta. Tuo metsähomma olisi ollut intohimoni, ja ostimmekin länsirannikolta pienen pläntin, kunnes totesimme, reiman ollessa vielä vakityössään, että ei ole aikaa. Mutta meillä on oma lehto kaarisiltoineen. Lehtoa on maailman metsistä enää 1 prosentti, joten vaalimme omaamme. Siellä on monta yli 35 metriä korkeaa lehmusta mm. Ja koska olen kasiopissa hiku, olen tunnistanut monet lehdon kasvit. Kun oli lahovian takia kaadatettava eliöstölle tärkein puu eli ikivanha haapa, jätin paikalle haavikon. Siinä on metsäkauriille ja jäniksille ruokaa sen lisäksi mitä meiltä saavat omenoita ja jyviä. Haavan havina, sateen solina, tuuli, mustarastaan huilu, kirjosiepon yölaulu...Luonto on ehtymätön ilon aihe. Sinä teet hyötytyötä, minä tavallaan myös, mutta pienemmässä mittakaavassa. Joskus hämärillä syyskesästä kuljen lehdon polkuja ja tunnen jalassani hipaisun. Menen kyykkyyn ja saan lipaisun. Kettuhan se siinä. Neulotutin jouluksi kettupuseronkin. Se on siinä kuvassa, missä seison pitelemässä vallitsemaani joulukuusta. Just mitattiin taas influenssa ja korona. Eli kai tämä on sitten jotain tavallisempaa, mutta vaikea lukea kun väsyttää ja olo on omituinen. Tulossa on vuoden odotetuin eli Anneli Heliö on tehnyt suurtyön, joka on tietokirja Anna Ahmatovan elämä. Kysyin puhelimessa, että montako tuhatta sivua? Hän oli hetken hiljaa ja sitten kuulin, 'vähän päälle kuusisataa'. Minä muuten en kuulu suuriin ikäluokkiin, mutta mieheni kylläkin. Se tuo samaistumista, mutta musiikissa tulee joskus eroa ja hän muistaa asioita, joita minä en muista. Mukavaa ehtoota ja nyt kyllä kai jo petiin, jos saisi vähän luettua piikatyttö Anna Jokisen elämästä Kanadassa. Kun Annelin kirja saapuu, en tee muuta kuin luen sitä....

      Poista
    2. PS. siis kenellä lähti lapasesta:)

      Poista
  10. Leena, en vieläkään malta lopettaa, vaikka paljon oleellista olenkin jo kertonut. On nimittäin yksi traaginen asia, jota ajatellessani mietin, miten minusta edes on tuullut minä. Isoisä Willehard muutti Amerikkaan Minnesotaan, mihin suurin osa suomalaisista meni etsimään onneaan. Vuonna 1918 syttyi veturin kipinästä valtava tulipalo, joka tappoi lähes tuhat ihmisä. Satoja kyliä ja kaupunkeja tuhoutui, 11000 perhettä jäi kodittomaksi siinä mukana Willehardin perhe: vaimo Olga ja kolme pientä lasta, joista nuorin oli Helvi, tuleva äitini.. W lähti aamulla töihin savun hajussa, mutta kotiin tultuaan ei perhettä näkynyt misään. Juna oli evakuoinut paloalueen asukkaat. Kesti kolme päivää ennen kuin W löysi muun perheen. Voi vain kuvitella, millainen hätä oli. Lehtijutussa kerrotaan, että tulimyrsky oli niin voimakas, että se kaatoi jopa autoja. Kyseinen Minnesotan alue oli varsinaista suomalaisaluetta: Suurin osa puhui suomea. Perheen kotikaupunki oli Gloquet-city, joka paloi maan tasalle. Valtio korvasi kärsineille 40% menetyksistä. Perhe aloitti alusta. Pahin oli kuitenkin vielä edessä. Olga sairastui vakavasti ja W. valvoi hänen vointiaan päivästä toiseen, aina siihen hetkeen, jolloin Olga kuoli. W on kirjoittanut Suomeen Olgan vanhemmille pitkän kirjeen, jossa hän loppuhetkistä kertoo lähes minuutilleen, miten vaimonsa kuihtui pois. Ihan lopussa kutsui lapset vierelleen ja toivoi, ettei lapsia saa laittaa lastenkotiin. W pesi mm.Olgan jalat. Minulla on kopio siitä pitkästä kirjeestä. Se on niin kauniisti kirjoitettu ja niin surullinen, etten ole voinut lukea sitä kuin n. kolme kertaa. Rupean nimittäin itkemään. Kerran yksi hyvä perhetuttumme alkoi lukea sitä, kun minulta jäi kesken. Hän rupesi myös itkemään. Äitini Helvi oli tuolloin 3-vuotias. Satun tietämään tämän tulipaloasian erittäin hyvin. Äidin veli Alpoli tuolloin 9-vuotias. Hän on julkaissut täällä Suomessa sanomalehdessä monen sivun jutun tulipalosta. Tämä juttu oli lehdessä 1988 tasan 70 vuotta tulipalon syttymisestä. Juttu sisältää valokuvia paloalueista, ja minulla on kopio siitä. Alpo kävi eläkevuosinaan Olgan haudalla Qloquet-cityssä

    Tämä katasrofi oli liikaa, ja perhe muutti Suomeen. Kongressi myösi 1935 vielä 35%:n korvauksen ja näin saaduilla rahoilla W. osti Nurmijärveltä maatilan. Helvi ja isäni löysivät toisensa ja menivät naimisiin. Saivat kaksi lasta minut ja siskoni Kaarinan. Kun olin alle 4-vuotias, äitini kuoli polioon 29-vuotiaana!! Siskoni oli silloin 2-vuotias. Sota oli päättynyt, ja elämä oli Suomessa vaikeaa. Meidät sijoitettiin aluksi Mäntsälään isäni kotiin, ja isä etsi lehti-ilmoituksella uuttä äitiä meille. Pari huonempaa ehdokasata löytyi, mutta Kauhajoelta löytyi lapsia rakastava Vieno, joka oli lapseton. Sodan jälkeen tämä menettely oli yleistä. Menivät naimisiin ja uusi äiti adoptoi meidät. Hän oli täydellisen lapsirakas. Vaimoni Hilkka piti häntä paljon parempana äitinä kuin omaansa.

    Kun ajattelen koko tätä elämänjaksoa, ihmetten, miten kaikki on kuitenkin mennyt niin hyvin. Monet sodasta tulleet miehet sortuivat viinaan ja psyykkisiin sairauksiin. Meillä oli raitis koti, ei varakas mutta isän rakentama rintamiestalo antoi turvaa ja pysyvyyttä. Tuntuu ehkä hassulta, että vain muutaman kirjoitustuttavuuden jälkeen kerron tällaista. Syy on se, että kerroit isovanhemmistasi, enkä minä mitään. Isän puoli on sitten selkeä, maatalon poika Mäntsäslästä jne.

    Hörähdin melkein äänen, kun oman kirjoituksesi lopussa kysyit, että keneltä lähtikään lapasesta.

    Erkki

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän noista ajoista paljonkin, sillä isä ehti ennen kuolemaansa tehdä sukututkimusta ja löysi sukunsa Kanadan haaran. Sieltä on yksi innokas sitten käynyt täällä useita kertoja, mutta hänellä on täällä meitäkin lähempiä sukulaisia. Järjestimme hänelle tapaamisia äidin kanssa, koska hän halusi ja sitten niille likeisimmille. Oli aika kuolettavaa, kun hän heräsi aamu viideltä. Sitten emme enää vain jaksaneet.// Luen nytkin kirjaa Minnesotasta, mutta et taida lukea blogiani. En ollut ikinä tajunnut miten valtaisa määrä nuoria naisia, piikatyttöjä lähti Kanadaan ja mitä heille sitten tapahtuikaan...Perheesi tragedia on järkyttävä, mutta monenlaista tapahtuu. Kun mieheni aloitti sukututkimuksen, kun ei vielä tiennyt, että kutsutaan uuteen työhön, löytyi heti hirvittävä salaisuus. Ja sitten vai vielä lisää...Lopulta hän kirjoitti suvun nimeä kantavan kirjan ja luvan antaminen lienee ollut vaikeinta vielä elossa olevalle mieheni papan suosikkityttärelle, koska ei hänkään voinut kuvitella. Lopulta lupa tuli ja kaikki nauhoitettiin. Koskaan ei tiedä, mikä nurkan takana odottaa. Juttu lähti nimittäin käyntiin siitä kun olimme äidilläni länsirannikolla ja R. luki Seura -lehteä. Ensin vähän löi tyhjää, sillä jutussa oli kertomus perheestä, joka murhattiin kaikkineen, myös lapset. Vain yksi lapsista pelastui, koska oli käymässä tädillään Ahvenanmaalla. Heidän talonsa vieressä asui murhatun perheen isän veli perheineen. Heillä oli vain yksi lapsi, mieheni tuleva pappa. Poika pääsi oppikouluunkin ja vaikka mitä, mutta sitten tapahtui kummia asioita...julmia asioita ihmismieltä ajatellen. En tästä nyt tämän enempää, sillä jos olet lukenut blogiani, tiedät, että olen sairas ja sitten on parannuttava, sillä odottamani suurtyö Anna Ahmatovasta on matkalla luokseni.

      Isäni ei saanut sotatraumaa, vaikka haavoittui sodassa. Pahinta lienee ollut, kun paras kaveri räjähti kuoliaaksi kyseisessä tilanteessa ja aivot...En muista mitään kirjoittaneeni isovanhemmistani, mutta voihan ollakin niin. Nyt olen isän puolella eli Varsinais-Suomessa. Äitini oli lähtöisin Valkjärveltä ja kun he tulivat toisen eli viimeisen kerran, he asettuivat Keuruulle, jossa kirjassa juuri on tarina Keuruun Haapamäen talon Anna Jokisen kohtalosta.

      Sodan jälkeen elämä kuohui ja vielä enemmän kun sotavelat oli maksettu itään. Kaikkialla valtava tekemisen meininki ja tahto saada elämä järjestykseen. Minun muistoni lapsuudesta ovat hauskoja! Niin oli sinunkin. Hyvää viikonloppua!

      Poista
  11. Niin, et sinä minulle kirjoittanut isovanhemmista mutta tuossa plogissasi 9.7.2009 kerroit Amanda-mummosta ja aika paljon muutoista paikkakunnalta toiselle. Kun minulle kerrottiin tuosta Amerikan suurimmasta tulipalosta, menin nettiin ja otin selvää Suomesta lähteneistä siirtolaisista eri vuosina. Samoin etsin kartasta (kun olen karttahullu) Gloquet-cityn hautausmaan katsoakseni, mihin isoäitini on haudattu. Ajattele, että minulla on valokuva, jossa isoäiti makaa avonaisessa arkussa ja Willehard lapsineen seisoo arkun vierellä. Siinä 3-vuotias Helvi seisoo varmaankin tietämättä, mitä tässä nyt tapahtuu. Heillä oli hyviä naapureita, jotka tulivat hoitamaan puoliorpoja lapsia. On minulla valokuvia myös äidistä täällä Suomessa Saimaan rannalta, polkupyöräretkellä, Korkeasaaressa ja tietysti hääkuva. En minä äidistä juuri mitäänj muista Miten kaunis hän onkaan. Alpo-enoni oppi englannin kielen Amerikassa ja Helsingin olympialaisissa hän oli vapaaehtoisena vastaanottamassa ryhmiä toimien oppaana. Marjut-serkkuni on rutinoitunut sukututkija. Häneltäkin olen saanut valokuvia ja paljon tietoja äitini suvusta. Minä olen maailman huonoin sillä saralla enkä jaksa olla motivoitunut. Sanoit , että olet sairas. Ymmärsin juuri tuosta mainitsemastani plogista, että paranit melanoomasta. Ja vielä loppuun sanon, etten juurikaan ole tutuille kertonut tuosta Amerikan tragediasata. Se vaan ei ole tullut mieleen. Ykskaks tuli sinulle kerrotuksi, koska ajattelin, että siten olaan vähän niin kuin tasoissa taustojemme selvityksessä. Samoin hyvää viikonloppua sinulle.

    Erkki

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erkki, pitkästä, pitkästä aikaa flunssa. Meillä on koronatestejä kotona. Minullakin on mummoni Amandan laatikosta kuva, jossa lapsi kuvattu avoimessa arkussa. Niin surullista menettää äiti niin aikaisin. Tai isä. Sinun on kuule nyt kirjoitettava kirja tästä kaikesta. Kielesi on hyvää. Huomasin , että olin kirjoittanut kommenteissani yhdyssanoja väärin, vaikka olen Yhdyssana -ryhmässä! Tyttäremme on uskontotieteilijä, mutta niin vaan halusin juuri yhdyssanojen takia lukea gradun ennen kuin se lähti. Aihe oli Verkkoroolipeli World of Warcraftin uskonnon ulottuvuudet suomalaisten pelaajien havainto- ja merkitysmaailmasta tarkasteltuna. Professorit sanoivat, että edes kiinalaiset eivät ole tätä tehneet! Ja nyt mieheni keksii laitetta ihmiskunnan hyväksi ja sitäkään kiinalaiset eivät ole keksineet. En halunnut kertoa ihan kaikkea, mutta siis sen sukulaisperheen surmaajaa ei ole tiedossa. Ajoimme suvella siihen pitäjään ja paikkaan, jossa aivan erilaisten veljesten talot olivat olleet ja alkoi värisyttää ihan keskellä kaunista päivää...Nyt lukemaan ja R. jatkaa koneellaan. Viikonloppua♥

      Poista
  12. Taisin vihdoin onnistua saamaan kuvani ja nimeni näkyviin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erkki, nyt olet ehkä ensimmäinen, joka saa ensin kuvansa tänne, mutta ei näy Lukijat -listalla:) Hyvä kuva ja nimesihän on ollut koko ajan esillä, josta kiitän.

      Poista