maanantai 28. joulukuuta 2009

ÄLÄ TEE MUA HALUAMAAN





Oli suvi ja juhannus. Oli vuosi 1969, vapaa rakkaus ja me kukkaislapset. Oli Sweet Sixteen ja harmaasilmäinen poika vakosamettihousuissa ja maiharitakissa. Silmämme kohtasivat yli juhannustanssien ja sen jälkeen mikään ei ollut kuten ennen. Poika kiehui nuoren miehen janosta ja tyttö oli kuuma kuin kekäle. He olivat toistensa extreme, ensirakkaus ja unohdus. Kerran he ajoivat hiekkatietä pitkin lujaa ja tyttö imi munaa ja ajatteli – ei mitään. He kirjoittivat satoja kirjeitä. Jompikumpi piti toisen hengissä yli teinivuosien. ’Smells like the teenspirit’ by Nirvana. 34 vuoden jälkeen tytöllä on takapuolessaan Unescon suojelukohteen lautaseinästä tikkujen raapimat. Ehkäpä kohtalo johdatti ja eivät kuuluneet toisilleen ja kaikki ratkesi vanhassa maalaistalossa kaukana poissa. Poika itki, tyttö kirjoitti jotain…

14.1.2006

”Oli tammikuu ja sadetta ja kylmää. Minä olin yksin ja pelkäsin yötä. Sen tähden sanoin, että hän saisi tulla luokseni, mutta että minulla oli vain yksi vuode. Ja jottei hän käsittäisi minua väärin, lisäsin, että olen pyrkinyt jossakin määrin olemaan gentlemanni. Ja vielä ollakseni rehellinen, että minun ei ole koskaan täysin onnistunut olla sellainen.”

Perjantaina huomasin sähköpostillani viestin Koulukavereista. Olin joitakin kuukausia aiemmin ilmoittanut tietoni vanhan koulukaupunkini lukion Koulukaverit –tiedostoon. Nyt sieltä oli yksi viesti, jossa lyhyesti: sanooko mitään nimi Harri Rahikka, Ainolan tanssilava, juhannus 1969, Rahikka etsii Leena Kalliolaa?


Hän oli olemassa. Hän oli elossa. Hän oli löytänyt minut 34 vuoden jälkeen. Tällaista ei tapahdu minun täydellisesti järjestetyssä elämässäni. Harri oli ensirakkauteni, jonka olin tavannut Ainolan lavalla juhannustansseissa 1969. Elimme yhdessä muutamia kuumia suven viikkoja viettäessäni lomaa isovanhempieni luona Keski-Suomessa. Meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia, sillä olin vain kuudentoista, vasta aloittanut lukion ja täysin vanhempieni tahdonalainen. He päättivät ettemme voi olla toisillemme.


Vei vain hetken tehdä päätös: Vastasin Harrille ja allekirjoitin: Sweet Sixteen, sillä sitä olin ollut vain hänelle ja olisin aina.

Mutta olin ollut myös muuta. Muistin kirjeen, joka alkoi: Dear Nefernefernefer! ”Kärpässieni poltti ruumistani ja noidankukan mehu nytkäytteli jäseniäni kaislaneitojen kahlatessa alastomina kuunpaisteessa tummassa vedessä nuorin, notkein vartaloin.” sinun Sinuhe.

Aloitimme runsaahkon kirjoittelun, joka heitteli molempia tunteiden äärilaidoista toiseen. Olimme tahoillamme onnellisesti avioliitoissa ja etenkin minä koin aluksi, että idylliini oli tullut häirikkö. Myöhemmin samoin koki Harri. Elimme kriisistä toiseen. Pohdimme mitä oli tapahtunut ja miksi. Välillä myös jopa ärsyynnyimme toisen mielipiteistä ja silloin annoimme palaa. Salaa nautin, sillä Harri oli vertaiseni verbaaliakrobaatti ja vain hänen kanssaan tämä miekkailu oli juhlaa!

Koitti tietenkin päivä, jolloin hän halusi tavata. Lupasin, mutta asetin ehdoksi: Vain lounas ja keskellä kaupunkia olevassa ravintolassa. Mitä pelkäsin? Päätin olla paikalla ensin. Olin silloin kuin vahvemmilla. Käteni tärisivät. vaikka oli lounasaika tilasin gintonicin. Olin kauhusta jäykkä ja kaduin jo tulemistani.

En olisi tuntenut häntä. Ulkoisesti hän ei ollut minun maiharipoikani. Miten olisi voinutkaan!, olimmehan jo molemmat yli 50 vuotiaita.

Kaikki oli vaikeaa. Jopa ruoan tilaaminen. Olin varma, etten saa palaakaan alas. Hän piti minua kädestä kiinni ja itki. Ärsytti. Eikö tuo mies voi tajuta, etten siedä miesten melankoliaa! Sitten hävetti, sillä enkö juuri minä ollut aikoinaan jättänyt hänet hyvin rumasti. Tilasin toisen gintonicin ja annoin ruoan jäähtyä. En välittänyt, vaikka taivas olisi pudonnut päälleni. Miksi hän itki? Voiko hän olla sama, joka ajoi sataa hiekkatietä pitkin samalla, kun minä otin häneltä suihin? Oliko hän sama, joka oli nainut minua erään rakennuksen lautaseinää vasten niin, että sain tikkuja takapuoleeni? Kuka minä olin silloin? Miksi hän halusi tavata minut ja oikein etsimällä etsi käsiinsä, jos oli muka onnellisessa avioliitossa? Kuvitteleeko hän, että jätän elämäni miehen ja lähden pettämään henkilön kanssa, jonka luulin hukkuneen Saharan hiekkaan.?

Erosimme kevyellä suukolla ja lupasimme jatkaa yhteydenpitoa. Huomasin, ettei minulta syntynyt enää novellia, ei pakinaa, vain muutama runo. Olin kuilun partaalla.


Syyskuu 2007

Iltapäivää herra Insinööri! Voisitko hetkeksi pudota vuosiin 69-72! Joudun nyt peuhimaan näissä vanhoissa, koska tiedän, että aion kirjoittaa uuden novellin. Ihmettelin, kun sinulla oli mailissa –70—71? Luulin/muistin, että kaikki oli jo silloin ohi. Ei kuitenkaan. Löysin tänään vihkoja, joissa oli paitsi runoja, myös eräänlaisia päiväkirjamerkintöjä PÄIVÄMÄÄRILLÄ (kts. niitä!) ja kirjeitä, joista otan tähän otteita, vaikka ne eivät todellakaan minua imartele. Muista, että olin lukion lääkäriltä saanut rauhoittavia lääkkeitä, sillä hän ymmärsi, mitä pakkoero sinusta minulle aiheutti: oli suuri ihme, että yleensä selvisin kirjoituksista. Toisaalta kirjoitin aineesta laudaturin ja pääsin suoraan toimittajaksi erääseen lehteen. Siis minun on pakko selvittää tämä sotku alta pois, että pääsen jatkamaan elämääni. En halua joutua vaarallisen virran viemäksi, vaan löytää suvannon. Hyvä on kuitenkin, että pääsen taas kirjoittamaan novellia, sillä edellisestä on aikaa. Täältä nyt pesee. Koita kestää! Armoa! Älä itke!


20.2.1970

Hänen ihonsa oli auringosta punainen, kuuma koskettaa ja hän käveli oudon veltosti jalkojaan raahaten. Usein katsoin häntä ja ajattelin hänen ajatuksiaan, joita en tuntenut. Mitä sisälsivät katseet, sanat, joita en ymmärtänyt. Oli hämmentävää ja niin suloisen pelottavaa, kun hän kosketti. Hänen kovat ja pehmeät polvensa, joihin nojasin ja samettihousut. Huulet huulillani. Kovat ja vaativat, hellät, mutta janoiset. Oli ilo avata huulensa noihin suudelmiin. Oli ilo antaa hänen lumota minut.


”Näin on hyvä, kun olemme sylityksin, kun vavahtavana hetkenä ahmaisen omaan suuhuni hänen hehkuvan henkäisynsä nyyhkäisyn kaltaisena.”


3.4.1970


Olen onneton. Olen vanki. Olen sanojen, tekojen, olosuhteiden vanki. Voi ihmisten kovuutta! Minun ei sallita enää tulla luoksesi. Vihaan jokaista hengenvetoa täällä. Vihaan jokaista sekuntia keväästäni.


Olin väärässä, olin väärässä!: Ei ole unohdusta sinusta.


”Värisyttävä huhtikuinen ilta, joka teki katot kirkkaiksi ja pihat pimeiksi. Siinä oli jotakin niin kuin jonkun jätkän karkeassa lähentelemisessä myöhäisellä kadulla (tai panossa nostettuna vasten karkeaa lautaseinää) – hirveää vaaraa, säikähdystä, uhmaa ja…ja…viettiä. Sellaista, että kuitenkin jollakin tavoin teki mieli lähteä, mennä minne vain, niin häpeällistä ja katalaa kuin se olikin.”


25.7.1972


Harri, silloin tällöin löydän itseni istumasta lattialta ympärilläni tuhanteen ja miljoonaan kertaan luetut kirjeesi ja sisälläni suuri raskasmielisyys tai vuoteeltani kirjoittamasta ’never-ending-lovestorya’, joka kertoo kuusitoistavuotiaasta tytöstä ja harmaasilmäisestä pojasta. Sinusta!


Tänään löysin itseni lukemasta erään alokas Rahikan kahta kirjettä Klaus Wunderlichin taustalla säestäessä luonnotonta tuskaani siitä, että en koskaan ollut vastannut juuri noihin harmaissa hikoilevan alokkaan synkkiin viesteihin. Anna minulle anteeksi.


Lohtunani ovat ainoastaan Waltarin Sinuhe ja Turms. Elämäni miehet!


Kenelle minä kirjoitan? Kuka sinä olet? Haluaisin oppia tuntemaan sinut uudestaan. Onko sinun hyvä olla? Luetko vielä runoja? Entä Waltaria? Oletko sinä vielä minun Sinuhe ja minä sinun Nefernefernefer?


11.8.1972


Olin hänen kanssaan kolmen vuoden eron jälkeen! Typertyneenä istuin hänen vierellään autossa. Kaikki tuttuus putosi ylleni tuossa arkipäiväisessä toiminnossa: istua autossa jonkun vierellä. Ei jonkun, vaan Hänen! Unohdin valtavan katkeruuteni näistä eron vuosista ja minun rakastunut olemukseni halusi vain koskettaa. Janosi suudella noita rakkaita huulia vuosien ohitse ja rakkauden tuhannet sanat anoivat juosta huuliltani rakastuneen ihmisen klassisina kuiskauksina, tuhatvuotista historiaa kertaavina perhosen kevyinä henkäyksinä.


Hän ei ollut sama. Poissa olivat maiharitakki, pitkät hiukset, poissa olivat pasifistinen ideologia ja tietynlainen epävarmuus. Mutta kun raskaasti laskin pääni hänen kädelleen, hitaasti kuljetin sormeani pitkin samettihousujen verhoamaa reittä pitkin tai onnellisena painoin huuleni kaulallensa, tuntui ihmeen tutulta ja polttavalta ja vahvalta. Nyt tiesin olevani yön kuningatar ja mieheni kuuman unen valtiatar. Minä halusin juoda maljan loppuun, halusin juoda niin syvälti ettei minun enää koskaan olisi jano. Tule virta ja hukuta minut! Ja virta oli minun!


elokuu 1972


Se tapahtui eilen. Kaukana asutuksesta. Entisessä maalaistalossa, idyllisen maiseman keskellä. Takana ryypätty ilta ja valvottu yö. Minä olin hyvin rauhallinen ja lepäsin kädet niskan alla suuren tuvan lattialla. Kuuntelin Chydeniusta: Sinua, sinua rakastan. Ja minä olin ihan tyhjä. Kaikki rakkaus valui minusta. Katselin itkevää miestä ja ihmettelin: Missä ovat minun kyyneleeni? Hän kompastui minuun vieläkin, kuten minä hukuin häneen vuonna 1969. Hän rakasti minua vielä siinä vanhassa talossa. Voi, kunpa minä olisin voinut tehdä samoin! Mies itki kauan. Minä halusin nukkua. Joskus herättyäni minä puhuin ja puhuin itsestäni kaikki sanat. Ojentelin paperinenäliinoja. Hän lähti kymmenen junalla. Kuuntelin junan surullista huutoa ja vihdoinkin kyyneleet tulivat.


”Lopulta, kun hän vertasi Raoulia ja Oskaria, kallistui kaikki Oskarin eduksi, - Raoul oli kuin lämmin, haalea kylpy. Oskar, Oskar oli niin kuin pyörremyrsky, väkevä, valtava, tukehduttava. Ja oli paljon voitokkaampaa hallita pyörremyrskyä, saada se huohottamaan heikkouttaan ja rukoilemaan vavahtelevin käsin.”


elokuu 1972


Hän poikkesi luonani vielä ennen lähtöäni Vaasaan. Istuimme hämärässä huoneessa ja hän puhui mielettömiä sanoja ikuisesta rakkaudesta ja näin, että hämärässä huoneessa hänen silmänsä vieläkin rakastivat minua samalla kun suu jo lausui jäähyväisiä elokuun yössä. Yökiitäjät pilkuttivat ikkunoita ja valkeat reiteni tärisivät tuskasta.


Rukoilin itkien: Älä tee mua haluamaan, älä tee mua haluamaan!


Sweet Sixteen


PS. Olitko sinä täysin viaton eroomme? Oliko meillä mitään mahdollisuuksia? Oletko sinä vielä minun Sinuhe ja minä sinun Nefernefernefer?


”Värisen jälleen hänen kätensä kosketusta niin kuin joskus äärettömän kauan sitten. tyydyttämätön, nälkäinen värähdys saavuttamattoman edessä, - en ikävöi häntä, ikävöin entistä itseäni”.


Aika huuhtoo ylitsemme. Halla hyväilee pois kuunliljat, meidän ihojemme muistot, syysrakkautemme ruskan. Vanhan kirkon penkeillä vainajien nöyrät varjot vaikenevat vuosisadasta toiseen. Yön sylissä nostat minut varjooni. Hellästi suostun, mihin minut halusit. Ylimielisenä vaiennan kuolleiden paheksuvat kuiskeet. Hurskaitten kauhuksi, ensirakkauden muistoksi, jään varjosyleilyksi vanhan kirkon ulkoseinälle, ajan ja hallan hyväiltäväksi: mitä ikinä sinä halusit, näin on hyvä!


Epilogi


Juhannuksena –69 herra R ei siis tunkeutunut 16 vuotiaan neiti X:n sisälle, vaan tyytyi jostain tuntemattomasta syystä ja huolimatta neiti X:n halusta, vähempään. Tämän valossa saatamme olettaa, että mikäli, siis huom!, mikäli herra R. tapaisi neiti X:n (,joka nyt varmaan olisikin jo rouva X) 30 tai 40 vuoden kuluttua kaupungissa X, mitään ei edelleenkään tapahtuisi. Herra R ottaisi kunniallisesta hotellista huoneen ja kunniallinen rouva X saapuisi hotellin ravintolaan päivälliselle herra R:n kutsusta. Syötyään ja hieman viiniä juotuaan, herra R haluaakin esitellä kunnialliselle rouva X:lle huoneessaan jotain kiinnostavaa, ehkäpä vain ikkunastaan näkyvän kirkon tornin. He menevät huoneeseen viivähtääkseen siellä vain hetken, mutta viinin ja ehkä vanhojen muistojen kunniaksi rouva X yllättäen tönäisee täysissä pukeissa olevan herra R:n vuoteelle ja sinkoutuu itse hänen päälleen, myös täysissä pukeissa. Herra R häkeltyy tästä kovin, mutta rouva X naurahtaa ilakoiden ja kuiskaa herra R:n edelleen hieman höröllään olevaan korvaan: Älä pelkää, eihän me tehty silloinkaan mitään!


Voidaan myös tehdä oletus, että tapaaminen sattuisikin vasta 40 tai 50 vuoden kuluttua, jolloin herra R on jo hieman vatsakas, eläkettä nauttiva mieshenkilö ja rouva X, on puolestaan vanha lady, joka kärsii osteopaniasta. He nauttivat päivällisen ja jo kaksi lasia viiniä juotuaan päihtyvät. Pöydällä palaa kynttilä ja valot ovat niin himmeät, että vanhat ystävämme näkevät toisensa rypyttöminä ja hoikkina. He taantuvat vuoteen –69. Rouva X käyttää edelleen korkokenkiä, vaikka lääkäri on kaatumisvaaran vuoksi ne häneltä kieltänyt. Siitä seuraa seuraava paheellinen tapahtuma. Humalan ja tapaamisen kiihdyttämänä rouva X pudottaa kengän jalastaan ja työntää sen hivelemään herra R:n ensin nilkkaa, sitten pohjetta. Tämä olisi vielä ollut kohtuullista, mutta sitten rouva X nostaa säärtänsä ylemmäs ja hivelee jalallaan herra R:ä paikasta, jota emme tohdi tässä mainita. Arvoisat lautamiehet varmaankin arvaavat, mikä kohta miehen vartalosta on kyseessä. Nyt herra R joutuu tolaltaan, punastuu ja kuiskaa: Älähän nyt, eihän me olla koskaan tehty mitään!


Sain käteeni juuri viestin, jossa eräs lautamies ehdottaa, että kolmaskin mahdollisuus olisi olemassa: Mainittu pariskunta tapaisi päivällisen merkeissä samassa hotellissa. Herra R odottaa jo pöydässä hyvin vakavan näköisenä, sillä hän on kuullut, että nyt rouva X on leski. Rouva X saapuu pukeutuneena mustiin ja vain yksi ainoa koru koristaa hänen asuaan. Rannerengas. Kädet ovat sormuksettomat ja suonet näkyvät selvästi, kuten vanhemmilla ihmisillä yleensäkin kaikista hoitoyrityksistä huolimatta. Herra R tilaa heille aperativit. Itselleen hyvää saksalaista olutta ja rouva X:lle gintonicin. Herra R esittää surunvalittelut ja rouva X nyökkää kiitokseksi. Ravintola on pieni ja intiimi. Rouva X on käynyt siellä usein edesmenneen aviopuolisonsa kanssa. Henkilökunta tietää rouvan menetyksestä ja taustamusiikkina soi hyvin hiljaisesti vain Sibeliusta, rouvan lempimusiikkia. Yllättäen rouva X ilmoittaa herra R:lle aikovansa juoda itsensä humalaan. Kauhistuneena herra R miettii seuraamuksia, mutta ei tohdi sanoa vastaankaan rouvan suruajan vuoksi. Rouva X tilaa pullollisen kuohuviiniä ja herra R alkaa tuntea olonsa varsin tukalaksi. He nauttivat viiniä vaieten. Ruoka viipyy ja yllättäen rouva X pyytää herra R:ää tanssimaan. Taustalla soi Valse Triste. Herra empii, sillä ravintola ei ole tanssipaikka. Hän vilkaisee ympärilleen ja huomaa helpotuksekseen, että heidän lisäkseen ei ole muita asiakkaita. He tanssivat ensin kömpelösti, toisiinsa tottumattomina, mutta äkkiä he todistajaksi haastetun hovimestarin mukaan ikään kuin sulavat yhdeksi. He näyttävät viehättäviltä. Toki iäkkäiltä, mutta viehättäviltä. Tällaista kutsutaan syysrakkaudeksi, kuiskaa liikuttunut ja iäkäs hovimestari nuoren tarjoilijan korvaan. ja sitten tapahtuu jotain odottamatonta: herra R, hyvin pidättäytyväinen herra R, kutsuu hovimestarin paikalle ja ilmoittaa, että he jättävät ruokailun kesken rouva X:n yllättävän uupumuksen takia. He lähtevät rappuja ylös herran tukiessa rouvaa, jonka polvi on juuri leikattu nivelrikon takia.


Myöhemmin todistajiksi kutsuttiin hotellin kerrossiivooja, joka vielä illalla siivosi herra R:n huoneen viereistä huonetta. Hän vannoo valan tehneenä, että huoneesta kuului kummallisia ääniä ja jopa ilakointia, mikä ottaen huomioon rouvan suruajan lienee mahdotonta. Toinen kerrossiivooja kuitenkin todisti, että vähän ennen puolta päivää, kun hän meni siivoamaan ko. huonetta, sieltä löytyi paitsi paljon kertovasti peuhatut vuodevaatteet, myös tyhjä Viagra-purkki (arvoisat valamiehet tuntenevat ko. tuotteen käyttötarkoituksen!) ja hyvin intiimi tuoksujen sekoitus, jossa ylätuoksuna ehkäpä rouva X:n ranskalainen, hyvin hienostunut talkki, mutta keskituoksuna jotain sellaista, joka yleensä leijuu vain hääsviitin tienoilla ja alatuoksuna rouvan 60 vuotta käyttämä Oscar de la Renta Naturel.

Jätän asian valamiesten harkittavaksi. Pyydän kuitenkin ottamaan huomioon lieventävät asianhaarat, kuten: 1) he olivat toistensa ensirakkaus ja sellainen voi vaikuttaa yllättävästi kymmenien vuosienkin jälkeen 2) he olivat viettäneet täysin kunniallisen elämän ennen tätä iltaa 3) rouva saattoi hetkellisesti olla mielenhäiriössä rakkaan miehensä poismenon johdosta 4) rouvaa oli varmasti kovasti rasittanut vaikea polvileikkaus, jota ei ihme kyllä voinut huomata heidän valssatessaan surumielistä valssia 5) he ovat varsin iäkkäitä ja joissain kulttuureissa tällaista syysrakkautta jopa ihannoidaan, muistakaapa vain vaikka amerikkalainen elokuva Kultalampi 6) saattaa olla kansantaloudelle edullista, että ikääntyneet, yksinäiset ihmiset eivät erakoidu, vaan jopa löytävät tällaisen syysrakkauden 7) ja nyt pyydän vielä lopuksi arvoisia valamiehiä kuuntelemaan Andy Williamsin laulun Do you remember once in September. Oikeudenpäätös julkistetaan iltapäivällä.


”Nauramme yhdessä. Nuoruus muuttuu niin kipeäksi ja tuskalliseksi sen tähden, että siltä puuttuu kaikki tekniikka. Sen rakkaus on aina tyydyttämätön ja turha. Sitten vähitellen tekniikka kehittyy, mutta kiihkeys ja todellinen tunne häviävät häviämistään, ja tekniikan muututtua täydelliseksi on sisällys hävinnyt kokonaan. Kumpi on parempi – sisällys vai tekniikka?"


Nefernefernefer


(Sitaatit Mika Waltarin eri teoksista.)

27 kommenttia:

  1. Olen sanaton, mikä teksti. Tunnekuohusta toiseen, välillä hitaasti lipuen, sitten taas kovaa pärskeisiin hukkuen.. Saisipa vielä joskus kokea sen syysrakkauden...

    VastaaPoista
  2. Anne, syysrakkauden aika ei sinulla ole vielä. Haloo, olet nainen 39 vee!!!

    Sinä itkit kanssani. Kiitos!

    Kaikki muistot eivät palaudu viiltämättä avohaavoja, jotka vuotavat aikansa...

    VastaaPoista
  3. Tässä kuului nyt se Leena, jonka tunnen. Ihana! Novelli on loisava kaikin puolin, ja vastauksena kysymykseesi:Molempi parempi,
    mutta koska se ei ole mahdollista. niin vastaus on: Ratkaisematon...

    VastaaPoista
  4. Itku puhdistaa, äläkä kiittele.. Olet ollut niin usein myös minun olkapääni ja tiedän että olet sitä jatkossakin. Muistot viiltävät kipeästi ja saavat usein pohtimaan elämää syvältä. Ne herättävät kaipuun, janon ja tuskan. Elämisen moninaisuuden ja vaikeuden, samalla myös hellästi kannattelevat yli arjen eteenpäin elämässä, vahvana ja pystypäin.

    VastaaPoista
  5. Tässähän herkistyi miettimään omaakin nuoruudenrakkauttaan. Aikaa jolloin olin myös sixteen, ja koko elämä auki tulevaisuuteen, hänen rinnallaan. Kaikkihan ei tietenkään mennyt ihan kuin oli kuvitellut. Mutta suloiset muistot jäivät.

    Tämä oli todella tunnepitoinen ja henkilökohtainen kirjoitus, kiitos. Sillä tavalla tulit taas hieman lähemmäksi.

    VastaaPoista
  6. Vau,osaat kyllä kirjoittaa Leena!Mitä tunteita! Ja huumoriakin oli paljon lopussa....´Mutta oliko hän tosiaankin niin paljon muuttunut fyysisesti? Minun vanha rakkauteni oli 28 vuoden jälkeen aivan samannäköinen,vain tukanväri oli muuttunut...

    VastaaPoista
  7. Eve, tuolla olin äsken taas vähän lumessa Olgan kanssa ja yhtäkkiä mieleeni tuli: Kuka on luvannut, että elämä vastaa kaikkiin kysymyksiin! Se ei ole mahdollista ja ehkä...lopulta, se onkin parempi näin. Usein usva tekee kuvasta kauniimman, kuin luxustarkkuus!

    Anne, ainakin ne vahvistavat, mutta eivät koveta. Kokemusket saavat myös ymmärtämään muita ja lopultakin myöntämään, että: Mitä tahansa voi sattua kenelle tahansa. Opin myös nyyhkimään! Ennen en itkenyt millään ja havleksin porukolleja...että näin se elämä opettaa.

    Soolis, nyt vastaat sitten tähän haasteeseen♥ Minäkin haluan, että sinä tulet lähemmäs, vaikka sitten nuorudenrakkaustarinasi tai jonkun muun tarinan kautta. Ja: Ole hyvä.

    Jael,minusta hän oli muuttunut, mutta toisaalta sillä ei ollut kuitenkaan lopulta mitään väliä. Epäilen, että hän oli jossain vaiheessa ollut tukevampi ja sitten laihtunut ja koska äly ja hiukset eivät pysy samassa päässä, niin...Mutta vain kyynelillä oli väliä ja sllä, että sain pyytää anteeksi. Me sössimme molemmat, sitten kun lopulta saimme vihdoin luvan tavata, mutta minä tein sen julmemmin. Olin silloin eri. Toisaalta pakotin itseni hänestä eroon, joten siksi löin kahta lujemmin. Tiesin, että etsin muuta...,mutta silti: sattui niin vitusti!

    VastaaPoista
  8. Leena!

    Voit varmasti kuvitella että nuorena miehenä en osaa sanoa, tai en voi sanoa, useisiin kohtiin mitään enkä välttämättä eläytyä kovinkaan kertojaan. Mutta se oli sitten kummallista, kuvittelematonta, miten tekstisi loi aivan uuden maailman, se oli pysäyttävää, traagista, välillä hiljaista, välillä myrskyistä.

    Loppu oli todella hieno!! Aivan kuin olisit epäröinyt, tuliko vääryys tehtyä vai ei. Tuli mieleen muinainen egyptiläinen uskomus sielun punnitsemisesta, tiedäthän - sielun täytyy olla kevympi kuin yksi untuvahöyhen.

    Waltarin kirjoitukset olivat kuin omilla, alkuperäisillä paikoillaan ja loi uusia ulottuvuuksia.

    VastaaPoista
  9. Tuure, et ehkä voi kovasti kommentoida, mutta tämä oli myös sinulle. Ensin odotin, että täytät tuon rajan, minkä ilmoitin eli K15 ja sitten piti vielä odottaa, että tuuppaat mut liikkeelle. Ja sen sinä teit.

    Et ehkä osaa eläytyä, koska se et ollut sinä, tässä, nyt. Eräänä toisena päivänä, toisessa ajassa, sinä muistat tämän tarinan...ja siitä saattaa olla sinulle apua - tai sitten ei. Ehkä meidän kaikkien on vain sähellettävä itse nämä omat säheltämiset, ja siinä eräät ovat toisia osaavampia;-)

    Kiitos!, minustakin nuo Waltarit istuvat tähän tarinaan, kuin olisivat sitä varten syntyneet.

    Muistathan mitä sanoin kerran: "On elettävä Ruth Colen elämä tullakseen..."

    Tuure, minulla on nyt melkein untuvahöyhenolo♥

    VastaaPoista
  10. Luin ekaks kiireesti, eikä heti valjennut. Nyt toistamiseen ajan kanssa, niin johan aukesi. Ja herätti tietenkin oman nuoruuden elettyjä tuntoja. Sitä kautta luulen myös ymmärtäväni kirjoittamaasi.

    Nuo nuoruuden kokemukset ja ELETYT tunteet ovat aika varteenotettava asia oman kehittymisen kannalta. Ne ovat parasta harjoitusta ELÄMÄN ELÄMISEEN. Hienoa, jos niihin on ollut mahdollisuus - elämä suonut jännitystä, johon on voinut/kyennyt vastata ja sitä kautta vakuuttua omasta hurjasta rohkeudesta rikkoa rajoja ja uhmata kieltoja. Mutta kaikesta pelottomasta hurjuujestaan/uhkarohkeudesta huolimatta, kuin jonkun itsesäilytysvaiston varjelun voimasta, säästyi särkymättä (pahalta) tai syvästi satuttamasta itseään.

    Minusta tuo loppu on mainio, aikuismainen ja panee asiat sulosti oikeisiin mittasuhteisiin. Voidaan jo hieman hymyillen todeta mihin noista nuoren kiihkoin päivistä on päädytty vaivaisempiin vuosiin...

    Aivan oikea kirjailijamainen ote sinulla Leena tässä; et säästele, vaan rehellistä kerrontaa lukijalle, tarkottaa, että korvat saattavat alkaa tektinvoimasta punottaa.

    VastaaPoista
  11. Rita, siis korvat punoittavat? Poistanko tekstin heti?

    Ei kukaan voi tietää, mikä fiktiota ja faktaa ja pitäähän krijoituksen tuntua munaskuissa asti. Sen pitää ravisuttaa.

    Minäkin pidän tuosta lopusta, jota kivasti kutsut suloksi. Pidän siitäkin huolimatta, että edessä eivät häämötä kiipeiltävät kiihkon vuoret, vaan korkeintaan pienet kukkulat, joille toki on aina yhtä riemastuttavaa vaeltaa...Rita, joko meillä siintävät vaivaisemmat vuodet...apua! Nyt täytyy elää täysillä! Sinä kans!, ja kiitos, että jaksoit lukea, vaikka aivan liian pitkä blogiin.

    VastaaPoista
  12. Hienosti kirjoitettu, osaisipa itsekin. En vaan tahdo saada koskaan mitään järkevää paperille, kun yritän kirjoittaa jostakin.

    VastaaPoista
  13. Leena, jokaisella on omat juttunsa. Mun on aina ollut lukeminen ja kirjoittaminen.Luen juuri Kaurismiestä ja Kaksosvaimoa;-)

    VastaaPoista
  14. Se pitää paikkaansa, mun juttuni on vissiin enemmän tähän käsillä tekemiseen liittyvää.... ompelua, nypläämistä kutomista jne.

    VastaaPoista
  15. Tykkään minäkin kutoa ja tonkia suvella puutarhassa kädet kyynärpäitä myöten mullassa...Vilkases vielä sitä Kauris-postausta.

    VastaaPoista
  16. Voit ehkä kuvitella että huonomuistisena mummona en osaa eläytyä täysin tarinaan..
    Nuo vanhuuden ja aikuisuuden kokemukset ja ELETYT tunteet ovat tärkeitä, minä elän ELÄMÄÄ vieläkin..

    VastaaPoista
  17. Älä yhtään mummuttele siellä, mää tunnen sut;-)

    No, näyttääkö siltä, että olisin lakannut elämästä. Soita Reimalle! Tai pyydä mut facebook-kaveriksi ja mää sitten laitan teirät yhteen. MUTTA: On taito unohtaa! Vaan, mitäs teet, kun tulee joku ja muistuttaa. Siinä olet kuin hoo Moilasen portilla. Ainaski tuli niin paljon inspiratsuunia, että tekstiä syntyi pari vuotta kuin vettä vain olis virrannu kraanasta...

    Eilisen eletyt tunteet ovat tämän päivän elämää! Usko pois, Mummu♥

    VastaaPoista
  18. (mun miäs ei halua olla mun kaveri, ja hän sanoo, et hän ei ole mun ENTINEN rakastaja,
    kun sanoin et kerään heidät kaikki Facebookiin :)

    VastaaPoista
  19. Koitas sanoo hälle, että: Sä oot mun ENTINEN rakastaja ellet tuu hyväksy mua kaveriksi facebookissa! Sul on sil siunaamal hetkel lisää yks kaveri;-)

    VastaaPoista
  20. Hyvä Leena Lumi!

    Kiitos, hyvin valaisevaa tekstiä.

    Onneksi ymmärrän nuorten ihanaa,

    kiihkeää ensirakkautta!

    Todella teen kaikkeni ettei kukaan

    mene nuorten väliin.

    Kiitos, yritän tänä iltana jutella

    isännän kanssa.

    Poikani tuli äsken kotiin, niin

    onnellisen näköisenä ja minusta

    tuntui jopa pojan kasvaneen pituut-

    ta!

    Tytön äiti lähetti mukanaan meille

    ihanan lahjapaketin.

    Sinua kiitän todella viisaista

    sanoistasi, onneksi otin asian

    esille.

    Kiitos, Leena Lumi!

    VastaaPoista
  21. Salainenpuutarhani, eipä kestä ja toki otin, sillä minä todella pelästyin. Tähän tarinaan siältyy rivien väliin yhden osapuolen melkein kuolema ja toisen osapuolen vuoden pako Saharaan unohtamaan. Minulla on syyni, miksi en voi kertoa kaikkea, mutta yritän viestittää sinulle, että jälki on aivan kauheaa, jos miehesi nyt alkaa mehkata. Ellei hän anna periksi, poika voi aivan hyvin mennä kunnalta pyytämään omaa asuntoa. Meidän naapurissa nuori tyttö teki niin 16 vuotiaana ja sai sen asunnon. Syy: Vanhemat eivät hyväksyneet hänen valittuaan, joka oli ihan kunollinen nuori mies. Liikutte nyt maailman herkimmällä jäällä, jonka nimi on Ensirakkaus.

    Seiso sinä nyt ehdoitta poikasi puolella!

    VastaaPoista
  22. Leena Lumi,

    olen hyvin kiitollinen ja onnellinen, että edes minä ymmärrän. Minulla on muutenkin suuria ongelmia avioliitossani ja tämä tuli nyt ihan viimeisenä päälle. Omat vanhemmat on ihan kauhuissaan, minun pitää aina silloin tällöin valehdella vanhemmilleni, etteivät pääse kiilaamaan väliin. Minulla on surullisen voimakas äiti ollut aina ja meillä ei ole koskaan ollut ns. äiti-tytär suhdetta, siksi olen onnellinen pojastani, kun hän kertoo ihan avoimesti, että tyttö käyttää ehkäisyä ja mökillä piti hieroa tytön selkää, kun tytöllä on huonoksi onnekseen hyvin kivuliaat menkat. Tätä luottamusta mitä pojalla ja minulla on, ei voi mitenkään rahassa mitata. Tiedän vain, että äitini ei koskaan tule hyväksymään.

    Leena Lumi, seison täysin ehdoitta poikani puolella!

    Lämpimin halauksin,

    Salaisen puutarhan emäntä

    VastaaPoista
  23. Sama tausta täällä. Isäni oli suloinen ja rakastettava ja yritti tulla tapahtumien väliin, mutta mikään ei auttanut. Ole sinä vahvempi kuin rakas, edesmennnyt isäni oli!

    Minun ainoa kasvatusohjeeni meidän Merin kanssa oli: Tee kaikki toisin kuin oma äitisi teki itsesi kanssa. Tämä tuotti tulosta ja minulla on tyttööni yhtä lämpimät ja avoimet välit kuin sinulla poikaasi.

    Älä ENÄÄ päästä vielä äitiäsikin tähän sekaantumaan...

    Tiedätkö, kaikki voi lukea tämän, löytää tämän...Jos haluat, mulle voi meilata. Toisaalta: Tämä on sun juttu, mutta kerro joskus, miten meni. Meiliosoitteeni löydät, kun katsot blogini profiilia, siinä se on.

    Nuoret ovat niin herkkiä tuossa iässä, että on hengenvaarallista tuhota heiltä sitä kaunista ja yhteistä, mitä heillä on.

    Meilaa mulle joskus. Jaksamista♥

    VastaaPoista
  24. Leena Lumi,

    meilaan erittäin mielelläni lähiai-koina.

    Salaisen puutarhan emäntä

    VastaaPoista
  25. Salaisen puutarhan emäntä, teeppä se!

    Tsemppiä!

    Leena

    VastaaPoista
  26. Hei Leena! Löysin kuin löysinkin novellisi ja olen iloinen siitä. Mitä mylläkkää ja (sanojen) riehuntaa, mitä tunteita. Kiitos vinkistä! Luen tämän vielä uudestaan, sillä tämä kuuluu teksteihin, jotka vetävät sisäänsä ihan pelkän tunnelman voimalla.

    VastaaPoista
  27. Helmi-Maaria, kiitos että jaksoit lukea ja vielä tämän kaiken! Alkuperäinen on 17 sivua ja lopultakin tästä voisi tulla kirja, jos vain voisin kertoa kaiken...

    Sorry, että kesti vastaus, sillä päivä on ollut jälleen kerran aikamoinen. Nyt paistuvat suppilovahverot pannulla ja Lumimies paistaa lettuja terassilla...

    Kiitos!

    VastaaPoista