maanantai 31. elokuuta 2009

THIS IS NOT PROUD MARY...

...THIS IS ME!

I'M WALKING IN THE LAKE THE DARK RED...

I'm walking in the lake the dark red gladiolous flowers in my arms in the last evening of the August and love every minute with the passion. These are now my new favourite flowers.

TERVEISIÄ VIOLETILLE BELGIAAN...

Violet, ehkä muistat sen postauksen, jossa sinulla oli niitä tummanpunaisia gladioluksia maljakossa...well...tämä siitä sitten seurasi: Minä kävelen pitkässä leningissä, kylmässä järvessä elokuun viimeisenä iltana syli täynnä tummanpunaisia gladioluksia! Kiitos Violet, uudesta intohimosta: Rakastan näitä voimakkaan punaisia, ylväitä kukkia tästä hetkestä ulapan tuolle puolen!

HELI SLUNGA

Miten sinä vapiset, pieni narttu/ kallat rinnoillasi/ ja kuu.

VARJOMADONNA


KOIRAVAUNUSSA KOTIIN

Se tavallinen tarina

1.
Letkunpuiston syksy, likainen jääriite, sateen silmäneulat, limaiset lehdet, ruskea lasimurska, mainostauluissa räpsähtelevät kalmakuvat, haisevat miehet, delirium tremens puistopenkeillä, kuka ottaisi talveksi sisään ja huolehtisi, kuka rakastaisi langenneita, olen varma, että keksin sinut itse tähän maisemaan, kuvittelen kolmanneksi grillijonoon, et sinä voisi tapahtua täällä.

2.
Hulluutta (vai epätoivoa) on selvittää osoitteesi, vaimosi nimi ja vakoilla tätä, seurata salaa kaduilla, tutkia rinnat ja lanteet, riisua ja paloitella, hakeutua tungoksessa ihon tuoksuun. Tuollaisen kanssa jaat aamujesi verkkaisen liikkeen, öittesi, uniesi vieraan pimeän, ja minä, hänen kukkea varjonsa, sytyn yksin, sammun yksin, valosi mukana.

3.
Hän on pätevä ja kätevä käsistään, naisellisessa perimätiedossa täydellinen ja tietää kuinka neuloja ja puiKkoja ja koukkuja käytetään. Hän neuloo, huulet tiukkoina, nukkien silmät, pettävän aviomiehen housunnapit, ei pistä koskaan harhaan, valuu verta, räkää, limaa, kyyneleitä. Hän on itseriittoinen ja täydellinen, hän tietää kuinka aviomiestä käytetään, kuinka tehdään pienet säröt ja haavat, jotka tuodaan syliini.

4.
Tässä huoneessa piti nussia
kuin huomista ei olisi,
ikkunan mennä huuruun,
sängyn hakata seinää, patjan parkua.

Miksi istun kädet sylissäni
päiväpeiton päällä
kun sinun olisi pitänyt tulla, meidän nussia,
ikkunan takana maantie
kaupunki mikälie
jossain Helsingin yläpuolella.

Hotellihuone haisee vierailta ihmisiltä.

5.
Baarikaapista vodkaa,
taivaskanavalta pornografiaa ja Jumalan puhetta,
alan rauhoittua perusasioiden ääreen, raueta,
voipunut pieni eläin parisängyn pesässä.
Humala on taivaasta laskeutuva maitoinen tissi.

Naapurihuoneesta kuuluu kaksi naurua.

6.
Aamulla juna,
joka vie hulluja narttuja koiravaunussa
takaisin Pohjoiseen
ja haureus on vain kaunis sana.


- Heli Slunga -

sunnuntai 30. elokuuta 2009

THE SWALLOW MOTHER IS FEEDING HER BABIES

The picture is by Pekka Mäkinen.

THE COUNTY FLOWER OF THE MIDDLE FINLAND

Daisy (marguerite) is the county flower of the Middle Finland.

IF THIS TINY HEDGEHOG WILL SURVIVE...

If this tiny hedgehog will survive, so you'll too! I promise it! Look at her sweet toes;-)
The picture is by Pekka Mäkinen.

TAIVAAN ALLA MATKALLANSA...

Taivaan alla matkallansa moni vailla turvaa on. Jokainen on vuorollansa auttaja tai avuton.

Joku kutsuu tukijaksi yhden päivän matkalle. Kulkea voit päivää kaksi, jos vain toista auttaa se.

Syvyydessä hämäryyden kukkii ystävyyden puu. Huomaatko, kun lohdutus sen arkipäivään kantautuu?



- Anna-Mari Kaskinen -
Kuva Minna L. Immonen

SAMOJEN TÄHTIEN ALLA...

Samojen tähtien alla itketään, rakastetaan. Toisille aika on tullut syntyä maailmaan.

Toinen on juuri tänään elämään väsynyt. Samojen tähtien alta lepoon hän lähtee jo nyt.

Samojen tähtien alle pieniksi synnytään loistamaan toisillemme valoa hämärään.


- Anna-Mari Kaskinen -
Kuva Minna L. Immonen

YKSIN ET VOI...

Yksin et voi kivun matkaan lähteä. Ohjaat katseen maasta kohti tähteä.

Yksin en voi surun työhön ryhtyä. Kuljet vierelläni. Kannat lyhtyä.

Yksin en voi nousta pelon laivasta. Olet, ystäväni pala taivasta.

- Anna-Mari Kaskinen -
Kuva Minna L. Immonen

CORONITA DE FLORES

http://www.youtube.com/watch?v=VR1bCGUVh1s

HAURAIN HAAVE

Kun mustista mustin murhe melkein murskaa alleen ajan ja ajattomuuden, menneen ja tulevan,
kun tummanpuhuva taivas jylisee Jumalan vihaa ja silmissäsi säikkyy pettymyksen peilikuva,
se pienin ja haurain haave herää hitaasti haukotellen.
Ei se ollutkaan kuollut.
Se vain nukkui onnellisen tietämättömänä ympärillään itketyistä itkuista, sydänten suruista.
Se tarttuu käteen hymyillen, ja kuiskailee hiljaa toivon ja lohdun sanoja
odotuksen ilosta.

- Sinikka Svärd -
Kuva Sinikka Hautamäki

KERRON SINULLE UNELMISTA

Kerron sinulle unelmista (Minerva, 2009) on suloinen runokirja antaa ja saada. Sinikka Svärdin unelmat kantavat arjessa, mutta oivalten arjen helmet. Runot saa hempeään hehkuun Sinikka Hautamäen viehättävä akvarellikuvitus, joka vienona säestää, vaan ei tukahduta unelmien viestiä.

Voiko kukaan koskaan sanoa: Älä usko unelmiin! Älä usko ihmeisiin! Minä olen nähnyt ihmeen ja uskon edelleen uusiin ihmeisiin. Minä uskon unelmiin, mutta olen myös vahvasti toteuttanut unelmani, joten sanon vain: Make your dreams come true.

Ehkä joku saa kipinän unelmiensa toteuttamiseen juuri kirjasta Kerron sinulle unelmista...


Huokauksia

Ei ole maailmassa ihmistä
joka ei kaipaisi rakkautta.
On kyllä niitä
jotka eivät enää kuule
sydämensä huokauksia,
kun liian kauan
ovat ne tukahduttaneet
leppoisalla leikinlaskulla.
On myös niitä
jotka kernaasti kertovat
kaikille onnestaan,
kuinka kovasti he rakastavatkaan,
vaikka yön pimeydessä
selkä seinää vasten
toteutumattomat toiveet
räpistelevät huoneessa
kuin levottomat lepakot.
Vaikeinta on olla itselleen rehellinen.



Kun meitä riisutaan

Kun meitä riisutaan
käyvät unemamme
yhä pienemmiksi.

Jos vielä kerran voisi
nähdä lapsen silmät,
kuulla kyyhkyjen kujertavan,
silitellä sinivuokkoa.

Kun aikamme hiipuu
seitinohuiksi säikeiksi,
jäävät jäljelle vain unelmat.

Kunpa vielä kerran saisi
tuntea meren ja metsän tuoksun,
antaa auringon hyväillä poskia,
päästää tuulen pujahtamaan
kauluksen raosta.

Ja kuin sadussa,
tapahtuu jotain merkillistä -
nuo pienenpienet unelmat
muuttuvat isoiksi ihmeiksi,
eikä niitä ryöstä meiltä kukaan.

OLENNAISTA

Tarvitseme täyttymättömiä toiveita, ehkä enemmänkin kuin todeksi tulleita,
sillä ilman niitä meistä tulee sietämättömän pöyhkeitä, ahneita ja armottomia.
Ilman niitä eivät pettymykset saa tilaisuutta opettaa meille ihmisyyttä.
Ilman niitä emme oivalla olennaista.

- Sinikka Svärd -
Kuva Sinikka Hautamäki

ELOKUUN KUKKIA: KALLIONAUHUKSIA


HILJAISUUS

Rakas kuuletko, käteni kohotan -
voitko kuulla sen...?
Jokaista liikettään kuunneltavan
aina epäilee yksinäinen.
Kuuletko, rakas, silmäni suljen
sen pystythän kuulemaan!
Kuuletko rakas, ne aukaisen...
...miksi täällä et olekaan?
Jää näkyviin silkkiin hiljaisuuden
liikahdukseni vähäisin,
piirtyy vasten verhoa kaukaisuuden
liikutukseni pieninkin.
Hengitykseni tahdissa
tähdet radallaan kulkevat.
Tuoksut huulilleni juomaan tulevat.
Voin sirot ranteet tunnistaa
kaukaisten enkelten.
Ajatukseni kohdetta: Sinua
kuitenkaan näe en.

- Rainer Maria Rilke -
Suomennos Eve Rehn

EVE REHN

Eve Rehn on monilahjakkuus, sillä paitsi että hän on Rainer Maria Rilken runojen kääntäjä, on hän myös itse kirjoittaja ja laulaja sekä osaa entisenä kilpatanssijana rytmin salat. Hän on myös säteilevä ystävä, joka rakastaa kaikkia eläimiä, nauttii hyvästä ruoasta, viinistä ja keskustelusta. Sinäkin voit tutustua Eveen: Http://www.evekuismin.net

lauantai 29. elokuuta 2009

EMILY DICKINSON 1830 - 1886

Emily Dickinsonilta on säilynyt noin 1775 runoa, fragmenttia ja luonnosta. Hän ei otsikoinut runojaan, vaan numeroi ne.

Dickinsonin runoja on julkaistu suomeksi 1930 -luvulta lähtien. Ne ovat ilmestyneet tavallisesti suppeahkoina valikoimina, joita ovat tehneet muiden muassa Katri Vala, Helvi Juvonen, Aale Tynni ja Aila Meriluoto. Laajimmat viimeaikaiset suomennosvalikoimat ovat Sirkka Heiskanen-Mäkelän ja Keijo Virtasen toimittama teos Valitsee itse seuransa sekä Heiskanen-Mäkelän toimittama Maailma, tässä kirjeeni. Merja Virolainen on suomentanut ja toimittanut teoksen Golgatan Kuningatar (Tammi, 2004).

Dickinsonin runojen mitta on tavallisimmin jambi, mutta hän kirjoitti myös trokeeta ja daktyyliä. Mitallisten runojen lisäksi hänen tuotannossaan on koko joukko runoja, joissa ei ole mittaa kuin osittain sekä sellaisia, joissa ei ole mittaa lainkaan.

Dickinson käyttää taiteilijan valtuudella isoja alkukirjaimia, vaikka sana kuuluisi kirjoittaa pienellä. Ehkä hän halusi näin antaa sanalle erityistä painoa. Myös ajatusviiva hän käyttää vallattoman runsaasti.

Emily Dickinson on yksi merkittävimmistä yhdysvaltalaisista 1800-luvun kirjailijoista muiden muassa Harriet Beecher Stowen, Ralph Waldo Emersonin, Nathaniel Hawthornen, Henry Jamesin, Edgar Allan Poen ja Walt Whitmanin ohella. Hänet tunnetaan niin omaleimaisena runoilijana kuin modernismin, ennen muuta imagismin, edelläkävijänä.

ON IHANAMPAA SINUT MENETTÄÄ KUIN...

On ihanampaa sinut menettää kuin saada
muu kaikki minkä haluan.
Jään, totta, janoon näännyttävään,
vaan kastetta sain sentään pisaran!

Kaspianmeren ympärillä pelkkää hiekkaa,
ja meri merta on silti.
Ei ilman kuolleita rantojaan
Kaspianmerta olisi.


- Emily Dickinson -

SIDO VAIN MINUT, VAAN YHÄTI...

Sido vain minut, vaan yhäti kykenen laulamaan.
Karkota minut, jos haluat, vaan yhä kitaraan
totena sävelen soimaan saan.

Lyö vaikka hengiltä, niin yhä taivaaltain
liverrän sinulle ylistys huulillain,
yhäti sinun vain.


- Emily Dickinson -

EI VUOSIENKAAN ERO VOI MEITÄ EROTTAA...

Ei vuosienkaan ero
voi meitä erottaa,
ei noidan poissaolo saa
loitsua raukeamaan.

Tuhannen vuotta hiillos
tuhkassa liekkejään
odottaa, kättä, lopulta
tuikahtaa, ymmärtää.


- Emily Dickinson -

GOOD MORNING - MIDNIGHT - I'M COMING...

Good Morning - Midnight -
I'm coming Home -
Day - got tired of Me -
How could I - of Him?

Sunshine was a sweet place -
I liked to stay -
But Morn - didn't want me - now -
So - Goodnight - Day!

I can look - can't I -
When the East is Red?
The hills - have a way - then -
That puts the Heart - abroad -

You - are not so fair - Midnight -
I chose - Day -
But - please take a little Girl -
He turned away!


- Emily Dickinson -

THESE ARE THE DAYS THAT REINDEER LOVE...

These are the days that Reindeer love
And pranks the Northern star -
This is the Sun's objective,
And Finland of the Year.


- Emily Dickinson -

I'M NOBODY! WHO ARE YOU?

I'm Nobody! Who are you?
Are you Nobody - Too?
Then there's a pair of us!
Don't tell! they'd advertise - you know!

How dreary - to be - Somebody!
How public - like a Frog -
To tell one's name - the livelong June -
To an admiring Bog!

- Emily Dickinson -

WITH THEE, IN THE DESERT...

With thee, in the Desert -
With thee in the thirst -
With thee in the Tamarind wood -
Leopard breathes - at last!

- Emily Dickinson -

torstai 27. elokuuta 2009

WELCOME WEEKEND!

I wish you all the nice August weekend! I decided to begin it today, you too?

NIIN KAUAN KUIN KIRJOITETAAN...

Niin kauan kuin kirjoitetaan kirjoja kuten Geraldine Brooksin Kirjan kansa, kannattaa elää - intohimolla!

MISSÄ POLTETAAN KIRJOJA...

Missä poltetaan kirjoja, siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä.

- Heinrich Heine -

GERALDINE BROOKS

Geraldine Brooks on Pulitzer-palkittu kirjailija, jonka romaaneja ja tietokirjoja on käännetty useille kielille. Hän on toiminut pitkään The Wall Street Journalin kirjeenvaihtajana Bosniassa, Somaliassa ja Lähi-idässä. Brooks on kotoisin Australiasta, mutta asuu nykyään Yhdysvalloissa miehensä ja poikansa kanssa.

KIRJAN KANSA

Omistan tämän kirjaelämyksen Jaelille Tel Aviviin
toivossa päästä kerran Jerusalem- kierrokselle hänen kanssaan kuin
myös toivossa saada nauttia hänen keittiönsä hunajan ja appelsiinin tuoksusta.



Prologi

Hanna, Sarajevo, 1996

Käänsin pergamenttisivua ja huomasin yhtäkkiä tuijottavani kuvaa, joka oli aiheuttanut enemmän akateemista spekulointia kuin kaikki muut yhteensä. Se oli kohtaus kotielämästä. Juutalainen perhe – vaatetuksesta päätellen espanjalainen – istuu pesah-aterialla. Näemme rituaaliset ruuat, matsa-leivän muistona happamattomasta leivästä, jota heprealaiset leipoivat kiireessä Egyptistä pakenemisen aattona, lampaan reisiluun muistona juutalaisten verestä ovenpielissä, joka oli saanut Herran kulkemaan juutalaisten kotien ovien ohi. Isä on puoliksi pitkällään, kuten asiaan kuuluu, osoittaakseen olevansa vapaa mies eikä orja, ja maistaa viiniä kultapikarista samalla kun hänen pieni poikansa kohottaa kuppia hänen vieressään. Äiti istuu tyynenä hienossa puvussaan ja sen ajan jalokivin koristellussa päähineessä. Luultavasti kohtaus on muotokuva perheestä, joka haggadan tilasi. Mutta pöydässä on toinenkin, tummaihoinen nainen, joka on pukeutunut sahraminkeltaiseen kaapuun ja pitää kädessään matsa-leipää. Afrikkalaisnainen oli palvelijaksi liian hienosti pukeutunut ja osallistuu täysivaltaisena juutalaiseen uskonnolliseen tapahtumaan, joten hänen henkilöllisyytensä oli askarruttanut kirjan tutkijoita yli sata vuotta.



”Leshem ketivah haggadah shel Pesach”
Ha Lachma an’ya…Tämä on kurjuuden leipää…


Geraldine Brooksin kirja Kirjan kansa (People of the Book, Tammi, 2009) on monikerroksinen teos, joka kulkee eri aikajaksoissa ja eri maissa selvittäen juutalaisten haggadan arvoitusta. Kirja on hyvin hieno ja hyvin vanha. Erityiseksi sen tekee miniatyyrimäinen, upea kuvitus, joka oli juutalaisille kirjoille täysin vierasta, sillä juutalainen uskonto puhtaimmillaan kielsi kuvien teon. Erikoiseksi kirjan tekee myös sen selviytyminen Espanjan Sevillasta 1480 luvulta näihin päiviin ja Sarajevoon. Prologin perhe on sefardi-juutalaisia istumassa pesah-aterialla, mutta kuten tiedämme sefardi-juutalaiset joutuivat myös pogromien uhriksi ja heidän kohtalonsa oli usein katolisen kirkon inkvisitio. Tai onnistunut pako. Usein edes kääntymys ei riittänyt vallassa olijoille, joten lähtö oli juutalaisten ainoa todellisuus. Omaisuuden mukana vienti oli kielletty ja mukaan otettiin siten vain tärkein: perhe ja pyhät kirjat. Juutalaiset ovat kirjan kansaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Kirjojen konservointiin erikoistunut Hanna Heath saa kutsun saapua sodan runtelemaan Sarajevoon kartoittamaan ikivanhan juutalaisen kirjoituskokoelman, haggadan, kuntoa. Intohimoisena tiedenaisena Hanna putoaa tutkimuksensa lumoihin täysin ja alkaa jäljittää 1400 –luvun pesah-aterialla istuvaa perhettä. Hänellä on kirjasta löytyneet todistusaineistot: kosher-viini, veri, suolakiteet, rasvatahra ja perhosen siipi. Näiden avulla kuljemme haggadan mukana eri vuosisadoille kohdaten niin loistoa kuin kurjuutta, niin intohimoa kuin syvää kylmyyttä. Saamme tuta inkvisition kivut, mutta myös sen uskomattoman voiman, jolla juutalainen kansa kuljettaa kirjaansa syvän uskonsa ja myös erään naisen nerokkuuden avulla. Saamme myös kohdata ihmeen, jossa uskonto ei merkitse enää kirjan suojelijaa, vaan hän on kuka tahansa meistä: muslimi, kristitty, juutalainen, portto, aikuinen, lapsi, rikas, köyhä…Ilman pienintäkään vaikeutta liikumme takaumasta toiseen, sillä kun olemme selvittäneet sulat ja ruusun Wienissä 1894, käyneet taas Sarajevossa ja myös Bostonissa, olemmekin jo löytämässä viinitahrojen salaisuutta Venetsiassa 1609.

Myönnän, jäin Venetsiaan! Introibo ad altare Dei. Venetsiassa kärsin eniten, mutta ihmismielen syvin kiinnostaa minua kuin Venetsian kuuluisat rotat, kuppa tai haiseva vesi. Minä olin mukana Venetsian naamiaisyössä ja aitiopaikalta näin, mitä aiheuttaa ahneus ja pahuus, mutta näin myös mikä näkymätön käsi sai Vistorinin kirjoittamaan haggadaan inkvisition polttoroviolta pelastavat sanat: Gio. Domenico Vistorini. Minä olin ohut venetsialainen lasi joka säryin Vistorinin kädessä ja haggadalle putoava veripisara, mutta: Gio. Domenico Vistorini!

No, on siis aika kertoa, minkä olette jo huomanneetkin: Kirjan kansa on hengästyttävä seikkailu-, rakkaus- ja historiankertomus. Tämä kirja vei minua, salpasi henkeni niin tuskasta kuin intohimosta. Brooks on onnistunut täydellisesti unohtumattomassa juonen kuljetuksessa. Kertaakaan hän ei salli sinun unohtaa, missä mennään, kuka on kukin tai kuinka tärkeää on selvittää myös ruusun salaisuus. Harva, liian harva, onnistuu viemään näin monikerroksista kirjaa säilyttäen sen eheyden. Kyyneleet saavat vuotaa ja tuska saa karstoittaa ihosi ja mies saa lipoa sinua kuin kissa, mutta kirjailijan on pidettävä lukija otteessaan! Brooks pakotti minut myös pois Venetsiasta, sillä hän sanoi, että tarinan on saatava epilogi. Silmistäni tihkuu suru; vuotavat vesileilit, mutta minun on palattava Sevillaan eräälle pesah-aterialle. Sitä ennen tunnustan: toisen kerran elämässäni polvistun nyt kirjan edessä ja teen sen mitä suurinta intohimoa tuntien, sillä niin kauan kuin kirjoitetaan tällaisia kirjoja, kannattaa elää.

Epilogi

Valkoinen karva, Sevilla 1480



Sitten mieleeni juolahti lisätä oma itseni juhlaväen joukkoon. Olen tehnyt itselleni sahraminkeltaisen kaftaanin, koska se on yhä vain suosikkivärini, ja niin tehdessäni olenkin käyttänyt sahramin tyystin loppuun. Olen tyytyväinen kuvaan, tyytyväisempi kuin mihinkään muuhun tekemääni. Tuntui hyvältä allekirjoittaa se omalla nimelläni, jonka tohtori on palauttanut minulle. Käytin siihen viimeisen hienoista siveltimistäni, viimeisen niistä, joissa oli vain yksi karva.

keskiviikko 26. elokuuta 2009

PURE, MINÄ PYYSIN, PURE MINUN...

Pure, minä pyysin, pure minun kaulaani sinun sielusi kuva,/ näytä minulle kuka sinä olet,/ piirrä minun verelläni

Ja sen sinä teit,/ painoit kuin loputtoman janoinen eläin/ suusi minun kaulalleni/ ja piirsit hampaillasi siihen oman kuvasi, Sinut

- Tommy Tabermann -

OTA HEINÄNKORSI JA PUJOTA SIIHEN...

Ota heinänkorsi ja pujota siihen maa, ilma, tuli ja vesi, tuoreen leivän tuoksu ja lapsen aamuinen hymy joka saa sokean näkemään.

Pujota siihen sydämen kohdasta läpi mies ja nainen, halu tehdä yhdessä ihmeitä.

Ota yksi ainoa ohut ja sitkeä heinänkorsi: Pujota siihen, äläkä ikinä pudota.

- Tommy Tabermann -

JOS SINÄ OLET OMENAPUU, TAHDON MINÄ...

Jos sinä olet omenapuu/ tahdon minä olla omena./ Jos sinä sytyt tuleen/ tahdon minä olla vesi tai herkästi syttyvä aine./ Jos sinä hukut/ tahdon minä olla pohja tai virta. / Jos sinä katsot kauas/ tahdon minä olla etäinen piste./ Jos sinä suljet luomesi/ tahdon minä olla äkillinen pimeys.

- Tommy Tabermann -

MY MOTHER'S BLACK-EYED SUSAN


26. ANSWER: I LOVE ALL OF YOU!

One of you sent me e-mail, where he told that:' Leena, you have been (average!) 282,2 readers/a day from the date 11.4.2009.' I feel to be you book star;-). There is no Leena Lumi without you!!! You are the moon, which gives me the light!

25 ASIAA MINUSTA/ 25 ANSWERS ABOUT ME

1) Luen monet yöt./ I read many nights.

2) Toiset yöt sukellan suviseen järveen./ In some nights I dive into the lake.

3) Pidän meristä järviä enemmän./ I prefer the seas to the lakes.

4) Tyttäreni on Meri./ My daughter is Meri (Meri is meaning the sea.)

5) Olen eläinten oikeuksien puolesta./ I’m against all animal cruelty.

6) Elämä ilman koiraa olisi outoa./ It should be odd to live without the dog.

7) Issikat ovat ryövänneet sydämeni./ Island horses have stolen my heart.

8) Vietän yhden elämäni jouluista Salzburgissa./ I’ll spend one Xmas in Salzburg.

9) Olen tunteellinen ja romantikko./ I’m sentimental and the romanticist.

10) Haluan matkustaa parhaan ystäväni kanssa Ghanaan, koska meillä on siellä kummilapsi Mary, 7 vee./ Some day I want to travel to Ghana with my best friend, cos we have there the goddaughter Mary, 7 years old.

11) Pidän ilosta, en inttäjistä!/ I like the joy, not the insisting types.

12) Minusta tulee osa-aikairlantilainen ja vähän brittikin./ I’ll may become the part-time Irish and a little also the part-time British.

13) Rakastan intohimolla./ I love with passion.

14) En koskaan kyllästy kuuntelemaan Billy Idolsin Sweet Sixteeniä./ I’ll never fed up with Billy Idol´s Sweet Sixteen

15) Paheeni on Geisha -suklaa./ My sin is Geisha-chocolate.

16) Tarjoan blogissani lukijoilleni KIRJAELÄMYKSIÄ, en kirjakidutuksia./ In my blog I offer the book experiences, no the book tortures.

17) Minulla on kuuluisa puutarha, joka on kuitenkin Salainen Puutarha (vaikka on myös televisiossa ensi vuonna alkusuvesta, ilmoitan lähetysajan blogissani)/ I have the famous garden, but it’s still The Secret Garden (in TV next Spring, I’ll tell the time in my blog)

18) Pidän fadosta, akustisesta kitarasta, vanhasta jazzista, rockista/ I like fado, guitar music, old jazz, rock

19) Pidän lauseesta: "Me kaikki seisomme katuojassa, mutta jotkut meistä katsovat taivaan tähtiä."/ I like the sentence: ”We all are standing in a gutter, but some of us are watchint the stars of heaven.”

20) Olen Kaikkien Aistien Juhlien Vaalija./I celebrate the party of all senses.

21) Mieheni on elämäni loistavin kumppani seikkailuun./My husband is my best partner to the adventure.

22) Pablo Neruda tuo mieleen muistoja./ Pablo Neruda offers me many memories.

23) Minua ei pysäytä muu kuin terveyden menetys./ Nobody stop me except the losing of my health.

24) Kirjoitan paljon./ I write a lot.

25) Mottoni on: "Ainoa todellisuus on uni. Ainoa velvollisuus on kauneus. Ainoa voima on rakkaus."/ My moto is: ” The only realty is the dream. The only duty is the beauty. The only power is the love.”

THE SURVIVOR


Hoitotahtoni/ My last will


Leena Lumi, synt. 5.5.XX os. Vähä-Mattila, hoitotahto

Mikäli älylliset toimintoni ovat niin paljon heikentyneet, että joudun toisten holhottavaksi, tahdon että elämästäni tehdään niin mukava kuin suinkin. Ruoka saa olla hyvää, mausteista ja maukasta, se voi sisältää kolestrolia ja rasvaa (esim. suklaata ja kermaa). Toivon saavani halutessani hyvää viiniä. Pidän aivan erityisesti korvasienikeitosta ja graavista merisiiasta. Ja Geisha-patukat ovat suurinta herkkuani. Myös sinihomejuustot ovat herkkuani – kera hyvän viinin. Valkoviineistä pidän erityisesti Chablis Vaudeveystä.

Haluan saada ulkoilla paljon, sillä olen ns. happi-ihminen. En halua jakaa huonetta kenenkään vieraan kanssa. Mieluiten haluan kuolla kotona rakkaitteni ympäröimänä.

Elämääni ei saa missään tilanteessa ylläpitää keinotekoisesti antamalla ravintoa nenämahaletkun, suonitiputuksen tai PEG-napin kautta.

En halua joutua respiraattorihoitoon esim. ALS-taudin, halvauksen tai parantumattoman keuhkosairauden takia.

Toivon, että elämäni loppuvaiheessa helpotetaan oireitani käyttämällä pihistelemättä opiaatteja ja rauhoittavia lääkkeitä kivun, tukehtumisen pelon ja hengitysvaikeuksien lievittämiseksi pelkäämättä lääkkeiden sivuvaikutuksia. Itse asiassa en kestä kipua ollenkaan, joten aloitetaan morfiini tai vastaava, kun särkylääkkeet eivät riitä.

Kuoleman lähestyessä tärkein asia minulle EI ole elämäni pidentäminen keinolla millä hyvänsä vaan ihmisolennolle kuuluva arvokkuus, jonka toivon säilyvän mahdollisimman pitkään. Kun elämääni ei enää voi kutsua elämäksi haluan keinolla millä hyvänsä täältä pois. Keuhkokuume olisi tervetullut pelastaja. Toivon, että eutanasia on Suomessa jo minun tehdessä lähtöä. Olen koko ikäni ollut eutanasian kannattaja ja puolestapuhuja. Haluan ehdottomasti kuolinapua, mikäli halvaannun tai sokeudun!

Kuolisin mielelläni meren rannalla kuunnellen aaltojen ja lokkien ääniä. Hautaustavastani riippumatta haluan kukkia jouluruusua

Jyväskylässä kesäkuun 30. pnä 2009


täysissä ruumiin ja sielun voimissa

Leena Lumi

todistajat: ________________ ___________________

LUKIJOILLENI/ TO MY READERS

Kesä jatkuu, mutta ilmassa on jo enteitä syksystä. Minua se ei sureta, sillä olen sielultani syksyn ihminen. Syntynyt toukokuussa, mutta sisälläni asuvat syysaamujen rapsakkuus ja ruskan värit. Kohta suven puutarhakuvat vaihtuvat syksyn kuviin ja kirjatkin alkavat osaltaan tuoda mukanaan lunta ja sitä ainoaa vuotuisjuhlaa, johon olen ihan hulluna eli joulua. Sitä ennen kuitenkin muutama asia:
1) Tapanani on laittaa uusintoja toisista kirjoista, etenkin niistä, jotka minä subjektiivisesti olen katsonut uusintojen arvoisiksi.

2) Jos tuntuu, että kirjoja tulee liian hitaasti, kun ei tule yksi per vuorokausi se tarkoittaa yleensä sitä, että a) olen lukemassa teille kirjaa, joka on niin kiinnostava, että itsekin haluan nauttiaa siitä HITAASTI. HIDAS NAUTINTO ON NAUTISKELIJAN JUTTU! b) saatan myös olla kiinni jossain muussa, joka vie minua (iso puutarha, kaukana asuva äitini, vanha koirani, aviomieheni, joku mu asia... c) olen sairas tai kuollut, jota ensin mainittua en teille aio kertoa, koska ei kuulu tyyliini ja toista taas en pääse teille millään ilmoittamaan...

3) Nyt aion uusia teille pari juttua eli Hoitotahtoni, joka tuli mieleeni, kun luin Mannisen Sydänfilmiä. Uusia lukijoita on tullut niin paljon, että saatte lukea uudestaan myös 25 asiaa minusta.

4) Tiedän, että ruokaohjeita on ollut vähänlaisesti, mutta me syötiin melkein koko suvi vain samoja, mutta toki homamade salaatteja sekä grillattua merilohta ja kanaa. Kantarellimuhennosta on myös syöty, mutta senhän jokainen kai osaa tehdä? Kohta on suppilovahveroaika ja sitten kalan kylkeen ilmestyy suppiksia. Nyt tuntuu, että kuningatarkiisseliä on koko ajan ja sen kanssa oikeaa, haudutettua riisipuuroa. Kuulostaa tylsältä, mutta kiinnostukseni focus ei ole ihan juuri nyt keittiössä.

5) Luen koko ajan! Teille!

Ja muistakaa: Kesä jatkuu vielä. Kesä.

Love
Leena Lumi

tiistai 25. elokuuta 2009

SYDÄNFILMIN KANSI PIKAUUSINTANA

Tässä tämä Satu Mannisen kirjan kansi vähän isompana - kiitos ystävän avun.

SATU MANNINEN

Satu Manninen rakastaa Buster Keatonia, metafyysisiä keskusteluja sekä villiintyneitä puutarhoja. Hän on valmistunut maisteriksi Kuvataideakatemian tila-aikataiteen osastolta ja lumoutuu persoonallisista kasvoista sekä Louise Bourgeosin veistoksista. Manniselle myönnettiin Kaarlen palkinto vuonna 2008 esikoisteoksestaan Sateeseen unohdettu saari. Sydänfilmi on hänen toinen runokokoelmansa.

SYDÄNFILMI


Mitä salaisuuksia välähtääkään valokuva-automaatissa, jäljet voidaan korjata kirurgisesti, voidaan korjata italiattaret, kypsät tomaatit, Mallinukella on vaikeutensa mutta miten helposti hän vaihtaakaan peruukkia, suukottaa vammaista lasta. On oltava kuvien kaltainen, hymyiltävä uima-altaassa, vaikka käsi painaa päätä pinnan alle.

Satu Mannisen runokokoelma Sydänfilmi (Gummerus, 2009) teki minusta hyvin hauraan ja haavoittuvaisen. Yhtäkkiä oli viime kevättalvi ja minä olin käpertynyt sairaalan sängylle ihan pieneksi. Painoin vain neljäkymmentä kiloa ja syöpä pahoinpiteli minua. Tyttäret kävivät vuoroin sängyn vierellä itkettynein silmin, yrittivät kätkeä hätäänsä. Hoitajat vaihtuivat ja vaelsivat valkeina lokkeina ja puhuivat ylitseni kuin minua ei olisi enää. Varmasti en täältä kotiin pääse ja saan kuolla tuoksunani kuolema ja desinfiointiaineen haju.

Mannisen kirja heitti minut vuoden takaiseen ja teki minusta sairastuneen äitini. Kirjan tunnelma on niin koetun oloinen, että tuskin tämä on syntynyt ilman omakohtaista kokemusta. Tuli hirveän outo olo. Ja minusta tuli hyvin yksinäinen.

Olen sanonut, että miten ihmeessä kukaan voi arvostella runoa, sillä runo on mielen tila. Se joko kolahtaa tai sitten ei. Voi myös käydä niin, että runo, joka ei eilen sinua tavoittanut, tekeekin sen tänään. Rakkauden tuskista kärsinyt haluaa lukea oodeja menetykselle. Ja jos on juuri ja juuri saanut äitinsä kuoleman osastolta ulos, kokee sairaalasta kertovat runot, puhtaina kirurgin veitsen viiltoina ihollaan. Tai itse asiassa minulle tehtiin lobotomia. Siis Mannisen kirja sen teki!

Kirurgi halkaisee kallon ja katsoo aivoja, vaikeakulkuista maastoa. Lähetän maisemakortin täältä Grand Canyonilta: terveisiä ja hyvästi, sammuttakaa valot näköalapaikalta, sammuttakaa tuulen kohina.

Satu Mannisen toinen runoteos pohtii olemassaoloa sairaalamaailman kautta murtaen samalla median luomaa illuusiota täydellisestä kehosta. Lukija aivan tuntee muuttuvansa hapertuneeksi paperiksi, jolta kukaan ei kysy oikeasti mitään. Mannisen sairaalassa potilas on kuin ulkoavaruuden outo olio, joka on välttämätön paha puhtaiden lakanoiden ja desinfioinnin ja valkeiden lokkien maailmassa. Sillä eittämättä sairaala on maailma maailmassa, joka toimii omien lakiensa ja normiensa mukaan. Missään ihminen ei ole niin pieni hiukkanen kuin sairaalasängyssä, jossa yksityisyys on tuhottu viimeiseen hengenvetoon.

Se, että Manninen pitää unikirjaa, johon kirjoittaa muistiin unensa, selittää paljon, sillä vain unesta kirjoitettu voi heittää lukijan tilaan, jossa olet mukana, mutta kukaan ei sinua huomaa. Yrität saada kontaktia, mutta lokit vain jatkavat vaelteluaan, suusta valuu jotain valkealle lakanalle, letkusta valuu suoneen toivoa, mutta kukaan ei riemuitse…Tämä runokirja on unikuva, sillä tämän ’näkee’ eli vahva visuaalisuus on läsnä. Kaikki näkyy paitsi sinä itse et, sillä olet vain sydänfilmi ja siinähän sitä on jo tarpeeksi!

UNOHDA PELKOSI JA ENNAKKOLUULOSI...

Laitan teille tähän nyt lauseen, jonka Anonyymi oli poissa ollessani laittanut yhteen kommenttiin. Sitaatti on Kari Hotakaisen uutuudesta, jonka yritän hankkia ensi tilassa ja lukea teille:

UNOHDA PELKOSI JA ENNAKKOLUULOSI, KULJE MAAILMASSA JA HÄIKÄISTY.

KOKO KAUPUNKI VAIN HÄNTÄ VARTEN


Yhdentoista kuukauden ajan asukkaat rakastivat kaupunkia ja voi sitä joka sen haukkui: pilvenpiirtäjät, savukeautomaatit, elokuvateatterien laajakankaat olivat kaikkien jakamattomassa suosiossa. Ainoa asukas, jolla tätä tunnetta ei ollut, oli varmasti Marcovaldo; mutta mitä hän ajatteli – ensinnäkin – oli vaikea tietää ja – toiseksi – sillä oli niin vähän merkitystä että se oli samantekevää.

Tiettynä hetkenä vuodesta alkoi elokuu. Ja silloin sai nähdä tunteiden muuttumisen. Kukaan ei enää pitänyt kaupungista: samat pilvenpiirtäjät, jalankulkutunnelit, pysäköintipaikat joita vielä eilen niin rakastettiin, olivat muuttuneet vastenmielisiksi ja ärsyttäviksi. Väki ei muuta halunnut kuin lähteä pois mahdollisimman nopeasti: se täytti junat ja tukki moottoritiet ja elokuun 15. kaikki olivat lähteneet pois. Paitsi yksi. Marcovaldo oli ainoa asukas joka ei lähtenyt kaupungista.

Aamulla hän lähti kävelylle keskustaan. Kadut avautuivat hänen edessään leveinä ja loputtomina, autioina ja autottomina; harmaista alaslasketuista metalliverhojen aidasta loputtomiin sälekaihtimien säleisiin kaikki oli suljettu kuin suojamuurilla. Koko vuoden Marcovaldo oli uneksinut voivansa käyttää katuja katuina eli kävellä keskellä: nyt hän saattoi tehdä sen ja hän saattoi myös kävellä päin punaista valoa ja ylittää vinosti ja pysähtyä aukioiden keskelle. Mutta hän käsitti että ilo ei ollut niinkään näissä epätavallisissa teoissa kuin siinä että näki kaiken toisella tavalla: kadut laaksojen pohjina tai kuivuneiden jokien uomina, talot jyrkkinä vuorina tai rantakallioina.

Tietenkin jonkin puuttuminen pisti silmään: mutta ei se että pysäköityjen autojen rivi tai ruuhka kadun kulmassa tai väentungos tavaratalon edessä tai raitiovaunua odottavien ihmisten ryhmät puuttuivat; se mikä puuttui täyttämästä tyhjiä tiloja ja pyöristämästä nelikulmaisia alueita oli ehkä särkyneen vesijohtoputken aiheuttama tulva tai puistokadun puunjuurien hyökkäys kiveyksen lävitse. Marcovaldon katse kierteli ympäriinsä ja yritti löytää tästä erilaisesta kaupungista kuoren, suomujen, kokkareiden ja suonistojen kaupunkia, maalin, asfaltin ja lasin ja rappauksen kaupungin alta. Ja nyt talo, jonka hän ohitti joka päivä, paljastuikin huokoisen, harmaan hiekkakiven louhokseksi; rakennustyömaan aita oli pino vielä tuoreita mäntylautoja oksankyhmyineen jotka näyttivät nupuilta; suuren kangaskaupan kyltillä nukkui parvi koiperhosia.

Oli kuin kaupunki heti ihmisten lähdettyä olisi joutunut vielä eilen piilossa olleiden asukkaiden armoille ja nyt he ottivat sen haltuunsa: Marcovaldon kävelyreitti seurasi jonkin matkaa muurahaispolkua, sitten se poikkesi siitä kovakuoriaisen lentoreitin takia. Sitten hän lähti seuraamaan kastemadon kiemurtelevaa matelua. Eivätkä ainoastaan eläimet olleet vallanneet aluetta: Marcovaldo huomasi että lehtikioskien pohjoisseinälle muodostui ohut homekerros, että ravintoloiden edustoilla ruukuissa olevat pensaat pinnistelivät työntääkseen lehtensä jalkakäytävän varjosta. Mutta oliko kaupunki vielä olemassa? Tuo keinotekoisten materiaalien kasauma joka kahlitsi Marcovaldon päiviä osoittautui nyt erillisten kivien mosaiikiksi, sekä silmä että käsi erottivat jokaisen kiven toisista kovuutensa, lämpönsä ja koostumuksensa puolesta.

Ja Marcovaldo unohti jalkakäytävien ja valkoisten raitojen tehtävän ja kulki kiemurrellen katuja kuin perhonen, kun urheiluauto ajoi sataa tunnissa hänen ohitseen niin että jäähdyttäjä meni millimetrin päässä hänen nilkastaan. Puolittain pelon, puolittain ilmavirran takia Marcovaldo hypähti ja kaatui pökertyneenä.


Auto jarrutti vingahtaen kovaa ja kääntyi melkein ympäri. Siitä hyppäsi ryhmä nuoria miehiä paitahihasillaan. Nyt ne lyövät minua, Marcovaldo ajatteli, koska minä kuljin keskellä katua!

Nuorukaiset olivat aseistautuneet kummallisin asein. ”Lopultakin me löysimme hänet! Lopultakin!” he sanoivat piirittäen Marcovaldon. ”No niin”, yksi heistä sanoi kohottaen hopeanvärisen kepin suunsa eteen, ”ainoa asukas joka on jäänyt kaupunkiin elokuun puolivälin lomien aikaan. Anteeksi, herra, voisitteko kertoa vaikutelmistanne televisionkatsojille?” ja mies työnsi hopeanvärisen kepin Marcovaldon nenän alle.


Sokaiseva valo oli syttynyt, oli kuuma kuin uunissa ja Marcovaldo oli pyörtymäisillään. Häneen oli suunnattu valonheittimiä, televisiokameroita, mikrofoneja. Hän änkytti jotain ja joka kolmannen tavun jälkeen nuori mies keskeytti kääntäen mikrofonin itseensä päin: ”Te siis tarkoitatte…” ja hän ryhtyi puhumaan kymmeneksi minuutiksi.

Toisin sanoen he haastattelivat häntä.

”Voinko minä nyt mennä?”

”Totta kai, kiitoksia paljon…Tai jos teillä ei ole muuta tekemistä…ja haluaisitte tienata pikkuisen…voisitteko jäädä auttamaan meitä hiukan?”


Koko aukio oli mullinmallin: kuorma-autoja, äänitysautoja, kameroita ajokiskoineen, akkuja, lamppuja, miehiä haalareissa kulkemassa aivan hikisinä paikasta toiseen.

”Hän on tullut! Hän on tullut!” Hienosta avoautosta nousi elokuvatähtönen.


”No niin pojat me voisimme aloittaa suihkulähdekohtauksen!”

Ohjaaja, joka ohjasi televisio-ohjelmaa Elokuun revyy, alkoi antaa ohjeita kuuluisan diivan sukellukselle kaupungin suurimpaan suihkulähteeseen.

Sekatyömies Marcovaldo oli saanut tehtäväkseen siirrellä valonheitinsarjaa jossa oli painava jalusta. Suurella aukiolla surisivat nyt laitteistot ja lamput sihisivät, vasaraniskut kaikuivat tilapäisissä metallikehikoissa ja käskyt kaikuivat…Sokaistuneen ja typertyneen Marcovaldon silmissä entinen jokapäiväinen kaupunki oli tullut sen tilalle jonka hän oli nähnyt vain vilaukselta, tai ehkä vain unessa.

- Italo Calvino -
Marcovaldo eli vuodenajat kapungissa

TO TUURE: 'HIC SUNT LEONES';-)

...and regards from Luvia. The picture by Pekka Mäkinen.

YYTERIN TUSSUT

Regards from Satakunta.

IN OFFICE

...you have been quite a lively here...;-)

perjantai 21. elokuuta 2009

THE SLEEPING BEAR

Oh!, he is so cute!

MY SISTER MERJA, THE BEAR AND AN APPLE


IMAGINE

http://www.youtube.com/watch?v=okd3hLlvvLw

TOISET MURHAAVAT KARHUJA, TOISET RAKASTAVAT NIITÄ/ SOME ARE MURDERING BEARS, SOME ARE LOVING THEM

Tämä kuva EI ole karhujahtimainos, vaan kertoo siitä, miten ihminen voi suhtautua kaikkeen elolliseen. Kuvassa sisareni Merja ja pikkukarhu, johon murhaajat eivät onneksi pääse käsiksi koskaan!

In the picture my sister Merja and the baby-bear, whom the murders will never get! This photo is by my sister's husband Pekka Mäkinen like also the tiny seagull above.

Tämän päivän Keskisuomalaisessa oli edellisen jutun alla lyhyempi, jossa kerrotttiin karhujahdin alkavan Keuruun, Multian ja entisen Pylkönmäen kunnan alueella aikaisintaan lauantaina.

Olen aina ihmetellyt, miksi niin monet maalla eli ns. luonnonhelmassa asuvat ihmiset ovat niin eläinvihamielisiä. Isänikin oli maalta, mutta hän ei olisi tappanut hiirtäkään, mutta hän oli sotiemme invalidi ja valmis kuolemaan isänmaamme puolesta ja puolustamaan sitä viimeiseen hengenvetoonsa. Nyt tyttäret kantavat isänsä perintöä: Isänmaata on puolustettava, mutta eläimille on annettava oikeus elämään! Isäni piti aina eläimistä, mutta ehkä hyvin nuorena koetut kovat sotavuodet opettivat häntä arvostamaan elämää kaikkineen, mikä kyky tuntuu osalta ihmisiä olevan täysin hukassa.

MENKÄÄ METSÄÄN JA LUONTOON KAMERAN, ÄLKÄÄ MURHA-ASEEN KANSSA!

GO TO THE FOREST AND NATURE WITH THE CAMERA, DON'T WITH THE GUN!

SORSIEN MURHAAMISEN UUDET TUULET

Tavan takaa käy niin, että menetän osan elämänvoimaani oman aamuaviisini eli Keskisuomalaisen takia. Milloin on iso lehtikuva murhatusta, verisestä karhusta, milloin tapettua kettuparkaa roikotetaan rehvakkaan näköisenä junttimainen röyhkeä ja tyhmä ilme kasvoilla tai milloin törmää asiaan, joka on ollut minun tiedossani kiellettyä jo ammoisista ajoista:SYÖTTILÄSSORSIA EI AMMUTA, SILLÄ NE OVAT KESYJÄ!

Suoraa lainausta tämän päivän Keskisuomalaisesta:

Sorsanmetsästyksen aloituspäivänä Harri Kemppainen oli jahdissa, mutta töiden takia vasta iltakahdeksan aikoihin. Ensipaukkujen jälkeen saaliin saanti olisi enemmänkin arpapeliä, ELLEI KEMPPAINEN OLISI SYÖTTÄNYT KOTIRANNAN SORSIA KAURALLA JO KUUKAUDEN.

Parin päivän taukojen ja useamman sadan kilon kaura-annosten turvin Kemppainen odottaa tältä syksyltä kohtuullisen hyvää saalista syksyn mittaan. Kaiken kaikkian syksyn aikana menee useampi sata kiloa kauraa ja ohraa. (No, sillä hinnalla sinä Kemppainen olisit saanut lihaa jo kaupasta! huomautus Leena Lumi)

KANNONKOSKEN KOULUN luonto- ja erätaidot -kurssin opettaja KALLE LEHTINEN oli kello 12 töissä muiden opettajien tapaan. Viikon päästä torstaina riistamestari HEIKKI TASKINEN vie SEITSEMÄN KURSSILAISTA (SIIS KOULULAISTA! huomautus Leena Lumi), kaikki poikia, metsäretkelle RUOKITTUJEN SORSIEN ÄÄREEN muokatun kosteikon luo.

Rehtori NIINA LEPPÄNEN laski aloituspäivänä kolmen pojan olleen luvan ja isän kanssa sorsajahdissa. Määrä on tavanomainen aiempiin vuosiin verrattuna.


TEORIASTA TOIMINTAAN

LEHTISEN TOIVE ON, ETTÄ YHDEKSÄNNELLÄ LUOKALLA OLEVISTA OPPILAISTA AINAKIN OSA SUORITTAISI METSÄSTÄJÄTUTKINNON.

Kursssilta halutaan taitoja luonnossa olemiseen ja rentoutumiseen sekä MIELEKÄSTÄ TEKEMISTÄ VAPAA-AJALLE.(ONKO MURHAAMINEN MIELEKÄSTÄ TEKEMISTÄ VAPAA-AJALLE! huomautus Leena Lumi)

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Juttu on tässä pääkohdin, mitään oleellista ei ole pois ja se löytyy kokonaisuudessaan tämän päivän eli 21.8.2009 Keskisuomalaisesta.

TÄMÄN JUTUN VALOSSA ON NYT USKOTTAVA, ETTÄ MEIDÄN PERUSKOULUISSA, JOTKA KUSTANNETAAN VEROVAROIN JA JOTKA KUULUVAT OPPIVELVOLLLISUUDEN PIIRIIN, ANNETAAN TAPPAMISOPETUSTA SITÄ HALUAVILLE! VEROT ON KORVAMERKITTÄVÄ, SILLÄ MEITÄ ON PALJON, JOTKA EMME HALUA KUSTANTAA RAHOILLAMME ELÄINTEN MURHAAMISEN OPETUSTA.

KUN SUURIN OSA SUOMEN KANSASTA HALUAA KITKEÄ VÄKIVALLAN JA TAPPAMISEN JA ASEET POIS KOKONAAN, VÄHEMMISTÖJUNTIT PÄÄSEVÄT MELSKAAMAAN JOPA KOULUISSAMME OPETTAMASSA ELÄINTEN MURHAAMISTA!

ERITYISEN VASTENMIELISTÄ ON, ETTÄ OMAT VANHEMMAT SALLIVAT/OPETTAVAT LAPSIAAN TAPPAMISEEN. TOINEN ILJETTÄVYYS ON NAINEN 'HARRASTAMASSA' ELÄINTEN MURHAAMISTA. NAINEN ON AINA OLLUT ELÄMÄÄ KANTAVA VOIMA, MIES TAPPAJA, NYT EI OLE EDES SITÄ VÄHÄÄ ELÄMÄN ARVOSTUSTA JÄLJELLÄ NIISSÄ NAiSISSA, JOTKA OPETTAVAT OMAT LAPSENSA ELÄINTEN TAPPAMISEEN JA/TAI SITÄ ITSE HARRASTAVAT.

Tämä juttu jatkaa omaa elämäänsä, sillä tämä lähtee nyt Satakuntaan sisarelleni, joka harrastaa kaikkien eläinten mutta etenkin karhujen suojelua. Ei siis mikään turha juttu!
Helähtää vilun celesta.


Syysilta, saunavastankostea, sakenee
vihreä hämärä...istun
madonsyömällä laiturilla, yksin, ja sorsapoikue
ui keltaisen ruovikon suojaan,
sen vanavesi ohenee, katoaa, ja järven pinta
on tyyni taas. Kuin platinaa.

Kajahtaa, kaksi laukausta.

Niin kuin airot läjähtävät veteen,
tältä tutulta rannalta
on silmänräpäyksen matka Tuntemattomalle,
veden kalvossa kelluu sininen sulka,
poikue räpiköi pakoon
henkensä hädässä. Äiditön.

Helähtää, vilun celesta.

Istun madon syömällä laiturilla, yksin,
kuuntelen laukauksia kaukaa, haistelen
ruudin ja saunan savuja.

Surun heleys tummuvaa taivasta vasten,
tuuli, liikkumaton. Kuin vaate iholla.

- Arto Meller -
kuva Seijastiina

torstai 20. elokuuta 2009

ITALO CALVINO 1923 - 1985

Italo Calvino oli sodanjälkeisen Italian merkittävimpiä kirjailijoita. Hän syntyi Kuubassa, mutta asui lapsuudestaan lähtien Italiassa. Hän opiskeli kirjallisuutta Torinossa ja toimi siellä kustannusvirkailijana ja kriitikkona. Sittemmin hän asui Roomassa ja oli Italian keskeisiä kulttuurivaikuttajia. 1947 ilmestynyt uusrealistinen esikoisromaani perustui omiin kokemuksiin partisaanina. Maailmanmaineensa Calvino loi sadunomaisilla allegoriaromaaneilla Paroni puussa, Halkaistu varakreivi ja Ritari jota ei ollut olemassa. Muita aikaisemmin suomennettuja teoksia ovat romaanit Näkymättömät kaupungit ja Jos talviyönä matkamies sekä novellikokoelmat Kosmokomiikka ja Tämä vaikea elämä.

SIENIÄ KAUPUNGISSA

Kaukaa tullessaan tuuli antaa kaupungille epätavallisia lahjoja joita huomaavat vain harvat herkät sielut niin kuin heinänuhaiset jotka aivastavat muiden seutujen kukkien siitepölystä.

Eräänä päivänä osui kaupungin valtakadun kapealle kukkaistutuskaistalle ryöppy itiöitä ja niistä iti sieniä. Niitä ei huomannut kukaan muu kuin työmies Marcovaldo joka nousi juuri sieltä joka aamu raitiovaunuun.

Tällä Marcovaldolla ei juuri ollut silmää kaupunkielämälle: kilvet, liikennevalot, näyteikkunat, valomainokset, julisteet niin tarkkaan kuin ne olivatkin suunnitellut kiinnittämään huomiota, eivät koskaan vanginneet hänen katsettaan, joka tuntui liikkuvan autiomaan hiekoilla. Sen sijaan oksassa kellastuva lehti, kattotiileen tarttunut sulka, eivät jääneet häneltä koskaan huomaamatta; ei ollut paarmaa hevosen selässä, madonreikää pöydässä, jalkakäytävälle murskaantunutta viikunankuorta, jota Marcovaldo ei olisi huomannut ja jäänyt miettimään. Kaikki ne paljastivat vuodenaikojen muuttumisen, hänen kaipauksensa ja olemassaolonsa kurjuuden.

Niinpä Marcovaldo eräänä aamuna odottaessaan raitiovaunua joka vei hänet Sbavin yhtiöön, missä hän oli sekatyömiehenä, huomasi jotain epätavallista pysäkin lähellä laihassa ja kovettuneessa maakaistassa joka reunusti valtakadun puurivistöä: eräissä kohdissa puiden juurella näytti työntyvän kuhmuja jotka siellä täällä avautuivat ja antoivat pyöreähköjen maanalaisten kasvien tulla esiin.

Hän kumartui solmimaan kengännauhojaan ja katsoi tarkemmin: ne olivat sieniä, oikeita sieniä nousemassa aivan kaupungin keskustassa! Marcovaldosta tuntui että harmaa ja kurja maailma, joka ympäröi häntä, muuttui äkkiä anteliaaksi kätkettyine rikkauksineen, että elämältä saattoi vielä odottaa jotain, jotakin sopimuksenmukaisen tuntipalkan, elinkustannusindeksin, lapsilisien ja avustusten lisäksi.

Työssä Marcovaldo oli tavallista enemmän omissa mietteissään; hän ajatteli että hänen purkaessaan paketteja ja laatikoita maan pimeydessä hiljaiset, hitaat sienet jotka vain hän tunsi kypsyttivät huokoisen ihonsa, sulattivat maanalaisia mehuja, mursivat mullan pinnan. ”Vain yksi sadeyö riittäisi”, hän ajatteli, ”ja niitä voisi jo poimia”. Ja hän oli kärsimätön kertomaan löydöstään vaimolleen ja kuudelle lapselleen.


”Kuulkaa nyt! hän ilmoitti laihan päivällisen aikana. ”Viikon kuluttua me syömme sieniä. Hienon muhennoksen! Minä lupaan!”

Ja pienimmille lapsille, jotka eivät tienneet mitä sienet olivat, hän selitti innostuneena kuinka kauniita niiden monet lajit olivat, kuinka herkullisia ne olivat, kuinka ne piti keittää; ja tällä tavalla hän veti keskusteluun myös vaimonsa Domitillan joka tähän asti oli pysytellyt epäluuloisena ja välinpitämättömänä.

”Ja missä ne sienet ovat?” lapset kysyivät. ”sano missä ne kasvavat!”

Tämä kysymys kylvi Marcovaldoon epäluuloisen ajatuksen joka hillitsi hänen innostustaan: Jos minä kerron heille paikan, he menevät poimimaan ne sen tavanomaisen lapsilauman kanssa, huhu kiertää korttelissa ja sienet joutuvat muiden kattiloihin! Näin löytö, joka oli aluksi täyttänyt hänen sydämensä maailmaa syleilevällä rakkaudella, sai hänet omistushimon valtaan, ympäröi hänet mustasukkaisuudella ja epäluuloisella pelolla.

”Sienien paikan tiedän minä ja vain minä”, hän sanoi lapsilleen, ”ja varokaa jos hiiskahdatte siitä sanaakaan.”

Seuraavana aamuna Marcovaldo oli hyvin peloissaan lähestyessään raitiovaunupysäkkiä. Hän kumartui maakaistan ylle ja helpotuksekseen hän näki sienien kasvaneen, mutta ei paljon, ne olivat vielä melkein kokonaan maan peitossa.

Ja kun hän oli siinä kumartuneena, hän huomasi jonkun selkänsä takana. Hän nousi heti ja yritti olla välinpitämättömän näköinen. Siinä oli kadunlakaisija joka katsoi häntä luutaansa nojaten.

Tämä kadunlakaisija, jonka piirissä sienet olivat, oli nuori, silmälasipäinen hongankolistaja. Hänen nimensä oli Amadigi ja Marcovaldo oli jo pitemmän aikaa tuntenut häntä kohtaan vastenmielisyyttä, ehkäpä noiden silmälasien takia, joilla hän tutki katujen asfalttia etsien jokaista luonnon merkkiä jonka voisi hävittää luudanheilautuksella.

Oli lauantai; ja Marcovaldo vietti vapaan iltapäivänsä kierrellen hajamielisen näköisenä maakaistan lähettyvillä ja piti silmällä kauempana olevaa kadunlakaisijaa ja sieniä ja koetti arvioida paljonko aikaa ne tarvitsisivat kasvaakseen.

Yöllä satoi: kuin maalaiset jotka kuukausia kestäneen kuivuuden jälkeen heräävät ja hyppivät ilosta ensimmäisten pisaroiden äänet kuullessaan, Marcovaldo, ainoana koko kaupungissa, nousi istumaan sängyllään ja huusi perheelleen: ”Sataa, sataa!” ja hän hengitti ulkoa tulevan kastuneen pölyn ja tuoreen homeen tuoksua.

Varhain aamulla – oli sunnuntai – hän riensi lapsineen maakaistalle mukanaan kori jonka oli lainannut. Sienet seisoivat siellä kohottaen lakkinsa korkealle vielä likomärästä maasta. ”Eläköön!” ja he syöksyivät poimimaan niitä.

”Isä katso kuinka paljon tuo setä on poiminut!” Michelino sanoi, ja nostaessaan katseensa Marcovaldo näki heidän vieressään seisovan Amadigin, hänelläkin sieniä täynnä oleva kori kainalossaan.

”Ai tekin poimitte niitä”, sanoi kadunlakaisija. ”No ovatko ne sitten syötäviä? Minä poimin niitä vähän mutta en tiennyt voinko luottaa…Tuolla kauempana kadulla on vielä suurempia…Hyvä nyt kun minä tiedän, kerron sukulaisilleni jotka ovat siellä väittelemässä voiko niitä poimia vai täytyykö ne jättää…” ja hän lähti kiireisin askelin.

Marcovaldo jäi sanattomaksi: Vielä suurempia sieniä eikä hän ollut huomannut niitä, uskomaton saalis joka vietiin pois noin vain hänen nenänsä edestä. Hän oli hetken melkein jähmettynyt vihasta, raivosta, sitten – niin kuin joskus sattuu – henkilökohtaisten himojen romahdus muuttui anteliaisuuden purkaukseksi. Tuolla hetkellä paljon ihmisiä oli pysäkillä odottamassa sateenvarjo käsivarrellaan, koska sää oli edelleen kostea ja epävakainen.

”Hei te siellä, haluatteko syödä sienimuhennosta tänä iltana?” Marcovaldo huusi pysäkin ympärillä tungeksiville ihmisille. ”Täällä kadulla kasvaa sieniä! Tulkaa minun mukaani! Niitä riittää kaikille”, ja hän lähti Amadigin kintereille ihmisjoukon seuraamana.

He löysivät sieniä kaikille ja korien puuttuessa he panivat ne avoimiin sateenvarjoihin. Joku sanoi: ”Olisi hauska syödä yhteisateria!” Mutta he näkivät pian toisensa, jopa samana iltana, samalla sairaalan osastolla vatsahuuhtelun jälkeen: se ei ollut vakava koska sienien määrä sittenkin oli melko pieni.

Marcovaldon ja Amadigin sängyt olivat vierekkäin ja he katsoivat toisiaan karsaasti.

NOW AND THEN I'LL WANT TO BE THE STORYTELLER...

Now and then I want to tell you the short story. The book which I chose is Italo Calvino's novel 'Marcovaldo ovvero Le stagioni in città'. I'm sorry that we cannot do this together in the front of the open fireplace... ,but we can do it here, in my blog! And I'll write you more Marcovaldo stories later on.

Silloin tällöin haluan kertoa teille lyhyen tarinan. Kirja, jonka valitsin on Italo Calvinon Marcovaldo eli vuodenajat kaupungissa (Tammi, 1986). Olen pahoillani ettemme voi tehdä tätä yhdessä takkavalkean ääressä... ,mutta me voimme tehdä sen blogissani! Ja minä kirjoitan teille lisää Marcovaldon tarinoita myöhemmin.