maanantai 31. toukokuuta 2010

HÄMÄRÄN HETKI


Kun lapsi katoaa…lapsi katoaa…katoaa…pieni 6 -vuotias poika katoaa…ei jälkeäkään…lapsi katoaa…vain yksi lapsen kenkä…ei jälkeäkään…lapsi katoaa…sumuun…

Siis en ole nukkunut viime yönä. Johan Theorin niminen kirjailija valvotti minua jälleen lahjakkaasti. Kerroin teille jokin aika sitten göteborgilaiskirjailijan toisesta kirjasta Yömyrsky, mutta lupasin esikoisen heti kun saan sen käsiini ja tässä teille on nyt Johan Theorinin Hämärän hetki (Skumtimmen, Tammi 2008, suomennos Outi Menna).

Olemme jälleen Öölannin saarella, johon olen nyt aivan ihastunut, (minä saarten viemä nainen muutenkin!), ihan sama mitä hyistä Theorin keksii saarella tapahtuvan…Nyt katoaa pieni, Jens niminen poika eräänä sumuisena päivänä 1970 –luvun alussa. Voiko kukaan kuvitella kauheampaa kuin kadottaa lapsi tietämättä, mitä hänelle on tapahtunut! Luonnollisestikaan Jensin äiti Julia ei ole toipunut asiasta ja hän on ollut kuin elävältä haudattu nämä 20 vuotta, jotka ovat kuluneet ilman, että lapsesta on kuulunut mitään.

Upeasti, rauhallisesti, kiinnostavasti, Theorin kuljettaa jälleen tarinaa kahdessa aikatasossa, jossa nykyisyys ja menneisyys lomittuvat toisiinsa ilman juonen kuljetusta vaivaavia halkeamia. Juuri tästä minä pidän: rauhallinen kertojaääni, mutta ehdottomasti kauhun väreitä nostattava ja tuo eri aikatasojen toisiinsa soljuttamisen taito. Mikä paremmin selittäisi nykyisyyttämme kuin mennyt aika!

Saarella asuu 1936 myös kymmenenvuotias poika Nils Kant, josta tulee väistämättä jutun keskiö. Poika rakastaa Öölantia enemmän kuin mitään muuta ja pitää saarta omanaan, kunnes hän on pakotettu lähtemään maanpakolaiseksi ja löydämme hänet paljon myöhemmin juomasta litratolkulla halpaa punaviiniä Puerto Limónista ja katselemasta merta, jonka kaukaisuudessa odottaa hänen rakas saarensa, mutta jonne hänen ei ole sallittu palata – vielä.

Kirjan kiinnostavimmaksi henkilöksi nousi minulle kuitenkin hoitokodissa asuva, eläkkeellä oleva merikapteeni Gerlof Davidsson, kadonneen Jensin isoisä ja Julian isä. Gerlof on äärettömän intuitiivinen ja rohkea persoona. Gerlofin etiäiset ja tuntemukset ovat pelottavan oikeaan osuvia ja kun hän saa postilähetyksen, joka sisältää hänen kadonneen tyttärenpoikansa pienen sandaalin, mikään ei voi häntä pidätellä, ei edes Sjögrenin oireyhtymä.

Saarella kulkee huhu, että Nils Kant on palannut takaisin, mutta kuinka se on mahdollista, koska hän makaa kylän kirkkomaalla? On levännyt siellä jo kauan ja myös jo silloin, kun Jens katosi. Hautakivessä lukee vain nimi ja vuosiluvut 1925-1963. Mutta kuka vaeltaa Öölannin nummilla aina hämärän hetkellä? Kenen levoton sielu ei saa rauhaa? Ja kuka oli tönäissyt Gerlofin ystävän Ernstin louhoksen pohjalle mukanaan patsas, jota kutsuttiin Kantinkiveksi?

Tehkää kaikessa rauhassa omia arvauksianne ja päätelmiänne, se on dekkarin lukijan suuri nautinto ja kauhu vain kasvaa, kun huomaatte olleenne täysin hakoteillä, sillä Johan Theorin osaa eksyttää kokeneenkin lukijan viimeistään hämärän hetkellä!

4 kommenttia:

  1. Hämärään katoaa ja lakkaa näkemästä selvästi. Tai sitten vain luulee näkevänsä tai ehkä vain kuvitteli. Lukekaa ja koettakaa pysyä mukana.

    VastaaPoista
  2. Anne, tässä ainakin minä olin välillä ihan hukassa ja hämärässä.

    VastaaPoista
  3. Ei niin pelottava kuin Yömyrsky, mutta tarpeeksi pelottava saamaan niskakarvat pystyyn ja säpsähtelemään jokaista risahdusta.. Yleensä "kauhu" ei tunnu minulla missään, mutta Theorin.. Huh! Johtuneeko siitä, että Theorin pysyttelee kauhussaan niin lähellä todellisuutta ja totuutta, että nämä kaksi tasoa sekoittuvat, kaikki on mahdollista.

    VastaaPoista
  4. Rauhantuomari, minä huomasin saman! Olisiko tempo ollut jopa Theoronille hidas...,toisaalta, pienten lasten vanhemmat varmaan kokevat tämän suurella kauhulla ja toteavat: Kaikki on mahdollista!

    Theorin on todellakin vanhanaikaisen hyvä hyytävän kauhun mestari!

    VastaaPoista