keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

ANNA JA MUUT YSTÄVÄMME

Niin kauan kuin Emilia saattoi muistaa, hänestä oli aina tuntunut, että hän oli hyvin lähellä ihmeellisen kaunista maailmaa. Hänen ja sen välillä oli vain ohut verho; hän ei koskaan kyennyt vetämään verhoa syrjään, mutta joskus tuuli leyhäytti sitä, hetken vain, ja silloin hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt vilauksen sen takana olevasta maailmasta ja kuullut ylimaallista musiikkia.

Minulla on nyt edessäni Sisko Ylimartimon kirja Anna ja muut ystävämme – L.M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret (Minerva 2008). Palaamme jälleen kerran Prinssi Edwardin saarelle, jossa tapaamme ystävämme Annan, Emilian, Saran, Patin ja Marigoldin. Aloituksen teki Emilia kirjasta Pieni runotyttö (Emily of New Moon, 1923), haaveellinen, romanttinen Emilia, joka joi sanoja, eli sanoista, eikä ymmärtänyt niitä, joille romanttinen haavemaailma ei avautunut, joille keijut eivät näkyneet ja olleet osa todellisuutta.

Minä hengitin ja elin nuoruuteni Anna ja Runotyttö –kirjojen tahtiin, joten en osaa kuvitella, mitä meistä monista, jotka niin teimme olisi tullutkaan ilman Vihervaaran Annaa tai Uuden Kuun Emiliaa. Saraa ja Janea ei silloin vielä suomeksi ollut ja Pat ja Marigold tulivat paljon, paljon myöhemmin. Meihin moniin kuuluu myös Sisko Ylimartimo, taidehistorian lehtori, lastenkirjallisuuden dosentti ja tietokirjailija, jota saamme kiittää tästä loistavasta, perinpohjaisesta ja ’leimahdusta’ ymmärtävästä teoksesta, Hopeisesta Polusta takaisin lapsuuteen, jossa kylvemme kuun valossa ja vaellamme Kuiskausten kujilla.

Tekisin kuitenkin suurta vääryyttä Ylimartimolle, jos nyt sallisin itseni hurmioitua liikaa Tummana päilyvään aallokkoon (Lake of Shining Waters) tai antaisin järkeni kokonaan kadota Suloisuuden valkealla tiellä (The White Way of Delight) tai heittäytyisin suutelemaan tähtiä Orvokkien laaksoon (Violet Vale) vaikka Gilbert kutsuukin minua Rakastavaisten polulle (Lover’s Lane), jossa vihdoinkin saisin suudella häntä pitkien odotusten vuosien jälkeen…

Sisko Ylimartimo kuljettaa kirjailija Montgomeryn, jota tuttavallisesti kutsumme jatkossa myös Maudiksi tarinaa rintarinnan tyttöjen tarinoiden kanssa ja yhtähän ne ovatkin. Maud on kirjoittanut sankarittariensa tarinoihin niin oman lapsuutensa ja nuoruutensa suloiset muistot Prinssi Edwardin saarelta kuin myös elämänsä pettymykset tavalla, jossa hän soi tytöille sen, mitä itse jäi paitsi.

Oi, maailma on nyt niin ihana! On kesäisen päivänkoiton suurenmoinen hetki. Omenatarhat pursuavat vaaleanpunaisina, kirsikkapuut henkäilevät tuoksuvaa lunta; aamuisin raikkaan kostea ilma huumaa suloisilla tuoksuilla, joissa tuntuu häivähdys kuusenpihkaa. Nurmikko levittäytyy vihreänä samettina, koivujen ja vaahteroiden vihreä lehvistö keinuu kuin esirippu. Oi, rakas, kaunis maailma!

Tyttöjen tarinoissa heijastuu vahvana Maudin oma rakkaus luontoon, jolla ei ollut mitään tekemistä kasvitieteellisyyden kanssa, vaan se oli suurta hurmioitumista vanamoista kuusten juurella, haltioitumista kuun valaisemista koivun rungoista, hengästymisestä talven sinisellä hetkellä. Montgomery purki tuntonsa pieniksi impressioiksi, jotka tulvivat väriä, tuoksuja ja ääniä. Hän oli surullinen, kun hänen puolisolleen Ewanille, nämä asiat eivät merkinneet mitään. Eniten rakastetut hetket, aamurusko ja iltahämärä saivatkin sitten suuren huomion tyttöjen elämässä ja myös tyttöjen kosijat kirjoitettiin ymmärtämään luonnon romantiikan ja mielikuvituksen ylimaaliset kokemukset. Iltahämärä oli tärkeä hetki, jolloin sekä kohdattiin että erottiin. Illan hämyssä tuskaisena ja kalpeana Emiliakin kertoo Deanille, että hän ei rakastakaan tätä. Lumoutumisen kyky on niin oleellista, että Emilian Jimmy-serkkukin pääsee tästä taidosta osalliseksi. Hän juuri kertoo Emilialle, että metsissä on keijuja ja Uuden Kuun puutarhassa kasvatetaan akileijoja juuri keijuja varten. Nyt minä tiedän, miksi minun puutarhassani akileija saa kasvaa, missä ikinä haluaa!

Tytöt ovat yksinäisiä lapsia, orpoja tai puoliorpoja tai muuten vain yksinäisiä ja vailla leikkitovereita. Orpous oli myös Maudin henkisen kehittymisen kasvualusta, sillä hän menetti äitinsä ennen kolmatta syntymäpäiväänsä ja joutui myöhemmin myös muuttamaan pois suuresti rakastamaltaan punaisten teiden saarelta isänsä uuden perheen luokse Prince Albertaan. Yksinäisyys on kuitenkin tunnetusti muheva kasvualusta mielikuvitukselle ja nykyajan lapset jäävätkin usein paitsi sitä tilaa, jossa mielikuvitus mahtuisi kasvamaan, kun jokainen hetki on topattu täyteen ulkoa tarjottua virikettä ja harrastusta. Niin ei ollut meidän lapsuudessamme, vaan muistamme pitkät kesäpäivät vaahterapuussa kirjojen ja mielikuvitusleikkien parissa.

Anna kyllä villitsi minut täysin. Tajusin vasta nyt, että vaikka olin henkeen ja vereen runotyttö etsimässä tähteäni ja kirjoitin päiväkirjaa joka ikinen päivä, olin Annan hengenheimolainen. Silloin kun läimäytin ratsupiiskalla innokasta kosijaani, olin Anna, joka löi rihvelitaulun halki Gilbertin päähän tämän kutsuttua häntä: "Carrot! Carrot!"



Punaisiin kutreihin kietoutuukin pari Annan nuoruusvuosien keskeistä kohtausta. Ensimmäisessä kohtauksessa Gilbert tarttuu hänen palmikkoonsa ja suhahtaa: ”Tuli on irti! Tuli on irti” Ilmaisu on suomennettu varsin vapaasti, sillä alkuteksti puhuu porkkanoista. Temperamenttinen Anna vastaa lyömällä kivitaulunsa säpäleiksi Gilbertin päähän. Hän päättää vihata poikaa ikuisesti.

Toisessa kohtauksessa Anna yrittää värjätä hiuksensa korpinmustiksi kulkukauppiaalta ostamallaan tökötillä, mutta tukasta tulee vihreä. Tämän jälkeen Annan hiukset tietty leikataan pois…Tämän muisteleminen hiukan lohdutti minua myöhemmin, kun kärsin mustasukkaisuudesta Annan saadessa ihanan Gilbertin…

Maudin lempilukemista oli muuten Louisa M. Alcottin Pikkunaisia (Little Women, 1868), ja hänen päiväkirjansa vilisevät mainintoja kirjoista. Hän ahmi kaunokirjallisuutta, historiaa, elämänkertoja, psykologiaa, uskonnollista kirjallisuutta, mystiikkaa… Hän myös toteutti omassa elämässään tiukasti periaatetta ei päivääkään ilman riviä – nulla dies sine linea. Kirjoittaessa haavat aukenivat uudelleen, mutta myrkky valui pois ja vain arvet jäivät tuskan kadotessa.

Montgomery kirjoitti päiväkirjassaan säälivänsä ihmisiä, jotka eivät koe leimahdusta, sitä hetkeä, jolloin näkyviin välähtää jotakin Ikuisesta ja Äärettömästä. Alkukielinen sana on flash, mutta ymmärrämme asian ehkä paremmin eräällä nykyajan kulttisanalla eli flow. Flow kuvaa täydellistä keskittymistä tekeillä olevaan työhön, jolloin katoaa ajantaju ja kaikki muu menettää merkityksensä, paitsi käsillä oleva tehtävä, vaikkapa yrittäessä kääntää Emily Dickinsonin runoja suomeksi tai kirjoittaa kirjaa.

Anne of Green Gables ilmestyi kesäkuussa 1908 ja kirja oli alusta alkaen menestys. Anna kiinnosti paitsi teini-ikäisiä tyttöjä myös heidän vanhempiaan ja vielä isovanhempiaankin sukupuoleen katsomatta. Myös reippaita poikakirjoja tehnyt Mark Twain kuului Annan ihailijoihin. Erään kanadalaisen koulupojan historian kokeen vastauksesta löytyi Henrik VIII:n vaimojen luettelosta myös Anne of Green Gables!


Sisko Ylimartimon kirja on ehdoton tietokirja jokaiselle Prinssi Edwardin saarella nuoruutensa ja ehkä vielä aikuisikänsäkin eläneelle lukijalle. Kirja on tehty ns. ’vimpan päälle’. Yhtäkään moitteen sijaa ei löydy. Kaunis Martta Wendelin kuva kannessa, otsikot kaunokirjoituksella ja sivunumerotkin koristeltu kiehkuroin! Itse Maud olisi ylistänyt tätä kirjaa! Lukunäytteitä Montgomeryn tuotannosta on runsaasti ja niihin on liitetty aina merkintä kirjainlyhenteellä, joten hakemisto löytyy kirjan nimi. Ennen hakemistoa on myös kiinnostava Lucy Maud Montgomeryn Elämänkerrallisia kiinnekohtia, josta voi ammentaa alkaen 1874 ja päättyen 1974, jolloin tuli kuluneeksi 100 vuotta Maudin syntymästä. Tällöin Stuart MacDonald toimitti äitinsä jälkeenjääneestä käsikirjoituksesta The Blythes Are Quated tarinakokoelman The Road to Yesterday. En ole saanut mistään varmuutta, että tätä kirjaa olisi ollenkaan suomennettu. Olen ollut yhteydessä kustantajiin sekä erääseen Montgomery-asiantuntijaan. Sen sijaan voin varmuudella kertoa, että syyskuussa ilmestyy Minervan kustantamana Montgomeryn Sara - Tarinatyttö!

Hän asteli ulos tuhatkaunojen keskelle ja aloitti pienen tanssin, jonka Bets oli opettanut hänelle. Tuulenhenki kietoi hänet syleilyynsä hohtavien koivujen keskellä. Jos hän nostaisi kätensä ylös, eikö se tarttuisi niihin? Kevyt suloinen tuoksu nousi kasteisista saniaisista hänen tanssiessaan; jossakin leijui nauru yön läpi…hennon keijun nauru, joka näytti kohoavan Kummituslähteestä. Hän tunsi itsensä niin keveäksi kuin hän olisi pelkkää kuunvaloa. Oi, tämä oli ennen kokematon hetki! Hän pysähtyi varpaisilleen tuhatkaunojen keskelle ja ojensi käsivartensa, jotta hänen laiha lapsenvartalonsa voisi kylpeä rakkaan ja ihastuttavan kuun viileässä tulessa.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Sara ja Katja/Lumiomena.

6 kommenttia:

  1. Tässä oli kaikki-upea postaus!kiitos .Anna ja Emilia. Ilman heitä maailma olisi liian tyhjä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Maria♥ Muut eivät varmaan edes kommentoi enää, koska tämä on uusinta, johon innotuin tuon Sinisen linnan myötä. Jos, siis jos, minun pitäisi valita 10 omaa kirjapostaustani, joista pidän itse eniten, tämä olisi niistä yksi. Innostukseni Ylimartimon hurmaavaan tietoteokseen aivan vuotaa reunojen yli...

    Iso osa nuorutta olisi pois kumitettu ilman Anna- ja Runotyttö-kirjoja.

    VastaaPoista
  3. Minäkin olen rakastanut runotyttö kirjoja, uskon niiden vaikuttaneen myös elämääni. Runoilijoilla on aina jotakin yhteistä, ehkä määrittelemätöntä, mutta he ymmärtävät toisiaan; heillä on runoilijan sielu, joka värisee ja aavistaa näkymättömiä asioita. Tulevaisuus on heidän sielussaan---.

    Annojakin olen lukenut, mutta Anna-sarja ei tehnyt minuun samaa vaikutusta, jollain tapaa se oli pliisumpi ja värittömämpi.

    Kiitos hienosta selostuksesta Leena!

    VastaaPoista
  4. Aili-mummo, runolijat ovat ilman muuta myös näkijöitä! Minä olen pahimmasta päästä, sillä matskua olisi vaikka kuinka eli runoja ja minä näen enneunia, jotka ovat toteutuneet. Runoiljoilla on aina yhteistä, he tuntevat sen käsin koskematta. Ja tulevaisuus...siellä se on...heidän sielussaan ja jsokus myös unissaan.

    Minä pidin molemmista, mutta käytännössä Anna vei voiton...mielummin olisin lyyrinen runotyttö, mutta kun tuo veren vimma ja tämä vauhti. Aili, sinä et katsonut tietenkään televisiosta Vihervaaran Annaa. Olisit heti ihasntunut. Niin hienosti tehty sarja. Silti itkin vieläkin, koska Anna sai Gilbertin, enkä minä!

    Eipä kestä ja kiitos sinulle♥ Tämä on mun missio!

    VastaaPoista
  5. Olen saman nuoruuden elänyt kuin sinäkin: aina joku Anna koirankorvilla. Tai en tiedä, taitteletko sinä.

    Kiitos tästä monipuolisesta ja selkeästä postauksesta, aion tarttua kirjaan! Olin aiemmin ajatellut, että irtoaakohan tästä mitään uutta, mutta kuulostaa paremmalta kuin osasin odottaa.

    VastaaPoista
  6. Ilse, en taittele, sillä käytän kauniita kirjanmerkkejä, mutta olen/olin pahempi: Ennen, vielä aikuisena, alleviivasin mielestäni tärkeitä kohtia. Nyt harmittaa.

    Tässä kirjassa oli paljon ainakin minulle uutta. Eniten tietty yllättävää itse kirjailijasta.

    Jos vihervaaralainen nuoruus enempi kiinnostaa, laita hakuun: Ja me kaikki oltiin Vihervaaran Annoja

    VastaaPoista