keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

NUORALLATANSSIJA

Zinaida Lindénin kirjasta Nuorallatanssija (Lindanserskan, Gummerus 2009) kirjoitan nyt hieman hulvattomalla kynällä, villillä meiningillä, sillä tapanani on mennä kirjan hengessä, mikä se sitten onkin. Ja nyt kyytiä tarjoaa Leningradissa syntynyt Zinaida Lindén, joka on syntymäkaupungissaan valmistunut maisteriksi pääaineenaan ruotsin kieli ja kirjallisuus. Hän muutti Suomeen vuonna 1991 ja asuu nykyisin Turussa.

Nuorallatanssijassa on pieniä välähdyksiä, episodeja etenkin parisuhteiden tiimoilta, nähtynä Venäjältä poismuuttaneiden silmin ja mielin. Heidän, jotka eivät ole oikein kotonaan Suomessa, mutta ovat jo irti omasta kotimaastaan. Ja nyt kun venäläinen nainen kirjoittaa on takuuvarmaa, että käsittelyltä ei säästy suomalainen nainenkaan ja suomalaista miespoloa saatetaan jopa suurella ja hellällä slaavittaren sydämellä ymmärtää. Sillä venäläiselle naiselle suomalainen mies on kunnioitettava otus, ei se itsesäälissä rypevä reppana ja kaljamaha, jona suomalaiset naiset hänet näkevät.

Tämän me jo tiedämmekin, mutta kerrataanko vielä: Zinaidankin kirjasta löytyvät tutut kliseet, että suomalaiset naiset eivät tiedä mitään pukukoodista, vaan menevät työpaikallekin verkkareissa, eivät käytä korkokenkiä ja heille on ikään kuin kasvanut nenänjuureen massiiviset silmälasit…(Ei tämä mitään, minä tunnen naisia, jotka UIVAT silmälasit päässä ja minä kun en halua pitää edes uimapukua). Ja sitten pääsemmekin kirjan yhteen kiinnostavimpaan tapaukseen eli Paavoon, supisuomalaiseen Paavoon:

Muutama vuosi sitten tapasin Paavon, kun olin kahvilla naapurinrouva Päivin luona. Hän sanoi Paavon olevan kaukainen sukulainen.


Vaimo oli jättänyt hänet pari vuotta aiemmin.


Mitä hiiskattia suomalaiset naiset oikein haluavat? Paavo ei juo, lyö eikä pelaa. Venäjällä naiset jonottaisivat sellaista miestä. Paavo ei edes tupakoi. Sitä paitsi hän on hyvin taitava taloustöissä.


Päivi kertoi, että vaimo halusi erota Paavosta koska tämän kanssa oli tylsää. Paavossa oli olevinaan jotain vikaa. Hän oli vätys. Ja väritön. Hänessä ei ollut tarpeeksi miestä.

Voin vakuuttaa että viimeksi mainittu ei pidä paikkaansa. Paavo pärjää koska tahansa siinä missä kolmikymppisetkin. Ensimmäisten viikkojen aikana sain tuskin olla häneltä rauhassa.

No, näin kertoo siis yhden tarinan kertojaminä. Juttu jatkuu ihan mielettömänä, mutta päättyy onnellisesti. Ei mitään kovin tavallista, vaikka Paavo onkin kuin häkä: hajuton ja mauton…, mutta ehkä myös tappava, sillä yhtenä päivänä Paavon ollessa poissa kotoa soi puhelin ja siellä on toimittaja, joka ilmoittaa kirjottavansa tarinaa Suomen selvittämättömistä murhatapauksista ja haluavansa haastatella Paavoa…Muutamia vuosia aiemmin nimittäin eräs koiranulkoiluttaja oli löytänyt Paavon oikean äidin ruumin osat kaatopaikalta, mutta Helmi Marjatan päätä ei löydetty koskaan….

Zinaida on selvästikin kirjoittanut ilkikurisella kynällä ja samalla nauttinut puuhasta. Venäläinen nainen eksyy avioliittoon myös Japaniin ja pääsee tekemään vertailevaa tutkimusta, jonka jälkeen toteaa suomalaisten ja japanilaisten miesten olevan yhtä huonoja kosiskelemaan, lausumaan kohteliaisuuksia ja antamaan pieniä yllätyslahjoja tai edes kukkia, mutta venäläiset miehet todetaan kaikkein sovinistisimmiksi.

Lindénin kirjassa ollaan koko ajan liikkeellä parin etsinnän merkeissä. Niinpä Faunissa venäläinen nainen tulee töihin suomalaiseen it-firmaan, mutta soittaa harrastuksena orkesterissa alttoa. Siellä sitten alttoviulu tapaa tuuban, jota naisen suomalainen ystävä pitää täysin mitättömänä ja ainakin henkilönä, jota kohtaan ei voi tuntea mitään fyysistä vetovoimaa. Mutta kun on tunne ja tyköveto! Ainoa harmi on Faunin mitä ilmeisin kunnianhimon puute, sillä nuori slaavitar on aina uneksinut vain älykkäistä miehistä ja Fauni ei vaikuta ollenkaan miltään Einsteinilta. Hänellä on vain soittaminen ja monarkkiperhoskokoelmansa. Ja kun on selvinnyt, että tarina puhallinsoittajista, jotka varjelevat erityisesti kieltään ja huuliaan, on vain legendaa, on tie tähtiin jo melkein kullattu, paitsi jymy-yllätystä vailla…

Nuorallatanssijassa pääsee tirkistelemään sitä maailmaa, mikä on itselle outoa, kuten vaikka nettitreffi- ja keskustelupalstoja, joilla toiset liikkuvat pelottavan tosissaan. Slaavittaremme onnistuu kuulemaan ensimmäistä kertaa mestarisanoittaja Juice Leskisen yhtä parhaimmista biiseistä ja intoutuu siitä ihan kuin rakastumaan jo edesmenneeseen Juiceen. Hän vuodattaa kaiken tuntemattomille ihmisille eräällä keskustelupalstalla netissä, juo vielä rohkaisuksi vähän punaviiniä ja heti on päälle hyökkäämässä joku aggressiivinen mies, joka vaatii naista poistettavaksi foorumilta.

Niinpä. Nuorallatanssija on paljolti tiivistelmä nykypäivän parin hausta, yksinäisyydestä, kulttuurien eroista, mutta kevyellä kynällä ja pilkettä unohtamatta. Mutta ei niin kevyesti etteikö kirjasta irtoaisi pohdittavaa itse kullekin. Ja huomatkaa kirjan taiteellinen, persoonallinen kansi, jonka alkuperäiskuva on William Mortensenin. Elämähän on yhtä nuorallatanssia!

Ota minut sinun uniin
vaikka nousen toisiin juniin
nyt on lokakuu ja minusta näkee sen


Katu täyttyy askelista
elämä on kuolemista


Häntä rakastin paljon
sua rakastan joskus enemmän
ole mulle vähän aikaa hän

4 kommenttia:

  1. Tiedän mitä on olla naimisissa värittömän, mutta kiltin miehen kanssa. Olen lohduttanut itseäni sillä, ettei kaikkea voi saada samalla kertaa; pitää valita minkä asettaa ensiarvoiseksi kriteeriksi.

    Tällaisia "paavoja" on Suomi pullollaan. Kerrotaan että meillä naiset rakastuvat renttuihin, mutta ainakaan minun kohdallani se ei pidä paikkaansa. Mutta vielä pahempi on, jos rakastuu hyväksikäyttäjään ;-(

    VastaaPoista
  2. Aili-mummo, niinpä, priorisointi on tärkeää. Minunkin exä oli sen verran värikäs, että halusin ottaa hilaisten vesien kalan ja nyt olen opettanut hänestä aivan liian vilkkaan...

    Ja kaikkein pahin on jos rakastuu narsistiin!

    (Tiedätkö, kävin äsken vuodattamassa sulle koko karjalsien puolen itsesntäni. Kirjoitn takulla sitä juttua puolen tuntia. Luulin yhtäkkiä, tunsin, että olet minun Keuruun mammani ja nenässäni alkoivat tuoksua karjalanpiirakat...Ja se hemmetin romaani katosi jonnekin bittihelvettiin! En jaksanut sitä puolen tunnin vuodatusta enää uudestaan, joten vain totesin sitten tapahtuneen. Joku toinen kerta sitten...paitsi, että harmittaa, kun kerroin siinä senkin jutun, kun pari vuotta sitten söin salaa äidiltäni ja mieheltäni kuumia karjalanpiirakoita, jotka saapuivat Suomen mestarileipojilta näiden kahden ollessa poissa...Ne vain ovat niin hyvia ja niitä käy joka suvi syömässä eräs exministerikin. Joten en mahtanut itselleni mitään...Äiti luuli sitten tlanneensa niitä liian vähän, joten jouduin tunnustamaan;-)

    VastaaPoista
  3. Aika paljon ehdit lukemaan... Tämä oli miälenkiintoinen tapaus joka tekisi itsekin mieli lukea ihan vaan sanojesi perusteella. Unohdan sen nimen ja kirjoittajan kuitenkin moneen kertaan ennen kuin ehdin kirjastoon tai kirjakauppaan. Elämässä on niin paljon unohdettavaa.

    VastaaPoista
  4. Isopeikko, sanotaan, että unotajat ovat onnelisia. Minä unohtelen, mutta se ei tee minua onnelliseksi. Nytkin kirjoitin Post it-lapulle: Osta Montgomeryn Sininen linna.

    Enhän minä mitään sanonut, se oli Lindén;-)

    En ENÄÄ ehdi lukemaan näin paljoa. Viime vuonna tein 140 kirjaa. En enää jaksa/pysty/viitsi. Tämä on uusinta eli olen kuin Suomen teleevisio: uusintoja uusintojen perään. Huomenna pitäisi tulla UUSI kirja ja Shakespeare oli sitä. Nyt tahti kaksi kirjaa viikossa näköjään. Ei käy. Yksi riittää, kun on muutakin...ja ny´t on tullut semmoinen ilmiö, että kirjailija kuin kirjailija ymppää yhteen teokseen kolmen kirjan matskun! Ne ovat paksuja opuksia. Joku kirjabloggaaja taisi kutsua niitä paksuniskoiksi...;-)

    VastaaPoista