lauantai 31. heinäkuuta 2010

LOMA JATKUU. LOMA.

Summer Wine by Natalia Avelon and Ville Valo. Put the full screen on and fly! I just love this♥

JÄTÄN OVET AUKI PUUTARHANI TUOKSUILLE, YÖLLE, MUISTOILLE...

Jätän ovet auki
puutarhani tuoksuille,
yölle, muistoille,
yöperhosille...tulla
hellänä, valmiina,
alastomana...
kudon yön seittiä,
vaellan huoneissani
muisto muistolta,
henkäys henkäykseltä,
tuoksu tuoksulta
vaahtoa kuolleen meren sienessä,
yön sylkeä reidelläni,
iiristen tuoksua...
mustarastas ei
enää laula
on yöperhosten aika,
kiitäjien kiima,
yöseitin liima,
valkean rungon piina...

ah! sinä tulit!
Miksi kyyneleet?

- Leena Lumi -

MITÄ NYT?

Muutin tänään profiiliani ensimmäisen kerran. Lisäsin maininnan runoblogistani Lumikarpalosta, sillä sain eilen huumaavan todisteen siitä, että koska en ole tuota blogiani mainostanut, vain harvat sen löytävät. Lumikarpalon perustin aluksi vain itselleni rauhoituspaikaksi. Sinne sai löytää muutkin, mutta siellä ei ole paljon muuta kuin runoja, kauniita ja minulle tärkeitä kuvia sekä joskus sitaatteja. Luulin laittavani kaikki runot edelleen Leena Lumiin ja sitten vain säilöväni mieluisimmat sinne. Nyt on kuitenkin niin, että kaikkia runoja en jotenkin ole kyennyt tuomaan pääblogiini. Syyt ovat monimutkaiset ja mahdankohan itsekään niitä tajuta, mutta omien runojeni kohdalla syy on se, että vaikka olen lapsesta asti kirjoittanut runoja, itseluottamukseni ei ole runoilun kohdalla ollenkaan sama kuin proosan. Runo on herkkä ja vaikea alue, mutta se on kuitenkin minun ehdoton sekä levon että kiihkon maani, siis runous.

Eilen tapahtui, että lehdessä oli minun runoni, jonka olin julkaissut vain Lumikarpalossa, kuten olen toiminut eräiden muidenkin kohdalla ja sain yllättävän viestin kirjailijalta ja runoilijalta, jota arvostan kovasti. Muutamalla lauseella hän kultaisella kynällään tuuppasi minut yli rajan kiittäen runostani sanoilla, joita ei todeksi voi uskoa. Kultaisen Kynän Kuningattaren uniikeilla sanoilla♥ Tajusin nyt lisätä Lumikarpalon profiiliini ja julkaisen ko. runon vielä Leena Lumissa. Kuitenkin on niin, etten aio edelleenkään tuoda Leena Lumiin kaikkia runoja, vaan niiden koti on Lumikarpalossa. Asia vain sai nyt uudet sävyt ja edelleenkin herään öisin kirjoittamaan muistiin riimejä, lyhyitä lauseita tai vain mutaman sanan, joista sitten pisarateorialla kasvaa runopuro. Lumikarpalon löydät täältä.

On heinäkuun viimeinen päivä ja alkaa se osa suvea, jota minäkin, lumen nainen, osaan arvostaa. Pimenevät illat, lepakot, yökiitäjät, mustaviinimarjan tuoksu, kynttilät, yöperhoset ja se jokin, joka kuuluu vain elokuuhun. Alfauros on vielä lomalla pari viikkoa ja otan rennosti, sillä helteet todellakin söivät minulta iloa ja energiaa, nyt on kaikki toisin. Ensi viikolla tuon teille kirjan, joka muuttaa monen lukijan seuraavien viikkojen ja ehkä koko loppuelämän suunnitelmia, lupaan sen! Huomenna saapuu kummipoika yökylään ja maanantaina lähdemme yhdessä viettämään lasten riehapäivää Bessun luokse.  Sen jälkeen toivon pääseväni kirjakauppaan, edes yhteen sisustusliikeeseen ja saavani viettää suloaikaa puolisoni kanssa. Tämä tarkoittaa, että olen blogissani käymäseltään silloin tällöin ja käyn kurkkimassa ne blogit, joihin minut vinkataan. Minulla on tuossa nyt paperi, johon listaan tärkeät blogivisiitit, sillä toki en halua, että minulta jää jotain jännää sivu suun;-) Yksi ilmoitus on jo tänään tullut. Lisää otetaan vastaan.

Palaamme vähitellen normaaliin rytmiin, mutta olen todellakin päättänyt alkaa nukkua enemmän ja yökukkua vähemmän, joten minua ei helposti enää tavoita öisin blogilta, vaikka huimaavimmat hetket onkin vietetty blogimaailmassa yöaikaan. Viimeisin hulvaton yö synnytti aivan hurmaavan kirjallisen blogin, jota pitää Susa. Hänen bloginsa Järjellä ja tnnteella löydät täältä.

Eipä muuta kuin rentoa, suloista viikonloppua kaikki minun rakkaat blogiystäväni ja kiitos teille kaikesta ihanasta, mitä olen teiltä saanut♥

♥:lla Leena Lumi 

kuva Iines

perjantai 30. heinäkuuta 2010

MÄ MUISTAN SUN MUSTIKKASUUN. SÄ MUISTAT ...

Mä muistan sun mustikkasuun
sä muistat sen kaiken muun

Mä muistan sun ihon ja savukkeen tuoksun
sä muistat meidän kuuman virran juoksun

Mä muistan sun polven muodon
sä muistat rakkauden luodon

Mä muistan suven oudon, kuuman
sä muistat sen piinan, huuman

Mä muistan sut ja täysikuun,
sä muistat vain mut ja mustikkasuun

- Leena Lumi -
kuva Hanne

Johan Theorin: Hämärän hetki

Kun lapsi katoaa…lapsi katoaa…katoaa…pieni 6 -vuotias poika katoaa…ei jälkeäkään…lapsi katoaa…vain yksi lapsen kenkä…ei jälkeäkään…lapsi katoaa…sumuun…

Siis en ole nukkunut viime yönä. Johan Theorin niminen kirjailija valvotti minua jälleen lahjakkaasti. Kerroin teille jokin aika sitten göteborgilaiskirjailijan toisesta kirjasta Yömyrsky, mutta lupasin esikoisen heti kun saan sen käsiini ja tässä teille on nyt Johan Theorinin Hämärän hetki (Skumtimmen, Tammi 2008, suomennos Outi Menna).

Olemme jälleen Öölannin saarella, johon olen nyt aivan ihastunut, (minä saarten viemä nainen muutenkin!), ihan sama mitä hyistä Theorin keksii saarella tapahtuvan…Nyt katoaa pieni, Jens niminen poika eräänä sumuisena päivänä 1970 –luvun alussa. Voiko kukaan kuvitella kauheampaa kuin kadottaa lapsi tietämättä, mitä hänelle on tapahtunut! Luonnollisestikaan Jensin äiti Julia ei ole toipunut asiasta ja hän on ollut kuin elävältä haudattu nämä 20 vuotta, jotka ovat kuluneet ilman, että lapsesta on kuulunut mitään.

Upeasti, rauhallisesti, kiinnostavasti, Theorin kuljettaa jälleen tarinaa kahdessa aikatasossa, jossa nykyisyys ja menneisyys lomittuvat toisiinsa ilman juonen kuljetusta vaivaavia halkeamia. Juuri tästä minä pidän: rauhallinen kertojaääni, mutta ehdottomasti kauhun väreitä nostattava ja tuo eri aikatasojen toisiinsa soljuttamisen taito. Mikä paremmin selittäisi nykyisyyttämme kuin mennyt aika!

Saarella asuu 1936 myös kymmenenvuotias poika Nils Kant, josta tulee väistämättä jutun keskiö. Poika rakastaa Öölantia enemmän kuin mitään muuta ja pitää saarta omanaan, kunnes hän on pakotettu lähtemään maanpakolaiseksi ja löydämme hänet paljon myöhemmin juomasta litratolkulla halpaa punaviiniä Puerto Limónista ja katselemasta merta, jonka kaukaisuudessa odottaa hänen rakas saarensa, mutta jonne hänen ei ole sallittu palata – vielä.

Kirjan kiinnostavimmaksi henkilöksi nousi minulle kuitenkin hoitokodissa asuva, eläkkeellä oleva merikapteeni Gerlof Davidsson, kadonneen Jensin isoisä ja Julian isä. Gerlof on äärettömän intuitiivinen ja rohkea persoona. Gerlofin etiäiset ja tuntemukset ovat pelottavan oikeaan osuvia ja kun hän saa postilähetyksen, joka sisältää hänen kadonneen tyttärenpoikansa pienen sandaalin, mikään ei voi häntä pidätellä, ei edes Sjögrenin oireyhtymä.

Saarella kulkee huhu, että Nils Kant on palannut takaisin, mutta kuinka se on mahdollista, koska hän makaa kylän kirkkomaalla? On levännyt siellä jo kauan ja myös jo silloin, kun Jens katosi. Hautakivessä lukee vain nimi ja vuosiluvut 1925-1963. Mutta kuka vaeltaa Öölannin nummilla aina hämärän hetkellä? Kenen levoton sielu ei saa rauhaa? Ja kuka oli tönäissyt Gerlofin ystävän Ernstin louhoksen pohjalle mukanaan patsas, jota kutsuttiin Kantinkiveksi?

Tehkää kaikessa rauhassa omia arvauksianne ja päätelmiänne, se on dekkarin lukijan suuri nautinto ja kauhu vain kasvaa, kun huomaatte olleenne täysin hakoteillä, sillä Johan Theorin osaa eksyttää kokeneenkin lukijan viimeistään hämärän hetkellä!

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Elegia ja Aletheia

YÖMYRSKY

Muistatko lapsuuden kummitusjutut? Muistatko kotikyläsi tarinat kirotusta talosta, jonka perustana on käytetty vanhan hautausmaan kiviä? Muistatko että siinä talossa asuneita on kohdannut kirous jo neljä sukupolvea? Muistatko, kuinka kiersit keskiyöllä kanssani kolmasti hautausmaan siunauskappelin? Muistatko, kuin vainajat nousivat sen jälkeen haudoistaan kulkien meitä kohti syvästi valittaen ja huokaillen?


Johan Theorinin Yömyrsky (Nattfåk, Tammi 2009, suomennos Outi Menna) on hyvin persoonallinen jännityskirja. Se erottuu kaikista dekkareista niin merenraikkaasti, että uskallan sanoa kirjan olevan erinomainen sarjassa dekkarit, mutta myös enemmän. Johan Theorin on yhdistänyt perinteiseen jännityskirjan, sukutarinan ja vanhan ajan kummitustarinat värisyttävän lahjakkaalla kertojaäänellä.

Tarinan kartano Åludden sijaitsee Öölannin saarella. Kartanon rannalla seisovat kaksoismajakat, jotka on rakennettu hylätyn kappelin kivistä. Itse päärakennuksen tarina alkaa talvesta 1846, jolloin majakoita rakennetaan. Eräänä talvimyrskyn yönä lähistöllä ajaa karille puulastissa ollut laiva. Majakanrakentajat joutuvat avuttomina kuuntelemaan hukkuvien miesten avunhuutoja ja myöhemmin kohtaamaan rantaan ajautuneet ruumiit sekä tukit, tulevan Åluddenin kartanon hirsiseinät…


Kirja liikkuu sujuvasti kahdessa eri ajassa ja menneen maailman luvut alkavat Mirja Ramben kertomuksilla, jotka hän tallentaa Myrskykirjaansa. Mirja Rambe on kartanoon kiinteästi liittyvä sukuhahmo, mutta on sattumaa, vai onko? – että hänen Tukholmassa asuva tyttärensä Katrine ostaa miehensä Joakimin kanssa rapistumassa olevan kartanon, joka on jo jonkin aikaa ollut tyhjillään. He muuttavat isoon, uuteen kotiinsa lastensa Gabrielin ja Livian kanssa aikoen vähitellen restauroida rakennusta. Joakimin ollessa noutamassa viimeistä muuttokuormaa Tukholman asunnosta hän yhtäkkiä kuulee korvissaan Katrinen avunhuudot, kuulee kuinka vanhan kodin ovi aukeaa, etsii vaimoaan turhaan ja lähtee viimein ajamaan levottomana kohti Åluddenia…


Tästä alkaa uskomaton tarina täynnä vainajien kuisketta, levottomia askeleita, supinaa, varjoja, aukeavia ovia, outoja enteitä…ja uhrisuo, josta vainajat kurkottavat käsiään kuin pyytäen päästä pois, suolle kiemurtavat ankeriaat, jotka ovat päässeet ihmislihan makuun, ankeriaan pyytäjä Ragmar sekä kaksoismajakat:

Talvi 1962


Kun pohjoinen majakka syttyy loistamaan, Åluddenissa kuolee joku. Sanonta on minulle tuttu, mutta illalla kun tulin Borgholmista kotiin ja näin majakasta hohtavan valkoisen valon, en ajatellut sitä. Olin liian järkyttynyt siitä, että Ragnar Davidsson kantoi Torunin maalauksia mereen välittämättä vähääkään minun huudoistani.


- Mirja Rambe

Johan Theorin on raikas tuulahdus jännityskirjailijoiden joukossa. Pidän heistä kaikista, mutta joskus sekoitan dekkaristieni tarinat toisiinsa, mikä sinänsä ei liene suuri harmi, mutta tätä kirjaa oli odottanut sisälläni se nuori tyttö, joka keskiyöllä istui merenrantakylän hautausmaalla odottaen vainajien nousua haudoistaan. Miksi, oi miksi?, niin monet taitavat kirjailijat ovat unohtaneet, miltä voi tuntua tarina, jossa eletään kahta aikakautta, mutta myös jo kuolleet joukossamme? Theorin kuljettaa juonta rauhallisesti ja selkeästi, henkilöitä ei ole liikaa, joten jutun jänne ei katkea kertaakaan. Itse olin niin kirjan viemä, että kun luin tätä yhtenä sadepäivänä sisällä ja luulin mieheni olevan tietokoneellaan alakerrassamme, näin jonkun liikahtavan ikkunan takana, aloin kiljua suoraa huutoa…, jolloin mieheni ilmestyi ikkunaa likellä olevasta ovesta luulleen minun olevan kuoleman hädässä…, eikä hän uskonut kun kerroin vainajien vaeltavan ikkunoidemme ohitse…


T.S. Eliotin erässä runossa huhtikuu sekoittaa halun ja pyyteen…Theorin sekoittaa elävät ja vainajat rakentaen vahvan kontrastin kauniin ja lyyrisen kielensä sekä kirjan toispuoleisen maailman kalmonhajulla:

Aallot olivat tänä iltana kuin hitaita hengenvetoja pimeyden keskellä, Joakim ajatteli. Ihan kuin Katrine silloin kun he rakastelivat – Katrine oli vetänyt hänet lähelleen, puristanut lujaa ja hengittänyt hänen korvaansa.


Hän tiesi vain, että samaan aikaan kun Katrine hukkui, hän seisoi itse kellarissa Tukholmassa ja kuuli Katrinen tulevan ovesta sisään.


Joakim kuuli Katrinen huutavan. Hän oli siitä ihan varma, ja se tarkoitti että maailma oli paljon hämmentävämpi kuin hän oli ennen kuvitellut.


Yömyrsky päättyy navetan vintillä olevaan salaiseen rukoushuoneeseen, joka oli rakennettu vainajien muistoksi. Sieltä löytyy kirja, jonka kannessa lukee musteella kirjoitettuna Myrskykirja.

Onko kuolema kylmä vai kuuma? Vai jotain siltä väliltä? Se on sitä kaikkea ja vähän vielä enemmän Johan Theorinin Yömyrskyssä!

JOHAN THEORIN PÄIHITTI STIEG LARSSONIN

Johan Theorinin Yömyrsky (Tammi 2009) on voittanut arvostetun brittiläisen International Dagger Awardin. Crime Writer's Associoation jakaa palkinnon vuosittain yhdelle englanniksi käänetylle rikosromaanille.

Theorin päihitti toisen ruotsalaisen, Stieg Larssonin, jonka trilogian kolmas osa oli myös ehdolla tänä vuonna.

Yömyrsky on Theorinin Öölantiin sijoittuvan kirjasarjan toinen osa. Myös sarjan ensimmäinen osa, Hämärän hetki (Tammi 2008), sai viime vuonna Daggerd Awardin esikoiskirjojen sarjassa.

Kirjailija itse kuvailee tyyliään sekoitukseksi synkeää rikostarinaa, skandinaavista kansanperinnettä ja kummitusjuttua.

Theoronin kirjat on suomentanut Outi Menna. Sarjan kolmas osa ilmestyy Tammen julkaisemana keväällä 2011.

lähde Tammi

torstai 29. heinäkuuta 2010

RUNOTALON SARILLA ON ARVONTA

Runotalon Sarin suloisessa blogissa on 1-vuotisarvonta. Pääset osallistumaan täällä.

BAMBUT JA KORISTEHEINÄT

Vuoden takuulla uniikein puutarhakirja on Marie ja Björn Hanssonin Bambut ja koristeheinät – Uusia ideoita puutarhaan (Gräs och bambu – våra trädgårdväxter, Minerva 2010, suomennos Pirjo Alho). Nyt en voi mitenkään nojata melkein kolmikymmenvuotiseen käytännön kokemukseeni ison puutarhan pitämisestä, sillä olen ihan preerialla!

Jos haluaa pihastaan preeriahenkisen tai haluaa sinne ripauksen Afrikkaa, tämä kirja on löytö, sillä erittäin hyviä kuvia on paljon, jokainen kasvi selostetaan botanistia tyydyttävällä tavalla ja annetaan runsaasti vinkkejä, miten heiniä voi yhdistää puutarhan muiden kasvien, vaikkapa ihan tuttujen perennojen kanssa siten, että syntyy loistava ja ihan uudenlainen kontrasti, jossa erikoisuus syleilee tavanomaisuutta värisyttävällä estetiikalla. Esimerkiksi tumman violetti kurjenmiekka hentohöyhenheinän kanssa on ihan eri kuin ilman ja valkokukkaiset sormustinkukat valkoisessa koivikossa saman heinän kera tekevät maisemasta silkkiä.


Heinät ovat ilman muuta niiden kasveja, joille estetiikka merkitsee, sillä:
Jos pitää arkkitehtonisista istutuksista, rakastaa heiniä, sillä harvoilla kasveilla on yhtä selkeä ja täsmällinen muoto. Saatavana on runsaasti varsinkin pystysuoria ja korkeiksi kasvavia heiniä, jotka antavat rakennetta ja ennen kaikkea tyylikkyyttä kaikille kukkapenkeille niiden muodosta riippumatta.

Kun puhutaan heinän muodosta, myös röyhyt ja tähkät ovat kiinnostavia. Ne voivat vaihdella puikelomaisesta sulkamaiseen, pyöreästä pyramidimaiseen, pienestä suureen ja tiheästä harsuun. Röyhyjen ja tähkien muodot voivat tasapainottaa toisiaan, jolloin kokonaisvaikutelmasta syntyy pehmeä, puoleensavetävä ja kiehtova, etenkin tuulen kyntäessä vakoja heinämeren halki.


Heinät ja bambut ovat myös japanilaisen puutarhan ehdottomia rakentajia. Niiden tietty minimalismi, mikä ei tarkoita ollenkaan vähäpätöisyyttä, vaan tyylikkyyttä, tarjoaa sitä harmoniaa, jota japanilaisen puutarhan ystävät etsivät. Huolella suunniteltu vesiaihe syntyy vaikkapa parilla kolmella heinällä, joiden joukossa vain yksi kukkiva perenna. Bambut sopivat myös kukkaryhmiin ja metsäpuutarhoihin yhdessä koristeheinien, japanin vaahteroiden, pionien, kuunliljojen, päivänliljojen ja poimulehtien kanssa. Bambun yllättävä, mutta kaunis seuralainen on ruusu. Tähän voi kokeilla vaikkapa vuorirunkobambua Fargesia murielae ’Simbaa’.

Heinistä löytyy koko värimaailman kirjo, vaikka yleensä luullaan, että ne ovat vain vihreitä. Sävyt vaihtelevat heleän-, limen- ja oliivin vihreästä sinertävään ja hopeaan. Myös ruskeaan, kultaan, kupariin, pronssiin, punaiseen ja purppuraan vivahtavia löytyy.


Kirja on tietoteos, jossa kuitenkin ylistetään esteettisyyttä tarjoten monenlaisia puutarhasisustuksellisia vinkkejä, miten yhdistää erimuotoisia ja –värisiä heiniä tuttuihin puutarhakukkijoihimme. Täysin preeriatuulten viemä tosin rakentaa pihansa pelkistä heinistä, mutta minusta molempi parempi, kun katselin kirjan tekijöiden omaa pihaa, joka sijaitsee Kivikissä.


Marie Hansson on puutarhanhoitoon erikoistunut kirjailija sekä puutarha-arkeologi ja historioitsija. Björn Hansson on biologi ja yksi Ruotsin johtavia kasvi- ja puutarhavalokuvaajia. Tämän muuten huomasi, sillä kun aloin lukea kirjaa huomiotani herätti paitsi aivan huumaavat kuvat, myös huikea sanataide, jota välttämättä ei ensimmäiseksi liitä puutarhatietokirjaan. Hanssonien kirja sisältää 400 valokuvaa, 600 kasvikuvausta, istutusehdotuksia, hoito-ohjeita ja viljelyhistoriaa, mutta et tajua lukevasi tietoteosta, sillä sisälläsi alkavat puhaltaa levottomat preeriatuulet ja kun suljet silmäsi näet oman puutarhasi aivan toisenlaisena…


Omat suosikkini löysin helposti ja ne ovat lähdesara, hopeapiippo, mutta etenkin elefanttiheinä ’Kaskade’, joka roosana taustana valkoisille ja violeteille kukille muodosti täydellisen taideteoksen. Ja nyt minä suljen silmäni, sillä tuuli kyntää juuri heinän silkissä ja valkoiset digitalikset…

TAUTI, JOSTA EI HALUA PARANTUA

Anna-lehti ei petä koskaan! Helle on ahdistanut minut tosi ärtyisäksi, koska en voi olla puutarhassani, mutta kun viileässä alakerrassani luin tänään ilmestyneestä Annasta Annina Pennosen juttua Puutarhuri vuoden verran, nauroin...niin kenelle minä nauroin? Jutulle ja itselleni, sillä tunnistin jutusta kaikki puutarhatautiin vakavasti sairastuneen oireet. Ero on vain siinä, että Annina ei tiedä taudin kestävän loppuelämän...minullakin jo on mennyt yli kaksikymmentä vuotta lujaa kasvien kanssa. Viimeiset kolme viikkoa olen yöt kastellut kasveja mieheni avustamana ja olen kuullut kesäyöstä saman, mutta onneksi ääneen lausumattoman valituksen, kuin jutun kirjoittaja mieheltään:

Tämä on neuvostoliittolainen työleiri!

Hieman aihetta leirin työläisellä  ehkä on valittaa, mutta tomera leirin komentaja eli jutun kirjoittaja ei vähästä hätkähdä ja hän on vielä ottanut töihin mukaan seitsemänkymppisen isänsä. Mieliohjelmia ovat BBC:n sarjat, joissa rikkaat brittirouvat kilpailevat siitä, kenen piha pääsee kansalliseen puutarhakirjaan.

Juttu on niin hauska, että kipittäkää nyt lehtikioskille. Ingressi:

Vielä pari vuotta sitten luulin perennan tarkoittavan ehkä syötävää vihannesta. Sitten tapahtui jotain outoa.

Juttua lukiessa kyllä käy ilmi, että leirin komento on kova, sillä herätys on aamulla klo 7. Ja mitään toivoa puutarhahulluudesta parantumiseen ei ole näköpiirissä, sillä työkaverikin on niin hurahtanut, että pitää perjantait töistä vapaata voidakseen rakentaa unelmapuutarhaansa. Tämä lyö vain pökköä pesään! Lukekaa erilainen puutarhakertomus, niin saatte nauraa. Lopuksi kuitenkin kirjoittaja toteaa:

Tästä taudista en halua parantua.

En minäkään, vaikka viime yönä kuulin kirjosieppokoiraan laulun joukosta miehistä äännähtelyä, josta juuri ja juuri sai selvän: Ennen sentään jotain muuta suviyössä...Ja minä vastasin: Joko kastelit kaikki kaksikymmentä uutta puutamme, myös kaikki tuurenpihlajat? Entäs kuutamohortensia, joko se sai vettä? Ja arvaan, että uusi varjolilja ei ole vettä nähnytkään!

No, aiomme palkita itsemme puutarhassa kunhan saamme ensin sadetta! Palkinto on salainen, mutta siinä on kolme sanaa, jotka kaikki alkavat ässällä♥

kuva Paula Kukkonen/ Anna-lehti

SUVIMAISEMA: LAHDENTYVEN, SAUNARANTA JA VENE JA...

Suvimaisema:
lahdentyven, saunaranta ja vene
ja helle, männikön tuoksu,
kukat, välkkyvät kalat,
lapsi, lapsia, lapset
ja vanha onnellinen kaiku.
Isä hei!

- Lauri Viita -
kuva Iines

The Old Man by John McDemott
Dance with me Daughter

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

IRLANTILAINEN TYTTÖ

Se oli hirmuinen heinäkuu. Se muutti monen elämän. Sen mukana kylään tulivat varjot. Huoli nuokkui kylän teillä rinnan kesän viimeisten sormustinkukkien kanssa. Miesten kainaloihin kasvoivat tummat puolikuut, ja me nukuimme ikkunat raollaan. Mutta harjulta ei tietenkään löytynyt mitään – ei muta kuin tupasvillaa, takertunutta lampaankarvaa ja minun jalanjälkiäni. Ja näköala. Poliisitkin pysähtyivät, varjostivat silmiään ja jäivät hetkeksi tuijottamaan. Näin villiraparperimaaltamme, kun he tekivät niin.

Susan Fletcherin Irlantilainen tyttö (Eve Green, Like 2010, suomennos Jonna Joskitt) on niitä unenomaisia lapsuudenkuvauksia, joissa aikuinen palaa osin selvittämättömiin muistoihinsa sisäisestä tarpeestaan saada vastauksia vaiettuihin tapahtumiin ja osin myös selvittääkseen omia motiivejaan teoilleen, joita ei enää tekisi. Ehkä.


Kirjan päähenkilö on Evangeline, joka seitsemänvuotiaana jää orvoksi ja lähetetään Walesiin isovanhempiensa hoteisiin. Isovanhemmat asuvat alle sadan asukkaan Cae Tresaintissa, joka vaikuttaa päällisin puolin hyvinkin sopivalta paikalta pienen Even varttua aikuiseksi. Hyvin äkkiä punatukkainen Eve kuitenkin huomaa, että hänessä on jotain outoa, sillä nimitys ’varasteleva irkkuäpärä’ ja ’spitaalinen’ seuraavat häntä kuin varjo. Utelias ja melkein itsesuojeluvaistoa vailla oleva Eve alkaa etsiä ja kulkea edesmenneen äitinsä jälkiä aukoen samalla ovia, joiden takaa löytää elämän koko kirjon sen rumuudesta kauneuteen. Samanaikaisesti kylässä tapahtuu jotakin…

Irlantilainen tyttö on Susan Fletcherin esikoinen, mutta me saimme sen suomeksi vasta nyt. Kirja voitti 2004 esikoisromaanipalkinnon. Fletcheriltä ilmestyi toinen romaani, Meriharakat  2008 (Like ),  joten ainakaan ns. yhden romaanin kirjailijasta ei ole kyse. Vertailua en pysty tekemään, sillä Meriharakat  meni minulta ohi, joten kerron nyt vain Evangelinestä, irlantilaisesta tytöstä ja eräästä kesästä.

Susan Fletcherin Irlantilainen tyttö on viehättävä, sujuvasanainen, mutta hieman hidastempoinen kirja. Viime mainittu ei ole välttämättä huono asia, sillä hyvin usein, liian usein, saamme kärsiä aivan liian hektisistä kirjoista, joten päätin antaa tuon hitauden olla ja keskityin muuhun.

KADONNUT, Rosemary Anne Hughes, 12 vuotta


Trais rhywiol, raiskaus


Mitä raiskaus on? Ihanan asian turmelua.


Kylässä siis tapahtuu, mutta se ei estä kirjaa olemasta viehättävä tavalla, joka vie väistämättä Maevy Binchyyn ja hänen tyyliinsä kertoa lapsuudesta ja nuoruudesta. Jonkinasteinen pahan aavistus väijyy koko matkan lukijaa ja yllätyksiä on matkassa, mutta Fletcherin kieli on kaunis silta pahasta pois, joten päällimmäiseksi kuvaksi jää muistojen laatikko, josta Eve etsii äitiään ja löytää pöllönsulan, viinipullon korkin, kuivuneen luhtalitukan kukan, Cardamine pratensis, mustarastaan munankuoren…Miten voi antautua pahalle, kun kaikkialla kodikasta päärynöiden marinointia, tuuli puhaltaa vanhoihin kirjeisiin, rakastetun silmät ovat sumua ja linnunsulkia ja kaikkialla, kaikkialla…huumaava jasmiinin tuoksu…joku kantaa villikukkia uupumatta oven taakse ja lopulta:

Daniel. Miten ihmeessä olen saanut hänet omakseni?
”Evengeline?”, Daniel hymyili.
Nyökkäsin hitaasti, suu täynnä kakkua.
Hänen selkänsä takaa ilmestyi pieni ja hentoinen kimppu varhaisia lumikelloja – Galanthus nivalis.
”Hyvää syntymäpäivää”, hän sanoi.

Ja kun suljin kirjan näin aivan selvästi kuinka suloinen, vaaleanpunavalkoinen peltokierto, Convolus arvensis, kirjoitti K-kirjaimen polulle, joka odotti Evangelinea…

***

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin  Peikkoneito  Tuulia  Susa Naakku Nino ja Katja/Lumiomena

Saunaremontti


Kun olimme nippa nappa selvinneet keittiöremontistamme hengissä, aloitimme saunaosastoremontin. Tarkoitus oli remontoida sauna, pesuhuone ja takkahuone. Takkahuoneen ranskalaiset ovet kummittelivat jo unissani, mutta niin paljon ylitimme omia rajojamme keittiön kanssa, että tyydyimme vain saunan ja pesuhuoneen remonttiin.

Meillä oli Aito –kiuas, jota monet palvovat, koska kun ensin jaksat lämmittää sitä puilla tunteja, voit saunoa vielä aamullakin. No, hui ja hai, sanon minä, kaksikymmentä vuotta Aito –kiuasta riitti minulle loppuelämäksi. Tiedän niin paljon kiinnostavampaa tekemistä kuin saunan puilla lämmittely tunteja viikossa, että valitsimme Ristomatti Ratian Saunatontun, joka on Hetivalmis.
Tähän liittyy se tarina, että olimme aina kertoneet tyttärellemme lauteiden alla asuvan Nippe Nokinokan, saunatontun. Kyseessä siis sama tonttu, joka on Mauri Kunnaksen Suomalaisessa tonttukirjassa. Siis meillä piti edelleen olla Saunatonttu!

Lauteet hankimme Sun –saunalta ja mieheni teki paikoilleen asennuksen. Tuli kuituvaloa lauteiden yläosaan ja alahelmaan. Saunatontun nurkan mieheni muurasi Stonestin verhoilukivellä. Kivinurkkauksesta tuli niin upea ja rosoinen, että se ansaitsi omat ’taidevalonsa’. Minä aina muistankin sanoa saunavieraillemme, että 'kotimme arvokkain taideteos on mieheni muuraustyö Saunatontun takana.'

Pesuhuoneeseen olisimme voineet asentaa kaksi suihkua, mutta olen intohimoinen paksujen Marimekon kylpypyyhkeiden harrastaja ja halusin tehokkaan pyyhkeiden kuivaustelineen ja tyylikkään sellaisen, joten kakkossuihkun seinän luovutimme tälle elämän pienelle, mutta hyödylliselle, ylellisyydelle. Emmekä ole katuneet.


Pesuhuoneen päätyyn muurasimme tason suihkuaineille ja aidoille pesusienille, mutta tason leveysmittana käytimme raskaita, taottuja kynttilänjalkoja, sillä halusimme peseytyä aina kynttilöiden valossa. Tosin ko. huoneeseen tuli himmennettävät valot, mutta harvoin niitä on tullut käytettyä. Suvella pieni ikkuna antaa valoa ja hämärän pudotessa kynttilät.

Välillä takorautaisten kynttiläjalkojen tilalla ovat turkoosit, isot tuikut.

Seinä- ja lattialaatat tulivat Italiasta. Seinälaatta oli helppo juttu, sillä löysimme heti murretun valkoisen laatan, johon liittyi juuri meille sopiva boordi- ja koristelaatta. Kummassakin toistuu sama kuvio: kivi, jonka päällä makaa iso saniaisen lehti tai vain kivi ilman kasvia. Sopii sikäli että lehtomme on täynnä saniaista ja pidämme sekä kasveista että kivestä. Isoäitini sukunimi oli kaiken huipuksi Sten eli Kivi. Minä määritin boordin kohdan ja tyttäremme Meri sai vapaat kädet koristelaattojen asemoinnin suhteen.

Ainoa katastrofi meinasi tulla siitä, että emme löytäneet mieleistä lattialaattaa. Se oli sikälikin kovin tärkeä, koska halusin sen nousevan lattiasta paitsi suihkun taakse myös ’nousevan mattona peittämään pesuhuoneen päätytason’. Idea on suoraan Hvitträskistä, jossa Gallen-Kallelan upea Liekki –ryijy nousee maasta peittämään istuinrahia.

Tiesin millaisen laatan halusin: sen piti olla kuin maata, siitä piti nousta antrasiittia ja muuta, mitä maaperä sisältää…Etsimme ja etsimme ja alkoi jo olla paineita, sillä saunan ja pesuhuoneen laatoitukseen oli tilattu ulkopuolinen laatoittaja. Ihan toivottomana astuimme taas yhtenä lauantaiaamuna sisään uuteen laattaliikkeeseen. Juuri kun astuin ovesta sisälle käänsin katseeni vasemmalle ja siinä se oli liimattuna sellaiseen levyyn, josta ihmiset voivat telineessä katsella laattoja. Nopeasti myyjä ’kiinni’ vain saadaksemme kuulla, että 'laattaMALLI on juuri saapunut uudelta, pieneltä toimittajalta Gardalta, mutta tavara makaa vielä satamassa odottamassa tullausta.' Siitä alkoivat sitten kitupäivät, mutta onneksi nyt ei tapahtunut mitään takaisin palautuksia, kuten kerran yhden italialaisen tapetin kanssa, vaan kaikki sujui kuin tanssi ja saimme unelmalaattamme, joka oli kuin maata. Nämä kuvat eivät kerro mitään, sillä vaikka olemme muutamaan kertaan ottaneet kuvat uusiksi, kameramme ei anna noita laattojen sävyjä 'ulos'.



Tällainen oli näkymä pikkuikkunasta tänä aamuna, kun olin suihkussa...(lokakuu 2012)

No, löylyt uudessa saunassa ovat maistuneet ja olemme olleet tyytyväisiä, että jätimme laittamatta pesuhuoneen ulkoseinän lasitiilestä. Nyt siinä on alkuperäinen ikkuna, josta talvella näkyvät omat lumen koristamat puut ja pensaat ja suvella valkoiset syreenit. Ja tosiaankin: pesuhuoneen himmenninvalaisimia ei ole tarvittu, sillä nautimme kynttilän valosta - pesuhuoneessakin! Eläköön romantiikka♥

Nykyään meillä näyttää tältä eli on suvi 2015 ja käytössä on ihana mango-meloni -shamppoo, joka suojaa myös UV:ltä ja tuoksuu ihastuttavalta.


Taotut kynttilänjalat ovat siirtyneet takkahuoneen puolelle ja tilalla on armenialaisten käsityöläisten valmistamat kulhot, joihin laitamme vettä ja niihin kellumaan vesikynttilöitä, Vaikka on suvi, on väri punainen, sillä se vain näyttää niin kivalta noissa sinivalkoisssa kulhoissa. Aikeissa on kyllä kokeilla myös vaaleanpunaisia kellulynttilöitä...


Kulhoja on kolme, joten kun ne kaikki ovat käytössä, valo riittää sydäntalvellakin hyvin ja tunnelmassa piisaa...

Keittiöremontti


Koska melkein kaikissa blogeissa tehdään nyt remonttia ja sisustusta, minä laitan uusintana meidän keittiö- ja saunaremontin, sillä niistä on juttua riittänyt lehtien sivuille asti eli jotain huvittavaa meidän remontissa on täytynyt olla... Meidän seuraavat kohteet ovat tämä minun kirjasto/toimistoni sekä alakerran wc, jossa ilmeisesti vietän yhdet isot synttärini Bessun kanssa samppanjaa juoden, sillä niin kauan olen sen kopin remonttia odottanut. Siitä tulee valkoinen ja turkoosi. (Sivuhuomauttelija: Ei tule turkoosia, sillä Järjen Ääni jyräsi minut. Mutta tulee turkooseja pyyhkeitä ja muuta turkoosia rekvisiittaa. Nyt just saumaus ohi. Ma kalusteet. On marraskuu 2013.)Turkoosi on salainen sieluvärini ja annan sille tilaa talomme toisessa kerroksessa, mutta en päästä sieluväriäni yläkertaan, sillä tapani on innostua siitä liikaa. Mutta nyt siis meidän huvittava, rankka ja aivan liian tyyris keittiöremonttimme, jonka ansiosta nautimme ateriatkin useimmiten vieraiden kanssa köökissä, emmekä enää olohuoneen lasipöydän ääressä. Keittiöön mahtuu nyt pöytä kuudelle ruokailijalle ja suurempikin ryhmä siinä on istunut kulinaarisia lumouksiani nauttimassa.


Kaikki alkoi jo vuonna 2001, jolloin sain lahjaksi Frances Mayesin kirjan Toscanan auringon alla. Saatesanoissa luki kauniisti: 'Aistien Juhlien Vaalijalle, Leenalle!' Viesti lienee ollut selvä, sillä olen ystävieni keskuudessa tunnettu intohimoisena kokkina, sisustajana, puutarhurina…, mutta kirja itsessään mullisti käsitykseni keittiöstä täysin. Olin aina pitänyt keittiötämme pienenä, mutta kirjan luettuani siitä tuli todella ahdas. Kaksi valtaisaa kulmakaappia olivat epäkäytännölliset ja veivät lattiapintaa isolta ruokapöydältä, jota kiihkeästi halusin. Kaapit olivat puhdasta 70 –lukua ja kattoon asti. Keittiö oli niin epäviihtyisä, että söimme kaikki viikonloput, juhlat yms. olohuoneessa, jossa onneksi iso lasipöytä. Tosin edelleenkin nautimme kaikki joulupäivien ateriat 'salissa'.

Vuoden pyörittelin Mayesin kertomuksia italialaisesta keittiöstä: patinaa, pajukoreja, kivilattia, avointa hyllytilaa, käytännöllisyyttä, viihtyisyyttä, lihatukki…Keväällä 2002 kädessäni oli astia, jossa kaksi kiloa puolijäisiä mustikoita. Ne putosivat vahingossa keittiön kuluneelle pyökkiparketille arvattavin seurauksin. Ryhdyin heti siivoamaan sotkua, mutta mieheni väittää vieläkin minulla olleen sekuntien viivettä…No, yhdessä sitten siivosimme ja totesimme, että tästä ei nyt ilman remonttia selvitä ja aloitettava on lattiasta. Näin keväälle 2002 sovittu saunaosastoremontti vaihtui  kolmen vuoden keittiöremonttiin!

Kaikki purettiin ja lattiaan vedettiin lämpöputket. Löysimme tutusta laattaliikkeestä meitä miellyttävän lattialaatan, jossa pieni karheus, vaihteleva tulenpunainen väri, hiillosta mukana ja laatat kahdessa koossa, joten ilmettä oli luvassa. Tyttäremme Meri sommitteli laattakuviot ruutupaperille ja mieheni ryhtyi hommiin. Yhtenä aamuna silloin vielä kotona asuva teinityttömme nukkui vähän pitkään, kun isänsä intona laatoitti. Meri heräsi ja huomasi heti kuvioiden menneen yhdessä kohdin pieleen, joten ei siinä auttanut muu kuin purku, minkä remonttimies sitten kiltisti tekikin. (Voi vain kuvitella, mikä olisi ollut tilanne, jos MINÄ olisin vaatinut purkamaan jo valmiin laatoituksen muutaman laatan ’väärän’ sijoituksen vuoksi.) Huomatkaa yläkuvassa uuni seisontakorkeudella. Se on kätevää! Valitsimme myös uunin hinnasta viis' eli siinä on mm. 'turvahyllyt', joten kuuma ruoka ei voi liukua päälle, kun käy välillä hämmentämässä. Hintaluokassa seuraava olikin sitten jo itse itsensä pesevä uuni!

Välitilalaatan valinta oli ikimuistoinen, sillä löysimme sen vuotta ennen laatoitusta. Kahta lukuun ottamatta kaikki moittivat sitä. Minulla oli alkuperäisenä tarkoituksena vanha, aito tiili, mutta ei, ei sittenkään: Halusin jotain ihan muuta! Heti nähdessäni Tarascon Beigen tiesin löytäneeni Elämäni Laatan. Laatta on raskas, vaikea laatoittaa ja siinä on pienet ruudut, joissa jokaisessa hippunen maaston värejä kuin vahingossa roiskahtaneena. Tiesin löytäneeni italialaisen hylätyn talon nyt ja pidin laatasta kiinni. Testasin sitä kaatamalla siihen punaviiniä ja mustikkasoppaa, eikä mikään tarttunut kiinni, vaikka pinta vaikuttaa rosoiselta. Se oli siinä♥
Välitilalaatoituksen teki ammattimuurari, mutta mieheni oli apumiehenä mukana. Se oli aivan välttämätöntä, sillä saumausaine vedettiin koko laatan päältä, että saatiin riittävät saumat ja siinä vaiheessa oli vaarana, että Tarascon upeat värit, joista yksi sävy toisti keittiön lattiaa, häviävät saumausaineen alle. Huoleni ei ollut turha, sillä näin valokuvan keittiöstä, johon oli käytetty samaa laattaa välitilaan ja itku tuli, sillä saumausaine oli peittänyt laatan kauniit sävyt. Suotta ei mieheni jäänyt hanslankariksi ja pyyhkinyt rätillä perässä, kun laatoittaja teki työtään. Ja kiitos tämän, kaikki kaipaamani maan värit näkyvät välitilassamme. Vain yksi asia jäi puuttumaan ja se on valot tuosta ylähyllyn listan takaa, mutta ne ovat tulossa...

Kaapistoiksi valitsimme Petra-keittiön Caritan. Väri on vaalea, vanhan vihreä. Saattaa se sävy löytyä luonnostakin, sillä mielestäni poronjäkälästä löytyy sama sävy tiettyyn aikaan vuodesta. Keittiöfirma on kuitenkin nimennyt kaapiston värin salviaksi...Alakuvassa toscanalainen uunilohi.

Ensimmäinen asia oli vähentää kaappeja rankalla kädellä. Osa astioista alakerran varastohyllyille, osa mukaan kotoa poismuuttavalle tyttärelle, osa eläinsuojelun hyväksi toimivalle kirpputorille. Motoksi tuli: Vähemmän on enemmän.

Kahdelle seinälle tuli massiivipyökkiset avohyllyt, jotka uitan parafiiniöljyssä kerran vuodessa. Mikä sopii vauvan pepulle, sopii myös puulle! Öljykäsittely tekee pinnasta kosteutta kestävän ja likaa hylkivän. Puu saa aikaa myöten myös kauniin punertavan sävyn.
Lokakuussa 2012 hyllyn alla näytti tällaiselta. Nyt on yrttejä, jotka eivät kuihdu talvella!

Keittiön sisääntulo oli ahdas ja kapea, tosin se aukeaa isosti olohuoneeseen, mutta ei ruokakasseja olkkarin kautta kanneta. Tilasimme ahtaaseen välikköön tavallista kapeammat alakaapistot. Lisäksi tuli pajukoreja ja lyijylasiovia kodikkuutta lisäämään. Keraaminen liesitaso oli selviö, samoin jättisuuri tiskiallas. Olen varmaankin ollut entisessä elämässä armeijan muonitusmestari, sillä minun täytyy saada tilaa käsitellä kahdeksan litran kattilaa ja pystyä myös pesemään se. Ja pakko myöntää, että taidan olla muutenkin tilaa kaipaava henkilö, sillä tunnen tukehtuvani ahtaassa. Tiskialtaaseen ei tullut myrskyreunusta, vaan sen haluttiin näyttävän myös työtasolta, mikä se oikeasti pienessä keittiössä onkin. Ylläoleva kuva on siltä helmikuulta, kun serkkuni odotti vauvaa ja pöytä on vielä lyhyenä ja 'väärinpäin'. Nyt pidämme pöydän koko ajan pitkänä ja se on siis keittön keskellä ja ikkunaseinästä irti. Vasemmalla minä, sitten serkkuni Anne ja Meri.

Pajukorit toimivat kuin vetolaatikot ja niihin voi kukin kätkeä, mitä ikinä keksii. Minusta paju, yrtit, rouhea kivi ja massiivipuiset hyllyt tuovat keittöön kaivattua country life -tunnelmaa. Tai siis olen henkeen ja vereen country&cosy. Mikä sääli, että kamerani ei anna ulos kaapiston kaunista salvian vihreää...

 Keittiömme ei ole enää pieni. Saimme lisää neliöitä ja kaiken juuri kuin halusimme. Vain lihatukki jäi vitsiksi. Se mikä nyt tuntuu sisäistyneeltä, on halu olla ostamatta mitään kodinkoneita ja krääsää pinnoille. En halua munankeitintä enkä tehosekoitinta, en minkään valtakunnan lisätilanryövääjiä. Vain välttämättömän.

Ostimme jatkettavan keittiön pöydän ja olemme pitäneet sen koko ajan täydessä pituudessa, sillä kaikki haluavat nykyään istua keittiössä. Näin sain toteutettua italialaisen unelmani kaikkien kokoontumisesta keittiöön, kodin sydämeen. Tunnelma on rento, ruoka tuoksuu, tuikuissa kynttilöitä, kaikki puhuvat italialaisesti toistensa puheen päälle…tuntuu kodilta Muuratsalon saaressa. Ja tänään keittössä nautitaan zarzuelaa...


Ja kyllä kannatti♥

Love
Leena Lumi
Marraskuussa 2013 keittiöhyllymme saivat uuden värin. Lue lisää täältä 
Keittiömme helmikuussa 2014 pinkkien tulppaanien viikolla.
Tarkoitus on kevään aikana maalata vanhoja tuoleja osa keittiömme vihreällä ja osa vaaleanpunaisella: Pidän tuosta väriyhdistelmästä etenkin country-keittiössäni. Tuolit toimivat lisätuoleina kun pöytä jatketaan ja herkutellaan isommalla porukalla.
Mikä onkaan sen ihanampaa kuin kokoontua yhdessä syömään. Istua tunteja pöydässä ja antaa keskustelun lainehtia, kynttilöiden liekehtiä ja saada muistoja, joita ei voi ostaa kaupasta.
Tammikuussa 2015 maalasimme keittiön lisätuoleiksi kaksi vanhaa wieniläistuolia ja niistä kuvia ja juttua enemmän täällä

tiistai 27. heinäkuuta 2010

SEIKKAILUN SUOLAINEN MAKU

Haluan tulla suljetuksi Kari ”Ruffe” Nurmen kanssa hänen purkkariinsa Ruffe ja määrätyksi purjehtimaan Irlannin merelle, jonne pääsy minulta viimeksi estyi myrskyn takia. Luin Kari Nurmen ja Matti Murron Seikkailun suolaista makua (Minerva 2009) kuin janoinen, sillä voiko olla mitään suurempaa vapautta kuin lähteä merille. Onko suurempaa elämystä kuin joutua merivirtojen ja myrskyjen armoille, nousu-ja laskuvesien vangiksi tai kohdata jättimäinen sillivalas, joka luulee venettäsi parittelukumppaniksi ja henkesi on yhtäkkiä kevyt kuin merilinnun höyhen.

Kirjan täydellinen nimi on Seikkailun suolainen maku/Nuori kippari, pieni purjevene, suuri valtameri. Kirjan pääsankari on nuori Kari Nurmi ja kirjan tapahtumien ylösmerkitsijä on ollut Matti Murto, entinen Vene-lehden päätoimittaja. Mutta Murtokaan ei voi mitään sille, että Karin nuori, innokas höpötys kuuluu kaiken aikaa lävitse painomusteen, lävitse suolaisten pärskeiden, lävitse tappavien Portugalin sotalaivojen…Ihanaa Kari!

Tämä kirja on ykköslahja miehelle/naiselle, jonka suonissa kiertää suolainen merivesi. Joka näkee unia valtameriseikkailuista tai lottovoitoista, jotka mahdollistaisivat purjeveneen oston sekä hyppäämisen ulos elämästä, jota määrää kello. Tämä sopii myös hyvin nuorelle Suuren Unelman herättäjäksi, sillä Karillakin lähti ehkä unelma lentoon Walt Disneyn lauseesta ”If you can dream it, you can do it” tai sitten sirkuksen ennustajan tylyistä sanoista: ”Elämäsi on hyvä, mutta lyhyt”.


Toisaalta Karin viimeinen sytytyslangan palo alkoi, kun hän oli asepalveluksessa Rannikkojääkäripataljoonassa ja pääsi siellä veneenkuljettajakurssille. Se oli ikään kuin viimeinen sinetti. Ja sieltä löytyi myös Karin erikoislaji, joka on navigointi, joka taito sitten myöhemmin olikin isoilla vesillä kovaa valuuttaa, kun kaiken maailman hienot gps-paikantimet pettivät.

Kun Kari sai viimein Ruffensa, Bavaria 300:n kaikkien mutkien kautta ja äidin avustuksella, hänen piti liittyä johonkin venekerhoon. Hän soitti NJK:hon ja esitti asiansa reippaasti, kuten teki kaiken. Puhelimeen vastannut naisääni ilmoitti heti, että olisi syytä soittaa jonnekin muualle, sillä jo lähtökohta, että hakija puhuu asiasta väärällä kielellä eli Suomessa suomeksi, oli jäsenyyspyrkimyksiä ajatellen mahdoton. Kari löysikin sitten venekerhokotinsa Kipparilahden Venekerhosta, josta Ruffelle järjestyi venepaikka.

Loppu onkin suloista seikkailua! Ensimmäinen suuri lähtö oli purjehdus Itämeren yli Kieliin, jonne hän lähti ystävänsä Esan kanssa. Ja pieni ote lähtöpäivästä menee näin:


Illalla kello 20 palasin veneelle äitini saattamana ja tunnin odottelun jälkeen Esa, hänkin äitinsä kyydillä. Äideillä piti pokka hyvin, vaikka koko laituri tihkui tiettyä äidillistä haikeutta. Kumpikin äiti oli joutunut tilanteeseen., jossa poika on kirjaimellisesti lähdössä täysin tuntemattomille vesille. Nähtyään oudot kartat huoneessani äidistäni oli välittynyt, ettei hän nyt ihan tuota tarkoittanut; Esa oli saanut pitkään vakuutella vettä pelkäävälle äidilleen, ettei tässä mihinkään surman suuhun olla lähdössä.

No, pojat irrottivat köydet ja aloittivat ensimmäisen seikkailun, jolla kohtasivat mm. meriampiaisten hyökkäyksen, oppivat kylkikiinnityksen sekä tutustuivat Düsternbrookin satamassa neuvostoliittolaisen aluksen kapteenin, joka hukutti monenmoisia murheitaan liikaan vodkaan. Kohteliaat pojat ymmärsivät, että kapteeni kaipasi ymmärtäjää ja siinä ymmärtäessä kului vodkaakin hiukan liian runsaasti, joten ensimmäinen sukellus tapahtui veneelle palatessa. Esa oli niin ilkikurinen, että ei auttanut kaveria, vaan haki kameran ja sille kuvalle on myöhemmin takuulla hymyilty. Kuva on muuten kirjassa;-)
Seuraava haaste vuoden päästä olikin jo Färsaaret, jossa kaverina mukana Ipa. Veneen varustusta oli hikan kokemuksesta paranneltu, mutta nyt piti uutena oppia sulkuihin ajaminen. Uutta oli myös se, että nyt veneen pohja piti maalata punaisella myrkkymaalilla, sillä Bavaria 300 on kooltaan ja kölinsä sekä peräsimensä puolesta vene, jota usea valas saattaa pitää mahdollisena parittelukumppanina.


Lopulta Kari ja Ipa kiinnittyvät Calais’n satamaan ja levättyään lähtevät junalla Ranskan pääkaupunkiin, jossa tietty ekaksi tilaavat isot tuopit. Kumpikaan ei osaa yhtään ranskaa ja yllätys on iso, kun mykistävä lasku saapuu, sillä tuoppi maksaa 100 markkaa kappale. Nälkä ajaa pojat sitten ravintolaan, jossa ruokalistat ovat kuin riimukirjoitusta, mutta pojat tilaavat sitten umpimähkään. No, ruoka oli lammasta ja erittäin hyvää ja sen kanssa meni pullo punaviiniä. Tunnelma on loistava ja olo kuin kuninkailla, kunnes saapuu lasku, mikä menee yli järkytysrajan, sillä viivan alla lukee Suomen tuhatta markkaa vastaava summa. Käteisvarat eivät riittäneet ja jostain syystä Karin Visa ei toiminut, mutta onneksi Ipan toimi. Laivalle palasi kaksi hiljaista poikaa, nuorta merten urhoa, jolle tuli yhtäkkiä kova hinku päästä Britannian puolelle, jossa kaikki olikin sitten kohtuuhintaista ja myös äärettömän ystävällistä.


Kirjan seikkailut jatkuvat aina Atlantin ylityksen sisältäen. Matkoilla kohdataan kuuluisuuksia, seurataan Kolumbuksen reittiä ja kohdataan Portugalin sotalaivoja, jotka ovat tappavia meduusoja. Niiden ilmarakkulat toimivat kuin purjeina ja ne ajelehtivat tuulten ja virtojen mukana ympäri meriä. Limamaisen eliön alla roikkuu metrin tai puolentoista pituinen siima, jossa on polttavaa myrkkyä. Kaulan ympärillä se voi olla hengenvaarallinen. Pojat onnistuivat saamaan tappajasta erinomaisen kuvan, joka kirjassa mukana. Myös 40 tonnia painava valas käy kosiskelemassa Ruffea, mutta siitäkin selvitään…

Kirjan paras anti on Karin rento höpötys eli suu käy tosi vilkkaasti ja sen lisäksi hänen positiivinen ja ilmeisen huumorintajuinen asenteensa. Toisena tulevat tietty nuo kaikki ihanat yöpurjehdukset tähtitaivaan alla myötäisessä ja uskomattomat kuutamot, mutta myös huikeat vaaratilanteet, jolloin aallon suunta iskeekin ihan muualta kuin piti ja kaikki, ihan kaikki on suolaisella merellä kasteltua…ei voi myöskään unohtaa iloisia delfiinejä, jotka Irlannin merellä peesaavat Ruffea iloisesti hyppien ja päästäen kimeitä huutojaan…

Ruffen seikkailuista löydät lisää täältä

La Mer by Sarah Brightman

maanantai 26. heinäkuuta 2010

RAKKAUDESTA RAKKAUTEEN


Koittaa aika,
kun ilahtuen
tervehdit itseäsi
omalla kynnykselläsi, peilissä,
ja te molemmat hymyilette,

käytte pöytään. Syötte.
Rakastat jälleen vierasta, joka kerran olit.
Tarjoat viiniä. Leipää. Palautat sydämesi
sille, joka on sinua rakastanut

koko elämäsi, jonka hylkäsit
toisen tähden, joka tuntee sisimpäsi.
Ota rakkauskirjeet kirjahyllystä,

valokuvat, lohduttomat sanat,
hävitä kuvasi peilistä.
Istu pöytään. Ahmi elämäsi.

- Derek Walcott -

HELEN MIRREN

Kirjastooni on saapunut Kuningatar. Hän on Dame Helen Mirren. Hän saapui englanninkielisenä - luonnollisesti, sillä hänen kotimaansahan on Englanti. Hänen sijaintinsa on seisoa takorautaisessa kirjatelineessäni katsellen toimistoni hyllyltä minua tuolla hänelle tyypillisellä viileänlämpimällä, älykkäällä katseellaan, joka tuntuu porautuvan lävitseni jopa kirjan kauniista kannesta. Kirja on kaunis, kansi on kaunis, Helen on Upea!

Kirja In te Frame Helen Mirren My Life in Words and Pictures on monipuolisen kattava alkaen hänen lapsuudestaan ja perhesuhteistaan ja jatkaen koulu- ja teinivuosiin. Saamme seurata hänen näyttelijätyönsä alkutaipaleita, jolloin eräässä lehtijutussa Mr Oakes intoutui laittamaan jutun otsikoksi Stratford's very own sex queen. Helen ei anna tuota ikinä anteeksi toimittajaparalle, sillä otsikko leimasi hänet kahdeksikymmeneksi vuodeksi - vähintäin. Mutta me kaikki, jotka hengittämättä katsoimme Heleniä tv-sarjassa Epäilyksen polttopiste, näimme, että Helen Mirrenistä on paljon enempään. Hän 'näytti näreet' alaisilleen miespoliiseille ja etsiville, jotka yrittivät kaikin keinoin sabotoida hänen työtään.

Helen on kuitenkin oikea näyttelijä, jonka roolit ovat olleet kattavia aina Kleopatrasta Lady Macbethiin. Hänelle sopivia vahvan naisen rooleja, kuten taannoin näkemämme filmi neitsytkuningatar Elisabeth I:stä filmiin, jossa Mirren esittää Englannin nykyistä kuningatarta.

Vahvan naisen mallina lienee ollut oma äiti, jota Helen kuvailee luvussa Mum: An extraordinary woman - making her dreams come true. Äiti ei ollut kuitenkaan enää näkemässä, kun kuningatar antoi Helenille Damen arvonimen. Helen on suhtautunuut arvonimeensä matalalla profiililla, mutta kirjassaan hän sanoo: "My mother missed this moment, but in a way I did it FOR her."

Harvoin näkee kirjaa, jossa on niin paljon valokuvia ja etenkin niin paljon kuvia, jotka todella kuvastavat elämän eri vaiheita, ei pelkästään kiiltokuvamaisia kuvia tähtihetkistä, vaan boheemisti elämän koko kirjo rohkeitakaan kuvia kaihtamatta. Kuvaajina ovat toimineet mm. Lord Snowdon sekä James Wedge. Paljon on kuvia matkoilta, sillä Helen on kiertänyt maailmaa 1970 -luvulla kokeilevan teatterin matkassa aina Afrikkaa myöten, jossa sai huomata, että ihminen ei välttämättä tarvitse mukavia nojatuoleja, eikä aina edes vuoteita, vähemmälläkin selviää.

Suosittelen kirjaa sinulle, jota kiehtovat teatteri, valokuvat, Helen Mirrenin persoona, elämyksellinen elämä, brittiläisyys, mutta myös Hollywoodin glamour, boheemisuus...ja sinulle, joka haluat tietää, mistä maasta tulee Mirrenin isän suku : Et ikinä arvaa! Yhdessä asiassa Mr Oakes oli selvännäkijä: Helen Mirren is The Queen!

And the Queen Helen has today her 65's birthday! Happy Birthday Helen♥

JÄRJELLÄ JA TUNTEELLA

Susa voitti viimeisessä blogini kirja-arvonnassa Nadeem Aslamin kirjan Elävältä haudatut (Wasted Vigil, Like 2010, suomennos Vuokko Aitosalo), josta on nyt tehnyt loistavan arvostelun blogiinsa Järjellä ja tunteella. Menkää ja lukekaa se täältä

Suosittelen Susan Järjellä ja tunteella blogia muutenkin kirjoista kiinnostuneille, sillä hän tekee arvosteluja huolellisesti paneutuen (lue: järjellä) ja kuitenkin suurella empatialla (lue: tunteella). Niin sitä pitää♥

Mikäli minun arvosteluni kiinnostaa, niin uusinta löytyy ihan hiukan rollaamalla. Tämä kirja käänsi sieluni täysin nurin ja saatan jälleen katsoa maahan, jossa runoilijat kantavat aseita, neitokurjet itkevät ja tytöt odottavat uutta huomista. Selän kääntäminen kyynelillä ja verellä kastellulle maalle ei hyödytä ketään. Olkaamme siis niin rohkeita, että kestämme lukea ja katsoa, mitä muut kestävät kokea ja elää.

Tähän kirjaan palataan vieläkin blogissani, sillä Nadeem Aslamin Elävältä haudatut on vuoden 2010 ylintä kastia♥

VAN GOGHIN VIIMEINEN RAKKAUS

Vincent Van Goghista (1853-1890) useimmat muistavat hänen maalauksensa Auringonkukat, kuvataiteiden ystävät monta muuta hänen tauluaan, sillä taiteilija oli poikkeuksellisen tuottelias lyhyen elämänsä aikana. Vaan kuka tietää, miten Van Gogh vietti viimeiset seitsemänkymmentä elinpäiväänsä ja missä? Tämän salaisuuden paljastaa meille Alyson Richmanin kirja Van Goghin Viimeinen rakkaus (The Last Van Gogh, Minerva 2008, suomennos Minna Penttinen).

Tarina alkaa, kun Van Gogh saapuu masennuksen takia hoitoon tohtori Paul Gachetin luo Auvers-sur-Oiseen, joka sijaitsee lähellä Pariisia. Tohtorin talossa elettiin hyvin outoa ja suljettua elämää ja Paul Gachet oli kuin vanginvartija vahtien perheensä tekemisiä ja menemisiä. Hänelle oli kuitenkin kaikki kaikessa saada jo kuuluisa, mutta varaton Van Gogh potilaakseen ja parannettua. Mutta eräästä vahditusta tuli kuitenkin Van Goghin viimeinen rakkaus ja viimeinen innoittaja, sillä tohtorin 21 -vuotias tytär Marguerite löysi ahdistuneesta potilaasta elämänsä rakkauden.

Aluksi taiteilija maalasi usein tohtorin puutarhassa, asuen kuitenkin kylän majatalossa. Kirjan kertojaääni on Margueriten, joten annetaan hänen raottaa salaisuuden verhoa ja kertoa, miten kaikki alkoi ja myöhemmin, miten kaikki päättyi.

"Tullessaan hyvästelemään minua myöhemmin samana iltapäivänä hän avasi kätensä, ja sieltä paljastui pieni unikonkukka, jonka hän oli taittanut kaksin kerroin. Hän ojensi sen minulle ja katsoi minua syvälle silmiin sanoen: Kas tässä teille pieni punainen viuhka, madamoiselle Gachet."

Emme unohda pientä punaista unikkoviuhkaa, mutta lukiessamme kirjaa kohtaamme paljon keltaista, Van Goghin lempiväriä. Jopa hänen hallusinaationsa olivat sahraminkeltaisia! Keltainen oli myös leninki, johon Marguerite halusi pukeutua tohtoria miellyttääkseen. Keltaisenaan velloivat auringonkukkapellot, joilla taiteilija vaelsi ja joille häntä seurasi salainen rakastettu alistaen itsensä isänsä raivolle.

Vincent Van Gogh maalasi yli seitsemänkymmentä maalausta viimeisten seitsemänkymmenen elinpäivänsä aikana. Hänen muusansa innoitti häntä ja ehkä alitajuinen tieto, että hän kuolee tässä kylässä oman käden kautta. Taiteilija maalasi isän luvalla kaksi muotokuvaa Margueritesta, mutta kolmannen isä kielsi saatuaan tyttärensä kiinni salaisesta tapaamisesta Vincentin kanssa. Marguerite uhmasi kuitenkin vielä kerran isänsä ylivaltaa ja karkasi yöpuvussa asettuen soittamaan kylän kirkon urkuja, josta syntyi rakastavaisten viimeisen kohtaamisen muistomuotokuva. Muotokuva sijoitetaan isän ulottumattomiin, rakastavaisten salaiseen paikkaan, luolaan.

Kirja on hyvin kaunis kannesta sisältöön ja itse pidin selkeästä taitosta, jossa oli vanhanaikaisesti, ehkä kirjan aikakautta ajatellen, kirjoitetut luvut sekä lukujen otsikointi. Sille ei voi mitään, että naislukijaa varmaankin ahdistaa se ylivalta, mikä kaikilla perheen miehillä, isästä veljeen on Margueriten elämään. Täytyy muistuttaa itselleen, että näin oli silloin naisen asema myös muualla kuin pienessä kylässä lähellä Pariisia. Itse selvisin keskittymällä rakkaustarinan ohella Margueriten visuaaliseen kerrontaan eli luin kirjaa kuin katsellen Van Goghin maalauksia. Lopun pyöristys palkitsee romantikot ja antaa hieman lääkettä vuotavaan haavaan.


"Ensin pistäydyn Vincentin haudalla. En aseta auringonkukkia hänen hautakivelleen, kuten isä teki aikoinaan, ja Paul tekee nyt. Sen sijaan asetan sille yhden punaisen unikonkukan, hyvin pienen ja hauraan. Taitan sen kauniisti pieneksi punaiseksi viuhkaksi.


Sen jälkeen kuljen Château Léryn editse ja päädyn kalkkikiviluolaan, jossa maalaukseni odottaa minua edelleen. Se on säilynyt hyvin luolan viileydessä. Se on oma pieni salaisuuteni. Se on oma hiljainen voitonmerkkini. Se on luolassa yksin minua varten, juuri niin kuin Vincent lupasi minulle kauan sitten."