tiistai 31. elokuuta 2010

ELINIKÄODOTTEENI ON 99,9 VUOTTA, MUTTA...


Elinikäodotteeni on 99.9 vuotta, mutta minä en elä niin pitkälle, sillä tekniikka ja sen ongelmat tappavat minut paljon, paljon ennen sitä. Sähköpostini on jumiutunut/lakossa/hajonnut tms. ja nyt paitsi, että kukaan ei voi meilata minulle, enkä minä kenellekään, myöskään kommentit eivät tule läpi tai sitten tulevat...en tiedä. Apua ongelmaan voidaan odottaa ehkä runsaan vuorokauden päästä...Pyydän teiltä kärsivällisyyttä, sillä minä en tunne nyt mitään semmoista, vaan KRHK!!!

Kommentoikaa silti ahkerasti, sillä saan sitten runsaasti postia, kun tämä katastrofi selviää;-) Minä alan nyt levitoida itseäni muualle, johonkin pois...

teidän
Leena Lumi

kuva Ramón Casa y Carbo/ Frauen, die lesen, sind gefährlich

KALEVI RAHIKAISEN KOOTUT RUNOT YKSIIN KANSIIN


Itse metsäni pohjoinen on teos, joka sisältää runoilija Kalevi Rahikaisen (1927-1992) kootut teokset. Kirja sisältää myös aiemmin julkaisematonta materiaalia, kirjailijan maalauksia sekä toimittajien tekstiä tästä voimallisesta näkijästä. Kirjan ovat toimittaneet kirjallisuudentutkija Immo Pekkarinen ja kirjailija Klaus Rahikainen. Kirjan kansi on Arttu Rahikaisen suunnittelema.

Jämsänkoskella Keski-Suomessa syntynyt Rahikainen opiskeli ja vaikutti 1950-luvulta saakka pääkaupunkiseudulla ja toimi myös Länsiväylä-lehden avustajana 1970-1980-luvuilla. Rahikainen oli Espoon kirjailijoiden jäsen. Hänen tuotantoaan on esimerkiksi Espoo Blues-runo, jota on esitetty monissa yhteyksissä.

Julkistamistilaisuudessa Pekkarinen ja Klaus Rahikainen pohtivat Kalevi Rahikaisen merkitystä kirjailijana, isänä, ihmisenä ja näkijänä. Lisäksi esillä on pieni näyttely Kalevi Rahikaisen maalauksista. Ne kuvittavat myös julkaistavaa teosta.

Tilaisuudessa lausuntataiteilija Marjatta Oikawa tulkitsee sikermän Kalevi Rahikaisen runoja. Esitystä säestää improvisoiden sellotaiteilija Juho Laitinen.

Itse metsäni pohjoinen - omaäänisen runoilija Kalevi Rahikaisen koottujen teosten julkistamistilaisuus Villa Kivessä (Linnunlauluntie 7, Helsinki) 16.9. klo 18. Vapaa pääsy. Tervetuloa!

Jonakin hetkenä
taas pyyhkäisee aalto
kaiken tieltään
ja läikähtää valo
ikuisuudesta
runojeni ylle.

(Teoksesta Paikka maassa vuodelta 1969)

ON THE LONG MELANCHOLY DAYS...


On the long melancholy days
you look up sitting on the threshold of your cabin,
- this I know, and you wonder, my son.
It's nobody's fault,
that the landscape is melancholy,
that your heart carries grief,
it's nobody's fault,
that you have to exhaust yourself in waters,
that I've rowed about:
I give you a present, my son
I give you the earth that's left after me
and that will cover me
I give you all my thoughts and a house,
and all this you have to carry in pain:
I give you even more
I give you all that you want
and it's nobody's fault,
that you choose that
which is worthless
and guard that
which you have to give up in pain
My son, choose something else
than what I give to you
choose right amongst the trash
that's left: build up a fire and go, my son.


Alakuloisina pitkinä päivinä
katselet ylös majasi kynnyspuulla istuen,
— tämän tiedän, ja kyselet, poikani.
Ei ole kenenkään syy,
että maisemassa on hiljaista,
että sinun sydämesi surua kantaa,
ei ole kenenkään syy,
että sinun on näännyttävä vesiin,
joita olen soutanut:
minä annan sinulle lahjan, poikani
Annan sinulle maan, joka minulta jää
ja minut peittää
Annan sinulle ajatukseni ja talon,
ja kaikki tämä sinun on
kipua tuntien kannettava:
annan sinulle enemmänkin
mitä sinä vain haluat
eikä ole kenenkään syy,
että sinä valitset sen,
joka arvotonta on,
ja vartioit sitä,
josta on kivulla luovuttava
Poikani, valitse jotain muuta
kuin mitä minä sinulle annan
Valitse oikein tämän rihkaman joukosta,
joka jää: sytytä rovio ja mene, poikani

- Kalevi Rahikainen -
käännös englanniksi Klaus Rahikainen

maanantai 30. elokuuta 2010

Tess Gerritsen: Jääkylmä


Jääkylmä fakta on, että Tess Gerritsenin Jääkylmä (Ice Cold, Otava 2010, suomennos Ilkka Rekiaro) on Gerritsenin paras teos – tähän asti! Tiedän, että monet lukijani otaksuvat minun nyt pudonneen arktiseen hurmiooni, sillä Jääkylmässä liikumme Wyomingin vuoristossa ja hyvin, hyvin runsaassa lumessa. Well…se on van osa totuutta eli minulta löytyy paljon, paljon painavampaa sanottavaa kuin ’lumi’ kertoessani teille Tessin Jääkylmästä.

Olen aina ollut kiinnostunut kulteista. Se kaikki alkoi Charles Mansonista, joka 1960-luvulla johti lahkoa, jota kutsuttiin Perheeksi. Perheellä oli omat salaiset sääntönsä ja omituisuutensa, kuten lahkoilla usein. Lopulta Perheessä tapahtui murhia ja yksi surmatuista oli elokuvaohjaaja Roman Polanskin raskaana oleva vaimo Sharon Tate.

Katselin vain muutama päivä sitten Oprahin ohjelmaa eräästä amerikkalaisesta lahkosta, joka ei ollut amissit, mutta olisi voinut olla. Oprahin vieraillessa yhteisössä oli sinne juuri tehty ratsia ja suojaan oli viety runsaasti alaikäisiä lapsia ja iso kasa syytteitä on odottamassa nyt lahkon miehiä. Se, mikä näissä kulteissa on rikoksellisinta, on ehdottomasti pedofiilia. Lahkon johtajat, aikuiset miehet, usein jo vanhat äijät, ylläpitävät sairasta järjestelmää vain saadakseen sakkolihaa. Nuoria miehiä lahkot eivät suvaitse, sillä mitä mahdollisuuksia vanhoilla ukoilla olisi nuoriin naisiin ellei nuorukaisia tavalla tai toisella kadotettaisi ja ellei pastellimekoissaan kulkevia alaikäisiä tyttöjä saataisi uskomaan, että jumalainen henki on määrännyt heidät lahkon vanhimpien miesten morsioiksi! Tess kertoo tarinaa lahkosta nimeltään Seura, Kadonneista pojista sekä:

He astuivat ovesta saliin.

Se oli korkea ja valaistu lukemattomilla kynttilöillä. Kiiltävillä puupenkeillä istui satoja yhteisön jäseniä. Käytävän toisella puolella istuivat naiset ja tytöt pastellisävyisten mekkojen meressä. Toisella puolella istuivat miehet ja pojat valkoisissa paidoissa ja mustissa housuissa. Kaksitoista poliisia seisoi salin perällä, missä he katselivat vaivautuneina ympärilleen, tietämättä miten toimia paikassa, joka oli selvästikin pyhäkkö.


Cathyn katse karaistui teräkseksi. ”Saada sakkolihaa. Siitä Seurassa on viime kädessä kyse, rikosetsivä Rizzoli. Nuorten tyttöjen omistamisesta, hallitsemisesta ja nussimisesta.”

”Naiset ovat kuuliaisia robotteja. Miesten uskollisuus palkitaan antamalla heillekin nuoria morsiamia. Heitä sanotaan hengellisiksi morsiamiksi, jotta miehiä ei voida asettaa syytteeseen moniavioisuudesta. Miehet saavat ottaa niin monta vaimoa kuin haluavat ja kaikki on raamatullisesti hyväksyttyä.”


Jane naurahti pöyristyksestä. Niinkö? Missä Raamatussa?”


”Vanhassa testamentissa. Ajattele Abrahamia, Jaakobia, Daavidia ja Salomoa. Raamatun vanhoja patriarkkoja, joilla oli paljon vaimoja ja jalkavaimoja.”

Tess Gerritsenin Jääkylmä kulkee tuttumme, kuolinsyyntutkija Maura Islesin matkassa lääkärien konferenssiin lumiseen Wyomingiin. Maura on henkisesti hyvin uupunut, sillä hän on syvästi rakastunut katoliseen pappiin Daniel Brophyyn ja saa vastarakkautta sen kaikissa muodoissa, mutta tunnelmat ovat rankat, sillä Daniel tuntee syyllisyyttä ja Maura elää jatkuvassa tuskaisessa epävarmuudessa. Wyomingin konferenssi on hänelle suorastaan tervetullut pysähdys, sillä hän toivoo jopa ehtivänsä näkemään paitsi paljon lunta ja vuoria, myös vapaana vaeltavia vapiteja, biisoneita ja jopa susia. Hän saa sen kaiken ja paljon enemmänkin, sillä tapahtuu kohtalokas tapaaminen opiskeluaikaisen Dougin kassa ja Kuolleiden kuningatar päättää nousta Dougin autoon ja jatkaa lomaa vuorilla iloisen seurueen kanssa….Ja eihän mitään hätää, sillä navigaattorit toimivat ja luminen autuus on kuin lupaus uudesta ja selkeämmästä tulevaisuudesta. Niin kuitenkin tapahtuu ja tulee todistetuksi, että navigaattorit eivät tunne vuodenaikoja, sillä Dougin auton laite ohjaa heidät ns. kesätielle, joka aurataan seuraavan kerran vasta keväällä ja lunta sataa koko ajan lisää. Sataa lomalunta, puuterilunta, valkeaa vaaraa ja Taivasten valtakuntaa, outoja jälkiä lumessa…

Jääkylmä on äärettömän älykäs, monivivahteinen ja täydellinen kirja. Se käsittelee paitsi kultteja, tuo myös taiten esille Yhdysvaltojen syrjäseutujen omat, ikiaikaiset lait, jotka eivät ole maan lakeja, vaan pienen yhteisön normeja, mutta siltikin kuin jäähän hakattuja. Tess on kastanut kynänsä tätä kirjaa kirjoittaessaan sekä veriseen lumeen, mutta selvästi myös raapinut kirskuttaen kynän terällä jäätä, sillä pitihän hänen saada itsensä selviämään tilanteesta, jossa hän oli kuollut vaikka ei ollutkaan ja sitten oli Rotta…uskollinen Rotta, joka oli valmis antamaan henkensä hänen puolestaan…hän oli Rotalle velkaa enemmän kuin pelastuksen, hän oli velkaa lunta kylmemmän tarinan ja siksi Jääkylmä.


Jätämme rikoskomisario Jane Rizzolin istumaan kirkkoon sen jälkeen, kun hänen hyvän ystävänsä Maura Islesin arkku on kulkenut ohi. Jätämme kynän kirskuttamaan tarinaa jäähän ja olemme jäätuuli, joka puhaltaa ylitse Coloradon, Arizonan, Utahin, Idahon ja Wyomingin. Näemme kaukana pienen otuksen jolkuttavan lumessa…koiran nimeltään Karhu. Katsomme Karhua lentokoneen ikkunasta, kunnes pyrylumi peittää näkyvyyden, kyyneleet sumentavat kaiken…

Jäähän on hakattu: Jääkylmä on syväjäädytetyn varmasti vuoden paras jännityskirja!

Ice Cold

*****

Tämän kirjat ovat lisäkseni lukeneet ainakin Margit Kuutar  Anki  ja Susa

TESS GERRITSEN


Tess Gerritsen, s. 1953, on amerikankiinalainen jännityskirjailija. Gerritsen on ammatiltaan sisätautilääkäri. Äidiksi tultuaan Tess jätti lääkärin työt ja siirtyi kirjoittamaan trillereitä. Eikä turhaan, sillä Gerritsen on kivunnut jännityskirjailijoiden aateliin! Hänen kirjojaan on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle ja niitä on myyty yli 15 miljoonaa kappaletta!


Teokset:

Harvest 1996 (suom. Lapsen sydän, 1996)
Life Support 1997 (suom. Elämän lähde, 1998)
Bloodstream 1998 (suom. Henkeen ja vereen 2000)
Gravity 1999 (suom. Painoton tila, 2001)
The Surgeon 2001 (suom. Taidonnäyte, 2003)
The Apprentice 2002 (suom. Taidonnäyte, 2003)
The Sinner 2003 (suom. Synnintekijä, 2004)
Body Double 2004 (suom. Kaksoisolento, 2005)
Vanish 2005 (suom. Katoaminen, 2006)
The Mephisto Club 2006 (suom. Mefisto-klubi, 2007)
The Bone Garden 2007 (suom. Luutarha, 2008)
The Keepsake 2008 (suom. Voitonmerkki, 2009)

Tess Gerritsen työskentelee vapaana kirjailijana ja asuu Mainessa lääkärityöstään eläkkeelle jääneen miehensä Jacobin kanssa.

Nyt, luettuani Tessin uusimman teoksen Jääkylmä (Ice Cold, Otava 2010) liikumme heikoilla jäillä, sillä olen aikojen aamussa tehnyt parhaan ystäväni kanssa sopimuksen siitä, kuka mitäkin jännityskirjailijaa kerää. Tämä sopimus menee niin, että kumpikin ostaa aina oman kappaleen Patricia Cornwellin Kay Scarpetta-sarjasta, mutta kaikki muut trillerit jakautuvat sovitun kirjailijajaon mukaan. Kuinka hänellä voikaan olla nyt muka oikeus Gerritseniin! Tässä on tapahtunut joku suuri erehdys, jota kävimme eilen Viherlandian kahvilassa setvimässä. Pääsimme jo puolisopuun, jolloin hän keräisikin tästä alkaen Anne Holtin kirjoja ja minä Gerritseniä, mutta siinä on vielä yksi iso kysymysmerkki, jota pohdimme parin viikon päästä suppilovahverokeiton äärellä maailman parhaassa ravintolassa. Ei sitä ikinä uskoisi, mitä kahden kunniallisen ja täyspäisen naisen kirjoissa kulkevan naisen elämässä voi tapahtua. Ja mehän olemme ne, jotka vaellamme jouluöisin hautausmaiden kynttilämeressä ja sen jälkeen käperrymme lukemaan kumpikin omaa Kay Scarpettaamme: Oi Jouluyö!


Nyt sitä joku ihmettelee, että miksi minä nyt sitä Gerritseniä niin omaan kirjastooni kaikkien näiden vuosien jälkeen himoitsen…Vastaus: Lue arvosteluni Jääkylmästä!

Enemmän Tess Gerritsenistä löydät täältä

sunnuntai 29. elokuuta 2010

RAKASTAN SYKSYÄ, KOSKA...


Rakastan syksyä koska Herra Närhi saapuu taas luokseni vietettyään suven raakkumassa metsän siimeksessä. Hän on sallinut minun jo tutustua myös Rouva Närheen, joten olen ihan otettu.
Rakastan syksyä, koska puutarhan vaativin osuus on ohitse ja saan vain nauttia syksyn vahvoista väreistä ja niiden antamasta voimasta. Pidän myös siitä, miten valo suodattuu syksyllä lempeästi kuin hyväily.
Rakastan syksyä, koska Muuratsalon saaren jylhät metä- ja rantapolut houkuttavat minua jälleen syvemmälle, syvemmälle saaren siimekseen, rantojen rauhaan.
Rakastan syksyä, koska taas maistuu Leenan gulassi ja pöydässä viihdytään pitkään, pitkään ja kynttilöitä kaikkialla.
Rakastan syksyä, koska puutarhassa on jo aavistus omenoiden tuoksua, niiden kirpakoiden aamujen lupausta, kun hampaat puraisevat ensimmäisen kerran maahan pudonnutta kylmää omenaa ja taivas tuntuu aivoissa asti.
Rakastan syksyä, koska silloin minä olen enempi minä.
Rakastan syksyä, koska saan leikkiä Iiris rukkaa ja hyvästellä kurjet.

Rakastan syksyä, koska silloin saan kaivaa esiin kaikki herkulliset villalangat ja kutoa tai olla kutomatta pitkiä kaulaliinoja tai virkata yhdelle ihanalle issikalle talviloimen.

Rakastan syksyä, koska se on yllätyksiä täynnä!

Rakastan syksyä, koska silloin lehtomme tarjoaa metsän kultaa, kantarelleja.
Rakastan syksyä, koska silloin syttyvät tuikut joka päivä ja usein on myös 'partytime' ystävien ja hyvän ruoan merkeissä. Rakastan syksyä myös, koska silloin saan antautua viikonloppuina leffailtojen hurmioon kera valkohomejuuston, rypäleiden ja punaviinin.


Rakastan syksyä, koska silloin saan hyvästellä Viimeisen Ruusun rakkaimmalla suvimusiikillani:
Summer Wine (Put full screen on!)
kuvat omat paitsi kutova Kiss netti ja linnut Pekka Mäkinen

perjantai 27. elokuuta 2010

HAVE A NICE, LONG WEEKEND♥



Culpa mia by Concha Buika

picture by Pekka Mäkinen

KERRO VAIKUTTAVIN SUOMALAINEN TYTTÖKIRJAKLASSIKKO...


Kerro vaikuttavin suomalainen tyttökirjaklassikkosi Saran blogissa ja varaudu kertomaan myös 'miksi'. Palkintona on tyttökirjaklassikkopaketteja, joten kannattaa osallistua täällä

Huomaa muutenkin Saran blogi, josta minä löysin mm. Sinisen linnanJean Rhysin ja monta, monta muuta. Herttainen blogi ja aiheeseen syvällisesti paneutuva bloggaaja, jolla sydän aiheessa täysillä mukana!

Tilasin muuten juuri Seljan Tuli ja Lumi, koska se minulta puuttui. Jotenkin tuo nimi herätti minut...Tuli ja Lumi.

HELI SLUNGALLE HOPEAA


Runopuulaakin eli lavarunouden suomenmestaruuskilpailun finaali käytiin 26.8.

Kahdeksan finalistia kisasi Helsingin juhlaviikoilla loppukilpailussa, joka kuultiin suorana Radio Suomessa. Kilpailussa kuullut runot olivat esittäjiensä omia.

Finalistit valikoituivat eri puolilla Suomea kesän mittaan pidetyissä karsinnoissa.
Lavarunoilijoiden aluekilpa ratkesi Oulussa runoilijan ja kolumnistin, kiiminkiläisen Heli Slungan eduksi. Runoilija ja kolumnisti Heli Slungan koskettavat, Tervola-aiheiset runot yhdessä vaikuttavan lavaesiintymisen kanssa toivat aluekilpailun voiton. Loppukilpailussa Slunga nousi hopeasijalle.

Runopuulaakin 2010 voitti käsikirjoittaja Jukka Kervinen Kuopiosta.

Kiiminkiläistyneen Heli Slungan kotipaikkakuntaa kuvaavia Tervola-runoja löytyy hänen esikoiskokoelmastaan Jumala ei soita enää tänne (Minerva 2008). Toisen runokokoelmansa Varjomadonna Slunga julkaisi 2009


Heli Slungan runot ovat 'hot'! Odotan kovasti häneltä uutta kokoelmaa.

PYSÄHDY - OLET JO PERILLÄ


Olen ammatiltani terapeutti, kirjailija, mentori ja luennoitsija. Olen jonkinlainen ammatti-ihmettelijä. Ihmettelen työkseni tätä ihmisenä olemista, miksi toimimme niin ja tunnemme näin. Yksi uteliaisuuteni kohde on luonnollisesti minä itse.

Näin esittelee itsensä Tommy Hellsten kirjassaan Pysähdy – Olet jo perillä (Minerva, 2009). Luin kirjan hyvin nopeasti, vaikka etsin koko ajan levollisuutta ja hitautta. Samaa levollisuutta on kirjassa etsimässä Tommy, joka on kokenut nuorena, että hän on olemassa vain suorittamisen ja menestymisen kautta, Tommy joka on ollut vakavasti työuupunut, Tommy, jonka isä oli alkoholisti ja äiti teki itsemurhan, Tommy, joka on itse käynyt terapiassa parisenkymmentä vuotta. Tommy, joka on oiva esimerkki siitä, että vain itse syviin vesiin hukkunut, pirstaleiksi särkynyt, on kykenevä auttamaan toista vajoamasta samaan pohjaimuun.

Tommyn pelastus oli Utön saarella asunut isoäiti Agnes, jonka ympärillä leijui aina vahva läsnä olon tunne. Kun hän perkasi kampeloita, hän perkasi kampeloita. Hän ei perannut kampeloita mahdollisimman nopeasti päästäkseen käsiksi verkkoihin, vaan hän perkasi kampeloita. Oli läsnä siinä hetkessä mikä oli. Hän ei tuntenut kiirettä. Kiirettä, joka on sitä, että on aina väärässä paikassa väärään aikaan.

Miksikö luin kirjan niin nopeasti? Siksi, että olen Levoton Tuhkimo, joka janoaa levollisuutta niin, että tämä kirjakin piti juoda nopeasti. Miksen voinut juoda sitä hitaasti! Oi, miksi en!

Nyt ainakin tiedän,  että matka on pitkä ja vaivalloinen, mutta ehdottomasti kannattaa kiivetä vuorille ja siirtyä saarelta saarelle, se on pelastuksen kartta. Haluan mennä vuorille kuuntelemaan susia ja vain maata siellä tähtien suudeltavana. Haluan aina olla veden ympäröimä, sillä vielä ei ole sitä löydetty, kuka ei vedestä rauhoittuisi. Haluan myös katsella takkatulta, sillä tuleen katsominen hävittää aikeet, tarpeen olla tehokas ja saada jotakin aikaan. Tehokkuus haihtuu savuna ilmaan, sielu rauhoittuu ja on ihmeen hyvä vain olla. Tulessa on taikaa!

Nyt teidän on jo täytynyt hoksata, että Hellsten osaa kirjoittaa. Näistä asioista, mistä hän kirjassaan kertoo, voisi ajatella, että ne ovat itsestäänselvyyksiä, vaan kun ne eivät sitä ole! Tämä kirja on viimeinen varoituskello olla hukkaamatta omaa itseään markkinatorilla, sillä mitä muuta meidän vöyhkäämisemme on kuin markkinatorilla pellenä pelehtimistä ja ikuista menemistä, ettemme vain joutuisi kohtaamaan omaa itseämme, sitä minää, joka sisällämme asustaa. Tämä on inhaa tekstiä, mutta hei!, tämä on sitä mitä me kutsumme elämäksi:

Levollisuuden ja identiteetin puute kuuluvat yhteen. Ne selittävät toisiaan. Kun ihmiseltä puuttuu identiteetti, hän alkaa kuumeisesti etsiä sitä. Identiteettiä yritetään kyhätä lomamatkoilla, kesämökeillä, joissa on mikro, sähkösauna ja valtavan kokoinen terassi. Mökille, joka ei enää ole mökki vaan huvila, mennään citymaasturilla, jossa on niin paljon hevosvoimia, että sillä liikkuisi jo valtamerialus. Citymaasturilla ajetaan pontevasti oikeanmerkkiset aurinkolasit päässä. Ajettaessa vastataan, ei enää puhelimeen, vaan communikaattoriin, sovitaan seuraavasta golf-matkasta ja varataan liput näytelmään, joka on pakko katsoa, koska muuten ei pysy työpaikan intelligensseissä keskusteluissa mukana. Identiteettiä etsitään olan takaa, mutta turhaan, sillä se ei ole meidän ulkopuolellamme. Se on meidän sisäpuolellamme.

Käännä kasvosi itsesi puoleen

Tässä kirjassa on 12 rappua levollisuuteen, joista ensimmäisessä noustaan vuorelle ja viimeisessä suostutaan luotavaksi. On hirveän helppo huomata, että Tommy Hellsten tietää omakohtaisuuden kautta, mistä hän puhuu. Paikka, jossa ollaan paljon on Jurmon saari, josta olen blogissani tarjonnut teille Sandy Pimenoffin Iurima Ultima –teoksen. En ole vielä päässyt tälle Suomen kauimmaiselle saarelle, mutta toivoa on. Jurmossa Tommy käy sekä yksinään että vaimoineen. Jouluna on mukana myös tytär sulhasensa kanssa. Hellsten suorastaan kehottaa ihmisiä olemaan myös yksin. Minä sain luvusta Käännä kasvosi itsesi puoleen siunauksen viikon erakkoretriiteilleni, jotka ovat minulle suorastaan hengissä pysymisen ehto.

Kaikki eivät kuitenkaan uskalla olla kahden itsensä kanssa. Monilla on niin kiire, että he eivät mahdu omaan kalenteriinsa. Monet seisovat elämänsä oven takana koputtamassa päästäkseen sisälle. Arkemme on siis niin aikataulutettua ja ylivirikkeistettyä, ettemme mahdu enää omaan elämäämme! Mutta on myös heitä, jotka tarvitsevat humua ja kiirettä voidakseen olla kohtaamatta itseään. Ei haluta kohdata muistoja ja niihin liittyviä tunnejälkiä. Ne on suljettu visusti tuhannen salvan taakse.

Uskalla ulos rooleista

Ruotsalaisen ja suomalaisen palvelukulttuurin välillä on eroja. Kun Ruotsissa menee kunnan rakennustarkastajille hakemaan rakennuslupaa, virkamies yrittää selvittää, miten sen saisi. Suomessa tuntuu joskus siltä, että virkamies tekee kaikkensa, jotta asiasta tulisi mahdollisimman hankala. Näin hän tekee itseään tärkeäksi ja pönkittää asemaansa. Tapahtuman keskipisteessä ei olekaan asiakas vaan virkamies. Suomenkielisestä sanasta ”virkamies” puuttuukin sana palvelu, kuten se on ruotsinkielisessä tjänsteman-sanassa, palvelumies. Virkamies on ihmistä varten, eikä ihminen virkamiestä varten.

Lehmäksi laitumelle

Tommy Hellsten tiesi jo varoa suorittamista ja työuupumusta, mutta niin vain kävi, että hän taas kerran putosi täydelliseen uupumukseen. Sitä lähdettiin moottoripyörällä pakoon lomalle. Laitumella oli lehmiä, raukeita lehmiä märehtimässä ja olemassa omissa maailmoissaan. Yhtäkkiä uupunut terapeuttimme oli lehmille niin kateellinen, että halusi niiden joukkoon, halusi lehmäksi. Kaipasi joutilaisuutta vailla aikataulua enemmän kuin mitään muuta elämässään.

Hellstenin mukaan nykyajan ihminen on työnarkomaani, joka ei osaa olla tekemättä töitä. Hän mittaa arvonsa sillä mitä tekee. Työnarkomaani samastuu saavutuksiinsa ja rakentaa identiteettinsä niiden varaan. Hän on Human Doing.

Yhteistyössä väistämättömän kanssa

Tommya ja hänen vaimoaan odotti täydellinen ja kaivattu neljän viikon loma. He lähtivät ensin moottoripyörällä Etelä-Ruotsiin, mutta jo Kehä kolmosella alkoi sade. Se jatkui perille asti ja siitäkin eteenpäin. Myös pyörä hajosi. Piti olla mökissä, kun ulkopuolella alkoi tulvia. Viikkokausia mökissä ja sitten toisessa. Kotimatkalla poikkesivat syömään pizzat, jotka maistuivat oudoilta. Ruokamyrkytys, joka kesti 1,5 viikkoa! Sitä seurasi flunssa…, mutta jo aikoja sitten Hellstenit olivat alkaneet tehdä yhteistyötä väistämättömän kanssa, hankkineet mahtavan kasan kirjoja ja loikoilivat sängyssä huopien suojissa kerrankin vailla mitään kiirettä. Todellisuuden myötäily on viisautta!

Suostun luotavaksi

Olemisen kautta löydän luovuuteni, sen tiedän. Luovuus tarvitsee tilaa, väljyyttä, tyhjyyttä. Mitään uutta ei voi syntyä, ennen kuin syntyy tyhjä paikka, jonne se voi tulla. Tänä vuonna teen levollisuudesta päätavoitteeni. Tahdon sitä ja sitoudun siihen.

Minä myös, sillä olen jo aikaa sitten tajunnut, että tämä on kaikki niin pinnallista ja turhuuden turhuutta vain. Putoaako taivas, jos en tee mitään viikkoon? Irtoaako sinun pääsi, jos jäät kolmeksi päiväksi vatupassiin kuuntelemaan unelmiasi? Ellei opi tarttumaan hetkeen ei elä. Selviää vain hengissä.

Kampelat ovat perattavissa vain nyt!

torstai 26. elokuuta 2010

SEÑOR PEREGRINO


Enpä tiennyt, minkä kirjan sain luettavakseni, kun kauniin kannen takia valitsin Cecilia Samartinin Señor Peregrinon (Tarnished Beauty, Bazar 2010, suomennos Tiina Sjelvgren). Kirja on täynnä samaa meksikolaista taikauskoisuuden, mystiikan, intohimon, mustan huumorin ja ihan puhtaan hulluuden sekoitusta, jonka olen aiemmin kohdannut elokuvassa Suklaata iholla (Como agua para chocolate). Mainittu elokuvahan perustuu Laura Esquivelin romaaniin Pöytään ja vuoteeseen ja on paitsi hyvin viihdyttävä myös ikimuistoinen.

Señor Peregrinon ensimmäinen kosketus on kuin kevyt, viihdyttävä hipaisu vaikkakin tarinan keskiössä vaeltaa rumaa, koko elämää rajoittavaa syntymämerkkiä kantava Jamilet, nuori kaunis tyttö, joka pakenee rajan yli Yhdysvaltoihin päättäneenä löytää lääkärin joka poistaa hänen ’vammansa’. Ensimmäinen kosketus ei kuitenkaan kerro mitään lopputulemasta, sillä tämä aivan erilainen kirja vei minua meksikolaisella riemukkuudella, sulalla hulluudella, kun ajatellaan vaikkapa Carmenia, Jamiletin äidin siskoa, jonka luokse Jamilet asettuu asumaan. Pelkästään jo itsetietoisella, hyökkäävällä raivolla läskejään kantavan Carmenin takia tämä kirja olisi saatava nähdä filminä. Carmenin, jonka elämän keskiö on hintelä, tiukasti toisen kanssa aviossa oleva Louis ja siskontyttö vain hyödyllinen taloudenpitäjä, joka Carmenin vastusteluista huolimatta hakeutuu töihin läheiseen mielisairaalaan.

Tädin mustat hiukset sojottivat eri ilmansuuntiin ja katkennut kengänkorko teki kävelystä nilkuttavan. He keräsivät melkoisesti huomiota kulkiessaan kadulla, mutta Carmen ei tuntunut huomaavan mitään. Hän piti katseensa luotuna jalkakäytävään ja nojasi Jamiletiin kerran tai pari, kun toispuoleinen kulku muuttui huteraksi.


Jamilet tarttui tätinsä käsivarteen pysäyttääkseen tämän, ja Carmen alkoi nyyhkyttää hiljaa. ”Minulla on niin paskamainen olo”, hän sanoi kyynelten valuessa poskia pitkin suuhun. ”Ei, sekin on liian kaunis määritelmä…liian todellinen. Sen voi sentään nähdä, sitä voi koskettaa. Minä olen kuin pieru – iso ja hiljainen tappaja, haiseva kammotus.”

Ja hyvin erikoisen (onko Meksikossa mikään muuta kuin erikoista!) mielisairaalan viidennestä kerroksesta Jamilet saa hoitoonsa sairaalan hankalimman potilaan, señor Peregrinon, jolta kaikki hoitajat yleensä irtisanoutuvat kuukaudessa. Jamilet jää ja saa kuunnella señor Peregrinon tarinaa pyhiinvaelluksesta Santiago de Compostelaan, joka onkin niin kiinnostava, että koukuttaa sekä Jamiletin että lukijan. Matka on rankka, pölyinen, kiihottava ja ratkaiseva neljän nuoren elämälle. Kysymys on tietenkin elämää suuremmasta rakkaudesta, jonka kohde ei ole pyhä Jakob, vaan suloinen Rosa.

Cecilia Samartinin kirja on meksikolaisen kiihkeä, mutta se näyttää ihmisluonnon sisimmän. Tämän asian esille tuomisessa Samartinilla on vahvuutta, sillä hän toimii kirjailijan työnsä ohella psykoterapeuttina ja sosiaalityöntekijänä. Kirja tuntuukin vilisevän poikkeusyksilöitä, joista Jamilet, niskasta alareisiin rumentavaa syntymämerkkiä kantava nuori tyttö, tuntuu kirjan tervejärkisimmältä. Juuri Jamiletin kasvu- ja kehitystarina onkin tämän hyvin tiheän kirjan kuin rauhoittava ja kiinnipitävä sidos. Toiseudesta tulee Jamiletin vahvuus ja señor Peregrinon pyhiinvaellusmatka saavuttaa lopultakin vuosikymmenien jälkeen tarkoituksensa, mutta miten, sitä en saa kertoa, sillä lupasin señorille…

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni arvostelleet ainakin Kirppu, Peikkoneito, Amma, Ahmu ja Naakku.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

NEC TECUM POSSUM VIVERE NEC SINE TE

Kunpa voisin vain istua tässä, mutta kun minulla on muutakin. Paljon kirjoja. Enkä tee mitään hutiloiden, mutta nyt en etene. Miksi? Ehkä siksi etten pysty elämään sinun kanssasi enkä ilman sinua. Nec tecum possum vivere nec sine te.


Kunpa voisikin elää vain taiteille ja kulttuurille ja jättää kaiken muun. Vita brevis, ars longa.


Kunpa voisin nyt sulkea tämän koneen ja avata sen vasta luettuani ja kirjoitettuani wordille elämykset ainakin kymmenestä kirjasta. Kuitenkin: Jokaista vetää hänen oma halunsa. Trahit sua quisque fortunae.


Kunpa...kuitenkin: Vade mecum/ kulje kanssani, sillä otium sine litteris mors et hominis vivi sepeltura/ vapaa-aika ilman kirjoja on yhtä kuin kuolema ja elävän ihmisen hauta. Senhän piti olla niin, että elämä ilman kirjoja on yhtä kuin kuolema ja elävän ihmisen hauta. Vivere sine litteris mors et hominis vivi sepeltura....onko Seneca erehtynyt...

kuva Mark Nicholson/Country Home & Interiors

KATRI VALA

Katri Vala syntyi Muoniossa syyskuun 11. päivänä 1901. Isän suvun puoleiset juuret olivat kuitenkin Porvoossa, jossa Valan perhe viettikin suurimman osan Katrin lapsuutta ja vihdoin asettui sinne niin, että Katri saattoi käydä Porvoon Yhteiskoulua, josta kirjoitti ylioppilaaksi 1919.

Katri Vala toimi kansakoulun- ja kotiopettajana, oikolukijana ja konelatojana. Hän oli kuuluisan Tulenkantajat –ryhmän nimimerkki ”Pecka”. Porvoo oli kulttuurisesti kiinnostava ja innostava kaupunki ja maailman palon uhatessa Katri vala oli 1930 –luvulla perustamassa myös vasemmistolaista kirjailija- ja taiteilijaryhmää Kiilaa. Hänen kirjallisessa tuotannossaan tältä ajalta tulevat voimakkaasti esiin pasifismi ja fasismin vastaisuus. Tässä kohtaa en voi olla mainitsematta, että samat teemat veivät monia lujaa '69--'72. Näistä aatteista en vieläkään löydä mitään moitittavaa! - pienin tarkennuksin.

Vala oli ehdottomasti aikaansa edellä, mutta myös ajalleen välttämätön. Mitä olisi maailmamme ellei silloin olisi kuultu esimerkiksi taiteilijoiden huutoa natsismia vastaan! Henkilökohtaisesti Vala sai kärsiä kapinallisen leimastaan, mutta tämähän on aina ollut barrikadeille uskaltautuvien kohtalona. Kukaan on kuitenkaan tuskin pystynyt vastustamaan hänen kiihkeitä ja rohkeita runojaan, joissa soi uskaliaan, eroottisen, intohimoisen naisen melodia. Katri ei ollut objekti, hän oli ehdoton subjekti!


Onneksi olen tajunnut ostaa eniten rakastamieni runoilijoiden kootut runot upeina, nahkaselkäisinä painoksina. Kuka kustantaja enää tekee kirjoja nahkaselkäisinä! Ja ainakaan runoilijoita… Katri Valan Kootut runot on WSOY:n ja vuodelta 1958! Vuodelta jolloin minä ehkä olin vasta pilke isäni silmissä...;-)

Monen aikalaisen tavoin Katri Vala sairastui tuberkuloosiin 1928, josta hän ei koskaan täysin parantunut. Tauti johtikin hänen varhaiseen kuolemaansa vain 42 -vuotiaana.


Katri Vala kuitenkin elää, sillä tuli, kuten hän, ei sammu koskaan! Olen jo aikaisemmin esitellyt teille hänen runojaan ja vastakin sen teen. Jos ilmaantuu toistoa, se johtuu vain siitä, että eräät hänen runoistaan ovat minulle hyvin, hyvin rakkaita. Toivon, että suotte Leena Lumille anteeksi, että tuon syyskesään runon Lumipisara. Ellette suo, en tiedä, miten elän kesät, jos todellakin muutan nimeni Leena Lumiksi, sillä lumen janoni on tyydyttämätön.


Jo Katri Valan koottujen runojen aloitus on kuin palava soihtu:


Ah, niitä säteileviä muistoja,
kun kesä alkoi tulla,
kun sinä, aurinko, nuorena ja ihastuneena
kimmahdit miltei yöllä esiin
ja sinkosit räiskyen ja säkenöiden
yli taivaan polttavan kaaresi,
kunnes vihdoin halkaisit sen
kahdeksi kaarevaksi, siniseksi rinnaksi,
jotka ruokkivat silmuja pursuavaa maata!

HURMION TYTTÄRET

Katri Vala: ”Mitä on tämä sanoihin ja toisten runoihin ja romaaneihin vihkiytyminen, saman suuren yhteisen virran tunnustaminen ja tajuaminen? Kirousta vai siunausta?”

Ja minä vastaan taakse vuosikymmenten: Kati, se on taivas ja helvetti! Ja se on sitä etenkin nyt, kun olen kaksi vuorokautta elänyt runoilijoiden Katri Vala ja Elina Vaara ’ihon alla’. Olen tanssinut kiihottavaa shimmyä, polttanut Klubi 7:ää, katsonut Yrjö Jylhää syvälle tummiin silmiin, Olavi Paavolaisen kanssa olen kylpenyt alasti puutarhalammessa, olen kirjoittanut ’tulessa’, olen matkustanut Pariisiin kokemaan atmosfääriä, olen itämaisesti pukeutuneena tanssinut suitsukkeiden innoittamana haaremitanssia, olen pettänyt Tähtikeinun kirjoittajaa, olen kieltolaista viis nauttinut hurmaavaa madeiraa ja liian monta punssia, olen kirjoittanut ja saanut rakkauskirjeitä, olen kadehtinut ja ollut kadehdittu, sillä olen ollut sekä Kati (Katri Vala) kuin myös Keke (Elina Vaara), mutta ennen kaikkea olen saanut olla mukana Tulenkantajissa, suudella Waltarin kanssa ja elää ’20 –luku, jolle olisin kuulunut – oikeasti.

Ja kaikki tämä syy on Sadun! Tämä ihana nainen, Satu Koskimies on tehnyt minulle, teille, runon viemille, kirjan Hurmion tyttäret (Tammi, 2009), jonka jälkeen hukkuu hurmioon ja minulle tämä vain syventää runon virtaa, sillä nyt täytyy löytää lisää suomalaisten runoilijoiden koottuja runoja…

Tehän muistatte, että aloin jokin aika sitten esitellä teille Katri Valan runoja ja sitten tein esittelyn myös Katrista itsestään. Tämä oli kuin kohtalon sormi, kun Hurmion tyttäret saapuivat luokseni.

Kirja alkaa tyttöjen kiihkeästä nuoruudesta, joka on fantasiaa täynnä. Tällöin he ovat vielä Karin (Kati) ja Kerttu (Keke). Heti ensi sivuilta tajusin, että myös Satu Koskimies on ollut siellä, siinä nuoruuden ihmemaassa, jossa luettiin Välskärin kertomuksia ja sitten tehtiin näyttämöverhot vanhoista lakanoista ja näyteltiin Välskäri. Siellä olin minäkin, mutta rooliani en enää muista. Satu ehkä muistaa omansa…Me kirjoitimme päiväkirjaa, kuviteltiin henkilöitä, aloitettiin ruutuviholle monet romaanit, mutta ennen kaikkea me olimme päättäneet: meistä tulee kirjailijoita. Kun Elina Vaara (Keke) kirjoitti ylioppilaaksi, hänellä kävi tuuri, sillä aiheena oli runous! Sama tapahtui minulle! Ja molemmat saimme tietysti laudaturit ja varmaan Satu myös...

Satu Koskimies on kirjoittanut vahvan, eletyn tuntuisen romaanin runoilijoista Elina Vaara ja Katri Vala. Hän käytti metodia, jonka olen kohdannut ja josta olen erityisesti pitänyt Bo Carpelanin Axelissa ja Ernst Brunnerin Edithissä, eli kuvitellut tositietojen pohjalle maailman, joka on ollut mahdollista tapahtua. Hän on ollut siellä, sillä kuulen aivan selvästi minulle tutumman Katin äänen kautta koko kirjan! Satu itse kertoo:

”Tulenkantajien hurmioitunut aika, 1920-luku, innosti minua eläytymään hetkiin, tapahtumiin ja tunteisiin, joiden tiedän tai kuvittelen olevan ajan runouden kasvumaata. Kuuntelin Katrin ja Elinan ajatusääntä, kyselin, mistä lähteistä runo syntyi ja puhkesi kukkaan, ja minkälaista tuolloin oli olla runoilija – etenkin jos hän oli nainen. Kuvittelin kuulevani, mitä he vastasivat. Heidän ajatuspuheensa avasi uusia ovia runoilijattarien salakamareihin.”

Kirjaa eläessä kuulin kolmannenkin äänen ja se oli Satu Koskimiehen ääni. Mikä eläytymiskyky! Tätä ei synny ilman kirjoittajan omaa paloa ja hurmiota! Pidin kirjassa kaikesta, mutta tällaisetkin lauseet jäivät mieleeni: ”Hulluus antoi meille viisuminsa. Meitä ei pidätetty yhdelläkään raja-asemalla.” Ja: ”Onhan meillä runoilijan rohkeutemme. Mainio kultainen kulkulupa, kun tarkemmin mietin.”

Kirjan kansi ja painoasu tukevat menneen maailman henkeä. Romaanin lukuihin jaottelu tapahtuu vuosilukuina, mutta aina mukana on myös naisrunoilijoidemme kulloisetkin nimet ja mikä tärkeintä, aina myös aikakauden hurmio, kuten vaikkapa alkaa 1924 ja nuorten taiteilijattariemme nimet ovat nyt Kati ja Keke, niin tunnelmiin vie: ” Voi häntä, jolle nykyisyys ei riitä! Hän vaatii myöskin ajan mennehen ja poimii niin kuin polttoyrtit siitä jok’ ainoon lemmittynsä askelen.”

Satu jatkaa: ”Katri Vala ja Elina Vaara kasvoivat lyyrikoiksi elämäniloiseksikin mainitun 20-luvun aikana. Kun 30-luku alkoi, Elina solmi jo toisen neljästä avioliitostaan, Katri ensimmäisen, ja ainoansa. Hurmion täyttämät unelmavuodet olivat ohitse. Edessä odottivat vielä aavistamattomina niin henkilökohtaisen elämän kuin Suomen ja Euroopan kohtalonvaiheet. Tulivat toiset ajat. Tuli talouslama. Tulivat sodat.


Mutta jäljelle jäivät runot.”

Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret on täydellinen kirja!  Vuoden 2009 paras kaunokirjallinen teos!

Ah!, nyt minun tuli niin outo olo ja tunnen, että onkin yö ja koristetupakka avaa kannaksella valkoisen teriönsä levittäen päihdyttävää tuoksuaan…laskeudun lammen veteen ja annan miljoonien tähtien suudella kuumaa alastomuuttani…olen hurmiossa.

BLOGIMAAILMA ON IDEAPANKKIEN KUNKKU


Ehkä muistatte tämän kuvan, ehkä ette. Tämä kuva kirvoitti aika hyvän keskustelun, sillä samaa tapettia löytyy myös haljunsinisenä. Serkkuni löysi tämän tapetin heidän makkariinsa blogistani, joten blogit voivat toimia mainonnan kunkkuina. Minähän tarjoilen etupäässä kirjoja, mutta jo kovatahtinen lukeminen vaatii kevennystä niin minulle kuin teille. 

Jos/kun innostuu jostain tapetista kannattaa aina tilata yksi ylimääräinen rulla. Siihen on montakin ihan järkisyytä, mutta sitten yksi muu: Kun me laitoimme makkariimme Salaisen puutarhan, ajattelin, että sitten kun Salainen puutarha on muisto vain, teen loppurullasta taulun. Nyt se oli tehty juuri meidän tapetista yhden sisustuslehden olkkarin seinälle!
 En ole ihan näin vuoteenomana;-), mutta tähän nyt vain tuli näitä vuoteita...

kuvat Country Homes & Interiors ja Sateenkaarentaa

tiistai 24. elokuuta 2010

ÄLÄ ANNA MINUN


Hyvä Jumala,
älä anna minun koskaan tulla
niin vanhaksi,
ivalliseksi ja ikäväksi,
kuivakaksi ja kyyniseksi
etten iloitsisi sateen tuoksusta
ja västäräkin veikeästä vipatuksesta,
ettei rakkaimpani hymy
saisi sydäntäni sykähtämään.
Älä anna minun koskaan tulla
niin vanhaksi,
niin haljuksi ja happamaksi,
kitkeräksi ja katkeraksi,
etten haluaisi pitää lettukestejä,
kopsutella kevätöisellä kadulla
ja syödä suklaajäätelöä
vanhan kirjastotalon portailla.
Hyvä Jumala,
älä anna minun koskaan tulla
niin vanhaksi,
etten unelmoisi.

- Sinikka Svärd -
Kerron Sinulle Unelmista (Minerva 2009)
kuva Country Homes & Interiors

LUEN LIIKAA, NUKUN LIIAN VÄHÄN, RAKASTAN...

Sain Lumiomenalta Tunnustuksen ja Haasteen, Kiitos♥ Minä en nyt haasta ketään erityisesti ja tunnustuksia en kerää, enkä jaa, sillä olen muutenkin innostunut linkittäjä, joten kaikki, jotka haluavat/innostuvat kertokoon itsestään seitsemän paljastusta. Olen tämän tehnyt ennenkin, mutta 25  asiaa minusta facessa ja sitten Lumiomenan yllytyksestä 100 asiaa!, joten ans' katsoa, saanko tähän mitään uutta aikaiseksi:

1) Olen tehnyt Hoitotahtoni/My Last Will ja se löytyy myös blogistani täältä.  Siitä näkee herkkuruoat yms.

2) Minulla on suorastaan addikti tv-sarjaan Brothers & Sisters. Olen ostanut jo ensimmäisen ja toisen tuotantokauden ja ostan kolmannenkin. Tänään tulee kolmannen tuotantokauden toistaiseksi viimeinen osa, sillä sarja siirtyy tauolle. Kun huomasin tuon asian tänään lehdestä, sairastuin välittömästi rankkaan flnnssaan, joten en ole nyt oikein vireessä. Ehkä pidän sarjasta siksi, että elän ikuisessa veljen kaipuussa. Veli, jota en koskaan saanut, taitaa olla Kevin...


3) Luen liian paljon eli yli sata kirjaa vuodessa, mikä aiheuttaa, että nukun liian vähän, mutta tämä on aivan luonnollista, sillä elän lukeakseni. Onneksi ehdin rakastaakin: intohimolla.

4) Näen enneunia, jotka ovat toteutuneet niin romantiikassa kuin kuolemassa.

5) Olen aina heikompien puolella, siksi olen naisten, lasten ja eläinten puolesta.

6) Voin ostaa vaatteen hintaa katsomatta, mutta käytän sen sitten myös loppuun. Suosin laatua, en määrää.

7) Olen yltiörehellinen, romanttinen, tunteellinen, kranttu, itsepäinen, esteetikko...ja mottonikin on Armi Ratialta:  Ainoa todellisuus on uni. Ainoa velvollisuus on kauneus. Ainoa voima on rakkaus.

kuva 1 Morten Holtum/Kodin kuvalehti

CAMILLE CLAUDEL - KUVANVEISTÄJÄN ELÄMÄ

Avasin eräänä päivänä Paul Claudelin kirjoittaman Kuuntelevan silmän. Luin aivan uudenlaisia arviointeja Rembrandtista. Paul Claudel oli myös löytänyt aivan uuden näkökulman espanjalaiseen maalaustaiteeseen. Artikkelin nimi oli ’Henkistynyt liha’. Olin lumoutunut. Hillitön aistillisuus sekaantui tuliseen mystiikkaan.

Ja sitten aivan kirjan lopussa oli artikkeli, jonka hienovarainen otsikko kuului: ’Camille Claudel’. Kuka tahansa, te tai minä, olisi voinut avata kirjan sinä päivänä juuri siltä sivulta.


Kuka hän oli? Tämä rakastettu, liikaakin rakastettu sisar? ’Jalo otsa, ihmeelliset tummansiniset silmät, ylpeä ja aistillinen suu, tuuheat paksut kastanjanväriset hiukset, jotka valuivat pitkälle selkään.’


Kuka oli tämä nuori nainen, joka äkkiä kutsui minua veljensä kautta? Hän oli rakastanut Auguste Rodinia hulluuteen asti. Heinäkuu vuonna 1913! ’Ulkona odotti ambulanssi. Ja sitten hän tulisi olemaan sairaalassa kolmekymmentä vuotta!’ Hän on siellä, hän odottaa, enää ei saa hukata hetkeäkään, hänen kasvonsa, puolittain peitossa kutsuvat. Näin kirjoitti nainen Angersissa 1982, yöllä.


Anne Delbéen kirja Camille Claudel - Kuvanveistäjän elämä (Une femme, WSOY 1996, suomennos Sulamit Hirvas) on traaginen kertomus naiskuvanveistäjän elämästä 1880-luvun Pariisissa. Se on tarina lahjakkaasta naisesta, joka väistämättä jää opettajansa ja rakastajansa, maailmankuulun kuvanveistäjän Auguste Rodinin varjoon. Se paljastaa julmasti, mitä tapahtuu naiselle, joka asettuu uhmaamaan miehistä valtakulttuuria aikana, jolloin se ei ollut mahdollista. Mutta ihan hyvin se olisi voinut tapahtua nytkin, sillä eikö sama tapahdu naisille edelleenkin!


Kirja on myös suuri kertomus naiskuvanveistäjän työstä ja sen tuloksista. Upeat mustavalkokuvat Camillen töistä kertovat omaa kieltään: Pieni seireeni, Luuta jyrsivä koira, Rodinin rintakuva, Klotho…Kaikesta lahjakkuudestaan ja suorastaan uskomattomasta uutteruudestaan huolimatta Camille lopettaa elämänsä mielisairaalaan suljettuna, vaikka voimmekin lukea Indren departementin päivälehdestä: ”Camille Claudel, Rodinin oppilas, on tullut melkein yhtä vahvaksi kuin mestari.” Ja tämän: ”En hämmästyisi vaikka Madamoiselle Claudel ottaisi äkkiä paikkansa vuosisatamme suurten kuvanveistäjien joukossa.”

Kirja tarjoaakin loistavia valokuvia Camille Claudelin kuvanveistosta todistaen näin, että Camillella oli kykyä nousta opettajansa ja rakastajansa tasolle, vaan koskaan emme saa tietää, miten pitkälle hän olisi yltänyt, ellei…

Yksinkertaistettuna teos on kuvaus naisesta miehen varjossa ja hänen pyrkimyksestään elää omaa elämäänsä vapaana taiteilijana ja vapaana ihmisenä. Mutta tämä kirja herättää levottomuutta ja tuo mieleen enemmän kysymyksiä, kuin se tarjoaa vastauksia. Emme tokikaan jää ihmettelemään, että nainen voitiin sulkea syyttä mielisairaalaan, sillä niinhän naisille on tehty kautta aikain, heidän ollessaan lahjakkaampia kuin miehet tai muuten uhatessa miesten itsevaltaisuutta. Saatamme hämmästyä kykyä ja rohkeutta millä Anne Delbée uskaltaa julkituoda naista alistavat seksuaaliset tapahtumat kuvanveistosalissa ja huoneiden hämärissä, mutta todellisuudessa hämmästelemme vain sitä että hämmästelemme. Camillen silmät katsovat sinua kertoen tarinaa, jota et haluaisi tietää, mutta jota ilman et voi jatkaa. Camille haluaa sinun tietävän!

24. kesäkuuta 1895. Rodin oli odottanut niin kauan hänen paluutaan. He ottivat toisiaan kädestä. Yksinkertaisesti. Sinä yönä he eivät rakastelleet. Kyteiran iltahämärät.


Toivon jokaisen naisen lukevan tämän kirjan ja katsovan Camillea syvälle silmiin läpi vuosisatojen. Voit lukea kirjaa ensin romanttisena rakkaustarinana, mutta ennen kuin huomaatkaan sinä olet se, joka vuodat verta niin sielusta kuin käsistäsi. Sinä olet se, joka sidotaan pakkopaitaan ja lähetät vuosikymmeniä mielisairaalasta kirjeitä maailmalle, joka ei kuuntele, ei vastaa.


Paikkani ei ole kaiken tämän keskellä, minun täytyy päästä pois tästä ympäristöstä; neljäntoista vuoden jälkeen täällä vaadin vapauttani suureen ääneen…


Minua syytetään siitä (mikä kauhistuttava rikos) että olen elänyt ihan yksistäni…


Haluaisin lähteä pois tästä paikasta mahdollisimman pian…En tiedä aiotko sinä antaa minun jäädä tänne, mutta se on kyllä julmaa minulle! Ajatella että Pariisissa kaikki on niin hienosti ja että siitä täytyy joidenkin teidän päähänpistojenne takia…älä jätä minua tänne ihan yksin…


Mutta kukaan ei kuule…ja lopulta ei löydy hautaakaan…


Maanpakolaisena,
keskellä pilkkahuutoja,
hänen jättisiipensä estävät häntä kävelemästä.


- Charles Baudelaire -

*****

Hämmästellen luin tänään 22.12.2015 Vesa Sirénin Helsingin sanomiin kirjoittamaa ala-arvoista artikkelia Kuka kurtisti Ajattelijan kulmat? Rodin-museoon tullaan yhä useammin ihailemaan hänen hullua muusaansa Camille Claudelia. Eikö mikään kertonut Sirénille, että sinne tullaan siksi, että Camille oli lahjakas kuvanveistäjä aikana, jolloin taiteilijuus oli naiselle miltei mahdottomus? Jo tuo hulluksi nimittely kertoo toimittajan syvästä ja vinoutuneesta kulttuurivajeesta. Sairas ja uupunut Camille saattoi olla, mutta niinpä otsikko olisikin voinut olla Kuka kuuluisa kuvanveistäjä koitui Camille Claudelin tuhoksi?

Rodin käytti Camillea hyväkseen sekä yksityiselämässä että työssä. Uuvutti kaikin tavoin. Kun Camille Claudel ei enää kestänyt ja tajusi oman lahjakkuutensa, hän päätti yrittää omillaan. Siihen aikaan se oli miltei mahdotonta, kuten kirja Camillesta kertoo. Jos siinä menossa, mitä hänelle taphtui, ei sairastunut, olisi se ollut suuri ihme. Ei vaadi suurta neroutta ajtaella, ketkä juonivat Camillen mielisairaalaan ja vielä helpompi on ymmärtää, ketkä hänet siellä halusivat pitää sen jälkeen kun hoitohenkilökuntakin olisi halunnut hänet vapauttaa. Camillen veli runoilija Paul Claudel seurasi likeltä, mutta ei voinut yksin tehdä mitään. Jos Rodin yrittikin Claudelia anonyymisti avustaa, sehän oli vain myöhäsyntyistä syyllisyydentuntoa!

Sulkihan Suomessa Madetojakin vaimonsa runoilija L Onervan mielisairaalaan, vaikka oli itse juoppo. Mutta ei uskaltanut koskea Onervaan ennen Eino Leinon kuolemaa. Miten sattuikaan, että heti Madetojan kuoltua Onerva koki ihmeparantumisen.

Vesa Sirénin artikkeli on loukkaava ja jokainen joka on lukenut Anne Delbéen kirjan Camille Claudel. Kuvanveistäjän elämä, tajuaa sen.  Erittäin rumaa on Camillen nimittely hulluksi muusaksi toimittajalta, jonka pitäisi pystyä tekstissään objektiivisuuteen. Ja onko asiallista ja korrektia nimitellä ylirasittuneita hulluiksi vielä tänä päivänäkin ja nimitelläänkö muusaksi naista, joka on luonut mm. sellaiset teokset kuin vaikka Šatakuntalã, Klotho ja Valssi! Sirénin artikkkeli on niin naistataiteilijoita aliarvostava, että ihmettelen tämän tekstin voineen olla lehdessäni tänään A.D. 2015!!!

maanantai 23. elokuuta 2010

SARA


Minä käyn mielelläni Saran blogissa. Hän tekee keskittynyttä työtä, on kiinnostunut tyttökirjoista, mutta tekee paljon muistakin arvosteluja. Hän on mm. tehnyt syvän arvostelun Leena Lehtolaisen uusimmasta. Nyt siellä tapahtuu kohta jotain jännää. Yllä olevassa kuvassa on Jean Rhys, josta löydätte enemmän tietoa Saran blogista. Minä annoin tällä kuvalla 'kasvot' Saran blogille, sillä eihän me voida tietää, vaikka hän olisi juuri kuin tämä neito tässä... 'An Oldfashioned Girl' Saran löydätte täältä

SAMARKAND

"Atlantin pohjassa lepää kirja. Sen tarinan aion nyt kertoa. Te ehkä tunnettekin tapahtumien kulun, sillä lehdistö selosti sitä aikoinaan, ja sittemmin on muutama kirjakin siitä kertonut: kun Titanic upposi 14. ja 15. päivän välisenä yönä huhtikuussa 1912 New Foundlandin edustalla, haaksirikon maineikkain uhri oli kirja, alkuperäinen Rubáiját, jonka tekijä oli Omar Khaijam, persialainen viisas, runoilija ja tähtitieteilijä."

Näin alkaa libanonilais-ranskalaisen Amin Maaloufin kuuluisa romaani Samarkand (Samarcande, Gummerus 2009, suomennos Annikki Suni). Ranskankielisen nykykirjallisuuden klassikoksi kutsuttu kirja vie lukijan 1000 -luvun myyttiseen Persiaan, Silkkitien varrelle Samarkandin kaupunkiin, jossa aikansa kuuluisin runoilija, filosofi ja tiedemies Omar Khaijam elää hiljaista elämää. Omar rakastaa rauhaa, kauneutta ja aistinautintoja. Khaijamista tulee kuitenkin hallitsijoiden neuvonantaja, ja hän saa nähdä lähietäisyydeltä vallanhimon ja sokean uskon tuhoisat seuraukset.

Maaloufin kirja on lumoavan kaunis niin kanneltaan kuin kertomukseltaan. Toki kirjassa on vallanhimoa ja sen seurauksena vuotaa verta ja seuraa kostoja, mutta väkivallanteot eivät ole kirjan keskiössä, vaan kirja hengittää Omar Khaijamin hengessä: rauha, kauneus ja aistinautinnot. Toki seikkailussa löytyy, sillä seurataanhan tarinassa kirjaa, jonka kannet ovat paksua karheaa nahkaa, vahvikkeet riikinkukon pyrstösulkaa, lehtien reunat epätasaiset, murentuneet, paperi kiinalaista kaghezia, valkoisesta mulperipuusta valmistettua. Tuon kirjan sivut Khaijam täyttää nelisäkeillään, jotka ylistävät kaikkien aistien juhlia. Tarina alkaa Titanicilta ja päättyy uhreja pelastamaan lähteneen Carpathian kannelle.


Minulle tuli tätä kirjaa lukiessa outo olo. Ihan kuin olisin elänyt nämä huumaavat tunnelmat jossain toisessa kirjassa ja yhtä kiihkeästi vuosia sitten. Luin lävitse yön ja aamun sarastaessa tajusin, että koin kirjan kuin olin aikanaan kokenut Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen! Ja kuinkas sattuikaan sitten löysin haastattelun Amin Maaloufista ja hän myönsi lukeneensa Sinuhe egyptiläisen. Tämä kirja ei ole suinkaan plagiaatti, mutta miltei yhtä yltävä kuin Waltarin maineikas Sinuhe ja aivan yhtä huumaava.

Samarkand ilmestyi ranskaksi jo 1988, mutta suomennoksena vasta nyt. Kirja sekoittaa idän ja lännen, aikarajat katoavat, mutta intohimo ei kysy maata, ei aikaa, ei kulttuuria, ei uskontoa, ei lupaa ollenkaan, sillä: Rakkaus ei koskaan häviä ja sen tunniste on äärettömyys.

Kirjan yllätys on, miten vahva asema naisella saattoi olla 1000 -luvun Persiassa. Esimerkiksi sulttaanin vaimo Terken Khatum sanoo: "Meidän maassamme miehet sotivat, mutta naiset sanovat heille ketä vastaan tapellaan."


Samarkandin rakkaustarina kertoo, kuinka Omar löytää rinnalleen Džahan, rohkean naisrunoilijan, josta tulee myöhemmin hänen puolisonsa. Ensitapaaminen on Samarkandin yössä, pimeässä majassa, jossa silkki kahisee, hajuvesi tuoksuu ja Omar ei voi olla kysymättä: "Onko sinulla vielä huntu?" Džahan vastaa: "Ei muuta huntua kuin yö."

AMIN MAALOUF

Amin Maalouf on libanonilais-ranskalainen kirjailija, jonka perhe on kotoisin Libanonin vuoristoalueelta. Maaloufin äiti oli harras katolinen ja lähetti poikansa ranskankieliseen jesuiittakouluun. Maalouf opiskeli myöhemmin sosiologiaa ja taloustiedettä Beirutin ranskalaisessa yliopistossa. Libanonin sisällissodan sytyttyä hän muutti Pariisiin, jossa asuu edelleen.

Lebanese journalist and novelist, whose native language was Arabic but who writes in French. Most of Maalouf’s books have a historical setting, and like Umberto Eco and Orhan Pamuk, Maalouf mixes fascinating historical facts with fantasy and philosophical ideas. In a interview Maalouf has said that his role as a writer is to create “positive myths”. Maalouf’s works, written with the skill of a master storyteller, offer a sensitive view of the values and attitudes of different cultures in the Middle East, Africa and Mediterranean world.

Maaloufin teoksia on käännetty monille kielille. Hän sai Prix Gucourt –palkinnon vuonna 1993 teoksestaan Le Rocher de Tanios. Maalouf on kirjoittanut libretot Kaija Saariahon oopperoihin Kaukainen rakkaus (2001) ja Adriana Mater (2003) ja näyttämölliseen oratorioon La Passion de Simone (2006).

MONDAY, MONDAY...

Hyvää alkanutta viikkoa Kaikki Ihanaiset Lukijani!

Yllä oleva kuva ei tarkoita, että aikoisin viettää tämän viikon toaletissa, vaan se nyt on siinä koska;-) (Odotan, että eräs remppa alkaisi....) Viikonloppu oli niin hektinen, että seuraava on pyhitetty Täydelliselle Joutilaisuudella, mutta me ei olla siellä vielä, vaan aloitamme tätä uutta viikkoa nyt todella pirteinä. Eilen tuli sitten käytyä elokuvissa katsomassa Bessun ja kolmen lapsen kanssa 3D-leffa Muumipeikko ja punainen pyrstötähti. Minä ihmettelen kaikkia tekniikan saavutuksia huuli pyöreenä, joten mulle se oli elämys, mutta jotkut ihan pienimmät eivät meinaneet jaksaa puoltatoista tuntia. Mielessä kävi: tunti olisi riittänyt. Hemingwaysin terassillakin on tullut istuttua ja hauskaa on ollut. Jyväskylä on kertakaikkisen ihana kaupunki, joka elää yölläkin kiitos yliopiston. Nuoret ovat pikkukaupungin pippuri ja basilika!

Dina on nyt täällä hoitolapsena, sillä Meri ja Teemu tekevät muuttoa Helsinkiin, joka tapahtuu huomenna. Meri aloittaa opiskelun Helsingin yliopistossa ja myös Teemu pääsi haluamaansa opiskelupaikkaan. Asunto tuli viikossa ja meri on ihan liki....Hieman on outo olo, mutta pitäähän näihin muutoksen tuuliin mukautua ja poikaset lentävät aina vain kauemmas...

Sanokaa ihan mitä tykkäätte, mutta tämä viikko on hieman kevytmielinen eli uusintoja, ehkä sisustusta ja uutisia, jos jotain jännää tapahtuu. Asia on nyt niin, että sain kuin melkein vahingossa käsiini kirjan, joka VIIHDYTTÄÄ minua niin, että nautin sitä yhtä hitaasti kuin Geisha-patukkaa. Tämä teos jotenkin poikkeaa siitä, mitä olette tottuneet minulta odottamaan.

Puutarhassa aion kitkeä kukkapenkit, sillä se on erittäin hyödyllinen syystyö. Aion myös seurata tarkkaan öitten kylmyyttä, sillä viime joulun kolme valkoista amaryllistä ovat olleet suven ulkona ja yritän kukittaa ne uudelleen seuraten tarkoin Sarin ohjeita, jotka löydät hänen blogistaan täältä

Ensimmäinen uusintani on kirja, jonka taisin tehdä blogini ensimmäisellä viikolla helmikuussa 2009...., mutta sitä ennen: Pirtsakkaa alkanutta viikkoa ja Monday, Monday...

Love
Leena Lumi

kuva Sateenkaarentaa

sunnuntai 22. elokuuta 2010

SAATOIN ARVATA, ETTÄ KAIPAISIN SINUA, ETTÄ...

Saatoin arvata, että kaipaisin sinua, että
moni asia olisi toisin ja vaikeaa ja monimutkaista.
En sitä, että kaikki olisi niin yksinkertaista. Että
autius ei olisi jossakin, vaan kaikessa, kaikkialla,
että suru asettuisi taloksi. Että kaipaus tuntuisi
joka hetki.

- Lassi Nummi -
Vain unen varjo (Otava 1997)
kuva Valloittava Valkoinen

perjantai 20. elokuuta 2010

HAVE A NICE WEEKEND


How Can We hang On To A Dream
picture by Tuure

REVITTY SYDÄN - VOIKO USKOTTOMUUDESTA TOIPUA?


Muistatko miltä tuntui rakastua niin, että sinussa huojahti? Muistatko, miten huulesi syttyivät tuleen hänen huulissaan ja sylisi huusi nälissään hänen syliään? Muistatko, miten seinä johon nojasit, tatuoi selkääsi kuvionsa ja miten mustarastas lauloi katkeamatta koko sen suvisen yön, jolloin taivas kaartui korkeammin kuin koskaan ja vannoitte ikuisen rakkauden valat todistajina aamu-usvan seitti ja tyydytyksen hiljainen, raukea huokaus?


Me kaikki muistamme, miltä tuntui rakastua, rakastaa, lupautua ja lähteä kulkemaan yhdessä toisen kanssa. Perustaa oma pesä, saada yhteiset lapset, lainat, lemmikit, arki ja juhla, riidat ja rakastelut ja luottamus siihen, että toinen on aina siinä vierellä tapahtuipa mitä tahansa. Hän ei koskaan minua jätä, sillä näin oli tähtiin kirjoitettu. Vaan entä jos…?


Maria Buchert, Kari Kiianmaa ja Tellervo Uljas ovat yhdessä kirjoittaneet kirjan Revitty sydän – Voiko uskottomuudesta toipua? (Minerva 2010). Tämä kirja vastaa kysymykseen: vaan entä jos toinen osapuoli pettääkin sopimuksen, lähtee toiseen syliin, toisiin kyliin, vaihtaa uuteen nuorempaan, vanhempaan, kauniimpaan tai rumempaan? Vaihtaa sinut toiseen kuin vaihtaisi paitaa tai autoa. Tai entä jos hän salaakin kaiken ja sinusta tulee hotelli ja arki, toisesta taivas ja juhla. Miten sinä selviät sitten? Miten selviytyä pettämisestä, petetyksi tulemisesta tai miten selviytyä siitä, että tajuat itse olleesi se, joka petti!

Revitty sydän kirjan tekijöistä Maria Buchert on tutkinut uskottomuutta ja sen syitä uskottoman näkökulmasta. Kari Kiianmaa on psykologi ja parisuhdeterapeutti. Tellervo Uljas on tutkinut petettyjen selviytymistä uskottomuuskriisissä. Kirja jakautuu tavallaan neljään osaan, jossa alussa tarkastellaan uskottomuutta yleisesti, sitten saavat vuoron uskottomuuden uhrit, joilta uskottomuuden myötä on kadonnut illuusio omasta haavoittumattomuudesta ja jotka vahvasti tiedostavat elämän epävarmuuden ja oman katoavaisuutensa. Uhrien jälkeen Maria Buchert antaa äänen uskottomille, joista löytyykin kauheiden pettäjien sijaan hellyysvajeisia ihmisiä täynnä selittämätöntä hellyyden ja rakkauden kaipuuta täynnä kärsimystä omasta uskottomuudesta. Kirjan viimeinen kolmannes on kuin terapiaistunto, jossa kootaan sirpaleita. Käydään läpi parisuhteen mahdollinen pelastaminen, petetyn sekä pettäjän kasvuhaasteet, mutta myös tilanne, jossa parisuhde päättyy. On myös Uskottomuustesti ja neuvoja miten ehkäistä uskottomuus sekä kuin kultaisena siltana parisuhteen voittoon, rakkauden kaiken se kestää, kaiken se kärsii –pitkospuina ylitse vajottavan suon Parisuhteen kymmenen käskyä.

Minun mielestäni evankelisluterilaisen kirkon pitäisi nyt astua nykyaikaan ja tarjota vihkipareille tämä kirja yhdessä sen perinteisen vihkiraamatun kanssa. Elämme huimia aikoja. Kaikenikäiset eroavat. Pitkätkin liitot päättyvät eroon, sillä jokainen hakee omaa onneaan ja palvontaa, sillä narsismi, kätketty tai näkyvä, on päivän trendi. Ei nähdä omalta hellyysnälältä enää sitä hiillosta, josta se tuli aikanaan syttyi. Ei tajuta herättää sitä tuttua, rakasta, arjessa hiipunutta tulta henkiin, vaan mennään sinne, missä tuli palaa uutena ja ilman vaivannäköä syttyvänä. Katsotaan uuteen tuleen ja nähdään tulen kertovan usvan tarinaa, mutta kun herätään löydetään hiillos vailla hehkua ja kärsimys alkaa. Kärsimys! Tämä on Revityn sydämen punainen lanka: Pettäminen satuttaa kaikkia osapuolia.

Maria Buchert:

Pettäjän tie ei ole helppo. Tietä lähtee kulkemaan ihminen, joka on monella tapaa epätoivoinen. Elämä, parisuhde ja ennen kaikkea oma minä ei ole vastanneet niitä tavoitteita, joita elämälle on asetettu. Pettäjän tiellä kulkee ihminen, joka tietää satuttavansa muita. Tämä satuttaa myös pettäjää. Pettäjän tielle lähdettäessä onkin hyvä muistaa, että jos takana on huomattava määrä ongelmia, löytyy niitä edestä ainakin yhtä paljon.


Uskottomien elämäntarinoita lukiessa havaitsee, ettei kukaan voi saada kaikkea, maksamatta siitä kovaa hintaa. Harhaluulon ’pettäjän helposta elämästä’ voi unohtaa. Uskottomuuskriisissä ei kärsi vain petetty vaan myös pettäjä. Pettäjän kärsimys on vain hiljaisuuden ja salaisuuksien verhoamaa.

Revitty sydän toivottavasti löytää tiensä jokaisen lukijani luokse. Tätä lukekoot niin onnellisissa pitkissä suhteissa nauttivat parit kuin myös ne, joiden sydän on nyt pirstaleina ja tuntuu kuin maa katoasi jalkojen alta. Tämän kirjan lukeminen on terapiaa ennen akuuttia tarvetta terapiaan! Jokainen, ja kiveen on hakattu, että jokainen löytää jotain itsestään tässä kirjassa. Kolme alan huippuasiantuntijaa ja sitten sekä itse petetyt kuin myös pettäjät, kirjoittavat tarinaa, jossa onni ja rakkaus on niin mahdollista saavuttaa ja säilyttää kuin lopullisesti kadottaa.

Vaan yksi ei koskaan katoa ja se on rakkaus. Rakkaudesta sain kerran keskustella Maria Buchertin kanssa, sillä hän oli kummipoikani kastepappi. Puhuimme ikuisesta rakkaudesta ja siitä ainoasta oikeasta…Ja nyt Maria on mukana tässä kirjassa, jota suosittelen kaikille ikään, säätyyn, rotuun, uskontoon katsomatta, sillä kiveen on hakattu:


Rakkaus ei koskaan häviä. (1.Kor. 13:8)

torstai 19. elokuuta 2010

keskiviikko 18. elokuuta 2010

SINUN UNESI PITKÄ ON, ON SAKEA VIINI UNIEN...

Sinun unesi pitkä on,
on sakea viini unien
ja pimeys unen metsien.
Et toista reunaa näe.
Sinne minua houkutat,
yhä lähemmäksi luoksesi,
yhä syvemmälle luoksesi
sen metsän uumeniin,
sen metsän uumeniin.

- Marja-Leena Mikkola -
Vain unen varjo (Otava 1997)
kuva Tuure

MINNE TYTÖT KADONNEET

Myönnän heti, että en ole ollut mikään Leena Lehtolainen fani. Ensimmäiset Lehtolaiset paras ystäväni pakotti minut lukemaan ja silloinkin pidin vain kirjasta Luonas en ollutkaan (2007) ja dekkareista vain Kuolemanspiraalista (1997). Ja sitten luin Henkivartijan (2009), joka oli aika kovatyylistä dekkariksikin, mutta laatuisa…Mutta: Enhän edes ollut lukenut niitä kaikkia, enkä aikonutkaan…kunnes…

Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet (Tammi 2010) lunastaa Lehtolaisen sijan kirjastossani, sillä tämä oli yksi niitä uskomattomia kertoja, jolloin saatoin lukea suomalaista dialogia ilman myötähäpeää. Tiedättehän vanhat kotimaiset elokuvat, miten niissä puhutaan lemmestäkin kuin se olisi pilaantunutta maitoa ja murhasta kuin pitäisi huutaa lujaa ja tuijottaa vihaisesti ja siinä kaikki. Myönnän, että Leena Lehtolainen on äärettömän lahjakas kirjoittaja, joka selvästi panee peliin kaikkensa. Hänen dialoginsa kirjassa Minne tytöt kadonneet on kuin kokemuspohjaista, sillä sen maku on niin tosi! Ja mitä tulee Maria Kallioon, niin hänestä on tullut Lehtolaisen ilmetty alter ego, sillä kirjailija on omimillaan rikospoliisi Kallion pään sisällä ja nahoissa. Maria Kalliona Leena pääsee ehdoitta ’under my skin’.

Minne tytöt kadonneet –teos vie meidät keskelle sitä aihetta, jota nettipalstat suorastaan kiehuvat: maahanmuuttajien kulttuurin ja paikallisen väestön kulttuuriin välisiin ristiriitoihin, jotka pahimmillaan työllistävät rikospoliisia, synnyttävät pahoinpitelyjä ja jopa murhia. Nyt katoaa miltei samanaikaisesti kolme tyttöä, joista yksi on Sudanista, yksi Afganistanista ja yksi Bosniasta. Hämmennys on suuri ja jonkin mielessä ehtii jo käydä mielikuva maahanmuuttajatyttöjä tappavasta sarjamurhaajasta…Tytöt ovat seurustelleet kauppaneuvos Sylvia Sandelinin kustantamassa Tyttökerhossa, jonne pojilta on pääsy kielletty, mutta jossa maahanmuuttajatytöt voivat seurustella vapaasti suomalaisten tyttöjen ja naisten kanssa. Kauppaneuvos on niin värikäs hahmo, että takuulla jo ihan hänenkin takiaan tämä kirja tullaan käsikirjoittamaan tv-sarjaksi. Sylvian mielipiteet ovat osin vuosituhannen vaihteen yläluokalta, mutta rinnassa sykkii lämmin sydän ’hänen tytöilleen’. Toinen värikäs, suorastaan räväkkä hahmo on rikospoliisi Ursula Honkanen, joka korkeilla koroillaan ja tekokynsillään on oletettua paljon kovempi poliisi ja hän sanoo aina mitä ajattelee:

Voi itku teitä suvaitsevaisia hölmöjä! Miinasillanpäät ja helvisipilät varmaan pyörivät haudassaan kun kuulevat että suomalaisnaiset haluavat kääntyä muslimeiksi ja hankkiutua takaisin siihen alistettuun asemaan, josta he parhaansa mukaan yrittivät kiskoa meidät pois. Onko joissakin naisissa sisällä joku ihmeellinen halu antaa miesten määräillä? En tajua, tajuatko sinä, Kallio?

Maria ei provosoidu Ursulasta, jota kovasti arvostaa poliisina, mutta mielessään hän ajattelee:

Nuorena olin ajatellut, että kiihkouskovaiset olivat kahjoja. Hieman vanhempana olin koettanut käsittää heidän ajatusmaailmaansa, mutta en voinut hyväksyä sellaista tapaa uskoa, joka teki toisesta sukupuolesta alempiarvoisen, olipa uskonto mikä tahansa.

Minne tytöt kadonneet on dekkari, mutta myös yhteiskunnallista pohdiskelua sekä ihan alastonta faktaa siitä, mitä maassamme tällä hetkellä tapahtuu. Onko niin kaukaa haettua, ettemmekö voisi lukea uutista omasta aamuaviisistamme päähuiviinsa kuristetusta muslimitytöstä! Ja päivittäin törmäämme maahanmuuttajia vastaan tai myötään julkaistuihin mielipiteisiin. Kysymys kuuluukin, kuka on oikeassa tilanteessa jossa on kaksi totuutta? Vai onko totuutta sittenkään olemassa ja kaikki on vain unta, jossa luulemme näkevämme ainoan oikean totuuden…

Hyvänen aika, onko Maria Kalliosta tulossa minulle suomalaisvastine addiktilleni Kay Scarpettalle!