torstai 30. syyskuuta 2010

TORSTAI ON TOIVOA TÄYNNÄ, VAIKKA...

Torstai on toivoa täynnä, vaikka tällä viikolla onkin tuntunut tältä. (kuva Kira Gluschkoff/  Olive -lehti)
Ensin sisareni (kuva yllä) käveli päin tiiliseinää, eikä alkoholilla ollut osuutta asiaan. Sitten hän alkoi siivoamaan, mikä ei ole hänelle kovin luontaista, joten kun hän tarttui imuriin siirtääkseen sitä toiseen kohteeseen, se olikin tarttunut johonkin kiinni. Hän vähän nykäisi, seurauksella, että itse kaatui klinkkerilattialle saaden melkein leukansa murskaksi. Hän lähetti puhelimeeni kuvan siitä, mitä polvelle siitä seurasi, mutta sitä en voi julkaista, sillä ette siltikään uskoisi. Lähetin hänelle nyt semmoisen hidastamiskirjan, vaikka olisin kyllä tarvinnut sitä itsekin. Toisalta, minä osaan edes  esittää coolia, siskoltani se ei onnistu.Hän on antanut luvan kertoa tämän kaiken ehkä toivoen näin muistavansa paremmin keskittyä kulloiseenkin tehtävään. Ja saan myös taas kerran julkaista tämän kuvan, joka nyt muistuttaa minua siitä, että olen unohtanut jotakin...mitähän se oikein mahtoikaan olla...jotain omenoista...

Eilen sisareni sai jotenkin ajettua töihin ja kun tuli kahvihetki, hän käveli tietty paussille. Samanaikaisesti joku soitti, eikä hänellä ollut niitä häkkyröitä päässä ja hän ryntäsi takaisin huoneeseensa ja kompastui maton reunaan, jolloin paikalla ollut herra insinööri syöksyi ulos, koska häneltä joko a) tuli liikaa naurua b) hän sääli siskoani c) arvaa;-)
Siis en muista, mutta tässä siis näettte Vauhtisiskoni yhden harrastuksen eli karhut.

Tänään tein viikonlopun isot ostokset, sillä meidän nuoret + Dina saapuvat huomenna. Kävin myös koiratarvikeliikkeessä, jossa minun piti kuvata liikkeen maskotti eli aivan ihana chihu. No, kamera oli tietty kotona...,joten Mian pieni Olivia, tässä noin viiden viikon ikäisenä, saa nyt korjata unohdukseni. Vielä minä sen teen, sillä sovin jo chihun 'mamin' kanssa.
Viikkoon on mahtunut myös iloisia tapahtumia kuten tämä tunnustus Sammalmetsänkeijulta. Kiitos♥ Minä olenkin nyt sitten Kirjakeiju!

Julkaisen tässä tarkoituksella vanhan reppanan, expoikaystäväni Jackin kuvan, etteivät kaikki lue, mitä nyt kirjoitan. Ostin tänään uuden Kauneus & Terveys -lehden. Siinä on alussa täyttä asiaa Patrick Borgin haastattelussa Ihmiset kiusaavat itseään ihan turhaan. Patrick on ravitsemustieteen maisteri ja kirjoittanut useita kirjoja. Hänen teesinsä on se, että mitä vähemmän syömiseen liittyy stressiä ja kieltoja, sitä todennäköisemmin painonhallinta onnistuu. Borgilla on vakaa usko kehon viisauteen. Keho tietää, minkälaista ruokaa se tarvitsee, kun sille annetaan mahdollisuus.  Pitää syödä kun on nälkä ja nukkua, kun väsyttää. Se on juuri niin simppeliä! Tunnen erään, joka on käynyt monia kovia dieettejä läpi niin rahalla kuin ilman ja joka dieetin jälkeen hän on muutaman kuukauden kuluttua viisi kiloa painavampi kuin ennen dieettiä. Ihan samaa asiaa Borg yrittää tuoda esille kertomalla, miten keho menee vain dieeteistä ihan sekaisin ja lopputulema on entistä enempi entistä tiukempaa läskiä.

Samaisessa lehdessä on minun salainen paheeni. Siis tänä iltana en nukahda lukien McEwania vaan Riikka Pulkkisen jatkosarjaa Iiris Lempivaarasta. Olen oudosti koukkuuntunut...Riikka vaikuttaa hyvin pirtsakalta nuorelta naiselta!

Mitä tulee minun puhelimeeni, jonka onnistuin saamaan tällä viikolla neljään osaan, se on nyt korjattu. Kuunnellaan sen kunniaksi vaikka

Call me

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

KIRJASTOHAASTE

Tässä hauska ja monelle jo tuttu kirjastohaaste, joka on tässä vapaasti kaikkien otettavaksi. Siis ensimmäinen lause on kiinteä ja siihen pitää vastata jonkun olemassa olevan kirjan nimellä. Tehkää kaikki, jos on aikaa: Tämä on kirjallista hauskaa♥

Oletko mies vai nainen?
Portobellon noita

Kuvaile itseäsi.
Seljan Tuli ja Lumi

Kuinka voit?
Omenansiementen maku

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Salainen puutarha

Mihin haluasit matkustaa?
Andien mainingit

Kuvaile parasta ystävääsi.
Oman elämänsä sankari

Mikä on lempivärisi
Ensilumi

Millainen sää on nyt?
Yömyrsky

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Hämärän hetki

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä se olisi?
Liekkisydän

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Kaikki mitä rakastin

Millainen parisuhteesi on?
Ikuinen rakkaus

Mitä pelkäät?
Luonas en ollutkaan

Päivän mietelause
Yritä ymmärtää

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Pysähdy - Olet jo perillä

Miten haluaisit kuolla?
Oma taivas

Mottosi
Carpe Diem

kuva Edouard Vuillard/ Frauen, die lesen sind gefährlich

TÄNÄÄN EN HALUNNUT TAVATA ITSEÄNI


Ceausescun Romaniassa nuori nainen on jälleen kutsuttu. Päivä päivän jälkeen hän saapuu tasan kello kymmeneltä kuulustelijansa majuri Albun toimistoon kohdatakseen miehen, jonka käsisuudelma varoittaa vaarasta, miehen, joka jättää naisen käsilaukkuun yllättävän varoituksen tämän huomaamatta, miehen, jolla on valta suistaa hänet Isä Aurinkoisen tuhoamislinjalle yhdellä allekirjoituksella. Ja kuka olikaan ilmiantaja? Mitä ihmettä sillä on väliä, sillä olemmehan totalitarismin kultamaassa, jossa kuka tahansa ilmiantaa kenet tahansa mistä tahansa, sillä sairas ilmiantojärjestelmä on vääristänyt kaikki ihmissuhteet ja kehenkään et voi luottaa. Et aina edes itseesi.

Herta Müller teoksessaan Tänään en halunnut tavata itseäni (Heute wär ich mir lieber nicht begegnet, Tammi 2010, suomennos Tarja Roinila) on jälleen vahvimmillaan niin kirjansa aiheessa kuin sen uniikissa kielessä. Hän on nuori nainen, joka kulkee laukussaan pieni pyyhe, hammasharja ja hammastahna, siltä varalta jos tuhoamissysteemi nielaisee hänet lopullisesti. Kuulustelujen välit hän havainnoi, muistelee, unelmoi ja yrittää elää elämäänsä uuden rakkautensa Paulin kanssa. Joskus hän yrittää löytää naurua, toivoa ja mahdollisuutta, mutta lopultakin:

Kevytmielisintä minussa oli tomuava tuuli.


Ja mitä 'kauheaa' olikaan tehnyt nuori nainen tekstiilitehtaan harmaissa päivissä. Hän oli unelmoinut päästä pois, lähteä Italiaan, minne valmisti hienoja länsivaatteita, jotka kuuluivat vain lännelle. Nuori nainen paketoi miesten pellavapukuja ja laittoi kymmeneen takataskuun kirjelapun kuhunkin: Ti aspetto, nimeni ja osoitteeni.


Ensimmäinen italialainen joka ottaisi yhteyttä olisi sitten se oikea.


Tapauksen seurauksena työnjohtaja vaatii maanpetostuomiota, mutta hänen motiivinsa ovat äärimmäisen kyseenalaiset…Tätä kaikkea nuori nainen muistelee raitiovaunussa matkalla aamuiseen kuulusteluunsa. Hän muistelee koko elämäänsä ja siinä samalla pääsemme kokemaan romanialaisten elämää armottomassa järjestelmässä, jossa onnistunut itsemurha tuntuu paratiisilta. Silti kirja ei ole kavahduttava, sillä Müller omaa harvinaisen kyvyn kertoa asiasta kuin mikään ei sattuisi, vaikka sattuukin…ja se taas johtuu müllerkielestä, joka puuduttaa kivun. Ei kaunistele sitä, ei!, vaan sanoo kaiken loan, paskan, panon, veren, nälän, juonittelut päin sielua, mutta mitä sanoja, mitä lauseita hän kirjoittaakaan:


Kun tulee valoisaa, taivaan on päästettävä maasta irti. Kadut kulkevat jyrkästi ylös ja alas tasaisella maalla. Raitiovaunut ajavat edestakaisin kuin valaistut huoneet.


Uneliailta katseilta ei mikään pysy piilossa, ei edes tungoksessa. Työväenluokka on erojen perään, aamu ei tunne yhden vertaisuutta. Sisällä aurinko matkustaa mukana, ulkona se vetää valkoiset ja punaiset pilvet ylös jotta keskipäivän paahde voit tulla.


Onnen fiasko etenee virheettömästi ja on saanut meidät taipumaan.


Kaupungissa sain pitää varani, etten livistäisi itseltäni niin kuin hengitys talvella tai nielaisi itseäni haukotellessa. En saanut suutani niin leveästi auki kuin sisältä palelin. Aloin tuntea että jokin itseäni kevyempi kantoi minua, ja se tuntui sitä miellyttävämmältä, mitä enemmän olin sisältä turta.


Herta Müllerin kirjan ansiona on paitsi hänen suoruutensa ja ylittämätön kyky käyttää kieltä luovasti, myös totuudellinen omakokemus, jonka pohjalta hän säveltää muisto-oopperaa kaikille maailman hirmuhallinnon uhreille. Tämä kirja liputtaa demokratian puolesta lännestä itään, etelästä pohjoiseen tavalla, jota ei pimennä edes tomutuuli. Saul Bellow kirjoitti Ceausescun Romaniasta Dekaanin joulukuun (The Dean’s December, Tammi 1986) kiinnostavan ja kyyniselle tyylilleen ominaisen tarinan, jolla on oma arvonsa autoritäärisen järjestelmän paljastajana, kuten on laita Solzhenitsynin kirjoilla tai vaikka Nadežda Mandelstamin Ihmisen toivolla. Silti: Tänään en halunnut tavata itseäni liputtaa Ihmisen Vapautta ja demokratiaa myös heille, jotka eivät ole vankileirien saaristosta kuulleetkaan ollen samalla vaativalle lukijalle kirjallinen täyttymys.

***

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Omppu  Minna  Kirsi  Mai/Kirjasähkökäyrä  ja Tarukirja

IHMINEN ON ISO FASAANI JA SYDÄNELÄIN

Lue mitä olen mieltä Herta Müllerin teoksesta Ihminen on iso fasaani täältä.
Täältä voit lukea, mitä olen kokenut lukiessani Herta Müllerin Sydäneläimen, jonka arvostelun olen omistanut Tuurelle, syystä että...;-)

HERTA MÜLLER: MATALA MAA

Herta Müllerin Matala maa (Niederungen, Tammi 1989, suomennos Raija Jänicke) oli luotu jo ennen syntymäänsä Ylennetyksi maaksi. Teksti on niin alastoman lahjakasta, että se suorastaan huutaa ylhäisyyttään alhaisuuden oloissa.

En voi mitenkään kuvitella Hertaa vääntämässä tätä tekstiä väkisin. Se on laulua, joka on Hertasta soinut täydellisenä melodiana, johon ei ole mitään lisättävää, ei mitään pois otettavaa.


Ilmaisu on tiheää. Lauseet erittäin visuaalisia, mutta napakoita. Ne ovat kuin korkokengät. Itsevarmat korkokengät. Piiskaavat lukijan tajuntaa lause lauseelta kuvasta kuvaan. Kuvat eivät ole kauniita. Kuvat eivät ole helppoja. Elämä on ankaraa. Osin jopa julmaa, mutta on siellä säteitäkin, joille saa naurahtaa.


Hertan kylä Romaniassa oli Jante, jossa luulot viedään lapsilta, koirilta ja semmoisilta jotka luulevat olevansa jotakin. Herta vapauttaa itsensä Jantesta laulamalla piinallisen suoraa totuusaariaansa hyvin näkevin lapsen silmin nähtynä, hyvin kuulevin lapsen korvin kuultuna ja aroin lapsen ihoin tuntevana. Laulussa soivat kylän ja perheen lika ja räkä, pesuammeen likaraanut ja huussin ulosteet. Laulun solina on isoäidin yölorinapissaa pottaan tai teurastettavan eläimen tuskan kähinää. Iho on taustalaulaja, joka muistaa alituiset, lujat korvapuustit ja viivoittimen lyönnit sormille.

Rakastan Hertan runon rytmiä, jota lauseet soivat. Hertan teksti on laulavaa runoproosaa. Lahjakasta runoproosaa.


Matala maa sisältää viisitoista novellia, joista luonnollisesti niminovelli on vaikuttavin, mutta muut tukevat sitä samassa teemassa pysyen. Täydellinen irtiotto olisikin ollut tässä kirjassa taidekuolema, sillä Matala maa ansaitsee sekä esi- kuin jälkinovellinsa. Viimeinen novelli on kuitenkin irtiottonovelli ja nimeltään Työpäivä. Se on vain yhden sivun mittainen, mutta häkellyttävä osoitus Hertan ainutlaatuisesta kyvystä uusilmaisuun. Te yllätytte! Ja nyt juokaa näitä näytteitä janoisiksi tullaksenne:

Kurjenpolvella oli vielä eilinen sade karheassa lehtisuonessaan. Pesin itseni sen ruskealla vedellä, ja illalla poskeni olivat tosiaankin punaiset, ja peilistä minä näin miten koko ajan kaunistuin.


Ja ajaessani vihan vimmassa lehmää laaksoon etsin koko laakson suurimman kurjenpolvipensaan. Kun lehmä upotti neliskulmaisen päänsä ruohoon ja käänsi takapuolensa luisen kehyksen minuun päin, minä riisuuduin kurjenpolven vierellä ilkosen alasti ja pesin nyt koko ruumiini. Kun iho oli kuivunut, sitä kiristeli ja se oli kuin lasia. Tunsin koko ruumissani miten kaunistuin, ja astelin varoen etten särkyisi.


En voi pyytää vettä, koska en saa puhua syödessä. Kun tulen isoksi, keitän jääkukkia, puhun syödessä ja juon vettä jokaisen suupalan päälle.


Minä olin suomaisema. Kävin makaamaan korkeaan heinikkoon ja valuin hiljalleen maan sisään. Odotin että suuret piilipuut tulisivat joen yli luokseni, että ne taivuttaisivat oksansa minuun ja sirottelisivat lehtensä minuun. Odotin, että ne sanoisivat: Sinä olet maailman kaunein suo, me tulemme kaikki luoksesi. Me tuomme myös suuret solakat vesilintumme, mutta ne lepattavat sinussa ja huutavat sisääsi. Etkä sinä saa itkeä, sillä soiden on oltava urheita, ja sinun on kestettävä kaikki kun kerran olet lyöttäytynyt seuraamme.

Isän varpaat naksuvat, ja mustan oven lukko sulkeutuu äänettömästi hänen takanaan. Täti sanoa kihertää: kylmät jalat. Isä maiskauttaa suutaan ja sanoo: hiiret heinissä. Sänky natisee. Tyyny ähkyy. Peitto velloo pitkinä sysäyksinä. Täti huohottaa. Isä puuskuttaa. Puusänky nytkii lyhyin sysäyksin.


Vieressä haukkuu puisto. Pöllöt syövät penkeille jääneet suudelmat. Pöllöt eivät ole huomaavinaan minua. Pensaissa kyyristelevät rasittuneet uupuneet unet.

On kiveen hakattu ja Herta Müller on siitä jälleen uusi ja vahva osoitus, että lahjakkuus lyö itsensä läpi aina. Se puskee läpi kiven, Janten ja hirmuhallitsijan Romanian, läpi kuoliaaksi vaiettujen muistojen ja ikuisesti sattuvien lyöntien. Lahjakkuus ei kavahda yötä, ei pimeää. Se on siellä, missä kukaan muu ei. Se on yllättäjien sukua ja laulaa korkealta ja kovaa. Niin korkealta, että yön lasikatto särkyy helisten ja vapauteen lentää sanojen tähtilintuja. Kuuntele: Hertan kirja soi!

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Joululainen Suketus ja  Riina.

HERTA MÜLLER

Herta Müller on Saksassa nykyisin asuva romaniansaksalainen kirjailija. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa kului Nikolai Ceausescun hirmuvallan Romaniassa. Herta opiskeli kieliä Timisoaran yliopistossa ja muutti 1987 Länsi-Berliiniin.

Müllerin ensimmäinen teos Niederungen (Matala maa) ilmestyi Romaniassa sensuroituna vuonna 1982, ja kaksi vuotta myöhemmin kokonaisuudessaan Saksassa.

Müllerin tuotannon toistuvia teemoja on sanottu olevan sorto, pako ja diktatuuri. Hän on julkaissut 22 teosta, ja niitä on käännetty 20 kielelle, joista kolme suomenkielistä Tammen Keltaisessa kirjastossa: Matala maa (Niederungen, Tammi 1989, suomennos Raija Jänicke), Ihminen on iso fasaani (Mensch ist ein grosser Fasan auf der Welt, Tammi 1990, suomennos Raija Jänicke) ja Sydäneläin (Herztier, Tammi 1996, Raija Jänicke). Tänä vuonna on suomeksi ilmestynyt Müllerin teos Tänään en halunnut tavata itseäni (Heute wär ich mir lieber nicht begegnet, Tammi, suomennos Tarja Roinila).

Herta Müller on 25. nobelisti Tammen Keltaisessa kirjastossa. Jo ennen vuoden 2009 Nobel-voittoa, hän on saanut useita arvostettuja kirjallisuuspalkintoja, mm. yleiseurooppalaisen Aristeion-palkinnon sekä kansainvälisen IMPAC Dublin Literary Awardin.

Minä olen tavattoman vaikuttunut Hertasta, sillä kuka muu kirjoittaa rankoista asioista niiden oikeilla sanoilla samalla laulaen huikeaa runoproosaa, jolle ei maailmassa löydy vertaista! Tässä pieni lukunäyte aivan uskomattomasta Herta Müllerin novellikokoelmasta Matala maa (Niederungen, Tammi 1989, suomennos Raija Jänicke):

Puseroni on pehmeä, sen napit ovat pienet, napinlävet suuret. Hameeni himertää ja nousee kuin sumu. Tonin kädet polttavat vatsallani. Polveni liukuvat erilleen, liukuvat niin kauas kuin reiteni yltävät. Otsani sykkii, ohimot puristavat silmiä. Ontto silta voihkii ja sen kaiku putoaa suuhuni. Toni huohottaa ja ruoho huokaa. Hameeni hämärtyy kyynärpäitteni alla. Tonin selkä hikoaa kätteni alla. Ylhäällä kuussa, hiusteni takana, haukkuvat yksinäiset koirat, ja yövartija nukkuu nojaten vanhan myllyn pitkään kalkkisuoniseinään. Silta pyörii kätteni ympäri, ja kieleni pyörii Tonin suussa. Hengitys pakahtuen Toni kaivaa reiän vatsaani. Polveni liukuvat sillanreunalle. Silta putoaa silmiini. Vatsaani valuu kuumaa liejua, joka leviää päälleni, tukkii hengityksen ja hautaa kasvot alleen.


Avaan silmäni. Otsallani värisevät pisarat. Väsynyt sade valuu onton sillan alla kurkustani alas.

tiistai 28. syyskuuta 2010

LORETO-TÄDIN PIMPPI, HAUTAJAISVÄRSSYJÄ, SIILIN ELEGANSSI...

Kävin siis pienellä blogikierroksella, sillä päivä on ollut vähän outo ja ajattelin etsiä rauhaa...Menin Ilsen luokse ja siellä luki semmoinen ihmeellisyys, että nyt blogissa on ominaisuus, josta voi nähdä, millä hakusanalla bloginpitäjää on eniten etsitty.

Olisi pitänyt unohtaa koko asia, mutta mitä sitä itselleen voi...etenkin kun päivä on ollut monivaiheinen niin että puhelin on pudonnut yläkerrasta alakertaan ja mennyt neljään osaan, oma sisko on vesiselvänä kävellyt päin kotinsa tiiliseinää ja näyttää jyrän alle jääneeltä, eräs ihana Chiquitita viettää synttäreitä, oma hurmaava gynekologini jotenkin piti minua edelleen vaativimpana asiakkaanaan, mutta pilke kertoi muuta... ja sitten vielä tämä! Luulin, että minut löytää hakusanoilla Leena Lumi, kirjat, koirat, runot, kynttilät, puutarha, ruoka, tunnelma, intohimo...Haluaisin vieläkin luulla niin!

Minun hakusanojani ovat kuitenkin: Leena Lumi, Loreto-tädin pimppi, hautajaisvärssyt, Siilin eleganssi, Ketunmorsian, pimppi ja Eroottiset runot. Minusta tuntuu nyt, että menen nukkumaan, eikun siis lukemaan.

Onneksi Hänen Majesteettinsa kuiskasi minulle, että olen Leena Lumi, Kirja, Runo, Koiruudet, Kynttilät, Intohimo, Tunnelma, Puutarha, Tuuli, Ruska, Syksy...
On päiviä ja päiviä. Tänään oli ruskasamppanjapäivä! Huomenna olen arvokas kirjablogi, joka lupaan kevennystä vasta kun seuraava kirja on tehty. Ei sisustusta, ei ruokia, ei koiria...vain luovan nerouden välähdyksiä!

CHIQUITITA♥

Peikkokukkulalla on tänään synttärit, sillä Mian Chiquitita täyttää kymmenen vuotta! Menkää mukaan kutsuihin, katsokaa lisää kuvia ja lukekaa mitä 'mami' kirjoittaa hurmaavan chihulaumansa Kuningattaresta!
Onnea Chiquitita, Sinä Maailmankaikkeuden Hurmaavin Chihu♥
Minä jo niin odotan teitä...

Chiquitita

maanantai 27. syyskuuta 2010

LUMOAVAA SYYSKUUN VIIKKOA KAIKILLE

Lumoavaa syyskuun vikkoa kaikille täältä omensoseen, haravoinnin, kirjojen ja callunoiden istutusten keskeltä. Nautitaan nyt tästä lempeästä valosta, tästä ihmeellisestä auringosta, joka ei ole huhtikuun julmuutta, ei hellepäivän poltetta, vaan suloista kuin lempein hyväily. Ja hengittäkää syvään syksyä: Onko mitään ihmeellisempää kuin juoda syksyä, kunnes jano on ohi...

kuva Country Homes & Interiors
She

KASVOTON TUOMIO

Prologi

Oli joulukuun kahdeskymmenes yö.


Keskellä Stortingsgatenia seisoi lapsi.


Hän oli paljain jaloin.


Kukaan ei kuitenkaan huomannut pikkutyttöä, joka lauloi hiljaa kadulla, hopeanhohtoisten raitiovaunupysäkkien välissä.


-…hiiriäiti…hiiriäiti…


- …näin pikku hiiriäiti poikasiaan varoittaa, Kristiane lauloi.

Anne Holtin uusin romaani Kasvoton tuomio (Pengemannen, Gummerus 2010, suomennos Sanna Manninen) on selvästikin aiempaa enemmän yhteiskunnallisesti kantaa ottava, sillä nyt polttopisteessä ovat viharikokset, joiden kohteina ovat etniset, uskonnolliset tai seksuaaliset vähemmistöt.

Aftenposten:

Kasvoton tuomio on nopeatempoinen ja hurmaava rikosromaani, jossa vuorottelevat sulavat siirtymät ja hätkähdyttävät kannanotot. Kirjailija on parhaimmillaan vastustamaton. Kasvoton tuomio on Anne Holtin parhaita rikosromaaneja.

Olin miltei pakotettu aloittamaan tästä Aftenpostenin lausumasta, sillä siinä on jotain, mistä nimenomaan haluan sanoa eli sana ’nopeatempoinen’. Olin nimittäin alkuun melkein hukassa tutun kirjailijani uusimman kanssa, sillä tarina tempoili aluksi henkilöstä toiseen sillä vauhdilla, että aina en ehtinyt edes tajuta, kenestä oli kysymys. Rikokset lomittuivat tosiinsa varsin rivakasti ilman näkyvää yhteistä nimittäjää, jolloin alkoi kaivata sitä, että edes yli sivun verran kerrottaisiin yhdestä tapauksesta, eikä vaihdettaisi uuteen jo puolen sivun jälkeen. Tämä asia onneksi korjaantuu, sillä vähitellen kudelma alkaa löytää toisiinsa sointuvia sävyjä ja lukija tajuaa, että ’ihmeellistä, mutta totta, nämä kaikki tapaukset liittyvät toisiinsa!’

Kasvoton tuomio on siis neljäs suomennettu Inger Johanne Vik –dekkari. Inger Johanne on taustaltaan psykologinen profiloija, nyt väitellyt jo kriminologiasta sekä myös juristi. Aikamoinen koulutus naisella, joka on superstressaaja ja alituisesti huolissaan. Hyvin intuitiivinen Inger Johanne on huolissaan kaikesta ja pohtii kaikkea, mutta eniten hän on huolissaan jo kaksitoistavuotiaasta Kristianesta, joka on hänen tyttärensä edellisestä liitosta. Kristiane ei ole kuin muut lapset, mutta Inger Johanne ei halua kenenkään määrittelevän vanhempaa tytärtään, ei edes tai varsinkaan ammattilaisten. Ja nyt Inger Johanne on varma, että vaara vaanii juuri Kristianea.

Minä olen näkymätön lapsi, Kristiane kuiskasi.

Tapahtuu hirveä murha. Pidetty naispiispa löytyy surmattuna. Hän on ollut jouluyönä kävelyllä kaduilla, eikä kukaan tiedä miksi.

-Brøngvinin piispa Eva Karin Lysgaard poistui yllättäen keskuudestamme eilen jouluaattona 62 vuoden ikäisenä.

Tapahtuu muita veritekoja, joille ei tunnu löytyvän nimittäjää, mutta jotenkin Silje Sørensen sekä Yngvar Stubø alkavat aavistella uskonnollisia yhteyksiä, mutta siltikin…asiaan liittyy aivan jokin muu painoarvo – lisäksi.

Sodomiitti oli aistinut hänet mutta ei nähnyt häntä. Aivan kuten muutkin.

Poliisitutkinta olisi aivan hukassa ilman Inger Johannen ’tunnetta’, joka ajaa hänet aivan kauhun mustimpiin syövereihin ja hän aavistaa ettei kukaan usko häntä kuitenkaan, ei edes hänen nykyinen miehensä Yngar Stubø. Hän ehkä viimeiseksi.

Anne Holt kertoo tavallaan lohdutonta tarinaa, sillä kaikki on niin sitä totta, josta olemme täysin pääsemättömissä: Vihaa, vihaa, vihaa. Siltä ei sääty naiset, eivät lapset, eivät uskovaiset, sillä aina löytyy joku vielä ’hurskaampi’:

Katolisilla on tietty…perinne laittomuuksiin.

Kasvoton tuomio on tavallaan armoton kirja. Se on alaston kertomus meistä itsestämme ja siitä, missä me elämme. Pitkien lukujen nimetkin soivat kuin tuomion kellot: Näkymätön lapsi, Yön jälkeen pimeä aamu, Takaa-ajettu, Katupoika, Viha, Häpeä…Ja pitikö Marcus Kollinkin jäädä täysin vaille valoa? Minä pitelin kynttilää tunnelin päässä…Miksi hän ei saanut nähdä valoa?

Minä en siltikään karta nähdä totuutta ja aion vastakin lukea kaiken Inger Johanne Vikistä ja siltä varalta, että Anne sattuisi lukemaan tätä, teen ennustuksen: Yngvar Stubø on sen verran tylsä mies, että Inger Johannekin sen kohta tajuaa…Toki levoton tarvitsee rauhoittajansa, mutta ei nyt sentään mitään näin tasaista.

Epilogi

Kohtaaminen

Lopussa on sen alku.

Eva Karin on juuri täyttänyt kuusitoista vuotta, ja hänellä on vaaleansininen crimplene-leninki…

ANNE HOLT

Anne Holt, s. 16.11.1958, on norjalainen rikoskirjailija. Hän on koulutukseltaan asianajaja ja toimi vuosina 1996-97 maansa oikeusministerinä. Hän on työskennellyt Norjan poliisin palveluksessa sekä luonut merkittävän uran toimittajana. Nykyisin hän omistautuu menestyksekkäälle kirjailijanuralleen. Anne Holtin puoliso on Tine Kjær ja heillä on tytär Iohanna. Uusimman kirjansa Kasvoton tuomio (Pengemannen, Gummerus 2010, suomennos Sanna Manninen) loppusanoissa Anne kiittää kauniisti monia, jotka ovat olleet kärsivällisiä kirjan syntyvaiheissa, mutta erityisesti, pidin tästä lauseesta: ”Lopuksi rakkaat kiitokset Picassolle. Se lämmittää jalkojani kun kirjoitan, pakottaa minut ulos sateella ja auringonpaisteella ja osoittaa minulle ansaitsematonta, varauksetonta kiintymystä.” Voiko koiruudesta enää paremmin sanoa♥

Holt on värikäs ja vaikutusvaltainen keskustelija, joka ottaa myös romaaneissaan kantaa päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.


Holtin teokset muodostavat kaksi sarjaa. Varhaisen Hanne Wilhelmsen –sarjan päähenkilö on naispoliisi, joka ajaa vaaleanpunaisella Harley Davidson –moottoripyörällä. Inger Johanne Vik –sarjan päähenkilö on vastentahtoinen psykologinen profiloija, jolla ensimmäisestä suhteestaan 13 –vuotias tytär Kristiane. Tyttären kehitys tai sen puute viittaa autismiin, mitä Inger Johanne ei kuitenkaan hyväksy. Kristianella on runsaasti vaikutusta siihen, miten Inger Johanne reagoi ulkomaailman ollen muutenkin jo luonnoltaan erittäin intuitiivinen ja ’näkijä’.

Anne Holtin suomennetut teokset:


Hanne Wilhelmsen -sarja


Sokea jumalatar (Blind gudinne, 1993, suom. 1998)
Vereen kirjoitettu (Salige er de tørster, 1994, suom. 1999)
Paholaisen kuolema (Demonens død, 1955, suom. 2000)
Leijonan kita (Løvens gap, 1997, suom. 2001)
Kuollut jokeri (Død joker 1999, suom. 2001)
Kahdesti kuollut (Utan ekko, 2000, suom. 2002)
Totuuden tuolla puolen (Sannheten bortenfor, 2003, suom. 2004)
1222 (1222, 2007, suom. 2008)


Inger Johanne Vik –sarja


Minkä taakseen jättää (Det som er mitt, 2001, suom. 2004)
Julkkismurhat (Det som aldri skjer, 2004, suom. 2005)
Presidentin salaisuus (Presidentens valg, 2006. suom. 2007)


Nyt minun pitää tunnustaa, että olen lukenut melkein kaikki Anne Holtin kirjat, mutta sitten lukiessani ensimmäistä Inger Johanne Vik –romaania, tajusin Vikin niin paljon kiinnostavammaksi kuin Wilhelmsen, että otin yhteyttä itse kirjailijaan! Pyysin seuraavaksikin Inger Johanne Vik –kirjaa ja sain viestin, että ’tulet saamaan’! Pidän muuten edelleen Anne Holtin kirjoista parhaana ensimmäistä Inger Johanne Vik –romaania Minkä taakseen jättää (Det som er mitt, Gummerus 2004, suomennos Katriina Savolainen) sillä siinä Inger Johanne oli veret seisauttavan herkkä ja sekasortoinen, mutta suhde Isakiin, Kristianen isään, joka ei ole ollenkaan tavallisimmasta päästä miehiä, toi tarinaan outoa väreilyä…täysin ylittämätöntä.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

PARIN SEURAAVAN VIIKON KIRJASATOA

Tässä on nyt parin seuraavan viikon kirjallinen lukujärjestys. Yritän ehtiä vähän muutakin väliin...tyttöjen hauskaa tms.

Nautitaan näistä syyskuun päivistä ja ruskan kullasta! Ja luetaan - tietysti♥

OI TYTTI, SINÄ ONNELLINEN NAINEN!

Luin aamulla Helsingin Sanomia ja silmiini osui Mielipidesivulta Martti Ryhäsen teksti Vahva mies ei pelkää fiksua, koulutettua naista. Teksti nappasi minuun jotenkin kovasti ja sen lisäksi mielipiteen alla oleva toimittaja Johanna Tikkasen haastettelu Ryhäsestä. Tässä teille parhaat palat ja sitten vähän muutakin, sillä tietenkin minä soitin Martille;-)

Osa Martin mielipiteestä tämän päivän Hesarista:

Elämme rakkaudesta, kirjoitti Sara Salomaa (HS Mielipide 22.9.). Näin on vahvistaa vanha veteraani monipuolisen elämänkokemuksen perusteella. Sinkkunaisten huomattavan suuri osuus ja heidän mieskumppaniensa löytämisen ongelmat ovat haastavia kysymyksiä. Miksi hyvin koulutetun, fiksun ja hyvännäköisen naisen on vaikea löytää mieskumppania?

Merkittävä syy löytyy yliopistosta. Opiskelijoista yli 60 prosenttia sanotaan olevan naisia. Jos nainen tavoittelee opinnoilta samantasoista miestä, viidesosa jää sinkuiksi.

Lisäksi miesten alkukantainen ellei peräti geneettinen perimä etsii naista, joka kävelisi muutaman askeleen miehen perässä. Kuten Ryysyrannan Jooseppi muinoin valisti Rosinaansa, että 'kirkolla et sitten tule minun rinnalleni kävelemään.'

Uskonto on määrittänyt ja määrittää edelleen: Mies on perheen pää. Menneen ajan viisaat naiset valistivat tyttäriään, että 'pyri olemaan suhteessa mieheen vähän häntä tyhmempi, niin hyvin menee.'  Pitkän ja monipuolisen elämänkokemuksen perusteella rohkenen sanoa, että tuo toimii edelleen tietoisesti tai tiedostamatta suomalaisessa seuraelämässä.

Toistuvasti koulutetut, fiksut naiset kertovat, että jos naiselta baaritiskin miesseurassa lipsahtaa, että on lisensiaatti, tohtori, tutkija, johtaja tai vastaava, niin ei aikaakaan, kun hän istuskelee yksin. Mutta jos kertoo tekevänsä sekalaisia toimistotöitä tai hoitajan hommia, kotiinsaattajia ilmaantuu.

Tässä miesten asenteessa on vielä se puoli, josta ei juuri puhuta: itsetnto, joka on monen suomalaisen miehen akilleenkantapää. Mikä on miehen asema työyhteisössä tai kaveriporukassa? Onko se vahva, heikko vai siltä väliltä? Jos miehen itsetunto on terve, vahva, ei hän pelkää itseään fiksumpaa naista. Päinvastoin, tuotapa ei tarvitse hävetä, ja lapsistakin tulee varmaan fiksuja.

Tämä Martin juttu jatkuu koskettaen seuraavaksi sitä osa-aluetta, jossa väkivalta voi astua peliin miehen heikon itsetunnon takia. Minä en sitä tänään käsittele, vaan menkääpä ja ostakaa nyt oma sunnuntaihesari, että saatte lukea koko jutun sekä Martin haastattelun, sillä jotenkin aurinko alkoi paistaa kirkkaammin ja syksyn kultainen ruskakin on nyt kultaisempaa kuin ennen tämän jutun lukemista.

Vaan Marttiapa en päästä vielä hyppysistäni, sillä kerronpa teille, mitä mies puuhasi aamulla, kun hänelle soitin: Hän teki vaimolleen kakkua! Ja tämän lisäksi Martti on mies, joka on pitkän avioliiton aikana tuonut vaimolleen kukkia jokaikinen sunnuntai! Tänään on Martin onnellisen vaimon Tytin syntymäpäivä ja valitsin tarkoituksella vaaatimattoman, mutta kauniin hansaruusun onnittelukukaksi. Tämä syyskuun hansa ojentuu nyt Tytille ja toivottaa: Lumoavaa syntymäpäivää, Tytti!


Martti ojensi tänään vaimolleen riidenliekoja ja perustelee valintaansa näin: "Riidenliekojen itiöpölyä käytettiin ennen ruudin valmistukseen, sillä se on helposti syttyvää."

Siis Martti taitaa olla myös huumorimiehiä;-)

Sen verran laitan omaa pökköä pesään, että muistatte varmaankin ne kuvat, joissa seison Olavinlinnan edessä. Toisessa olen uhmakkaana kuin Kleopatra ja toisessa pääni on mukanöyrästi alaspäin ja näytän kiltiltä Elovenatytöltä. Tein sokkotestin koulutetuilla miehillä, joilla hyvä itsetunto ja kysyin, 'kumpi kuva on parempi?'. No, kaikki miehet pitivät siitä nöyrästä Leenasta, ei kukaan siitä 'The winner takes it all -naisesta'. Minä muuten arvasin tuloksen etkäteen, eikä se ollut yhtään vaikeaa - edes.

Tytti ja Martti ovat niin ihastuttava ja monipuolinen pariskunta, että haluan antaa heille yhteisesti vielä yhden kukan, sillä he ovat myös puutarhaihmisiä ja huom!: Martti kirjoittaa runoja....joten: Tytti ja Martti, toivotan teille ihanaa tätä kaunista syyskuun päivää sekä rakkautta, intohimoa ja huumoria tulevillekin päiville♥

lauantai 25. syyskuuta 2010

ALASTOMAT PUUT SEISOVAT TALOSI YMPÄRILLÄ JA...

Alastomat puut seisovat talosi ympärillä
ja päästävät ilmaa ja taivasta sisään määrättömästi,
alastomat puut astuvat alas rantaan ja katsovat kuvaansa vedestä.
Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa
ja tyttö kulkee kukkia kädessään
ja taivaanrannalla
kimpoavat ilmaan hopeanvalkoiset linnut.

- Edith Södergran -
Kohtaamisia (WSOY 1982)
kuva Hanne

ENHÄN VOI OLLA VASTAAMATTA TYTÖLLE PINKISSÄ BASKERISSA

Tässä sitä mennään;-) Sain Saralta tunnustuksen, vaikka olen ilmoittanut ettei minulla aikaa tähän hauskaan ja ihanaan juttuun, mutta olenhan jo antanut periksi Lumiomenalle ja Susannalle, miksi en siis Saralle, joka pitää paneutuvaa ja innostunutta kirjablogia täällä. Kuva yllä on minulle Saran alter ego Jean Rhys, jota en ole koskaan lukenut, mutta vielä haluan lukea. Rhysin katse viestittää minulle jotain...

Nyt minun pitäisi jakaa Tunnustustusta eteenpäin, mikä on minulle vaikeaa, sillä pidän niin monista blogeista, enkä haluaisi jättää ketään paitsi. Päätin nyt kuitenkin hypätä ja annan Tunnustuksen eteenpäin Marialle, jonka blogissa kaikki on niin lempeää ja silti puhuttelevaa. Marian blogista on tullut minun retriittini, sillä on päiviä, jolloin en jaksa käydä muualla, vaikka kuinka haluaisin. Toisen Tunnustuksen annan Susalle, joka pitää huolellista, paneutuvaa kirjablogia nimellä Järjellä ja tunteella. Kannattaa tutustua, sillä minä takaan, että Susa ei tee kirjoja 'liepeistä', vaan laittaa itsensä likoon. Kolmannen Tunnustuksen annan Lumiomenalle, jonka kanssa kohtalomme kietoutuvat yhteen omenoissa, lumessa ja kirjoissa.  Neljännen Tunnustuksen saa Tuure, jonka sanoja voisin juoda. Nyt teen kokoelmaa elämäni runoista ja sinne tulee runoja myös Tuurelta! Ja kaikki te, jotka nyt tunnette jääneenne paitsi, ette ole paitsi, sillä muistan teistä jokaikistä, vaikka ette sitä tiedäkään - vielä.
Tunnustukseen litttyy seitsemän asiaa itsestä, tunnustusta, mutta mietin, että olen tehnyt tätä niin paljon, joten pystynköhän mihinkään uuteen...

1) Olen aina halunnut vain kirjoittaa ja lukea: nyt teen sitä eli elän unelmaani todeksi!

2) Siedän montaa, mutta en naisten, lasten ja eläinten rääkkääjiä, enkä rasismia.

3) Haluan perustaa kirjabloggaajien yhdistyksen tai vaikka vain seuran, jonka nimi on Roihuavat Soihdut ja yhdistyksen jäsenten merkki olkoon pinkki ja/tai vihreä baskeri! Nimen yhdistykselle antoi Eve Rehn, joka on ansiokkaasti suomentanut Rainer Maria Rilken runoja. Siis haluan, että elämme Tulenkantajat uusiksi!

4) Haluaisin käydä ratsastamassa enemmän kuin nyt ehdin, sillä issikat ovat ryövänneet ison osan sydäntäni.

5) Olen päättänyt, että koko elämäni on seikkailu. En ikinä jää paikalleni ja aion kokea vielä paljon.

6) Olen hirveän empaattinen luonne, mikä ei heti ehkä minusta näy, mutta näin se vain on. Silti olen myös hiukan kranttu, mutta...sehän vain somistaa naista, jos joskus on suu vähän mutrulla ja mustikassa;-)

7) Pidän musiikista paljon: oopperasta, jazzista, pianosta, soulista, kevyestä, raskaasta, tummasta, sellosta, fadosta...,mutta hiljaisuus on toisinaan maailman parasta musiikkia tai suvisade, tuuli haavan lehdissä...

teidän
Leena Lumi

torstai 23. syyskuuta 2010

TAPAHTUU NÄINÄ SYKSYN PÄIVINÄ, ETTÄ...

Rakkaat lukijani!

Tapahtuu näinä syksyn päivinä, että olen aivan liian kiireinen. Seliseliseli, mutta sisälläni on tarve kertoa, miksi minua ei paljon visiiteillä näy. Helsingin Kirjamessut lähestyvät ja niitä ennen puskee uutuuksia. Tämä on melkein ainoa aika vuodesta, jolloin minulla on henkinen takaraja tietyille kirjoille. Lukeminen vie nyt kaiken aikani, enkä ehdi tarjota mitään kevennyksiä, en liiemmälti visiteerata, en mitään. Onneksi on kuutamo ja olen kuuhullu, joten luen yötkin. Mutta painotan, että minulle laatu tulee ennen määrä - aina ja kaikessa. Paneudun todella syvällisesti, en vieläkään lue muiden arvosteluja ennen omiani ja haluan, että minun kirjaelämykseni ovat yhtä uniikkeja kuin lumihiutale. Näin jatkuu nyt lokakuun lopulle, jolloin tapaamme Kirjamessuilla.

Teen kirjojen ohella montaa, montaa muuta, mm. osallistun kaikkiin mahdollisiin kirjoituskilpailuihin ja niitä on nyt menossa useampia...

Ilmoitus: Aion todellakin virallistaa sukunimekseni Lumi ensi vuonna kun passini menee vanhaksi!

En valita yhtään, sillä jos kuolen lukiessa, se on unelmieni täyttymys♥

♥:lla Leena Lumi

PS. Kirjamessujen jälkeen lupaan Vuoden Kauneimmat Kirjan Kannet -äänestyksen, joka on tällä kertaa myös arvonta.

kuva Jaana Kautto/Keskisuomalainen

NETOTSKA NEZVANOVA

Siinä missä Jane Austenilaiset naiset kuvittelevat intohimoa, slaavittaret jo elävät sitä! Lue intohimoinen Fjodor Dostojevskin Netotska Nezvanova (Minerva 2010). Kirjasta kertoo sinulle enemmän Susa.

ONNI KAIKILLA - ARVONTA LUMIOMENALLA

Lumiomenalla on arvonta ja koska uskon kaikkien haluavan osallistua, menkää tänne!

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Bernhard Schlink: Viikonloppu

Mutta sitten Margarete kysyi hänen puoleensa kääntymättä äänellä, joka juuri ja juuri kantautui tammen alle: ”Kuuletko mustarastaiden kaksinlaulun?” Henner ei ollut kiinnittänyt siihen huomiota, ja nyt hän kuuli sen. Ilta, mustarastaat, ovella seisova Margarete – Henner ei tiennyt miksi, mutta itku ei ollut kaukana.

Kukapa uskoisi, että Bernhard Schlinkin Viikonloppu (Das Wochenende, WSOY 2010, suomennos Leena Vallisaari) liikkuu Saksan terrorismin jälkimainingeissa, kun lukee alun kauniin lukunäytteen. Kaikki on mahdollista ja myös se, että Bernhard Schlink on tehnyt äärettömän lahjakkaan kirjan, jossa syyllisyyden ja hyvityksen teemat tanssivat tiukkaa paritanssia entisten terroristien kokoontuessa viikonlopun viettoon Christianen maatilalle. Kokoontumisen näkyvä syy on Christianen veljen Jörgin vapautuminen kahdenkymmenen vankilavuoden jälkeen, mutta kutsuttujen ystävien lisäksi joukkoon osuu kuin sattumalta nuori taidehistorioitsijaksi tekeytyvä ja muka vanhasta talosta kiinnostunut nuori mies, jolloin näemmekin jo paritanssin seremoniamestarin yllään hyvityksen vaateen viitta.

Ferninand:

Olet yhtä kykenemätön totuuteen ja suruun kuin natsit. Et ole hiukkaakaan parempi – et ollut silloin, kun murhasit ihmisiä, jotka eivät olleet tehneet sinulle mitään, etkä silloin, kun jälkeenpäin et ymmärtänyt, mitä olit tehnyt. Te intoilitte vanhempienne sukupolvea, murhaajasukupolvea vastaan, mutta teistä tuli samanlaisia. Olet sen näköinen ja puhut kuin et katuisi mitään, mitä olet tehnyt. Ainoa mitä pahoittelet on se, että hanke meni myttyyn ja sinä jäit kiinni ja jouduit vankilaan. Sinua eivät säälitä toiset, sinä säälit vain itseäsi.

Schlink yllätti minut monin tavoin. Ensinnäkin, kun tein hänen aiemman kirjansa Lukija (Der Vorleser) pidin kirjaa hyvänä, mutta liian ennalta-arvattavana, jolloin julistinkin, että kirjasta tehty elokuva kerrankin päihittää itse kirjan. Toiseksi, miten varoittamatta Schlink heittikään minut omaan eiliseeni, joka on pelkkää Saksan kirjallisuutta ja etenkin terrorismin ja yhteiskuntakritiikin teemoissa Heinrich Böllille omistettuja vuosia, jolloin luin kaiken mahdollisen ryhmästä Baader Meinhof, Punainen armeijakunta eli RAF (Rote Armee Fraktion). Nyt olen Viikonlopussa, joka kertoo tämän ryhmän jäsenten viikonlopusta tiheästi, ihon alle menevästi ja yllättävästi.  Kolmanneksi: Schlink on uusi Böll! Bernhard Schlink on kirjoittanut kirjan, jossa parittelevat ihmisluonteen monet alitajunnasta puskevat teemat käsitellen menneisyyden rankkoja erheitä, katumusta ja ei-katumusta, katkeruutta, sisaren suojeluhalua veljeensä, halua irrottautua menneestä, mutta kuitenkin osin pitää kiinni, sillä Marko ei halua vieläkään luovuttaa, vaan vaatii Jörgin jatkavan. Näin syntyy Christianen ja Markon välille taistelu jo hävinneen miehen, Jörgin, sielusta. Ja miten Schlink kirjoittaakaan: Ei yhtään turhaa sanaa, ei virkettä. Jokainen kappale on välttämätön viikonlopun vietolle ja Schlink säveltää viikonloppusinfoniansa, jonne kuuluvat myös mustarastaat ja rakkaus. Kirja on älyllisen harmonian huippu!

Ja kaiken aikaa mukana on Ilse, eläkkeelle jäämässä oleva opettaja, joka on vihdoinkin löytämässä omimman itsensä. Hän on päättänyt, että kirjoittaminen on hänen loppuelämänsä. Ilse kirjoittaa tarinaa Janista, terroristista, jonka tarina lomittuu Schlinkin viikonlopun viettäjien päiviin pääkertomusta tukien ja avartaen:

Yhtäkkiä tulee pelko. Yhtäkkiä se, minkä on tarkoitus vain näyttää kuolemalta, tuntuu todelliselta kuolemalta. Hänen elämänsä päättyy, ja sen jälkeen tulee jotakin, mikä ei enää ole hänen elämäänsä vaan jonkun toisen. Jos se tulee – Jan ei enää tiedä, ettei kuole. Kuoleman kanssa ei leikitä. Se ei anna pilailla kanssaan. Se…

Erittäin kiinnostavaa, että Bernhard Schlink on tarttunut saksalaiseen terrorismiin 70-luvulta 90-luvulla. Ja jo oli aikakin, sillä tätä minä olen odottanut. Voin sanoa, että Viikonloppu ylitti kaikki odotukseni ja huomatkaa myös, että tapani on panna runsaasti painoa tyylille, mutta ei sisällön kustannuksella. Sanokaa minkä muun kirjan sanoja voi juoda kuullen samalla musiikkia menneisyyden ja nykyhetken syleillessä toisiaan sekä katkerana että armahtavana ja jossain syttyy uusi rakkaus!

He olivat onnellisia, koska haistoivat ja maistoivat ja tunsivat toisensa niin mielellään. He makasivat Margareten sängyssä ja nauttivat siitä, että heidän ruumiinsa pitivät toisistaan, että ne eivät tehneet sitä sydämestä irrallaan mutta että se oli erillistä pitämistä, erillinen aarre. He eivät kuulleet sateen ääntä vain avoimesta ikkunasta vaan myös katolta yläpuoleltaan. He nukahtivat sateesta tehdyssä talossa.

****

Tästä kirjasta on kirjoittanut lisäkseni ainakin Suketus, Liisa ja Jaana

tiistai 21. syyskuuta 2010

EN HALUNNUT ELÄÄ NÄIN, EN HALUNNUT SINUN NAIVAN...

En halunnut elää näin,
en halunnut sinu naivan minua.
Et edes kosinut, et kihlannut, ei kuulutuksia,
otit vain minut,
veit poikuuteni,
tahrasit minut kaikkien silmissä.
Kunnes kuolema...

Haluaisin, että kaikki olisi kuin ennen,
ennen kuin sinä sydämetön tulit,
raiskasit,
kehoni, ruumini, kaikki.
Haluaisin vielä kerran,

nähdä itsestäni edes varjon seinälläni.

- Pentti Koskinen -
Elämän virrassa (Keski-Suomen Kynäri ry 2007)
kuva Helene Schjerfbeck (Otava)

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Jorma&Päivi Tuomi-Nikula: Nikolai II - Suomen suuriruhtinas

Nälkäisenä, hyvin nälkäisenä tartuin Jorma & Päivi Tuomi-Nikulan kirjaan Nikolai II – Suomen suuriruhtinas (Atena 2010). Mitä uutta he tarjoavat minulle Nikolaista, tuosta vaikenevasta hallitsijasta, joka oli syntynyt Jobin päivänä 6.5.1868? Ja voiko kukaan enää lisätä mitään valoa siihen pimeyteen, joka putosi heinäkuun 17. päivän vastaisena yönä 1918 Jekaterinburgissa?

”Yritäpä pitää vettä kämmenelläsi – se valuu heti sormiesi välistä.”

Siinä se on sanottu. Tosin tosi. Nikolaista ei kukaan ota lopullisesti selvää ja se olkoon hänen rangaistuksensa maailmalle hänen perheensä verisestä surmayöstä. Kuitenkin, kuitenkin…Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan kirja antaa minulle uuden näkökulman Nikolaihin ja hänen perheeseensä: suomalaisen näkökulman. Samalla kun luin tätä täydellisesti toteutettua tietoteosta Nikolaista, kumitin sielustani kipeää kuvaa Jekaterinburgin teloitusryhmän päälliköstä Jakov Jurovskista. Hän väistyköön ja sijansa saakoon Suomen suuriruhtinas Nikolai II, hänen puolisonsa keisarinna Alix, valkeat ruhtinattaret Olga, Tatjana, Maria ja Anastasia sekä tietenkin kruununperijä Aleksei.

Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan kirja tuo nimenomaan esiin Nikolain luonnetta eli millainen oli pohjimmiltaan Nikolai Aleksandrovitš Romanov. Oliko hän Nikolai Verinen vai heikkotahtoinen pikkumies, joka mukautui aina voimakkaampien tahtoon? Vai oliko hän vain mies, joka onnettomien sattumusten kautta oli syntynyt perimään aseman, jonka hän olisi koska vain riemuiten vaihtanut rakastavan perheenisän rooliin olipa ammatti mikä tahansa, vaikka se kaikkien vähäpätöisinkin?

Ja lohdutus on hänen rinnallansa, Ihana ”päivänpaiste” loistossaan. (J.H.Erkko)

Sielumme ja sydämemme ovat aina yhdessä. (Alix kirjeessään Nikolaille)

Sanomattakin lienee selvä, että Englannin kuningatar Victorian tyttärentytär, joka oli äitinsä Alicen kuoltua lähetetty kuusivuotiaana Hessenin hovista kasvatettavaksi mahtavan isoäitinsä luo Englantiin, ei voinut olla lempeä sivustaseuraaja, vaan nainen täynnä tahtoa, mutta myös suurta ristiriitaisuutta. Jo hänen lempinimensä ovat riitasointuiset: Hessenin hovissa hän oli Spitzbube, joka tarkoittaa lähinnä riitapukaria ja Englannin hovissa hänestä käytettiin nimitystä Sunny, aurinkoinen. Nämä molemmat puolet tulevat kirjassa esille, mutta jotenkin aina Alixin etäisyys, kylmyys ja jääpatsasmaisuus, jotka hovissa pantiin tarkoin merkille, tuntuvat leimaavan häntä eniten. Ja olihan hovilla, mihin verrata eli Nikolain äiti Dagmar, leskikeisarinna, joka oli täysin Alixin vastakohta, mutta myös hyvin vahva nainen. Siis tässä Nikolain elämän henkilökohtainen dilemma, kaksi naista, joita hän molempia rakasti, mutta jotka molemmat halusivat tahtonsa tulevan toteen hänen kauttansa ja avulla. Toinen suuri taakka oli rakas, mutta arvaamaton ja hallitsematon, suuri Venäjän maa, jota hallitsemaan hänestä ei ollut.

Tiedätte jo, että rakastan lukea tutkijoiden tekstiä ja tämä teos on sitä parhaimmillaan, mutta myös niin selkeä ja valottaa niin paljon Nikolain aikaa Suomen kannalta, että veisin tämän kirjan oppiohjelmaan yläasteen historiaan. Minullekin, joka jo lukiossa luin Grimbergin Kansojen historian kokonaisuudessaan, tuli eteen Nikolain hallintokaudelta esiin aivan uusia asioita ja nimiä Suomen suuriruhtinaskunnasta. Olen suorastaan haljeta ylpeydestä, miten rohkeita ja yksimielisiä suomalaiset olivat vastarinnassaan, jota tietenkin tahditti Sibeliuksen Finlandia, mutta sekin soi kiellettynä ja nimi toiseksi muutettuna! Ja kaiken timanttina oli luonnollisesti Suomen naisten uhkaus yleislakosta 1906 ellei maahan saada yleistä äänioikeutta ja yksikamarista eduskuntaa. Ja se meni läpi! Nikolai pelasi kautta linjan ’korttinsa’ huonosti Suomen suuntaan, toisin kuin oma isänsä, mutta vihdoin ja nopeasti hän yhdellä kynän raapaisulla antoi Suomella Euroopan demokraattisimman kansanedustuslaitoksen. Tämäkään ei voinut pelastaa Nikolaita eikä hänen perhettään, sillä:

Verinen nykyisyys, hämärä tulevaisuus, hedelmätön menneisyys, siinä Venäjän osa. (sanomalehti Novoje Vremja)

…vallankumouksen juna oli jo lähtenyt liikkeelle.

Jorma ja Päivi Tuomi-Nikulan teoksessa löytyy niin paljon suositeltavaa että uskon tämän kirjan nousevan joululahjalistojen toivekirjaksi! Ensinnäkin jo kirjan kansi on kauneimpia, mitä olen koskaan nähnyt. Sanoisin, että siinä on se, mikä oli Nikolai II:ssa ja Alixissa koskettavinta ja syy, miksi heidän kohtalonsa ei jätä rauhaan: Kaunis, rakastava perhe. Kirjan kuvatarjonta on uskomattoman runsasta, ennen näkemätöntä ja tasokasta. Join kuvia kuin janoon kuolemassa…Myös asemointi ja taitto ovat huippua, sillä kerrontaa elähdyttävät runsaat sitaatit niin lehdistä kuin aikalaisten kertomuksista ja luvut on hurmaavasti aloitettu isolla, vaikuttavalla kuvalla, kiinnostavalla otsikolla kuten Nuori Nikolai, Kaiken voittava rakkaus, Bobrikov rikkoo pojan ja äidin välit, Spalan painajainen, Jobin päivänä syntynyt etc. Sisällöstä jo mainitsinkin runsaan näkökulman Suomeen, mutta sitten tuleekin luku Mannerheim ei hylkää Keisariaan!

Hän säilytti hallitsijan kuvaa aina kunniapaikalla. (kirjailija Leonid Vlasov Mannerheimista)

Kirja toi minulle vihdoinkin vastauksen siihen, oliko Mannerheim läsnä Tsarskoje Selossa maaliskuussa 1917, kun Alix suoritti yöllisen joukkojen katselmuksen tyttärensä Marian kera. Soihtujen palaessa tuo paljon parjattu ja paljon rakastettu nainen, Maria Stuartin verta, vallasta syösty, mutta kuitenkin vieläkin soturi, asteli yöpakkaseen ylväänä turkki harteillaan tarkastamaan rivistöä…

Historioitsija Vlasovin mukaan Mannerheim tapasi hallitsijansa viimeisen kerran Mogiljovin kaupungissa vähän ennen kuin tämä luopui vallasta. Mannerheim tunsi keisarinsa tahdikkaana, tasaisena ja kohteliaana ihmisenä ja minä uskon, että loppuun asti Mannerheimissa oli ripaus sitä nuorta chevalier-kaartilaista, joka oli saanut upseerinpaperinsa suoraan keisarinna Maria Fjodorovnalta eli Nikolain äidiltä Dagmarilta.


Siis yritän lopettaa tätä kirjoitusta, mutta ah!, kyyneleitä…

Luotan suuresti Mannerheimin arvostelukykyyn, rakastan tätä kirjaa niin, että…historia on aina vaatinut uhrinsa...kyyneleitä…

Päivi ja Jorma Tuomi-Nikulan kirja on kuin koru, tsaarin hovin kaunein ja arvokkain koru, niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Sen säröt heijastavat tuskaa, verta ja väärinymmärryksiä, mutta lumous on mennyttä maailmaa, rakkautta, läheisyyttä ja kyyneliä.

*****

Päivi&Jorma Tuomi-Nikulan haastattelu kirjasta


Ja kaiken kadotetun uudelleen palauttaa rakkaus yhteen.

Nikolai II:n ”henkisestä testamentista”

*****

Romanov -kirjat Leena Lumissa

lauantai 18. syyskuuta 2010

VOLVERAS BY CONCHA BUIKA

Volveras

KEITTOKIRJOJA

Tässä eräitä keittokirjoja, joita olen tehnyt. Kirja löytyy hakukoneella, kun kirjoittaa kenttään kirjan nimen. Erittäin ajankohtainen on nyt tämä:
Vinkki: Tämä kirja on unelmalahja sienihullulle ystävälle!

KAALIGRATIINI

Siis olen aivan hulluna kaaliin ja tämä sekoitus syntyi siitä, kun piti sulattaa pakastin ja sinne oli jäänyt kukka-ja parsakaalipakasteita. Kerron joskus, mihin helppoon, nopeaan, hyvään ja jopa terveelliseen aina tarvitsen näitä pakasteita. No, minä kumosin nämä uunivuokaan, halkaisin mukaan luomukirsikkatomaatteja, murustelin joukkoon sinihomejuustoa ja tein kermasta, paprikajauheesta ja mustapippurista seoksen, jonka kaadoin ainesten päälle. Sitten vain uuniin 200 asteeseen ilman kantta noin 30 minuuttia ja ruoka, joka syntyi melkein tyhjästä, maistui ihan passelilta tuoreen patongin kera. Ja pakastin saatiin tyhjäksi!

Tätä ruokaa voi jokainen varioida loputtomasti omien makumieltymystensä mukaan.

Minua itseäni tässä hämmästyttää se, etten änkenyt tähänkin sipulia, en kelta- enkä valkosipulia...,mutta ei tähän, muuten kyllä sipulia aina ja runsaasti, kiitos!

perjantai 17. syyskuuta 2010

KAIKILLE IHANAISILLE LUKIJOILLENI LUMOAVAA VIIKONLOPPUA!

Smile

MONT BLANC -KASTANJALEIVOKSIA SITTEN JÄLKIRUOAKSI...

Siis kun näin tämän kuvan, vilpitön aikeeni oli tarjoilla teille myös tämä resepti, mutta tehän tiedätte, etten leivo muuta kuin tiikerikakkuja ja Paraisten joulupipareita...,joten minulta meni taju jo ohjetta lukiessa. Siis etsikää käsiinne Glorian Ruoka & Viini 6/2010 ja Outi Väisäsen juttu Kantanjaiset rinteet ja tryffelihuippu, niin tajuatte, miksi joudutte nyt vain ihailemaan tätä kuvaa;-) Me nyt siis vain kuvittelemme miten ihana jälkiruoka on todella erinomainen kahvi ja nämä kastanjaleivokset - kun joku on ne ensin valmistanut...

kuva Arto Vuohelainen

PS. En siis koskaan kirjoita mitään, mitä en itse ymmärrä.

Gulassi - Leenan paras lihapata


Nyt on juuri sopiva aika herkulliselle gulassille, sillä lumoavat syyssateet ovat alkaneet ja metsä aivan pursuaa sieniä. Siis: Tässä herkkusienet voi korvata vaikka kantarelleilla. Tiedän, että tuntuu kalliilta ostaa sisäpaistia tai –fileetä, mutta minä ostan sen aina tarjouksesta ja laitan pakastimeen odottamaan valmistusta. Ja huomatkaa, että lihan voi pyytää suikaloituna. Toki taitavat kokit suikaloivat itse. Tämän ruoan yksi etu on myös se, että se on ns. pitkä ruoka: Kun perjantaina tekee, on viikonloppuna runsaasti aikaa muuhun.

1 kg naudan sisäpaistia tai –fileetä suikaloituna (tai hirveä)
3-5 rkl vehnäjauhoa
juoksevaa Oivariinia (se on sydänystävällistä!)
1-2 sipulia hakkeluksena
3-5 valkosipulinkynttä pieninä paloina 
2 punaista paprikaa pieninä paloina
1-2 dl hillosipuleita
1 prk kokonaisia herkkusieniä (200/115 g) tai muita sieniä, esim. kantarelleja
1 prk tomaattimurskaa valkosipulilla
noin pullo punaviiniä
2-3 dl kiehuvaa vettä
2 lihaliemikuutiota
runsaasti Herbes de Provence yrttimaustetta
1-2 rkl kantarellifondia


Kääntele lihat jauhoissa ja ruskista kevyesti kahdessa erässä kuumalla pannulla nopeasti. Ellei pannu ole riittävän kuuma, lihasta ei tule 'suussa sulavan' mureaa. Jauhot jotka jäävät lihojen kääntelystä, kannattaa paistovaiheessa lisätä pannulle ja imeyttää mukaan: tulee herkullisempaa ja mukavamman näköinen rakenne. Siirrä ruskistuneet lihapalat uunivuokaan., jonne myös liha/kasvisliemikuutiot ja päälle kuuma vesi. Ruskista sipuli-, valkosipuli- ja paprikahakkelus. Sekoita ne lihapalojen joukkoon. Pyöräytä pannulla myös valutetut hillosipulit ja herkkusienet, kunnes ne saavat hieman kevyttä paistopintaa. Kaada pataan. Lisää mukaan tomaattimurska, punaviini sekä Provencen yrttimaustetta. Lisää lopuksi fondi. Paista 125 asteessa noin 3 tuntia tai 100 asteessa 4 tuntia tai 150 asteessa 3 tuntia. Hämmennä muutaman kerran ja tarkista nesteen riittävyys. Lisää tarvittaessa punaviiniä tai kiehautettua vettä.

Tarjoile perunamuhennoksen tai keitetyn riisin (Arborio) ja patongin kanssa. Valitse tuhti lihaviini. Sytytä kynttilät!

Guten Appetit!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

Ranskalainen lihapata

Tämä ohje on Glorian Ruoka & Viini -lehdestä 6/2010, jossa esitellään ranskalaisen keittiön viettelyksiä. Tämä pataruoka löytyy Sanna Kekäläisen jutusta Sipuli itkee ilon kyyneleitä ja kuva on Reetta Pasasen, juomasuositus Terhi Oksanen-Alénin. Ja näin Ranskasta: Burgundissa pataan pannaan paistia ja hillosipuleita. Alsacessa käytetään useita erilaisia lihalaatuja, Provencessa lihapata rikastetaan värikkäillä kasviksilla ja valkosipulilla. Meidän patamme on  ranskalaisten lihapatojen herkullinen liitto. Pari tuntia punaviinissä hautuneen ruoan täyteläisen maun salaisuus on kokonainen pullollinen punaviiniä ja erilaisten sipuleiden saumaton yhteistyö.

3-5 salotti- kelta- ja/tai punasipulia
4 valkosipulinkynttä
1 kg (pihvikarjan) paistia kuutioina (esim. Charolais)
1pkt (170 g) pekonia
50 g voita
4 rkl oliiviöljyä
3 rkl vehnäjauhoa
1 plo  (75 cl) punaviiniä
2 laakerinlehteä
mutama timjaminoksa
2 dl puhdistettuja sieniä, esim. ruskeita herkkusieniä
1 munakoiso
1 tl suolaa
2 tl mustapippuria myllystä
1 dl tuoretta lehtipersiljaa hienonnettuna

Lämmitä uuni 175 asteeseen. Kuori ja puolita sipulit ja valkosipulit. Kuutioi paisti ja pekoni. Sulata voi ja puolet öljystä (2 rkl) uunipadassa. Paista lihapaloihin kaunis väri padassa liedellä. Nosta lihat hetkeksi pois padasta. Paista pekoneihin ja sipuleihin kaunis väri padassa. Nosta ne lihapalojen joukkoon. Ruskista jauhot padassa. Sekoita viini jauhoihin pienissä erissä, koko ajan sekoittaen, kunnes kastike on tasaista.

Laita liha-pekoni-sipuliseos takaisin pataan. Lisää laakerinlehdet ja timjami joukkoon. Peitä pata kannella tai foliolla. Kypsennä uunissa noin 1 tunti.

Viipaloi sienet. Kuutioi munakoiso. Kuullota sieniä ja munakoisoa lopussa öljyssä (2 rkl), kunnes sienistä irtoava neste on haihtunut ja munakoiso on saanut väriä. Nosta ne pataan muiden ainesten joukkoon ja jatka kypsentämistä toinen tunti.

Mausta pata suolalla, pippurilla ja hienonnetulla lehtipersljalla. Voit ripotella pinnalle myös hienonnettua kevätsipulia tai hienonnettua purjon vihreää osaa. Tarjoa pata ranskalaisen maalaisleivän kanssa.

Ruokaviiniksi sopii Chapoutier Rasteau, joka on runsas, tumman kirsikkainen ja jopa suklainen punaviini. Sen moniulotteisuus sopii pitkään kypsytetyn, sipliella, sienillä ja munakoisolla rikastetun pataruoan kanssa. Viinissä oleva marjaisus piristää viinin tunnelmaa ja samalla kokonaisuutta.

Maukas punaviini Chateau Labarde, on myös oiva valinta pataruoalle. keskitäyteläinen ja ryhdikäs sekä hieman pipurinen ja mausteinen viini muodostaa padan kanssa rodukkaan kokonaisuuden.

Ja nyt eikun nauttimaan - ranskaksi♥

Ruokareseptit Leena Lumissa

JA TÄNÄÄN VIIHDYTÄÄN KEITTIÖSSÄ, MUTTA ENSIN...

Tänään viihdymme keittiössä, mutta ensin tahtoo saada mun Robert Paulig Chocolate Coffeen ja Hesarin...Tulossa vähän ranskalaista ja sitten kantarelleista ja...

torstai 16. syyskuuta 2010

JATKAMME ROMANOVIEN KANSSA, MUTTA...

Jatkamme Romanovien kanssa, mutta huomenna onkin jo perjantai, joten vähän ruokavinkkejä. Sitten onkin jo taas lumoava syyskuun viikonloppu ja muuta kivaa. Kuvat ovat tsaarien loistoa, mutta kuvaajana ollut serkkuni ei muistanut enää, mikä monista upeista palatseista on kyseessä. Nautitaan silti menneen maailman tunnelmista ja annetaan heidän, Nikolai II:n perheineen taas kokoontua lapsineen tämän pöydän ääreen...
 ...kunnes koittaa maanantai ja palaamme todellisuuteen kera huumaavan Romanov-kirjan!

GYNEKOLOGI MAIJA KAJANIN LISÄYS

Sain olla yhteydessä gynekologi Maija Kajaniin, jossa yhteydessä hän toivoi lisättävän tämän:

Mielestäni myös niiden, jotka päättävät olla käyttämättä hormonihoitoa, olisi hyvä lukea kirjani. Uskon nimittäin, että moni ei huomaa, mitkä kaikki elämän krempat voivat johtua estrogeenin vähyydestä. Moni nainen myös kuvitttelee, että "voittaa jotain" estrogeenista pidättäytymällä. Kun kuitenkin estrogeenin vähyydestä seuraa myös enemmän terveydellistä haittaa kuin estrogeenihoidosta, on monen kohdalla kärsimys turhaa eikä perusteltua.

Kirjan esittelyn löydät rollaamalla tai kirjoittamalla kohtaan 'hae' kirjan nimi.