maanantai 28. helmikuuta 2011

PIENET SUURET SUOMALAISET - MILLAISIA HE OLIVAT LAPSINA JA NUORINA?

Toiveuusinta suomalaisen kulttuurin päivänä♥

Vauvana Gustaf oli rauhallinen ja hauska, mutta alkoi puhumaan opittuaan komennella ympäristöään niin kovalla äänellä, että se herätti ”vakavaa huolestumusta”. Poika itsenäistyi eikä pitänyt asioihinsa puuttumisesta.

Kerrankin Gustafin johtama joukko ajoi koulun pihalta isommat pojat kadulle lumipallosateella. Innoissaan pieni sotapäällikkö ei huomannut lähestynyttä hevosrekeä, kierähti hevosten jalkoihin ja sitten reen alle. Lumikinoksesta kömmittyään hän heitti vielä lumipallon vihollisen perään. Silminnäkijöille ylpeä Gustaf ilmoitti: ”Nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali.” Hän oli silloin ensimmäisellä luokalla.


Luin yömyöhään Markus Similän Pienet suuret suomalaiset - Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva, 2009) ja olin aivan viehättynyt! Tätä kirjaa on odotettu. Yksiin kansiin on koottu kertomuksia suomalaisten merkkihenkilöiden lapsuudesta ja kuinkas nyt sattuikaan, henkilövalinnat ovat napakymppi. Ketä nyt ei kiinnostaisi tietää, kuinka villi marsalkka Mannerheim oli lapsena, miten käytös jo tuolloin kertoi tulevasta tiestä tsaarin ratsuväkikaartiin. Tai kuka ei haluaisi tietää, miten saattoi Juhani Ahosta, pietistisen lapsuuskodin vekarasta tulla suuri kirjailija, kun kotona sallitut lukemiset olivat vain Genoveva ja Turmiolan Tommi. Ja kukapa ei haluasi tietää, kuka suurnimistämme kasvoi täysin naisten hellimänä, josta saattoi syntyä osa herran tulevasta charmista:


Isän kuolema muutti kaiken. Leskeksi 27-vuotiaana jäänyt Maria Sibelius omisti koko loppuelämänsä lapsilleen, joista nuorin ei ollut vielä syntynyt. ”Äitini oli kodin hyvä enkeli”, Jean Sibelius kiittää. ”Tuntui siltä kuin hänen ainaisena ajatuksenaan olisi ollut, ettei hänen kärsimänsä menetys saa synkentää isättömien lapsuutta.” Perhe muutti äidinäidin, leskiruustinna Catharina Borgin taloon Hämeenlinnassa. Kesät vietettiin ruustinnan huvilalla Sääksmäellä tai Loviisassa, missä isän suvun taloa emännöi isänäiti Catharina Sibelius yhdessä tyttärensä Evelinan kanssa. Janne varttui siis naisten hellässä huomassa.


Kirja on taidolla tehty, sillä mikään kohta ei petä: kerronnan viehkeys vei minua, piirroskuvat liikuttivat ja ihastuttivat, vanhat valokuvat kiinnostivat ja olivat ennen näkemättömiä ja kullekin henkilölle oli annettu oma lukunsa täydelliseen tietokirjatyyliin: kunnon pää- ja väliotsikot, selkeä, kursiivilla kirjoitettu ingressi, itse kertomukset ja lopussa tietoisku, mihin nämä villit tai kovan kohtalon vekarat olivat ehtineet elämän tikkailla kivuta, mitä suuria saavutuksia, ikuisia merkkejä Suomen historiaan jättää. Myönnän, että kirja liikutti minut kyyneliin ja kyynelehtien kirjoitan nyt tätäkin…Siis kirja ei ole surullinen vaikka Aleksis Kiven kouluajan nälkä kauhistuttikin, kun kohta taas saat jo nauraa Minnan ja miehensä lehtori Ferdinard Canthin yhteiskuvaa, jossa nuorella neidolla näkyy niin itsekäs ja uhmakas ilme, että ihme oli koko avioliitto! Minna kun ei olisi ollenkaan halunnut avioliittoon! Tässä kirjassa on nyt vain Se Jokin!


Mikäli Markus Similä, tunnettu kirjailija, lehtimies sekä radio- ja TV-toimittaja on teoksen henkilöt valinnut, on hän nero, sillä tästä kirjasta tulee ikihitti! Kirja kertoo seuraavien henkilöiden lapsuudesta, nuoruudesta ja myös saavutuksista myöhemmin: Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Minna Canth, Paavo Nurmi, Juhani Aho, Oskar Merikanto, C.G.Mannerheim, Tauno Palo, Eino Leino, Tove Jansson ja Urho Kekkonen. Kuvassa veljekset Carl ja Gustaf Mannerheim vuonna 1875.


Tauno Palo oli järkyttävän komea jo hyvin varhain, eikä hänestä näkynyt lyhyt lapsuus, joka oli siihen aikaan työläisperheissä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mutta lahjakkuus lyö itsensä läpi vaikka kallion, mistä ehkä selvin esimerkki on Aleksis Kivi. Tauno Palon näyttelijänlahjat eivät voineet jäädä piiloon, sillä tähdeksi ei opiskella eikä tähteä voi tehdä: Tähdeksi synnytään.

Eino Leino on kansan sydämissä Suomen kansallisrunoilija. Siinä missä prinsessa Diana oli Sydänten Prinsessa, Eino Leino on Suomalaisen Sielun tulkki. Pienelle Einolle koulunkäynti oli helppoa, vaikka hän käyttikin aikaansa enemmän kaunokirjalliseen lukemiseen kuin koulukirjoihin.


Valojen sammuttua hän ahmi kirjoja salaa oven raosta tulevassa hämyssä ja aamuisin ennen muiden heräämistä. Nuori mies paukutteli silloin Walter Scottin ja Alexandre Dumasin historialliset romaanit ja Topeliuksen Välskärin kertomukset. Myös runouteen hän tutustui oppilaskirjaston valikoimasta, jossa oli tuolloin 450 kirjaa.


Tämäkin kolahti, sillä minä luin talvella taskulampun valossa peiton alla venäläiset klassikot ja suvella ison vaahteran oksien piilossa Välskärin kertomukset. En mitään kuullut, kun minua huudettiin, sillä olinhan ihan muualla…välskärin seikkailuissa.


Mutta ah!, Janne, tuo meidän kansallissäveltäjämme, joka ensin vain rakasti näyttelemistä, kunnes viulu vei nuoren miehen. Kova oli kuitenkin opiskelujen alku, sillä äidinäiti ei olisi antanut mitään ymmärtämystä, jos olisi poika posetiivariksi ryhtynyt, niinpä aloitti Janne opintonsa yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, jotta perhe ei pettyisi. Hän kuitenkin kirjoittautui myös ylimääräiseksi oppilaaksi musiikkiopistoon, jossa opiskeli viulunsoittoa ja musiikin teoriaa. Ja seuraamukset me tiedämme: hänestä tuli maailmalla tunnetuin suomalainen säveltäjä, joka sai taiteilijanimensä 1860-luvulla Havannassa kuolleelta merikapteenilta!

Minulle Suomen kansallislaulu on Finlandia, jonka soittamisen venäläiset yrittivät kaikin tavoin kieltää sorron vuosina. Suomalaiset kuitenkin janosivat kuulla juuri Finlandiaa, jolle sitten keksittiinkin peitenimi. Konserttisalit olivat täynnä ja venäläisiä tarkkailijoita jaksoi hämmästyttää, että aina tietyn kappaleen jälkeen suomalaiset nousivat seisomaan…


Kiitos Janne Finlandiasta ja Valse Tristestä, maailman kauneimmasta ja surumieleisimmästä valssista, jonka siivittämänä Susanna Rahkamo ja Petri Kokko luistelivat kultaa. Kiitos Markus Similä ja Minerva, että annoitte meille mahdollisuuden mennä rakastamiemme taiteilijoiden ja muiden suuruuksien lastenhuoneisiin ja leikkitanhuville. Kultamitali tuli!

Valse Triste

14 kommenttia:

  1. Tämä onkin sopiva uusinta tähän päivään! Jos en väärin muista, selailin tätä kirjaa vanhempieni luona ja uppouduin muutamaan lapsuudenkuvaukseen. Kiinnostava kirja - lapsuus on suurin selite sille, mitä meistä kaikista kasvaa.

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintoinen kirja! suurmiesten-ja naisten laspuudesta on aika vähän musta kirjoitettu kirjoja :)

    VastaaPoista
  3. Lumiomena, tämän kirjan uusin joka itsenäisyyspäivä ja myös suomalaisen kulttuurin päivänä ellei muisti petä. Varmistin juuri kustaantajalta, että kirjaa on koko ajan saatavilla.

    Nimenomaan lapsuus kiinnostaa, sillä niin monella on silloin jo merkkejä tulevasta suuruudesta.

    Minä aivan rakastan tätä kirjaa...


    Akissfromthepast, niitä kirjoja on todella vähän. Tämän luulisi sinua kiinnostavan, sillä jokainen tarina on menneen maailman tuulahdusta.

    VastaaPoista
  4. Hyvää suomalaisen kulttuurin päivää toivottelen Sinulle Leena ja kaikille lukijoillesi ! Lapsuustarinat ovat aina kiinnostavia. ja Tässäkin palasin omaan lapsuuteen eli muistan hyvin minkä kokonaisen kirjan olen lukenut ensimmäisenä;lainasin sen koulun kirjastosta kotiin ja luin ihan itse! Ja myöhemmin kun uppoutui kirjojen maailmaan niin ettei nähnyt eikä kuullut mitä ympärillä tapahtui!

    VastaaPoista
  5. Lainasin tämän kirjan aikoinaan kirjastosta ja pidin. Nyt taítaa olla uudelleen lukemisen aika. Niin hienosti toit kirjan parhaat palat esille. Juuri Sibeliuksen, Mannerheimin ja Minna Canthin lapsuusajan kuvaukset ovat tämän teoksen mielenkiintoisimmat. Kiitos.

    VastaaPoista
  6. Helena, kiitos samoin Sinulle!

    Nyt sinä jätit kertomatta, mikä se kirja oli?

    Lukevalla ihmisellä ei ole ikinä tylsää!

    Minttuli, osta omaksi. Tätä saa, tarkistin juuri.

    Varmaan arvaat, että minun vaikuttajahenkilöni ovat Leino, Mannerheim ja Sibelius. Tästä kirjasta moni löytää omansa.

    Ole hyvä ja mukavaa suomalaisen kulttuurin päivää Sinulle!

    VastaaPoista
  7. Valse triste menee aina mun luihin ja ytimiin. Mielenkiintoinen on tuo kirjakin.

    VastaaPoista
  8. Allu, mulla ihan sama. Ja kirja tietty, on kuin suomalaisuuden aito ylistys. Meillä on todellakin jotain mistä olla ylpeitä.

    VastaaPoista
  9. Olen pahoillani lähettämästäni asiattomasta viestistä. Jos minulla on huono olla, ei sitä pitäisi purkaa sinuun, jota kenties jollakin tasolla kadehdinkin. Anteeksi.

    VastaaPoista
  10. Se kirja oli Annikki Setälän Pikkunoita vuodelta 1959. En tietysti muista mikä painos oli jonka luin. :)

    VastaaPoista
  11. Anonyymi, arvasin, että sulla on paha olo. Jos haluat, voit meilata minulle. En tuputa sinulle mitään, mutta voisin valottaa elämää kuvien takana. Ja ehkä auttaa, jos mahdollista. Olet ehkä bloggari...nuori...Minulla on ollut monta kertaa tosi paha olo. Voisin ehkä auttaa. Mieti tätä kaikessa rauhassa♥

    VastaaPoista
  12. Helena, kirja taisi olla jännittävä, koska muistat sen noin hyvin. Siis vaikuttava. Minulle se oli Iiris rukka.

    VastaaPoista
  13. Miten olenkin onnistunut menemään tämän kirjan ohi? Ihastuttavaa. Ja kiitos!

    VastaaPoista
  14. Elma Ilona, ole hyvä! Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

    VastaaPoista