torstai 30. kesäkuuta 2011

LOMA!, MIKÄ IHANA SANA


Hei!

Nyt se iski, lomamieli. Jään nyt lomalle ja aion nauttia, nauttia, nauttia. Olen myös loman akuutissa tarpeessa. Ellette usko, kysykää Sinisen linnan Marialta...

Saan viikonloppuna vieraaksi ehkä blogini pitkäaikaisimman lukijan eli Jaelin sieltä kaukaa Israelista. Kun hän lähtee, saapuu Bessu ja Alfauros on jossain reissussa. Sen jälkeen alkaakin perheloma ja myös nuorisomme saapuu meitä ilahduttamaan. Ja sitten onkin jo se viikko, kun minä ja Bessu pakkaamme kolme tenavaa autoon ja lähdemme kohti Särkänniemeä...samalla reissulla ostetaan kummipojalle reppu, sillä Karri menee jo epulle. Ja sitten alkavat minun ja Alfauroksen lepakkoyöt, jolloin...

Siis kaiken olen nyt teille kertonut ja Savonlinnan ooppera ei nyt ole sattuneesta syystä ohjelmassa, mutta ei se sieltä minnekään katoa...Olavinlinna. Ja oopperajuhlat.


Luenkin, mutta hidastettuna. Katsoin eilen pinoa ja jokin vain veti minut erääseen tiiliskividekkariin, mutta dekkariin, jota edes Susa ei arvaa;-) Miksi nyt dekkari, vaikka eräs aivan muu kirja on kiinnostanut ja joka on jo näkynyt muutamassa blogissa? Siksi, että jännitys on  yksi parhaita relaxanttejani. Kunnon dekkaria ei voita mikään muu kuin uiminen ja...hitsi!, mikä se yksi juttu nyt olikaan...
Nyt tiedätte kaiken, kaiken...Kiitän teitä matkasta, jota olemme yhdessä kulkeneet ja toivon, että jatkamme vielä yhden kierroksen. Noin 300 kirjaa runsaassa kahdessa vuodessa on matka, jota ei tehdä yksin!

Sinä blogini lukija, joka nyt parhaillaan heräät sairaalassa leikkauksen jälkeen, toivotan sinulle pikaista ja innostunutta toipumista!

Sain taas aamulla varhain puutarhassa kun olin Hänen Majesteettiansa palvelemassa, aivan loistavan istutusidean ja sen toteutan ensitilassa. Kaikki liittyy nyt kärhöihin ja...metsämansikoihin. 

Toivotan teille metsämansikkasuukkoja, rentoutumista yksin ja yhdessä, paljon uimista ja kohtuudella aurinkoa! Kaikkien Aistien Juhlat ovat alkaneet!

♥:lla Leena Lumi
Punaisen Narttukuningattaren Hoviväki

Play it again 

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

MAALAISUNELMIA - SISÄLLÄ JA ULKONA

Anna Örnbergin Maalaisunelmia sisällä ja ulkona (Inred lantlig inne & ute, WSOY 2011, suomennos Eija Kämäräinen) on unelmakirja hänelle, joka haluaa omin käsin sisustaa kotiaan, mökkiään tai puutarhaansa suosittuun shabby chic -tyyliin. Shabby chic -tyyli on rappioromanttiikan ja sievän syleily, jossa kaunis ja romanttinen kohtaa kuluneen, ruostuneen tai muutoin ajan patinoiman.

Kirja herättää heti huomiota erittäin kauniilla kansikuvallaan ja sen jälkeen kiinnostavalla, mattapintaisella kuvituksellaan, joka nostattaa romantiikan nälkää ja saa jopa minut suunnittelemaan ryhtymistä näihin askarteluihin, jotka itse asiassa eivät vaikuta kovinkaan vaikeilta. Tästä kirjasta minulle tuli mukavasti mieleen suosikkini sisustus/askartelukirjoista eli Ajan patinaa. Maalaisunelmia kuvitus on valokuvaaja Tommy Durathin taidonnäytettä ja kuvat on otettu monien yksityishenkilöiden kodeissa ja puutarhoissa.

Micken ja Sofian koti on mainio esimerkki sekä shabby chic -tyylistä että myös nykyakaisuudesta. Sofia hankkisi mieluiten vain aitoa, hyvin vanhaa tavaraa kotiinsa, mutta sellaisen löytäminen on joskus kuin lottovoitto tai sitten liian kallista, koska monet muutkin haluavat aitoa ja hyvin vanhaa. Tähän tulee avuksi vanhojen jäljitelmät sekä Sofian ja Micken tapauksessa se,että Micke on puuseppä. Kun selailin kirjaa ensimmäisen kerran kiinnitin heti huomiota heidän kauniiseen keittiöönsä, jossa kaunis katto on tehty kuluneista vanhoista leveistä lattialankuista. Maalaistyyliset keittiökalusteet ovat Ikeasta.



- Tämä on koko ajan tasapainoilua entisaikain charmin ja nykypäivän käytännöllisyyden välillä. Arjen on pakko sujua, ja emmehän me kaikesta huolimatta elä enää 1800-lukua. Sitä paitsi monet tekniset laitteet ja tarvekalut toimivat mukavina vastakohtina vanhoille elementeille. Niinpä meillä voi aivan hyvin riippua ruokapöydän yllä kodikas öljylamppu, koska kattoon asennetut kohdevalaisimet takaavat tehokkaan yleisvalaistuksen.

Hauska juttu on Lenan ja Perin luona vierailu, jonka otsikko on Vanha rakkaus ei ruostu. Juttu on täynnä rakkautta ruosteeseen ja onpa heillä oikein ruostehautomokin! Kaiken lisäksi luku sisältää vinkkejä, miten ruostetta voidaan jouduttaa. Tämän pariskunnan motoksi sopii vaikka:' Rakkaus vanhaan ruosteeseen ei katoa koskaan.'

Kaikkein eniten viehätyin kirjassa Carinan ja Kenin kodissa, jossa mm. uskallettiin antautua väreille. Ja näin heidän kodistaan:

Vehreyden seassa lymyävä 1700-luvun ihastuttava säteritila on todellinen maalaisidylli. Juuri tällaisesta rauhasta, kodikkuudesta ja kauneudesta monet meistä haaveilevat. Kaikki ei ole tietenkään aina näyttänyt yhtä hurmaavalta...

Ja sitten kerrotaan miten heidän kotinsa kauneus on syntynyt. Kaikki kalusteet on rakennettu mittatilauksena paikan päällä, joten joka soppi on saatu hyödynnettyä. Huoneet ovat korkeat ja valoisat ja kaikki ei ole pelkästään valkoista, vaan myös väreille on annettu mahdollisuus. Ruokasali henkii hillittyä eleganssia, jossa väriskaalana toimivat valkoinen, vaalea beige, tumma pellava ja himmeä kulta.  Ja miten sattuikaan, kirjan kansikuva on heidän portaikostaan, jossa eteishalliin on saatu mahtumaan mukava leponurkkaus. Tulee mieleen aivan englantilaiset ikkunapenkit, joita olen aina ihaillut. Makuuhuoneessa on järisyttävän kaunis liinavaatekaappi, joka onkin uusi. Se on vain saanut ylleen valkoisen maalin. Ja makuuhuone on kuin unelmaa...

Tämä kirja on hyvin runsas ja antava. Valasimia päällystetään virkatuista liinoista ja heti tuli mieleen kokeilla, sillä tuntui tosi helpolta ja olisi uniikkia.  Lasikuistilla pidetään kahvikekkereitä, valmistetaan kerrostarjotin, tehdään taikatemppua tapeteilla, sisustetaan pihaa hyödyntämällä sisällä aikasemmin palvelleita vanhoja huonekaluja, valmistetaan istutuspöytä, mikä olisikin tarpeeseen!, ja tehdään kirpputoritavarasta ylellisyyttä. Kirja kulkee vuodenaikojen matkassa ja niinpä päädymme rautalangasta vääntäen jouluun, juhlaan joka on monille se odotetuin.

Maalaisunelmia on lumoava kirja antaa ja saada lahjaksi. Ulkoasun tyylikkyys tuo ripauksen sitä uniikkia ylellisyyttä, jota löytää juuri shabby chic-tyylistä, jossa mukana on ajaton nautinto: Kaunis esine ei tunne ikää, se vain on kaunis ja antaa nauttia itsestään.

*****

Tähän oli tarkoitus tulla kuva Micken ja Sofian keittiöstä sekä Carinan ja Kenin makuuhuoneesta, mutta bloggeri temppuilee taas. Liitän ne myöhemmin, jos onnistaa.  

SUURI SEIKKAILU, SINTTU

Jos minun pitäisi valita kaikkein mieluisin lasten ja nuorten kirjasarja, se olisi Sinttu-sarja. Tämä Lin Hallbergin kirjoittama ja Margareta Nordqvistin kuvittama kirjasarja, joka kertoo ponityttö Elinasta, hänen perheestään ja ystävistään, Siltakylän ponitallista ja tietenkin poneista ja etenkin Elinan suosikkiponista Sintusta, valloittaa varmasti myös aikuisia ja varsinkin ponitallilla lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa viettäneitä.

Lin Hallbergin ja Margareta Nordqvistin seitsemäs kirja Suuri seikkailu, Sinttu (Äventyr med Sigge, Tammi 2011, suomennos Marvi Jalo) alkaa Elinan yhdeksänvuotissyntymäpäivistä. Kesä alkaa olla lopuillaan ja takana on oikea ponikesä. Tarkoitus on pitää syntymäpäiväjuhlat vasta kun koulu on alkanut, mutta mummi, vaari, Inka, Erkki ja Simo saapuvat yllätysvieraina. Mummin ja vaarin lahjapaketista löytyy tietokirja hevosista ja mummin ompelema kaunis leninki. Inkan ja poikien paketti on iso pahvilaatikko, jonka sisältä löytyy aina vain uusi, vähän pienempi laatikko kunnes…


Tervetuloa
seikkailuratsastukselle!
Lauantain ja sunnuntain
välisenä aikana 13. ja 14. päivä
elokuuta


Ja tästä alkaakin sitten tarina, jonka alku ei näytä kovin lupaavalta, sillä äidin piti lähteä mukaan seikkailuratsastukselle Inkan avuksi, mutta yllättäen isän työkiireet estävätkin häntä hoitamasta pikkusisko Linneaa…


- Voinhan mä ratsastaa yksinkin, Elina päättää. – Ei mua pelota yhtään.


- Ei, se on liikaa vaadittu. Ei Inkalle voi kaikkea vastuuta sälyttää.


Äiti ravistaa tiukasti päätään.


Hän sanoo, että Elina on jo iso tyttö. Elinan täytyy ymmärtää, ettei aina käy niin kuin itse haluaa.


- Mä en halua, että mulla on pikkusisko!


Elina kiljuu juostessaan raput ylös huoneeseensa.


- Äiti on tyhmä! Linnea on tyhmä! Aina Linneasta on pelkkää riesaa.


Elina painaa päänsä tyynyyn ja purskahtaa itkuun.


Nyt huomaamme, että Lin Hallberg aikoo kuljettaa tarinaa aidosti Elinan ikäkausimuutosten läpi, toki suloisessa ponien tuoksuissa ja tunnelmissa. Elina nimittäin tekee jotain, mitä ei ikinä ennen. Pienessä tapauksessa on paljon hellää opetusta ja jälleen Lin kirjoittaa niin, että tuntuu hyvältä. Ja kun kehun kirjoittajaa, pitää muistaa mainita nyt oikein erikseen, että Margaretan kuvat ovat herkkiä, mutta kannet ovat timanttia. Pidän etenkin tämän uuden Sinttu-kirjan tummasta kannesta, jossa ei ole synkkyydestä tietoakaan.


Suuren Tragedian jälkeen seikkailuratsastus kuitenkin toteutuu ja kaikki telttailuun liittyvät jännittävät kuviot aavehevosineen päivineen. Edes paluumatkan sade ei haittaa, vaan siitäkin ratsastuksenopettaja Inka keksii tehdä hauskan leikin, joka on kuitenkin samalla valmennusta selviytyä ponien kanssa kaikissa tilanteissa, sillä onhan varsin selvää, että Elinasta on tulossa Sintun hoitaja, kunhan hän ensin täyttää kymmenen vuotta.


Elinan paras kaveri Maikki palaa Gotlannin lomaltaan, jonka aikana on saanut ratsastaa russilla, ponilla joka on paljon isompi kuin Sinttu. Tytöt alkavat kilpailla kokemuksillaan ja jälleen muodostuu tyttöjen välinen pieni kateusriita, mutta sekin saadaan sovittua. Ja kuten Sinttu on paras! kirjan yhteydessä aavistin, niin Inkan pojalla Erkillä ja Elinalla on todella kivaa yhdessä. Tässä kirjassa he päättävät kerran vielä ratsastaa yhdessä preerialle!

En ollenkaan tiedä Sinttu-sarjan kohderyhmää, enkä välitäkään tietää: Kerran ponityttö, aina ponityttö, nämä kirjat ovat hänelle tuokioita, jotka kantavat mukanaan ponitallin tuoksuisia muistoja, pienen hevosen lurppahuulia, hörinöitä, yhteistä hengitystä, pukitteluja, ratsastuspäiviä niin sateessa kuin lumessa vaeltaen tai kiitolaukkaa syysniityillä liitäen…

...ja tällaisina hellepäivinä kuin nyt, onnekkain oli hän, joka sai ratsastaa Sammyn mereen.

*****

Olen tehnyt tästä sarjasta myös Torstaina nähdään, Sinttu, Hieno hyppy, Sinttu, Kiva leiri, Sinttu ja Sinttu on paras!

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Katkarapusalaatti - helposti ja herkullisesti

Tässä tämä nopea, helppo ja herkullinen katkarapusalaatti. Määrät ovat minulla aina vähän näppituntumalla, mutta...

Tästä syö neljä tai kaksi kahdesti:

450 katkaravun pyrstöjä sulatetaan ja valutetaan
jääsalaattia kerä
rucolaa maun mukaan
kurkku
2 pientä purkkia pienipalaista ananasta
kirsikkatomaatteja
(1 punasipuli)
4 keitettyä kananmunaa

Kurkku pilkotaan, kirsikkatomaatit puolitetaan, salaatti revitään, rucola samoin,  ananakset valutetaan. Ainekset sekoitetaan valutettujen katkarapujen kanssa. Jos haluaa sipulin, se tietysti silputtuna. Päälle pitkittäissuunnassa puolitetut kananmunat, jotka on keitetty niin, että keltuainen on kostea. Kananmunaa lasketaan aina yksi per ruokailija.

Kastike
1 prk kermaviiliä
1 pss Estrella Tzaziki Dipmix

Mieluiten jo edellispäivänä sekoitetaan Tzaziki Dipmix kermaviiliin ja laitetaan jääkaappiin tekeytymään.

Valmistin aikaisemmin tzazikin oikeaoppisesti, mutta kun serkkuni vinkkasi tästä Dipmixistä, se oli helpotus, johon heti tartuin. Ja maku on todella erinomainen.

Sitten vain lisäksi patonkia tai paahtoleipää, jos siltä tuntuu. Juomana jäävesi tai viileä valkoviini.

Tämä on meillä yksi niistä kymmenestä 'vakiosta', joita syödään aina vain ja kelpaa myös nuorisolle sekä lapsille.

Guten Appetit!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

VALMISTELEN TEITÄ HITAASTI, MUTTA VARMASTI...

Hei!

Valmistelen teitä hitaasti mutta varmasti tuleviin suvipausseihini, joita tulee ainakin kolme. Jo torstaina tai perjantaina iskee ensimmäinen, sillä alan valmistautua ottamaan vastaan blogiystävää kaukaa. Silloin en lue yhtikäs mitään, korkeintaan ravintolan ruokalistaa;-) Toinen paussi on kun eräs toinen ystäväni saapuu meidän traditioksi muodostuneelle kahden keskiselle suven vietollemme ja kolmas onkin sitten jo Alfauroksen kesäloma, jolloin pidän itseni PÄIVIÄ poissa koneelta ja blogistaniasta.

Sitä ennen kuitenkin tarjoan yhden helpon kesäruoan, jota eilinen yllätysvieraani kehui ja pyysi ohjetta. Nyt siitä meilasi eräs blogiystävä ja kysyi sitä myös. Miksen saman tien jaa sitä kaikille. Tarkoitus on myös tehdä postaus kärhöistä ja kirjoja tippuu sitä mukaa kuin valmistuu. Tällä viikolla ainakin yksi suloinen vielä, parhaassa tapauksessa kaksi. Ja se Ian McEwanin kirjojen taltiointi palkkiin on vieläkin tekemättä...

Siis varsin etuaikainen suvi. Kirsikkapuissa raakileita, ahomaniskat kypsiä, karviaisen raakileet ovat jo suuria, digitalikset kukkivat, eivätkä koskaan ennen kesäkuussa meillä, syreenit, myös puistosyreenit ovat ohi...Maailmankaikkeuden nopein suvi!?

teidän
Leena Lumi

JON BON JOVI

Hän on rocklaulaja, jota on sanottu ystävälliseksi, mutta varuillaan olevaksi, pidättyväiseksi, mutta hyväntekijäksi, orjapiiskuriksi, suorasukaiseksi, aikatauluttajaksi, työnarkomaaniksi ja karismaattiseksi.

Hänet on valittu yhdeksi maailman viidestäkymmenestä kauneimmasta ihmisestä, hänet on valittu maailman seksikkäimmäksi rocktähdeksi, hän on laulaja bändissä, joka on myynyt 120 miljoonaa levyä. Hän on neljän lapsen isä, sanoittaja, laulaja, joka on edelleen avioliitossa saman tytön kanssa, johon rakastui jo koulussa, hän on työläistaustainen, italialaisjuurinen mies New Jerseystä, joka yrittää olla vaatimaton, mutta on hulluna urheiluautoihin ja omistaa useita asuntoja. Toisaalta hän on tunnettu filantrooppi, joka tukee runsaalla kädellä useita avustuskohteita, eikä ikinä unohda mistä on lähtöisin. Hän laulaa yhtä hyvin savuisissa kapakoissa kuin suurilla areenoilla. Hänen nimensä on Jon Bon Jovi.

Laura Jacksonin kirja Jon Bon Jovi (Jon Bon Jovi – The Biography, Minerva 2011, suomennos Jere Saarainen ja Katri Tenhola) tarjoaa meille runsaan katsauksen John ja Carol Bongiovin 1962 syntyneeseen esikoiseen, jonka oikea nimi on John Francis Bongiovi. Tuntuu ettei pienintäkään kiveä ole jätetty kääntämättä, kun saamme kronologisesti seurata yhden maailman legendaarisimman laulajan elämää ja etenkin uraa. Kirja välittää tarkkaa faktaa ja tarjoaa sopivin välein herkullisia nyansseja Jonista, bändin pojista, kiertue-elämän tapahtumista sekä niistä lukuisista muista kuuluisuuksista, joita kirjassa kiitettävästi tapaamme. Jacksonin kirja on Jon Bon Jovi –fanin unelmaa, sillä jokaisen levyn synnystä aina singlelevyjä myöten annetaan tarkat syntytiedot. Jon on myös sanoittaja ja kirjassa tuodaankin esiin paitsi Jonin omia sanoitussessioita myös miten syntyivät monet biisit yhdessä kitaristi Richie Samboran kanssa.

Jonin vaimoa Dorotheaa, jonka kanssa laulajalla on neljä lasta, tuodaan esiin juuri sopivasti. Kirjan alussa Jon kertoo, miten häntä alkoi koulussa kiinnostaa tummatukkainen tyttö Dorothea Hurley ja tämän myötä koulusta piittaamaton Jonkin alkoi olla tunneilla hereillä. Jon muistelee:


Hän oli minulle kaikki kaikessa – luokan villein tyttö, joka saapui tunneille aina myöhässä.


Jonin ihailu ei jäänyt vaille vastakaikua, sillä kohta he olivat erottamattomat. Kun muut viihtyivät koulun bileissä, tämä nuoripari kuunteli musiikkia pimenevällä rannalla. Ja mikä parasta, he ovat edelleenkin yhdessä toistensa kanssa!

Bon Jovin jäsenillä oli pitkät avioliitot, mutta lopulta vain Jon ja Dorothea olivat ’tähtiin kirjoitetussa liitossa.’ Jopa Richie Samboran avioliitto näyttelijä Heather Locklearin kanssa päättyi eroon yhdentoista vuoden jälkeen. Jon tosin heittää rennosti huulta omasta avio-onnestaan väittämällä ’että pelkää karateopettajavaimoaan niin paljon ettei uskalla aiheuttaa ongelmia heidän liittoonsa.’


Bon Jovi koostui siis Jonista laulajana sekä Richie Samborasta kitaristina. Rummuissa oli Tico Torres, basistina Alec John Such ja pianistina David Bryan. Alusta alkaen oli selvää, että Jon on johtohahmo ja myös kantoi suurimman vastuun. Sekin oli alusta selvää, että Bon Jovista ei tulisi kriitikoiden lemmikkiä, mutta Richie Sambora huomautti:


Kriitikot saavat levyt ilmaiseksi. Muut maksavat niistä. Luotamme enemmän yleisömme mielipiteisiin.

Bon Jovi ’näytti näreet’ ja nousi maailmankuuluisuuteen mielettömällä keikkatahdilla, jossa ei lomia tunnettu. Ei ennen kuin oli koettu ensimmäinen loppuun palaminen, joka melkein tuhosi poikien tähän asti saumattomasti toimineet suhteen. Myös Jon oli täysin lopussa ja Dorothean mielestä terapian tarpeessa:


Kolmen ja puolen vuoden takaisen Slippery When Wet –levyn ilmestymisen jälkeen tahti oli ollut niin kiivas, että Jon oli ollut pudota kyydistä. Hän oli ruoskinut itseään epäinhimillisiin suorituksiin, ja kun New Jersey –kiertue tuli päätökseensä, Jon oli puolikuollut.


Dorothean luokse palasi loppuun palanut ja masentunut rocktähti, jolla oli kaiken lisäksi paha ahtaanpaikan kammo. Jon meni paniikkiin esimerkiksi joutuessaan astumaan hissiin, eikä hän voinut hallita pelkoaan mitenkään.


Bändi nousee kuitenkin ylös kuin Fenix-lintu tuhkasta, säilyttää oman tyylinsä joltisenkin samana vaikka Nirvanan Smells Like Teenspirit ja punkrock ovat tulleet jäädäkseen. Menestys ja vauraus seuraavat työtahtia, jossa ’pojat’ jo kuitenkin osaavat pitää myös lomia. Kaikille on tärkeää perhe ja lapset. Rankasta maineestaan huolimatta, rockelämä ei vie ainakaan Jonia huumeisiin, vaan hän alkaa kuntoilla ja muutenkin huolehtia jaksamisestaan. Hän innostuu myös näyttelemisestä ja ottaa vastaan useitakin rooleja, jotka kaikki tuodaan kirjassa esille. Myös yksittäisten levyjen taustoja valotetaan herkullisesti. Esimerkiksi hittisingle Always julkaistiin syyskuussa 1994, juuri kun Jon joutuu antamaan potkut Alec John Suchille…Always on myös mukana kokoelma-albumilla Cross Road:The Best of Bon Jovi, josta se päätyikin heti brittilistan kärkeen ja loppu onkin tämän balladin romanttista ja menestyksellistä historiaa.

Kirja on sopivan kokoinen tietopaketti kaikesta mikä liittyy ilmiöön Jon Bon Jovi. Sopivankokoisuus on subjektiivinen käsite, mutta minulle se on 200-300 sivua kiinnostavuutta ja tämä kirja täytti tuon tarpeen erinomaisesti. Luin tosi innokkaana jokaisen levyn historian, sillä tässä on tilaisuus päästä kulissien taakse. Myös kirjan valokuvat kuljettavat mukana Bon Jovin kasvussa yhdeksi maailman suosituimmaksi bändiksi. Ja kuten Oprah Winfreyn elämänkerrassa, tässäkin painotettiin, miten paljon sinnikkäästi ahkeroinut ihminen on jakanut menestyksestään myös heikompien hyväksi panostaen miljoonia ja taas miljoonia vaikka tyttöjen kouluttamiseen Afrikassa kuten Oprah tai antaen apua vammaisurheiluun ja moneen muuhun kuten Jon. Onpa Jon Bon Jovi ollut mukana myös Oprah Winfrey –televisio-ohjelmassa, jossa luovutti miljoonan dollarin sekin hirmumyrsky Katarinan uhrien auttamiseksi. Menestys ei ruoki itsekkyyttä, niillä, jotka muistavat, mistä ovat kotoisin.

Jon Bon Jovista kuullaan varmasti vielä paljon, sillä Jon on sanonut:


En pelkää epäonnistumista. Pelkään paikallaan pysymistä.

Always 

maanantai 27. kesäkuuta 2011

BUNKKERI

Pidä hänet suopeana, tarvitset häntä vielä. Peli alkaa ja minä melkein nautin siitä.

Nämä kaksi lausetta ovat kuin kaiken ydin Andrea Maria Schenkelin uusimmassa kirjassa Bunkkeri (Bunker, Gummerus 2011, suomennos Leena Vallisaari). Schenkel on tunnettu eleettömästä kirjoitustyylistään, jossa kuin uutislähetyksessä vain todetaan kauheudet. Tässä tyylissä häneltä on ilmestynyt loistava Hiljainen kylä sekä kiitettävä Tapaus Kalteis. Näihin verrattuna on kiinnostavaa huomata, miten eri alueilla Schenkel kauhuaan kuljettaa, sillä vielä ei ole toistosta tietoakaan, vaan nyt kauhulla on aivan uudet värit ja muoto. Nyt Paha ei aja polkupyörällä pitkin kylän raittia, vaan lymyilee talossa, jossa on bunkkeri ja sen väri on pimeys. Kauhu on pirstaloitunutta ja kertoo tarinaa milloin Naisen, milloin Miehen sisäisistä tunnoista, mutta niin, että Lukijan on helppo arvata kumpi on äänessä.

Alussa Nainen on Uhri ja Mies Sieppaaja. Takaumat lapsuuteen eivät mairittele Naista, kun taas Lukija alkaa helposti siirtyä jopa Sieppaajan puolelle kerronnan ja lapsuuden muisteluiden edetessä.

Istun suurella puulaatikolla ja katson ylös. Hän kulkee edestakaisin. Edestakaisin. Edestakaisin, samalla tavalla kuin äiti. Isä telkesi äidin yhä uudestaan sisään. Parin viikon välein äiti oli tuolla ylhäällä. En tiennyt, mitä hän oli tehnyt. Enkä uskaltanut kysyäkään. Isä oli varmasti oikeassa. Isä oli aina oikeassa. Toisinaan kuulin, kun äiti ja isä riitelivät. He huusivat toisilleen. Silloin painoin aina kädet korvilleni ja lauloin kovalla äänellä, ettei minun olisi tarvinnut kuulla. Ehkei äidillä ollut mitään sitä vastaan, että hänet teljettiin yläkertaan, ainakaan isä ei silloin voinut lyödä häntä.


Kirjan kahden kertojan lisäksi tarinaa kutoo Ulkopuolinen, joka selostaa sairaalassa tapahtuvaa vaikeaa kirurgista operaatiota, eikä Lukijan anneta tietää, kuka on Potilas. Näin tarina leikittelee kolmella isolla sirpaleella, joiden joukossa kahden selvästi sairaan mielensirpaleet, sillä niin Nainen kuin Mies ovat kokemustensa summa ja Uhrista ei ole tietoakaan ennen kuin viimeinen piste on saavutettu ja senkin jälkeen mieleen jää kytemään todella ikävä epäilys, että joku on pelannut peliä, jota halusi ja hinnasta viis.

Vertaan Schenkeliä vain Schenkeliin ja tällöin Hiljainen kylä on ylittämätön ja minulle nyt jopa jo maaginen, sillä se on elämäni ainoa ja ensimmäinen kirja, joka on kadonnut! Ilmeisesti vaikutuin kirjasta niin paljon, että se katsoi parhaaksi poistua elämästäni…Tapaus Kalteis miellytti minua poliisiraportoinnin tapaisella, hieman etäännyttävällä tyylillään, joka vain lisäsi tapahtumien uhkaavaa varjoa, jolla oli pyöräilevän ukon muoto. Bunkkerissa Schenkel selvästi kikkailee tyylillä, haluaa erota aikaisemmistaan käyttäen esimerkiksi hieman tähän kirjaan erikoista oopperahallusinaatiota, jossa aivan hitusen tekemällä tehdyn makua. Lopputulos on kuitenkin piinaava, nopealukuinen dekkari, joka myös väistämättä herättää ajattelemaan, mistä lähtökohdista, mistä lapsuuden kauhuista, mistä kuilun reunasta, syntyy se raja, jossa herkkä mieli lopulta särkyy. Minusta se kuilun reunan ylitys oli tässä kirjassa pienen pojan lemmikkijänis Hali, josta en voi edes kertoa teille, sillä…

*****

Andrea Maria Schenkelin uusi trilleri on piinallinen kamarinäytelmä - ja lähes anatominen lähikuva kahdesta tuhoutuneesta sielusta.

- Hendrik Werner, Die Welt -

*****

Tästä kirjasta ovat minun lisäkseni kirjoittaneet ainakin Suketus  Hanna Susa ja Anki.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

HIM

Pysähdyimme joskus vuosia sitten, kauan sitten, Saksassa tankkaamaan autoa. Mieheni tankatessa katselin huoltoaseman lehtitarjontaa Der Spiegelin toivossa ja törmäsin johonkin musiikki&nuorioslehteen, jonka kannessa komeili joku Ville Valo Suomesta. En ollut koskaan kuullutkaan…

Sitten paljon, paljon myöhemmin, eräiden kesäjuhlieni jälkeen, joiden tunnarina soi Nancy Sinatran ja Lee Hazelwoodin Summer Wine, kuulin Natalia Avelonin ja Ville Valon version samasta laulusta ja olin myyty. Siitä olette te, blogini lukijat, saanet ihanan osanne, etenkin kun myös video istuu yksi yhteen biisin kanssa. Nyt, kun halusin sen teille jälleen soittaa juhannuksen iloksi, oli videolle tehty jotain eli se ei ollut enää ihan sama eikä Ville tehnyt sitä savun puhaltamistemppua, josta jo kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen tietää, että jos sen tekee naiselle…’she’ll follow you anywhere’, mutta siltikin tämä musiikkivideo on edelleen hyvin ’hot’ ja myös hauska. Ja tässä kirjailija Jääskeläisen hyvin nappiinsa osunut Harjukaupungin salakäytävien mainos:


Edessäni on Reinhardt Haydinin kirja HIM (HIM: His Infernal Majesty, Minerva 2009, suomennos Teemu Leminen). Minulla ei ole aikomustakaan tehdä tästä kirjamessuilta ostamastani kirjasta teille ’virallista kirja-arvostelua’, sillä haluan pitää tämän omanani ja jopa Alfauros puuttui asiaan toteamalla, että ’kukaan ei ole niin syyntakeeton kirjoittamaan Ville Valosta kuin sinä’. Siis jo kirjan nimi on HIM, mutta minä saan lukihäiriön ja luen: Ville Valo.

Sen verran paljastan, että kirja on täynnä hurmaavia kuvia Villestä sekä paljon asioita, joista teille paljastan vain muutamia Villen sitaatteja. Yhden pisteen vihje: Erääseen sitaattiin sisältyy ensi viikon kirjani teille.

Yhden tunnustuskatkeruuden kuitenkin tässä nyt vuodatan: Minulla on yksi suomalainen laulaja, jota komppasin jo ennen kuin hän oli kuuluisa ja menestynyt. Hänen nimensä on Rauli Badding Somerjoki.  Rauli on laulanut mm. Nuori rakkaus, Yö kanssas sun, Ikkunaprinsessa sekä Suomen kansan monta vuotta ykköseksi äänestämän Paratiisin. Ja monta, monta muuta. Eräänä viattomana hetkenä osuin television äärelle, kun Ville Valo lauloi Paratiisin ja se oli menoa se. Kuka muu kuin Ville olisi tehnyt sen noin…kuin heikkona ja kuitenkin niin vahvana. Katsoin Villen jalkoja, jotka kuin valuivat ja katkesivat ja näin miten hän oli Rauli ja kuitenkin niin Ville. Hän oli kuin alppikärhö luumupuuni rungolla...Sen biisin olisin teille laittanut tämän syyntakeettoman vuodatuksen loppuun Villen esittämänä, mutta juuri tätä suomalaisten rakastamaa laulua ’ei nyt saa maassanne esittää plaa-plaa-plaa...’ kertoo joku youtube….Shit!

Ville on sanonut kirjassa HIM:


”Musiikki on Jumalani. Ainoa rakkauteni, joka ei ole koskaan hylännyt minua.”


(Oooo, näkisittepä kuvan: Hänen kalpea ihonsa, upeat kajalit ja savuke sievästi sisäänpäin kädessä…sininen tausta, tumma Ville…)


”Käy suihkussa ja vaihda alusvaatteet – se tekee naisiin vaikutuksen.”

”Olemme negatiivinen versio Bon Jovista. Paha on hyvää ja hyvä on pahaa.”


”Vihaan biiseistäni puhumista. Kaikki ne kertovat kuitenkin naisista.”

(Olen jostain lukenut, että maailmassa on kolme kiinnostavaa asiaa, joista kannattaa puhua: naiset, naiset ja naiset.)

”Voisin kuolla rakkauden puolesta.”

♥♥♥


HIMin musiikki on love metalia, mutta:

”Se on täyttä heavy metallia niille hevareille, joilla on varmuuden vuoksi mukana nenäliina kyynelten varalta.”

”Naiset ovat aina kauniita.”

♥♥♥


Siis mikäli olet yhtä hulluna ja syyntakeeton kun kyseessä on HIM ja/tai Ville Valo, niin osta Reinhardt Haydnin kirja HIM. Minä en kerro enempää, mutta tunnen ja ajattelen tästä kaikesta asioita, jotka kuiskaan vain unessa…jos edes siinä.


Faktaa: Albumillaan Dark Light HIM teki historiaa myymällä ensimmäisenä suomalaisena Yhdysvalloissa kultaa eli yli 500 000 kappaletta. Kirjassa HIM käydään bändin uskomaton ura läpi levy levyltä ja kiertue kiertueelta. Teoksen runsaasti kuvitetuilla sivuilla seurataan Ville Valon, Mikko Paanasen / Mige Amourin, Mikko Lindströmin / Lily Lazerin, Janne Puurtsien /Emerson Burtonin ja Mika Karppisen / Gas Lipstickin uraa helsinkiläisestä lähiöbändistä love matallin tiennäyttäjäksi maailmalla.
Siis…nämä kirjan kuvat…kova juttu…näissä on ’blood, sweat and tears’ sekä Ville!

Ja jälleen…en voi itselleni mitään:

Summer Wine 

Right Here In My Arms 

Wicked Game 

HURMAAVA LISÄYS KÖYNNÖSHORTENSIAJUTTUUNI

Tein teille jokin aika sitten juttua Köynnöshortensiasta, mutta siitä uupui omalla saarellamme sijaitsevan Alvar Aallon huvilan hortensia. Sain tänä aamuna Aulilta kuvan, jonka hän otti yhtenä suvena vierailleessaan luonamme. Kiitos Auli, sinne Kanadaan♥

Liitän tämän nyt siihen juttuuni, missä on toistaiseksi kaikki kokemukseni tästä valloittavasta kiipeilijästä, 'climbing hydrangea'.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

YHÄ LEIKKII LAPSET TUOLLA. MUT KATSO, LAHDEN PUOLLA JO...

Yhä leikkii lapset tuolla.
Mut katso, lahden puolla
jo purjeita riisutaan.

Häly hiljeni jo crescendo.
Soi ääneti diminuendo.

Nyt yhtyy viulullaan
meren välke, ruskon kulta,
sini taivaan, tuoksut, multa,
suviyön Finlandiaan.

- Lauri Pohjanpää -

torstai 23. kesäkuuta 2011

Akileija on keijukukka

Akileija on se kukka, jonka olen aina maininnut puutarhayhteyksissä, että sitä ilman minulla ei voisi olla puutarhaa. Sitä on aina kasvanut luontaisesti lehdossamme sekä puutarhassa monissa hurmaavissa väreissä. Siitäkin huolimatta eräänä suvena ahneuden synti voitti ja tein suurten lehmusten ja ison kiven kylkeen ässänmuotoisen penkin, johon istutin valkoista japaninakileijaa sekä valkoista alppiakileijaa. Nyt en ole vuosiin ehtinyt tuota penkkiä hoitaa, mutta sieltä ne ovat alkaneet vaeltaa kaikkialle ja taitaa olla jo mutanttejakin, sillä eilen yksi naapuri kävi ihmettelemässä jättimäistä valkoista akileijaa, jonka olin viime suvena siirtänyt talon seinustan kukkapenkin tyhjään aukkokohtaan. Sitä en nyt kuvannut, sillä se ei ole kovasti edukseen valkoista tiiltä vasten. Sen sijaan kuvasin nämä kaksi korkeaa, jotka olin unohtanut puistomme alimpaan nurkkaan muun kasvillisuuden alle.


Tämä sinivalkoinen ryhmä meinasi vallan jäädä kuvaamatta, mutta onneksi ehdin, sillä akileijassa on monta taikaa, joiden vallassa olen. Ensimmäinen on se, että jo Montgomery on kirjoissaan kertonut, että keijut tulevat puutarhoihin, joissa kukki akileija. Toinen on se, että asumme Alvar Aallon huvilasaarella ja hän on maininnut vain kolme suosikkikasvia ja kaksi niistä muistan: köynnöshortensia ja akileija. Kolmas on se että pidän tämän kukan kuvauksellisuudesta sekä arvaamattomuudesta. Keijukukka kukkii yllättäen mistä vain ja meillä akileija on niin suojeltu, että saa sen tehdä niin tehdä, missä ikinä keksii haluta. Akileija ei välttämättä pidä siirtämisestä, mutta joskus minua ei pidättele mikään....Löysin yhdestä kohtaa puistomme varjosta valkoisen lupiinin, sitten löysin valkoisen akileijan ja siirsin ne valkoisen puistosyreenin Holger Isabellan lähelle ja päätin, että tästä saa luvan alkaa minun kuupuutarhani. Lupiini närkästyi heti, mutta akileija yllätten ei:

Oikeaoppisesta kuupuutarhasta voitte lukea enemmän Sarin puutarhat blogista. Minulla on tässä ohjeena vain uni, jossa näin miten kaarisiltamme ympärys nyt rakentuu, sillä näiden kolmen valkoisen vierellä on silta ja sen kupeessa juhannusruusu, joka nyt puskee läpi vanhasta korituolista! Siinä on muutakin valkoista, mutta palataan siihen myöhemmin, joskus... Keijut tulevat siis akileijapuutarhoihin, mutta mistä keijut juovat ja muutakin keijuista, voit lukea Minttulin blogista. Meilläkin hiipi puutarhassa jokunen vuosi takaperin keiju, jonka nimi oli Meri. Hänellä oli pitkät hiukset, joita sukivat perhoset ja kiitäjät, siilit ja oravat söivät hänen kädestään ja pienet tuliliskot kiipeilivät käsivarsia pitkin...Kun vain suljen silmäni, taika alkaa ja kuulen...

♥♥♥♥♥



Ja näin viehkosti kastepisaraa kantaa vain akileija....

Täältä löydät blogin, joka keskittyy paljon akileijoihin!

♥♥♥♥♥

Hyvänen aika sentään...kurkistin tilastoja. Nyt on yli 300 tullut blogiini haulla Perunasalaatti uusista perunoista ja vain 156 haulla Leena Lumi ja ne Eroottiset runot olivat vasta sijalla neljä eikä Loreto-tädillä ollut tällä kertaa hakenut kukaan. Se taitaa olla sitten juhannuksena mielessä vain nuo uudet perunat...

♥♥♥♥♥

Toivotan teille kaikille oikein suloista juhannusta♥ Lopetan tämän postauksen akileijoihin ja siihen Katri Valan runoon, jonka tämä suviyön kuva minussa aina tuo mieleeni:

Sininen puutarha

Miksi sinun tuliset ja ylpeät silmäsi
katsovat minua niin outoina ja hiljaisina
kuin villien eläinten silmät
auringon värisevää nousua?

Olen kylpenyt juuri virrassa
ja kaulaani on takertunut
himmeänpunainen levä.
Aurinko vaeltaa kuin kultatukkainen soittaja
sinisessä puutarhassa,
ja jalkani ovat kuin nuoret kauriit.
Tanssinko sinulle tämän kukkivan puun alla?

- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY)

♥♥♥♥♥

Summer Wine by Natalia Avelon & Ville Valo♥

Tässä A.D. 2012 kuvaamani akileijat:
Valkoista akileijaa lehdossamme. Oikeasti tässä yksilössä on pientä hempeää vaaleanpunaista, mutta kamerani ei tavoittanut sitä.


Ja tässä sinisen puutarhan ryhmä nyt eri kameralla ja vähän eri kuvakulmasta kuin viime vuonna.


Ja tässä Runotalon Sarin akileija yöllä. Lisää mystisistä akileijoista voit lukea täällä 

Love
Leena Lumi

PS. Tässä pari akileijaotosta suvelta 2013


Tässä ujo kaunotar sateessa ja


toinen apposen auki houkuttamassa keijuja ♥

Leena Lumin puutarhassa



Viileän kesäkuun alun 2016 viehko akileijayllätys. Nyt toivon todellakin, että tämä onnstuu leviämään. Revin ympäriltä varovasti pois jo tukahduttavaa päivänliljaakin. Luonto on paras taiteilija!


Tässä vaaleanpunaista kukkimassa alapuutarhassa.

Tässä tämän suven 2017 yllättäjä. Kasvaa muuten ihan samassa paikassa kuin tuo erikoinen viime suven yllättäjä eli olisiko se nyt parantanut olojaan, kun vähän revin siitä ympäriltä päivänliljan lehtiä, että kukka sai valoa.

Tätä väriä ja muotoa on nyt erityisen paljon.

Nyt kun on heinäkuu ja satanut kuin kaatamalla, on villi primadonnamme tällainen:

Elegantintimpi ja on seuraakin selvästi, mutta

sama villi perhostelu, kuin lentoon lähtö, vielä jäljellä. Puutarhamme ihanuus juuri nyt♥

SUSANNE BIERIN FILMEISTÄ - LYHYESTI

Koska bloggeri temppuili kuvien osalta eilen, olen myöhässä ja olen muutenkin myöhässä;-) Haluan nyt kuitenkin nopealla tahdilla kiriä kiinni, mitä on kertomatta, että päästään juhannuksen viettoon.

Yllä oleva kuva on Susanne Bierin filmistä Kosto, joka on yhtä 'kova juttu' kuin oli Häiden jälkeen ja Rakastan sinua Ikuisesti.
Olen kirjoittanut Susanne Bieristä ennenkin ja jotain myös filmistä Rakastan sinua ikuisesti, mutta näistä filmeistä löytyy varmasti enemmän Sooliksen blogista. Kostoa hän ei tietääkseni ole vielä nähnyt, mutta tämän postauksen innoittamana hän sen ehkä lähiaikoina katsoo. Pakko sanoa, että minun addiktini Woody Allenin Match Pointiin on nyt saanut vertaistaan seuraa Lumimiehen intoon katsoa Bierin Häiden jälkeen. Tosin olen itsekin siitä hyvin vaikuttunut. Kosto on erilainen, mutta hyvä. Vetoava. Ajattelemaan pakottava. Herkkä. Rankkakin. Onneksi onnellinen loppu.

Lähden nyt lenkille ja sitten teen juhannuspostauksen, joka liittyy...

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

MITÄ TIEDÄN VERA CANDIDASTA


Silloin hän kysyi, Oliko teillä kolme lasta? ja tyttö vastasi kyllä ja hän kuuli vieläkin tuulen ja se toi hänen mieleensä aavikon tuulen joka kuljettaa loputtomiin hiekkaa ja päällystää kaiken ohuella keltaisella kerroksella ja tyttö lisäsi, Mutta ne eivät ole tyttöjä, minulla on kolme poikaa.

Veronique Ovalden Mitä tiedän Vera Candidasta (Ce que je sais de Vera Candida, WSOY 2011, suomennos Ville Keynäs) ravitsee kirjallista nälkääni kaikilla tasoilla täydellisesti. Olen täysin tyydytetty lukija, joka huumaantuneena luen itselleni ääneen Ovalden tekstiä, makustelen tekstillä, jossa on häivähdys maagista realismia, pisara tai kaksi mustaa huumoria, antoisaa tiheyttä, huikea tarina, josta löytyy myös hellyyttävyyttä, mutta ennen kaikkea itseään Ovaldea tyylin uudistajaa. Ovalden ääni hänen seitsemännessä teoksessaan on niin rajat rikkovaa, että lukija kääntää sivua ja teksti menee päähän kuin häkä. Jos sanoin, että Kulinaristin kuolema on kuin erinomaisen tiheän kerronnan oppiteos, joka pitäisi antaa kirjoittajakurssilaisille, niin Ovalden Mitä tiedän Vera Candidasta olisi tiheän kerronnan kirja, joka annettaisiin kirjoittajakurssin parhaille jatkokurssina, suosionosoituksena, esimerkkinä siitä, että kaikkien maailman kirjojen jälkeen on vielä mahdollista kirjoittaa uniikkia tekstiä.


Kirjan tarina kertoo kolmen sukupolven naisista ja siitä voiko kohtalo periytyä läpi sukupolvien. Tässä mieleeni nousi maagista realismia edustava Punainen morsian, jossa teema oli aika samankaltainen ja myös hyvä. Ja tässäkin kirja kertoo miten naiset voivat selviytyä miesten tahdittamassa maailmassa, siellä missä miehen pelottava, vihamielinen voima sitoo naisen kaiken huomion ja saa pelätä tulevansa raiskatuksi vain jos katsoo miestä silmiin. Usein on parempi vain olla hiljaa ja antaa kaiken mennä ohi:

Jules oli ollut äänetön ja nopea. Vera Candida oli suostunut koska ajatteli ettei voinut viivyttää asiaa enempää (he olivat olleet jo yli kuukauden yhdessä). Hän oli suostunut toimitukseen asenteella jossa toivoi olevan rahtusen verran mukautuvuutta mutta hän oli pelkästään jäykkä ja poissaoleva ja sulkeutunut. Tarvitsi vain tyhjentää mielensä, miehen tyydyttäminen ei ollut monimutkaista (vaikka se voikin kestää vähän kauemmin jos kieltäytyy puhumasta miehen puuhatessa, sanat kun ovat hyviä vauhdittajia, mutta Vera Candida ei käyttänyt niitä koska se olisi edellyttänyt – vaikka vain vähäistä – passiivisuudesta luopumista). Miehen pannessa hän ajatteli ettei siinä tarvita mitään erityistä taipumusta.

Vera Candidan tarina alkaa Rose Bustamentesta ja Vatupanasta. Rose elätti itsensä sillä, mitä hänen äitinsä oli ennustanut eli naimalla. Hän teki sitä neljänkymmenen vuoden ikään kunnes lopetti huoraamisen ja aloitti lentokalojen pyydystämisen. Hän ei ollut saanut lapsia ja oli siitä vain onnellinen ja löysi vihdoinkin sen rauhan ja yksinkertaisen elämän, josta oli aina haaveillutkin. Kirjan alku olisi ollut sen loppu ellei Vatupanaan olisi saapunut öykkärimäinen, pokerinpeluussa rahansa tienannut Jerenimo, joka rakensi huvilansa kukkulalle meren rannalle, mistä näki aina merta katsoessaan Rosen rähjäisen rakennuksen rannan hiekalla. Kuin paha henki, Jerenimo sai Rosen kiipeämään satakolmekymmentäkaksi rappusta luokseen ja sen jälkeen alkoi Rosen suvun naisten tarina erittäin kyseenalaisissa olosuhteissa, joissa maagisilla värähtelyillä on osuutensa.

Miesten valta on kirjassa kuin ilma, jota hengität. Siitä ei pääse mihinkään ja koska se on ollut aina, siihen on tottunut. Se nousee kuin aurinko ja aiheuttaa runsaasti isättömiä lapsia, jotka eivät osaa edes isää kaivata. Välillä se vaivuttaa aitovatupunalaiseen, trooppiseen melankoliaan, mutta naiset olivat tottuneet siihenkin kuten totutaan helteeseen tai tuulten mukana tulleisiin monarkkiperhosiin. Vasta Vera Candida ja hänen pakonsa Lahomeriaan kääntää virran suunnan, mutta Kääntymykseen on vielä matkaa, sillä Lutkalinnassa vaikuttaa rouva Kaufmanin raskas ilmapiiri, joka päättyi vasta rouva Kaufmanin suureen tragediaan:

Renéen piti mennä tunnistamaan Gurdun Kaufmanin ruumis. Poliisit katsoivat kun hän huojahteli ulos oikeuslääketieteellisestä instituutista suruhuntu päässään.


Renée käyttäytyi kuten katsoi että sellaisena hetkenä tulee käyttäytyä, hän ajatteli, Ole kuin Jackie JFK:n hautajaisissa ja hänen mielialansa koheni vähän kun hän saattoi verrata itseään yhteen suosikkileskistään.

Véronique Ovaldén teos on 284 sivun mittainen timantti, jossa maaginen realismi on kuin belladonnaa ja saa kaiken tuntumaan unelta jota näet. Tiukka tarina on kuitenkin oudosti myös monarkkiperhosten kuninkaallista siipipölyä, sillä luvut ovat todella vaikuttavia ja niiden otsikot kruunuja niiden yllä: Jaguaarinaisen paluu, Taj Mahal, Sitten kun haluan, Muurahaiset, fulbet ja hirviöt, Monica Rose, sammakkoeläin, Itxaga, halvaantunut herrasmies…Kaikki mikä tapahtuu, ei kuitenkaan vuoda verta, ei tulehdu, siitä pitää magia huolen. Ja Ovaldé, joka käyttää välimerkkejä sekä isoja kirjaimia miten huvittaa intohimoisella taiteilijanvapaudella, jossa on kaikuja Emily Dickinsonin uhmasta kielioppisääntöihin. Kirjan kieli on kuitenkin kaunista ja kääntäjä Ville Keynäs on tehnyt hienoa työtä. Miten minusta tuntuu, että hänkin on nauttinut Ovalden tarinasta…

Kun Vera muutti Tulevaisuudenkatu 30:en, hän piti sitä hyvänä enteenä, mutta sielläkään ei ollut kauniiden huomispäivien katua ennen kuin saapui Veda Candidan kääntymys, Rakastansinusarakastansinuarakastansinuarakastansinuarakastansinuabillythekid ja Aritmetiikka:

Vuodesta toiseen, kun Monica Rose istuutui sohvalle Vera Candidan ja Itxagan väliin, hän puristautui näitä vasten, liikutti pikkuista pyllyään kuin tehdäkseen pesän, otti molempia kädestä ja sanoi, Kyllä meillä on hyvä tässä kahdestaan.


Ensimmäisellä kerralla Vera Candida korjasi, Emme me ole kahdestaan vaan kolmestaan.


Ja Monica Rose vastasi, On meillä silti hyvä.

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut lisäkseni ainakin  Annika K  Anni MAnnika Karoliina Suketus ja Mari A.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Sata mieskirjailijaa Leena Lumin tyyliin

Jokin aika sitten blogeissa kiersi Sata naiskirjailijaa -haaste ja sainkin sen ihan täyteen postauksessa Sata Naiskirjailijaa Leena Lumin Tyyliin. Nyt Sinisen Linnan Maria on haastanut meidät kertomaan mieskirjailijamakuamme. Kun tätä nyt aloitan, en vielä tiedä, mihin päädyn:

Eino Leino: koko tuotanto!

Philip Roth: Ihmisen tahra, Amerikkalainen pastoraali

Philippe Claudel: Harmaat sielut, Varjojen raportti

Aksel Sandemose:  Kadonnut on vain unta, Ihmissusi, Pakolainen ylittää jälkensä

Mika Waltari: koko tuotanto!

Tommy Tabermann: Veren sokeri, Eroottiset runot

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Leo Tolstoi: Anna Karenina, Sota ja Rauha

William March: Komppania K

Ernest Hemingway: Käärme paratiisissa, Kenelle kellot soivat

Günther Grass: Peltirumpu, Kampela


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät, Väärän kissan päivä

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Jussi Siirilä: Juoksija



Peter James: Roy Grace -sarja

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli


Boris Pasternak: Tohtori Živago



Paul Auster: Näkymätön, Talvipäiväkirja, 4 3 2 1

Amin Maalouf: Samarkand

William Shakespeare: William Shakespearen sonetit

Isaac Bashevis Singer: Varjoja Hudsonin yllä, Illan tullen, yön pimeten, Nousee päivä, laskee päivä

Pablo Neruda: Andien mainingit, Kapteenin laulut

Geert Kimpen: Kabbalisti

Z.Topelius: Välskärin kertomuksia

Bo Carpelan: Axel, Alkutuuli, Kesän varjot, Benjamin

John Irving: koko tuotanto!

Herman Hesse: Arosusi, Rosshalde

Alexandre Dumas: MonteCriston kreivi

Richard Yates: Revolutionary Road

Italo Calvino: Marcovaldo

Johan Bargum: Syyspurjehdus, Syyskesä

Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa, Suojaverkko, Katarina Blumin menetetty maine

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut

Peter Cameron: The Weekend

Bengt Jangfeldt: Axel Munthe - tie Caprin huvilalle

Yrjö Kaijärvi: Yrjö Kaijärvi Kauneimmat Runot

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Saul Bellow: koko tuotanto!

Richard Mason: Muistojen huoneet

Richard Powers: Laulut joita lauloimme,  Muistin kaiku

Kaarlo Sarkia: Kootut runot

Marcel Reich-Ranicki: Eurooppalainen

Thomas Mann: Taikavuori

F.M.Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Rainer Maria Rilke: koko tuotanto

Mihail Šolohov: Hiljaa virtaa Don

Lassi Sinkkonen: Mutta minulla ei olisi rakkautta, Solveigin laulu

Hannu Mäkelä: L Onerva - Liekkisydän

Colm Tóibín: Brooklyn, Äitejä ja poikia  Nora Webester



Ian McEwan: Koko tuotanto!

Ernst Brunner: Edith

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Victor Hugo: Kurjat



Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat, Barbarotti -ja Van Veeteren -sarjat...

Herman Koch: Illallinen  Lääkäri  Naapuri

Andrëi Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia



Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi



Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi



Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

John Williams: Stoner


Nir Baram: Hyviä ihmisiä



Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys  ja Lopotti



Michael Ondaatje: Divisadero



Sami Hilvo: Pyhä peto



Antti Tuomainen: Kaivos



Siis en tiedä, mitä unohdin, montako kirjoitin, mutta tehty, mikä tehty. Saa kertoa, kuka on joukosta poissa...Lisään itsekin, jos muistan.

Nir Baramin kuva Otava
Tommi Kinnusen kuva Kristian Tervo
Ian McEwanin kuva Murdo Macleod
Håkan Nesser kuva Tomas Whitehouse/ Tammi
Sami Hilvo kuva Michal Herman/ Tammi