keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

MITÄ TIEDÄN VERA CANDIDASTA


Silloin hän kysyi, Oliko teillä kolme lasta? ja tyttö vastasi kyllä ja hän kuuli vieläkin tuulen ja se toi hänen mieleensä aavikon tuulen joka kuljettaa loputtomiin hiekkaa ja päällystää kaiken ohuella keltaisella kerroksella ja tyttö lisäsi, Mutta ne eivät ole tyttöjä, minulla on kolme poikaa.

Veronique Ovalden Mitä tiedän Vera Candidasta (Ce que je sais de Vera Candida, WSOY 2011, suomennos Ville Keynäs) ravitsee kirjallista nälkääni kaikilla tasoilla täydellisesti. Olen täysin tyydytetty lukija, joka huumaantuneena luen itselleni ääneen Ovalden tekstiä, makustelen tekstillä, jossa on häivähdys maagista realismia, pisara tai kaksi mustaa huumoria, antoisaa tiheyttä, huikea tarina, josta löytyy myös hellyyttävyyttä, mutta ennen kaikkea itseään Ovaldea tyylin uudistajaa. Ovalden ääni hänen seitsemännessä teoksessaan on niin rajat rikkovaa, että lukija kääntää sivua ja teksti menee päähän kuin häkä. Jos sanoin, että Kulinaristin kuolema on kuin erinomaisen tiheän kerronnan oppiteos, joka pitäisi antaa kirjoittajakurssilaisille, niin Ovalden Mitä tiedän Vera Candidasta olisi tiheän kerronnan kirja, joka annettaisiin kirjoittajakurssin parhaille jatkokurssina, suosionosoituksena, esimerkkinä siitä, että kaikkien maailman kirjojen jälkeen on vielä mahdollista kirjoittaa uniikkia tekstiä.


Kirjan tarina kertoo kolmen sukupolven naisista ja siitä voiko kohtalo periytyä läpi sukupolvien. Tässä mieleeni nousi maagista realismia edustava Punainen morsian, jossa teema oli aika samankaltainen ja myös hyvä. Ja tässäkin kirja kertoo miten naiset voivat selviytyä miesten tahdittamassa maailmassa, siellä missä miehen pelottava, vihamielinen voima sitoo naisen kaiken huomion ja saa pelätä tulevansa raiskatuksi vain jos katsoo miestä silmiin. Usein on parempi vain olla hiljaa ja antaa kaiken mennä ohi:

Jules oli ollut äänetön ja nopea. Vera Candida oli suostunut koska ajatteli ettei voinut viivyttää asiaa enempää (he olivat olleet jo yli kuukauden yhdessä). Hän oli suostunut toimitukseen asenteella jossa toivoi olevan rahtusen verran mukautuvuutta mutta hän oli pelkästään jäykkä ja poissaoleva ja sulkeutunut. Tarvitsi vain tyhjentää mielensä, miehen tyydyttäminen ei ollut monimutkaista (vaikka se voikin kestää vähän kauemmin jos kieltäytyy puhumasta miehen puuhatessa, sanat kun ovat hyviä vauhdittajia, mutta Vera Candida ei käyttänyt niitä koska se olisi edellyttänyt – vaikka vain vähäistä – passiivisuudesta luopumista). Miehen pannessa hän ajatteli ettei siinä tarvita mitään erityistä taipumusta.

Vera Candidan tarina alkaa Rose Bustamentesta ja Vatupanasta. Rose elätti itsensä sillä, mitä hänen äitinsä oli ennustanut eli naimalla. Hän teki sitä neljänkymmenen vuoden ikään kunnes lopetti huoraamisen ja aloitti lentokalojen pyydystämisen. Hän ei ollut saanut lapsia ja oli siitä vain onnellinen ja löysi vihdoinkin sen rauhan ja yksinkertaisen elämän, josta oli aina haaveillutkin. Kirjan alku olisi ollut sen loppu ellei Vatupanaan olisi saapunut öykkärimäinen, pokerinpeluussa rahansa tienannut Jerenimo, joka rakensi huvilansa kukkulalle meren rannalle, mistä näki aina merta katsoessaan Rosen rähjäisen rakennuksen rannan hiekalla. Kuin paha henki, Jerenimo sai Rosen kiipeämään satakolmekymmentäkaksi rappusta luokseen ja sen jälkeen alkoi Rosen suvun naisten tarina erittäin kyseenalaisissa olosuhteissa, joissa maagisilla värähtelyillä on osuutensa.

Miesten valta on kirjassa kuin ilma, jota hengität. Siitä ei pääse mihinkään ja koska se on ollut aina, siihen on tottunut. Se nousee kuin aurinko ja aiheuttaa runsaasti isättömiä lapsia, jotka eivät osaa edes isää kaivata. Välillä se vaivuttaa aitovatupunalaiseen, trooppiseen melankoliaan, mutta naiset olivat tottuneet siihenkin kuten totutaan helteeseen tai tuulten mukana tulleisiin monarkkiperhosiin. Vasta Vera Candida ja hänen pakonsa Lahomeriaan kääntää virran suunnan, mutta Kääntymykseen on vielä matkaa, sillä Lutkalinnassa vaikuttaa rouva Kaufmanin raskas ilmapiiri, joka päättyi vasta rouva Kaufmanin suureen tragediaan:

Renéen piti mennä tunnistamaan Gurdun Kaufmanin ruumis. Poliisit katsoivat kun hän huojahteli ulos oikeuslääketieteellisestä instituutista suruhuntu päässään.


Renée käyttäytyi kuten katsoi että sellaisena hetkenä tulee käyttäytyä, hän ajatteli, Ole kuin Jackie JFK:n hautajaisissa ja hänen mielialansa koheni vähän kun hän saattoi verrata itseään yhteen suosikkileskistään.

Véronique Ovaldén teos on 284 sivun mittainen timantti, jossa maaginen realismi on kuin belladonnaa ja saa kaiken tuntumaan unelta jota näet. Tiukka tarina on kuitenkin oudosti myös monarkkiperhosten kuninkaallista siipipölyä, sillä luvut ovat todella vaikuttavia ja niiden otsikot kruunuja niiden yllä: Jaguaarinaisen paluu, Taj Mahal, Sitten kun haluan, Muurahaiset, fulbet ja hirviöt, Monica Rose, sammakkoeläin, Itxaga, halvaantunut herrasmies…Kaikki mikä tapahtuu, ei kuitenkaan vuoda verta, ei tulehdu, siitä pitää magia huolen. Ja Ovaldé, joka käyttää välimerkkejä sekä isoja kirjaimia miten huvittaa intohimoisella taiteilijanvapaudella, jossa on kaikuja Emily Dickinsonin uhmasta kielioppisääntöihin. Kirjan kieli on kuitenkin kaunista ja kääntäjä Ville Keynäs on tehnyt hienoa työtä. Miten minusta tuntuu, että hänkin on nauttinut Ovalden tarinasta…

Kun Vera muutti Tulevaisuudenkatu 30:en, hän piti sitä hyvänä enteenä, mutta sielläkään ei ollut kauniiden huomispäivien katua ennen kuin saapui Veda Candidan kääntymys, Rakastansinusarakastansinuarakastansinuarakastansinuarakastansinuabillythekid ja Aritmetiikka:

Vuodesta toiseen, kun Monica Rose istuutui sohvalle Vera Candidan ja Itxagan väliin, hän puristautui näitä vasten, liikutti pikkuista pyllyään kuin tehdäkseen pesän, otti molempia kädestä ja sanoi, Kyllä meillä on hyvä tässä kahdestaan.


Ensimmäisellä kerralla Vera Candida korjasi, Emme me ole kahdestaan vaan kolmestaan.


Ja Monica Rose vastasi, On meillä silti hyvä.

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut lisäkseni ainakin  Annika K  Anni MAnnika Karoliina Suketus ja Mari A.

16 kommenttia:

  1. Kuulostaa todella houkuttelevalta lukukokemukselta. Kerroit niin hyvin, että on pakko selailla kirjahyllyä kirjakaupassa, jos löytyisi tämä kirja.

    Vaikka olen päättänyt ostaa seuraavaksi Suomen linnut-kirjan, jossa ovat mukana linnunlaulujen ääninäytteet.

    Lintutuntemukseni on niin onneton. Kärsin joka päivä, kun en voi tunnistaa pihalla pyörähteleviä lintuja.

    VastaaPoista
  2. Pidin myös kirjasta, tosin melankoliaa en siitä löytänyt ja myöskin näin, että tässä kirjassa nimenomaan naisten vahvuus tulee esiin. Se, mikä Paljain käsin -romaanissa aiheutti itkua ja melankoliaa, on tässä kirjassa kerrottu niin, että naisten voima ja vahvuus tulee esiin.

    Pieni arkinen asia, lapsen tuoksu, saa päivän ja elämän pelastumaan, kun Paljain käsin -teoksessa vaivutaan synkkyyteen tyyliin mikään ei muutu koskaan. Ovaldella muutos on mahdollinen.

    VastaaPoista
  3. Arleena, minulla on aina suvella pieni ja kätevä lintukirja käden ulottuvilla. Minäkään en ole kovin hyvä linnuissa, noissa puutarhurin pikkuapulaisissa.

    Tämä kirja on todella herkullinen ja saa minut lukemaan lisää Ovaldea.

    VastaaPoista
  4. Mari, tämä on herkullinen kirja.

    No, siinä on kokonainen luku, joka on omistettu trooppiselle melankolialle ja Lutkatalon melankolia mainitaan niin vahvaksi, että se on kuin paksu hyytelö, jota pitää leikata veitsellä. Tosin melankolia on vain malnkoliaa ja tämä kirja ei ole yhtään masentava, vaikka...

    Tässä kirjassa on juuri se sama naisten voima kuin on Punaisessa morsiamessa.

    Minä en päässyt Paljain käsin teoksen makuun. Mutta tuo mitä sanot, että Ovaldella on muutos mahdollinen, se juuri teki siitä myös niin mukaansatempaavan. Minä todella nautin tästä kirjasta.

    VastaaPoista
  5. Hanne, juu! Minä otin syyskatalogista yhden runokirjan ihan sinä mielessä;-)

    Otaksun, että pitäisit tästä.

    VastaaPoista
  6. Leena, sinun ja Marin kirjoitukset luettuani olen varma, että Vera Candida on huikean hyvä :). Joskus kun tätä saa kirjastosta... Mutta Punaisen morsiamen nappasin tänään kirjastosta, muistelin sinun ja jonkun muunkin kehuneen (ja haluan nyt lukea vain hyviä kirjoja, kun aikaa on niin vähän - lyhyet, kevyemmät kirjat menevät välipaloina, mutta ei kiitos keskinkertaisia tiiliskiviä minulle nyt!)

    VastaaPoista
  7. Maria, tämä on sekä hyvä että nopealukuinen.

    Olen niin toivonut Punaiselle morsiamelle blogisavuja, joten ilahduttaa ajatelle sinua lukemassa sitä suven 'prime time'. Minä nautin niin Ovaldesta, että nyt täytyy vähän penkoa kasoja, että jos löytäisi yhtään edes liki niin hyvää...

    En voi erehtyä: Sinä pidät Punaisesta morsiamesta.

    Kirjoitin tänään juuri Ankin kirjablogiin mitä minä olen mieltä tiiliskivistä;-) Minulla on täällä nyt neljä semmoista...Jos olis marraskuu...,mutta kun on suvi ja niin monenlaista. Älä pelästy, nyt en toivo talvea edes minä, sillä ei ole yli +2+ astetta, vaan oikein sopiva.

    VastaaPoista
  8. No joo, melankolia taas tästä meidän pohjoisesta näkökulmasta ja kirjallisuusperinteestä katsoen on niin jotain muuta kuin tässä kirjassa. Minusta ne elämän karmeudet tulevat esiin molemmilla tavoilla, lohdullista on kuitenkin nähdä se hyvä, jonka varassa pystyy elämään, ja sen Ovalde taitaa. Kotimainen jää piehtaroimaan siihen melankoliaan aivan eri sfääreissä.

    VastaaPoista
  9. Minä olen lukenut tästä kirjasta muutamasta lehtijutusta, mutta vasta nyt havahduin, että mistä tässä kirjassa on kyse. Kiitos! Nyt tiedän yhden kirjan, jonka tulen lisäämään (aina vain pääni sisällä olevalle) lukulistalleni.

    VastaaPoista
  10. Mari, olet aivan oikeassa: Tämän kirjan melankolia ei ole suomalainen juttu. Me ei tätä osata. Tämä on jo taidetta.

    Jos olet nähnyt Suklaata iholla (kirjan Pöytään ja vuoteeseen pohjalta tehty), mennään siinä meksikolaisleffassa jo yli trooppisen melankolian rajan syvään masennukseen, mutta siltikin, siinäkin kirjassa maaginen realismi nostaa ja kohottaa ihmiset ylös ja etenkin päähenkilön Titan (Lumi Cavazos).

    Summasummarum: Ovalden kirja on kaikin tavoin kohottava teos.

    VastaaPoista
  11. Katja, nyt täytyy lisätä, että tämä kirja on ohut, mutta ei 'ohut'. Siis melkein jo tiedän, että luet tämän pian. Tämä on nautinto ja virkistys. Myös jotain uutta.

    ***

    Katso Ankilla, mitä kirjoitin tiiliskivistä. Minulla on niitä täällä nyt NELJÄ. Tästä lähin osaan lukea kataloigsta muutakin kuin juoniselostuksen;-)

    Eihän sen muuten väliä, mutta kun on muutakin elämää. Nuorena sitä aikaa kuitenkin oli ja silloin oikein himosi tiiliskiviä. Nyt pitää huolehtia sadasta + yhdestä ja joskus kai pitäisi nukkuakin. Suvi tässä ja monenlaista...takuulla ei tule taajasti kirjoja. Saan odotetun vieraan kaukaa ja aion keskittyä nyt häneen ja suveen.

    ***

    Älä vain ohita tätä kirjaa♥

    VastaaPoista
  12. Leena, minulla on tämä nyt kesken, mutta ikään kuin kakkoskirjana (bussikirjana varsinaisessa lukuvuorossa olevan tiiliskiven ohella). Alku on ollut tosi lupaava, ja palaan lukemaan juttusi paremmin sitten, kun olen lukenut koko kirjan. Sen verran kurkkasin, että olet pitänyt kovasti. Hienoa!

    VastaaPoista
  13. Karoliina, tämä kirja on ENEMMÄN. Annan tästä suosituksia kaikille kaikkilla. Kuin raikas tuulahdus...

    VastaaPoista
  14. Oi, maagista realismia! Kolmen sukupolven vahvoja naisia! Tapahtumapaikkana eksoottinen saari! Huikea tarina!

    Minäkin haluan lukea tämän! Kiitos Leena hienosta arviosta, ja siitä että toit tämän kirjan myös minun tietoisuuteeni. :)

    VastaaPoista
  15. Sain nyt kirjoitettua tästä oman juttuni, ja hih, olimme lainanneet kirjasta saman, lyhyen Aritmetiikkaa-luvun. :)

    Hieno teos!

    VastaaPoista