perjantai 8. heinäkuuta 2011

CAMILLA LÄCKBERG: MERENNEITO

Hän katsoi uutta äitiään ja hänen sydämensä pamppaili onnesta. Kun nainen tarttui häntä kädestä ja lähti taluttamaan häntä pois, hän seurasi vastaan panematta.

Camilla Läckbergin Merenneito (Sjöjungfrun, Gummerus 2011, suomennos Outi Menna) on niin typerryttävän täydellinen jännityskirja kaikilla tasoillaan, että ihon alle hiipii pelko, miten kerron Merenneidosta saaden tallennettua lukijan huikean matkan psykologisen piinan seittiverkostoon, jossa ylimielisenä lukki kutoo seittiään vain odottaen, että…

Tavanomainen alku, jossa Cia Kjellner istuu uupuneena poliisiasemalla vastapäätä rikospoliisi Patrik Hedströmiä kysyen kadonneesta miehestään Magnus Kjellneristä: ”Siitähän on kulunut jo kolme kuukautta! Miksette te löydä häntä?”, on kuin tavanomaisen valheellinen etupiha epätavanomaiseen taloon, jossa lopulta löydät huoneita ovet suljettuina, joudut avaamaan jokaisen oven ja vasta viimeisessä kimaltelee se seitin pää, jossa on vastaus jokaiseen kysymykseesi.

Camilla Läckbergissä ei ole mitään tavanomaista, tässä naisessa, joka on Euroopan seitsemänneksi myydyin kirjailija, tässä naisessa, joka on varttunut Ruotsin länsirannikolla pienessä Fjällbackan kylässä, mihin on myös sijoittanut tarinansa Merenneito. Camilla lyö pöytään kovimmat kortit: lapsikin voi olla itse pahuus, nainen voi olla kuin saatanasta, kehitysvammaisuus ei ole tabu, jokainen meistä voi olla potentiaalinen murhaaja, kellä tahansa voi olla dissosiatiivinen identiteettihäiriö ilman, että siitä tiedetään ja ikinä lukija ei voi tietää ennen viimeisiä sivuja, kuka on paha, pahempi, pahin…kuka on itse lukki.

Äidin ääni tunkeutui korviin pimeyden ja hiljaisuuden läpi. Vaikka hän oli vasta lapsi, hän ymmärsi hyvin mistä puhuttiin. Äiti katui päätöstään ruveta hänen äidikseen. He saisivat pian oman, oikean lapsen, ja jos äiti olisi tiennyt sen, häntä ei olisi koskaan otettu perheeseen. Ja isä sanoi siihen väsyneellä äänellään: ”Niin, mutta poika on nyt meillä, joten meidän on yritettävä suoritua tilanteesta parhaamme mukaan.”

Läckberg kertoo tarinaa tarinassa. Lukija tietää, että salaisuuden avain, kaiken ydin, virtaa sisäkkäiskerronnassa, jossa olemme jonkun pään sisällä, jossain menneisyydessä, siellä mitä ei ole terveellistä muistaa. Tämä muistaminen on kuitenkin ydinmehua, joka on kuin kirje vuosien takaa ja sen käsialakin on aivan eri, ei tästä ajasta olevaa, mutta tätä päivää määräävää eli nykyisyys on menneisyyden summa. Lukija ei saa heti tietää, kuka kertoo, hän voi vain arvailla, kertooko äiti, lapsi, vanhus, isä, kuka tahansa seitteihin takertunut, tahmaantunut onneton, mutta psykologinen vahvuus on valtaisa ja lupaa loppuhuipennusta, jonka jälkeen lukija kyynelehtien nousee seisomaan toivoen ja peläten encorea.

Hän kyykistyi, nojasi poskeaan kylpyammeen reunaa vasten ja katseli siskon epätoivoista kamppailua. Siskon ei olisi pitänyt yrittää viedä häneltä kaunista äitiään. Sisko ansaitsi kuolla. Se ei ollut hänen syytään.

Kaikki alkoi lapsuudessa, jossa oli Erik, Magnus, Kenneth ja Christian. Kuin mikä tahansa poikajoukko, jossa tapahtui monenmoista kähinää ja kiusaamista, mutta sitten kerran, siellä rannalla, muistathan Alice, siellä rannalla, missä siniset, kauniit silmäsi katsoivat Christiania, muistathan mitä siellä tapahtui?

Lapset kasvavat aikuisiksi, lähtevät tahoilleen, kunnes kuin magneetin vetäminä jälleen asettuvat toistensa läheisyyteen ja katsovat mitä heistä kustakin on tullut. Magnus on tullut ruumiiksi, Erik on avioliitossa viinihanalla tiuhaan käyvän Louisen kanssa ja on itse patologinen pettäjä häntäheikki, Kenneth hoitaa syvästi rakastamaansa ja syöpään sairastunutta vaimoaan Lisbetiä ja Christian on mennyt tahallisesti avioliittoon naisen, Sannan, kanssa rakastamatta tätä hiukkaakaan. Kenneth työskentelee Erikin alaisena ja Christian kirjoittaa kirjaa, Merenneitoa


Hän lähti uimaan. Eteneminen oli raskasta mutta onnistui jotenkuten. Alicen käsivarret tuntuivat vahvoilta hänen kaulansa ympärillä. Alice oli uinut kesän aikana niin paljon, että käsivarren lihakset olivat voimistuneet selvästi. Alice roikkui hänen kaulassaan ja lipui hänen perässään kuin pieni jolla. Ja lepuutti poskeaan hänen selkäänsä vasten.


”Minä olen sinun merenneitosi”, sisko sanoi. ”En äidin.”

Merenneito on kuin psykologian jännittävä oppikirja lapsuuden ja nuoruuden vaikutuksesta ihmisiin, mutta se on myös kertomus siitä, miten paljon joukossamme vaeltaa niitä, jotka voivat tehdä toiselle ihan mitä vain, eikä se jätä välttämättä näkyviä, vuotavia haavoja, vaan leikkaa syvältä toisen ihmisen mielen sisältä, lykkää vihan puukon sisään ja kiertää puukkoa kerta toisensa jälkeen, kunnes on varma, että toinen on aivan eri käsittelyn jälkeen. Sitä tekijä ei vain tiedä, miten eri, kun hän itsetyytyväisesti hymyillen jälleen peilaa kauneuttaan, jo pois haipuvaa, peilistään.

Viime päivinä hän oli alkanut epäillä, että äiti oli ehkä kipeä. Mutta kipeänä nousi kuume ja otsa tuntui polttavalta. Äiti oli ihan kylmä. Ja haisi omituiselta. Hän joutui pitämään nenästä kiinni joka ilta, kun hän käpertyi äidin viereen nukkumaan. Äiti oli myös sottainen. Hän ei tiennyt mitä sotku oli, mutta jos äiti oli sotkenut itsensä, äidin oli täytynyt nousta sängystä jossain vaiheessa hänen huomaamattaan. Ehkä äiti heräisi taas?

Eräänä päivänä Christian, Erik ja Kenneth alkavat saada valkoisia kirjekuoria, joiden sisällä on uhkaavia viestejä. Myös Magnus oli saanut kirjeitä ennen kuolemaansa. Ja kun Christian on kustantajansa järjestämässä esikoisromaaninsa Merenneidon julkistamistilaisuudessa hänelle tuodaan kimppu valkeita liljoja, joiden mukana seuraa kortti kirjoitettuna samalla käsialalla kuin kirjeetkin…


Missään vaiheessa Merenneitoa Läckberg ei syyllisty toimintajännitykseen, vaan tiukka ote on puhtaan psykologinen, kertaakaan lukijasta irtipäästämätön. Tämä on sitä maastoa, jossa minä viihdyn, sillä enhän katso toimintaelokuviakaan. Raju meno on fyysistä suoritetta, psykologinen tarinan kuljetus vie lukijan aivosuoritteisiin, joissa hän pinnistelee ymmärtääkseen ja verratakseen ja ennen kaikkea keksiäkseen motiivin, jolloin saisi avattua lukkitalon viimeisen oven.

Tarinan ratkaisijat ovat kirjailija-poliisipariskunta Erica Falck ja Patrik Hedeström, mutta kuten minä aina toivon, etusijalla ei tässä ole todellakaan poliisityöskentely vaan uhrit ja rikolliset, rakkaus, toivo, viha, koko ihmismielen kirjo laidasta laitaan. Nyt on aivan pakko julistaa, että minusta tuntuu kuin olisin löytänyt Patricia Cornwellin eurooppalaisen vastineen eli olen täydellisesti koukutettu! Olen lukenut Läckbergiltä aikaisemmin Saarnaajan ja Kivenhakkaajan, mutta joko minä olen muuttunut tai sitten Camillasta on tullut minulle toinen ’Kay Scarpetta’, sillä Merenneito on kuin puukolla sieluuni koverrettu.

Aluksi sisko seisoi hiljaa ja kuunteli hänen hengästynyttä puuskutustaan mutta sanoi sitten jäätelöä ojentaen:


”Tässä Christian. Ota minun jäätelöni. Se on mansikkaa.”

*****

Sanna-Reeta Meilahdelle kiitos upeasta kannesta!

*****

Osallistun tällä merentuoksuisella kirjalla Merten äärellä-kirjahaasteeseen.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Susa  Sara Anni Norkku  ja Katja/Lumiomena

15 kommenttia:

  1. Minulle on nyt 6-7 vuoden jälkeen tullut sellainen olo, että voisin alkaa uudelleen lukea dekkareita. Tämä Merenneito on yksi niistä, joita olen miettinyt. Psykologinen, vaikkakin pelottava, tunnelma vetoaa. Minäkään en ole toimintajännityksen ystävä.

    Tämä oli tosi hyvä arvio!

    VastaaPoista
  2. Katja, hyvä sinä;-) Aloita sitten tällä! Kuvittele, annan tämän Bessulle synttärilahjaksi toivomuksesta, mutta nyt pitää ostaa itselle oma eli muistuttaa ihan maniaani omistaa jokainen Kay Scarpetta -kirja.

    Siis Katja, tästä sinäkin vaikutut!

    Kiitos!

    VastaaPoista
  3. Ihan sama juttu täällä, en ole vuosikausiin lukenut dekkareita, mutta nyt tänä kesänä olen taas alkanut kaivata niitä!

    Tämä vaikuttaa oivalta valinnalta, minäkin meinaan olin aivan koukuttunut joskus Cornwelliin, viisi hänen ensimmäistä romaaniaan tuolla jököttävät vieläkin hyllyssä.

    Tällä voisi saada kylmiä väreitä selkäpiihin kulkemaan, se olisikin aika hienoa nyt helteellä!

    VastaaPoista
  4. Erja, minulla on 16 Kay Scarpetta -kirjaa!

    Minuakin auttaa helteellä dekkari. Sama lääke auttaa uupumukseen.

    Jos luet vuodessa vain yhden jännityskirjan se olkoon tämä. Himodekkaristeille tulisi lista, jonka vielä taidankin laatia...,mutta siellä on sitten väistämättä myös niitä, joissa on sitä poliisityötä ja joskus myös aika mutkikkaita ja vauhdikkaita käänteitä.

    Tämä kirja on psykologisen dekkarin aatelia!

    VastaaPoista
  5. Minun on aina pitänyt ja pitänyt tutustua Camillankin tuotantoon, mutta jotenkin se on jäänyt. Gummeruksen esitteestä katselin sitten erityisesti tätä, mutta taas on vaan jotenkin jäänyt ;)

    Mutta kun kerroit tovi sitten vaikuttuneesi tästä, tiesin, että nyt siihen täytyy oikeasti tarttua minunkin, psykologisten jännärien ystävän, eikä vain aikoa!

    VastaaPoista
  6. Huoh, kirjalista senkun kasvaa, mutta tämä on ihan pakko laittaa sinne! Kuulostaa niin hyvältä. :)

    VastaaPoista
  7. Susa, olen sataa varma, että et jätä tätä lukematta;-) Minä vertasin tätä KOUKUTUKSESSA Scarpettoihin, joten funtsi vähän...

    Anki, huoh myös täällä, mutta tämän jälkeen minä taas jaksan.

    Siis tämä on sikahyvä!

    VastaaPoista
  8. Tämäpä kuulostaa hyvältä! En ole kirjailijasta koskaan kuullut,mutta onneksi on Leenan blogi,josta tällaisia vinkkejä löytyy.Joskus on ihanaa lukea dekkareita,etenkin hyviä sellaisia,

    VastaaPoista
  9. Jael, sinä positiivari;-)

    Ihan oikeesti, tästä jännitysromaanista sinäkin pitäisit.

    Mansikkaista & mustikkaista loman jatkoa sinulle!

    (Tultiin juuri uimasta ja Olgakin oli mukana...)

    VastaaPoista
  10. Sinun arviosi kirjoista, ovat jo itsessään kaunista, syvää ja luettavaa kirjallisuutta. Itse asiassa olen kiinnostuneempi lukemaan sinun kirjoituksiasi kuin kirjoja, joista kirjoitat.

    Olen kirjoista nautiskelija ja siksi arvostan kirjoituksiasi, sillä ne ovat syväluotaus itse kirjaan, sen aihepiiriin ja kirjailijaan.

    Pidän paljon tavastasi kirjoittaa, käsialastasi ja siksi aina palaan blogiisi, kerta kerran jälkeen. Kiitos tuottamastasi nautinnosta...:)

    VastaaPoista
  11. Pitsit sekaisin, kiitos!

    Kun sytyn tuleen kirjasta, lähden siihen itse mukaan. Näistä on blogissa muutamia vahvoja muistoja ja ne ovat yleensä kirjoja, jotka ovat jollain 'parhaat' listallani. Siis saatan olla jopa mukana tarinassa.

    Koska otan kirjat niin syvästi, se myös uuvuttaa. Ja sitten on niitä kirjoja, joissa syväsukellus ei edes tyydytä...ei tule sitä uskomatonta pohjaimua, joka vie mukanaan...

    Syvästi kiitos sinulle, sillä olen juuri näinä viikkoina miettinyt, että 'joko alkaa riittää, Leena?' Tavaramerkkini on olla uniikki ja jos siihen en löydä uusia eväitä, lähden johonkin uuteen projektiin.

    Kiitos sinun, jatkan vielä ainakin yhden kierroksen! Kirjaelämyksen pitää nimenomaan olla nautinto - siis pitäisi.

    Elämyksellistä suven jatkoa, Pitsit sekaisin! Mikä hurmaava nimi sinulla onkaan...ja muistin heti Rauman Mustan pitsin yön;-)

    VastaaPoista
  12. En kohta enää uskalla tulla blogiisi, kun lähden täältä aina nimi "haluttavien listalla" :D Vaikuttaa siis todella mielenkiintoiselta kirjalta.

    Patricia Cornwellin kirjoista en ole lukenut yhtäkään, vaikka tuttu nimi onkin ja tiedän monia, jotka hänestä pitävät.

    VastaaPoista
  13. Elegia, et ole ainoa, joka samaa asiaa 'valittaa';-)

    Mutta nyt sanon: Älä vain missaa tätä kirjaa!

    Well...Kay Scarpetta eli Cornwellin kirjojen ruumispatologi on minullekin sellainen koukku, jota en ole ikinä osannut edes itselleni selvittää.

    Tänään julkaistiin Hesarissa, että Suomen väkivaltarikosyksikön johtajaksi tuli nainen. Heti muistin poliisisarjan Epäilyksen polttopiste,, jonka jälkeen Helen Mirrenistä tuli minulle enemmän. Ostin jopa hänen kirjansa In the Frame Helen Mirren - My Life in Words and Pictures. Helen on viettänyt hippinuoruuden kuten minäkin etc.etc.

    Ja tilaappa nyt se Merenneito!

    VastaaPoista
  14. Taas kerran täytyy todeta, ettei näitä sun blogeja voi jättää lukematta, vaikka kuinka olisi taaksepäin tultava. Reilun viikon matkan vuoksi ja sen perään työviikon viemänä en ole oikein ehtinyt tietokoneelle, mutta nyt pääsin alkuun.

    Ja hyvä oli, että pääsin, sillä tällainen houkutus löytyi blogistasi. Sitten suuntana kirjakauppa ja hyllyt =)

    Olet selvästikin lomalla. Joten hyvää lomaa sinulle =)

    VastaaPoista
  15. Birgitta, tämä on niin täydellinen piste suvellesi, etten sanotuksi saa...

    Olen nyt oikeesti ihan...

    Kiitos samoin sinulle!

    VastaaPoista