lauantai 30. huhtikuuta 2011

HAUSKAA VAPPUA!

Hauskaa vappua kaikille! Kuvassa muistutus huomiselle aamulle. Nämä tiirat on kuvannut merellä vappuaamuna klo 5 sisareni mies Pekka Mäkinen. Kuvan nimi on Silliaamiainen.

Dancing Queen 

perjantai 29. huhtikuuta 2011

TÄHTIÄ, VAPPUA JA JUAN MANUEL DE PRADAA

Vauhdikas viikko kääntyy vähitellen vapuksi. Viikon saldo on ollut aurinkoa, sattumuksia, tähtihetkiä sekä todella paljon puutarhaa. Täthihetkiäni olivat, kun sain taidekortin kiitoksena kirjaelämyksestä, jonka tein teille Noidanripistä. Tänään tuli myös meili, jossa kiitettiin samasta arvostelusta. Olen otettu ja niiaan: Kiitos♥

Viikon Sunshine oli Akissfromthepast joka sai minut nauraman päivänä, jolloin kaikki ei ollut hyvin. Käykää hänen blogissaan niin tajuatte, että ei elämä ole ihan niin kova juttu, miltä joskus tuntuu.

Vappuna en aio olla koneella kuin ehkä kiertelemässä teidän blogeissanne. Jos minulla ei ole erityistä sanottavaa, jätän tunnukseni, joka on tämä: ♥

Aiomme keskittyä nyt vain toisiimme, herkutteluun ja puutarhaan. Parisuhteen tärkein avain on muistaa vaalia läheisyyttä. Se ei valitettavasti onnistu ainakaan vielä koneelta käsin;-)

Vanhojen raikuliblogivappujen muistoksi, voitte lukea Juan Manuel de Pradan kirjasta Pimpit (Cõnos, Like 1997) vaikka luvut Pimpin rouskuttaminen ja Loreto-tädin pimppi. Pimpit ei ole ollenkaan pornoa vaan hulvattoman hauska ylistys sille, mikä pyörittää maailmaa eli pimpille. En silti suosittele tosikoille.

Huomenna saatte vielä perinteisen vappukuvani, joka muistuttaa eräästä asiasta... 

Kiitos tästä viikosta ja toivotan kaikille mukavatunnelmaista vappua!

♥:lla Leena Lumi

kuva Francisco Goya

torstai 28. huhtikuuta 2011

GRILLI KUUMANA

Liikun yleensä ruokakirjojen kanssa vahvoilla jäillä, mutta Paul Svenssonin Grilli kuumana (Paul grillar, Otava 2011, suomennos Jaana Iso-Markku) aiheutti minussa huimausta. Onneksi kuitenkin tunsin huimauksenkin läpi tatti- ja rakuunatäytteisten kuhakääryleiden sekä halstratun makrillin elvyttävän tuoksun. Tulin hirrrrrvittävän nälkäiseksi ja päätin katsastaa mitä Strömsö –ohjelman tv-kokki tarjoaa kirjassaan sen jälkeen kun on luovittu ensin läpi grillin toiminta, sen varusteet, sytyttäminen, polttoaine ja grillaustekniikat. Siis tällaista on kirjan alussa, mutta uppoaa miespuoliseen elämänkumppaniini kuin kuuma veitsi voihin. Ja loput voinkin lukea minä ja valita kirjasta niitä herkkuja, joita haluaisin hänen minulle grillaavan.

Kirjan kantava ajatus on, että suurin osa maailman ihmisistä haluaa mieluiten grillattua ruokaa, jos saa valita. Myönnän itse kuuluvani intohimoisesti grilliruoan ystäviin. Kirjan toinen johtoajatus on, että miksi annamme grillikauden määräytyä kalenterin mukaan? Miksi grillaamme vain suviaikaan? Kautta aikain ihmiset ovat säässä kuin säässä kokoontuneet tulen ympärille ja grillaus on sen nykyajan vastine.


Meillä on iso parveke, jossa on vain puolikate, mutta olemme grillanneet jouluaatonaattonakin, kun saimme vieraan, joka ei voi elää ilman mieheni grillaamaa lohta! No, reipas Lumimies puki vain kunnolla päälle ja minä seurasin untuvatakissa mukana kera vieraamme. Pidimme siis grillaajalle seuraa ihan suvityyliin, mutta nyt oli akrtista eksotiikkaa, kun satoi lunta ja kaikkialla kynttilälyhtyjä sekä talvipuutarhan lumo ihan vieressä. Tästä yhdestä kerrasta aukeni meille uusi tapa jatkaa grillikautta reippaasti jouluun. Minusta Paul Svensson on ihan oikeassa siinä, että hiukan partiohenkeä kehiin ja se on siinä!

Grilli kuumana kirja sisältää 70 ruokaohjetta lihasta, kalasta, linnuista ja kasviksista sekä noin 40 marinadien, kastikkeiden ja maustesekoitusten ohjetta. Kirjassa grillillä valmistetaan kaikki pääruoasta makeisiin jälkiruokiin. Ja myös leivonnaiset, joista esimerkkeinä sitruunamarenkitorttu, fiselle, pitaleipä, hampurilaissämpylät sekä focaccia.

Ohitan mieluusti punaisen lihan osuudet, mutta sen verran kurkistin, että näyttäisi olevan takuulla herkkua kunnon liharuoan päälle ymmärtäville. Sen sijaan kirjan osa Kala ja merenelävät kolahti voimalla. Ja näin Paul:

Tule mukaani niin kylmiin, ihaniin talvigrillauksiin Norjan Nordkapissa, jossa valmistetaan turskaa ja rapua, kuin kesäisiin päiviin mökilläni Tukholman saaristossa, jossa grillataan kuhaa ja ahventa. Valitsemani raaka-aineet ulottuvat edullisesta ja yksinkertaisesta silakasta ihastuttavan ylelliseen osteriin.

 Sitten saammekin kuhaa monella sortilla, kuten myös makrillia, lohta, kuningasrapua, turskaa, seitiä, ostereita, silakkaa, nieriää ja mustekalaa. Jopa hauki kelpaa Paulille, sillä hän valmistaa Kesäravun makuista haukea.


Kirjan eksoottisin luku on Kastikkeet ja tahnat. Minua hiukan tässä huvitti, sillä olen yksinkertaistanut tämän lajin sillä, että ’tzaziki sopii kaikkeen ja ellei sovi, ollaan ilman’. Paul taas on sitä mieltä, että:


Grillijuhlissa ei ole tärkeää se, että kaikki lisukkeet sopivat täydellisesti toisiinsa, vaan se, että on valinnanvaraa.

Ja totisesti, Paulin grillijuhlissa on! Kuvassa vain muutama esimerkki, joita ovat tartarkastike, ruskistettu voi, tonnikalakastike, majoneesi, valkosipulikreemi, ohrasalaatti, fenkoliaioli, munakoisokaviaari, punaviinillä maustettu paistinliemi, hampurilaiskastike ja coleslaw. Kuvassa eivät näy: meritartar, tillikreemi, valkopapukreemi, tomaattihilloke, graavattu sitruuna, kantarellikastike, omenakastike ja kermaviilikurkut. Monipuolinen herra tämä Paul Svensson ja huumorissakin löytyy, sillä kirjan lopussa valmistetaan keittoja grillillä ja hauska kokkimme toteaa:

Keiton valmistaminen grillissä on paljon helpompaa kuin keiton valmistaminen naulan nenässä, joten niin kannattaa tehdä usein!

Kirjassa on selkeät ohjeet ja näyttävät kuvat. Suosittelen tätä kirjaa kaikille grillaukseen hurahtaneille herkkusuille, reippaille ulkoilmaihmisille sekä suven hyödylliseksi kuin myös hauskaksi tuliaisviemiseksi vaikkapa mökki- tai venevisiitille. Ja vappuna viimeisetkin avaavat grillikauden, joten tässä lahja isännälle ja sitten se samppanja vappupartyn emännälle!

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

VERIKALLIO

Nyt on viidestoista toukokuuta 1957.

Aurinko paistaa, mutta koillisesta tuulee viileästi. Tytöt kävivät päivällä pitkällä pyörälenkillä.


Sillä aikaa kun he olivat poissa sattui omituinen tapaus. Seisoin ulkona kuistilla katselemassa pelargoneja – ja näin pienen peikkopojan, joka käveli kivilouhokselta tännepäin.


Vai mikä se olisi voinut olla? (Ellan päiväkirjasta)

Johan Theorin lunastaa uusimmassa kirjassaan Verikallio (Blodläge, Tammi 2011, suomennos Outi Menna) kaikki ne odotukset, joihin Hämärän hetki ja Yömyrsky lukijansa haltioittivat. Kaikki alkaa nyt jo kirjan kannesta, joka on täydellisen tyylikäs jännityskirjan kanneksi ja Anders Carpelanin suunnittelema. Olemme tälläkin kertaa Öölannin maisemissa ja saaren oudossa lumossa, mutta tarina, tarina on aivan eri. Johan Theorin ei toista itseään. Ei, vaikka kohtaammekin jälleen sympaattisen merikapteeni Gerlof Davidssonin, joka tässä teoksessa lähtee pois vanhainkodista huolimatta korkeasta iästään ja vaikeasta nivelreumasta. Jotenkin tykästyin Gerlofiin aivan valtavasti jo ensi tapaamisella. Hänessä on isoa elämän ymmärrystä, sympaattisuutta ja kuitenkin vaaran tajua. Gerlofin vaimo Ella on kuollut syöpään runsaat parikymmentä vuotta sitten ja kun Gerlof nyt palaa heidän kotiinsa, hän löytää vaimonsa päiväkirjat ja alkaa huonoa omaatuntoa potien, mutta kuin uhmalla, lukemaan vaimonsa muistiinpanoja, joihin Ella oli kirjoittanut päiviensä tapahtumia miehensä ollessa pitkiä jaksoja merillä. Kauniisti kirjan lumous syntyykin kahden naisen kirjoituksista, Ellan päiväkirjoista sekä Vendelan, saarelle palanneen kuuluisan elämäntapavalmentajan Maxin vaimon, käsikirjoituksesta, jossa hän kertoo saaren keijuista.

Keijukaiset seuraavat maastossa olevia energialinjoja. Linjat ovat suoria, ja jos ihminen rakentaa talon linjalle, häntä kohtaa epäonni.


Älkää antako Aloysiuksen tulla sokeaksi. Antakaa sille vielä muutama vuosi lisää..

Keijukaisia ei pidä pelätä. Ne eivät ole ilkeitä. Ne eivät halua aina tavata meitä, mutta ne eivät myöskään halua meille pahaa. Jos me kunnioitamme niitä emmekä tuhoa luontoa, jossa ne liikkuvat, ne eivät tee meille mitään. Ne päinvastoin auttavat meitä etsimään kadonneita esineitä – tai löytämään itsemme.

Kirjan tarina alkaa tuhkakeskiviikosta ja päättyy vappupäivään eli siis varsin osuvasti tähän ajankohtaan nähden, missä nyt olemme. Kirjan rikoksellisessa keskiössä on Per Mörner, joka on perinyt mökin kivilouhoksen laidalta. Hänen tyttärensä Nilla sairastaa vakavaa syöpää, jonka ainoa apu on hyvin vaativa ja erikoinen leikkaus. Saman aikaisesti Perin isä Jerry, joka on kuuluisa pornokeisari heittäytyy Perin vaivoiksi sairaana ja vanhana, melkein puhekyvyttömänä, vaan ei aivan, sillä Vendelan ja Maxin pienillä kutsuilla hän saa tuoduksi julki, millä on itsensä elättänyt. Per on yrittänyt koko ikänsä pitää Jerryn erossa perheestään, mutta nyt kaikki tuntuu luisuvan hänen käsistään ja alkaa outo tapahtumasarja, joka vaatii uhrinsa. Täytyy sanoa, että harvoin tapaa niin kalseaa tyyppiä kuin on Jerry Morner. Hänen hajunsa, välinpitämättömyytensä, muutamat lausumansa sanat, egoisminsa ja tuhannet pornolle uhratut nuoret tytöt varjostavat jopa Öölannin saaren kauneutta, sen saaren, jossa Vendela on elänyt nuorena tyttönä hyvin oudossa talossa. Lapsuus ajoi hänet näkemään saaren peikot ja keijut. Ja keijuille hän esitti elämänsä isot toivomukset niin lapsena kuin aikuisena. Nytkin hän juoksee alvarilla mennäkseen keijukivelle, sillä hänen koiransa Alosyius on vanha ja sokeutumassa…ja samalla hetkellä Gerlof lukee, mitä Ella on kirjoittanut:

Nyt on 18. syyskuuta 1957.


Juuri nyt istun verannalla kirjoittamassa. Kun tytöt olivat lähteneet, tulin ulos ja löysin alimmalta porrasaskelmalta jotain omituista: joku oli jättänyt kiviportaalle korun. Ruusun muotoisen rintaneulan, joka näytti hopeiselta, mutta ei kai se sentään hopeaa voi olla? Se on varmaan lahja pieneltä peikkopojalta, mutta en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä sille, enkä pidä tästä ollenkaan.


Taitavasti Johan Theorin on kutonut yhteen kovan ja satuttavan pornotarinan sekä Vendelan keijut ja Ellan peikkopojan. Theorin kirjoittaa ällistyttävän omaäänisesti! Olen hänen takiaan hylännyt jo kaksi itseään toistavaa jännityskirjailijaa ja siirtynyt Öölannin saaren kummitusmaisten tarinoiden maailmaan. Sinne, missä Vendela juoksee nummilla, milloin ei popsi pillereitä, vie koruja toivomuskivelle huomatakseen jopa omaksi kauhukseen, että hurjimmatkin toiveet toteutuvat, sinne, missä todellinen ja epätodellinen syleilevät toisiaan aamu-usvassa. Theorin uskaltaa tuoda fantasian aikuisten rikosdraamaan ja se toimii. On kuin saisi välillä veitsestä ja sitten keijujen taika parantaisi kaiken kunnes vappuaaton yön roviot alkavat lähestyä ja tajuat, että takanasi on vain Verikallio, etkä pääse pakoon.


Kun aurinko on laskenut ja tuuli tyyntynyt, raja maailmojemme välillä muuttuu häilyvämmäksi. Mahdollisuudet kasvavat. Silloin se, joka on jättänyt kaikki huolet ja murheet kotiinsa ja lähtenyt ulos luontoon, saattaa kokea hetken jolloin aikaa ja tilaa koskevat säännöt muuttuvat ja portti toiseen maailmaan avautuu. Silloin on mahdollista, että avoimin mielin ympäristöönsä suhtautuva pääsee kohtaamisiin keijukaisten kanssa.

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet myös Kirsi ja Susa

JOHAN THEORIN

Johan Theorin syntyi Göteborgissa 1963 ja asuu siellä edelleen. Hän on journalisti ja käsikirjoittaja. Theorin on viettänyt kaikki kesänsä Öölannin saarella.

Hänen esikoisteoksensa, Hämärän hetki, oli välitön menestys niin Ruotsissa kuin monessa muussa maassa. Sen oikeudet on myyty 17 maahan. Hämärän hetki (Tammi 2008) sai vuonna 2009 Daggerd Awardin esikoiskirjojen sarjassa.

Hämärän hetki palkittiin Ruotsin dekkariakatemian parhaan esikoisen palkinnolla 2007 ja heti seuraavana vuonna hänen toinen teoksensa Yömyrsky sai vuoden parhaan rikosromaanin palkinnon. Yömyrsky (Tammi 2009) voitti myös 2010 arvostetun brittiläisen International Dagger Awardin. Crime Writer’s Associoation jakaa palkinnon vuosittain yhdelle englanniksi käännetylle rikosromaanille. Theorin päihitti toisen ruotsalaisen, Stieg Larssonin, jonka trilogian kolmas osa oli myös ehdolla.


Yömyrskyä seuraa nyt Verikallio (Tammi 2011) ja neljäskin Öölantiin sijoittuva rikosromaani on vielä luvassa.

Theorin itse kuvailee tyyliään sekoitukseksi synkeää rikostarinaa, skandinaavista kansanperinnettä ja kummitusjuttua.

Johan Theorinin kirjat on suomentanut Outi Menna.

kuva Eva Persson/ Tammi

tiistai 26. huhtikuuta 2011

AKISSFROMTHEPAST SAA KLIIVIATKIN KUKKIMAAN!

A Kiss from the past on mukavatunnelmainen blogi, jossa käytyään tulee hyvälle tuulelle. Siellä kukkivat jopa kliiviat, joita minä olen tappanut monia, monia.. Olen niin puurtaja, raataja, että minun on saatava myös väliin jotain muuta kuin kirjabloggaamista ja tänään on vahvasti ollut sellainen päivä. Olen jo jonkin aikaa harrastanut mm. muutamia sisustusblogeja etc. ja osa löytyykin oikeasta sivupalkistani. Suosittelen Akissfromthepast -blogia tosikoille, uupuneille, uusia juttuja etsiville, hymyä ja iloa kaipaaville. Löytyy takuulla myös ihan konkreettisiakin ideoita. Nyt odotan vain, että saan ne kliivian elossapitämisohjeet, joihin takuulla liittyy jälleen jotenkin kuu...

Sabor a Mi

kuva Akissfromthepast

Kartiovalkokuusi - haaste ja viehätys

(Kuva syksyltä 2013) Kartiovalkokuusi (Picea glauca) on sellainen sokeritopan näköinen kaunis ja haasteellinen havuistutus. Se kasvaa hyvin hitaasti, mutta voi kasvaa jopa 2 metrin mittaan. Mitä iäkkäämpi, sen viehättävämpi havu on, sillä siitä tulee hyvin persoonallisen mallinen riippuen monista eri seikoista. Yksi muotoon jännästi vaikuttava asia on se, että jos siitä pääsee vaikka yksi oksa kevätahavan takia ruskettumaan ja leikkaat sen pois, minkä voi tehdä, kasvi pyöristää vähitellen oksansa peittäen leikkauskohdan. Näin syntyy myhkyröitä ja persoonallisia muotoja.


Kasvin haaste on se, että havu alkaa kevätauringossa ja tuulessa haihduttaa kosteutta, mutta se ei saa mistään uutta kosteutta, koska maa on vielä roudassa, joten kasvi alkaa ruskettua ja pahimmillaan se kuolee. Monet eivät tämän takia uskalla hankkia tätä viehättävää kaunotarta ollenkaan. Mutta pelastus saapuu nyt!
(Yllä kuva syksyltä 2013)
Minulla on näitä ihanuuskasveja nyt yksitoista! Kaikki ovat eri-ikäisiä ja valon ja maan suhteen aivan erilaisissa paikoissa tontillamme. Yksikään ei ole kuollut. Tosin kerran istutin kartiovalkokuusen likelle valkoisen kivitalomme seinää ja se oli täydellinen virhe, joka kuitenkin muuttui iloksi.. Kasvi alkoi kuivua ja suutuin niin, että revin sen maasta ja viskasin takametsään. Iltapäivällä saapui naapurin rouva kahville ja ihmetteli, että 'missä se upea kartiovalkokuusi on tuosta seinän vierestä'. Johon minä: ’Se makaa juuret ilmassa takametsässä!’ Tomerana Tuula lähti hakemaan 'reppanaa' ja kaivoi sille kuopan kaarisiltamme varjon puoleiseen nurkkaan. Kastelin sen kerran ja sanoin:’ Kuole, jos haluat!’ Eikö mitä, siinä se vain paisuu ja kasvaa ihan komeana. Nyt näyttää siltä, että siitä tulee tämän lajin näyttävin meillä. Siitä yksilöstä on tulossa tänne kuva heti kun saan sen onnistumaan. Se on kaikkein eniten möykkyinen ja aivan hurmaava!

Ja syy, miksi nyt julkaisen tämän jutun on se, että jos sinulla on pihallasi kartiovalkokuusia, suojaa ne nyt puutarhaliikkeistä saatavalla hallaharsolla tai juuri tähän tarkoitukseen valmistetulla hupulla, mutta älä sillä säkkikankaiselle, sillä kartiovalkokuusi läkähtyy sen alla! Huolehdi, että kasvi saa ilmaa eli huppu ei saa olla mikään ilmatiivis pussi. Tämän huputuksen lisäksi kastele kasvin juuristoa huoneenlämpöisellä vedellä, millä nopeutat juuriston sulamista.

 Laitan huput noin huhtikuun alussa ja otan pois vappuna. Mutta sen lisäksi tuuletan kartioita aika ajoin ottamalla suojat pois varjoisina päivinä. Joskus riittää vain parin viikon suojaus, riippuu säistä ja mitä aurnkosuojapuita on likellä etc.
Tässä kuva keväältä 2012 ja samasta kohtaa sitten lokakuulla.
Tämä kuva on välisoitto tältä vuodelta eli 2012. On lokakuu ja nyt kartiovalkokuusia on jo yhdeksän;-) Jos haluat nähdä lisää kasveistani, mene Leena Lumi's Flower Power

*****
Kartiovalkokuusen menestymisvyöhykkeet ovat I-III, mutta olen kaatanut jo tämänkin teorian, sillä minä asun IV vyöhykkeellä yhdentoista hyvin viihtyvän Picea glaucan kanssa. Tosin saaremme saattaa Päijänteen ympäröimänä olla III-vyöhykettä, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Muistathan, että tämä kaunotar ei pidä siitä, että jokin toinen kasvi hipelöi sitä. Minä olen esimerkiksi nyt istuttanut yhden kartiovalkokuusen liian likelle kaunista jalosyreeniä ja aion hoitaa asian niin, että leikkaan syreenistä pois sen oksan, joka uskaltaa koskettaa haasteellista havuani. Syreeni kestää moisen pikkuleikkauksen hyvin, eikä sen kanssa tarvitse odottaa korjaavaa kasvamista.

Olen huomannut, että kartiovalkokuuset pärjäävät niin auringossa kuin puolivarjossa. Jos kysyt tätä puutarha-alan liikkeestä, saat joka kerta eri vastauksen. Minun tietoni perustuu käytännön kokemukseen 28 vuoden ajalta. Jos edellä kerrottu tuntuu kovin työläältä niin voin luvata, että iän myötä kasvin sietokyky kevätahavan suhteen paranee. Minulla on jo nyt neljä kartiovalkokuusta, joita en peitä ollenkaan, korkeintaan kastelen pari kertaa huhtikuun puolivälin jälkeen.
Yllä kuva lokakuulta 2013. Ja samana vuonna vähän aikaisemmin alla.
...taitaa olla syyskuuta. Sen loppua omenoista päätellen.
Tähän kauniiseen havuun tulee melkein riippuvuus. Syksyllä kun kaikki alkaa jo olla kuollutta, nämä 'sokeritopat' näyttävät hyvin viehättäviltä. Ja talvella, kun niiden ylle on satanut ensilumen, ne ovat lumoavan täydellisiä. Ja ihan kohta, kun nostan huput pois, kartiovalkokuuset ovat ensimmäiset kevään katseenvangitsijat, koska lehti ei ole vielä puissa eikä pensaissa. Nämä kaunottaret ovat vaivan väärti!
Tässä yllä mainittu 'mörrimöykky' marraskuun ensilumessa 2013, kerran jo ihan ruskeana seinän vieressä kasvanut, sieltä kompstin taakse kuivumaan hylätty...Tämä todistaa, että ikinä ei kannata heittää toivoa kartiovalkokuusen kanssa.Tämä on muuten aika suuri jo. Minusta kuva ei anna esille kokoa.
Tässä sama toisesta kulmasta kuvattuna.
Tässä viimeisin eli aivan eri tavalla kasvava. Kapea, hoikka, sirohko...Ovat nämä vaan niin jännittäviä! Alakuva on vuodelta x eli ei muistikuvaa, mutta ainakin parin vuoden takaa ja jo kunnon lumilla. Voisi olla tammikuuta...// Nyt on huhtikuu 2014 ja on satanut pari päivää eli kartiovalkokuuset ovat olleet ilman suojia. Näitä on monta ja toka kuvassa näkyvä isompi taitaa olla jo parimetrinen ja on tosi upea. Yritän kuvata tänne tänä keväänä ja kesänä lisää, että tajuatte, miksi näitä niin haluan. Vapusta ei enää huppuja ja silloin ovat oikein edukseen kun upeat ja vaihtelevat muodot näkyvät.

*****

Nyt on toukokuu 2014 ja ensimmäiset kevään kartiovalkokuuset tässä:


Tämä jutun vanha tuttu tässä kuvattuna eilen 13.5. vesisateessa. Tätä kartiovalkokuusta en ole hallaharsottanut tänä vuonna päivääkään ja hyvältä näyttää. Syksyllä voisin mitata korkeuden, sillä tätä on seurattu alusta asti.
Tämä pikkuinen sillan auringon puoleisessa osassa vähän ruskettui viime keväänä kun olimme itse poissa pari viikkoa toukokuun alusta. Nyt pidin tällä hallaharsoa aurinkoisina päivinä huhtikuun lopulla ehkä parisen viikkoa ja kastelin myös huoneenlämpöisellä vedellä, että juuristo sulaisi. Voi kyllä aika hyvin.
Ja tässä hurmaava mörrimöykkymme, joka vain paranee. Tätä ei ole suojattu auringolta yhtään päivää eikä myöskään ole ollut tarvetta sulatella juuristoa. Kaikkein jännittävin muoto!


Verratkaa kuva kaksi. Nämä ovat talon pohjoispäädyssä, mutta ylempi saa auringon rökitystä aika paljon ennen kuin lehti tulee puuhun. Alempaa suojaa täysin talon seinä. Ylempää olen kastellut sekä suojannut huhtikuun pari viikkkoa, mutta vain aurinkoisina päivinä. Alempaa ei ole tarvinnut suojata ikinä. Hauskaa miten köynnöshortensia jo nyt kasvaa noin linssiluteena oikeassa reunassa;)

Palataan näihin vielä suven tai viimeistään syksyn aikana.
Kuvassa mörrimöykkymme marraskuun lopulla 2014. Ensi suvena hipoo siltaa, joten jännittävää nähdä miten se siihen reagoi.


Ensilumi tuli ja suli, marraskuu kääntyy lopuilleen ja... Jutussa pääroolissa nämä viehättävät sokeritoppamme.


On viileän toukokuun puoliväli 2015 ja kävin eilen lehdossa ja puutarhassa kuvaamassa sateessa. Kuvassa edessä isot lehmukset ja takana kummankin sillan päädyissä, mutta eri puolilla, kartiovalkokuuset. Vain pari viikkoa pidin aurinkoisella ilmalla nuorimpien päällä hallaharsoa, mutta sulattelin ahkerasti juuristoja. Yhtään ei ole ruskeutta näissä ihastuttavissa 'sokeritopissa.'


Kuvassa Mörrimöykky hyvässä kunnossa. Kukapa olisi uskonut! Kuvassa näkyy neljä kartiokuusta, joista kolme talon päädyn japanilaisessa rinteessä. Seuraavalla kerralla näkyy viidentenä huippu toisesta sillan kartiovalkokuusesta ja kuudentena kun hieman siirrän kameraa, myös pikkukuusi green housen kulmalta. Yhdessä kuvassa näitä siis kuusi;) Vähänkö näistä pidän!


Lehdosta onnenpensaan kautta kuvattuna kaarisilta kartiovalkokuusineen...ja jättimäiset lehmukset.


Popradissa Zakopanen läheisyydessä kartiovalkokuuset kasvoivat näin komeina lokakuussa 2015.

Tänään 22.11. satoi kunnon ensilumen tänne harjukaupungin saarelle. Kartiovalkokuuset näyttävät aika hassuilta. Tässä kaarisillan 'pienokainen' ja

ja tässä myös, mutta toisesta suunnasta kuvattuna.

Kuvassa oikealla näkyy myös 'mörrimöykky', josta onkin ollut paljon juttua. Jos luen kuorma kasvaa tosi paljon, kevitän, vaikka siinä lumenvaloa menettääkin, mutta ei ole kiva jos näin vaalitut paivuvat vinoon tai jos ovat kaksihaaraisia, joita niitäkin osa on, halkeavat.


Leena Lumin puutarhassa

MIKÄ ON MUUTTUNUT?

Karoliina ja Anne haastoivat minut Neljännen kansion kuvahaasteeseen. Kiitos! Se ei kuitenkaan onnistu, sillä minulla ei ole mitään kansioita, vaan tuhannet kuvat vellovat tiedostossani ja koska olen kova keksimään liian erikoisia nimiä, en useinkaan löydä kuviani helpostikaan aakkostuksesta huolimatta.
Ajattelinkin sitten heittää kuvan, joka on 'eri aikaa'. Minä olin silloin toinen. Sekä sisäisesti että ulkoisesti. Oikeasti tästä ei ole aikaa paljoakaan, mutta niin paljon on tapahtunut. Joskus tuntuu, että en pysy mukana. Siihen tunteeseen auttaa aina puutarha ja kirja. Onneksi!

Olen kuvassa Keuruulla ja silittelen Lyyliä ja komistus Roni on takanani. Paikka on maailman tiettävästi ainoan Korpikirjaston omistajan ja koiruudet myös. Kun näiden koiruuksien omistaja avioitui kirjallisuudentutkija Minnan kanssa, saimme olla erämaakirkossa todistamassa hyvin upeaa ja erikoista häätilaisuutta. Pienin yllätys ei ollut sonnilauma, joka oli seremonian aikana päässyt aitauksestaan karkuun ja ympäröinyt kirkon;-) Pihlajaveden eräämaakirkossa on yksi maailman kauneimmista vihkiryijyistä!

Kuvasta näkee, että olen jo muualla vaikka silittelen Lyyliä. Lyylin 'syy' on, että tutustuin hänen isäntäänsä. Lyyli upposi kerran jäihin ja isäntä painui perään oman henkensä kaupalla. Hän kirjoitti asiasta myöhemmin aika hauskan ja koskettavankin lehtijutun ja sitten otinkin hänelle jo puhelun...

Mikä on muuttunut, siitä en kerro nyt. Se on pitkä tarina ja tarvitsee aikaa ja uskallusta. Alla kuitenkin minä nyt kera ystäväni koiruuden, joka on samaa merkkiä kuin Hänen Majesteettinsa. Tänään on siis tällainen minäminäminä-päivä. Koittakaa kestää!
PS. Katsokaa tänään televisiosta klo 20 ohjelma karhuista, saattaa tulla tuttu karhu vastaan...

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Susan Fletcher: Noidan rippi

Ylämaan laaksossa, Glencoessa kauriit muistelevat tyttöä, joka kulki heidän polkujaan yökiitäjiä hiuksissaan. Vuorella seisoo uroskauris sateessa ja mylvii surumielisesti: Corrag, Corrag…Lumihiutaleet kaipaavat häntä, joka oli lumeen syntynyt ja ratsasti tammallaan hiukset ja harja hiutaleissa. Pilvet kuljettavat edelleen varjoaan pitkin laakson pohjaa, hipaisevat lammaslaumaa ja kanervikkoa, etsivät soilta, mutta eivät tavoita tyttöä, joka oli usvaa ja tuulta, villi ja kesytön. Laaksossa kaiku vastaa: Corrag, Corrag…

Susan Fletcherin Noidan rippi (Corrag, Like 2011, suomennos Jonna Joskitt) on kuin mustaselja, yrtti, jota tulee vaalia kuin jalokiveä. Tätä et lue huolimattomasti ja poissaolevana, tässä olet yhtä syvällä ja pimeässä kuin noidaksi tuomittu vankityrmän kahleissa seinien tihkuessa limaista kosteuttaan. Luet tätä yöllä, kun aika on otollisin ja kalpea kuu valaisee ikkunasi takana. Luet tätä kirjaa, joka kertoo 1600 –luvun Englannista ja unohdat hengittää. Kuningas Jaakko on paennut ja Oranian Vilhem on asettunut Englannin hallitsijaksi, mutta monet vannovat edelleen uskollisuutta kuningas Jaakolle, myös pastori Charles Leslie, joka Invaryn kaupunkiin saavuttuaan 26. helmikuuta 1692 asettuu majataloon aikoakseen tavata tyrmään kahlittua noitaa Corragia, Glencoen verilöylyn silminnäkijää. Täältä Charles myös kirjoittaa vaimolleen Janelle kirjeitä, joita lukemalla pääsemme seuraamaan paitsi sen aikaisen, noituuteen uskovan ja sen tuomitsevan kirkonmiehen suurta mielenkääntymystä kuin myös noitana hirtetyn Coran tyttären, Corragin, elämää Ylämaan metsissä ja vuorilla sen jälkeen kun hän oli paennut sinne äitinsä käskystä: Lähde luoteeseen! Ja miten kiintoisa pieni yksityiskohta, se että kirkonmies valehtelee nimensä pelosta tulla tunnistetuksi jakobiittilaisena ja ilmoittaa olevansa Charles Griffin, vaikuttaakin yllättävään loppuratkaisuun. Corragille, jota hän käy haastattelemassa syöpäläisiä kuhisevassa tyrmässä, hän on kuitenkin Leslie.

Pastori Charles Leslie. Nimenne tuntuu tutulta.

Leslie – kuin puissa suhiseva tuuli, tai rantaan vyöryvä meri…

Näin, että säpsähditte noitaa.

Hyvä on, minä kerron tarinani.

Mitä pyydän vastineeksi?

Kertokaa minusta. Minusta. Pienestä elämästäni. Sanokaa Corrag oli hyvä. Sanokaa, että hän ei ansainnut kuolla liekkeihin, eikä yksin. Istukaa luonani ja kuunnelkaa elämäntarinani, niin kerron lopulta Glencoesta. Lumisesta yöstä. Jona minulle rakkaita ihmisiä kaatui ja kuoli. Mutta osa jäi henkiin.

Ja näin rakentuu Noidan ripin runko. Kirkonmies ja vangittu, polttoroviolle määrätty noita auttamassa toisiaan. Ja kaiken välissä Charlesin kirjeet vaimolleen Janelle, joista saamme lukea myös pariskuntaa kohdanneesta rakkaan tyttären kuolemasta.

Susan Fletcher on Noidan ripissä yhtä vahvoillaan kuin hän oli Meriharakoissa. Viime mainitun loukattu, katkerakin, suolaisen meren kastelema vahvuus taipuu Noidan ripissä keijukaismaisen hennon Corragin sitkeäksi elämänlangaksi, joka kuin lukin seitti kantaa yön kastetta laakson aamussa aikomattakaan katketa. Fletcherin kieli voisi olla gaelin kieltä, sillä olemmehan Ylämaassa, Skotlannissa, mutta se onkin noitien, velhojen ja keijujen kieltä ja oi häntä, joka on heikkona tällaiseen...hän on mennyttä, kuten minä ja Susa!

Tiesinhän minä, mikä ihmisessä on kaunista. Olin nähnyt, kun nainen kiinnitti hiuksensa hilkan alle, työnsi vaaleat kutrit piiloon – ja minulla oli tumma tukka eikä hilkkaa lainkaan. Edellisenä päivänä olin juonut järvestä pää vedessä ja noussut levärihma ja kotilo hiuksissa. En ollut huomannut niitä koko päivänä. Kotilo oli riippunut hiuksistani kuin hedelmä puusta. Se piirsi minuun märän hopeajäljen, ja minä kannoin sen Kolmelle sisarelle, niin että se näki sellaista mitä muut kotilot eivät päässeet näkemään.

Ja mitä erityistä vielä tekee Fletcher kirjassaan: Nimeää luvut niiden yrttien mukaan, joita Corrag kerää ja joilla hän parantaa! Näin:

”Sen valtiatar on Kuu.”

Likusteri

The Complete Herbal
Nicholas Culpeper
1653

tai näin:

"Tämä yrtti on Venuksen, ja Venus sanoo, että mies ja vaimo, jotka syövät sen lehtiä yhdessä, saavat välilleen rakkauden.”

Talvio

Ja kun Corrag haluaa hiustensa tuoksuvan houkuttavasti, sillä sekin päivä tulee, hän hieroo niihin murskattua rosmariinia…

Ja kaiken aikaa kun Fletcher antaa Corragin kertoa Leslielle elämästään, väki kaupungissa kerää sytykkeitä roviolle. Vain kevään tulon viivästyminen hidastaa polttotuomion täytäntöön panoa ja kaikki noidan vihaajat, ’kunnon kansalaiset’ odottavat jo innoissaan kevään ensimmäistä kaunista päivää, joka lykkäisi vuokkoja esiin, että saataisiin paha pois päiviltä.

Sumua varmasti ikävöin, kun olen kuollut – sumussa kävelemistä, sen tuoksua.

Kirja on niin kaunis kertoessaan Corragin elämästä osana Ylämaan luontoa, hänen suhteestaan MacDonaldin klaaniin sekä rakkaudestaan Alasdair Og MacDonaldiin. Fletcher kirjoittaa niin lumoavasti yrttien keruusta, siitä miten niitä käytetään, aamu-usvasta, Corragin kylpemisestä putouksella, uroskauriin hengityksestä, lumihiutaleista, jotka leijuvat, mutta eivät putoa maahan…että lukija haluaa heti muuttua itse Corragiksi…ei, vaan hän muuttuu Corragiksi.

Ja sitten tulee se päivä, kun pastori Leslie kirjoittaa

Jane

Olen alkanut lukea Raamattua toisella tavalla. Raamattuni sivut ovat kosteat, mikä hankaloittaa lukemista. Mutta siinä missä olen ennen etsinyt johdatusta, etsin nyt jotakin muuta. Etsin vahvistusta – sille että salatut aatokseni ovat jaloja, arvokkaita. Sillä hetkittäin minut valtaa outo mieli, Jane – olen alkanut ajatella toisin kuin ennen.

Charles

Glencoen laaksossa vuoret käpertyvät suojaamaan pientä majaa, joka oikeastaan on enää vain kasa sammalta, oksia ja kiviä. Uroskauris kulkee ohi, nuuhkii hetken ja saa silmiinsä kuvajaisen keijusta, joka tarjosi hänelle minttua. Pilvet kuljettavat varjoaan laakson pälvissä, joista nousee raunioyrttiä ja tuuli, tuuli…Sassenach, Sassenach!

*****

Noidan ripin ovat arvostelleet lisäkseni ainakin Sonja Nino Anni,  Susa, Naakku, Ahmu ja Elma Ilona.

torstai 21. huhtikuuta 2011

RAUHAISAA PÄÄSIÄISEN AIKAA♥

Una furtiva lagrima 

BEATRIX POTTERISTA, PÄÄSIÄISESTÄ JA ENNEUNISTA

Tässä piti olla yksi kirja, mutta ei ole, sillä minun täytyy nyt saada antaa sen valmistua minussa. Sen sijaan saatte oudon pääsiäistarinan. Tarina on monipolvinen, enkä ole ihan varma, että se sopii kaikille. Ei ainakaan kovin uskovaisille eikä etiäisiä pelkääville. Aloitan kuitenkin hyvin varovasti ja kerron, että kun ostin jättimäisen suuren ja tyyriin Beatrix Potterin kirjan Petteri Kaniinin satumaailma Merille, se ei kiinnostanut häntä yhtään. Kirja sisätlää koko Potterin tuotannon ja on Otavan kustantama ja niin hurmaava, että luen sitä itse. On vielä yksi toinenkin kirja, joka ei tytärtäni kiinnostanut ja se on Robert Louis Stevensonin Lapsen runotarha, jonka on muuten suomentanut Kirsi Kunnas. Yhteinen nimittäjä kirjoille on niiden englantilaisuus. Ja hurmaavat piirroskuvat!

Minä en ole oikein pääsiäisihminen. Pääsiäinen on juhlapyhä, joka menee nykyään minilomasta. Hyvä niin, sillä oli aikoja, jolloin lähdimme pääsiäistä pakoon ja suunta oli aivan väärä eli katolinen osa Saksaa, jossa puutarhan puutkin oli koristeltu pääsiäiskoristein ja kaikki oli vain pääsiäistä. Kävin lapsena pyhäkoulua muutaman vuoden ja muistan miten kauhistuttava oli lapselle Jeesuksen kärsimyselämä. Siitäkö on jäänyt paha olo, jonka pääsinen aiheuttaa, jos sitä alan miettiä. Enkelit menevät samaan kategoriaan, mutta sitä tarinaa en kerro vielä. Sitten joskus.

Kun olen lukenut Tito Collianderin kirjoja, on tullut mieleeni, että vain ortodokseilla on iloinen pääsiäinen, vaikka onkin se ristisaatto. Näen ortodoksisuudessa valoa ja aurinkoa. Toisaalta meidän tuttu luterilainen uskomme antaa jopa koiralle sielun. Kirkkoherra Voitto Viro kirjoitti koirastaan Tonista kirjan Veljeni Toni, jossa hän todistaa koiran sielullisuuden. Paavin uskonto ei suo eläimille mitään armoa, minkä hyvin näkee jo katolisissa maissa turistinakin, kuten minulle tapahtui Veronassa. Ja se ei ollut mikään yksittäistapaus. Tosiasia kuitenkin on, että suurin osa maailman sodista käydään uskonnon takia. On aina käyty, käydään ja tullaan aina käymään. Sille ei ole mitään loppua näkyvissä.

Minä kuulun kirkkoon, mutta en koe sieltä mitään saavani. Sairastuessani melanoomaan, oli samana vuonna eräässä isossa kauneus- ja terveysalan lehdessä juttu Melanooma, nopea tappaja. Kaikki muistivat sen ja olin jo ystävilleni kuollut. Elävältä haudattu. Ympärilleni muodostui kuoleman rinki. Hätäni oli suurin lapestani, sillä hän oli silloin vasta kuusivuotias. Kävin kirkossa. Kävin monasti. Se oli vain sitä samaa vanhaa, vailla mitään sisältöä. Olin ihan hukassa. Sitten muistin Saima Harmajan 'metsä mun kirkkoni on' ja aloin vetäytyä yhteen metsikköön lapsuuteni salakivelle. Kiipesin sinne, minä aikuinen nainen ja juttelin Jumalan kanssa. Aloitin: 'Jumala, jos sinä olet...'

Olen joillekin ystävilleni kertonut, että saan etiäisiä ja olen myös nähnyt enneunia. En ymmärtänyt enneunistani mitään ennen kuin eräs hyvin vanha mies lähti toiselta puolelta Suomea tapaamaan miestäni ja tämän vaimoa, minua. Hän tuli, koska hänellä oli sisäinen tarve tulla tähän taloon ja kertoa minulle jotain. Herra oli ison menestyvän firman omistaja, mieheni ensimmäisiä esimiehiä. Istuimme olohuoneessamme puhuen niitä näitä, kun aloin kertoa tälle minulle vieraalle ihmiselle unistani ja sitä teen tuskin koskaan. Hän katsoi minua suoraan silimiin pitkään ja sanoi:' Kaikki mitä näet tapahtuu. Heräät Suden hetkellä ja muistat kaiken.' Näin se sitten meni. Ja sitten taphtui se kuoleman uni. Herätin mieheni ja kerroin hänelle, mitä tapahtuu. Tiesimme meille hyvin läheisen perheen kohta menettävän jonkun, mutta kun unessa pyysin nähdä 'kuka?', sitä ei sallittu. Ja niin kaikki vain meni ja surimme yhdessä perheen kanssa kuolemaa, joka tapahtui nuorellle, terveelle miehelle, pienen tytön isälle.

Viime yönä heräsin. En katsonut kelloa. Oli vielä pimeää. Yritin nukkua. En saanut unta pitkään aikaan. Sitten nukahdin ja aloin nähdä unta, jossa minä ja kolme ystävääni. Yksi näistä kuoli äkillisen kuoleman ja hänet olen tuntenut ihan lapsesta asti. Unessa liikuimme oudoissa paikoissa ja tapahtumissa, mutta ystäväni, jota ei enää ole, esiintyi aivan toisin kuin eläessään. Hän oli eri. Kaikella mitä hän unessa teki ja sanoi oli tarkoitus kertoa, että 'Leena, se mitä ihmettelit minussa, kun elin, miksi olin sinulle kuin väärää auraa esittävä, selviää nyt.' Minä sain viestin! Kerroin aamulla asiaa miehelleni, joka totesi:' Näinhän sen kaiken on täytynyt olla.'

Hyvin herkät ihmiset saavat etiäisiä ja näkevät enneunia. Minulla tämä alkoi 11-vuotiaana. Rationaalinen puoli minussa torjuu enteitä. Ne jopa pelottavat. Toinen puoli, se herkkä ja tunnevaltainen, ei voi olla vastaanottamatta viestejä ja niinpä vaellan oudossa metsässä yrittäen löytää perille seuraten tähtiä.

kiirastorstain aatoksin
Leena Lumi 

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

UUSIA IDEOITA PUUTARHAAN - PENGERRYKSET, KIVEYKSET, MUURIT JA ALTAAT

Kerstin Engstrandin Uusia ideoita puutarhaan – Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat (Trädgårdens sluttningar – Murar, trappor, vattenfall, pooler, Minerva 2011, suomennos Jenni Pitkäniemi) on kirja juuri sinulle, jolla on sellainen puutarha kuin meillä eli puutarha ja piha ovat kolmessa tai jopa useamassa tasossa, rinteitä on eri jyrkkyyksillä todella paljon ja maastovaihtelut takaavat että rinnepuutarhamme on Kerstinin sanoin ’viettävä ja viehättävä’. Tämä on kuitenkin kirja myös sinulle, joka haluat luoda itsellesi kiinnostavamman puutarhan kuin mitä ihan tasamaalle tehty harvoin on. Kerstin toteaa:

Katso tonttiasi tarkemmin. Siinä on luultavasti enemmän korkeuseroja kuin luuletkaan. Jos tonttisi on aivan tasainen, sellaiseenkin on nykyisin helppo muotoilla eri tasoja. Pengertäminen on samalla kulttuuriperinnön vaalimista. Oivalla tonttisi mahdollisuudet!


Ja sitten tämä tunnettu ruotsalainen puutarhajournalisti, kirjailija ja valokuvaaja viekin meitä kymmenennessä kirjassaan todella mahtaviin suorituksiin. Hän neuvoo aivan kädestä pitäen, miten rakennamme pengerrykset, tukimuurit, uima-altaan ja muut vesielementit. Engstrand myös neuvoo, miten uudet rakenteet maisemoidaan niille sopivilla kasveilla. Jälki aivan huimaa!

Siis minun on aivan pakko sanoa, että puutarha useammassa tasossa on unelmaa, mutta ellei eri tasojen välille ole rakennettu KUNNON rappusia, jotka myös näyttävät hyviltä, voi alkaa ajan kanssa rasittaa... Kun minua pyydettiin  Ihana piha –ohjelmaan, en tajunnut rukoilla/anoa että pääsisin siihen muutososioon, jossa ihmisille tehtiin puutarhaan huimia uudistuksia. Olisin pyytänyt upeat luonnonkiviraput kaikkien tasojen välille sen sijaan, että niissä nyt on toisissa laattaa ja toisissa hirveätä ratapölkkyä ja jossain kohtaa ei mitään. Niinpä tämän kirjan kaikkineen omistan miehelleni, siinä toivossa, että hän käyttää Kerstinin ohjeita puutarhamme viehätyksen lisäämiseksi. Uima-altaan hän saa unohtaa, sillä järvi on ihan liki, mutta tämä kaikki muu: purot, portaat. vesiputoukset, raput, pengerrykset…ja sitten se ihan meidän oma juttu, joka on vielä kesken eli vanhanajan kaivo. Semmoinen toimiva, sininen käsipumppu on haussa eli jos joku tietää, niin…Ja Kerstin jatkaa:

On sykähdyttävä näky, kun portaat ovat oikeassa kohdassa. Huolellisesti harkitut ja sopivasta materiaalista tehdyt portaat ovat ilo silmälle. Uskalla siis tehdä portaat, vaikka ajattelisitkin, ettei niillä ehkä ole paljon käyttöä. Sen lisäksi että portaat helpottavat liikkumista, niillä on myös koristearvoa.

Kerron nyt kirjan luvut, että hän, joka harhailee hämmentyneenä monien uusien puutarhakirjojen himoittavassa viidakossa, tietäisi, mitä tällä kirjalla saavuttaa. Uusia ideoita puutarhaan tarjoaa sinulle nämä: Rinnepuutarha –viettävä ja viehättävä, Luiskaportaat, Portaat, Muurit, Tontin muotoilu, Purot ja vesiputoukset, Kanavat ja koristealtaat, Uima-altaat, Kasvillisuus, Kukkiva kivikko sekä Siirtonurmi ja kasvimatot. Näitä kaikkia aiheita on käsitelty hyvin tarkasti sekä valokuvin että piirretyin rakennusohjein kuin myös runsain selostuksin. Kirjassa on myös lumoavia kuvia valmiista lopputuloksista, kuten tämä, joka on Marney Hallista:

Pikkumökki on sijoitettu taivaallisen ihanalle paikalle rinteen juurelle. Perhoset viihtyvät mainiosti ja aivan vieressä solisee puro. Loivaan rinteeseen voidaan sijoittaa myös kasvihuone…

Minäkin haluan koko suven musisoivan puron…tai lammen ja puron yhdistelmän tai vesiputouksen. Usko tai älä, niin kaikkien näiden rakentamisohje on kirjassa Uusia ideoita puutarhaan.

Täytyy todeta, että Kerstin Engstrand on tehnyt perinpohjaista ja lumoavaa työtä. Osa rakennusohjeista pyyhki minulla yli, mutta riittää kun toinen meidän perheessä ymmärtää. Kirjan ideat pohjautuvat lukemattomiin eri lähteisiin. Kerstin on saanut vaikutteita muun muassa historiallisista puutarhoista, kuten vaikkapa italialaisesta Ville d’Estestä, jossa purot ja suihkulähteet solisevat kilpaa pitkin rinteitä sekä Berliinin ulkopuolella sijaitsevasta Sanssoucista. Ja Kerstin oikein houkuttelee toteuttamaan kirjansa ideoita kirjoittaessaan omassa rinteessään kukkien, ahomansikoiden ja akileijojen keskellä:

Puutarhan rinnerakennelmat saavat esiin puutarhasi sielun – rakennat sitten puron, vesiaiheen, uima-altaan tai kukkivan muurin. Teit siihen sitten sata askelmaa tai yhden ainoan.


Ensi yönä näen vesiputousunia toivossa, että mieheni lukee tämän kirjan, hurmioituu ja ryhtyy toimeen, jossa hyödynnetään jo olemassa olevat kosteikkomme. Lähde sinäkin mukaan tähän unelmaan, jossa terapeuttinen veden solina vie sinut minne ikinä keksit kaivata.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Viihde- ja lukuromaanin hiekkaan piirretty raja

Viihde- ja lukuromaanin raja on hiekkaan piirretty viiva, jonka jo seuraava allto pyyhkii pois. Vastasin itsekin tänään yhdessä kommentoinnissa reippaasti oikaisten kun puhuttiin Bolšoin perhosesta. Syy: Vetää raja siihen, kumpaan ryhmään vaikkapa juuri ko. kirja kuuluu, on subjektiivinen näkemys ja riippuu paljolti myös lukijasta. Painotan sanaa myös, sillä uskon että suurin osa paljon lukevista osaa määritellä selkeän viihderomaanin. Viihderomaaneistakin tosin löytyy omat helmensä, jotka ovatkin sitten siinä oudossa viivasssa hiekalla eli ehkä jo onkin kyse lukuromaanista tai sitten ei.

Minulla ei ole mitään vastaan viihdettä, vaikka itse en olekaan kovin viihteellinen, vaan kaipaan enempi syvää, tummaa ja puukolla kirjoitettua. Moni muukin asia toki vaikuttaa. Aihe. Oma tunnetila. Kirjoittajan kieli. Tarinan rakenne. Myös kirjan äärellä on lupa viihtyä!  Se on ihan yhtä arvostettua kuin viihtyä elokuvateatterissa tai konsertissa. Toiset pitävät vain siitä ja toiset tästä. Itse olen kuitenkin niin kova lukija yli sadan vuotuisen kirjani kanssa, että haluan vaikuttua. Samahan kävi minulla musiikissakin. Pidin ennen musikaaleista, mutta lopulta ooppera voitti. Nautin silti ihan mielettömästi kun äitini kantaa kirjastosta eräitä kirjoja ja oikein odottaa suomalaisen painoskuningattaren seuraavaa kirjaa. Se on hänen viihtymistään, minun viihtymistäni ovat lukuromaanit ja dekkarit. Blogissani haluan kuitenkin ehdottomasti edes yrittää tarjota melkein kaikille jotain eli seinät ovat kaukana ja ovet ja ikkunat auki ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta. Sitten jos vähennän sadasta kirjasta viiteenkymmeneen, kaikki onkin hieman toisin...

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Hannu Harju Tammelta toteaa Jukka Petäjän jutussa Moneen kirjaan kohdistuu kovat odotukset, mutta myynti jää pieneksi, että:

Viihde- ja lukuromaanin välimaasto on haastava alue, paremmin olisivat voineet myydä esimerkiksi Anne Fortierin historiallinen Julian rakkaus, Leila Meachamin kartanoromaani Ruusut ja Janice Y.K.Leena Pianotunnit.

Joe Hillin modernin goottijännityksen toivoisi uppoavan paremmin suomalaisiin. Petina Gappahin menestystä Ruotisissa tai Karin Slaughterin palvontaa Hollannissa voi vain kadehtia. Ja mikä meitä suomalaisia vaivaa, kun Alice Munrolla ei ole moninkertaisesti enemmän lukijoita.

Olen nyt upean sään takia pois jonkin aikaa koneelta, mutta olisi tosi kiintoisaa kuulla kommentteja siitä, mihin ryhmään Bolšoin perhonen mielestäsi kuuluu, onko se viihde- vai lukuromaani vai peräti ihan jotain muuta? Entäs sitten Susan Fletcherin Meriharakat ? Entäpä Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin?

Koska samaisessa Hesarin jutussa Touko Siltala Siltala-kustantamosta mainitsee mm. Philip Rothin eräässä yhteydessä, niin minä muistutan teitä: Lukekaa Philip Rothin Ihmisen tahra (The Human Stain)!

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Ruta Sepetys: Harmaata valoa

He veivät minut yöpaidassani.

Näillä sanoilla aloittaa Ruta Sepetys kirjansa Harmaata valoa (Between Shades of Grey, WSOY 2011, suomennos Maria Lyytinen). Kirja on omistettu Jonas Šepetyksen muistolle. Kirja kantaa mukanaan kaikkien maailman leirivankien kohtaloa, vaikka se kertookin viisitoistavuotiaan Linan ja hänen perheensä kohtalosta Stalinin vankileirien saaristossa. Kirja on kertomus rakkaudesta, välittämisestä, sisusta ja uskomattomasta halusta elää. Kirja on myös kertomus siitä, mitä neuvostomiehitys teki liettualaisille, virolaisille ja latvialaisille. Myös suomalaisia kuljetettiin junissa kauemmas kuin mihin käsitys yltää. Missä oli Jumala? Ehkä hänkään ei nähnyt niin kauas…


Suomalaisia. Olin unohtanut Suomen. Muistin sen illan, kun tohtori Seltzer oli tullut meille tapaamaan isää. Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen.


”Se on vain kolmenkymmenen kilometrin päässä Leningradista, Jelena”, tohtori Seltzer oli sanonut äidille. ”Stalin haluaa suojautua länttä vastaan.”

”Ryhtyvätkö suomalaiset neuvotteluihin?” äiti kysyi.


”Suomalaiset ovat vahvaa kansaa. He taistelevat”, tohtori Seltzer sanoi.

Kesäkuun 14. päivä 1941 muutti täydellisesti Linan perheen elämän. Isää ei kuulunut kotiin, kun ovea paukutettiin ja perheelle, Linalle, pikkuveli Jonakselle ja Jelena-äidille annettiin kaksikymmentä minuuttia aikaa pakata nyyttinsä ja lähteä NKVD:n eli Neuvostoliiton salaisen poliisin mukaan.

”Me tarvitsemme enemmän aikaa. Olemme aamulla valmiina”, äiti sanoi.


”Kaksikymmentä minuuttia – tai ette näe enää aamua”, virkailija sanoi.

Lina lähti yöpaidassa matkalle junavaunussa, joka kuljetti ihmisiä vailla mitään ihmisarvoa 440 päivää Liettuan Kaunasista Trofimovskiin pohjoisnavalle, paikkaan, joka oli ei minkään reunalla. Alkaa orjatyö, jonka ainoa tarkoitus on näännyttää ihmiset hengiltä. Vartijat syövät amerikkalaisen aluksen tuomia säilykkeitä ja juovat vodkaa ja asuvat puurakennuksissa, mutta Lina ja muut saavat selvitä savimajoissa sietämättömässä kylmyydessä sulattaen lunta juomaksi ja syöden kuivaa leipää, jonka määrä oli tarkoin rajoitettu. Eristys ulkomaailmaan on käytännössä rikkumaton.

Siltä varalta, että joku ei tiedä, miten Isä Aurinkoinen toimi, niin mikä tahansa ilmianto riitti. Syytös maanpetoksesta rapsahti vaikka viattomasta piirustuksesta tai yhdestä sanasta. Se oli heti neljännesvuosisata elävältä kuolemista jossain kaukana tundralla, ei missään. Jos haluat tietää lisää, suosittelen vaikka Aleksander Solženitsynin kirjaa Vankileirien saaristo sekä Ensimmäinen piiri. Aivan vastaavaa tapahtui Romaniassa ja siitä voitte lukea Herta Müllerin kirjoista Ihminen on iso fasaani, Matala maa ja Sydäneläin. Rikkomus ihmisyyttä vastaan on aina sama ja yhtä anteeksiantamaton, sillä julmuus viattomia kohtaan ei tunne rotua, uskontoa eikä maiden rajoja. Sillä ei ole kotimaata ja se kulkee kuin kuoleman usva valtioiden rajoista tai ihmisyydestä piittaamatta. Se on se pahoista pahin, jonka tähden pitää lukea kaikki, mitä selviytyneet ovat kirjoittaneet, sillä heidät piti helvetissä hengissä halu kertoa juuri sinulle!

Harmaata valoa on kaunis kirja! Uskallan näin sanoa, sillä Ruta kirjoittaa kuin todeten ja antaen lukijan nähdä harmaata valoa, jonka ääressä Lina sai kirjoitettua ja piirrettyä viestiksi tuleville, mitä he ovat kokeneet. Lina halusi taiteilijaksi. Hän ihaili Munchin töitä. Hän oli menossa Liettuassa taidekouluun, mutta sen sijaan hän nousikin junaan ja lähti kohtaloon, josta hän selvisi vain unelmiensa avulla. Hänellä oli unelma selvitä hengissä, voidakseen kertoa. Häneen eivät pystyneet täit, pilkkukuume, nälkä, kylmä, epätoivo, pelko…Ja leirillä hän tapasi Andriuksen, jonka äiti pelasti poikansa hengen antamalla itsensä yö yön jälkeen vartijoiden raiskattavaksi.

Kun Andrius siirretään, Lina selviää vain piirtääkseen kaiken. Pöllön sulkaa ja tuhkaa saamme kiittää siitä, että tiedämme, mitä kirjailija Ruta Sepetyksen isosedän perheelle tapahtui Stalinin vankileirien saaristossa. Voimme osoittaa Linalle kunnioitusta hänen sisukkuudestaan ja lukea, mitä hän on kokenut sekä viedä viestiä eteenpäin ettei yksikään ikinä kiellä tapahtunutta.

Ruta Septys kirjoittaa tyylillä, josta pidän. Toteavuus, mutta ei liian kliininen, on häntä. Myös rauhallinen ja selkeä kerronta, jossa julmuuksilla ei ’huorata’. Pidän jopa alun kartasto-osasta, jota ilman olisi ollut miltei mahdotonta tajuta, minkä matkan juna kulki Liettuasta Trofimovskiin. Pidän kirjan kannesta. Pidän kirjan jaottelusta, jossa numeroidut kahdeksankymmentä selkeää lukua ovat saaneet jäsentävät väliotsikot Varkaita ja huoria, Karttoja ja käärmeitä sekä Jäätä ja tuhkaa. Pidän siitä, että tapahtumaa mitenkään kieltämättä, anteeksi antamatta, unohtamatta, saamme onnellisen lopun. Mielettömän kaunis kirjaa, joka hohtaa valoa kyynelten lävitse!

Kun Andrius siirretään, hän ojentaa Linalle kirjan Dombey ja poika luvaten samalla etsiä hänet käsiinsä. Ja Lina kuiskaa: ”Etsi minut.”

Marraskuun 20. päivänä, Andriuksen syntymäpäivänä Lina istuu lukemassa Dombeyta ja poikaa.


”Krasivaja. En ollut vieläkään löytänyt tuota sanaa. Ehkä löytäisin sen, jos harppaisin eteenpäin. Selailin sivuja. Silmiini osui merkintä. Käänsin sivun uudelleen esiin. Sivun 278 reunaan oli kirjoitettu lyijykynällä jotakin.


Hei. Lina. Olet päässyt sivulle 278. Aika hyvin!


Kääntelin sivuja varovasti ja silmäilin niiden laitoja.


Sivu 300:


Oletko oikeasti päässyt sivulle 300 vai harppasitko eteenpäin?


Jouduin tukahduttamaan naurua.


Sivu 322:


Dombey ja poika on tylsä. Myönnä pois.


Sivu 364:


Ajattelen sinua.


Sivu 412:


Mahdatkohan sinä ajatella minua?


Suljin silmäni


Kyllä, ajattelen sinua. Paljon onnea, Andrius.

***

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin  Annika K   Elma Ilona  Norkku  Aino  Mari A  Anneli ja Joana

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

HUHTIARVONNAN VOITTAJAT OVAT...




Tämä sydänrasia sisältää Huhtiarvonnan osallistuja-arvat. Kiitos kaikille innokkaille ja annetaanpa Lumimiehen arpoa

Arvonnan voittajat ovat: Sariw, Valkoinen kirahvi ja Mutu. Onnea voittajille!

Sariw saa ensin valita Huhtiarvonnan postauksen kirjoista täältä kaksi haluamaansa kirjaa, sitten saa valita Valkoinen kirahvi kaksi ja sen jälkeen Mutu. Olkaa ystävälliset ja ilmoittakaa minulle haluamanne kirjat sekä postitusosoitteenne.

Koska arvontaa liittyi myös tehtävä laittaa tietyt kirjat paremmuusjärjestykseen oman kokemuksen tai oletuksen pohjalta, niin tässä on teidän listanne:

1. Rakkauden aikakirja
2. Pikkuseikkoja
3. Bolšoin perhonen
4. Kabbalisti
5. Nora & Alicia
6. Axel Munthe - tie Caprin Huvilalle

Mieleeni tuli kysyä juuri näitä kirjoja siksi, että olen aika hämmästynyt, miten kovatasoisia kirjoja on tullut jo kevätkaudella. Ja onhan vielä jokunen kirja lukemattakin, mutta tässä on muutama iloinen yllätys - ainakin minulle.

Pidän arvontoja mielelläni, sillä en halua edes kirjoja määräänsä enempää eli annetaan hyvän kiertää. Täytyy myöntää, että oli paljon, paljon helpompi tämä vain lukijoille suunnattu arvonta - työn puolesta;-)

Jatketaan...kirjoja ja kevättä!

♥:lla Leena Lumi

VIHERLANDIASSA JA 'MAALLA'

Kävimme eilen mm. Viherlandiassa Vaikka olen hiukan pelkistetymmän ystävä, niin en voinut olla kuvaamatta teille näitä ruusukuvioisia ruukkuja.

Viherlandia on se paikka, johon ajatuksissani ajan silloinkin, kun on sovittu tapaaminen kaupungissa;-) Ja monena vuonna olen ollut vappupäivänä siellä jo aamuvarhain. Kaikista maailman sekoiluista puutarhahulluus on antoisin! Muistakaa myös, että Viherlandiassa on erinomainen ja edullinen lounaspöytä, jossa on erittäin monta salaattivaihtoehtoa, pari lämmintä ruokaa ja samoin muutama jälkiruokavaihtoehto ja sitten vielä kahvit päälle. Viimeksi siellä istui viereisessä pöydässä eräs expääministeri perheineen, joten pitäisi kelvata krantuimmallekin. En tiedä, onko tämä laadun tae, mutta...olkoon nyt.

Eilen mukaan lähti rosmariinin taimia, jotka olivat todella komeita. seuraavalla kerralla sitten sitruunamelissaa ja laventelia. Ja kävin kurkkaamassa myös huonetta, josta joka vuosi valitsen 'suven värin':
Omat kellarissa talvehtineet pelakuut ovat aina pinkkiä, mutta tässä huoneessa otan kaiken 'vaihtelusta'!

Jos olet kiinnostunut pelargonioista, lue ihmeessä kirja Intohimona pelargonit. Kirja paljastaa, että näiden tavallisina pidettyjen kukkien maailma on paljon monipuolisempi kuin kukaan voisi uskoakaan.

Olen sattuneesta syystä saanut viime aikoina muutaman Maalla -lehden numeron ja on ollut aika viehättävää ja yllätyksiäkin. Numerosta 2 löysin monen sivun artikkelin Sateenkaarentaa Ilonan kodista ja perheestä.

Tässä kuvassa Ilonan uskomattoman viehättävä keittiö koko sivun kuvassa. Sama keittiö löytyy oikeasta sivupalkistani.  Ja alla sitten vähän uusinta Maalla -lehteä:
Valkoista, roosaa, muscarin sinistä, patinaa...

Ja nyt puutarhatöihin. Olemme aukaisseet ikkunan makkaristamme jo klo 6 aamulla ja sitten nukahdimme suloisesti uudelleen virtaavan veden solinaan... Palataan arvontaan joskus iltapäivällä.