keskiviikko 30. marraskuuta 2011

PERINTEISTÄ JOULUPÖYTÄÄN

Lapsuudessani vietettiin Jenny Nyström –jouluja. Kuusten oksat olivat lumen peitossa, ja varhain jouluaamuna ajoimme hevosella joulukirkkoon. Istuimme huopiin käärittyinä, kulkuset kilisivät, ja kirkossa oli kaunista – se oli todella juhlavaa. Se oli lapselle fantastinen tapa kokea joulu! Ei ehkä Astrid Lindgreniä…ehkä kuitenkin vähän Eemeliä…

Leif Mannerströmin Perinteistä joulupöytään (WSOY 2011, suomennos Sirkka Hirvonen) on todellisen joulunvaalijan ruokakirja, jossa mukana kulkevat myös maineikkaan ruotsalaisen gourmet –kokin omat muistelot ja kokemukset sekä ravintoloidensa että kotiensa jouluista. Missään ei kitsastella ja kattauksiin liittyy kaikki mahdollinen adventtiajan herkuista useiden joulukattausten kautta joulupöydän lisäkkeisiin. Reseptejä on runsas sata ja takaan, että kukaan ei jää nälkäiseksi.

Kirjan yleisilme on runsas, tyylikäs, antava, hieman Carl Larssonmainen. Ruokakuvat ovat taidokkaat ja väliin on aivan hurmaavia tunnelmakuvia sekä reseptisivuilla vanhanaikaista tonttunauhaa, olkipukkeja, ikivanhoja joulukortteja…Kirjan takana on vahva joukko taitajia, sillä Leifin lisäksi reseptejä ovat olleet tekemässä myös Leifin oikea käsi, Sjömagasinet-ravintolan kokki ja apulaiskeittiömestari Karl-Magnus Edberg ja freelancer-kokki, ruokastailisti Katja Palmdahl. Kukka-asetelmat ovat Leifin viehättävän puolison, Lilian Mannerströmin 'käsialaa' ja valokuvat Tomas Yehin.


Minulle tämä kirja oli kuin olisi kotiin tullut, sillä sain viettää monia jouluja edesmenneen anoppini pitopöydässä, jossa oli paljon samaa kuin tämän kirjan tyylissä ja ohjeissa. Anoppini oli loistava pitokokki ja länsirannikolla juhlapöytä oli saanut runsaasti vaikutteita ruotsalaisesta kulttuurista. Kirjan monet kalaohjeet ovat siis minulle tuttuja, mutta löytyy joukosta yllätyksiäkin. En ole koskaan syönyt munaa ja savuankeriasta, mutta silakka-ja sillipuoli on kuin muistojen jouluista. Lihoissa on rullasylttyä ja glaseerattua porsaankylkeä, mutta mukana on monella sortilla myös juustoja, vihanneksia ja kastikkeita. Mäti kuuluu Leifin joulupöytään ja tietty lipeäkala, jonka salaisuus on se kastike. Siihen meillä keskitytään ja se on ainoa kerta vuodessa, kun otan Arabian kannukokoelmastani esiin yli sata vuotta vanhan litran kannu, johon kaadamme kastikkeen tarjoilua varten. Kastikekulho on muuta varten…

Tämä on niin runsas ja upea teos, että on runsaudenpulaa, mitä tarjota. Valitsin nyt vain kuvat joulusillistä ja mätisilakoista. Muistakaa myös Leenan valkosipuliyrttisilakat tai hankkikaa tämä kirja, niin ei reseptit lopu. Ensi viikonlopun vierailla aion testata yhden kalajutun, jonka julkaisen jos se saa suosiota. Mutta pitäähän teidän jotain saada, muutakin kuin nämä kuvat:

Niin Ruotsissa kuin rannikolla ja myös meillä, joulupöytään kuuluu janssoninkiusaus, joka on tietenkin osa perinteistä joulupöytää ainakin osassa Suomea. Löytyy myös hedelmäinen joululeipä, isoäidin sillisalaatti, silligratiini, sillitahna, currysilli, konjakkimarinoitu sinihomejuusto, mausteiset päärynät, joululohi ja paistetut omenat, kylmäsavulohta ja piparjuurikermaa, seesamipaahdettua lohta, maltan riisiä, minttusuukkosia…ja leikattuja mantelipiparkakkuja:

Mikään ei voita vastapaistettujen piparkakkujen tuoksua! Nämä leikatut mantelipiparkakut valmistuvat helposti. Ne sopivat erinomaisesti glögin kanssa tarjottaviksi, mielellään sinihomejuustolla höystettyinä.


noin 240 kpl

ainekset:


3, 1/4 dl fariinisokeria
2 dl vaaleaa siirappia
350 g voita
1, 1/2 rkl kanelia
1 rkl neilikkaa
1 rkl inkivääriä
3 dl kuorittuja manteleita
1,1 litraa vehnäjauhoja
2 tl soodaa


Valmistus:


Pane fariinisokeri, siirappi, voi ja mausteet paksupohjaiseen kattilaan. Kiehauta ainekset koko ajan hyvin sekoittaen. Siirrä kattila levyltä ja anna seoksen jäähtyä. Rouhi mantelit ja sekoita ne vehnäjauhojen joukkoon. Lisää sooda. Lisää kuivat aineet kattilassa olevien ainesten joukkoon ja sekoita tasaiseksi taikinaksi. Anna taikinan seistä leivinpaperin päällä huoneenlämmössä noin 30 minuuttia.


Tee taikinasta neljä tankoa ja kääri tangot voipaperiin. Pane taikinatangot jääkaappiin vähintään pariksi tunniksi, mutta mieluiten ne saavat olla viileässä seuraavaan päivään. Leikkaa taikinatangot terävällä veitsellä ohuiksi viipaleiksi. Pane viipaleet leivinpaperin päälle pellille. Paista piparkakkuja uunin keskitasolla 7-8 minuuttia. Anna jäähtyä pellillä. Säilytä piparkakut tiiviskantisessa tölkissä.


No…kirjassa on tarjolla myös Leifin hauskoja juttuja. Sekin kun hän meni joulun alla kaupungille ja tapasi tuttunsa, jolla oli autossa jotain vikaa. Leif lupasi ajaa ystävänsä kotiin. Siellä kinkku juuri odotti kuorruttamista ja Leif tietysti alkoi auttaa. Sitten pöytään tuli olutta ja leipää. Leivän päälle tietenkin siivut kinkusta. Sitten pöytään tuli jääkylmää viinaa ja kinkku maistui edelleen kovasti…Seuravana päivänä ystävän piti valmistaa uusi kinkku, mutta Leif puolusteli, että ’eihän lämmintä joulukinkkua kukaan voi vastustaa! Ja hänellä oli niin hienot ja korkeat perintösnapsilasit!’

Mietin kuka olisi tämän kirjan kohderyhmä ja päädyin tulokseen: Jokainen jouluhullu!


Leifkin sanoo:


Tapaan usein ihmisiä, joilla ei ole mitään jouluperinteitä tai joiden mielestä joulu ei ole tärkeä. Se saa karvani nousemaan pystyyn! Joulua vietetään kerran vuodessa ja kaiken pitää olla oikein. Joulun vaihtoehto? Sellaista ei ole. Joulu on taianomainen pyhä!

*****


Uskoin vuorenvarmasti Tonttuun. Niin tekivät kaikki lapset, ainakin tietyssä iässä. Tonttu tuli aina, ja vaikka epäilimme, että se saattoi olla naapuritilalla asuva Allan-setä, emme voineet olla asiasta täysin varmoja! Seisoimme nenät ikkunaan liimautuneina ja tähyilimme lumikinosten yli, ja sieltä Tonttu tuli navetan kulman takaa. Hitaasti hän tarpoi lumessa lyhty kädessään ja säkki olalla. Totta kai me uskoimme Tonttuun!

***

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Marjis.

tiistai 29. marraskuuta 2011

KIEPUTTAMALLA KAUNISTA - KIEHTOVAT KORUT KOTIKONSTEIN

Olen saanut viime aikoina kuulla, että nuoret tytöt ovat innostuneet tekemään itse korunsa ja ovat tehneet niitä muillekin, myös äideilleen. Siksi esittelen teille nyt kirjan, joka voisi saada monen nuoren neitokaisen, miksei myös pojan, silmät loistamaan jouluna.

Heidi Boydin kirja Kieputtamalla kaunista – Kiehtovat korut kotikonstein (Wired Beautiful, Minerva 2011, suomennos Heli Roiha) on houkuttava harrastekirja täynnä käärimistä ja takomista, liitoksia ja lenkkejä, koukkuamista ja silmukointia sekä jousia ja spiraaleja. On koruvaijereita, kuparilankaa, sterling-hopeaa, helmiä, huopapalleroita, riipuksia ja maskotteja sekä tietysti lukuisasti työkaluja.

Kirjan valokuvat ovat Cristine Polomskyn ja Ric Deliantonin. Tässä meidän oma 'kilppari' on lähtenyt katsomaan saisiko rannekorun 'turtlesta' seuraa;-)


Heidi Boyd on kirjoittanut yksitoista harrastekirjaa. Hänen tarkoituksenaan on tehdä hienostuneesta suunnittelusta kaikille helposti lähestyttävää ja vaivatonta. Hänellä on taiteen maisterin tutkinto ja hän aloitti ammatillisen uransa käsitöiden parissa. Better Homes and Gardens –lehtien ja kirjojen avustajana. Voit tutustua myös hänen blogiinsa täällä.

Kieputtamalla kaunista -kirjasta Heidi kertoo, että:


Tämä kirja on tehty aloittelijoita ajatellen: vain kahdessa kirjan korvakoruohjeessa on käytetty kallista sterling-hopealankaa. Suurin osa kirjan koruista tehdään hopeoidulla tai päällystetyllä kuparilangalla. Kuparilangan etuna on sen helppokäyttöisyys, huokeus ja saatavuus. Voit harjoitella jotain tiettyä tekniikkaa uudestaan ja uudestaan ilman, että sinun tarvitsee huolehtia kustannuksista. Jos olet tyytyväinen lopputulokseesi ja haluaisit tehdä saman korun hopealangalla, tee toki niin, mutta pysyttele käyttäjäystävällisessä, puolikovassa ja pyöreässä langassa.

Tämä rannekoru on yksi suosikeistani, vaikka olenkin yrittänyt vähentää sinistä elämässäni. Olisiko tässä jotain keskiaikaista...linnojen kuisketta.

Kirja on täynnä hurmaavia kuvia koruista ja niiden vieressä on täydelliset teko-ohjeet kuvineen! On kieputettua vannekorua, muistokoruriipusta, hurmaava rannekoru kuparirenkaista, jossa maskottina kilpikonna, antiikkinen kaulakoru kieputetusta messingistä, kaulakoru liitävistä linnuista, linnunpesäriipus ja monta, monta muuta. Korumalleja on kaiken kaikkiaan kolmekymmentä, joten saattaa täältä löytyä uutta ideaa kokeneellekin koruntekijälle. Tässä yhteydessä suosittelen vierailua blogistanian omien koruntekijöiden pajoihin, ainakin Valokin koruvakkaan sekä White Lily Design luo. Heille pääset myös oikeasta palkistani korukuvien kohdalta.

SATU JA PÄÄRYNÄPUUN PYRRE

Lopetan tämän vuoden puutarhakirjaesittelyni Anna Gullichsenin lastenkirjaan Satu ja päärynäpuun Pyrre (Saga Blom, Tammi 2008, suomennos Tittamari Marttinen). Olen saanut tämän kirjan Katjalta omistuksella: 'Leenalle, jouluna 2010, Lumi on ihanin elementti, mutta kesälläkin on tarinansa!' Osallistuin jo Katja/Lumiomenan satuhaasteeseen kirjalla Satu Kukkameri ja lumen ihme, mutta lisään tämän vielä mukaan. Kuka ikinä on tutustunut Anna Gullichsenin teksteihin ja Cara Knuuttisen kuvituksiin, jää niiden lumoihin vuodenajasta riippumatta.


Nyt on kesä ja Satu Kukkameri viettää lomaa Simone-mumminsa kanssa hiekanruskeassa talossa. Mehän muistamme, että Simone-mummi on kotoisin ranskasta ja Sadun vaari, joka on kuollut, oli nimeltään Kuisma Kukkameri ja hän oli puutarhuri. Niinpä mummin taloa ympäröi hurmaava puutarha, joka kertoo joka vuodenaika oman tarinaansa. Mummin Etelä-Ranskan synnyinseudusta muistuttavat rosmariini-, laventeli-, agaave- ja oliivipuuruukut. Talo sijaitsee kukkulalla, jonne osuu tuuli, niinpä Simone-mummi huokaa usein: ”Mon dieu, mikä tuuli!” ja sitten hän nukahtaa joka iltapäivä hetkeksi verannan korituoliin tai missä sattuu kello kolmen maissa olemaankaan.

Heti kirjan alussa olemme puutarhatunnelmissa, sillä jo ensiaukeamalla on Simone-mummin ’tietoisku’ edellä mainituista ruukkukasveista. Nyt mummi kuitenkin on torkahtanut ja Satu kiipeää tammeen, jossa kuulee vienoa hyräilyä. Samalla hän näkee pienen hahmon, joka tasapainoilee oksilla. Outo olento kertoo olevansa vain laho oksa, jonka ei tulisi enää keikkua puussa. Olento kuitenkin katoaa yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, kunnes palaa takaisin auttamaan Satua puutarhan hoidossa. Uusi ystävä on ’Pyrus Communis’, joka tarkoittaa päärynäpuuta, mutta hän pyytää kutsumaan itseään vain Pyrreksi.


Sadun keinoin ja hurmaavin kuvin kirjan tekijät innoittavat pientä ja aikuistakin lukijaa puutarhatöihin. Satu touhuaa perennoja samalla kuunnellen vuoroin mummin, vuoroin Pyrren kertoessa kasvien saloista aina kompostoinnista latinalaisiin nimiin.

Pyrre menee katsomaan yhtä vaarin vanhoista kylteistä ja lukee:


”Dicentra spectabilis.”


”Minusta särkynytsydän on kaunis nimi”, sanoo Satu ja kirjoittaa sen kylttiin. Pyrre ottaa seuraavan kyltin ja lukee juhlallisesti:


”Lupinus Polyphullus.”


”Aivan niin”, sanoo satu. ”Se tarkoittaa lupiinia.”


Seuraavana päivänä mummin ja Sadun työskennellessä puutarhassa, Satu kysyy mummilta:


”Tunnetko sinä ketään Pyrysta?"


”Tunnenpa hyvinkin, ma chérie! Pyrus on vaarin vanha päärynäpuu, joka kaatui myrskyssä samana syksynä kun vaari kuoli. Pyrus on latinaa ja tarkoittaa päärynää.”

Pyrre ja Satu tutustuvat toisiinsa ja viihtyvät yhdessä aina sateisiin saakka, jolloin Pyrre katoaa. Tarinan poluilla tarjoillaan tietoa puutarhan tuholaisista, provencelaisen sipulipiirakan ohje, mummin etanaherkkuakin sivutaan ja Pyrre kertoo vuodesta, jolloin hän tuotti niin suloisia vihreitä päärynöitä, että Simone-mummi sai valmistaa maailman parasta päärynämarmeladia, jonka ohje paljastetaan kirjassa. Pyrren katoaminen surettaa tietysti Satua, mutta hän ei tiedäkään, mikä yllätys häntä ja mummia odottaa seuraavana keväänä…

Siltä varalta, että lukija haluaa oppia myös Simone-mummin kieltä, ranskaa, on kirjassa kukkien joukossa pieni sanasto: ’Mon dieu’ on ’hyvänen aika, ’ma chérie’ tarkoittaa ’kultaseni’, ’ma petite’ on ’pikkuiseni’ ja me sanomme nyt ’au revoir’ eli näkemiin. Ensi kevääseen!

maanantai 28. marraskuuta 2011

PARANTAVIEN RUOKIEN OPAS - LUONNONMUKAISIA HOITOKEINOJA YLI 80 YLEISEEN VAIVAAN

Olen aina vahvasti uskonut siihen, että ihminen on mitä syö ja voi sen mukaisesti joko hyvin tai huonosti. Jo varhaisteinistä aloin lukea kaikkea tietoa, mitä irti sain koskien vitamiineja, hiven- ja kivennäisaineita ja mistä niitä saa ja miten ne eri ruuista imeytyvät, sillä esimerkiksi ei ole ollenkaan selvää, että punaisen lihan syönti turvaa riittävän raudan saannin, joko siksi, että siinä ei enää ole rautaa tehotuotannon ansiosta tai koska se ei vain imeydy.

Nyt viimeisin lukemani alan teos on kasvilääketieteen tohtori James A. Duken Parantavien ruokien opas – Luonnonmukaisia hoitokeinoja yli 80 yleiseen vaivaan (The Green Pharmacy Guide to Heating Foods, Otava 2011, suomennos Joel Kontro ja Tarja Kontro) ja pää aivan kiehuu uusista oivalluksista ja myös tulee muuttamaan meidän perheessä joitakin asioita. Siis tämän kirjan kiinnostavuus on sata!

Duken kirja jakaantuu kahteen osaan, jossa ensin käsitellään Ruoka lääkkeenä ja sen jälkeen tuleekin hyvin vaikuttava Parantavia ruokia. Ensimmäinen osa sisältää kaikkea mahdollista alkaen lääkitsevistä ruoka-aineista antiikista nykyaikaan, käsitellen ravintolisien aiheuttamaa hysteriaa, ruokarenessanssia, oikeanlaisia rasvoja…ja mm. kertoen, miten presidentti Thomas Jefferson ilmaisi sen, että hän pitää enemmän kasviksista kuin lihasta:

Olen elänyt kohtuudessa syöden vähän eläinkunnasta saatavia ruokia, en niinkän ravinnoksi kuin mausteeksi kasviksille, joista ruokavalioni pääasiassa koostuu.

Tämä ajatus johtotähtenään myös Duke on muokannut omaa ruokavaliotaan ja päätynyt neuvoon: Suosi keittoja, patoja ja salaatteja, koska niiden avulla voi yhdistellä mahdollisimman monia terveellisiä elementtejä tyydytystä tuottavaksi ateriaksi. Lihaakin voi käyttää, mutta pienempinä ainesosina maustamassa ruokaa pikemminkin kuin pääruokana. Tässä kirjassa, kun päästään parantaviin ruokiin ja mennään niihin jonkun sairauden kautta, huomaan, että usein mukana on ruokasuosituksessa myös kala. Se on hienoa, sillä minä en ainakaan selviäsi ilman mereneläviä ollenkaan. Eilen oli sushia, tänään on himosilakoita ja huomenna…

Mitenkään en voi olla kertomatta Duken tehotusinasta eli kahdestatoista tauteja karkottavasta ruoka-aineesta. Tässä siis Duken tiivistys, mutta näistä kustakin on kirjassa selostukset. Minä vain kerron nyt nimet: granaattiomena, huulikukkaiskasvit, inkivääri, kaneli, kofeiinia sisältävät elintarvikkeet, kurkuma, lehtiselleri, paprikat, pavut, saksanpähkinä, sipulit ja sitrushedelmät. Tässä ei nyt ollut mukana sitä, mitä minä aion tästä lähtien nauttia joka päivä, mutta Duke itse kertoo, että tässä ovat ne aineet, jotka ovat auttaneet juuri häntä. Joku voisi valittaa, että ’missä ovat kirsikat, jotka auttavat kihtiin?’ No, monella ne todellakin ovat auttaneet tähän vaivaan, mutta Dukella kihti parantui lehtisellerillä!

Ja sitten alkaa kertomus parantavista ruuista, joihin lähdemme luetteloitujen sairauksien kautta. Olemme siis kuin lukemassa lääkärikirjaa, mutta nyt lääkkeenä eivät ole pillerit, vaan ravintoaineet. Parantavat tuotteet on kunkin vaivan kohdalla tähditetty vaikutustehon mukaan asteikolla 1-3 tähteä.

Koska sairauksien luettelo on kahdeksankymmentä vaivaa sisältävä, niin mainitsen vain muutamia: astma, diabetes, iho-ongelmat, kaihi, päänsärky, korkea verenpaine, unettomuus, lihavuus, masennus, nivelrikko, närästys, psoriaasi, rypyt, siitepölyallergia, silmänpainetauti, vyöruusu, yskä. Voisinpa melkein veikata, että aika monella lukijalla on edes yksi vaiva näistä.

 Astma on hyvin yleinen vaiva ja meidänkin perheessä sitä on kahdella, niin Duke kertoo tästä sairaudesta, kuten muistakin, että lääkärin määräämiä lääkkeitä ei saa jättää omin päin pois, mutta jos näillä ruokamuutoksilla vaivat helpottuvat, voi olla mahdollista, että lääkkeistä pääsee vähitellen eroon. Astmaan kolmen tähden parannuskeinoja ovat sitrushedelmät, kahvi, tee ja muut kofeiinin lähteet, sipulit, valkosipuli ja purjot, wasabi ja muut tuliset ruoka-aineet. Kakkosena astman hoidossa tuleekin sitten jo lohi ja muut rasvaiset kalat, kolmantena mm. viljat, banaani, peruna, hunaja ja persilja.

Tämä kirja on vailla kuvia, mutta kerrankin minä en niitä edes kaipaa. Duken tuhti tietopaketti on niin houkuttava, että vertaan tätä Sinikka Piipon Suomalaiset marjat -teokseen, jota olen teille jaksanut joka välissä suositella. Myös Piipon Elinvoimaa mausteista täydentää tätä terveyspakettikokonaisuutta loistavasti.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, joita kiinnostavat ruuan terveysvaikutukset. Voin paljastaa, että olen jo hyvin nuoresta nauttinut purkista vitamiineja amerikkalaisten lääkärien suosituksella. Suvella pidän paussia muussa paitsi kalkissa, sillä silloin saamme kaiken omista marjoistamme, juureksistamme ja hedelmistämme. Kesällä minulla on aina kulhossa kotimaisia luomukirsikkatomaatteja, joita syön päivässä monta, monta… Jos et tunne saavasi vaikka C-vitamiinia sitä määrää, mitä Duken kirja suosittaa eli 500 mg vuorokaudessa, ota se purkista! Sama koskee sitä, ellet syö rasvaista merikalaa kolme kertaa viikossa. Me syömme kaksi kertaa viikossa lohta, mutta aloin vuosi sitten ottaa kokeeksi D-vitamiinia 50 mikrogrammaa vuorokaudessa ja samoin teki aikuinen tyttäremme. Siihen loppuivat meidän flunssat ja poskiontelotulehdukset. Oli aivan uskomatonta, kun ei enää tarvinnut olla joka kolmas kuukausi sinuiitin takia lääkärillä.

Nyt voitte sitten vain arvailla, miksi meillä tästä päivästä on yksi mariskooli aina täynnä manteleita…

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

MUUTOS! MUUTOS! MUUTOS!

Iltaa!

En ole ehtinyt pitkään aikaan tallille, mutta en ole ehtinyt montaa muutakaan asiaa. Vielä kaksi vuotta sitten minulla oli aikaa kutoa/neuloa tälle silkkiturvalle lämmittävä loimi ja Hrönn hörisytteli huuliaan kuin vain hän voi. Valivalivali! Jokainen lukijani tietää, että luen liikaa, mutta  osa tietää myös, että en ole tekniikan jumalten suosiossa ollenkaan. Tänään tuli sitten mitta täyteen, sillä vaikka on uusi kone, kävi niin, että yhtäkkiä sähköposti katosi kokonaan. Kun Lumimies alkoi sitä korjata, katosi koko blogi ja sitten minä taannuin....Ei te ette halua tietää.

Sitten viiden tunnin kuluttua alkoi blogi toimia ja lopulta kaksi sähköpostia, mutta eri koneilla, talon eri kerroksissa. Lopulta kaikki oli niin sekaisin, että....Lumimies otti ulkona happea ja minä paruin kirjaston lattialla. Well...Scarlett ja Rhett vauhdissa vain;-) Hänen Majesteettinsa Olga oli hyvin närkästynyt...

Nyt seuraa ilmoitus: Minun sähköpostiosoitteeni on tästä hetkestä: leenalumi@gmail.com Eli minun tuleva virallinen nimeni saa vain vahvistusta.

Nyt lähden syömään KOLME  croissanttia kera teen. Lopulla teellä haudon silmiäni.

En halunnut tällaista tapahtuvaksi adventtina, mutta mitä minä tälle voin. Elinikäodotteeni 99,9 vuotta ei ikinä tule toteutumaan, sillä tänään vanhenin todella rajusti ja syvästi. Tekniikka ja etenkin sen toimimattomuus tappaa.

Vahvaa tulevaa viikkoa kaikille!

teidän
Leena Lumi

PS. Minulta katoaa välillä blogilistaltani blogeja, joihin olen liittynyt. Muistakaa aina, että minä en lähde muiden blogeista pois, vaan haluan tukea kaikkia edes olemalla lukijana! Siis sekin on jotain tekniikan juttuja. Joskus ne palautuvat, joskus eivät.

ADVENTTI

Talvimetsässä ajaa tuuli
kuin paimen hiutalelaumaa.
Jo aavistaa monikin kuusi
jouluvaloja saavansa kantaa.
Ojentaa oksansa kuunnellen
kohti lumista valkeutta
ja odottaa tuulta uhmaten
yön jouluisen ihanuutta.

***

Es treibt der Wind im Winterwalde
die Flockenherde wie ein Hirt
und manche Tanne ahnt wie balde
sie fromm und lichterheilig wird
und lauscht hinaus. Den Weissen Wegen
streckt sie die Zweige hin - bereit
und wehrt dem Wind und wächst entgegen
der einen Nacht der Herrlichkeit.

- Rainer Maria Rilke -
suomennos Eve Rehn

perjantai 25. marraskuuta 2011

ENSIRAKKAUS JA VIIKONLOPPUA!

Sanovat
että ensirakkaus on tärkein.
Se on hyvin romanttista,
mutta niin ei ollut minun kohdallani.

Jotain meidän välillämme oli ja ei ollut,
tapahtui ja meni ohitse.

Käteni eivät vapise,
kun niihin osuu joitain pieniä muistoja
ja narulla sidottuja kirjepinkkoja
               - olkoonkin vaikka silkkinyörein sidottuja.

Meidän ainoa tapaamisemme vuosien jälkeen
kahden tuolin keskustelu
kylmän pöydän ääressä.

Muut rakkaudet
hengittävät minussa yhä syvästi.
Tällä ei ole happea edes sen verran, että se voisi henkäistä.

Ja kuitenkin juuri sellaisena kuin se on,
se kykenee siihen mihin ne muut eivät vielä kykene:
unohdettuna,
jopa uniin tulemattomana,
se totuttaa minut ajatukseen kuolemasta.

- Wistawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

First Love

♥♥♥

Lumoavaa viikonloppua kaikille!

♥:lla Leena Lumi

torstai 24. marraskuuta 2011

SYDÄNMAGNEETTI - VETOVOIMAN SALAISUUS

Avasin paketin ja sisältä tuli kirja. Kirjan lehdet ovat kuin niitä salaisia aarrekarttoja, joita lapsena teimme: otimme paperia, laveerasimme sitä vanhaksi, poltimme vähän reunoja, kirjoitimme tekstit hiilellä ja kätkimme kartan. Aloin lukea kuin magneetin vetämänä, sillä olenhan enneunien näkijä, etiäisten kokija, haltijoiden sukua…Heti kun sain luettua ensimmäiset sivut talosta meni sähköt. Etsin paljon kynttilöitä ja luin kirjan siltä istumalta, kirjan, joka kertoo niin paljon, kirjan, joka on ihmismielen ja ihmissuhteiden peili ja kymmenen salaisuuden paljastaja. Kirjan, joka on aarrekartta, josta minä löysin kolme huikeaa aarretta ja mystiikkaan vahvasti uskovana tiedän nyt, että olen asentanut sydänmagneettini kytkimen oikeaan asentoon ja säteilyni suunta kohdistuu nyt oikein tuottaen juuri niitä tähtiä, joita taivaalleni olen aina toivonut!

Ruediger Schachen kirja Sydänmagneetti – Vetovoiman salaisuus (Das Geheimnis des Herzmagneten, Minerva 2011, suomennos Anne Mäkelä) on pieni, suuri kirja kaikesta siitä mikä koskettaa meistä jokaista: ihmissuhteistamme, kaipuustamme, rakkaudestamme, omasta vahvuudestamme ja sen löytämisestä, arvoistamme, ajatusten voimasta, symboleista, itseään toteuttavista ennustuksista, selkeyden löytämisestä…

"Onnelliseen elämään tarvitaan hyvin vähän. Kaikki on ihmisen sisimmässä, hänen ajattelutavassaan."

- Marcus Aurelius –


Olen jo kauan ihmetellyt, miksi vedän niin kovasti puoleeni ihmisiä, jotka ovat aivan eri kuin he, joita kaipaan. Se johtuu meissä jokaisessa olevasta säteilystä. Emme itse tiedosta, ellemme ota avuksi sydänmagneetin salaisuutta, mitä säteilyä heijastamme. Säteilymme ei vedä puoleensa vain samankaltaisuutta, vaan myös ihmisiä, jotka kaipaavat sitä, mitä sinusta säteilee. Minunkin säteilyni lupaa heille, kaikille, joiden kanssa olen tekemisissä tiettyjä elämyksiä ja tunteita, mutta

sydänmagneetilla on neljä tapaa vaikuttaa: Se vetää puoleensa samankaltaisuutta, vastakohtaisuutta, torjuttua tai ”ihmeitä”.

Ensin mainittu on yleensä se tilanne, jossa kokee vahvuutta ja jakamisen halua. ’Tämän ihmisen kanssa saan olla oma itseni.’ Vastakohtien vetovoimakin voi olla joskus hyvä, mutta se ei ole yksinkertaista ollenkaan ja siinä vetovoima voi olla molemminpuolista. Kirja käsittelee tätä hyvinkin laajasti rakastumisen yhteydessä. Nyt olemme yleensä ihmissuhteissa. Ja sitten se pahin: ”Vedät puoleesi juuri sitä, mitä ehdottomasti haluat välttää.” Tämä on yksi minun elämäni ongelma. Se ei ole kovin pieni, sillä tässä tilanteessa koen itseni uhriksi, jonka energiaa varastetaan tai hyväksikäytetään. Tämä asia menee nyt kuitenkin kuntoon, sillä alan tajuta, miten heijastan väärin ja liikaa…

Neljäs kohta on ihanin: ”Vedät puoleesi jotain selittämätöntä, yllättävää, uutta. Ehkäpä nimität sitä ihmeeksi.”

Tähän kuuluu usein rakastuminen. Rakkauden ihme. Kirjan loppupuoli käsittelee tätä paljonkin. Hyvin kiintoisa on symbolien merkitys, sillä jos toinen tietää/aavistaa symbolisi, hän voi käyttää tietoa hyväkseen omaa etuaan ajaakseen ja sinä kuin huomaamatta jäät kiinni suhteeseen, jossa lopulta tukehdut. Jos ihminen, jonka kanssa olet, käyttää symboleita oikein, sinä koet mielihyvää, joka syntyy toisen todellisesta ja syvästä kiintymyksestä.

Tärkeintä on aina olla oma itsensä, joka onkin helposti sanottu, sillä vain murto-osa meistä jättää roolit syrjään. Myös muut lyövät sinuun roolin, jonka esittäjä et välttämättä ollenkaan ole. Tässä avain:

Sillä, mitä joku sinusta luulee, on valtava voima niin kauan, kuin yrität todistaa jotakin muuta. Sen vaikutus lakkaa heti, kun ymmärrät, ettei toisen ihmisen luuloilla ole mitään tekemistä sinun kanssasi.

Miksi on hyvä tuntea itsensä sisin, sekä oma säteily, oma vetovoima, oma tunne-elokuvansa? Siksi, että se säästää aikaa, rahaa ja pettymyksiä!

Minulla olisi ollut helpompaa ellen vetäisi puoleeni snobeja/ pinnallisia/sovinnaisia/ materialisteja, vaan saisin keskittyä vain niihin muutamiin, jotka ovat boheemeja/ uskaltajia/ monesta myrskystä selviytyneitä/ levottomia liekkejä…Kaikki syy on säteilyssäni, joka viestittää, että minulla on jotain, mitä sovinnaiset materialistit kaipaavat. Nyt minun täytyy alkaa KUORIA persoonaani pesiytyneistä vaikutteista, jotka eivät heijasta todellista minääni. Se on suurin lahja, jonka voin itselleni antaa. Jos säteilyni määrittyisi vain todellisen olemukseni ytimen perustella, elämäni olisi ollut enemmän omani ja minulla olisi ollut monin verroin enemmän annettavaa niille, jotka sopivat minulle täydellisesti.

Parisuhdesovelluksena tämä menisi yksinkertaistettuna näin:

Jos kohtaat miehen, joka ei luovu sinusta, mutta tunnet aika ajoin, että haluaisit paeta, tämä mies etsii sinusta epätoivoisesti sitä, mitä häneltä puuttuu.

Parisuhteessa virhevalinta on myös oman kaipuun peilikuva: Koska isäni oli elämäni mies, aviomieheni olkoon kuin isäni!

Vinkki: Tarkkaile ihmisiä, jotka ovat hyvin torjuvia tai joilla on ahdas maailmankuva. Katso, millaista elämää nämä ihmiset elävät ja mitä ammattia he harjoittavat – ja millä tavalla. Huomaat, että ympäristö on reagoinut heihin ennakoitavalla tavalla.

Pisara rakkautta on enemmän kuin valtameri järkeä.

- Blaise Pascal –

Tärkeintä on kuitenkin aina rakkaus. Rakkautta on myös kaikki, mitä tämä kirja tarjoaa, sillä ihmisen on ensi sijassa opittava rakastamaan omaa elämäänsä ja tällä tiellä Sydänmagneetti on paras kumppani. Kun olet sen oppinut, moni asia muuttuu:


♥ Konfliktit päättyvät tai ovat helpommin ratkaistavissa, koska sinun ei enää ole pakko vaatia tai vaihtaa rakkautta, hyväksyntää tai arvostusta.


♥Vedät puoleesi yhä enemmän ihmisiä, jotka tuntevat olonsa hyväksi vetovoimasi säteilyssä.


♥Pidät loitolla ihmisiä, jotka eivät voi sietää sitä, että olet sisäisesti riippumaton ja vapaa.


♥Syytät vähemmän muita ihmisiä, sillä syytät vähemmän itseäsi.


♥Säteilet luottamusta, koska luotat itseesi. Muiden ihmisten käyttäytyminen sinua kohtaan muuttuu positiivisesti.


♥Vähennät automaattisia toimintoja ja vastareaktioita ihmisissä, jotka ovat kanssasi tekemisissä.


♥Et halua olle enää ’kiltti’ tai ’hyvä’, jotta sinusta pidettäisiin. Ja silti teet tekoja rakkaudesta.

♥Haet vähemmän palkkiota ja tunnustusta.


♥Et anna enää kenenkään käyttää itseäsi hyväksi.


♥Olet huomattavasti vähemmän haavoittuvainen.

Tarkkaavainen lukija on huomannut, että jätin kolmesta löytämästäni aarteesta kertomatta kaksi. Kukaan ei millään usko, että olen enemmän kuin luullaankaan simpukka. En levittele kaikkea, vaikka se siltä joskus tuntuukin;-)

Tämä kirja tulee kulumaan nyt puhki monen käsissä, eikä suotta. Tämän avulla sinä, joka nyt olet kiinnittymässä aivan väärään henkilöön, löydät aivan uuden tien. Sinä, joka et jaksa säteillä oikein etkä väärin, löydät oman hohteesi. Ja sinä, joka tunnet, että elämäsi on täynnä energiasyöppöjä, vapaudut heti kirjan luettuasi.

Sydänmagneetissa on runsaasti esimerkkitapauksia elävästä elämästä. On myös monia viisaita lauseita ja mietelmiä aina Nelson Mandelalta Goetheen. Ja lopussa on Peilin ilmoitus!

”Mennyt rakkaus on pelkkä muisto. Tuleva rakkaus on unelma ja toive. Vain tässä ja nyt voimme todella rakastaa.”


- Mahatma Gandhi -

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

VUODEN LUONTOKUVAT 2011 - SUOMEN LUONNON VUODENKIERTO

Siellä, missä vaeltaa surumielinen kettu, siellä, missä kukka kukkii kukasta, siellä, missä joutsenet kiihkoavat kiimoissaan, siellä hiljaa jossakin makaa/istuu/seisoo intohimoinen luontokuvaaja, joka on liikkeellä säästä viis’, Hän saattaa ottaa tuhansia otoksia ja kelpuuttaa vain yhden, hyvässä lykyssä kaksi. Hän kaataa välillä termospullosta kuumaa juotavaa ja jatkaa odottaen sitä taikahetkeä, jolla saa kuvan, jonka voi lähettää Vuoden Luontokuvat –kilpailuun, niin että me kaikki pääsemme mukaan nauttimaan Suomen luonnon ainutlaatuisista hetkistä, niistä hetkistä, jotka ovat monelle meistä juuri niitä, miksi rakastamme tätä neljän vuodenajan kotimaatamme niin hullaantuneina.

Myönnän, että kun sain käsiini Vuoden Luontokuvat 2011 – Suomen Luonnon Vuodenkierto (Suomen Luonnonkuvaajat Ry/ WSOY) aloin kyynelehtiä. Ensin ilahduin niin suuresti siitä, että Maailman Kaunein Kuva, Esko Kivistön supit juomassa ’kultaisina’ oli valittu kansikuvaksi. Viime vuonna Kivistö onnistui myöskin salpaaman hengitykseni supikuvallaan, sillä kirjoitin silloin näin:’…palaan lukuun Hyvä kuva liikuttaa sielua. Liikun hyvin hiljaa ja kuvaaja Esko Kivistö on jo kameransa kanssa valmiina. Kyykistyn, mykistyn ja sydämeni lyö ylimääräisiä lyöntejä, sillä..'


Jo 31. kerran Suomen parhaat kuvaajat ovat kilpailleet omissa sarjoissaan vuoden parhaasta luontokuvasta ja tulos on huumaava. Nisäkkäät sarjan voittaja on Kai Fagerström kuvallaan Kettu. Kettu on suosikkivillieläimeni, joten yhdyn täysin tuomariston näkemykseen ja toivon myös näkeväni sen päivän, kun kettujen murhaaminen kielletään maassamme. Asun saarella, jossa on kettuja, vaellan metsissä ja vuorilla, mutta en ole nähnyt yhtäkään. Jotkut onnekkaat ovat. Kun katsoo tätä punaturkkia silmiin tulee mieleen, että Kai Fagerstörm on saanut elää huikean tähtihetken : Äiti Maa siinä katsoo ikiaikaisella katseellaan suoraan sieluun:
 Kasvit sarjan voittajaksi tuli Henrik Lund kuvallaan Kukka kukassa, josta tuomaristo sanoo näin:

Kaunis, herkkä ja kaikin puolin hallittu kuva tutusta sinivuokosta. Pääkohteena oleva kukka erottuu terävänä, ja taustan epäteräviksi jäävät vuokot viestivät sinivuokkokentän jatkumisesta. Myös taustan valoheijastumat rakentavat kuvaa erinomaisesti. Rajaus on hieno ja antaa mahdollisuuden myös tekstin sijoittelulle, jos kuva vaikka päätyisi kirjan tai lehden kanteen.

En ala nyt ollenkaan luetella kaikkia kuvia, sillä niitä on 128 ja kaikista kuvista löytyvät kirjan lopussa kuvaluettelot ja kuvien tekniset tiedot. Sen sijaan käyn kirjaa läpi vähän kuin omalla tunteella. Haluan mainita Nuoret sarjavoittajan Liina Heikkisen kuvan laulujoutsenen päästä ja kuvan nimi on Jättäkää rauhaan. Maisemat sarjavoittaja on Janne Niemisen Tyrskyt, joka on upea kuva raivoavasta merestä. Samassa sarjassa kunniamaininnan saaneen Pekka Huttusen kuva Räntäsade rämeellä sai kuitenkin sydämeni takomaan – lyyrisesti.

Luontokuvat kirjahan jakaantuu vuodenaikoihin, joten tuli tosi iso pysäys aukeamalla, jossa ensin Ilkka Reittilän talvinen kuva, jossa mustavalkoisuudessa ainoana väriläikkänä koreilee ’jokivarren safiiri’, kuningaskalastaja ja samalla aukeamalla Hannu Hutun erittäin kylmän talven kuva suloisesta näädästä.

Näemme paljon perhosia, viivymme Yyterissä eli minun entisillä kotinurkilla, kohtaamme Pekka Tuurin kuvaaman pohjanlumpeen punaisen muodon ja sitten olemmekin jo Säpin majakkasaarella ja minun tuli niin ikävä merta. En tiennytkään, että Säpissä on mufloneita! Niitä on kuvannut Markku Saiha.

Tämän kirjan myötä tapahtui ihme. Jokin aika sitten mietin, minkä vuoren huipun haluan valloittaa sitten kun bloggaaminen saa jäädä. Nyt kaikki kirkastui ja tajusin, että alan kuvamaan tosissani. Sisareni mies on ammattikuvaaja, joten hän saa opettaa alkuun. Ei sitä koskaan tiedä, milloin minä lähetän ottamani kuvan tähän maailman vanhimpaan kansalliseen luontokuvakilpailuun! Suomi on luontokuvaajan paratiisi!

Luonto ja ihminen –sarjan toinen palkinto meni Kai Fageströmille ja syystä:

Huomaan aution talon. Astun sisälle sen hiljaiseen syliin. Vajoan istumaan lattialle ja kuuntelen miten hiljaisuus huutaa. Tajuan, että en ole yksin, vaan valpas, herkkä katse seuraa minua: Supinpoikanen!

Paratiisi on juuri tässä nyt ja tähän haluan jäädä.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Schweine sind sensible und intelligente Tiere. Sie benötigen ausreichend Platz, um sich gesund und kräftig zu entwickeln. Sortimentenliste. Sian ruhosta voidaan leikata osia melkein mihin tahansa ruokaan…Biologische Schweinenfleisch hat einen volleren Geschmack, der Geruch ist angenehm. Es behält in der Pfanne seine Form. Sehän nähtäisiin melko pian. Itävalta, luomuruuan luvattu maa ja Euroopan esikuva.

…viilletään silavaan noin 2 x 2 cm:n suuruisia neliöitä…otetaan mausteet…ei muuta kuin suolaa ja kuminaa…


Sehr geehrter Herr Fidler. Viilletään hierotaan käännetään. Kaksi kiloa kuollutta sikaa. Viilletään ja hierotaan.


Satu Taskisen Täydellisessä paistissa (Teos 2011) on suositeltavaa unohtaa ulkonäkö, se paistin pinta, kirjan kansi, onko sitä valeltu vai ei, onko se houkuttavan kaunista vai puisevan sitkeää, herahtaako siitä heti rasvat suuhun vai tekeekö mieli jättää sika, kirja siihen aavistaen onnettomuutta, että kaikki on kuitenkin mennyt jollakin tavalla pieleen tai ellei ole mennyt, se tapahtuu heti kun sikanautinto on tyydytetty, kirja luettu.

Täydellinen paisti on niin sielua raapiva kuvaus täydellisyyden tavoittelusta, tarpeesta hallita ahdistusta, kyvyttömyydestä empatiaan, halusta olla huomattu, olla jotain, että en voi sanoa voivani nyt vahvasti. En ollenkaan. Olen aina tiennyt, että sika ei sovi minulle. Saksassa olen joutunut nousemaan pöydästä ulos hengittämään, kun olen nähnyt tarjoilijan kantavan viereiseen pöytään jotain isoa osaa siasta ja ellen olisi täydellisesti huumeiden vastainen niin laskeutuisin nyt kellariimme polttamaan ruohoa, juuri kuten tekee suomalainen Taru Koskinen, kun itävaltalaisen miehensä Franzin äiti, Frau Mutti saapuu kera tyttärensä Marie-Luisan, tyttärentyttärensä Elisabethin ja nimettömän varasianpaistin, rakkaan poikansa luo pyhäinpäivän viettoon. Väistämätöntä on, että kun perhe näkee toisensa pitkän ajan jälkeen, Taru tuntee ulkopuolisuutta, jonka katkeruus tihkuu kuin juuri uunista otetun sian nahkaa olisi tökitty puukolla ja sieltä tihkuisi ihraa…kaunaa, muisteloita, inhorealistista tarkkailua:


Yritin löytää silmilleni jotain muuta paikkaa, mutta se oli vaikeaa, kun kerran Marie-Luisan koosta oli niin avoimesti tullut puhe. Marie-Luisan katsominen oli raskasta. Marie-Luisaa oli niin paljon, että sen kaiken näkeminen uuvutti. Sen ajatteleminen, kuinka siitä saisi vähemmän. Marie-Luisa pitäisi lukita jonnekin. Hänen halunsa pitäisi ohittaa. Ennen kuin se tappoi. Halu tappaa. Kerta kaikkiaan. Marie-Luisan ruumis voitti kaikki taistelut. Ilman että Marie-Luisa tai kukaan voi sille mitään. Se vaati ravintoa, lisää ravintoa. Marie-Luisan pienentäminen muuten kuin pakolla ja väkivallalla oli täysin mahdoton tehtävä.


Tässä kirjassa syödään koko ajan. Pidän kirjoista, joissa ruokaan ja sen tekemiseen on kätketty merkityksiä. Tältä vuodelta on loistava esimerkki Kulinaristin kuolema, jossa tunnerataa eivät liukasta sianihra, vaan ranskalaiset herkut. Rakkauden aikakirjassa puolestaan unohdettu kotirouva viestii loistavilla aterioillaan ja kattauksillaan saamatta viestiään perille. Elokuvan saralta löytyy Suklaata iholla, jonka käsikirjoitus perustuu teokseen Pöytiin ja vuoteisiin. Siinä Titan koko elämä on kyynelin maustettua kokkaamista, kunnes…Itävallassa kaikki on kuitenkin toisin ja Frau Mutti on aivan oikea ihminen sanomaan siitä:

Syöminen on ihanaa. On ihanaa, ettei enää tarvitse koskaan kärsiä puutetta. Nykyään puhutaan laadusta määrän sijasta. Minä olen vahvasti sitä mieltä, että määrä voittaa laadun. Ja väitän, että kaikki rehelliset ihmiset ovat minun kanssani samaa mieltä.

Kyseessä ei kuitenkaan ole kokkikirja, vaan kirja siitä, miten tiivis vuorokauden yhdessäolo tuo kaikissa esiin niitä piirteitä, joita toisten on vaikea sietää. Vain Franz sukkuloi omana, hieman hyväuskoisena sovittelijana kaiken keskellä ja välissä. Yhteissyöminen tuo esiin Frau Muttin hirveän tarpeen saada lapsenlapsi, vaikka on olemassa Elizabeth, ’sillä onhan Franz jo melkein kuudenkymmenen ja Elizabethin ihonväri taas…’ Kaikista tulee esiin jotain ja joukkoon liittyy myös juutalainen naapuri, entinen näyttelijä Frau Berger, joka ei tiedä, kumpia vihaisi enemmän lapsia vai koiria.

Sata Taskisen kirja on pienen näyttämön kirja. Tällainen on myös Peter Cameronin loistavaThe Weekend ja Bernhard Schlinkin Viikonloppu. Pienen tilan teos on aina intiimi ja raju. Tulee mieleen myös elokuva Viettelysten vaunu. Rajattu tila ei anna armoa, ei päästä pakoon, jolloin niin teoksen henkilöiden kuin heitä seuraavan lukijan/katsojan tilanne käy ahdistavaksi. Aluksi kaikki on kepeää, mutta ilma on tiheä aavistuksista, varjoista ja vihjailuista. Taskinen onnistuu loistavasti tiivistämään entisestään, joten hengittäminen miltei lakkaa. Pitää päästä kävelemään vaikka edes hautuumaalle.

Minun entinen kotimaani on Saksan kirjallisuus ja täytyy heti todeta, että miten paljon näenkään saksalaisen kirjallisuuden tyyliä Taskisen teoksessa, mikä on kirjalle vain eduksi. Saksalainen teitittely tuo tyyliin oman etäännytyksensä, joiden vieressä karkeat teot vain korostuvat. Tietty ylimielinen tietävyys, vaikkakin horjuva, vaikuttaa jo Tarussakin ja saa salaa poltetusta ruohosta lisävoimaa. Hänen eittämätön ulkopuolisuutensa saa kuitenkin väärää ravintoa kaikkea vihaavasta Frau Bergeristä ja niinpä näemme Tarun kivittämässä kyyhkysiä, kuulemme hänen huutavan Elizabethin koiralle Maximukselle ’perkeleen koira’ ja näemme häntä paljon piilossa jossain ja etenkin omassa sisässään.

Tässä Täydellinen paisti hänelle, joka viihtyy perheringissä pöydän ympärillä, hänelle, jota kiinnostavat ihmisten inhat heikkoudet, niiden salaaminen ja sitten paljastukset, täydellinen kirja sinulle, jota kiinnostaa, onko sikaa valeltu vai ei ja kiinnostut aina vain enemmän kun kuulet, että on ja ei. Täydellinen paisti on sikahyvä!

*****

Täydellinen paisti voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, joten Satu Taskisen neljän
vuoden haudutus kannatti!

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Helmi-Maaria Minna  Suketus Susa Erja Kirsi Karoliina Booksy

maanantai 21. marraskuuta 2011

MARRASMAANANTAITA, KATJA KETTUA, LUMEN JANOA

Olen ollut niin täynnä virtaa, että se on ollut ihan rajatonta. Olin kuitenkin unohtanut marrasmaanantait. Minun piti tänään tarjota teille Täydellistä paistia, mutta en mitenkään tee sellaista uupuneena. Täydellinen paisti tarjotaan silloin, kun sanat virtaavat kuin kevätpuroset ja olo on hohtoinen. Paistin sijasta vinkkaan teitä ostamaan viimeisimmän Anna-lehden, jossa haastattelu Kätilön kirjoittajasta, Pohjoisen Vahvasta Naisesta Katja Ketusta.

Olen niin onnellinen, että Blogistania valitsee omat Finlandia -ehdokkaansa, että alta pois. Minä en vain vieläkään tajua, että mitä minun pitää tehdä 2.1.2012. Varmuudeksi varmaan postaan kolme nimeä omaan blgogiini ja toivon, että joku minut sieltä poimii. Minun ehdokkaani eivät ole salaisuus. Olen niitä huudellut jo teillä ja turuilla ja eilenkin puhuin puhelimessa yhden ehdokkaani kanssa. Tässä minun listani: Marja-Leena Virtanen/ Kirjeitä kiven alle, Katja Kettu/ Kätilö ja Raili Mikkanen/ Suomen lasten linnakirja. Sitä en tietenkään voi sanoa, tuleeko tähän vielä joku yllättäjä, mutta se olisikin sitten jo aika juttu, sillä en mitenkään tajua Marja-Leenan ja Katjan vahvojen teosten esiintuloa samana syksynä. Railin kirja on lastenkirja, mutta se oli minun Finlandia Junior -ehdokkaani, vaan kukaan ei kysynyt minulta...

 Suosikkikukkani akileijat ovat kauniita aina, aina vaan. Minä janoan jo lunta, että jaksan tästä jonnekin...huomiseen tai ylihuomiseen tai vaikka jouluun. Jouluyössä on taikaa!

Jotain piristävää tähänkin päivään kuitenkin löytyi: Valkoinen kirahvi on tehnyt aivan huikean, taiteellisen ja erilaisen arvostelun Marja-Leena Virtasen kirjasta Kirjeitä kiven alle. Olen varma, että sinäkin haluat lukea sen, joten ole hyvä ja avaa ovi tänne.

Ja täältä löydät minun elämykseni Marja-Leenan kirjasta sekä myös linkit muiden arvosteluihin.

Syysasterti eli 'lumiasterit'

Tämä on viimeinen juttuni Leena Lumi's Flower Power -postaukseen tänä vuonna. Tarkoitus olisi ollut lisätä sinne oikean palkin tiedostoon vielä se paras postaukseni Lumipuutarhasta, mutta en löydä sitä, joten aloitan sen kaiken alusta. Se tulee kun ehtii ja sitten onkin jo kai kevät...Paitsi jos lumi villitsee minut, niin sitten jaksan käydä tuhansien kuvien tiedostoni läpi. On hirveää kun mielikuvitus on niin kova, että tulee annettua kuville mitä runollisimpia nimiä, enkä käytä mitään kansioita...Minä todella kuulin, että joku pyörtyi juuri;-)

Sain nämä asterit hurmaavalta vanhalta rouvalta, joka saarellamme pitää kaunista, vanhaa puutarhaa. Nyt minä sen tajusin: Laitankin kalenteriini ensi suvelle, että puutarhavierailu Taimille! Saadessani perennajuurakon, Taimi totesi vain, että kukkivat hyvin myöhään syksyllä. Näitä monet ovat nimittäneet syys- ja jotkut lokakuun astereiksi. Minä olen kastanut nämä hurmaavat kukat lumiastereiksi, sillä tänä vuonna nämä mykerökukkaiset kukkivat ensimmäisen kerran ilman lunta!

 Myöhäisten asterien viehätys on juuri myöhäisessä kukinnassa. Olen jo voinut näitä montakin kertaa jakaa, joten näyttävyys on kasvanut. Kun mikään muu ei enää kuki, nämä vaatimattomuuden lumot vangitsevat katseen ja aivan vieraat ohikulkijat tulevat kysymään, että 'mitä ovat nuo kauniit kukat, jotka jaksavat vielä kukkia?'  Kaikki asterikuvat on otettu kahtena eri vuonna loka-marraskuulla, jota ennen ne eivät ainakaan meillä kuki.

Tänä vuonna saatoin jakaa niin, että sain tätä kukkaa jo makuuhuoneen ikkunan allekin. Siinä aloittavat ensin scillat, esikot ja muscarit, sitten akileijat, lehtosinilatvat, juhannusruusu, digitalikset ja sen jälkeen näyttämön valtaavatkin asterit. Jonkinlaisina lumonvartijoina toimivat valkoiset kääpiösyreenit, sekä hieman syrjästäkatsojana isohko nuokkusyreeni lehtomme puolella.

  Näitä on todella paljon, mutta edes kameran vaihto uuteen ei auttanut meitä kuvaamaan kukkia paljoudessaan. Lumiasteri haluaa olla vaatimattomuuden lumo, mutta tietää aivan tismalleen nyt saadessan kukkia marraskuun valtiattarena, yksinäisessä ylhäisyydessään, olevansa palvotuin kohotessaan marrosta maasta kukat apposen auki aamupimeään ja talven ensimmäisiä hiutaleita kruununa kantaessaan. Sanotaan, että vaatimattomuus kaunistaa ja olkoon siitä sinettinä näiden kukkien myöhäinen viehätys!
Näitä on nyt lokakuussa 2014 jo paljon, mutta eivät näytä minun kuvaamina isona pehkona miltään, vaikka luonnossa melkein henkeä salpaa niiden myöhäinen, runsas ja vaatimaton kauneus. Tässä siis vesisateessa ennen lumia. Monta aukeaa vasta ensi lumen saavuttua.

Ja maraskuussa 2015, jolloin olen voinut näitä jo jakaa sekä ystäville että omalla pihalla.

Leena Lumi's Flower Power

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

MARRASSUNNUNTAITA SINISEN OVEN TAKAA JA MUUALTAKIN


Ei ole ollut sekunnin rauhaa kotona edellisen kirjoitukseni jälkeen. Mikä vaikutus kirjoitetulla sanalla voikaan olla;-) Tosin on juostu myös kaupoilla, mutta mitä väliä, sillä joululahjat on jo kaikki hankittu. Minä en ole henkilö, joka joulukuussa juoksee kaupoilla: Silloin olen jo luomassa tunnelmaa.

Tunnelmista tuli mieleen kertoa, että minulla on blogeja, joita vaalin ja vähän taidan salatakin, sillä ne ovat lähteitä, joissa käyn virkistäytymässä ja niissä on paljon kaunista ja myös kevyttä. Tämän sunnuntaipostauksen kuvat ovat blogista Sinisen oven takana, jossa on niiiiiin järrrrkyttävän hurmaavaa, kuten nämä ruusukuvat nyt marraskuulla, että kuolleetkin heräävät eloon.
Tänään luen nautittavaa kirjaa, siis niin sikanauttivaa, että en voi olla kirjavalintaani muuta kuin täydellisen tyyytyväinen. Lumimies valmistaa koko sunnuntaiaterian, joka nautitaan kynttilöiden valossa vasta hämärän pudotessa. Me tehdään aina kaikki kivat jutut hämärän pudotessa... Aikuistaloudessa jaksaa odottaa myöhempään ja pärjää brunssaten pitkälle.
Minusta nämä Sirkan ruusukuvat sopivat erinomaisesti tähän marraskuun sunnuntaihin. Marraskuu ei ole minulle enää kuukausi, jolloin maa martona makaa, vaan se on kuin suven jatkumo, mutta kaikki on paljon paremmin, sillä ei ole liian kuuma eli minun ei tarvitse istua kellarissa Hänen Majesteettinsa Olgan kanssa, mutta on niin lämmin, että voi grillata myöhään illalla kynttilöiden valaisemalla terassilla yön hellä pimeys ympärillä. On happea mitä hengittää ja ajatukset pyörivät myös puutarha-asioissa. Ensi viikolla teen vuoden viimeisen 'puutarhakirjan' ja saatanpa tehdä myös lisäystä Leena Lumi's Flower Power -postaukseeen.

Eräs virkistyslähteeni on Akissfromthepast, joka inspiroi minua niin moneen. Viimeisin tuotos Szymborskan runo Lumikarpalossa. Ensirakkaus on niin tarkkanäköinen, mutta kuva, jonka 'lainasin' Akissfromthepast -blogista tuo siihen pehmeyttä, joka kuitenkin vain vahvistaa Wistawan näkemystä - suloisesti.

♥:lla Leena Lumi

Smile

kuvat Sirkka

perjantai 18. marraskuuta 2011

PERJANTAIN INTIIMEJÄ PALJASTUKSIA JA VIIKONLOPPUA

Hei!

Viikko on mennyt kuin luistimilla, sillä edes minä en enää pysy vauhdissa. Tapahtuu koko ajan niin paljon sekä laajemmalti kuin tässä meidän kotimme piirissä. Kerron nyt vähän luvattomasti pieniä kiintoisia, kotoisia paljastuksia ja aloitan pienimmästä eli eilen, kun Lumimies taas oli jossain, minä otin lopullisen eron olla hänen kanssaan samalla hyllyllä vaatteideni kanssa. Hän oli jo aikaisemmin kyllästynyt viehättävään boheemisuuteeni ja siirtänyt 'tärkeimmät' asusteensa eri kaappiin kokonaan, mutta nyt on kyse sellaisista epäviehättävistä, mutta viimaisilla lenkeillä tai niiden jälkeen tarpeellisista asusteista kuin aluspaidat- ja housut. Olen ostanut liudan bambukerrastoja itselleni ja eilen lenkin ja suihkun jälkeen kaipasin ylleni bambun syleilyä, mutta kun kollasin meidän yhteiset hyllymme, niitä ei löytynytkään. Vedin kahdesta komerosta kaikki alas, eikä mitään tulosta. Välikaton Feetuko niitä minun bambukerrastojani on vienyt...Tein suuren ratkaisun ja nyt minulla on oma hyvin naisellinen alusvaatehylly, johon vein suosikkituoksupulloni kuin merkiksi, että 'tämä on minun'. Kun Lumimies sitten puolenyön tienoissa saapui kotiin ja kollasi komerossa, hän alkoi nauraa ja kysyi, että 'mikä ihmeen installaatio tänne on tullut?', minä vaikenin kuin Grace Kelly, jos James Stewart, ei puhutellut kauniisti. Otin vuosikymmeniä harjoitellun Grace Kelly -ilmeeni ja vaikenin. Jostain muistinkin yht'äkkiä, että 'puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa'. Näin, että Lumimiestä nauratti, mikä saattoi johtua siitä, että pikkupöksyjen kasan alla oli pino Lionel Shriverin teoksia, mutta säilytin ruhtinaallisen olomuotoni lukien ensi viikolla blogiini tulevaa kirjaa. Sitä ennen olin lukenut joulumyyntilehtisiä, joista olin bongannut jotain todella uskomatonta ajatellen vaikeaan ajankohtaamme sijoittuvaa hääpäiväämme eli jouluaatonaattoa: Nyt Lumies saa kokea aivan muuta kuin kinkun paistoa!

Ja sitten se aviollinen kriisi numero kaksi. Lumimies oli vähän aikaa sitten taas viikon Kiinassa. Edelliskerralla sieltä tuli minulle sormus ja kimono, johon mahdun ehkä, jos aikamatkustus on totta ja pääsen takaisin vuoteen '83 eli en siis ikinä. Nyt pyysin tuomaan silkkisen kimonoaamutakin riikinkukkokuvilla. Suurin odotuksin otin Valtiaani vastaan ja odotin tietty kimonon lisäksi myös bonusta, mutta hui ja hai. Hän kantoi sieltä itselleen juoksuasusteita sisä- ulko- sekä kilpakäyttöön. Siis hän näkee nyt minun sijastani vain 100 metrin radan ja tähtäin on MM-kisat. Turha sanoa, että vain pohjalaiset ottavat isosti, myös hämäläiset osaavat tyylin. Mikään vähempi ei riitä kuin MM-kilpailu ja tietysti voitto. Tähän asti olen luullut olevani hänen vaativin ratansa ja voittonsa, mutta nyt se on oikeasti urheiluhallin rata. Ja oikea valmentajakin on...Siitä tuli mieleeni, että voisin elvyttää oman vanhan lajini ratsastuksen niin kovaksi jutuksi, että minäkin tarvitsisin valmentajan. Olen jo miettinyt, että ehdottomasti mies, minua nuorempi, tumma...No, todellisuudessa minä pitelen liian ison talon seiniä ja lämmitän leivaria, pesen hikisiä urheiluvaatteita, valmistan herkullisia aterioita, teen lumitöitä, hoidan Hänen Majesteettiaan Olgaa etc., kun Päämies juoksee illat. Päivät menevät liike-elämälle. Minä olen sitten jossain rakosessa. Mutta auta armias, jos hän unohtaa, mitä tehdään lauantai-iltapäivisin, kun hämärä putoo ja maisema sinistyy...

Jotenkin tunnen kärsineeni vääryyttä, mutta arvaan, että saan ymmärrystä vain Bessulta. Onneksi elämä hyvittää!Meillä ei pitänyt  olla joululahjoja muuta kuin koirille, mutta tänään tonttu käärii kodissamme lahjapakettiin kiltille Leenalle Ice Bugeja vaaativia metsälenkkejä ajatellen, viikon päästä tonttu käärii kiltille Leenalle unelmayöasua, joka ei ole se minun lempituoksuni, vaan aivan muuta ja sitten seuraavalla viikolla tonttu...

Tämä kaikki oli alustusta siihen, että nyt minulla menee jo illatkin, muuhun kuin lukemiseen, joten jos hidastunut tahti vaivaa, ohjaan valituksenne edelleen Lumimiehelle. Minä en olisi saanut julkaista tätä asiaa vielä, mutta kun jotenkin nyt minulta meni kärsivällisyys, joka onkin aivan käsittämättömän yliarvostettu sana, eikä oikeastaan edes kuulu sanavarastooni. Minä näytän, että kyllä minäkin osaan olla nopea. Yksi satasen rata ei olisi minulle mitään! Ja tämän jälkeen uskon, että meillä viikonlopun iltapäivät minä olen se kaikkein haasteellisin valmennus. Eri asia on sitten, millä tuulella satun olemaan näiden järkytysten jälkeen;-)

Elämyksellistä marraskuun viikonloppua teille kaikille!

Love
Leena Lumi

Je ne sais pas

kuva Ilona

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

HOTELLI PANAMA

Kun pimeys laskeutui, ja niin se teki aina uudelleen, Henry rupatteli Ethelin kanssa ja kyseli, kuinka tämän päivä oli sujunut. Ethel ei koskaan vastannut, ei tietenkään.

Hän oli vasta viidenkymmenenkuuden – nuori mies omalla mittapuullaan. Mutta hän oli lukenut Newsweekistä, että hänen iässään leskeksi jääneiden terveys heikkeni väistämättä. Ehkä kello tosiaankin tikitti?

Jamie Lee Fordin Hotelli Panama (Hotel On The Corner Of Bitter And Sweet, Karisto 2011, suomennos Annukka Kolehmainen) kertoo vasta leskeksi jääneestä Henry Leestä, jonka eteen yllättäen aukeaa tulevaisuus täynnä elinikäodotetta, kiittämättömän pojan, Martyn arvostelua, päiviä, jolloin on aikaa kiillotella huonekasvien lehtiä, eikä ketään kenen kanssa kävellä viileinä syysiltoina Mon Hei –leipomoon yuet beng –porkkana kuukakuille. On vuosi 1986 Seattlessa ja Henryn tyhjyys alkaa vääjäämättä täyttyä muistoilla hänen kulkiessaan Hotelli Panaman ohitse ja nähdessään sen olevan myynnissä. Väistämätön aikamatka menneeseen alkaa kertoen meille herkän kauniin rakkaustarinan, jossa rodulla, perinteillä ja ennen kaikkea toisella maailmansodalla on vahva muistijälkensä.


Aikamatkaamme vuoteen 1942 ja kohtaamme 12 vuotiaan Henryn, jonka kiinalaiset vanhemmat puhuvat kantoninkiinaa, mutta kieltävät sen ehdottomasti Henryltä, jonka tulee puhua vain englantia, mitä taas vanhemmat eivät ymmärrä. Syntyy puhumattomuuden perhe, jossa lapsi ja vanhemmat kadottavat toisensa, eivätkä edes äidin pienet hellyydenosoitukset riitä rakentamaan siltaa vaativan isän ja herkän pojan välille. Yhdysvaltain sota Japanin kanssa ajaa myös perheen isän vihaamaan sokeasti kaikkea mikä vain viittaakaan Japaniin, joten jos hän tietäisi, että…

Hotelli Panama ei ole vain rakkaustarina, joka liikkuu menneisyyden varjoissa, Seattlen japanilaisten asuinalueen Nihonmachin alueella, vaan se on myös kertomus siitä, mitä Yhdysvaltain japanilaisille tehtiin sodan aikana koskien kokonaisia perheitä. Elämme aikaa, jolloin musta-jazz soi klubeilla, mutta ihonväri ja silmien muoto merkitsee ja rotuerottelulait vaikuttavat vaikkapa busseissa, sillä vielä ei ole vuosi 1955, jolloin Rosa Parks joulukuun ensimmäisenä päivänä kieltäytyy rohkeasti antamasta paikkaansa valkoiselle miehelle. Vielä ihonväri määrää seisomaan tai istumaan bussin bussin perällä ja kaikissa paikoissa ei voi asioida.  Tämäkin koetaan Jamie Fordin esikoisteoksessa. Täytyy kuitenkin sanoa, että Ford onnistuu tarjomaaan minulle niitä tunnelmia, joita kaipasin Jean Kwokin kirjaan Käännöksiä. Fordin tyyli on kuin kauniin melankolian virta vailla epäuskottavaa liioittelua. Ikäviä tilanteita ei kärjistetä, mutta kaikki kerrotaan ja miten uskomaton näkökulma saadaankaan kahden isän vaikeaan suhteeseen omaan poikaansa. Saamme tarkkailla, miten Henry on tahtomattaan imenyt itseensä osan kovasta isästään, kunnes tulee joku, joka osaa valmistaa lohikäärmeenpartakaramelleja:

Henry oli syönyt lohikäärmeenpartakaramelleja viimeksi kauan ennen Ethelin sairastumista. Iskiessään hampaansa langanohuisiin sokerihaituviin, jotka oli kieputettu kookosrasva-seesaminsiementäytteen ympärille, hän huomasi Martyn hymyilevän ja nyökkäävän hyväksyvästi – kuin sanoakseen: ”Siinäs näet. Tiesin, että pitäisit hänestä.”

Tämä kirja on suvaitsevaisuuden kirja ja tätä tarvitaan taas kerran enemmän kuin koskaan. Olen niin sanomattoman iloinen, että saan lähettää tämän kauniin kirjan nyt nuorelle kirjabloggaajalle, joka takuulla pitää tästä. Jotenkin tässä on juuri sitä, mitä haluaisin ojentaa nuorille: Romantiikkaa, historiaa, todellisuutta, unelmia ja suvaitsevaisuutta, sekä uskoa siihen, että kun oikein toivoo jotakin, se toteutuu:

He seisoivat hymyilemässä toisilleen kuten olivat seisoneet joskus kauan sitten aidan vastakkaisilla puolilla.


”Oai deki te…” Keiko vaikeni.


”Ureshii desu”, Henry sanoi pehmeästi.

Stardust

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Karoliina Kirjakirppu ja Sanna.

tiistai 15. marraskuuta 2011

SATU KUKKAMERI JA LUMEN IHME

Vastaan tällä uusinnalla Lumiomenan satuhaasteeseen!

Anna Gullichsenin Lumoava lastenkirja Satu Kukkameri ja lumen ihme (Saga Blom och snöflickan, Tammi 2009, suomennos Tittamari Marttinen) vei minut mennessään. Kirja täynnä lunta, sinistä hetkeä, yrttejä, jouluruusun legendaa ja kauniita, kauniita kuvia! Tämä on siis kirja myös aikuisille. Olen varma, että Anna Gullichsen ja kirjan kuvittaja Cara Knuutinen ovat tienneet tehneensä kirjan, jota aikuinen lukee mielellään lapselle – ja itselleen.

Satu on pieni tyttö, joka on kylässä Simone-mumminsa luona. On satanut aivan ihanaa puuterilunta, mutta mummin selkä on huono, eikä hän voi tehdä lumitöitä, joten Satu tekee pihalle pieniä polkuja. Satu tarkistaa myös mummin yrttitarhan, joka talvellakin versoo verannalla. Mummi on Ranskasta kotoisin ja yrtit tuovat hänelle mieleen hänen kotiseutunsa. Suurissa ruukuissa kasvaa timjamia, rosmariinia, sitruunamelissaa, salviaa ja monia muita. Myös mummin kanssa lokakuussa istutetut joulukukat pitää tarkistaa. Joko ne itävät?

Ihastuttavasti kirjassa tuodaan sadun lomaan viehättävät Simone-mummin joulukukkatarinat hoito-ohjeineen, jotka Cara Knuutinen on kekseliäästi sijoittanut seepian värisiin, vanhan kirjoituspaperin arkkeihin, arkkeihin, joiden reunat jo repsottavat…

Joka iltapäivä kello kolme mummi sanoo: ”Nyt on nokosten aika, ma petite”. Silloin Satu lähtee ulos ja jatkaa lumitöitä hiljaisessa puutarhassa.

Puutarhassa on hiljaista. Kukkapenkit ovat pyöreitä lumikukkuloita, joilla nuokkuu kuuran ja jään peittämiä kuivia varsia. Nimikyltit törröttävät lumesta. Niihin on kirjoitettu kukkien nimiä, kuten arovuokko, akileija, saksankurjenmiekka ja monia muita. Puutarhavajan luona lumessa on vielä yksi kyltti. Siinä lukee Helle-jotakin.


Satu kauhoo vähän lunta kyltin ympäriltä ja esiin putkahtaakin seikkailu, joka hyppelee, puhuu ja kertoo tarinaa itsestään. Helle on oikeasti Helleborus niger ja kuuluu Ranunculacae-perheeseen eli kyseessä on siis jouluruusu. Kun mummi on heränyt Satu kertoo mummille hellestä ja saa kuulla, että kun vaari vielä eli, kukka kukki joka talvi lumesta, sillä vaari laittoi kasville jouluun asti suojan kylmyyttä vastaan, lämmitti jopa vanhan vajan kaminaa, että Helle olisi saanut uunin hohkaa seinien läpi…

Satu alkaa työskennellä vaarin kukalle tuulen suojaa…ja alkaa odottaa jouluaattoa, joka tuntuu tulevan niin hirveän hitaasti…,mutta siten tuleekin aamu, jolloin mummi sanookin: ”Bonjour, ma petite”, ja vatkaa samalla vohvelitaikinaa. Lumivohvelit ovat täydellisen jouluaaton tunnelman luojat. Niiden ääressä mummi kertoo lapsuutensa ranskalaisista jouluista, puut rasahtelevat hellassa kodikkaasti ja päivä alkaa valjeta…

Ja kuin ihmeenä juuri jouluaattona valkea jouluruusu kukkii lumesta ja Simone-mummi muistelee vaaria, joka toi hänet joka joulu illan sinisessä hämyssä katsomaan jouluruusua.

Oi!, tämä on niin kaunis kirja, että kuulin juuri joulukeijujen kuiskivan kirjan menevän kauniiseen vanhaan joulupaperiin ja paperin päälle kirjoittuu nimi: Leena Lumi!

Legenda siitä, miten jouluruusu sai nimensä:

Olipa kerran pieni tyttö, joka oli niin köyhä, ettei voinut hankkia lahjaa Jeesus-lapselle Beetlehemiin. Tyttö seisoi talviyönä kylmässä hangessa itkemässä. Siihen, mihin tytön kyyneleet putosivat, kasvoi myöhemmin ihana kukka nimeltä jouluruusu, Helleborus niger.

Sanotaan, että jouluruusu talon nurkalla tuo onnea!


*****

Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Maria

Leena Lumi's Poems


Jätän ovet auki puutarhani tuoksuille, yölle, muistoille, yöperhosille...tulla
muisto muistolta, henkäys henkäykseltä, tuoksu tuoksulta

vaahtoa kuolleen meren sienessä, yön sylkeä reidelläni, iiristen tuoksua...

mustarastas ei enää laula

on yöperhosten aika, kiitäjien kiima, yöseitin liima, valkean rungon piina

ah!, sinä tulit

Miksi kyyneleet?

- Leena Lumi -



Olen täydenkuun morsian.
Alasti vaellan puutarhassani kuun hyväiltävänä.
Yökiitäjät tarjoavat nektareitaan, lepakot sukivat hiuksiani, suihkivat suih, suih
ruusujen tahmea makeus peittää ihoni.

Täyttymyksen odotus.

Uurnalehdossa pysähdyn: Ei ole toista. Minun on ainoa.

Muistan.

Minun oli ainoa.

Lohduttaen puutarhani varjot kutovat unohduksen seitin ylitseni.

- Leena Lumi -



Sinun kätesi ovat kevyt kesätuuli,
ne liikkuvat minua ees ja taas hiljaa,
ne ovat uinti pitkin kuunsiltaa.

Sinun kätesi ovat ensi lämpö kevään,
ne herättävät minussa vihreää versoa,
niistä eloon herään.

Sinun kätesi ovat linnunpesä,
ne ovat turva myrskyn ja viiman,
suojassa niiden minulla ikikesä.

Sinun kätesi ovat voima ja tahto,
ne jaksavat silloinkin kannattaa,
kun minua heikkoa jo uuvuttaa.

Sinun kätesi ovat kirkas aamu ja sininen uni,
niiden lämmössä on hyvä päivä aloittaa,
niiden piiloon haluan kaikki yöni nukahtaa.

- Leena Lumi -


Kun sinut ensi kerran näin,
minä heti tuijottamaan jäin.

Kävi lävitseni aavistus outo, kumma:
sinä olet kohtaloni summa.

Silloin satoi vitilunta,
totta vai haaveunta?

Hevosilla tarhoissa kevätkiima,
mereltä puhalsi maaliskuun viima.

Askeleet kaduilla sinne, tänne
iho ihoon, ranne, jänne.

Katsoit syvästi silmiini minun
tiesin olevani ikuisesti sinun.

- Leena Lumi -




Kaksi kuppia teetä hunajalla,
kaksi kolmen minuutin munaa,
rapiseva aamulehti,
kynttilän levoton lepatus,
               - arkiaamu.

Memoire Cherie...

Ranskalaista maalaisjuustoa,
täyteläistä punaviiniä,
sylimme täydet,
kujertavat kyyhkyset
               - Bapaume.

Muistatko...

- Leena Lumi -


Suutele, suutele vielä,
anna lisää huuliasi, huuliasi.

Varo etten kuole intohimosta Pariisin
taivaan alla,
varo etten tukehdu syleilyysi Rooman
sinisessä yössä,
varo etten pyörry huumasta
Tonavan rantamilla wieniläisvalssin
pyörityksessä.

Varo koskaan uskomasta yhtäkään varoitustani!
Varo kuitenkin, etten kuole huultesi nälästä
juuri tässä nyt - sylissäsi.

- Leena Lumi -
kuva Gustav Klimt


Mä muistan sun mustikkasuun,
sä muistat sen kaiken muun.

Mä muistan sun ihon ja savukkeen tuoksun,
sä muistat meidän kuuman virran juoksun.

Mä muistan sun polves muodon,
sä muistat rakkauden luodon.

Mä muistan suven oudon, kuuman,
sä muistat sen piinan huuman.

Mä muistan sut ja täysikuun,
sä muistat mut ja mustikkasuun.



Sä muistat kaiken muun,
mut mä vain sun mustikkasuun.

Sä muistat mun ihon hajun,
mä vain sen tunteen rajun.

Sä muistat sen mökin oudon,
mä muistan sen yön soudon.

Sä muistat mut ja täysikuun,
mä muistan sut ja mutrusuun.

- Leena Lumi -
kuva Hanne


Aika huuhtoo ylitsemme.
Halla hyväili pois kuunliljat,
yhteisen ihomme ilon,
valkoisten öiden kuumeen.

Vanhan kirkon penkeissä
vainajien varjot
vaikenevat vuosisadasta toiseen.

Yön sylissä asetun varjooni.
Hellästi suostun,
mihin minut halusit.

Ristiinnaulittuna, ravittuna,
vaiennan kuolleiden kuiskeet.
Hurskaitten kauhuksi,
ensirakkautemme muistoksi,
jään varjosyleilyksi
vanhan kirkon ulkoseinälle,
ajan ja hallan hyväiltäväksi:

Tapahtukoon meidän tahtomme!

- Leena Lumi -
kuva Gustav Klimt/ Danae


Hänen takiaan jätin turkoosein koristellut huoneeni.
Häntä muistaen kuljen Theban kaduilla rannerenkaat kilisten
ja vihreät silmäni kosteina etsien...

Ah, sydämeni on vielä nuori ja kukkii muistaessaan sinut.
Meitä erottavat vuodet olivat pitkät.

Ei ollut iltaa, jolloin en olisi kuiskannut nimeäsi tuuleen.
Jokaisen haukan mukana lähti tervehdys sinulle.

Päivän kuumimmalla hetkellä levähdän Sykomori pensaan varjossa.
Kultaiset sandaalini ovat kadun pölystä sameat.

Laskeudun lootuskukkalampeeni antaen silmieni levätä korujeni
turkooseissa.

Yksi turkoosi on poissa...Ehkä sen poimi Theban kaduilta hän,
jolle silmäni ovat vihreämmät kuin Niilin vesi...

- Leena Lumi -
kuva Valokki

Varo Kamelimies kulkemasta maani ylitse:
Sinulle olen miinakenttä.

Varo Kamelimies tekemästä majaasi minuun:
Valtiaani on toinen.

Varo Kamelimies, minä sammutan kaikki tähtesi:
Eksyt pimeääni, hukut lentohiekkaani.

Polvistu Kamelimies ja paina pääsi Saharan hiekkaan:
Janosi olkoon sammumaton.

Itke Kamelimies ja kadu:
Otan sinulta pois kielletyt unesi.

Varo kangastusta: Liikkumatta Kamelimies!
Viittani lieve vain hipaisi sinua.

Varo juomasta unohduksen maljasta Kamelimies:
Pehmeät huulet painuvat sylisi silkkiin ja samettiin.

Olet armoitettu Kamelimies: Sytytän tähtesi!

- Leena Lumi -
kuva Runotalo




Autiossa maassa
               kirjoitit minulle surullisen kirjeen - hiekkaan.

Autiossa maassa
               vaelsit janoissasi etsien lähdettä - minua.

Autiossa maassa
               luit hiekassa maaten viestiäni - tähdistä.

Autiossa maassa
               lauloi surullinen tuuli pyyhkien kirjeesi - harhaksi.

Autiossa maassa
               aika vei kykysi janota - minua.

Autiossa maassa
               sokea unohduksesi sammutti taivaan tähdet - meidät!

- Leena Lumi -


Älä saa minua muistamaan
älä kävele minua vastaan sillalla
älä katso minua silmiin
älä juo minun itkuani
älä nyyhkäise noin.
Älä!

- Leena Lumi -


Salli en unohduksen lohtua minusta.
Sinä palat, näännyt janon kivusta.

Siellä, missä hellät kädet kerran sousi,
sieltä iholle verigladiolukset nousi.

Jossain kulkee lempeä tuuli,
vaan ei odota enää tyttö punahuuli.

Raivotar kulkee mustissa,
kuitenkin vain sinä tuskissa!

Sinulle hiljaa kerran kuiskasin:
maista minut, muista minut.
Nyt vain sinulla kaiho, kivut!

- Leena Lumi -


Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä olen kuollakseni kyllästynyt
tähän kirkkauden julkeaan lähentelyyn.

Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä haluan nähdä vain muistojeni
varjot, en niiden totuutta.

Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä haluan olla yksin sisässäni,
vain savukkeeni paheellisen
tuoksun syleilemänä.

Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä kulkuni on yöeläimen:
Löydän perille vain sinussa.

- Leena Lumi -



Itse elämä kastoi minut uudeksi.

Riisui alasti syksyn kylmään,
sovitti ylleni tähtien viittaa,
päätyi jään ja lumen tähtiin.

Itse Elämä julisti minut Lumen Valtiattareksi.

Mikä helpotus kulkea miellyttämättä epämiellyttäviä,
mikä lumous vaeltaa tähtien mailla ja tajuta:

En ole mitään vailla!

- Leena Lumi -
kuva Johanna


Mitä millään on väliä, kun jäljellä on yösukellus:

Sukeltaa alasti meren suolaiseen syliin,
nousta pintaan henkeä haukkoen,
uida ohitse hopeaisten tyrnipensaiden,
ohittaa haahkan kevyt hyväily,
sukeltaa uudestaan syvemmälle, syvemmälle,
mustaan, märkään syliin,
nousta ylös juuri ennen hukkumista ja
sitten vain kellua tiiran huudon kannattelemana.

- Leena Lumi -
kuva Pekka Mäkinen


Lampeni kultakalat peilailevat kuunliljojen
ihailussa.

Lehmukset jo varistelevat mennyttä suvea lammen
pinnalle.

Minä ryömin köyrynä puutarhani iholla.

Viillän tuhat haavaa multaan toivon kohduksi.

Viillän tuhat ahnetta haavaa lisää
- toivon varmasti syntyä.

Polvillani rukoillen hedelmöitän viillot täyteen:
Peoticus Actae.

Riemusta vavisten suljen haavojen viillot
suudelmin.

Nyt tiedän: Kevätjuhlieni aikaan yksikään maakohtuni hedelmä
ei tohdi olla kumartamatta valkeaa päätään,
levittämättä huumaavaa tuoksuaan:
- Runoilijan tulla.

- Leena Lumi -


Syksyn levottomat linnut lentävät
lävitseni.
Olen humalassa ruskasamppanjasta
ja unohdan kaiken, kaiken...
Täysikuu haluaa rakastella kanssani
kaiket yöt,
kirjat tanssivat hekumallista rumbaa,
enkä enää erota aamua illasta, valoa varjosta.

Unohdin mitä kerroit tapahtuvan
kohta.
En voi muistaa ja nyt kaikki
meni syysrumbaksi.
Mustarastas ilmoitti juuri haluavansa
talvipesän sylistäni.
Villit linnut saavat minut
hajamieliseksi: muistini karkaa.
Haluan kuitenkin kertoa:
Villiorvokit kukkivat rinnassani
ja rakastan, rakastan sinua, vaikka syksy...

- Leena Lumi -


Syksy on toinen ihoni,
sen kirpaisevat syyspäivät sieluni.

Jo kaukana poissa kurkien muuttoaurat,
askelissani vain rapisevat, murtuvat ruskalehdet
ja syvällä minussa lohdullinen tieto:
olen osa tätä lahoamisen riemunäytelmää.
Olen jäätyvä maa,
olen lahoava oksa,
olen jäykkä kanerva,
olen tämä värien juhla,
olen tämä rosoinen kallio,
olen tämä viiltävä hengitys.

Minä olen se, joka kiipeää vuorelle
ja halusta raskaana vaipuu hopeiselle poronjäkälälle
miljoonien tähtien suudeltavaksi.

Mutta marraskuu.

- Leena Lumi -


'Muistatko?', kuiskaat hymyillen läpi vuosikymmenten.
Käteni tutusti vyötärösi ympärillä kuin silloin joskus.
Syyskuun yö ympärillämme kylmänä vaippana,
vaan ei hätää:
Lämmitämme toisiamme.

Vesi on märkää ja mustaa,
eikä hellyyttä kukaan enää pelkää,
vaan kosken lämpimin, hellin huulin sinua poskeen.

Viimeiset sanat, katse, tuoksu...

Minä lähden, mutta palaan
ja kerran vielä: 'Hei!' ja 'Hei!'

Ja siinä sinä seisot kuin olet aina seisonut:
odottamassa minua.

Missään ei koske.
Ei satu ollenkaan.
Näin on hyvä.

- Leena Lumi -
kuva Minttuli





Minä hymyilen, sillä en saata olla hymyilemättä.

Tämä ei ole vain huulten hymyä,
sillä tämä hymy karkaa aina silmiini saakka,
säihkyy sieltä niin, että kaikki kysyvät:
Mitä ihanaa sinulle on tapahtunut?

Hymyni saa poskipääni hehkumaan,
paljastaa niskani suudelmillesi,
väräjää sisälläni asti.

Nyt kaikki arvaavat:
Sinä eilen minussa. Minä eilen sinussa.
Rakkauden kemiaa, hellyyden matematiikkaa.
Syyskuu!

- Leena Lumi -



Herään talviselta sammalvuoteeltani
jo katoavien jääurkujen postludiin.

Rintojani koristavat urpiaiset.
Tuoksuni on Äiti Maa.
Vaivaishiiri leikkii sormieni sylissä.

Sulan auringon hyväilyyn.
Venyttelen ilveksenä.
Vuodan mahlaa puuna.
Solisen purona.

Avaan hiukseni tuuleen kurkien lentää lävitse.
Heitän käteni syleilemään taivaan kantta.
Mustarastas soittakoon furioso ja da capo.

Sinäkö koversit nimesi runkooni?

Tulisit juuri nyt.

Muistatko polun?

- Leena Lumi -
kuva Iines



Usvassa kulkee päivän iho
maistuu suolalta huulet
sumussa illan, tuulissa elämän
kulkee aamussa varjosi ohi
vaeltavat merten lapset

- Leena & Nina -
kuva Tuure


Lumitimanttijuhlien jälkeen
hurmiossa kuurasamppanjasta
lumikidemoussesta
jääurkujen fortissimosta
puuterilumivalssin pyörityksestä
vihdoinkin kahden:

sadan syliisi,
sulata minut!

- Leena Lumi -




En halua ikävääni kohmettua
en jääsydämeksi kivettyä.
Juon Rekolan tuulta,
kutsun Ahmatovaa.
Varjot Fontankan kaduilla,
varjot puutarhassani.
Alastomien puiden alla
Södergran luutii tähtiensä sirpaleita:
särkyvien tähtien helinä vaiennut.

Kesälumipisara kukkii lumesta
muiston varjo.
Punaturkki lumimyrskyssä
meripihkasilmänsä pimeyteni lyhtyinä.
Valkeat runoilijani värisevine
lumipisaraihoineen:
lumen lohtu, tähtien tomu.

- Leena Lumi -



Tiedän että muistat häntä tänään
kun nautit halpaa cavaa toisen kanssa.

Tiedän että kuulet yöllä mustarastaat

vaikka valvot vieraan unen äärellä.

Tiedän että katsot seepianväristä kuvaa

villitiiroista, vaikka ne tuovat hänet mieleesi.

Tiedän että suussasi maistuu vanha aamu

vaikka unessasi nuolet merisuolaista ihoa.

Tiedän että kaivat esiin vanhan kuvan

merikarista, jossa sinä ja hän ennen.

Tiedän että haluat nyt silliä ja ryypyn

sillä elämä on vain yössä ohittavat laivat.

Tiedän että tiedät, mitä kuiskaan nyt:

Tule silliaamiaiselle tiirakariin aamulla kello viisi.

- Leena Lumi -
kuva Pekka Mäkinen


Muistatko miten...
joit aurinkoa nilkkani iholta.



'Sealed with the kisses...'
teinirakkautemme tähtitomua