maanantai 10. joulukuuta 2012

Tapani Heinonen: Reunalla


Jostakin ne raskaat ajatukset taas nousivat, lehahtivat kuin tummat varikset pihapuihin. Mämmin sijaan hän olisi kaivannut levon sinfoniaa, joka pyyhkisi arvet lapsuuden kasvoilta, silittäisi elämän tuulien tuivertamaa tukkaa. Ja antaisi hiljaisen hymyn, jota toiset tuskin kykenisivät näkemään mutta jonka kutituksen hän tunsi sisältä päin, kun yksin sille hulluudelle nauroi. Sille mitä oli ollut, sille mistä äidin ääni muistutti.

Tapani Heinosen teos Reunalla (Minerva 2012) ei ollenkaan kuulunut lukusuunnitelmaani, mutta olen jo tottunut siihen, että kustantajat tuntevat minut paremmin kuin minä itse. Kirjan alku ei vakuuttanut minua, vaikka alun ihan tasokas sitaattikin on sivulta kahdeksan.  Luin muutama kymmenen sivua ja laitoin jo kirjan sivuun, mutta sitten jokin outo aavistus sai minut tarttumaan uudelleen työvoimatoimistossa työskentelevän psykologi Juhani Niemisen elämään. Oli ylitettävä se aita, että taas ollaan siinä Sandemosen Jantessa, pienessä kylässä, jossa perheen sisällä lapsille voidaan tehdä ihan mitä huvittaa. Juhani luuli siltä kaikelta jo pelastuneensa, uskoi juoneensa unohduksen kaivosta, sillä hän ei pitänyt yhteyttä vanhempiinsa ja asui muualla oman rakkaansa kanssa. Janten varjo yltää kuitenkin pidemmälle kuin luullaankaan ja isän kuolema suistaa Juhanin niin muistamaan kuin kohtamaan uudelleen äitinsä, joka salli kaiken tapahtua kuin myös sisarensa, joka katsoi oikeudekseen yrittää ovelasti viedä Juhaninkin perintöosan.

Myönnän heti, että alun lapsuusmuistelot olivat minulle jotenkin tavanomaista, ei mitään uutta maalaispitäjästä, siitä Jantesta, josta olen itsekin kotoisin. Luokallani oli poika, joka olisi voinut olla vaikka Juhani…Kun koko ajan hakataan ja hoetaan, älä luule, että sinä olet jotain, älä luule, että olet yhtä paljon kuin me, älä luule, että olet viisaampi kuin me, älä kuvittele, että kukaan välittää sinusta…Sitä Janten lakia kuin oikein ruoskitaan pieneen poikaan väkevän isän toimesta, voi käydä, että luokkakuvan pienin ja kalpein poika ripustaa itsensä hirteen ennen kuin edes tajuat, mistä Jantesta hän tuli, vai olivatko ne lehmänkytkyet ja kylmä navetta, paikka lapselle, joka lakkasi kasvamasta, jonka silmissä oli vain suurta kysymystä: Miksi?

Juhani ei mene hirteen, mutta hän suree isäänsä, miestä, joka teki hänen lapsuudestaan helvetin. Se on niin raivostuttavaa, että lukijalla on kiinni pitelemistä nautittuaan ensin vahvan annoksen ’isärakkautta’.  Yhtäkkiä kaikki muuttuu, Heinosen ääni alkaa soida, hän löytää valon ja viimeistään helmenkalastajakohtauksessa tiesin jo lukevani kirjan kuin vettä vain ja yhdeltä makuulta. Nyt oltiin uuden ääressä, sillä homoseksuaalisuus maalaiskylässä on ollut aina niin tabu, että sitä ei vain ole ollut vaikka olisikin ollut. Tätä ei ole kirjoitettu ennen!

Juhani seisoo vedessä hajareisin ja Lassen täytyy sukeltaa hänen jalkojensa välistä silmät ummessa niin ettei kosketa ihoa. Lopulta selkä hipaisee haaraväliä, käsi koskettaa nivusia. Sitten vaihdetaan vuoroa. Seuraavaksi täytyy sukeltaa silmät auki, varoa koko ajan, ettei vajoa syvänteeseen. Kun he jatkavat leikkiä riittävän pitkään, helmet veden ja katseen alla alkavat paisua ja kivettyvät. Silloin sitä on pidettävä huulilla. Kumpi pystyy olemaan pidempään veden alla sillä tavalla, on voittaja. Välillä Lasse joutuu ponnahtamaan vedestä ylös ja vetämään henkeä, kunnes sukeltaa uudestaan. He putoavat kiellettyyn syvänteeseen, Juhani sulkee silmänsä ja voihkaisee.

Tapani Heinonen on ehdottomasti väkevän draaman kirjoittaja, tabujen paljastaja, barrikadien komein kundi, born to be wild ja ikuisesti kapinallinen. Siinä Heinonen on vahvimmillaan. Hänen rohkeutensa sai jopa minut, moneen rankkaan tekstiin tottuneen hätkähtämään. Enpä ole ennen ruispeltoihin tätä yhdistänyt, en edes kuvitellut, mitä hän uskaltaa ulos kirjoittaa. Vakuutan, että kannattaa tutustua aivan uuteen ja salattuun maaseutuun, suomalaiseen sieppariin ruispellossa!

Se, missä Heinonen ei ole vahvimmallaan on huumori. Se ei ole mikään yllätys, sillä minua eivät ole ikinä naurattaneet aikuisten miesten vitsiyritelmät. Olen kärsinyt vain myötähäpeästä. Suosittelen Tapanille vahvaa tragediaa, tummia sävyjä, rohkeita vetoja, eikä mitään pikkuhousunsuojia pyörimään ellipsin ympäri. Sen sijaan tämä toimii:

Hän leikki ajatuksella, että päätyisi jonain päivänä lobotomiaan. Näkymättömät langat leikattaisiin kirurgin tarkkuudella poikki. Säikeet, jotka pitivät häntä pellonpientareilla, elokuisilla viljapelloilla, hiekkaisilla kyläteillä, emäntien suonikohjuisilla säärillä, isäntien heinätöissä…

Kaipuun skitsofrenia oli uuvuttavaa.

Reunalla, melkein pimeään putoamassa, kulkee kirjan Juhani ja vihan viimeinen käyttöpäivä ei olekaan isän kuolema, sillä vastassa ovat äiti, joka ei tunne tehneensä mitään väärää ja sisar, joka katsoo voivansa periä senkin, mikä on naulattu kiinni. Kirja, josta monet löytävät tuttuja maaseudun katkeria perimysjuonitteluja, paljon lausumattomia asioita, omahyväistä oikeassa olemisen jääkylmää.

Kun suu todistaa rakkaudesta mutta syli pysyy suljettuna. Kun sanat rapisevat onttoina lattialle kuin saviruukun palaset ja teot puhuvat toista.

Pidän rankoista kirjoista, mutta niiden lopussa pitää heilua edes pienen lyhdyn valo ja sitä tästä vahvasta esikoisromaanista löytyy. Valon nimi on rakkaus.

Silloin hän päätti välttää kaikki itsekkyyden karikot, kaikki vihan suot ja hetteiköt, pitävänsä miestä kuin kukkaa kämmenellä ja kylpevänsä hänen kanssaan elämän iloisissa lähteissä samppanjaa juoden. Heillä olisi kumppanuus, ihmisen iho, joku jonka kanssa halusi elää.


*****

Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirsi Hietanen

22 kommenttia:

  1. Raskaalta ja rankalta vaikutti tämä kirja, hyvin analysoitu kuten Sinulla yleensäkin, eli kirjasta saa hyvän käsityksen, vaikka ei itse sitä lukisikaan. Pirteä talvikuvasi piristi kummasti tunnelmaa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mustis, juu, alussa. Sitten päähenkilö onneksi voimaantuu ja tajuaa....lapselle se ei ollut mahdollista. Onnellinen loppu.

      Kiitos ja kiitos! Olen hulluna lumeen.

      Poista
  2. Väkevän teos, aivan varmasti! En usko, että minun juttuni, mutta hienoa että toit kirjan esiin.

    Huumori on kyllä melkoinen taitolaji. Jos siinä onnistuu, lukuelämyksestä tulee varsin herkullinen ja huumori pehmustaa myös mukavasti liiallista synkkyyttä. Mutta jos sen kanssa menee metsään niin... menee metsään.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, vahva ja aika rohkea...

      Joko vika on minussa tai miehissä, mutta vain Jussi Siirilä saa minut nauramaan. Ja tietysti R. etenkin kun pyydän tuomaan kaupasta tähtianiksia ja hän tulee kotiin itseensä tyytyväisenä mukanaan nomparelleja;-)

      Annika, vanhojen herrojen huumori on sellaista puujalkavitaislua. Seuraappa herroja kassoilla. He vääntävät jotain mukahauskaa ja kassatyttöjen on pakko se kestää! Minä kuolisin. Seurassa saan herrojen vitsitaukojen aikana äkillisiä migreenikohtauksia. Naiset ovat hauskempia!

      Poista
  3. Onhan kirja sinut löytänyt. Onnellinen loppu pelastaa, sillä muuten olisin minäkin sanonut, liian raskas. Ei Jantea enää, ei yhtään kylää, ei yhtään tarinaa, en halua/ jaksa kuulla. Ja kuulen kuitenkin. Kun tunnelin päässä loistaa pieni valo, ei haittaa vaikka tunnelissa on matkaa. Luen tämän kuitenkin, niin hyvin kirjoitit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anne, kunpa tietäisit ja sitten kuvittelisit tämän kaiken pettuvedelle.

      Jantessa olemme eläneet itse. Sitä vain ei jaksa enää.

      Saat lainaksi. Kiitos.

      Poista
    2. PS. Tulin juuri vasta kotiin. Tapahtui kaikenlaista...kaupungilla ja matkalla tänne.

      Poista
  4. Mielenkiintoisesti esitelty kirja!
    Hyvää viikon jatkoa, Leena-IhaNainen!<3333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aili, kiitos!

      Kiitos samoin sinulle, Aili-IhaNainen!

      Poista
  5. Uppouduin tähän tekstiisi ja syntyi halua lukea enemmänkin. Eli tässäpä kirja, joka on ihan pakko laittaa saalistuslistalle. Kirjailia on minulle ennestään täysin tuntematon nimi, joten kiitos tästä esittelystä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, ei ihan synkkä. Juhani löytää jopa laspuudessakin valoa.

      Häneltä on ilmestynyt aikaisemin novellikokoelma,jonka nimi ei nyt löydy, sillä kirjastoni on luovan kaaoksen tilassa...Elän unelmaa, että se järjestyy jouluksi.

      Ole hyvä ja kokeile.

      Poista
  6. Mielenkiintoista. Kuulostaa yhtä aikaa sellaiselta, että tahdon tämän lukea ja sitten taas en. Ja sitten taas kyllä. Mutta kirjoitat niin vetävästi tästä, että ehkä kallistun kyllään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmi-Maaria, tiivistyksesi on täydellinen: Tämä on juuri sellainen kirja.

      No avataan vähän: Rohkein kirja mitä olen ikinä lukenut homoseksuaalisuudesta. Hollinghurstin kirjassa katsotaan asian ohi, kierretään sitä, mistä on kyse, mutta toki tyylillä ja huikealla brittilaadulla, mutta on tämä suomalaiseksi aika kova juttu.

      Poista
  7. Nuo sitaatit saavat kyllä väreet kulkemaan iholla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sannabanana, tämä on yllättävän rohkea kirja...Tulen itse oikealta maaseudulta ja kun tämän kuvion vie sinne, niin huh-huh.

      Poista
  8. Maalla viljapeltojen ja tuulen tuoman sikalanlemun keskellä kasvaneena minunkin on ihan pakko lukea tämä kirja. Se odottelee minua jo yöpöydällä, mutta kiitos väkevän arviosi se tullee lukuvuoroon aiemmin kuin ajattelinkaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, sieltä minäkin tulen...ja siksi tämä vaikutti vieläkin enemmän. Maaseutuyhteisössä kaikki tuntevat toisensa sukupolvien takaa ja kaikki tietävät toisistaan kaiken...ja elleivät tiedä, ainakin haluvat tietää.

      Tämä oli väkevästä kaukana: Odotas kun luet kirjan;-)

      Poista
  9. Luin teoksen kuultuani kirjailijan haastattelun radion kirjallisuusohjelmassa. Kirja teki todella vaikutuksen. Minä en pitänyt sitä synkkänä; se kuvaa melko tavallista maalaistalon elämää ja maaseudun asenneilmastoa joitakin vuosikymmeniä sitten. Olen samaa mieltä kuin radiotoimittaja: herkempää kuvausta miesten välisestä rakkaudesta saa hakea. Suosittelen lämpimästi kenelle tahansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, olisi niin kiva keskustella kanssasi ihan nimellä...

      Siis Juhanin lapsuus tunnekylmän ja julman isän armoilla oli synkkä ja täysin rakkaudeton. Mutta siihenhän Suomessa ollaan totuttu kuin se olisi maan tapa.

      Meillä on kaikilla oikeus mielipiteeseemme ja minun ei ole yhtään sen oikeampi tai väärempi kuin radiotoimittaja X;n. Kumpikin mielipide on subjketiivinen.

      Mitä yleensä ottaen tulee tähän kirjaan, niin olen saanut positiivista palautetta siitä, että vein tämän esim. face-sivuilleni ja sanoin, että 'Ikinä ei Suomessa ole kerrottu maaseutuyhteisössä homeseksuaalisuudesta näin eli tätä tarinaa ei ole ennen kerrottu!' Minulle uniikkius on arvo.

      Ehkä ei ihan kenelle tahansa. Ei eräälle sukulaiselleni todellakaan;-) Sen sijaan tyttärelleni, joka opiskelee uskontotieteitä kyllä ja monelle muulle ystävälleni.

      Teen vain kirjoja, joista pidän edes yli puolet. Elämä on liian lyhyt huonoille kirjoille. Tämä on vahva teos. Minä olen vahvojen makujen ystävä.

      Poista
    2. Lue myös Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi.

      Poista
  10. Loistava kirja! Minäkin pidin tuota mainitsemaasi ruispeltokohtausta varsin poikkeuksellisena, enkä ainakaan itse muista sellaista lukeneeni kotimaiselta kirjoittajalta. Annie Proulx on yltänyt samaan novellissaan Broke Back Mountain. Olen vaikuttunut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirsi, täysin samaa mieltä. Tämä kirja on ainutlaatuinen suomalaisessa kirjallisuudessa - ja ehkä muuallakin.

      Annie Proulx kiinnostaa minua. Broke Back Mountainin olen katsonut monasti.

      Niin minäkin!

      Poista