maanantai 30. tammikuuta 2012

RANSKATTARET EIVÄT LIHO KEITTOKIRJA

Syön, kun olen onnellinen ja kun olen surullinen. Syön, kun olen yksin, ja pidän syömistä välttämättömänä, kun minulla on seuraa. Leikittelen syömisellä, kun en ole nälkäinen, ja syön aina ollessani nälkäinen.

Mireille Guilianon Ranskattaret eivät liho Keittokirja (The French Women Don’t Get Fat Cookbook, Otava 2012, suomennos Tarja Kontro) on hauska, kiinnostava, tiukka, yllättävä ja kaikkea sitä, mitä en osannut edes odottaa, varmaankin syystä etten ole lukenut Guilianon suuren suosion saavuttanutta Ranskattaret eivät liho kirjaa. Guilianossa on ainesta sekä kirjailijaksi että laihdutusvalmentajaksi, mutta viime mainitun hän tekee tyylillä, jossa saa nauraa ja nauttia ja etenkään nautintoa ei Mireille kiellä hetkeäkään vaan melkeinpä yllyttää pikkutuhmuuksiin sekä nauttimaan usein samppanjaa:

Jos vielä mietit, poksauttaisitko korkin ateriallasi, tässä on pieni sanonta, joka saattaa auttaa. Se on eräiden samppanjaa myyvien ihmisten suosikki: ”Bourgogne saa meidät ajattelemaan tuhmia. Bordeaux saa meidät keskustelemaan niistä, ja samppanja saa meidät tekemään niitä.”

Ei tämä nyt ihan näin helppoa ole sillä 150 terveellisen, mutta herkullisen ohjeen joukossa, on paljon, paljon sekä tiukkaa että hauskaa tekstiä, jotka kaikki vievät meitä kohden hoikempaa olemusta takuuvarmasti.

Jos tiivistäisin kirjan sanoman, se on kiintoisa: Ei jojolaihdutusta, paljon kävelyä, vielä enemmän veden juontia, vain kolme ateriaa päivässä, ei paistettua ruokaa, hidas syöminen ja pienet annoskoot sekä ennen kaikkea se, mistä kaikki lähtee eli itsensä hyväksyminen. Kun hyväksyy itsensä, myös pitää itsestään huolta eikä pilaa elämäänsä ainakaan ylensyönnillä. Mitään ei oikeastaan kielletä, sillä mukana menossa ovat niin pasta, liha, suklaa kuin samppanjakin, mutta kyse on kautta linja siitä, mitkä ovat määrät, mihin aikaan päivästä syöt eniten, mitä lautasella on runsaimmin ja useimmin ja miten ruoka on valmistettu. Painotus on selvästi hauduttamisessa sekä kalassa ja vihanneksissa. Kirjassa käydään aika reippaasti kiinni myös siihen aiheeseen, että muu perhe ei välttämättä halua syödä, kuten ’ranskattaremme’, mutta miten heidät voidaan siihen kuin vaivihkaa kouluttaa.

Mutta vain koska miehet (tai sinä) yleensä valitsevat pihvin mieluummin kuin parsan, se ei tarkoita, että he eivät voi oppia arvostamaan herkullista ratatouillea tai sardiineja porkkanoiden ja purjosipuleiden kanssa, jota ovat Ranskattaret eivät liho –kirjan ja Ranskattaren ruokavuosi –kirjan kaksi suosituinta reseptiä ja mukana myös tässä kirjassa.

Kirjassa myös ylistetään sekä kalaa paketissa ’en papillote’ kuin myös keittoja. Keitoista muistin heti mainion kirjan Sata soppaa, joka on timantti kotikeittiön keittovalikoiman monipuolistamiseksi ja inspiraation lähteeksi. Melkein yhtä paljon kuin suositellaan kala-aterioita nautitaan ainakin aamiaisella kananmunaa muodossa tai toisessa ja välipalana tai jälkiruokana esiin tulevat upeat juustot.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka ovat jämähtäneet joko jojolaihduttamiseen tai johonkin poteroon, jossa ei voi syödä sitä taikka tätä, vaikka ihan hyvin voisi, jos olisi ensin lukenut Mireillen kirjan. Upea ranskattaremme on sujuvakynäinen ja niinpä hän tiivistää usein ja osuvasti:

Uskon, että on hyvä syödä kolme kertaa päivässä, syödä kohtuullisesti ja nauttia tasapainotettuja aterioita, joissa on valkuaisaineita, rasvaa ja hiilihydraatteja. Sillä tavalla minä elän.


Reseptit ovat henkilökohtainen valokuva-albumi, kronikka siitä, kuka olit ennen ja kuka olet nyt.


Filosofiassani ei ole kyse ’dieetillä olemisesta’ sovinnaisessa mielessä vaan pikemminkin syömisestä järkevästi ja mielihyvähakuisesti.

No, tähän minä en voi olla kommentoimatta, että kyllä Mireille osaa olla tiukkakin ja se on tuo annoskokoasia. Meille on opetettu, että kalaa, kanaa tai muuta lihaa varataan ruokailijaa kohti 200 grammaa. Mireillen annoskoot ovat 100-130 grammaa. Pitkässä juoksussa tuo on jo iso ero! Toki hän sallii repsahdukset pitkien ystävien kanssa vietettyjen viikonloppuaterioiden aikana, mutta se kaikki kiritään takaisin seuraavalla viikolla!

Yksi vinkki herätti huomiotani, sillä Mireillekin painottaa, että vettä pitää juoda todella paljon, mutta ehdottomasti ennen ateriaa, ei sen aikana. Kirjassa löytyy sitten perustelu tälle asialle.

Eniten minua innoitti osa, jossa kalaa valmistettiin paketissa ja kirja tarjoaakin monta ohjetta. Löytyy Turskaa fenkolin ja appelsiinin kera en papillote, Lohta endiivisalaatin ja appelsiinin kanssa en papillote, Lohta purjosipulin ja parsan kanssa en papillote (minun suosikkini!) ja Meriahventa makeiden mausteiden kanssa en papillote.

Koska ystävänpäivä lähestyy, en voi olla kertomatta, että Mireillen kirjassa on luku Ystävänpäiväillallinen, jossa alkupuheessa suositellaan kahdenkeskistä illallista ilman lapsia. Suositus on tehdä asiasta traditio, jolloin kaikki järjestelyt hoidetaan ajoissa ja sitten pariskunta valmistaa aterian yhdessä pitäen sitä ’makunystyröitä hellivänä esileikkinä’. Alkupalana on mätiä ja paahtoleipää ja sitten…

Tämä kirja on tarkoitettu Kaikkien Aistien Juhlien Vaalijalle ja lähestyvän ystävänpäivän pehmittämänä tämä on yksi palkinto arvonnassani, mutta jos kirja saa uuden kodin, minä menen ja ostan tämän itselleni. Sain monta vinkkiä sekä sivuja tätä:

Ruoanlaitto on mietiskelevä kokemus, joka saavuttaa ajatuksemme ja tunteemme ja koskettaa niitä syvältä.


Ruoanlaitto on viettelyä ilmapiirin luomisesta ja rakkauden antamisesta ja jakamisesta aistien ja olemassaolon kumulatiiviseen sitoumukseen.


Ruoanlaitto on taiteen laji ja vaatii meiltä luovuutta haistamisessa, koskettamisessa, maistamisessa ja…


Ruoanlaitto on kuin soittaisi jazzia: koskaan ei voi valmistaa aivan samaa ruokalajia kahdesti tai nauttia aivan samasta kokemuksesta tai tunnelmasta.


Ruoanlaitto on terveellistä.


Ruoanlaitto hoikistaa.

***

Kyllä ranskattaret tietävät♥

***

Täältä löydät muut keittokirjat Leena Lumissa.

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe

Omistan tämän arvostelun miehelleni Reimalle, hartaasti toivoen, että tämä juoni rajoittuu vain paperille, lukuun ottamatta eräitä kuumia hetkiä, jotka…

Prologi

Eric riisui omat farkkunsa tasapainoillen ensin yhdellä, sitten toisella jalalla. Hän tuntui nauttivan Willyn katseesta. Willy oli usein pitänyt miehen kalua naurettavana niin kutistuneessa lepotilassaan kuin kummallisen toisenlaisenakin sen huojuessa ja tökkiessä kiimaisena. Mutta Ericin oli puolitangossa ja roikkui hänen reittään vasten siinä kiireettömässä, nautinnollisessa kiihotuksen tilassa, joka oli miehessä kaikkein houkuttelevinta.

Willyn selkä painoi verkon narua; se natisi. Eric Oberdorf nosti häntä ylemmäs, niin että hänen ristiselkänsä nojasi verkon nauhaan, kyyristyi, nousi takaisin seisomaan ja sulki silmänsä. Wilhemena Novinsky sai selville, mitä ottelu tarkoitti ilman väliin tulevaa tennispalloa.

Lionel Shriverin Kaksoisvirhe (Double Fault, Avain 2007, suomennos Hanna Sola) varmisti minut juuri siihen tilaan Shriverin lukijana, jonka aavistin lukiessani Jonnekin pois (Avain 2011), josta tuli blogini toiseksi paras teos viime vuonna yli sadan luetun joukosta: Olen syntynyt lukemaan Lionel Shriveriä. Kaksoisvirhe ilmestyi jo 1997, kuusi vuotta ennen Shriverin Orange-palkittua , läpimurtoteosta Poikani Kevin, mutta mitään vähemmän kiinnostavaa kuin Jonnekin pois –kirjassa, en löydä Kaksoisvirheestä. Ainoa ero aiheen lisäksi tietenkin, on se, että Jonnekin pois on tiheämpi, mutta näin rankka avioliittodraama ei olisi täyttänyt kaikellaan tiivistettynä: Jokainen kertomus, jokainen sivu lisää, nosti piinaa, jossa oli synkän tuhon aavistus, vaikka alku oli kuin unta, unelmaa ja kaksi toisilleen kuuluvaa toistensa sylissä…

Kieli ja rakenne täydellistäkin täydellisempää ja tarina aivan yhtä raadollinen kuin vaikka elokuvassa Kuka pelkää Virginia Woolfia?, vaikka Burton-Taylor -elokuvassa tenniksen sijasta harrastettiinkin ryyppäämistä, mutta avioparin keskinäinen kilpailu ja kauna lähtevät samalta sylttytehtaalta: Sinua ei ole minulle, ellet ole minua vähemmän menestynyt! ja: Kaikki epäonnistuminen, mitä minulle sattuu, on sinun syytäsi!

Willy Novinsky on lapsesta asti elänyt vain tennikselle. Tennis on hänen koko elämänsä, eikä siihen sitten paljon muuta mahdukaan. Sitten hän tapaa Eric Oberdorfin, jonka kanssa alkaa pelata sekä kentällä että vuoteessa. Ericin Jumala ei ole tennis vaan hän itse, mutta ei ole mitään asiaa maailmassa, mitä Eric ei olisi vielä voittanut, ei yhtä ainutta peliä, olipa sitten kyseessä vaikka sanapeli sunnuntai-iltapäivän hupina. Eric oli syntynyt voittamaan ja niinpä tapahtuu pahin ja Willy saa karvaasti kokea, miten hänen miehensä nousee tenniksen rankingjärjestelmässä maailman parhaiden joukkoon hänen itsensä ollessa jo syöksymässä sieltä ulos. Ja Eric ei edes pelaa tosissaan ja voisi tehdä mitä muuta tahansa kuin pelata tennistä, mutta hänen pitää saada voittaa vaimonsa, kokee Willy. Ja lopulta heidän hääpäivänään Willy tajuaa:

Suoraan sanottuna yhdessäkään hänen näkemässään ottelussa Eric ei ollut pannut itseään likoon yhtä äärimmäisellä tavalla kuin yrittäessään peitota oman vaimonsa heidän hääpäivänään.

Luin kaksoisvirhettä sekä nauttien että tuskanhiki päällä, sillä tämä osui kuin kovin tennismailan isku suoraan aivoihin, tämä koko tarina. Siis kenelle oli koko elämä hoettu kotona, että pitää aina olla parempi, paras…ykkönen. Ericille oli sanottu näin, hän oli se, jonka kotona lapset kasvatettiin voittajiksi, mutta kuka muu olikaan kokenut saman…en muista, en. Kaksoisvirhe on raadollinen kuvaus siitä, miten kaunis rakkaustarina, avioliitto, muuttuu pyyteettömyyden auvosta itsekkyyden helvetiksi, jossa mikään isku tai sana tai satuttava teko ei ollut enää kielletty. Ja se hehkuva erotiikka, jonka kuvaamisessa Shriver on niin omiaan, muuttuu katumuspanoiksi ja vieläkin pahemmaksi:

Willy piti aviomiestään yhä viehättävänä; paljosta pelaamisesta tämän vartalo oli tiukka, sopusuhtainen ja ihanan jäntevä. Willy oli kuitenkin todella väsynyt ja tunsi olonsa raskaaksi; navan alle keskittyvät tuntemukset vaativat suuria ponnistuksia. Hänen oli muistutettava itseään, että kiihottuisi. Ja vaikka Eric painautui miten syvälle häneen kapealla yhden hengen sängyllä, hänen läsnäolonsa tuntui epävarmalta, hidastuneelta ja umpeutuneelta, ikään kuin he olisivat naineet kirjeitse.

Ja kaiken aikaa avioliittodraaman kulisseissa häärii Max Upchurch, Willyn ikiaikainen valmentaja, jonka kanssa hänellä on ollut suhde ja joka ei vieläkään ole irti Willystä, vaan käyttää Willyyn kovaa valmentajan otetta vuorotellen hellien niskasuudelmien ja nöyrien polvistumisten pelissä. Max, jolle Oberdorf on vihollinen numero yksi, jonka nimeäkään ei sovi muistaa, vaan tämä olkoon milloin Operchiever, Undershorts, Operjock tai mitä tahansa muuta, mutta ei ikinä Oberdorf.

”Et vakuuta minua siitä, ettet välitä tenniksestä.”

Max tarttui häntä kädestä. ”En välitä omasta tenniksestäni. Olen kunnianhimon tavoittamattomissa, tyttöseni. Se, mitä minä haluan, ei ole ATP:n annettavissa.”

”Haluat vain sitä, mitä et voi saada.” Willy taisteli nousevaa kiihtymystä vastaan. ”Ruoho on aina vihreämpää.”

”Sinun ruohosi on aivan erityisen vihreää.”

Tyylilleen uskollisena Shriver ei kaihda kirjoittamasta mitään. Kaikki niin kaunis kuin inha saa tilaa: Tamponit päästävät kuukautisverta läpi kesken ottelun, ripulikin voi yllättää ja pitää pyytää pelitaukoa, huuliherpes märkii viikkokausia, mutta kuitenkin neljä vuotta ensirakastelusta päin tennisverkkoa, Eric yllättää Willyn eräänä yönä ja näyttää, mitä on tennis ilman verkkoa.

Kaksoisvirhe on kirja intohimoisesta rakkaudesta, jossa kaksi liian itsepäistä ja kunnianhimoista tuhoavat kaiken heille yhteisen kahdessa erässä. Toisin kuin Jonnekin pois, tämä kirja ei tarjoa kaivattua loppua, vaan rankan yllätyksen, joka olkoon jokaiselle lukijalle opetukseksi, että vaikka rakkaus kaiken kärsii ja sietää eikä etsi omaansa, niin ei se kuitenkaan ole totta. Meitä on huijattu!

Epilogi

”Mitä oikein haluat kuulla – että tyydyn vain ykkössijaan?” Willy vitsaili. ”Että aion pelata olan takaa, kunnes olen voittanut kaikki neljä Grand Slamia? Onko se oikean voittajan tapa ajatella, ja jos tyydynkin kakksosijaan, niin sanot, että se on minun ’ongelmani’?”

”Ole hiljaa ja vastaa. Olisiko sija kymmenen hyväksyttävä, niin että et niiskuttaisi, kun käymme nukkumaan? Vai 25? 50? 110? Mikä numero, Willy? Millä rankingilla tässä asunnossa voi taas elää?”

***

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin  Tuulia/Lukutuulia  Anni  Mia/Kolmas linja  Karoliina  ja Liisa/Luetut lukemattomat

perjantai 27. tammikuuta 2012

LEENA LUMIN SYNTTÄRIARVONTA 2012!

Aloitin blogini ystävänpäivänä 2009. Mieheni keksi kerrankin yllätyksen ja rakensi minulle blogin. Innokaana hän huuteli, että 'Leena Lumi, tules nyt kirjoittamaan', johon minä: 'Se päivä näreen kiertää, että moiseen ryhdyn!' No, päivä on kiertänyt monta närettä ja nyt 14.2. blogini täyttää jo kolme vuotta. Tätä en usko edes minä itse. Siis nyt on sivujen katseluja reippaasti yli 300 000, vakituisia lukijoita yli 300 ja kirjoja olen teille lukenut yli 300.  Olen myös tainnut olla aika ahkerana, sillä kirjoituksia on syntynyt 2877 kappaletta. Joukkoon mahtuu tietysti kevennyksiä yms., mutta silti...karjalaisuusgeeni taitaa vaikuttaa vauhtiini. Nopeus ei ole itsetarkoitus, vaan kärsimus eli yritän ihan aidosti hiljentää. Nyt olen jo onneksi saanut itseni rajoitettua postaus per päivä -tahtiin ja kyllä tämä tästä vielä rauhoittuu. Lupaan sen!

Jos kysyisin teiltä, mitkä ovat olleet eniten kiinnostaneet jutut ja kirja, ette ikinä, ikinä uskoisi. Paljastan sitten joskus...

Nyt aiomme viettä blogisynttäreitä arvonnnan merkeissä ja tämä oli pakko ottaa förskottina, sillä olen ystävänpäivänä lounaalla parhaan ystäväni kanssa. Olkaa te myös!

Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy su 12.2. klo 12. Tulos julistetaan sinisen hämärän pudotessa samaisena sunnuntaina. Onnettarena toimii vanhaan tapaan Lumimies.

Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tähän postaukseen, josta saa yhden arvan. Lisäarvan saa linkittämällä arvontani. Kolme ensimmäistä saavat valita kaksi palkintoa alla olevasta listasta voittajajärjestyksessä. Anonyyminä ei voi osallistua ja odotan voittajien ilmoittavan yhteystietonsa ke aamuun 15.2. mennessä. Pidättehän siis huolen, että seuraatte arvontatulosta.

Osallistujaksi hyväksytään jokainen rekisteröitynyt lukijani, sillä haluan palkita uskollisuutta. Ellet ole jo kirjautunut vakituiseksi lukijakseni, voit sen vielä tehdä: Se ei edes maksa mitään.

Palkintoina on tietenkin kirjoja, sekä ihan uusia että myös vanhempia. Lukemisen lisäksi palkintona on myös kaksi DVD-elokuvaa. Koska puutarhakirjoja ei ole ihan vielä saapunut, elän vain toivossa, että edes yksi tai kaksi ehtii listalle mukaan. Olen näiden vuosien aikana jakanut kolmea lukuunottamatta kaikki puutarhakirjat, sillä 26 vuotta isoa puutarhaa on opettanut yrityksen ja erehdyksen kautta tehokkaasti. Koska tiedä, että lukijoissani on innokkaita puutarhureita, niin kerron itselleni jääneen vain Ihanat kärhöt (Minerva), Uusia ideoita puutarhaan - Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat (Minerva) sekä Tulppaanitarhan lumo (WSOY).

Iloista arvontaa ja muistakaa, että minä rrrrrrrrrrakastan teitä kaikkia♥

Filmit:

Häiden jälkeen (Susanne Bier), olen katsonut yhtä montaa kertaa kuin Match Pointin
Kosto (Susanne Bier), sai vuonna 2011 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin.

Kirjat:

Satu Grönroos: Lumen syli
Elif Shafak: Kirottu Istanbul  varattu!
Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Ilona Pietiläinen: Koti lehvistön varjossa - Rintamamiestalon uusi elämä
Ruediger Schache: Sydänmagneetti - Vetovoiman salaisuus
Cecilia Samartin: Kaunis sydän
W.G.Sebald: Saturnuksen renkaat varattu!
Atlanta Bartlett & Dave Coote: Hillittyä kauneutta - Huurteen ja Pastellin sävyjä sisustukseen varattu!
Robyn Russell: Gluteenitonta ruokaa koko perheelle (nid.)
Ruta Sepetys: Harmaata valoa
Solveig von Schoultz: Heijastus ikkunassa
Ilona Pietiläinen: Villa Charme
Soili Soisalo-Eeva Voutilainen: Mustikka, ruis ja rypsi - Voimaruokaa Suomesta
Piaa Juul: Hallandin murha
Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti
J.D.Salinger: Sieppari ruispellossa
Philip Roth: Jokamies
Agneta Ullenius: Keittiöpuutarhurin käsikirja
Karin Slaughter: Kivun jäljet
Michael Cunningham: Illan tullen varattu!
Ursula Karven: Helppoa joogaa
Claudie Gallay: Rakkaus on saari varattu!
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa
Maggie Stiefvater: Häivähdys varattu!
Claudie Gallay: Tyrskyt varattu!
Jörn Donner: Vapauden vangit
Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus
Simon Beckett: Multiin kätketyt
Rosamund Lupton: Sisar (nid.)
Fedor Dostojevski: Pelurit
Carol Shields: Larryn juhlat (nid.)
Stacy Schiff: Kleopatra
Jörn Donner: Isä ja poika
Andrew Weawing: Sisusta kotisi ajattomasti
Jouko Rikkinen: Suomalaiset perinnekasvit
Dannuta Reah: Yön enkelit
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
Sanna Vatanen: Neulo.Virkkaa.Kirjo.Eko-langasta (tulossa)
Mireille Guiliano: Ranskattaret eivät liho Keittokirja (nid.)
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä varattu!
Carol Shields: Pikkuseikkoja
Marie Hansson-Björn Hansson: Bambut ja koristeheinät - Uusia ideoita puutarhaan
Paul Williams: Helpot huonekasvit

Viikonloppuna tulee intohimolajiani eli kaunoluistelua, joten käyn koneella vain kuittaamassa välillä kommentteja. Kaikki tulevat näkyviin ajallaan.

Upeaa, puuterilumiviikonloppua kaikille!

Love
Leena Lumi

Rolling In The Deep

torstai 26. tammikuuta 2012

BANAANIBOSTON JA MAAILMAN PARAS PULLATAIKINA

Tämä postaus minua hiukan huvittaa, sillä en ole ollenkaan pullanleipoja, vaan se on Lumimies, mutta bostonista tuli mieleen lapsuus, kun äiti oli sitä leiponut ja miltä se sitten maistui. Tässä se on hieman uusin sävelin, joten en malttanut olla jakamatta teidän kanssanne. Ohje on uusimmasta Koti ja keittiö -lehdestä Katri Schröderin jutusta Pullat uunista.

16-18 annosta

Täyte:

2 kypsää banaania
100 g voita tai margariinia
1 dl sokeria
1 tl kanelia

Voiteluun: 1 muna

Pinnalle: raesokeria

Valmista ensin pullataikina ja laita se kohoamaan.

Voitele 2,5 litran irtopohjavuoka tai vuoraa tasapohjainen, pyöreä kakkuvuoka leivinpaperilla.

Kauli kohonnut pullataikina jauhotetulla leivinpöydällä suorakaiteen muotoiseksi, ohueksi levyksi.

Soseuta banaanit haarukalla. Levitä taikinalevylle ensin rasva ja sitten banaanisose. Sirota pinnalle sokeri ja kaneli.

Kääri levy rullalle. Leikkaa rullasta 8-9 palaa.

Aseta pullat väljästi leikkauspinta ylöspäin vuokaan. Peitä leivinliinalla ja anna kohota 20 minuuttia.

Voitele pinta munalla ja ripottele päälle raesokeria. 

Paista 200-asteisen uunin alatasossa noin 30 minuuttia.

Valmistusaika: noin 50 minuuttia

Jos jollain on hakusessa kunnon pullataikinan teko, niin tässä Maailman paras pullataikina:

100 g voita tai margariinia
2,5 dl maitoa
25 g hiivaa
3 rkl haaleaa vettä
1 tl kardemummaa
ripaus suolaa
1 dl sokeria
1 muna
noin 8 dl vehnäjauhoja

Sulata rasva kattilassa ja kaada sekaan kylmä maito.

Liota hiiva haaleaan veteen kulhossa.

Lisää kulhoon nyt kardemumma, suola ja sokeri. Anna seoksen seistä hetken aikaa.

Lisää joukkoon kädenlämpöinen rasva-maitoseos sekä muna. Lisää vehnäjauhot vähitellen ja alusta kimmoisaksi taikinaksi.

Anna taikinan kohota peitettynä lämpimässä paikassa kaksinkertaiseksi, reilut puoli tuntia.

Vaivaa taikina jauhotetulla pöydällä kiinteäksi. Leivo haluamasi muotoista pullaa. Anna leivonnaisten kohota 20 minuuttia. Voitele pullat kananmunalla.

Paista pikkupullia 225-asteisen uunin keskitasossa 10-15 minuuttia ja isompia, kuten pullapitkoja ja bostonia, 200-asteisen uunin alatasossa 25-35 minuuttia.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

BIG, BIG DREAMS!

Sain Minttulilta haasteen vastata, mitkä viisi asiaa tekisin jos saisin kaikki maailman rahat. Kiitos haasteesta! Tämähän on vähän sama kuin miettisi, mitä tekisi, jos saisi jättipotin lotossa. Tosin sitä en voi saada, sillä en ikinä lottoa, mutta saahan sitä leikkiä ja haaveilla...

Ennen kuin alan levittelemään rahojani, niin muutama asia:

1) Tällä hetkellä en pääse hyvin moneen tuttuun blogiin enää kommentoimaan. Eilen testasimme Lumimiehen koneella ja hänkään ei päässyt ko. blogeihin. Jos minua ei siis kuulu, on jotain asetusta muutettu tai sen on tehnyt tekniikan kirous. Kerron tämän siksi, ettei tule väärinymmärryksiä. Tuskin kukaan halunnee mitään listauksia, mihin en enää pääse, mutta olen nyt meilannut mm. Birgitan kanssa ja en pääse enää hänen taideblogiinsa Minttulillekaan en päässyt, kunnes hän palasi entiseen formaattiin. SEN SIJAAN pääsen Hannalle, Katjalle ja Karoliinalle, VAIKKA he ovat uusineet sitä kommenttilootaansa.

2) Koska blogini täyttää KOLME vuotta ystävänpäivänä, mutta olen silloin menossa eli tutusti parhaan ystäväni kanssa lounaalla ja vähän humputtelemassa, niin avaan synttäriarvonnan tulevana viikonloppuna ja arvontatulos julkistetaan sitten su 12.2. Kaikkeen arvontaan liittyvään palaan siis jo tällä viikolla eli kiireeksi menee, mutta hauskaa pitää olla.

3) Joku on saattanut ihmetellä, miksi Ranskattaret eivät liho kirja ei ole vielä tullut uunista. No siksi, kun se on samalla niin kirjallisesti hyvä ja hauska, mutta myös järkyttävän vaativa. Olen saanut todella nauraa! Ajattelin niin, että leivotaan ennen arvontaa pullaa, hyvää pullaa ja paljon, sen jälkeen on ensi viikolla hyvä ryhtyä hoikkaakin hoikemmaksi ranskattareksi;-)

Ja nyt sitten rahoja sijoittamaan:

1) Ensimmäisen potin laittaisin siihen, että koko perheelläni olisi mukava, turvattu elämä huolia vailla. Lasken siis perheeseeni lastemme lisäksi äitini ja sisareni. Isähän on jo poissa, mutta jos hän eläisi, niin hänen syntympäivänsä olisi 5.2.

2) Toinen potti menisi eläinsuojeluun, mutta tarkoilla säännöillä, joilla tulisi valvotuksi, että tahtoni toteutuu.

3) Kolmas potti vanhustyöhön ja myös valvotusti, sillä en jaksa enää ajatella, että vanhuksia laitetaan nukkumaan klo 17 kauniina suvi-iltoina ja pitää olla vaipoissa eikä pääse ulkoilemaan, ei mitään. Rakentaisin aivan uudenlaisen hoivamallin, jossa yksikään nykyisistä lainsäätäjistä ei saisi sanan sijaa.

4) Tekisin täysremontin kotiimme kaikkialle paitsi ei keittiöön eikä saunaosastoon, jotka olemme jo saaneet juuri mieleisiksimme.

5) Ostaisin huvilan meren rannalta, mutta en välttämättä Suomesta vaan Irlannista, Englannista, Skotlannista tai jopa Ranskan rannikolta...

Jaan nyt tätä Suurten Unelmien haastetta edelleen seuraville:

Susa/Järjellä ja tunteella
Valkoinen kirahvi
Sara/P.S.Rakastan kirjoja
Susanne
Tuija/Tuijan Koti & Puutarha
Jael/Appelsiinipuun alla

Iloista pakkaskeskiviikkoa kaikille!

Love
Leena Lumi

First Love

tiistai 24. tammikuuta 2012

KAUNIS SYDÄN

Suljin silmäni ja pidätin hengitystäni, jotta en tärisisi niin kovin. Kuvittelin olevani vielä pienempi kuin olinkaan. En ollut enää linnunpoikanen, joka odotti emonsa palaavan. Olin muna, joka ei kyennyt hengittämään tai liikkumaan tai päästämään hiiskahdustakaan. Kuoren läpi saatoin kuulla tunkeilijan raskaan hengityksen ja murahdukset, joita häneltä pääsi hänen repäistessään lakanat yksi kerrallaan alas maahan…

Cecilia Samartin osoittaa uusimmalla teoksellaan Kaunis sydän (Vigil, Bazar 2012, suomennos Tiina Sjelvgren) todellisen vahvuutensa vaeltaessaan läpi El Salvadorin sisällissodan pikkutyttönä nimeltä Ana, kulkien yli ruumiskasojen Yhdysvaltoihin ja nunnaluostarin rauhaan ja sieltä vauraaseen kalifornialaisperheeseen, jossa toimenkuva on olla ’nanny’ varsin vaikealle Teddy-pojalle. Tunnemme Cecilian kynän jäljen aiemmista teoksista Señor Peregrino sekä Nora & Alicia ja tiedämme hänen tekevän rakennevarmaa, tunnelmaltaan herkkää tekstiä, jossa näkyvät hänen kuubalaiset juurensa sekä psykoterapeutin koulutuksensa. Ja monet tietävät myös minun erikoissuosikkini olevan juuri Señor Peregrino, jonka mieluusti näkisin myös elokuvana. Nyt olen sitä mieltä, että Samartin on synnyttänyt vahvimman tarinansa kertomuksessa Anasta ja alitajuntani kuiskii vertailua Kamila Shamsien Poltettuihin varjoihin (Burnt Shadows) ja todellakin: Molemmissa kirjoissa on suorastaan räjähtävä alku, Poltetuissa varjoissa maailman paras kirjan aloitus, mutta tekeekö Samartin nyt Kauniissa sydämessään kultaisen sillan kaikkien aikojen upeimmalla lopulla…


Tämän kirjan alku on rankka, sillä vaikka ihan ensisivuilla keski-ikäinen nainen valvoo syöpäsairaan miehensä Adamin vuoteen äärellä Kaliforniassa, hän palaa valvoessaan aika-ajoin lapsuuteensa ja El Salvadorin sisällissotaan (1979-1992), joka tunnetaan yhtenä verisimmistä ja julkeimmista, sillä vasemmistolaississien yrittäessä vapauttaa maata sitä hallitsevasta sotilasdiktatuurista, koettiin järkyttäviä ihmisoikeusrikkomuksia, joissa siviilejä surmattiin ja kidutettiin armotta ja usein kohteena olivat naiset ja lapset.


”Hyvä Luoja sentään”, mies parahti ja veti minut kaapista kuin olisi auttanut epämuodostunutta ja rumaa lasta maailmaan. Sitten hän otti minut rintaansa vasten, peitti kasvoni kädellään ja kantoi minut ulos. Miehen sormien välistä saatoin kuitenkin nähdä kaikkialla ympärillämme lojuvat veriset ruumiit. Ne viruivat maassa kuin myrskyn narulta maahan lennättämä pyykki. Yhdellä pojalla oli jalassaan enää toinen valkoinen tenniskenkä. Pojan kädet oli sidottu selän taakse. Maha oli viilletty auki ja…Tiesin heti, että poika oli Manolo.


Orpokodissa Ana sitten tutustuu sisar Josephaan, joka on Yhdysvalloista. Näin alkaa ikuinen ystävyys, joka saattaa Anan vastoin alkuperäistä tarkoitusta Trellisin perheen lastenhoitajaksi ja tätä kautta kauniin perhekuvan taakse, jossa huikean kaunis ja itsekäs rouva Trellis, Lillian, haluaa elää vaarallisesti muista välittämättä.


Tarina kulkee vahvasti virraten kahdessa aikatasossa, nykyisyydessä sekä Anan menneisyydessä, kunnes kaksi virtaa yhyttää toisensa upeassa finaalissa. Kaunis sydän on nimensä mukaisesti kaunis. Se on kertomus ihmisen raakuudesta, menetyksistä, maanpakolaisuudesta, vääristyneistä ihmissuhteista, mutta myös siitä, miten puhdas hyvyys ja usko hyvään puhdistaa ja sovittaa kaiken. Kirja on viihdyttävä, rankka, yllättävä, hauskakin, mutta veikkaanpa, että herkkäsielut itkevät kun kuolema ja taivas kohtaavat.

Jos minun pitäisi kuvata Kaunista sydäntä vain yhdellä adjektiivilla, se olisi ’viehättävä’. Tosin en voisi olla rakentamatta pientä lausetta: Kauniilla sydämellä Cecilia Samartin paljastaa itsensä Valonkantajaksi!

***


Duerme, niñito, no llores, chiquito.
Vendran angelitos con las sombras de la noche.
Rayitos de luna rayitos de plata,
alumbran mi niño que está en la cuna.

***


”Anteeksi, että jätin sinut niin pitkäksi aikaa yksin, mija. En jätä sinua yksin enää koskaan”, kuiskasin hiljaa.


”Minä tiesin koko ajan, että tulisit hakemaan minut”, tyttö vastasi. Ja niin me kävelimme käsikkäin viidakon läpi vapauteen.

***



Kauniin sydämen alkuperäinen kansi, joka mielestäni kertoo latinovahvasti siitä, mitä ristiriitaa kirja kantaa tarinassaan...

***

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin  Sanna Tuulia.

maanantai 23. tammikuuta 2012

KUMMITÄTI

Oven vieressä, pinnatuolilla, istuu vielä yksi, johon kukaan heistä ei vilkaise. Jokainen pelkää, että se silmäys paljastaisi jotakin heistä, että tuo yksi katsoisi takaisin ja näkisi pohjaan asti. Heidän silmistään näkyisi, mitä he ajattelevat, vaikka eivät sitä ikinä lausuisi ääneen.

Siinä istuu tummanharmaaseen pukeutuneena nainen, syrjässä kuin hajamielisyyksissä kädestä laskettu tavara, kumolleen jäänyt astia, tarpeeton kapine, kasa tuhkaa, uunin arinalta kaavittu.

Kukaan ei katso Ansaan.


Ulla-Maija Paavilaisen Kummitäti (Otava 2011) on todenmakuinen kuvaus suomalaisen perheen vaikenemisesta, salatusta tapahtumasta, joka erottaa yhden perheenjäsenen, tässä tapauksessa Ansan, kolmeksikymmeneksiviideksi vuodeksi eroon sukulaisistaan. Vasta Ansan isän peruskirjoitustilaisuus saattaa perheen yhteen väkinäiseen tilaisuuteen, jossa sanoja on vaikea löytää ja katse kaihtaa katsetta. Tarkkailija on vainajan tytär Elina, joka havainnoi sekä lapsuudenkotiaan että muita läsnä olevia, etenkin tätiään Ansaa, johon vuodet eivät näytä jättäneen merkkejään. Lukija ei pääse heti perille, kuka on rikkonut ja ketä vastaan, mutta oudon helposti myötätuntoa riittää kirjan molemmille päähenkilöille, huimaa uraa tekevälle Elinalle, sekä Ansalle, joka näyttää jääneen elämässään huonommille korteille. Kummassakin on tunteita liikuttavia piirteitä ja Paavilainen kirjoittaa heistä hyvin todenmakuisella kielellä ja objektiivisuuteen pyrkien. Tämä voisi olla kenen tahansa tarina, mutta kirjailijan ääni on niin osuvaa, että hetkeäkään tarina ei maistu liian laimealta, vaan enemmänkin hyvinkin paljastavalta, mutta ilman suurieleisyyttä. Ansasta, ompelijasta saamme vaikenevan ihmisen tietoa ja hyvin pian arvaamme, että syrjästäkatsojan vuosissa elää kiinnostava ja traaginenkin henkilö, josta löytyy monia puolia:


Ansa tietää, ettei kukaan hänen eläkettään halua maksaa, eikä sillä summalla sitä paitsi eläisikään: kuolike olisi oikeampi nimitys. Siksi hän ompelee sormenpäät hellinä ja neulanpistoista kovettuneina, niin että jos joku niitä pitelisi, ei erottaisi, koskettaako nimetöntä vai kantapäätä.


Hän oli Ursula, suopursun tuoksu, tunnekuohu, äkillisesti nouseva verenpaine, sydämen jytke niin että se tuntui irtoavan rinnasta, kohoavan taivaalle, liikuttavan siipiään, liitelevän kuin leija; sateenkaaresta irronnut värikäs nauha.


Kummitäti kertoo uskottavasti kahden naisen toisiaan leikkaavasta kohtalosta, jossa kuva loppua kohden kirkastuu niin, että mikään ei ole sama kuin alun seepianvärisessä lapsuudenkodin tunnelmassa. Elinasta kovatahtisen uran pyörteissä Paavilainen tekee niin uskottavan, että mieleeni tuli väistämättä Helsingin Sanomien Mielipide (7.1.2012) Väsynyt uraohjus ei ole kunniaksi työnantajalleen, jossa nimimerkin takana kerrotaan, mitä upean uran kulisseissa piilottelee. Elinakin joutuu maksamaan menestyksestään kovan hinnan, sillä eräs hänen lähellään ei kestä. Tuskaa ei helpota edes Itsenäisyyspäivän linnan juhlat ja presidentin kättely, vaan on päästävä äkkiä kotiin, jonnekin pois.

Kummitäti on ensimmäinen lukemani kirja Ulla-Maija Paavilaiselta, mutta ei viimeinen, sillä luin vetävää ja viihdyttävää tekstiä, josta mieleeni tulivat mm. Annamari Marttinen (Mistä kevät alkaa, Kuu huoneessa, Ero…), Pirjo Rissanen (Äitienpäivä) ja Marja Björk (Puuma). Kaikki kotimaisia kirjailijoita, joiden kirjat ovat minulle kuin ’talon viiniä’ eli sitä takuuvarmaa, joka ei takuulla petä, jos ei ihan tajununvievästi yllätäkkään. Mitään heikkoutta en Kummitädistä osaa mainita ja onhan Paavilainen kokenut tekstin suoltaja: toimittaja sekä tehnyt aikaisemmin kirjat Sinulle luotu, Sokerisiskot, Äkkilähtö ja Kylmä kamari. Kyllä tähänkin kirjaan rosoa löytyy, sillä Ansa on persoonana niin omaa luokkaansa, lukija saa pitkään ihmetellä kuka on kirjan Kummitäti ja eräs iltapuku:

on päiväkirja, muistelmateos, värssy, rehellisin mahdollinen tarina, täynnä revittyjä ja umpeutuneita haavoja, yhtä aikaa ristiäismekko ja kuolinpaita. Se on valmis, se on raadeltu, ja se on arvista koottu.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

JOS MINÄ SAISIN VALITA...

Koska olen juuri nyt ja jälleen urheiluleski, minulla on aikaa vastata Valkoisen kirahvin eilen heittämään haasteeseen Jos minä saisin valita. Kiitos haasteesta! Kun olen tämän tehnyt laitan eteenpäin muutamille ja he taas voivat jatkaa eteenpäin eli kuin vierivä virta ovat silloin toiveemme tänä juhlallisena päivänä, jolloin valitaan Suomelle presidenttiä. Minun lapsuudessani Suomi oli kuin Pohjois-Korea, sillä aina kuului vain: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen ja äiti ja isä istuivat radion ääressä ja minä mietin 'mitä uutta he sieltä oikein kuulevat'.

Jos minä saisin valita
Suomeen tulisi tiukin mahdollinen aselaki
Jos minä saisin valita
ihmiset katsoisivat toisiinsa tavatessa, hymyilisivät ja tervehtisivät vieraitakin
Jos minä saisin valita
joulu olisi aina pisin mahdollinen
Jos minä saisin valita
kirjat olisivat paljon edullisempia
Jos minä saisin valita
Suomessa ei olisi yhtäkään vanhusta vailla onnellista vanhuutta
Jos minä saisin valita
suvet eivät olisi liian kuumia
Jos minä saisin valita
koko lehtomme olisi syksyisin keltaisenaan kantarelleista
Jos minä saisin valita
turkistarhaus loppuisi maastamme samaa tahtia muiden länsimaiden kanssa
Jos minä saisin valita
jokaisella olisi edes yksi maailman paras ystävä, joka antaa sinulle rakkautta eniten, kun sitä vähiten ansaitset
Jos minä saisin valita
rasistiset vihapuheet kriminalisoitaisiin
Jos minä saisin valita
hoitotahtoni toteutuisi
Jos minä saisin valita
jouluruusuni eläisivät toukokuuhun, että saisin ne istutettua puutarhaani
Jos minä saisin valita
työelämä muuttuisi aidosti joustavammaksi niin jaksamisen kuin perhe-elämän huomioivaksi
Jos minä saisin valita
aamut olisivat aina hitaita kaikille ja nukkua saisi niin pitkään kuin haluaisi
Jos minä saisin valita
kukaan ei ylentäisi itseään toista alentaakseen
Jos minä saisin valita
Suomeen tulisi eutanasia
Jos minä saisin valita
jo ensimmäisestä eläimen pahoinpitelystä tulisi ikuinen eläintenpitokielto
Jos minä saisin valita
isä eläisi
Jos minä saisin valita
olisin suvisade
Jos minä saisin valita
alakerran vierasvessa olisi turkoosia ja valkoista ja tähtilamppuja tunnin päästä
Jos minä saisin valita
talvella ei olisi koskaan lumettomia, liukkaita 'kaljamokelejä'
Jos minä saisin valita
Hänen Majesteettinsa saisi lähteä nukkuessa
Jos minä saisin valita
Lumimies vaihtaisi satasen radan minuun
Jos minä saisin valita
jokainen olisi aina vain oma itsensä ilman mitään roolia
Jos minä saisin valita
heräisin lokkien huutoihin ja nukahtaisin meren iltasoittoon kunnes minusta tulisi meri ja lokin huuto

Jaan tämän edelleen:

Tuulia/Lukutuulia
Jaana/ Täällä toisen tähden alla
Hanne/ Virtausta elämään
Paula/Luen ja kirjoitan
Aili/Aili-mummon arkea
Minttuli/Minttulin kuvailuja
Suketus/Eniten minua kiinnostaa tie
Marja-Leena/Peilikirjoitusta
Akissfromthepast
Aletheia/Kirjoihin kadonnut
Sonja/Sonjan lukuhetket
Birgitta/Skool ja kulaus

Ihanaa sunnuntaipäivää. Minä tässä lähden Hänen Majesteettinsa kanssa puutarhaan kätkemään nannapaloja lumikasoihin eli virikkeitä seniorille, joka on antanut minulle elämänsä aikana niin paljon...pyyteetöntä rakkautta.

kuva Hannu Hautala
Ensilumi (Minerva)

***

Ilmoitus! Kaikki, jotka olette vaihtaneet blogissanne viime aikoina asetuksia, en pääse teille!!! Vain se muutos, jonka Katja on tehnyt, läpäistyy minulla. Kukaan ei tiedä syytä...Jaelkin vaihtoi jotain ja sitten en sinne päässyt. Hän palasi vanhaan, mutta ei minun takia tarvitse, vaan älkää ihmetelkö, jos minusta ei kuulu.

perjantai 20. tammikuuta 2012

LUMENVALKEAA VIIKONLOPPUA TEILLE KAIKILLE!

Olen aina ollut sitä mieltä, että Suomi on maailman kaunein maa. Vuodenaikojen rikkaus ja se, että ne ovat niin kauniita, saa monen ulkomaalaisenkin huokailemaan. Täällä on metsää ja merta, täällä on järviä ja tuntureita, täällä on puhdasta luontoa ja paljon alueita, joissa voit nauttia rikkumattomasta luonnonrauhasta. Oli kiva lukea tänään Helsingin Sanomista, miten Ovinaapurissa Suomessa asuva yhdysvaltalainen Tom Beidler toteaa:

"Alkuviikosta huomasin, kuinka kaunis suomalainen talvi voi olla. Lunta sateli ja ilma oli tyyni, kun kävelin merenrantaa pitkin Uunisaaren lähellä. Saaret kaukaisuudessa näyttivät utuisilta. Lumisade vaimensi ne harvat äänet, jotka kuulin.
Oli ihanan rauhallista.
Lumisade jatkui yöhön asti, ja kun heräsin aamulla, puut, puistot ja loput naapurustostani olivat tuoreen, valkoisen lumivaipan peitossa."

Ja sitten Bo Carpelanin Lumi:

"Lumi, valkea, verkkainen
putoaa pimeästä valonhopeaan,
hiljaa katujen ylle, ylle pihojen,
nopeaan tanssiin, pysähtyy nopeaan,
lohtu pimeässä joka tekee pahojaan,
putoaa puhdas valkea lumi
nopeaan."

suom. Kaarina Helakisa

Ja nyt nauttimaan kaikki lumen ihmemaasta. Otetaan viikonlopusta irti kaikki se lämmin, pehmeä, puhdas ja hellä, mitä lumi tarjoaa. Annetaan lumen tehdä meistä lapsia jälleen ja ilakoidaan pulkkamäessä, tehdään lumienkeleitä ja annetaan lumipesuja sekä -suukkoja.

Lumivalkeaa viikonloppua teille kaikille!

♥:lla Leena Lumi

Winter Song

torstai 19. tammikuuta 2012

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Järkevästi ajatellen kuolemaa ei voi pelätä, sehän on sama kuin pelkäisi, että puut pudottavat lehtensä syksyllä tai että maa pyörii akselinsa ympäri. Kuihtumista ihminen pelkää, persoonallisuuden muutosta, kipuja; aivan kuten puu, joka pudotettuaan lehtensä seisoo rumana ja alastomana ja harittaa mustia oksiaan kohti taivasta, oman olemuksensa irvikuvana. Vihreys, leppeä suhina, kyky suoda varjoa – kaikki poissa. Se pelko ihmisellä on sisimmässään päivät ja yöt. Useimmiten hän joutuu turvautumaan parhaaseen ominaisuuteensa, siunattuun kykyynsä unohtaa ja sysätä mielestä. Mutta aina välillä hän poimii pelon kuin lompakon takataskusta, katsoo sitä ja yrittää löytää tavan käsitellä pelkoaan. Ja koska mitään ei tunnu olevan tarjolla, ihminen toivoo että pelkoonkin tottuu, jos sen poimii esiin tarpeeksi usein. Mutta se on turhaa. Ei siihen totu.

Johan Bargumin Syyspurjehdus (Seglats i september, Tammi 2012, suomennos Marja Kyrö) on pieni tiheä kirja, jossa rakenne hakee vertaistaan, kieli on tyylikästä, älykästä ja erittäin hienovireistä. Nyt minun on pakko yhtyä Huvudstadbladetin Eva Kuhlefeltiin:

”Jotkin kirjat ovat niin hyviä, että ne lamauttavat kriitikon kyvyn kirjoittaa…Johan Bargumin Syyspurjehdus on juuri sellainen harvinaisuus.”

Silti vähän. Jotakin.

Syyspurjehduksen kaksi miestä Harald ja Olof rakastavat molemmat Eliniä. Elin rakastaa purjehtimista, majakoita ja Jumalaa. Elin ja Harald ovat katolisia ja siten avioliitossa, joka on käytännössä päättymätön. Sitten tulee Olof ja…

Kuten Graham Greenen Jutun lopussa (The End of the Affair), paavin kirkon ote on kolmiodraaman naiseen vahva. Se ei irrota, vaikka muulta voi aluksi näyttää. Elin saa enteitä mentyään yhteen Olofin kanssa, ja nämä enteet ajavat hänet luovimaan tuntemattomille vesille, salakarien reiteille, piinatun ihmisen yöpurjehduksille vailla venettä, mutta purjeinaan rukous ja tuulenaan painajaiset. Kun rukous ei näytä väylää rauhan satamaan, kun yhtään majakkaa ei ole näkyvissä, kohtalo, Jumala tai Elin tekee oman siirtonsa.

Elinin jälkeen kaksikymmentä vuotta toisiaan kartelleet Olof ja Harald lähtevät syyspurjehdukselle. Harald on vakavasti sairas ja kipulääkkeiden varassa vailla toivoa parantumisesta, mutta yhteisen purjehduksen on tapahduttava, sillä on jotain mikä vaatii sovitusta tai…kostoa.

Kuten Per Petterson vaikuttavassa teoksessaan Kirottu ajan katoava virta (Jeg forbanner tidens elv), myös Johan Bargum jättää langan päät solmimatta, tarinan ratkaisun auki, lukijan pääteltäväksi. On kirjoja, joissa tämä tyyli suorastaan hivelee vaativan lukijan aisteja, sillä hienovireisimpiin teoksiin ei valmiiksi pureksittu malli sovi, vaan pitää jäädä tilaa vapaille tuulille, uusille reiteille, seikkailulle…Syyspurjehdukselle.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Omppu  Sara Kirjakirppu Opuscolo  Kaisa  Minna Liisa Aletheia Sanna  Kaisa Reetta  Jonna Linnea  Karoliina Katja  Maria  ja Mai/Kirjasähkökäyrä

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

HILLITTYÄ KAUNEUTTA - HUURTEEN JA PASTELLIN SÄVYJÄ SISUSTUKSEEN

Koti, josta ei löydy edes yhtä kulunutta mukavaa nojatuolia, on vailla sielua.

- May Sarton –

Atlanta Bartlettin ja Dave Cooten Hillittyä kauneutta – Huurteen ja pastellin sävyjä sisustukseen (Pale & Interesting, WSOY 2011, suomennos Eija Kämäräinen) on täydellinen sisustuskirja heille, jotka haluavat kotinsa näyttävän kodilta, ei huonekaluliikkeen esittelytilalta, mutta täydellinen kirja myös heille, jotka rakastavat vintagea, retroa ja antiikkia, mutta voivat tehdä myönnytyksen pisteessä, jossa vaikka Alvar Aallon laatukaluste syleilee kokonaisuutta. Kirjan upeasta ja runsaasta kuvituksesta saamme kiittää Polly Wrefordia. Melkein jokaista kuvaa täydentää yksityiskohtainen selostus, mistä kukin miljöö on syntynyt ja millaista tunnelmaa on haettu: merellistä, rustiikkia, kierrätystä, käytännöllisyyttä, kodikkuutta, omaleimaisuutta…Ainoa asia, johon kirjassa huomasin kehotettavan panostamaan rahaa, jos sitä on, oli patja. Hyvä patja! Vuode voi olla vaikka kuinka kierrätetty, mutta patjan pitää olla laatua, sillä ihminen viettää sängyssä loppujen lopuksi kolmasosan elämästään. Toinen panostus ohi kierrätyksen, oli valaistus, eikä syyttä, sillä on ollut aikoja, jolloin kodin valaistus oli kuin sivuseikka, jos sitäkään.


Se mihin itse eniten kirjassa ihastuin on värimaailma. Valkoisen sijaan kohtaamme luonnonvalkoista, hentoja jääätelösävyjä, lämmintä toffeeta, eleganttia ruskeanharmaata, sameaa pinkkiä, kodikasta kermaa, moneen sopivaa kalkkia. Väriyhdistelmät ovat harkittuja ja leimallisia olematta koleita tai ikäviä. Ja kaiken kruununa on siellä täällä kimppu eläviä kukkia, usein hortensioita, mutta myös pinkkejä ihanuuksia löytyy. Iän ja kulumisen jäljet saavat näkyä ja niitä ei mielellään edes haluta kadottaa näkyvistä: Menneen maailman kosketusta, elettyä elämää. Kaiken tarkoituksena on löytää luonnollinen sisustustyyli ja nyt myös keräilijät saavat ’armon’, sillä keräilykohteet järjestetään niin, että ne ovat esillä, mutta eivät hallitse sekavasti koko tilaa. Tästä asiasta on aivan oma juttunsa Keräily kunniaan, jossa niin kuvin kuin tekstein opastetaan, miten keräilijä voi asettaa aarteensa esille ja saada lopputuloksen näyttämään tyylikkäältä.


Koko kirja puhuu niin kuvin kuin sanoin vanhan puolesta aina tekstiilejä myöten, mutta tässä siitä kirjoittajien tiivistys:


Epätäydellinenkin on kaunista ja uusiokäytön, kunnostuksen ja kierrätyksen taito kullanarvoista. Kun sitoutuu vastuullisuuteen myös sisustamisessa, ei kasvata hiilijalanjälkeä eikä elä yli varojensa.

Siis kunnostus ei ole kiellettyä, mutta usein sitä ei tarvita ellei omaa itseä haittaa elämänjäljet. NäEN kirjassa aika vähän ihan uutta, mutta hyvin sopi keittiökuvaan pistaasinvihreä vintagetyylinen jääkaappi, joka on tämän päivän kuumaa retroa. Samalla sivulla voit nähdä kattopalkkeja, rouheita kiviseiniä ja kristallikruunun, mutta kaikki tähtää kodinomaisuuteen ja luonnollisuuteen.

Hillittyä kauneutta tulee saamaan hillittömän vastaanoton, sillä tämä sopii niin moneen tässä ajassa aina kierrätyksestä omin käsin tekemiseen. Kaikki kodin tilat monine vaihtoehtoineen esitellään ja lopuksi olemme tietysti pihalla, josta löydämme piilopaikkoja, vieras- ja huvimajan sekä unikkojen aikaan puutarhapöydän, joka asettuu luontoon, on kaunis, kestää aikaa eikä ehkä ole maksanut mitään!

Värimaailman lisäksi minuun kolahti tämä:


Mitä kalusteisiin ja sisusteisiin tulee, vähän on ehdottomasti enemmän. Tilaan riittää yksi tai kaksi pääelementtiä, ja niille tulee antaa reilusti tilaa, jotta ne voivat hengittää ja puhua puolestaan. Jopa äärimmäisen koristeelliset esineet tai sekalaiset kokoelmat voivat näyttää pelkistetyiltä, kun ne on sijoitettu oikeaan paikkaan. Esimerkiksi koristeellinen kullattu antiikkituoli saattaa vaikuttaa yllättävän modernilta ja puhdaslinjaiselta seisoessaan askeettisesti sisustetussa huoneessa.

Kodin valinnat riippuvat elämäntilanteesta eli kun haetaan rentoutta ja hillittyä kauneutta, jokainen lähtee omasta tarpeestaan: Yksi tarvitsee lastenkestävän, toinen lemmikkienkestävän, kolmas juhlienkestävän ja joku kaikki nämä ja vielä jotain uniikkia päälle. Pääasia on, että koti ei aiheuta stressiä!

tiistai 17. tammikuuta 2012

MIESKIN VOI OLLA NAISEN ELÄMÄN AURINKO, KUU JA TÄHDET!

Eilisen jälkeen on lupa leikkiä, on lupa pitää hauskaa ja elää kevyesti! Juuri kun aloin vaipua ärtyneisyyden koomaan kotikaupunkini kasvottomien lautakuntien äärellä, saapuu pelastava prinssi, joka aina saa minut hyvälle tuulelle. Hän on Akissfromthepast, mies joka osaa näyttää, miten kannattaa elämä ottaa: kauniisti ja kevyesti, tyylillä ja tunteella. Hän kutsui minut aamuvisiitille ja minä menin kokeakseni kevennyksen. Nyt leijun...

Päätin Akissin blogissa, että tänään ip tai huomenna varhain, ei lueta vielä mitään laihoista ranskattarista, vaan sisustetaan! Nyt ollaan niin Todella Upeeta, että alta pois. Vain Akiss saa minut näin kevytmieliseksi. Olenhan tunnustanut olevani hirveä suorittaja, mutta pienellä siirrolla, muutun ihan toiseksi.

Olisin voinut säästää kaikki nämä komistukset Naistenpäiväksi, mutta en malttanut ja päätinkin, että jokaikinen päivä on meidän naisten päivä. Sen kunniaksi soitan tänään suosikkimusiikkiani koko päivän, ostin viikonloppuna Adelen ihanuuden!, suunnittelen kolmevuotissynttäriarvontaani ja lähden Hänen Majesteettinsa kanssa puuterilumeen peuhaamaan. Suuriruhtinatar Olga on nuortunut kuivan lumi-ihanuuden myötä ja minulta katoaa aina silloin tällöin kymmenen vuotta kiitos hurmaavaan Akissin♥

Nyt ei soi tässä Adele, vaan biisi, joka jotenkin sopii kuvan hurmuriin ja olotilaani. Naiset, nauttikaa!, elämä on lyhyt ja sitten se on ohi....

Windmills of Your Mind

maanantai 16. tammikuuta 2012

JYVÄSKYLÄN KATUJEN TALVIHOITO VUONNA 2012 JA MUUTA MAANANTAIMARINAA

Nyt taidan olla liian järkyttynyt kirjasta Ranskattaret eivät liho, sillä en pysty kertomaan siitä vielä sanaakaan;-) Sen sijaan alkoi ns. ottaa päähän eräs kunnallistekninen asia, josta en voi nyt vaieta. Sitä ennen kuitenkin kiinnitän huomionne kuvan kartiovalkokuuseen. Tämä on juuri se yksilö, jonka olin jo kerran heittänyt juuret pystyssä kuolemaan, kun se alkoi tehdä seinän vieressä kuolemaa. Tarina löytyy jutusta Kartiovalkokuusen haaste ja viehätys, jonne tämän kuvan nyt aion myös siirtää. Huomatkaa, miten persoonallinen tämä yksilö haluaa olla ja niin nämä usein ovatkin eli aikaa myöten yllättävät hauskoilla muodoillaan. Enemmän kasveja löytyy Leena Lumi's Flower Power, jota jatkan kasvi kerrallaan heti keväällä.
Kotisaaremme kuuluu Jyväskylän kaupunkiin ja nyt kaupunki aikoo 'säästää' tinkimällä aurauksesta. Kiinteistöille tuli kirje, jossa ei ole allekirjoitusta, mutta tämä  toivottavasti ei tarkoita, että kukaan ei vastaa, mitä ihmisille lähetetään. Tässä osa tekstistä:

"Jyväskylän katujen talvihoito vuonna 2012

Jyväskylän katuja hoidetaan talvisin pääasiassa aurauksen ja liukkauden torjunnan keinoin. Tarvittaessa poistetaan myös katujen pintaan tamppautuneita lumi- ja jääkerroksia eli polanteita. Talvikauden aikana katuja on aurattu keskimäärin 20 kertaa ja polanteita positettu kolmesti.

Kaupunki on tähän saakka huolehtinut konetyönä polanteiden poiston yhteydessä omakotikiinteistöjen tonttiliittymiin kasautuvan lumen ja jään siivoamisesta. Myös näiden liittymien puhdistamistyö siirretään vuonna 2012 kiinteistöjen vastuulle. Muiden kuin omakotikiinteistöjen osalta se on jo aiemminkin kuulunut tontinhaltijan vastuulle.

Palvelusta luopumisen taustalla on epäsuotuisa taloustilanne plaa, plaa, plaa..."

Asian kaikkein huvittavin puoli on se, että ainakaan meillä ei olisi ikinä ollut mitään polanneongelmaa, ellei Jyväskylän kaupungin Yhdyskuntatekniikka olisi laittanut aurauskoneitaan kotikadullemme, sillä juuri aurauskoneet tekevät mainitut polanteet! Minusta jokainen korjatkoon omat jälkensä eli kaupunki on velvollinen siivoamaan pois polanteet, joita aurauskoneet ajavat omakotitalojen sisääntulon tukkeeksi. Omakotiasukaat pystyvät hoitamaan taivaalta satavan lumen, mutta kuka naisihminen jaksaa poistaa isoilla koneilla sisääntulon tukkeeksi ajettuja raskaita lumimassoja, jotka vielä saattavat ehtiä jäätyä ennen kuin kukaan ehtii hätiin.

Lisäksi Yhdyskuntatekniikan/kaupunginrakennuspalvelut kirjeessä kehoitetaan niitä henkilöitä, jotka eivät jaksa polanteita poistaa, turvautumaan omalla kustannuksellaan erilaisiin kiinteistöhuoltoyhtiöihin. Tämä on mielestäni aika harkitsematonta, sillä ainakin meidän saarella asuu sitkeitä vanhuksia omissa kauniissa kodeissaan, mutta monenkaan eläkkeet eivät riitä lumipalvelujen ostamiseen. Mikä heille nyt tulee eteen? Kotoa lähtökö? Ja miksi? Siksi, että joku lautakunta antaa luvan isoilla koneilla rakentaa polanteita vanhusten kotien sisääntulon tukkeeksi. Minä en ole vanhus, mutta ikinä en saa niitä kevään märkiä, koneen raahamia polanteita liikahtamaan milliäkään. Jos mieheni on silloin viikon työmatkalla ja polanne ehtii jäätyä, meille ei pääse postimies, ei hätätilanteessa ensiapu, ei kukaan, ei mikään. Meillä on valokuva sisääntulostamme aurauskoneen työnnettyä lumet sisääntulon tukkeeksi, mutta se ei ole minun tiedostallani, vaan Lumimiehellä jossakin. Hän on sen kyllä lähettänyt myös kaupungin rakennuspalvelulle, mutta aivan kuin vettä hanhen selkään, kun on kyse julkisen sektorin asioista ja lukemattomista lautakunnista, joiden olemassaolo tuntuu olen vain itsetarkoitus, ei yhdyskunnan palveleminen.

Mikä ihme tätä maata oikein vaivaa? Olen juuri kuullut, miten vanhus on laitoksessa soittanut huoneestaan apua vessakäyntiin ja hänelle on vastattu, että 'nyt on kahvitauko, sinulla on vaipat, sinne voi tehdä niin isot kuin pienet hädät'. Eräs ystäväni meni yllättäen tapaamaan dementoitunutta äitiään aamiasiaikaan hoitokotiin ja löysi tämän pää puurokupissa. Kukaan ei välittänyt. Ja nyt ollan vanhuksia ajamassa pois omista kodeistaan, sillä ne pienet, sisukkaat lesket, joita aamulenkillä tapaan, eivät mahda kasvottomien kaupunkilautakuntien isoille lumiauroille yhtikäs mitään.

Jaahas, nyt minä keitän teetä ja nautin sen muumimukista. Samalla voin syventyä hyvin kiinnostavaan kirjaani...

Oikein mukavaa alkanutta viikkoa kaiken maailman lautakunnista viis!

Leena Lumi

These Boots Are Made for Walkin'

PS. Unohdin vallan yhden valituksen. Mr. Google tekee taas mitä huvittaa! En näe blogilistallani kaikkia niitä blogeja, joihin olen kirjautunut lukijaksi. Vanhojen, tuttujen kohdalla tämä ei tee ongelmaa, mutta jos seuraa vaikka sataa blogia, ei voi muistaa kaikkien nimiä eli ellei minua kuulu, ei näy, syy saattaa olla tämä. Saa vinkata!

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

HEDELMÄTARHAN KILMENY

Hän joutui kuusikkoon, jota kirjoivat laskevan auringon rubiininhohtoiset nuolet. Hän kulki sen lävitse kävellen pitkää, purppuraista käytävää, jossa metsän pohja oli ruskea ja joustava hänen jalkojensa alla, ja tullessaan ulos metsiköstä hän kohtasi näkymän, joka yllätti hänet.

Melodia oli pakeneva ja lumoava ja kummallisesti se sopi aikaan ja paikkaan: siinä oli metsätuulen huokailua, ruohikon aavemaista kuiskailua kasteen laskeutuessa, valkonarsissien valkoisia ajatuksia, omenakukkien riemua; hedelmätarhan menneinä päivinään kokeman vanhan naurun ja laulun ja kyynelten ja ilon ja huokausten sielu; ja tämän ohella melodiassa oli säälittävä, valittava avunhuuto ikään kuin vangittu olisi kaivannut vapautta ja mahdollisuutta ilmaista itseään.


Täynnä auringon rubiinihohtoisia nuolia, purppuraisia käytäviä, metsätuulen huokailua, valkonarsissien valkoisia ajatuksia ja säälittävän melodian valittavaa avunhuutoa on L.M.Montgomeryn Hedelmätarhan Kilmeny (Kilmeny of the Orchard, Minerva 2011, suomennos Sisko Ylimartimo). Väistämättä maalailevia virkkeitä lukiessa tulee mieleen, että mikä sallitaan Montgomerylle on kielletty Lennoxilta, tai ainakaan se ei ole kirjallisesti ’hovikelpoista’ vaikka Lennox ei yllä likellekään tätä:


Mutta ennen pitkää tyttö irrotti katseensa ”illanruskon auermasta” ja hänen kauniit silmänsä tapasivat Ericin, joka seisoi liikahtamatta hänen edessään omenapuun alla.

Hedelmätarhan Kilmeny ilmestyi ensimmäisen kerran jatkokertomuksena perhelehdessä nimellä Una of Garden vuosina 1908-09. Montgomery oli kuitenkin juuri julkaissut menestyskirjansa Anne of Green Gables (Annan nuoruusvuodet) ja Anne of Avonlea (Anna ystävämme), joten kustantaja halusi Maudin nyt pidentävän kirjoitusta riittäväksi kunnon romaania varten. Montgomery tuskaili työtä kovasti ja oli sen suhteen aivan uupunut, joten minulle, suurelle Anna –fanille tuli mieleen, että olisiko hän turvautunut adjektiivien ja maalailun ylitulvaan saadakseen työn nopeasti pois käsistä. Hedelmätarhan Kilmenyn kannalta on äärimmäisen tärkeää, että kirjan lopussa on kääntäjän ja Montgomery –asiantuntija Sisko Ylimartimon jälkikirjoitus Kilmeny – psykologisen kertomuksen kokeilu, josta myös minä olen ammentanut näitä kustannustietoja kirjan historiasta.

Järkyttävän kauniin kirjan (kansi ei nyt kerro kaikkea!) takakansitekstissä, suomalainen kustantaja, Minerva, jota saamme teoksesta kiittää, mainitsee kirjan olevan Montgomeryn muun tuotannon tapaan 'ihmissuhteiden kiemuraa, huumoria ja rakkautta.' Sekin on aivan totta! Tätä kirjaa voi lukea niin monella tavalla. Aluksi vertasin liikaa rakkaisiin, temperamenttisiin Annoihini ja sen jälkeen erityiseen suosikkiini Pat – Vanhan kartanon valtiatar (Minerva), jossa Maud selvästi piirtää omakuvaansa, kunnes:

Huomasin aluksi kirjan toivottomalta tuntuvan rakkauden äärellä oman kyynisyyteni, joka johtui vain ja ainoastaan ’Annalle’ liian runsaasta maalailusta. Sitten yhtäkkiä luinkin kirjan yöllä loppuun aivan hurmiossa ja täysin unohtaneena kaiken muun paitsi mahdollisen ison tragedian, joka väijyi Kilmenyä ja Ericiä hedelmätarhan kuusikossa. Vaikka en ollut vielä lukenut kirjan jälkisanoja, tunsin selvästi erään toisen henkilön eli Heathcliffin läsnäolon, olin Emily Brontën Humisevalla harjulla (Wuthering Heights), joka oli minuun aikanaan vahvimmin vaikuttanut teos Charlotte Brontën Syrjästäkatsojan tarinan (Villette) ohella. Hedelmätarhan Kilmeny aukeni vielä minulle ja siitä olen iloinen! Kirjan kohderyhmää ovat varmaan nuoret neitokaiset, mutta kun on kerran ollut eniten Vihervaaran Anna (Ja me kaikki oltiin Vihervaaran Annoja) sekä myös hiukan Runotyttö, ei jätä yhtäkään Montgomerya lukematta.

En voi väittää, että kirjan tarina olisi kovin vaikuttava, mutta kun riisuu yltään kyynisyyden viitan ja antaa vain mennä, saa kokea todella suloisia hetkiä vaikeuksia kohtaavan ensirakkauden äärellä. Ihan tarkoituksella en nyt kerro kirjan juonirakennetta, mutta tietenkin olemme jälleen Prinssi Edwardin saarella, jonne nuori Eric Marshall pestautuu opettajaksi. Kerran hän sitten kävelymatkallaan kuulee viulun soivan metsässä, kuin kertovan hänelle tarinaa ja…


Suloinen lahja niin äideille kuin tyttärille!

***


Toivon, että kaikki lukisivat Sisko Ylimartimon kirjan Anna ja muut ystävämme (Minerva 2008), joka on huimaava avain Montgomeryn tuotantoon. Ja viime suven autuaiden lukuhetkien jälkeen en voi olla suosittelematta Montgomeryn Sinistä linnaa, joka on hänen aikuisille kirjoittamansa suloista, suloisin rakkauskertomus. Kiitos Sara!

***


”Kilmenyn suu muistuttaa rakkauslaulua, joka on suloisesti aineellistunut”, Eric sanoo kiihkeästi.


”Hmph!”, sanoi herra Marshall. ”No niin”, hän lisäsi suvaitsevaisemmin tuokion kuluttua, ”olinhan minäkin elämässäni runoilija kuukauden ajan, kun hakkailin äitiäsi.”

***

Osallistun tällä kirjalla Sinisen linnan Marian Tyttökirjahaasteeseen.

***

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Anna Elina  Jokke Maria.

perjantai 13. tammikuuta 2012

LUMIKAUNISTA VIIKONLOPPUA KAIKILLE!

Tässä kohtaa piti olla jotain herkullista, mutta minulla oli eilen koko päivän vieras, joten herkku siirtyy ensi viikon loppupuolelle. Alkuviikosta tietenkin kirjoja. Meillä on nyt lunta, lunta...sitä on todella paljon, joten olen lähdössä lumitöihin ja nautin joka hetkestä. Huomenna normaali viikonlopun tylsä kauppakierros, mutta sen jälkeen valmistamme Lumimiehen kanssa jotain, mitä meillä ei ole ennen ollut eli poronkäristystä. Kiitos ohjeesta Minttuli ja Soolis!Teidän reseptinne ovat yksi yhteen. Teen siihen kyllä oheen myös suppilovahveromuhennosta, mutta eiköhän se siihen perunamuussiin ja käristyksen yhteyteen passaa. Tekee mieli sieniä.

Koska niin moni on nyt kovassa flunssassa, niin paljastan, että minä en ole flunssaa kokenut sen jälkeen kun aloin nauttia D-vitamiinia 50 mikrogrammaa vuorokaudessa. Sen lisäksi otan C:tä 500 mg, monivitamiinitabletin, jossa on myös A:ta, vahvan B vitamiinin sekä tyrniöljykapselin. Tämä sopii minulle ja myös aikuinen tyttäreni noudattaa samaa ja on säilynyt täysin terveenä kaikkien flunssakausien yli. Suomen julkiset vitamiinisuositukset eivät hae optimaalista tasoa, vaan ne edustavat rajaa, jolla juuri ja juuri vältymme puutoksilta.

Ensi viikolla on vuorossa yksi kotimainen romaani sekä tyttökirja, jolla osallistun tyttökirjahaasteeseen. Ja stten loppuvikosta herkuttelua. Sitä seuraavalla viikolla taidamme sisustaa ja muuta sellaista, josta en ole itsekään vielä ihan varma. Yksi viikko eletään terveellisesti ihmetellen, miksi ranskattaret eivät liho. Ja jos ehdin, niin samalle viikolle tulee myös kirja Syötkö riskiruokaa? - Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista. Tämä on todella kiintoisaa, sillä esim. suolastahan on se käsitys, että se aiheuttaa vain korkeaa verenpainetta, mutta tosiasiassa sen on todettu aiheuttavan myös osteoporoosia sekä mahasyöpää.

Ostakaa kaikki iso kimppu tulppaaneja eli kevään kosketusta sydäntalveen, aistien hemmottelua lumen valoon.

Lumikaunista viikonloppua kaikille!

Love
Leena

Set Fire to the Rain

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

KIROTTU AJAN KATOAVA VIRTA

Ymmärsin että se vartti jonka olin luullut olevani turvassa olikin kaikkea muuta kuin loputtomiin laajeneva tila. Päinvastoin, sen kanssa oli aina käynyt niin kuin ajan kanssa: varomattomuuden hetkellä se lipeää sormien välistä.

Per Pettersonin Kirottu ajan katoava virta (Jeg forbanner tidens elv, Otava 2011, suomennos Katriina Huttunen) on keski-ikäisen miehen mielentilaa tiivistäen ja tyylillä. Kirja ei ole sivumäärältään runsas, vain noin parisataa sivua, mutta se on täynnään pysäyttäviä, upeita virkkeitä, joihin sanojen rakastaja tarttuu kiinni ja lukee niitä itselleen ääneen. Runoproosaa Norjasta! Onhan se mahdollista, sillä sieltähän tulee myös verbaliikan mestari Aksel Sandemose, joka taitaa olla ainoa norjalainen Kuolemattomien Kirjailijoideni listalla…

Kirottu ajan katoava virta on upea jo nimeltään, mutta on sitä myös tarinaltaan. Ei mitään tylsää paikoilleen jämähtäneen miehen tylsää paatosta, vaan kertomus kolmessa aikatasossa ja etenkin syleillen vuosia, jolloin toiset kulkivat takinpielessään pinssi, jossa luki ’olen porvari’ ja toiset tekivät kiivaasti vallankumousta, taistelivat Vietnamin sotaa vastaan sekä lauloivat vapaan rakkauden lauluja ja kaikki rakastivat ja rakastelivat toisiaan niin että vanhemmat menettivät yöunensa. Tyttö poltti rintaliivinsä Jane Fondan kanssa vastustaakseen miesten käymää Vietnamin sotaa ja kotiin tuli lehti, jonka nimi oli Punalippu. Toiset jäivät niihin vuosiin, mutta vain harvat. Tavallaan Pettersonin kirjan Arvid jäi sinne jonnekin…

Nykyisyydessä Arvid muistelee sekä lapsuuttaan että vuosia, jolloin ’make love, not war’, mutta sitten myös vuotta 1989, jolloin Berliinin muuri kaatui, äiti sairastui ja oma elämä oli kaatumassa rytinällä yli viisitoista vuotta kestäneen avioliiton päättyessä. Kun Murphyn laki on toteutumassa:

Joinakin päivinä en päässyt keittiöstä kylpyhuoneeseen, vaan minun oli pakko laskeutua polvilleni, jotta jaksaisin koota itseni ja mennä eteenpäin.

Näin vahva virke pitää sisällään jo enemmän, siinä on vanhan riittämättömyyden iso painolasti mukana. Arvid ei ollut koskaan tuntenut riittävänsä äidilleen, kuten muut veljensä. Ulkonäöltäänkin hän muistutti isäänsä ja jotkut luulivat häntä pakolaiseksi. Arvidin päätettyä jättää opiskelun ja mennä paperitehtaalle töihin, äiti nimitti häntä idiootiksi vaikka oli itse tehdastyöläinen, joka kuitenkin kantoi olemuksessaan outoa ylemmyyttä mitenkään hänen tarvitsematta sitä korostaa. Arvid näki, miten äiti oli hyvännäköinen, kulki aina kirja käsilaukussaan ja osasi seurustella kaikkien kanssa. Kesämökillä äiti on kuin älykäs filmitähti bikineissään, savuke toisessa kädessä ja Günter Grassin kirja toisessa. Äiti oli niin ylivertainen, että:

Hän luuli tietävänsä kuka olin, mutta hän ei tiennyt. Ei rannalla tuona päivänä vuonna 1989, ei Bergersenin konditoriassa lähes viisitoista vuotta aiemmin, ei edes ennen kuin minusta tuli kommunisti. Hän ei pysynyt ajan tasalla, hän käänsi katseensa muihin asioihin….eikä tiennyt, minne menin, miten tuuliajolla olin, miten kuusitoistavuotias olin ilman häntä, miten seitsemäntoistavuotias, miten kahdeksantoistavuotias, miten epätoivoinen…

Pettersonin kirja tarjoaa monta alkua, monta narunpäätä, mutta se ei tarjoa loppuja, ei päistään kiinni sidottuja naruja. Kirottu ajan katoava virta on kuin neule, joka on jätetty kesken ja lukija haluaa tietää äidistä paljon enemmän ja siitä, miten Arvid selviää masennuksestaan, joka selvästi pitää sisällään myös vainoharhaisuutta ja vihamielisyyttä, mutta ennen kaikkea riittämättömyyttä. Huikeaa tyyliä uskaltaa kertoa näin, olla niin kova jätkä että aloittaa leikin, mutta ei vie sitä loppuun vaan jättää sytyttämänsä tulipalon sammuttamatta. Aijai Per, herrasmiehet eivät tee noin! No tekevät ne, joilla on siihen paitsi itsetuntoa, myös karhean kynän mustetta, uskallusta jättää kertomatta, uskallusta jättää tarinan kuulija nälkäiseksi. Per Petterson on kirjamaailman Rhett Butler!

Miten minä ikinä voisinkaan unohtaa kahta pikkutyttöä Arvidin auton takapenkillä laulamassa Michelle, Eleanor Rigby ja When I’m sixty-four

***

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Sonja Katja Sanna Anna Elina Mari A. Anneli  ja Kirjasähkökäyrä

***

Osallistun tällä kirjalla Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen.

tiistai 10. tammikuuta 2012

YÖNTUMMAT VUODET

Vanha kreivitär näki unta Sommerfeldissa.

Hän uneksi, että oli sadonkorjuun aika. Musiikki soi, ja tavan mukaan hänen oli määrä aloittaa tanssiaiset Sommerfeldin tilanhoitajan kanssa. Ilmassa tuntui vastaniitetyn heinän tuoksu, ja tanssipartnerin tukassa näkyi vehnästä peräisin olevaa kullanväristä tomua…


Kreivitär avasi silmänsä. Musiikki oli haipunut pois, mutta hän uskoi kuulevansa sen vieläkin. Se kuulosti hiljaiselta, aivan kuin huilut ja jouset olisivat hyvin kaukana. Oli kuin musiikki kutsuisi häntä. Auringonvalo lankesi ikkunasta suuriksi kullanhohtoisiksi neliöiksi. Hänen teki mieli katsoa ulos ja nähdä puutarhamuurilla kasvavat ruusut ja niitetyt pellot kultaisine sänkineen. Huoneen toisella laidalla…


Sitten rintaa raastoi niin ankara kipu, että hän retkahti takaisin tyynyille. Kipu pusersi hänen ruumistaan kuin ruuvipuristin, ja hän voihkaisi. Katse osui ikkunasta tulevaan valoon. Se hohti kultaisena, ja hän…

Judith Lennoxin Yöntummat vuodet (The Heart of the Night, WSOY 2011, suomennos Hilkka Pennanen) ei ole ihan ominta minua, mutta otin tämän kirjan lukuun, koska olen joskus lukenut Jäljet rantahiekassa ja silloin siitä jäi minuun ’jälki’. Nyt en muista, missä olosuhteissa ko. kirjan luin, sillä lukuolosuhde vaikuttaa. Jos se on luettu vaikka rantahiekalla pitkien, viipyilevien suvipäivien aikana, on tilanne aivan toinen kuin lukea kirjaa välipalana vuoden vahvimpien teosten välissä. Silloin vika ei ole siis kirjan, vaan minun, joka asetan romanttisen teoksen epäoikeudenmukaiseen sarjaan. Miksi en pitäisi Yöntummista vuosista, sillä kertoohan se tarinaa sekä sotien välisistä vuosista, kuin sodan ajalta ja niiden jälkeen omassa Euroopassamme ja vähän muuallakin. Yritän vastata…

Kirja jakaantuu kolmeen osaan: Uskottu huhtikuu 1936 – elokuu 1939, Joka tuulta kylvää 1940 - 1945 sekä Puiston syreenit toukokuu 1947 – huhtikuu 1948. Tästä jaottelusta pidän kovasti! Tarina alkaa siitä kun nuori Kay Carland saa unelmiensa työpaikan venäläisemigrantti Konstantin Denisovin tyttären Mirandan seuraneitinä. Kay on aina halunnut matkustaa, mutta varattomana hänellä ei ole ollut siihen mahdollisuutta ja nyt yhtäkkiä koko maailma tuntuu olevan hänelle auki. Pariisista tulee kuin toinen koti, sillä kaupunkihan oli tunnettu Venäjän pakolaisten keskus, jossa emigrantit muistelivat tsaarivuosien kultaisia aikojaan tai Neuvostoliittoon jääneitä omaisuuksiaan sekä rakkaitaan. Berliinissä kuitenkin kaikkeen tulee muutos ja nuoret naiset, jotka olivat ensi hetkestä kuin sisaruksia aloittavat matkansa kohti sodan vuosia eri teitä. Sodan tarinaa kerrotaan Englannista Kayn kautta sekä Itä-Preussista Mirandan uskomattomien kokemusten kautta. Kirjoitukseni alun vanha kreivitär on Mirandan anoppi ja valitsin tuon lukunäytteen juuri siksi, että sen kohdalla pohdin, mitä sen heikompaa juuri tuossa tekstissä on kuin vaikkapa Maeve Binchyn vastaavassa. Entä verrattuna Montgomeryn romanttiseen kieleen... Ihan tosi: En tiedä.

Miranda kierteli talossa kietoutuneena turkkiin, jonka oli saanut isältä täytettyään kuusitoista vuotta, käveli huoneesta toiseen ja kurkisteli kaappeihin ja arkkuihin. Lasipikarin kellanruskea jalka, posliinikermakon sininen koristeperhonen, hopeinen merenneito. Sellaisia aarteita Friedrichin esi-isät olivat keränneet vuosisatojen ajan. Miranda siveli sohvan viileää satiiniverhoilua. Mitä pitäisi ottaa mukaan pakomatkalle? Dürerin etsaukset Friedrichin työhuoneestako? Vaiko Meissenin posliinifiguri?


Eikö tämä kohtaus voisi olla vaikka Tohtori Živagosta? Tai Anna Kareninasta? No, kiinnostavaa on kuitenkin Mirandan kautta alkaa tajuta, miten siviilit kokivat ja mitä he tiesivät oikeasti sotilaiden tekevän muuta kuin puolustavan Hitlerin valtakuntaa. Hän alkaa kuulla huhuja siitä, kuinka vain puolentoistasadan kilometrin päässä Rastenburgista Kaunasissa on surmattu yli yhdeksäntuhatta juutalaista yhdessä päivässä. Hän kuulee, miten juutalaiset erottaa keltaisen tähden avulla, miten nämä saavat käydä kaupassa vain tunnin ajan päivässä ja miten heidät lopulta kuljetetaan keskitysleireille.

Kirjassa kerrotaan nuorista naisista sodan jaloissa. On paljon romantiikkaa, mutta kaiken kaatava intohimo uupuu. Kirjan harvat rakastelukohtaukset ovat epätodellisen säyseitä, mutta ehkä näin sitten sopii sodan haavoittamiin ihmisiin, vaikka muutakin on kuultu ja luettu: Greenen Jutun loppu. Kirjan kansi on kaunis, mutta ei anna vaikutelmaa ainakaan Mirandasta tai Kaysta, ei kenestäkään nuoresta naisesta sotaa paossa. Tässä on kirjan alkuperäinen kansi:


Olen ahkerasti googlannut Judith Lennoxia, sillä minua on jäänyt vaivaamaan, että kumpaa liika lukeminen tekee: Jalostaa kirjamakua vai heikentää sitä? Tekeekö krantuksi? Olenko taantunut vai jalostunut, jos yksi Lennoxin kirja ei saa minua kovasti ilahtumaan, mutta silti sen luin? Kaikkein vähiten haluan käydä snobista ja siksi paljastan, että luen Jacquelyn Mitchardin Onnen Mahdollisuuden joka kesä. Nyt kansi alkaa irrota, joten jos joku löytää vaikka muutamalla eurolla samaisen kirjailijan Syvä kuin meri ja/tai Mitä eniten haluat, olisin onnessani. Lupaan arvostella ne!

Yöntummat vuodet on sopiva välipala sopivaan tilanteeseen lukijalle, joka vaikuttuu kaikesta mikä liittyy toiseen maailmansotaan sekä sitä edeltäviin että jälkeisiin vuosiin. Hänelle joka ilahtuu kahdesta sinisestä linnusta, jotka lentävät eri teitä kohdatakseen toisensa kuitenkin sattuman oikusta vuosien jälkeen. Lukijalle, jota kiinnostaa vaikka haaveilla, miten Miranda kokoaa omat sirpaleensa astuakseen vahvana esiin varjoista tai hänelle, joka vain rakastaa Lontoota.

***
Ja tässä pari Judith Lennoxin kirjan kantta saksannoksista:
Aika houkuttavia...

Molemmat varmaan menisivät kuin kuumille kiville suvipäivien joutilaisuudessa...otaksun. Tai sitten ottaisin vain toisen ja oheen dekkarin. Der italienische Geliebte olisi valintani eli eläköön romantiikka!
Ja tässä vielä yksi herkkä brittikansi Lennoxilta.