perjantai 31. toukokuuta 2013

Suvilukemista lukijoilleni - kesäarvonta!

Suvella kaikilla on aikaa lukea. Viimeistään heinäkuun päivinä, jolloin puutarhahullutkin vain kuuntelevat, miten heinä kasvaa ja kissankello näyttää aikaa vailla kiirettä. Haluan jakaa runsaasta kirjastostani lukijoilleni kirjoja, joten nyt alkaa arvonta, joka päättyy su 16.6. klo 12. Tulos julkaistaan johonkin aikaan samana päivänä.
Osallistua voivat vakituiseksi lukijakseni kirjautuneet tai kirjautuvat. Palkintoja jaetaan viisi. Ensimmäinen arpalippu tulee lukijanani olemisesta ja lisälipun saa linkittämisestä. Anonyyminä ei voi osallistua ja ellei ole blogia, josta löytyvät yhteystiedot, ne pitää ilmoittaa minulle osallistumisen yhteydessä. Viidestä ensimmäiseksi tullut valitsee ensin, sitten toiseksi tullut etc. Ellei voittajalistassa ollut ilmoittaudu ti 18.6. klo 18 mennessä, jono nytkähtää eteenpäin ja nostetaan lisäarpa. Ilmoittakaa kommetissanne, monellako arvalla olette mukana, kiitos.
Kahden arpalipun saajat eli he, jotka linkittävät, voivat käyttää tämän jutun kuvia.

Ellet itse tarvitse kirjoja, voit aina antaa niitä lahjaksi, tuliaisena, muuten vaan. Kirjani ovat kertalleen luettuja paitsi muutamat, jotka olen ostanut ihan tätä arvontaa varten, sillä ainahan sitä bibiliofiilille tulee vastaan teoksia, joista ei raaski luopua ikinä.
Muistattehan, että minulla on kommenttivalvonta, joten älkää hermostuko, jos osallistumisenne ei heti näy: En istu koneella enää 24/7. Olen välillä liesussa, mutta jotenkin oudolla tavalla arvonta antaa minulle lisäaikaa lukemiselle ja puutarhalle, vaikka tässä on tietty myös oma työnsä - jälkeenpäin. Onnettarena toimii Lumimies, joka arvonnan aikoina onkin jo Vapaaherra! Sitä mukaa kun ehdin linkitän ne kirjat, jotka olen lukenut, muista löytynee arvioita toisista kirjablogeista.

Toivotan iloista arvontaa ja aurinkoisia kesäkuun päiviä!

Ilona Pietiläinen: Unelmien piilopaikka  - Sisustus- ja rakennusideoita kesäasumiseen

Mia Grönstrand, Katja Juurikko: Puutarhassa kotini - Etelä-Suomen avoimet puutarhat

Puutarhamaailma 2012

Puutarhamaailma 2013

Lisa Lemke: Syödään porukalla - Tervetuloa kesäpöytään

Tatu Lehtovaara: Kesän grilliherkut

Saila Routio: Puutarha laatikoissa - Viljelylaatikot, ruukut, kasvihuoneet, kohopenkit  varattu!

Tommy Tønsberg ja Kenneth Ingebretsen: Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia

Lisa Lemke: Grillatun kera - Kastikkeet, lisukkeet, salaatit ja jälkiruoat

Caroline Hofberg: Runsaat salaatit

Virpi Kurjenlento, Sami Repo: Suomalaista voimaruokaa  Varattu!

Mauri Korhonen, Tatu Lehtovaara: Sienet ja sieniherkut

Soili Soisalo. Eeva Voutilainen: Mustikka, ruis ja rypsi - Voimaruokaa Suomesta uudistettu painos!

Anneli Kanto: Pala palalta pois - Kertomuksia Alzheimerin taudista

Tapani Heinonen: Reunalla  Rohkea!

Arnaud Delmontel&David Batty: Tumman suklaan herkut - 80 vastustamatonta ohjetta

Olle Lönnaeus: Menneisyyden hinta

Vera Vala: Kuolema Syprsessin varjossa

Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus

Markku Envall: Jäät lähtevät

Tee itse Terveyssnapsit, -viinit ja -liköörit

Alex Capus: Léon ja Louise  varattu!

Mary Higgins Clark: Yö kuuluu minulle

Ilona Pietiläinen: Villa Charme - tuunaa ja kaunista kotiasi

Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän

Pia Juul: Hallandin murha

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

Majgull Axelsson: Kuparienkeli

Mia Vänskä: Musta kuu

Joonas Konstig: Totuus naisista

Graham Moore: Kuolema Sherlock seurassa

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika

Anne Holt: Julkkismurhat

Ruokatoimittajat ry: Kakkujen kuningattaret - Ruokatoimittajien kakkubravuurit vuoden jokaiselle viikolle   Varattu!

Inger Frimansson: Pahaa pelkäämättä

Denise Mina: Ampiaiskesä

Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala

Marja Björk: Poika

Karin Slaughter: Kivun jäljet

Karin Slaughter: Pettävä hiljaisuus

Juha-Pekka Koskinen&Miranda Koskinen: Hallava Hevonen

Raili Mikkanen, Laura Valojärvi: Mennään sirkukseen

Sarah Blake: Jos saat tämän kirjeen

Denise Mina: Yksin yössä

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Lisa Ballantyne: Syyllinen  Tätä en voisi jättää kesken!

Ian McEwan: Vieraan turva

Aravind Adiga: Viimeinen mies

Else&Vesa Leivo: Tulppaanitarhan lumo 

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Kim Edwards: Unien järvi

Philippa Gregory: Punainen kuningatar

Rauha S. Virtanen: Seljan Tuli ja Lumi

Tua Harno: Ne jotka jäävät  Varattu!

Tee itse Herkulliset - Hillot, hyytelöt ja marmeladit

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

Jørgen Brekke: Armon piiri

Jørgen Brekke: Uneton

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa



Love
Leena Lumi

Mysteriet

torstai 30. toukokuuta 2013

Nyt kun en enää rakasta sinua...

Nyt kun en enää rakasta sinua
runoissani on vähemmän toukokuun päiviä
vähemmän syreeneitä
eivätkä kylän kadut enää haukottele 
orvokin tuoksusta päihtyneinä
vähemmän on lunta, tuulta ja merta
niin kuin kaikki vuodenajat
menisivät yhdessä ohi
myös runoni muuttuu paljaaksi, harmaantuu
nyt kun en enää rakasta sinua
en rakasta edes lapsuuttani
vaikka niin hyvä olisi piiloutua siihen
juosta kesästä kesään
poppelipuulta poppelipuulle
jotta voisin näyttää sinut
kirkossa leikkivälle pikkutytölle
niin pienelle
että hän melkein hukkui 
vastapuituun viljaan
nyt kun en enää rakasta sinua
kiinni puristetut leuat
sulkeutuvat nyyhkytyksen ympärille
lapsen haavoilla kahdenkymmenen vuoden kultapöly
isoäidin petuniat ovat orpoja
ja vaikka japanilaiset kanat
asettuvat yöksi hapankirsikkapuun oksalle
en piittaa edes niistä
tahmeita, haaveksivia päiviä pääksytysten
minulla ei ole enää mitään tekemistä
minua ei enää jännitä en pidä kiirettä
en enää asetu raekuuroon taputtamaan käsiä
maassa on nyt yksi noita vähemmän
yksi haltijatar vähemmän
linnut lentävät kauas minun luotani
en passita niitä enää sinun luoksesi
nyt kun en enää rakasta sinua
en halua kirjoittaa runoja
haluan keksiä uusia sanoja
uusia vuodenaikoja, uusia kukkia, uusia jokia
haluan antaa uudet nimet kaikille
sillä entiset tekevät kipeää
nyt kun en enää rakasta sinua
maanosa jossa olin elänyt sinun kanssasi
uhkaa minua alati
niin kuin tulivuori valmiina purkautumaan
maanosa jossa en ole tarvinnut muiden kesää
muiden leipää, muiden kädenlyöntejä
maanosa jossa olin askeetti otsasi valossa.

- Erzsébet Tóth -
Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011, suomennos Hannu Launonen ja Béla Jávorszky)

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Olle Lönnaeus: Menneisyyden hinta


”Paskat minä hänen kiltteydestään. Poika lähtee täältä!”

Viimeiset sanat tulivat huutamalla. Sitten keittiössä tuli aivan hiljaista. Konrad kuuli oman sydämensä hakkaavan. Hän painoi kättä rintaansa vasten rauhoittaakseen sydäntään. Sitten vieras ääni alkoi taas puhua, nyt tasaisempana, täynnä tukahdutettua vihaa.

”Tehdäänpä nyt yksi asia selväksi. Joko hän tai minä. Polakki tai teidän oma poikanne.”
Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten hän kuuli Signen puhuvan. Ääntä tosin oli vaikea tunnistaa. Sillä jos Signen ääni oli päivällä ollut lempeä ja huomaamaton kuin perhosen lepatus, nyt se oli raudanluja.
”Veremme on synnin saastuttama”, hän sanoi. ”Tästä ei puhuta enää koskaan, Klas. Mutta sinä tiedät. Ja me tiedämme. Meillä on synti sovitettavanamme.”

Olle Lönnaeuksen ensimmäinen romaani Menneisyyden hinta (Det som ska sonas, Minerva Crime 2013, suomennos Salla Korpela) on niin vahva debyytti lukuisia journalistipalkintoja voittaneelta Olle Lönnaukselta kirjailijana, että taidan uskoa Västerbottens Folkbladetin väittämään: ”Vuoden paras ruotsalainen dekkari.”

Menneisyyden hinnassa toistuu sattumalta se outo kuvio kuin Syyllisessä. että kasvattilapsi jättää perheensä iäksi. Daniel Hunter Syyllisessä edes kertoi miksi, mutta toimittaja Konrad Jonsson vaikenee iäksi. Tai niin hän luulee, mutta elämä päättää toisin. Järkyttävän panttivankidraaman seurauksena Konrad kadottaa otteen työstään ja muusta elämästään. Juuri tähän kohtaan iskee elämän laki kuoleman muodossa, sillä Konradin kasvattivanhemmat Herman ja Signe murhataan ja Konrad joutuu palaamaan Tomelillan pikkukaupunkiin. Tasapainottomassa tilassaan hän joutuu kohtaamaan uudelleen sen menneisyytensä, jonka on halunnut iäksi unohtaa aina velipuoli Klasia myöten. Ikävät muistot vyyhteytyvät käynnissä olevaan murhatutkimukseen ja kaiken peittää sumu, jonka alta Konrad yrittää tavoittaa olennaisen: Mitä tapahtui hänen oikealle äidilleen Agnesille? 

Tomelilla ei todellakaan ole mikään lintukoto, vaan hyvin ikävä paikkakunta täynnä sekä näkyvää että piilotettua rasismia, vaiettuja pimeän töitä ja hönkäävää julmuutta, jolla on mukasivistyneet ja hymyilevät kasvot. Murhasta syytetään aluksi kahta Kosovon albaania kunnes tutkinta saa aivan uuden suunnan.

Lönnaeus osaa kirjoittaa vetävästi ja tuo kiitettävän vähän esiin varsinaista poliisitutkintaa. Lukija pääsee etenkin Konradin ajatusten ja kokemusten kautta mukaan vuosikymmeniä vanhaan, vaiettuun rikokseen kuin myös sisälle siihen poikaan, joka Konrad muinoin oli, sillä menneisyydestä tulee Konradille raskas peili, josta heijastuvat hänen hylkäämänsä Sven, kasvattiäiti Signen kärsivät silmät kuin myös Klasin viha ja eräät punaiset, tuulessa liehuvat hiukset…

Ruotsalaiset dekkarit ovat tunnettuja laadustaan, mutta kun niitä lukee kymmeniä vuosia paljon, tulee joskus olo, että toista ei enää erota toisesta. Sitä pelkoa tuskin joutuu kohtaamaan lukija tarttuessaan Menneisyyden hintaan. Olle Lönnaeus on vahvasti omaääninen kirjailija, jolta hänen koukkuunsa joutuneet jo odottavat seuraavaa teosta.

Yhtäkkiä hän kuulee ääniä.

Joku nyyhkyttää.

Signe istuu punaisessa plyysisohvassa. Vierassohvassa. Klasin pää lepää hänen sylissään. Klas makaa sohvalla, ja hänen jalkansa roikkuvat lattiaa vasten. Aikuinen mies. Signen kasvot ovat harmaat. Hän silittää hitaasti poikansa hiuksia hellällä kädellä. Sopottaa jotakin hiljaa.

Sitten hän kavahtaa.

Yhden veitsenterävän sekunnin ajan hän tuijottaa suoraan ylös porrastasanteelle, jonne Konrad on piiloutunut.

Sitten sirpale hajoaa tuhansiksi siruiksi.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika K.

*****

Viisi parasta kotimaista 2000 -luvulta tai sitten ei

Helsingin Sanomat tiedustelee 22.5. lehdessään Mikä on 2000 -luvun paras romaani? Minulla ei ollut mitään aikomusta tähän ryhtyä, ei siis edes osallistua saatikka tuoda aihetta blogiini. Jossain vaiheessa kuitenkin tein listan Hesarille. Kolme ensimmäistä kirjaa olivat minulle kristallinkirkkaat, kahta viimeistä sain oikein miettiä, sillä ehdokkaita olisikin yllättäen ollut enemmän. Kerrankin sain aikaiseksi perusteelliset, mutta lyhyet perustelut, mutta en niitä tajunnut tallentaa, koska edelleenkään en ollut tuomassa listaa blogiini. Näissä listoissa on monia ongelmia ja sen huomaa, jos niitä alkaa ristivalottamaan. Syntyy liian monta 'miksi?' Kaiken lisäksi minua ärsytti se, että Hesari tarjosi jo tässä vaiheessa omien kriitikoidensa listaa, jolloin on aivan selvää, että moni jo vaikka mukavuudenhalusta nappaa ainakin kirjan tai kaksi ko. listalta olipa sen lukenut tai ei. Johdattelu ei ollut Hesarilta fiksua ennen kuin lukijoiden äänet on kuultu.
Tässä nyt kuitenkin minun listani:

1. Katja Kettu: Kätilö

Juureva, rohkea, omaääninen, vetävä tarina, joka ei jätä ketään kylmäksi. Tässä kirja, joka on listallani myös jos joskus listaan blogini parhaat, vaikka kirja ei kelvannut edes Finlandia-ehdokkaaksi.

2. Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Todenmakuinen, vahva ja erilainen kuvaus siirtokarjalaisuudesta. Kylmä virta kulkee sukupolvelta toiseen äidistä tyttäriin...

3. Tua Harno: Ne jotka jäävät

Kylmäävän täydellinen. Olen sanaton tämän esikoisteoksen äärellä. Vetävä juoni. Huikean kaunis kieli. Minun ehdokkaani Finlandia-voittajaksi.

4. Johan Bargum:  Syyspurjehdus

Kirkas timantti. Tiivistyksen ylistys. Kolmiodraamasta neroudella.

5. Tapani Heinonen: Reunalla

Rohkea! Tätä ei ole kirjoitettu ennen, sillä homoseksuaalisuus maalaisyhteisössä on ollut tabu. Suomalainen Sieppari ruispellossa. Tällaisen teoksen paikka ei ole katveessa!
Kympissä olisi mukana ollut jo tietenkin  Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät, olisi voinut olla vitosessakin, mutta elän jotain kapinaa niiden hyvien kirjojen puolesta, jotka jäävät suurelle yleisölle tuntemattomiksi. Myös Heidi Köngäksen Vieras mies olisi mahtunut kymppiini. Monta helmeä jää löytymättä...eli tänään siis näin.

Pisaraakaan vettä ei ole saatu noin kuukauteen ja kotiloista en jaksa enää. Kasvien päällä on niin paljon siitepölyä, että olen rikkaruohoja kitkiessäni saanut jonkun allergisen reaktion ja nyt odotan, että lääkkeet auttavat. Eilen Viherlandiassa lounaalla ystävän kanssa ja toin tullessani taas kerran Mårbackaa, vaikka se aina kasvaa minulla niin valtavan suureksi. No kasvakoon!

Kaunista keskiviikkoa!

Love
Leena Lumi

PS. Täällä Helmi-Maarian mielipide Hesarin listajutusta.
Nyt kun edelleen elelemme 2000-lukua ja on menossa lokakuu 2014, huomaan tuoda tähän juttuun lisäinfon eli Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on minusta tällä hetkellä blogiini lukemistani kirjoista ehdottomasti paras. Kuka jää yllä olevalta listalta pois? Vastaa sinä, lukijani.
Tällä hetkellä veikkaan Finlandia -ehdokkaaksi Tommi Kinnusen Nejäntienristeystä ja pari muutakin on mielessä, mutta katsotaan...ja ne pari muuta tulevat ainakin näkymään Leena Lumin vuoden 2014 parhaissa kirjoissa.



tiistai 28. toukokuuta 2013

Lisa Ballantyne: Syyllinen

Olette kuulleet syytetyn kertovan itse viehtymyksestään murhiin ja kuolemaan. Olette kuulleet asiantuntijoiden todistavan, että syytetyllä on Aspergerin kirjoon kuuluva lievä sairaus, joka altistaa hänet väkivaltaiselle käytökselle, minkä vuoksi hänen on vaikea solmia ystävyyksiä. Se ei kuitenkaan estä häntä valehtelemasta tekemisistään. Ja onhan hän valehdellut todistaessaan, ettei murhannut uhria. Olemme kuulleet uhrin naapureita, joiden lapsia syytetty kiusasi ennen kuin meni vielä pidemmälle ja murhasi raa’asti Benjamin Stokesin. Syytetty uhkaili naapureiden lapsia lasinpaloilla, hän kiusasi ja pahoinpiteli uhriaan kunnes elokuun kahdeksantena päivänä tappoi tämän. Pojat ovat poikia, mutta…(syyttäjä Jones)

Lisa Ballantynen esikokoisteos Syyllinen (The Guilty One, Minerva, suomennos Salla Korpela) raapii lukijan sielua vereslihalle, sillä mitä muuta voi tapahtua, kun kahdeksanvuotias Ben Stokes löydetään surmattuna leikkikentältä ja murhasta syytetään yksitoistavuotiasta Sebastian Crollia.  Jo lapsen ajatteleminen mahdollisena murhaajana heikottaa, mutta kun puolustusasianajaja Daniel Hunter ottaa yhdessä Irenen kanssa hoitaakseen Sebastianin puolustuksen alkaa purkautua kaikki se salattu viha, jota Daniel oli vuosikausia padonnut sisälleen. Hän samaistuu voimakkaasti Sebastianiin, tuntien kokeneensa paljon samaa isän pahoinpidellessä äitiä, äidin käyttäessä huumeita ja lopulta joutuessaan sijaiskotiin. On vain yksi ero: Danielilla ei koskaan ollut Sebastianin itsevarmuutta.

Kirja jakaantuu kahteen osaan Rikokset ja Tuomio, joista ensin mainitussa keskitytään sekä Sebastianin oletettuun rikokseen sekä siihen miltei mystiseen seikkaan, miten Danielista, nuorisorikollisesta ja sijoituslapsesta, jota kukaan ei halunnut, kukaan ei halunnut ennen Minnieä, tuli menestyvä asianajaja ja itsevarma komea mies. Tosin mies, jonka Sebastianin tapaus miltei suistaa raiteiltaan, sillä Daniel on kantanut vuosikausia vihataakkaa, josta on halunnut intohimoisesti pitää kiinni samalla kun on hylännyt hänet pelastaneen Minnien. Tuomiossa kaikki rikokset avataan ja asetetaan tuomiolle. Daniel joutuu peilaamaan omaan käytöstään puolustamansa lapsen, Sebastianin, elämän tapahtumien kautta aivan sattumoisin yhtenevistä nyansseista alkaen.

Lukijalle skotlantilaisen Ballantynen teos avaa monia polkuja, joita seuraamalla pääsee vahvan, psykologisen romaanin kipupisteisiin, tuomiopaikoille, joissa peittävät varjot menettävät mahtinsa. Kirja ei ole ollenkaan dekkari, mutta sitä lukee yhtä intensiivisesti ja henkeä pidätellen.

Mitenkään emme voi ohittaa kirjan omalaatuisinta persoonaa, irlantilaista Minnieä, joka asuu pientä maatilaansa yksin. Pitää kanoja ja vuohia, koiraa, ottaa vuosi vuoden jälkeen sijoituslapsia, mutta ryhtyy adoptioon vasta Danielin tultua hänelle. Mikä on tämän giniä päivittäin nauttivan, mutta vain kerran vuodessa itsensä suruhumalaan hukuttavan naisen historia. Mistä hän löytää voimansa vahvistaa ja antaa uskoa Danielille, josta on tullut muille hylkiö ja jonka vain Minnie näkee toisin silmin ja uskoen. Miksi Daniel hylkää pelastajansa, paljasjalkaisen, löytökoiria pelastavan, lihapiirakoita, pannukakkuja, kalaa ja perunoita tarjoavan juurevan naisen, joka ei kertaakaan kavahda häntä minkään uhan alla? Minnien joka istuu hajareisin polkien pianon pedaaleja paljailla, paksunahkaisilla jaloillaan, Irlanninmeren siniset silmät valoa ja iloa loistaen...Minnien, joka saa hänet nauramaan, kunnes…

Syyllinen on hämmästyttävä teos esikoisromaaniksi ja sen on myös maailma huomannut.  Kirjan käännösoikeudet on myyty jo yli kahteenkymmeneen maahan ja suitsutusta sataa:

Yksi parhaista esikoisromaaneista, joihin olen törmännyt. (The Daily Record)

-         Ajatuksia herättävä, rohkea ja haastava kirja, jota ei voi laskea kädestään. (Rosamund Lupton)
-          
Lisa Ballantynen esikoisromaani on samaan aikaan koskettava ja jännittävä; täynnä rikkaita yksityiskohtia mutta verhotussa yksinkertaisuudessaan kuin vertauskuva koko elämästä. (Joyce Carol Oates)
-          
Täydesti samaa mieltä edellä mainittujen kanssa ja uskon, että näin tulette tekin kokemaan, kun kirjaan tartutte ja pääsette Danielin pään sisälle:


Danielin jalkoja heikotti hänen kävellessään rinnettä alas. Hän ontui kuin olisi loukkaantunut, mutta aurinko paistoi lämpimänä ja lohdullisena hänen selkäänsä. Hän pyyhkäisi kasvonsa kuivaksi ja tiesi, että kaikki hänen kokemansa rakkaus ja lämpö olivat hänen selkänsä takana. Ja hän jätti ne taakseen.


*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirjasähkökäyrä

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Kiitos tytöt!

Eilen oli sitten tyttöjen, Bessun ja kahden serkkuni, minulle järjestämä tyttöilta. Ruokailu ja viini nautittiin Siinä Yhdessä Paikassa, joka on mielestämme Jyväskylän paras. Yllä Bessu ja minä 'ravintolamme' edessä muita odottamassa.
Kuvien ottajana R., joka saa tässä vaiheessa olla vielä mukana.
Serkkujeni saavuttua sain kuulla kauniin runon, jonka Anne-serkku oli itse kirjoittanut. Hieman kyynelehdin...Laitan runon tämän jutun loppuun, että tekin saatta siitä nauttia.
Tässä Bessu ja serkukset. Anne-serkku oli muuten tosi villillä tuulella;)
Serkuspotretti muistoksi. Vasemmalla Anne, sitten minä ja oikealla Tuire-serkku. Kuva on Sen Yhden Paikan aulasta, joka on aina sisustettu hyvin kauniisti. Jo neljännesvuosisadan olen pitänyt Ranskalaisia Korkoja suosikkipaikkanani ja tänne tulemme mm. joka elokuu viettämään Bessun synttäreitä...
Dress code oli meillä nyt aivan poikkeuksellinen eli kellään ei ollut leninkiä ja syy oli se, että halusimme ruokailun jälkeen istua viinipihalla ja vielä ovat illat viileitä. Minä kyllä riisuin näiden kuvien jälkeen Saksasta ostamani tuubin, mutta se todellakin tuli tarpeeseen myöhemmin. Söimme todella hyvin, mutta en halunnut nyt olla töissä ja ottaa ruokakuvia, joten kamera lähti R:n matkassa kotiin. Jälkiruoaksi nautimme tietenkin Romanovin mansikat! Suosikkipaikastamme jatkoimme suosikkipubiimme Hemingwayhin, jossa Komistus laulamassa livenä Billy Idolin biisejä. Sainkin sitten kuulla ihan minulle esitettynä Sweet Sixteenin Mutta sitä ennen vielä R. ja minä sekä runo, jonka Anne oli kirjoittanut meille.
Kahden kanssasi illalla
Kaarlen sillalla.
Taivas itkee kuin viimeistä päivää,
syömmeni vailla on huolen häivää.
Rakkaani ylväästi livreessä kulkee
ja kohta minut hellästi syliinsä sulkee.
Jatkamme tanssia lävitse illan
kunnes saavumme portille sillan.
Sen kello on pysähtynyt -
aikamme on siis tässä ja nyt.

Kiitos tytöt ikimuistoisesta illasta♥

Love
Leena

PS. Sain serkultani juuri kuvan Komistuksesta, joka lauloi Sweet Sixteen. Olkaa hyvä arvon naiset:
Pyysin Annea ottamaan kuvan, kun laulaja katsoo kohden, mutta ehkä se ei sitten onnistunut...
Tässä meikä yön tunteina.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Kaikki tapahtui, mitään ei tapahtunut

Tuli ilta, sinä et koskaan -
oli ylläni tähtiviitta.

Kun talooni kolkutettiin,
se oli vain sydämeni.

Se on ripustettu nyt kaikkiin pihtipieliin,
sinunkin ovesi päälle;

saniaisten keskellä sammuva tuliruusu
köynnösten ruskeudessa.

Sydänverelläni värjäsin sinulle taivaan
karhunvatukaksi.

Tuli ilta, sinä et koskaan -
...Minä seisoin kultaisin kengin.

- Else Lasker-Schüler -
suomennos Aale Tynni

*****

Kaikki tapahtui. mitään ei tapahtunut. Luin todella hyvän kirjan, mutta en saa sitä nyt kirjoitettua ulos. Maailma ei siihen kaadu. Ystäväni koira lähtee koirien taivaaseen huomenna, jolloin tyttäreni menee katsomaan sheltin pentua, josta mahdollisesti tulee Dinan sisko. Elämä on kuolemista. Elämä on syntymistä. R. keräsi eilen iltamyöhällä noin viisisataa lehtokotiloa. Vuohenputket jatkavat röyhkeää juhlaansa, mutta raukeat kärhöt lohduttavat kauneudellaan. Peruutan osan kesän menoista, sillä en jaksa olla viihdytysjoukoissa. Ehkä jopa kesä sallii minulle luolanainenaikani. Tänään saapuvat tilatut onnenpensaat. On viileää: Sytytän leivariin tulet. Katson tulta ja mietin nuotiota, jota en lähtenyt sytyttämään. En voinut, sillä on henkinen kulovaroitustila. Alan noitua kynsiäni upeiksi huomiselle. Sovitan eri asusteita ja näen miten monta minä olen. Lähden pihalle kuiskimaan magnolialleni. Hyvästelen valkovuokot seuraavaan kevääseen. Elämä on eroja ja lähtöjä. Loppuja ja uusia alkuja. Elämälle kiitos suvannoista, joissa levähtää myrskyn jälkeen. En tiedä oliko myrsky, vai untako vain tai harhaa. Hiillos hehkuu, kipunoi. Käännyn ympäri: Näen vain tähdet. Maailman hitain viini on alkanut kypsyä. Lämmittelen jälkihehkussa ja olen täydellisen vahva. Pitkä jälkimaku.

Leena Lumi

How Can We Hang On To A Dream

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Tulosvaroitus ja haastetta!

Nyt on pakko alistua välttämättömän edessä ja kertoa, että olin unohtanut, miten kiireinen toukokuu voi olla. Kaksi viikkoa poissa toukokuussa tarkoittaa, että liian iso puutarhamme on vuohenputkien vallassa ja heti kohta aloittavat voikukat. Bloggaamistahtini siis vähenee rajusti ja sama saattaa jatkua koko suven, sillä meidän kalenterissa on elokuun lopulle asti vapaana enää juhannus, jos viikonlopuista puhutaan ja sen vietämme aina kotisaarellamme. Viikot menevät puutarhassa, tulevassa remontissa, viikonlopun vieraisiin tai menoihin valmistuessa...Kaiken lisäksi iloinen perhetapatuma on tulossa, sillä Dina taitaa saada siskon! Sitä voisi luulla, että tyttären koirahankinnat eivät voi vaikuttaa meihin, mutta oi ja voi, kyllä ne voivat. Kun R. jää vapaaherraksi 7.6., me lähdemme jo seuraavana aamuna varhain pääkaupunkiin, sillä kun pentu on saapunut, emme voi viilettää nuorten kanssa Helsingin herkkumestoissa vähään aikaan. Porin seudulle myös suunnistamme ja vieraita on tulossa sekä läheltä että kauempaa. Tulevana viikonloppuna 'tytöt' vievät minut harjukaupungin yöhön, joten taitaa olla aika tälläytyä pois puutarhurilookista. Huomennna kampaaja, perjantaina laitan kynnet, vaikka onnenpensaat saapuvatkin samana päivänä ja tiedän, että en jaksa odottaa niiden istuttamista sunnuntaihin asti. Onneksi magnolia on jo kauniisti kasvamassa etupihalla...

Tyttöjen ilta ulkona - rosvoliiga, jolle yksikään isä, poika tai suurmies ei voi mitään.

- Pam Brown -
Sain Opuscololta Liebster Award -haasteen, jossa vastataan 11 kysymykseen.  Kiitos♥ Tässä minun vastaukseni:

1. Millaisia oireita lukemattomuus saa sinussa aikaan?

Levottomuutta, etenkin jos tiedossa on hyvin mieluista luettavaa.

2. Missä tilanteessa et kykene lukemaan?

Olen häiriöherkkä sekä kirjoittamisessa että lukemisessa, joten kaikki sählinki ympärillä ehkäisee molemmat toiminnot.

3. Mikä on rakkain tämänhetkinen lukupaikkasi?

Sänky. Olen myös opetellut uudelleen lukemaan ihan selälläni istuakseni vähemmän ja se sujuu muuten, mutta tiiliskiviromaanien kanssa kädet ovat lujilla;)

4.  Missä paikassa haluaisit lukea, jos saisit valita?

Merellä.

5. Mikä sana kuvaa sinua lukijana parhaiten?

Kranttu ahmatti!

6. Mikä sana kuvaa kirjahyllyäsi parhaiten?

Hallittu kaaos.

7.  Jos olisit kirja, mikä kirja olisit?

Lionel Shriverin Kaksoisvirhe

8. Jos kirjoittaisit kirjan, mikä olisi kirjan aihe?

Psykologinen avioliittoromaani ja/tai kuningatarmehiläiset.

9. Missä, mitä ja miten luit viimeksi?

Luin rahtilaivalla matkalla Saksaan Hanne-Vibeke Holstin Mitä he toisilleen tekivät about puoleen väliin ja loput Salzburgissa, jossa oli aikaa useampia päiviä. Rentona.

10. Mikä on kirjoihin tai lukemiseen liittyvä paheesi?

Tekee mieli samalla syödä jotain...hapankorppua rapistella pitkin vuodetta, tai antaa suklaan sulaa kitalaessa tai se kaikkein pahin eli jäätelöä!

11. Mistä kirjoihin tai lukemiseen liittyvästä asiasta et suostuisi luopumaan?

En ikinä luopuisi käännöskirjallisuudesta, sillä maailmankirjallisuus on minun kotimaani. Toisaalta en suostuisi myöskään luopumaan lukemisesta mistään hinnasta ja annoinkin R:lle varoituksen lukuhulluudestani ennen avioliittoa. Pakettiin minä kuuluvat aina kirjat ja koira.

Koska olen nyt superaikataulutettu, en tee uusia kysymyksiä, vaan toivon, että kuka ikinä ehtii, nappaa tämän haasteen tästä ja tekee sen Opuscolon erinomaisilla kysymyksillä. Ainakin Annika, Katja, Sonja, Katri ja....

Lähden nyt vuohenputkien kimppuun ja istuttamaan tuoksuhernettä sekä krassia. Laitan kuvia puutarhasta heti kun ehdimme niitä ottaa ja myös siitä grillikatoksestamme, jonka ennakkoluulottomasti asensimme parvekkeellemme. Kirjaakin tulee, mutta ei talvitahtiin.

Mukavaa viikon jatkoa teille kaikille!

Love
Leena Lumi

tiistai 21. toukokuuta 2013

Toukokuulta

Sinihimmeä ilta,
meren häipyvä kuvastin, -
häikäisten nousevat vaahterat
kultaisia kukkia täynnä!

Kuka maalannut lie,
kuka mestari,
tämän elävän, kukkivan toukokuun,
nämä iltojen kultaiset terälehdet,
pian varisevat,
sinihimmeää taustaa vasten
katoavaisuuden -?

- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Hanne-Vibeke Holst: Mitä he toisilleen tekivät


Nuori ohjaajalupaus oli rakentanut oopperaan aavistuksen verran mahtipontisen loppukohtauksen, jossa viimeinen, mitä näyttämöllä näkyy, on seivästetty Muhammedin pää, vierellään Jeesuksen, Buddhan ja Neptunuksen päät. Berliinin oopperan taiteellisena johtajana minä olin viime kädessä vastuussa tästä ristiriitaisia tunteita herättävästä tulkinnasta, jonka takia Saksalla saattaisi kohta olla käsissään samanlainen kriisi kuin Tanskalla Muhammed-aiheisten pilapiirrosten vuoksi. Onnistuin kuitenkin sekä torjumaan kriisin että viemään ensi-illan läpi, ja siksi olen tänään juhlakalu ja palkinnonsaaja, en virkaheitto johtaja, jolta on revitty arvomerkit. Palkinto luovutetaan juhlallisessa seremoniassa Charlottenburgin linnassa, ja tilaisuuden kunniaksi on ongelmatyttäreni Sophie suostunut tulemaan Berliiniin. (Helena)

Hanne-Vibeke Holstin teos Mitä he toisilleen tekivät (Unskyldingen, WSOY 2013, suomennos Virpi Vainikainen) on kertomus neljän sukupolven draamasta. Seuraamme tarinaa vihan kasvusta alkaen 1940 –luvulta, jolloin pappi Thorvald ja hänen vaimonsa Gerda elävät päällepäin hyvinkin rakastavaa perhe-elämää saaden identtiset kaksospojat Leon ja Leifin sekä myöhemmin vielä kuuron pikkusisaren Karenin. Toinen maailmansota vyöryy Tanskan ylitse ja natsien aloittaessa juutalaisvainot, Thorvald ei voi mitenkään olla puuttumatta asiaan, vaan he alkavat Gerdan kanssa piilottaa vainottuja pappilaansa. Tämä asia johtaa seuraamuksiin, jotka eivät ole ihan odotetut, sillä Thorvaldin luonteessa on omat piilokarikkonsa.

Aikahypyissä olemme vuoroin toisessa maailmansodassa ja toisaalla taas illassa jolloin Berliinin oopperan taiteellisen johtajan suuri juhlailta kuin huipentuu siihen sokeeraavaan hetkeen, jolloin kapinatytär Sophie saapuu äitinsä kutsumana juhlaan tanskalais-palestiinalaisen poikaystävänsä Khalil Ibrahamin kanssa. Kaikki sujuu kuitenkin hyvinkin sivistyneesti, kunnes koittaa juhlien loppu ja Khalil väittää reppunsa jääneen Helenan toimistoon. Kolmikko palaa oopperataloon ja Helenan toimistoon, jolloin Khalil yllättäen alkaa vaatia Helenaa tilille juhlitusta näytöksestä:

Oletteko te panneet Allahin lähettilään, rauha ja siunaus hänelle, pään esille näyttämöllä?

Se oli taidetta, Khalil! Oopperaa! Panimme näyttämölle myös Jeesuksen, Buddhan ja Neptunuksen päät, yritän selittää. 

Sinä olet tahrannut pyhän Koraanin, sinä ansaitset kuolla. Armollisen Jumalan nimessä. Niin kuin harhaoppinen tanskalainen piirtäjäkin. Allahu Akbar!

Tästä saa dramaattisen alkunsa tarina, jossa nuori Khalil haluaa toteuttaa sitä pyhän uskontonsa kirjaa, joka kehottaa tappamaan vääräuskoiset…ja ennen kuin yö koittaa ovat sekä Sophie että Helena sidottuja ja ajanlasku kuolemaan alkaa. Ašhadu an la ilaha illa Allah wa ašhadu anna Muhammadan rasul Allah!

Yllä olevassa on vain höyhenen hipaisu siitä, mitä kirja pitää sisällään ja paljastusta ei ollenkaan, sillä Holstin kirjan kaari on paljon, paljon moniulotteisempi ja dramaattisempi. Mitä he toisilleen tekivät on suuri kertomus neljän sukupolven naisista, jotka ovat varttuneet kuningatarmehiläisäitiensä varjoissa heikkojen isien jaksamatta puuttua asiaan. Naisista, jotka ovat olleet haluttomia saamaan lapsia ja niiden synnyttyä ovat niitä entistä haluttomampia hoitamaan. Isistä, upeiden, iäkkäiden, tähtinä säihkyvien vaimojensa puolisoista, tulee salattujen valheiden säilyttäjiä, kuin valheen lukkoja. Neljä sukupolvea naisia elää lapsuutensa valheiden syövyttäessä tärkeät kehitysvuodet kuin myös myöhemmät lähestymisyritykset. Äidittömissä tytöissä kasvaa niin suuri rakkauden nälkä, että jotain aivan odottamatonta on pakko tapahtua ja mitenkään syyttömiä tapahtumien sakeaan valhesumuun eivät ole kaksoset Leif ja Leo. He ovat kuin primus motor, vaikka eivät ehkä sitä alun perin ollenkaan niin tarkoittaneet. Sukupolvien äidittömyys kasvattaa paitsi rakkauden nälkää, myös suurta vihaa ja etenkin kysymyksiä:

Olinko minä samanlainen kuin äiti? Olisinko geenien vietävissä?

Mitä he toisilleen tekivät julkaistiin New Yorkin kaksoistorni-iskun 10-vuotismuistopäivänä ja miten upeasti kirja tekeekään kunniaa tuolle surun mustalle päivälle! Olemme eri aikatasoissa, mutta samaa sukua, vaan eri maata. Olemme montaa kansallisuutta ja myös sellaista, mitä emme osanneet odottaakaan. Kohtaamme rohkeita naisia, jotka tekevät kyseenalaisia ratkaisuja muutenkin kuin pitämällä omat tyttärensä itsestä etäällä, sillä eihän mikään saa himmentää auringon valoa: Kuningatarmehiläiset ovat oma rotunsa! Erotikkaa näyttelee suurta osaa, mutta vieläkin enemmän se, että nämä vahvat, menestyneet naiset ovat jääneet paitsi äidinrakkautta, silloin kun he olisivat sitä kipeimmin tarvinneet. Jollakin mielettömällä tavalla juuri tämä kirja, Mitä he toisilleen tekivät, on kuin hengittäisi samaa menetyksen ilmaa, mitä on Tua Harnon teoksessa Ne jotka jäävät. Kumpikin kirja käsittelee sukupolvien ketjussa peilaten valheita, petoksia, jättämisiä, lähtemisiä ja jäämisiä. Siinä missä Harnolla miehet ovat ’pelimiehiä’, Holstilla naiset ovat kuningatarmehiläisiä ja molemmista tyyleistä syntyy raskas, tulevia polvia vammauttava taakka.

Äitini oli minulle ratkaisematon arvoitus. Hänestä erotessani olin aina lannistunut ja ymmälläni, sillä en tajunnut, kuinka yksikään äiti saattoi olla niin välinpitämätön omia jälkeläisiään kohtaan. Niin tympeä! Oliko hän mustasukkainen kun minä olin mennyt menestymään hänen maailmassaan? Miksei hän ollut ylpeä siitä että hänen tyttäressään oli versonut samanlainen rakkaus oopperaa kohtaan, hänen istuttamastaan siemenestä? Hänen ansiostaanhan La Callasin levyt olivat soineet meillä kotona yhtenään…

Olimme tavattoman nuoria…Ilmeisesti nuoruuden huuma tarttui äitiinkin, kai hän tunsi tai toivoi itsensä  yhtä nuoreksi…Hän joi, poltti ja tanssi ja puhui pojat pyörryksiin yhden toisensa jälkeen. Sitten hän havaitsi Paolon, jonka…


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kaisa Reetta T.  Kirjakaapin kummitus Karoliina Norkku Krista  Annami ja Annika K

lauantai 11. toukokuuta 2013

Kevätmatka Saksan kautta Itävaltaan ja takaisin



Mihin sitä koira karvoistaan pääsisi eli otan teidät nyt mukaan matkalle niin, että laitan tänne välillä kuvia paljon ja tekstiä vähän.  Tämä matkastoori siis jatkuu. Kun se katkeaa ensimmäisen kerran, olen silloin Salzburgin kaduilla, mutta palaan asiaan vielä tänään. Taustaa sen verran, että näitä automatkoja Keski-Eurooppaan olemme tehneet tosi paljon, mutta tämä on vasta kolmas kerta meillä kahdestaan, ilman lapsia. Aloituskuvaksi valitsin erään paikan heti melkein Rostockin jälkeen, mutta tämän kauniin kuvan jälkeen lähdemme matkan alkuun.

Lähdimme Vuosaaren satamasta la 4.5.2013 ja tässä odottelemme rahtilaivaan pääsyä.

Tässä jo Itämeren tuulista nauttimassa ennen illallista.

Kamraattini, 'kippari', elementissään...


Kuten huomaatte, olen vihdoinkin löytänyt pinkit farkut;)...ja tennarit.

Löysimme tuuliselta kannelta myös suojaisan paikan, jossa istuimme mukavasti relaten. Laivan porukka oli täydellistä niin henkilökunta kuin matkaseura. Valitsimme laivan, jossa ei tarvinnut jonottaa, vaan aluksella oli vain 35 asiakashyttiä. Jostain syystä hyttiimme ilmestyi myös kuohuvaa jäissä...



Open Road eli maamatka on alkanut. Ajoimme vain pikkuteitä, jonka vuoksi koimme niin paljon enemmän. Kaukana takana ovat moottoritiematkat, jolloin oli enimmäkseen kova kiire paikasta toiseen. Saksan teitä kelpaa ajella ja maisemat ovat aina kauniit. Ihan ensimmäisen tunnin aikana näin tämän tien varrella metsän reunassa kaurisemon syöttämässä vasaansa...

Olen tähän mennessä kokenut matkalla sekä onnenpensas- että magnoliaherätyksen. Perästä kuuluu: Olen jo meilannut tutulle kauppapuutarhurilleni.

Tässä siis sama paikka kuin jutun tunnarikuvassa. Tänne palaamme...



Potsdam oli oma hieman erikoinen lukunsa. Ensinnäkin olimme yllättäen helleaallon kourissa, joten heti kun olimme nauttineet tortelliineja paprikatomaattikastikkeessa, olimme pikana etsimässä viileämpiä vaatteita kaupoista. Minä löysin heti kevyttä ylle ja samalla uuden suosikkivärin, joka sopii minulle kuin nakutettu eli korallinpunaisen.


Korallinpunainen viileä pusero ylläni ja jäätelöä jälkkäriksi syötyämme jatkoimme kaupungin ihmettelyä ja ihmettelyä riittikin, sillä R. oli tehnyt kaikki muut hotellivarauksaet paitsi minä järjestin Salzburgin majoituksemme. Sain huomata, että kaunis hotellimme oli kaukana kaikesta. R. perusteli ratkaisun oikein eli tärkeintä on, että  hotelli on 'ruhig'. Well...taxit kulkivat ja saimme puheliailta kuskeilta kiinnostavaa opastusta pitkien välimatkojen kaupungista. Siis liikekeskus oli omassa paikassaan, vanha kaupunki toisessa ja meidän hotellimme rauhallisen puiston laidalla.


Hotellissa oli kuin kuninkaallista tyyliä, superleveä vuode, jättimäinen huone etc. Ja kaikki just niin siistiä kuin Saksassa vain voi olla. Ja runsaat, herkulliset aamiaiset, joilla aikuinen jaksaa vaikka iltaan asti, jos välillä tankkaa vaikka teetä ja jotain konditorian upeutta.

Päätimme käydä pikaisesti Meissenissa nauttimassa jotain ja niinpä söimmekin elämämme parhaan 'Kuchenin', joka oli mandrariinirahkakakkua...ehkä 'torte', en ole enää varma, mutta luomus suli suuhun.


Tässä vain murto-osa cafen tarjoomuksista. Ylittämätön herkku sai meidät jäämään tunneiksi Meisseniin, joka oli sitten tietysti pois seuraavalta kohteelta eli Dresdeniltä.


Dresdenissä kaikki meni toisin  kuin oli ajateltu...varmaan kaikki johtui rankkasateesta, joka oli niin kovaa, että oli kuin rakeita olisi satanut. Ajaessamme matkan tähän asti ikimuistoisimpaan, pieneen hotelliimme, ehdimme kuitenkin tajuta, miten paljon kaunista rakennuskantaa on kaupungissa, joka sodan aikana pommitettiin maantasalle.

Rankkasadetta uhmaten lähdimme etsimään ruokapaikkaa ja samalla kuvasin rodoja ja myös jo kukkivia syreeneitä.


Välillä sade lakkasi ja sitten taas alkoi, mutta ei se oikeastaan paljon häirinnyt. Etsiskelimme siis jossain ei niin keskustassa jotain italialaista ruokapaikkaa, kunnes löysimme kreikkalaisen ja sehän sopi meille todella hyvin. Aivan yllättäen olimme ystävällisen kreikkalaisen perheen huomassa, jossa pieni koiruus kävi välillä tervehtimässä, ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon, kreikkalainen musiikki soi ja ennen kuin puoliyö koitti tanssimme zorbasta. Saimme kuulla perheen kotipaikasta Kreikassa, joka on turistivapaa, vaihdoimme yhteystietoja ja lähdimme yhtä kokemusta rikkaampana nauttimaan hotellimme hyvistä vuoteista.


Dresdenin hotellimme aamiaistarjoilu oli näytös, joka olisi pitänyt filmata. Neljä aamiaspöytien täyttäjää kuin tanssivat täyttäessään aamiaisbuffetin pöytiä, yksi veisteli parmankinkkua, yksi tanssahteli katsoen, että kaikki hedelmät olivat kuvioleikattuja ja hetkeksikään ei kadonnut hymy eikä mikään ruoka loppunut kesken. Erästä kaupan tuotetta jään aina Saksasta kaipaamaan ja se on kirsikkajogurtti. Saimme sitä jokaisella aamiaisella Saksassa, mutta täällä Itävallassa, olen noutanut sitä kaupasta muutaman purkin joka päivä. Tietysti voisin tehdä omista kirsikoista hilloa, jonka sitten sekoittaisin...

Altenbergissä kuulin kohisevan veden juoksun ja oli ihan pakko pysähtyä. Kuva ei tee oikeutta virralle. Jäimme kuitenkin tämän äärelle viihtymään hetkeksi.


Kuohujen äärellä oli perinteinen Gasthaus, mutta siihen oli tehty viehättävä talvipuutarha, jossa jättimäiset pelakuut kukkivat kattoa hipoen.

Lienee nyt selviö, että näitä ei leikata keväällä matalaksi eli toimitaan kuten mammani eli riivitään vain ränsistyneet pois.

Me päätimme sisätilojen viihtyisyydestä huolimatta nauttia matkamme ensimmäiset Apfelstrudelit kosken kohinoiden äärellä eli ulkona.

Tässä onkin sitten matkamme tähän asti makoisin Apfelstrudel. Jokaisen herkkuhetken äärellä muistelemme tätä annosta, mutta himoittavan herkullisia ovat kaikki olleet.

Minulta ei siis tule kaikkiin paikkoihin nimiä, mutta tässä automatkalaisille vinkki, jossa voi myös majoittua, nauttia hyvästä ruoasta, kukista ja kosken kohinasta.


Matka jatkui Tsekin läpi ihastuttavia serpentiiniteitä ajellen. Tässä pysähdyimme kuvaamaan kirkkoa ja kuvatessa takanani oli joukko poliisiviranomaisia, mutta tuskin minun takiani.

Jätimme taaksemme kauniin, kohentuvan maan, jonka luonto ja ihastuttavat serpentiinitiet toivat meille mieleen Sveitsin. Tosin otantamme oli vain muutamia tunteja, mutta silti.

Rappioromantiikka pysäytti meidät heti Saksan puolella Waidhausiin, jossa päätimme vähän jaloitella...

Kohtasimme onnenpensaita ja...


tietysti puutarhatonttuja. Hiukan hiukoi, joten päätimme poiketa likeiseen Gasthofiin haukkaamaan jotain ihan pientä. R. tilasi Bratwurstia kera Sauerkrautin ja olutta...



ja minä tilasin pienen salaatin kera viileän valkoviinin.



R. oli niin onnessaan Sauerkrautista, että;)



Laulavien vesilintukoirien koulutuksestakin saimme lukea ruokaa sulatellessa.


Ja autolle kävellessä piti taas ihmetellä, miten suuriksi onnenpensaat voivatkaan kasvaa. Näimme niitä matkalla myös rungollisina puina.


Seuraava pysähdys olikin sitten jo Amberg, jossa hotellimme sijaitsi melkein kiinni vanhassa kaupungissa.

Vanhan kaupungin suojamuurit ja sitten...

mennään sisälle...

näkemään paljon vanhaa, mutta myös kokemaan vilkasta yöelämää. Huomaatte kun pimeä putoaa...


Näin maisemoidaan taloja.

Ambergin torialuetta, mutta nyt jo illan saapuessa.

Kaunista arkkitehtuuria ja...



kaikki harmoniassa toisiinsa. Tässä yksi matkan yllätyskohde enkä ollut tätä ennen edes kuullut koko kaupungista enkä voinut tietää, että palaisimme tänne syysmatkalla 2015.



Ambergissa löysimme aivan mahtavan italialaisen ravintolan, jossa nautimme parsaa ja paistettua lohta kera viileän valkoviinin.



Tässä kuvassa, ehkä Saksan pikku Venetsiassa, mukavasti kohtaavat mennyt ja nykyisyys: Vanha silta ja sen kivikaiteet, aivan uskomaton kirjastomainos ja tuon ikkunaulokkeen alla kujersivat kyyhkyset.

Kyllä näitä kelpasi ihastella! Kuvasin kaikki kirjastokuvaikkunat, mutta eihän nyt liikaa kerralla;) Hauskaa, että yhdessä ikkunassa kurkkivat Viiru ja Pesonen, mutta jätimme kuvauksen liian myöhään, joten sinne he nyt jäivät.


Ja siellä me sitten rauhassa pikkuteitä käröttelimme Baijerin maisemissa. Muistelimme omaa mietelausettamme, että 'Baijerissa on kiva vähän eksyä'. No eihän nyt mitään sellaista, sillä pysähdyimme Traitschingissä, jossa päätimme nauttia kunnon parsalounaan. Löysimme Gasthofin, jossa nahkashortsiset tytöt ja naiset tarjoilivat. Salaatti, parsa ja valkkari olivat edessämme nopeasti. Tunnelma oli 'echt' baijerilainen ja paikka niin täynnä, että sitä alkoi uskoa etiäisiin. Piti kuvata annokset, mutta muistimme kameran vasta kun olimme jo syöneet.

 Lounaamme aikana oli parkkipaikalle automme ympärille ilmestynyt joku traktorifiesta, jossa oli kuin kilpailumeininkiä ja...

tämä herra tässä, poloinen yksinään, esitti minulle tarjouksen, että hyppään kyytiin, niin voitamme koko kisan! Oijoi, minä nopeasti parantuneella saksallani sain kiitettyä kunniasta ja kerrottua, että oma 'traktorimieheni' jo odottaa sussuaan. Kuka vielä sanoo, että maalla on tylsää;)

Seuraava pysäkki juuri ennen Salzburgia oli tietysti omistettu teelle ja struudelille.

Ja näitä kaloreita en aio katua!

'Kotihotellimme' odotti meitä turvallisen kutsuvana vuorten juurella, vain viiden minuutin kävelymatkan päässä Salzburgin keskustasta. Aloimme asettua ja puhua huoneestamme kotina. Jos sinäkin haluat asua Salzburgissa vuorten juurella, mutta lähellä kaupunkia, osoite on: Hotel Drei Kreuz, Vogelweiderstrasse 9, Salzburg, email: info@hoteldreikreuz.at

R:llä oli matkalukemisena Harnoa ja minä en paljasta omaa kirjaani...vielä.

Salzburg otti meidät vastaan helteisenä, mutta sitten yllättäen sää kääntyi romanttiseksi ja olimme kuin Cherbourgin sateenvarjoissa tms. Ilta kuitenkin oli ensin tällaista

eli erästä lapsettaa. Ja sitten...

oli teatterillisen kaunista.


Iltaa kohti vanha kaupunki alkoi houkuttaa, mutta tyydyimme ensimmäisenä iltana vain katselemaan sinne valuvia turistivirtoja ja pidimme muuta Salzburgia näin alkuun ihan riittävänä ja olihan meillä kohde.


Ennen kuin lähdemme hyvin vanhaan kellariravintolaan, ihailemme vielä kukkivia kastanjoita, joita kaupunki oli tulvillaan sekä valkoisena että punaisena. Ja nyt erääseen ravintolaan, jossa...


minutkin nähdään oluen äärellä. Koska en tiedä mitään olutmerkeistä, pyydän 'Blondbeeren'. Tämän paikan lisäksi nautin olutta vain Savonlinnassa muikkujen kanssa.


R. nauttii jotain ihan muuta raskaasta tuopista, vaikka on viinityyppiä kuten minäkin. Tämä paikka on ravintolan ulkopiha, jonka keskellä kasvaa mahtava kastanja.

Seinillä romanttiset valot ja kasveja. Paikka on aina ihan täynnä ja täällä tutustumme joka kerta paikallisiin tai sitten saksalaisiin turisteihin. Meininki on siis rento, mutta keittiö on vahva ja lihaisa:


Salaattia, röstiä, grillitomaatti ja valtava häränpihvi. Lasissa on punaviiniä, vaikka takana oleva kynttilätuikku saa sen näyttämään ainakin minulle siniseltä. Täällä on oltu jo kahtena iltana, mutta vain toisena söimme ja samalla saimme vinkkejä huomista alppimatkaa varten ystävälliseltä saksalaispariskunnalta.

Ja tässä jälleen jokailtapäiväinen juttumme Salzburgin keskustan cafesta, johon saimme vinkin ystävälliseltä myyjältä vastapäisestä liikkeestä: R. osti itselleen kauniin, kesäisen pellavatakin.


Miehestä pellavatakissa ei ole vielä kuvia, joten saatte tyytyä uuteen laukkuuni, jonka löysin Salamander-liikkeestä. Aikuisten oikeasti tarvitsin kassin ja iltalaukkujen välimuotoa, joka on myös sen verran napakka, että pysyy pystyssä. Värit eivät oikein näy ainakaan mun putkella, mutta ne ovat eräs luonnonvalkoinen (olisiko Edelweiss...), hento vaaleanpunainen ja tietty suosikkiruskeani.

Tässä kävelytän laukkuani vanhassa kaupungissa tänään matkalla kohti erästä italialaisravintolaa.



Vanha kaupunki oli tänään lumoava, sillä poissa olivat turistiruuhkat ja sai kävellä rauhassa koko ajan väistelemättä. Romanttisessä tihkussa kaikki näyttivät oloonsa tyytyväisiltä ja kulkivat ryntäilemättä ja kuin nautiskellen. Mikä sen parempaa ja enemmän Salzburgin henkeen sopivaa. Jatkuu...


Tämän talon näimme sunnuntaina kun ajelimme kohti Kitzpühelia ja otin aika monta kuvaa:

Kuka tietää, mikä on tämä hurmaava lilakukkainen kasvi, joka kiipesi pitkin talon seiniä?

Tässä kohtaa meinasin jäädä auton alle, mutta mitäpä kukkahullu itselleen voi. Halusin kuvata kadun reunasta, mutta innoissani olin siirtynyt ajotielle...Kaikki rakennukset ovat kasvien 'sitomina' yhtä ja samaa suloisuutta.


Tässä rakennuksen korkeaa päätyä. Huomatkaa kasvien määrä. Suomessahan melkein pelätään jos kasvi hipaisee seinää, mutta minä ainakin haluan kotimme köynnöshortensioiden syleilemäksi.


Tämä kuva näyttää rakennuksen eri osia, ehkä ne ovat eri rakennuksia, mutta kasvit liittävät ne kauniisti samaksi ja yhdeksi. Mietin tuota kukkivaa köynnöstä, jota ensin luulin nuokkusyreeniksi, mutta lähempi tarkastelu eli pysähtyminen paljasti sen köynnökseksi...siis visteria.


Kitzpüheliin oli nyt melkein jo mentävä ja tarkoituksemme olikin sieltä ajaa alpeille, joiden korkeus täällä tosin vain noin 1600 metriä, mutta...Tämä paikka toi minulle mieleen Luzernin, sillä niin paljon oli 'turistikitschiä', mutta pitäähän olla monenlaista monenlaiseen makuun. Kaikki oli niin ylettömän somaa, että


todella vaikea uskoa, mikä on tämän suloisen mökin todellinen käyttötarkoitus: Arvatkaa;)


Tämän kastanjan äärellä kerron, että en saa R:n koneesta kaikkia oikeita kirjainmerkkejä, joten korjaan tekstin kotona. Huomatkaa kuvassa talojen takana pilkottavat alpit, jonne meidänkin piti, mutta...

kävimme tutustumassa alppitiedotukseen, joka on ihan ajantasainen ja luvassa oli vettä, sumua ja lumisadetta, joten ainakaan kuvista ei olisi tullut mitään. Kello oli myös yllättäen jo myöhä iltapäivä, joten emme halunneet menettää viimeistä iltaamme Salzburgissa hyvän ruoan ja viinin äärellä. Kuvasin nämä sitten matkan varrelta sielu riipien, sillä onko mitään kuin ovat alpit ja...meri.

Onneksi kahden vuoden päästä on luvassa eräs merkkipaalu, jota sitten voimme lähteä juhlistamaan vaikka Sveitsin alpeille hotelliin, joka on kahden kilometrin korkeudessa ja siitä voi hyvin vielä kävellä kilometrin ylöspäin.


Nyt matka jatkuu ja seuraavan yön asumme Nürnbergin vanhassa kaupungissa.  Sinnehän ei saa autoa viedä, joten sen jätämme kaupungin ulkopuolelle ja nautimme sataa sekä kaikesta vanhasta että kulinaarisista elämyksistä. Matkoilla minua kiinnostavat vanhat rakennukset, hyvä ruoka, kirjakaupat, maisemat kasveineen, siisteys, kaiken toimivuus ja ystävällinen ilmapiiri, joka on Keski-Euroopassa kuin itsestäänselvyys. Jos menen museoon, se on taidemuseo. Kaiken ykkönen on kuitenkin matkaseura, joka minulla on super!


Tässä vielä aamulla Salzburgin kadulla R. esittelemässä kaupungista ostamaansa pellavatakkia. Mukana on toinenkin, vanhempi, mutta se on valkoinen ja en pysty pidättäytymään kertomasta pientä tarinaa R:n valkoisesta pellavatakista. Tuire-serkku todistaa, että tapaus on totta;) Söimme ensin Saimaan rannalla muikut vuonna kirves ja kivi ja sitten lähdimme yhdessä katselemaan vaatteita. R. löysi  luonnonvalkoisen pellavatakin ja puki tietty sen illalla oopperaan. Yöllä menimme serkkuni ja hänen miehensä kanssa Savonlinnan Casinolle syömään hyvin. R. nautti jotain lihaa, jossa oli punaviinikastiketta ja sitten...Onneksi tarjoilija oli ajantasalla vissyineen, mutta olemme todenneet myöhemmin, että vaatteen uittaminen valkkarissa punaviinisotkun jälkeen on takuuvarma puhdistus. 


Haikein mielin hyvästelimme Salzburgin. Jäimme aamulla norkoilemaan tähän meille outoon kaupunginosaan kuin vielä riippuen kiinni menneissä päivissä ja edellisen illan tunnelmissa...sekä 'meidän Salzburgissamme', joka oli vielä niin liki, tavoitettavissa. Mutta  taival kutsui ja illalla piti olla jo Nürnbergissä, joten eikun pikkuteiden serpentiineille vain. Moottoritietä olisimme kulkeneet nopeammin, mutta kun halusimme toisin. Pysähdyimme jo puoliltapäivin teelle ja juustokakulle paikassa, jonka nimeä emme muista. Sitten ajelimme navigaattorin sekä mielen ohjaamina, kunnes tuli nälkä ja ajoimme moneen kylään, mutta kaikissa Ruhetag! Mikä ihme meidät nyt pelastaisi, kun mukana ei ollut edes hedelmiä, eikä missään näkynyt toripöytiä tms. Ja sitten minä näin erään ruotsalaisen kyltin ja se oli takuupelastus, mutta ei ihan puhdasoppista Saksan matkaa siis:


Kuvassa minä syömässä elämäni ensimmäisiä IKEA-lihapulliani. Olen aina ennen nauttinut jotain muuta IKEAssa mutta tämä kuului just tähän hetkeen ja pudotti kuin vähän maanpinnalle.

Köttbullar oli ihan hyvää, mutta jos nainen on IKEAssa, niin toki hän kiertää koko kierroksen ja

löytää vaikka kassillisen kesäkivaa terassille. Voihan Regensburgin IKEA!


Sitten olikin vuorossa Nürnberg, jossa minä en ole ollut aikaisemmin, R. työmatkalla kylläkin. Nürnbergissä väitetään olevan Euroopan kaunein joulutori, mutta ainakaan toukokuinen Nürnberg ei minua sytyttänyt. Asuimme vanhassa kaupungissa ja olen kiinnostunut kaikesta vanhasta, mutta niin vain kävi, että tämä kaupunki ei ole minun juttuni.

Ei sanonut klick, mutta jos olisin jotain tajunnut pettymykseltäni, olisin kuvannut teille mahtavan runsaan ja kukkivan torin...

josta ostimme kaksi litraa vadelmia ja litran aprikooseja: Hinta 45 euroa! Peruutimme aprikoosit ja otimme sitten vain vadelmat eli kuvassa näkyvissä litra vadelmia, puolet ostamistamme, ja toinen Ikean pikkusalaattikulhoista, joita olisin saanut neljä vadelmien hinnalla! Muuten Saksan hintataso on monessa kohdillaan, paitsi enää emme hyödy vaate- ja kenkäostoksissa rahallisesti, mutta kylläkin elintarvikkeissa ja mm. ravintoloissa syömisessä. Pinkit tennarini maksoivat Salzburgissa 30 euroa enemmän kuin maksoin aivan samoista Suomessa. Toki turistikaupungeissa on turistilisänsä, mutta...

Jollekin muulle Nürnberg voi olla the juttu, mutta ei meille.

Varhainen kana jyvän löytää, tuli mieleen tämän ihastuttavan Gasthausin sisääntulossa. Nyt tekeekin mieli sanoa sananen rahasta, vaikka sitä ei kuuluisi matkalla joutua miettimään - minun mielestäni. Lyhyesti blondimatikalla: Saimme neljä yötä ja viisi päivää Salzburgissa 361 eurolla, koska olimme kerrankin varhaisia kanasia ja teimme hotellivarauksemme jo runsas pari kuukautta sitten. Laskin nyt tilattuna saman ajan samassa hotellissa ja sain erotuksen, jolla olen hankkinut kolme puseroa, laukun, Ikean ostokset, tuliaisia nuorillemme etc. Voitto on siis hyvin sijoitettu!

Suloinen Gasthaus oli vain välipysähdys, jossa lankesin ihailemaan jopa puuta kaloineen. Mutta kun se kaikki sopi niin kokonaisuuteen.


Tämän kuvan jälkeen ajoimme mitä hurmaavinta maisemaa ja yllättäen halusimme kiihkeästi käväistä kaupungissa, jossa R. täytti 40 vuotta, jossa lapset olivat mukana ja josta minä muistin vain...

kaduilla vaeltavat juhlavieraat, hotellin joka oli makuumme liian iso (muualla ei ollut enää tilaa), sen, että silitin kaiken aikaa hotellin pyykkituvassa (olen lopettanut silittämisen,vaikka olenkin samaa mieltä kuin Elizabeth Rehn, että siinä ajatus kulkee) ja pullon aika hintavaa kuohuvaa, jolla halusin yllättää R:n ja jonka talo sitten tarjosikin meille!

Olemme kuuluisassa kylpyläkaupungissa Bad Kissingenissä, jonka näin kuin ensi kertaa. Nämä kuvat eivät kerro kapungista yhtikäs mitään, sillä olin ihan high ja hiukan myös valittelin, että emme tulleetkin tänne Nürnbergin sijaan... 


Tämän talon juurella seisoessa soi koko ajan upea klassinen musiikki, joka kuului kävelykadun eri suuntiin. Heti ensimmäisestä liikkeestä, johon astuin sisään löysin kaipaamani neuleen, jota Nürnbergissä etsin jopa isosta (lue:masentavasta) tavaratalosta. Löysimme nopeasti pienet kujat, tapasimme ihmisiä, joiden kanssa  vaihdettiin tunnelmakuulumisia, tajusimme, että tänne palaamme. Ja sehän on takuujuttu, sillä oma 'toinen kotimme' sijaitsee tästä sopivan ajomatkan päässä.

Matkalla 'perille' kuvasin kadulta erään talon kukkia...

Olemme siis matkalla kohti Göttingeniä ja voin vakuuttaa, että yksi Saksan kauneimmista ajoreiteistä kulkee Bad Kissingenistä Göttingeniin, mutta muitakin lumoavia reittejä on, kunhan vain muistaa pysyä poissa moottoritieltä.

Panoraamamaisemia en ajaessa saanut kuvattua, emmekä pysähtyneet tällä reitillä kuin tähän pieneen kylään, jossa edellä mainittu piha ja nämä kukkivat pikkupuut.

Koko Saksa kukkii nyt kuin morsian ja kaikkialla on hoidettua ja siistiä.

Vietimme yön Göttingenin ulkopuolella metsän keskellä, paikassa jossa olemme kaikki Keski-Euroopan matkamme olleet mennessä tai palatessa. Nyt ensimmäistä kertaa ilman lapsia.

Salainen Paikkamme on country&cosy ja jokainen huone on erilainen, mutta maalaishenkinen. Tilaa on riittävästi ja täällä voi nukahtaa ja herätä kosken kohinaan.

Ah, vihdoinkin istuimme 'omassa ravintolassamme'. Söimme superhyvin pitkän matkan jälkeen ja siis ruoka Saksassa on melkein aina hyvää ja sitä on todella paljon;) En aikonut ensin laittaa tätä kuvaa, mutta R. halusi.

En totisesti syönyt tätä kaikkea yksin!

Elämän tähtihetkille!

Tässä salainen paikkamme metsän puolelta kuvattuna aamuvarhain. Huoneemme sijaitsee juuri kukkivan puun takana ja 

ikkunastamme näkyy tämä virta vesilintuineen sekä

edellä mainittu puu kukkamerineen. Seuraavaksi kerron Cellestä, josta löysimme unelmahotellin ja annan jutussa osoitteen teillekin, että löydätte Cellen ehkä romanttisimman hotellin. Bis Morgen!

Kun saavuimme Cellen rauhallisemmalle kadulle ja näin nämä hirvet, ajattelin R:n halunneen yllättää minut erikoisella huumorillaan, mutta minua ei naurattanut yhtään;) Hassut hirvet kuitenkin kätkevät taakseen takuulla Cellen viehättävimmän hotellin puutarhoineen ja kulinaarisine yllätyksineen eli olemme Sfifferkrug -hotellissa. Osoite: Speichestrasse 9, Celle. Email: Schifferkrug@aol.com  (Hinta kahden hengen huoneessa 90 euroa per yö.)


Hotellin oven avattua näkee upeita käytäviä ja vasemmalla uskomattoman kauniin ravintolan, ehkä ihan ensiksi kuitenkin katseen vangitsee tämä luminen kuva, joka on kuin tavaramerkki hotellin romanttisuudesta.

Tässä hotellihuoneemme, josta aukeaa näkymä Fraun puutarhaan, joka tietysti on myös asiakkkaiden käytössä. Oven vieressä on myös pieni pöytä kahdella tuolilla, jossa nautimme viime yönä mustarastaan laulusta viinilasin äärellä.


Puutarhassa huomion vie ensimmäiseksi Fraun suloinen Puutarhan Valtiatar, Flora,joka mennen tullen pussasi ilokseni.


Jos oikein ymmärsin Frau on kuuluisa sekä erinomaisena kokkina että puutarhurina. Minä lisään päälle,. että hän on stylisti vimpan päälle ja myös huumorintajuinen ja hyvin hauska.

Tässä eräs puutarhan asetelmista.

Tässä tärkein, Flora!

Hortensioita ja ruusuja.

Ruokalista, jota vilkuilimme jo ennen kaupungille lähtöä.

Tässä eräs asiakas jo tutkii illan mahdollisuuksia, mutta rouvansa vaatii ensin päästä kaupungille Apfelstrudelille.

Valkoiset kallat kukkivat niin puutarhassa kuin sisällä ja myös maalauksissa. Tänne Anne-serkkuni, joka on hulluna kalloihin vielä matkustaa;)

Fraun puutarhatyöstä kertovat jalkineet...


Hän päästi meidät kaupungille, mutta olisi mieluummin toivonut lisää rapsutuksia.

Visteriat kukkivat täälläkin.

Cellen vanha kaupunki on täynnään tällaisia taloja, elävä musiikki soi, torikahviloissa istuvat ihmiset nauttimassa herkuista ja tunnelmasta, kaupat ovat houkuttavia ja vihdoinkin: Todella edullista! Celle on selvästi aina visiitin väärtti!

Eräs ystäväni tulee syksyllä isoäidiksi ja tämä vaaleanpunainen vauvan t-paita oli ihan must. R. osti pinkin paidan 24 eurolla ja minä pari tuubia kympillä. Otin kaupungista valtavasti kuvia, mutta niitä tulisi aivan liikaa, joten keskitymme hotelliin.

Tässä illan pöytämme.

Mitäs tähän on sanomista, muuta kuin: Guten Appetit!

Parsa maistui vieläkin...

Huomatkaa rough kiviseinä.

Tämän viehättävän rouvan sain kuvata kauniin maalauksen alla. Yhteinen kielemme oli englanti ja hän puhui sitä niin brittiläisesti, että oli vaikea uskoa häntä amerikkalaiseksi. Lady kuin Helen Mirren matkustamassa yksin pitkin Eurooppaa. Puhuimme myös saksaa, joten: Vielen danke und gute Reise♥


Nyt jätämme hyvästit, sillä matkan loppu on tiukin. Ajamme nyt Rostockiin ja nukumme hotellissa muutaman tunnin, sillä satamassa pitää olla jo klo 3 yöllä...

Kiitos teille matkaseurasta ja tavataan, kun olen kotiutunut♥

matkaterveisin
Leena Lumi&co