torstai 5. syyskuuta 2013

Kjell Westö: Kangastus 38

Thunen mielestä Jary näytti vanhalta harmaahaikaralta, pelottavan alistuneelta olennolta, joka ei vähääkään muistuttanut sitä nuorta miestä, joka kymmenen vuotta sitten oli ollut kaupungin suuria boheemeja, ihailtu ja rakastettu mutta myös monien inhoama, niin pinnistetyn puhelias että hän usein vei enemmän tilaa kuin ympäristö jaksoi sietää. Ja ehkä myös enemmän tilaa kuin hän itse jaksoi sietää? Siksikö polku oli johtanut tänne Kuparipuron sairaalan auringossa kylpevään käytävään, senkö takia Jary oli muuttunut kultalinnusta siipirikoksi vain kymmenessä vuodessa?

Kjell Westön Kangastus 38 (Hägring 38, Otava 2013, suomennos Liisa Ryömä) kertoo sekä kultalintuina itseään pitävistä parrasvaloissa loistavista kuin siipirikoista vaiettujen salaisuuksien varjoissa. On vuosi 1938, jolloin Neuvostoliitossa Isä Aurinkoinen, Saksassa Hitler ja Italiassa Mussolini alkoivat loistaa pimeän 'valona', historian synkkänä lukuna, ulottaen lonkeronsa pikkuiseen Suomeenkin. Maa on tuskin selvinnyt vuoden 1918 sisällissodasta – voiko veljessodasta ikinä selvitä? – ja asianajaja Carl Thune istuu toimistossaan sanellen asiakirjaa rouva Wiikille, joka on aina yhtä hillityn asiallinen ja tyylikäs. Thunella on menossa oma avioeroprosessi ja epämääräinen tyytymättömyyden ja levottomuuden tunne valtaa usein hänen mielensä. Edes keskiviikkokerho ei voi häntä enää piristää, pikemmin tuntuu, että ikiaikainen kaveriporukka on kuin kaikki maailman ristiriidat pienoiskoossa. Niin Suomeen kuin keskiviikkokerhoonkin tuntuu levinneen näkymätön jakolinja, jossa toiset kiittelevät Hitlerin saavutuksia ja toiset kauhistellen ja epäuskoisina katsovat, miten sokeita jotkut voivat olla. Carl Thune tietää tasan tarkkaan, mitä mieltä hän on, mutta sävyisänä miehenä yrittää vain tasoitella kaverikerhossaan, jossa juutalainen näyttelijä Joachim ”Jogi” Jary, hohtaa milloin kärsivänä, milloin uhmakkaana ja sytyttää keskiviikkokerholaisten väliin kuuman jakolinjan.  Suomi on jälleen kuin vuoden ’18 poteroissa, mutta nyt hieman peitellymmin ja kuin puolustellen, mutta aina löytyy niitä jotka kehtaavat kannattaa fasismia äänekkäästi ja yksi on Thunen oma Ulla-sisar miehinen. Juhannuksena Thune viettää keskisuven juhlaa sisarensa huvilalla Kallvikissä ja:

Vierailulla Ullan ja Sigurdin luona Kallvikissä Thunelle tuli aina kova vatsa, se johtui varmaan siitä että hän salasi heiltä poliittiset mielipiteensä: älyllinen ummetus aiheutti fyysisen. Sinä sunnuntaina hän havaitsi että huussin eteläiselle sisäseinälle oli ilmaantunut uusi koristus, tuore ihailijakuva Mussolinista.

Thunen sihteeri rouva Wiik kantaa omaa pirstaleista menneisyyttään elämän taakkanaan, mutta ei salli sen näkyä hyvin tehdyn manikyyrin, saumasukkien ja hillityn käytöksen läpi. Kukaan ei tiedä, että häntä on kolme: rouva Wiik, Matilda ja Miljaneiti. Kolmijakautunut persoona sisällissodan loppunäytöksen uhrina: Öiset painajaiset, huohotus niskassa, hyönteiset iholla…ennen kuin. Mitä hänelle oli tapahtunut? Mikä oli se paikka, jossa miesten silmistä sammui kipinä ja epätoivo voitti, mutta naisista tuli kuin tiukkaan punottua köyttä: Peräänantamattomia ja loppuun kulumattomia?

Olen noviisi Kjell Westön kirjojen suhteen eli tämä on ensimmäinen Westöni. Otin kirjan ihan tutustuakseni suosittuun kirjailijaan, jolta niin monet ovat lukeneet tätä ennen jo mm. Missä kuljimme kerran tai vaikka Älä käy yöhön yksin. Nyt nuokin kirjat ovat meillä, sillä R. lukee mielellään niin Tuuria kuin Westötä (tietenkin myös McEwania, Irvingiä ja Shriveriä;)

Minulle Kangastus 38 on lähihistoriaamme fiktiivisten henkilöiden kautta. Henkilöiden, jotka olisivat voineet olla kenen vain meistä omaisia, isoiso- tai isovanhempia, ehkä jopa vanhempia. Itse historiaan pahasti jo lukiossa hurahtaneena olen lukenut ehkä jo yliannoksenkin kipeää lähimenneisyyttämme. Kuitenkin tämä Kangastus 38  - vielä. Kjell Westö kirjoittaa uskottavia, kiinnostavia henkilöhahmoja, hän on kuin tavallista kiinnostavampi historiantunti, jossa nyanssitkin tuodaan kaihtamatta esiin. Mitenkään en voinut välttyä ajatukselta, että olen kokenut osin samoja tunnelmia joissakin Eeva Joenpellon kirjoissa. Ehkä Lohja -trilogiassa tai ehkä Elämän rouva, rouva Glad, muistui minulle mieleen rouva Wiikistä. Mitä uutta tämä kirja tarjosi? Onko Kangastus 38 yllättävä vai ei? Ellei ole näistä Suomen jälkipyykin vuosista paljoa lukenut ja/tai kuullut, tämä kirja kannattaa lukea jo tietääkseen, mitä traumaa me vieläkin kannamme. Moniko omista nuoristamme tietää vuoden 1918 jälkeisistä tapahtumista ja moniko käsittää, että Suomessa todellakin oli äärioikeisto, joka kokoontui omiin salaisiin tilaisuuksiinsa ja vain odotti. Kuka on vetänyt käteensä pitkät iltahansikkaat, jotka ovat lähdössä juhliin, jonka kunniavieraana on Suomen silloisen äärioikeiston keulahahmo? Kuka tietää leireistä Suomessa? Kuka muistaa, että vielä ’60-luvulla oli heitä, jotka kaipasivat revanssia? Toisenlaista lopputulosta, kuin minkä päättynyt sota tarjosi. Minulle Kangastus 38 on taidokkaasti kirjoitettua, elettyä elämää. Ei sen enempää, mutta ei myöskään sen vähempää.


*****

Suhteeni Kjell Westöhön ei ole täydellisen neitseellinen, sillä olen vuosikausia kantanut mukanani hänen erästä kolumniaan. Se on yksi jo kellastunut sivu eräästä lehdestä ja siinä Kjell tilittää kauniisti suhdettaan lauluihin, jotka ovat muuttaneet hänen elämänsä. Hänen mainitsee erityisesti kaksi ja niitä kahta olen teille ahkerasti linkittänytkin viikonloppujen tunnelmiin ja ne ovat  Otis Reddingin I’ve Been Loving You Too Long ja Tim Hardinin How Can We Hang On To A Dream. Niin ja tietysti myös ripaus CCR-yhtyettä. Kolumnissaan Kjell kertoo löytäneensä Hardinin katsoessaan televisiosta saksalaista elokuvaa Die Innere Sicherheit, joka kertoo entisestä RAF-pariskunnasta, joka pakoilee terroristimenneisyyttään pitkin Eurooppaa. Vain yksi ainoa sivu, yksi kolumni ja löysin jo monta samaa asiaa, jotka kiinnostavat tyylikästä Westötä ja minua…


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjakirppu  Opuscolo  Jonna  Jaana  Suketus,  Minna,  Joana, Kirsi ja Sara

37 kommenttia:

  1. Pidän Westön kirjoista, joten tämäkin on luettava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helana, et ole yksin: Niin monet pitävät.

      Poista
  2. Kiitos Leena!

    Luen jos kirja osuu kohdalle, Kjell Westö on niitä kirjailijoita, joita luetaan:)

    Oikein antoisaa ja rentouttavaa viikonloppua sinulle, Leena-IhaNainen.♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aili, ole hyvä!

      Niin monet eivät voi olla väärässä...

      Kiitos samoin sinulle, Aili-IhaNainen♥

      Poista
  3. Loppusuoralla. Palaan. Westön fanina taidan olla suopeampi. Nyt vain vilkuilin... paraan tarkempaan luentaan heti, kun saan tämän uunista ulos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valkoinen Kirahvi, well...ymmärrän. No en minä ollut pitämättä, mutta en syttynyt tuleen. Kotoisin Satakunnasta, on niin kranttu;)

      Luen arviostasi rivien välitkin!

      Poista
  4. Kiva lukea tästä odotetusta uutuudesta. Luin aika Westön Isän nimeen, jolle sytyin hitaasti mutta lopputulema oli hieno. Ymmärrän täysin miksi jotkut fanittavat Westötä! Liityitkö fanien joukkoon?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjanainen, ole hyvä. Se on siinä ja siinä. Taidanpa lukea häntä vielä lisääkin ennen isoja lausuntoja. Suomalaisten mieskirjailijoiden kanssa tapahtuu outoja: Konstig oli parempi kuin luulin, Hautalaa en edes aikonut, mutta sitten sytyinkin, harjukaupunki vei mennessään...minulla on vähän ongelmaa suomalaisissa mieskirjailijoissa after Waltari, runoilijoita ei lasketa! Ikävystyn helposti ja haluan tulla yllätetyksi: McEwan ja Irving ovat hemmotelleet minut pilalle. Siis keikun siinä ja siinä...Palaan Westöhön varmaan myöhemmin;)

      Poista
  5. Oi voi, en ollenkaan tajunnut, että tämä oli sinulle ensimmäinen! On tästä varmasti joskus ollut puhetta, mutta aina jotakin unohtuu. :)

    Olen iloinen, että kuitenkin pidit, vaikket hullaantunutkaan. On avartavaa lukea kirjaan liittyvää tekstiä ihmiseltä, joka ei ole vannoutunut fani. Itse kun olen aivan täysin subjektiivinen Westön suhteen.

    Ajankuva on tässä kirjassa upeaa ja aikajänne terävä, hieman pingottunutkin. Ihailen rouva Wiikin hahmoa, hienosti rakennettu naiskuvaus. Vaikkakin äärimmäisen surullinen, ja tosi.

    Lue joskus Missä kuljimme kerran tai Leijat Helsingin yllä. Ne ovat upeita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suketus, luen aika vähän suomalaisia mieskirjailijoita, sillä ikävystyn niin helposti;)

      No enhän voi faktaa kieltää: Kjell kirjoittaa tyylikkäästi, hallitsee nyansssit, joista olen tarkkana, taikoo tunnelman, taitaa faktat. Tätä en kiellä. Vain sitä pientä dynamiittia, jota en olisi arvannut, odotin. Bargu, pienellä Syyspurjehduksellaan vei minua lujempaa, mutta ehkä olen mielummin purkkarissa merellä kolmiodraamassa kuolemassa kuin...No onpa kiva kuulla! Minulla on muuten sama juttu: Jos joku on oikein vannoutunut fani jollekin kirjailijalle, en ota niin todesta, joten arvaan, että kukaan ei ota todesta, mitä kirjoitan Ian McEwanista;)

      Ehdottomasti. Tämän näkee jo tv-sarjana. Vahvana minisarjana. Kuten joku Huojuva talo, jota aivan rakastin. Jos ihailet rouva Wiikiä, lueppa myös Joenpellon Elämän rouva, rouva Glad. Se oli tosi ja surullinen. Westö hallitsi naiskuvauksen upeasti. Miehessä pitää olla vähän naista, että hän voisi tajuta naista! Sellaisen tyypin haistaa heti...

      Minulla on täällä nyt kirjastosta erikoispitkällä lainalla Missä kuljimme kerran. R. lukee sitä parhaillaan. Ja sitten on Älä käy yöhön yksin. Kokeillaan!

      Oli ihanaa kulkea Westön kynnyksen yli...jotenkin vain:)

      Poista
  6. Minäkin rakastan historiaa ja olen lukenut Suomen sodista ja niiden väliajoista niin paljon sekä faktaa ja fiktiota, että välillä tuntuu että eikö mikään riitä (ja vastaus on ei, en tiedä kuinka järjettömän paljon pitäisi lukea että minulle tulisi ähky, kun jano tuntuu olevan ihan loppumaton - taidan hakea kaikista niistä kirjoista itseäni ja omia juuriani, kun ei ole koskaan ollut ketään joka niistä olisi kertonut).

    En tiedä, jonkun muun kirjoittamana tämä sama tarina olisi ehkä ollut laimea lukukokemus, mutta ei Westön. Rakastan sitä tapaa ja kieltä jolla hän kirjoittaa, ja rakastan sitä satojen pienten yksityiskohtien kirjallista ilotulitusta. Kangastusta lukiessani elin kolmikymmenlukua joka solullani, ja tämän jälkeen en pystynyt hetkeen lukemaan edes lempikirjailijaani Haahtelaa, ajattele!

    Mitäpä luulet, aiotko lukea lisää Westöä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, etkö koskaan toivo, että vuoden 1018 asiat voitaisiin unohtaa? Minulla on kaukainen sukulainen, joka muutti perheensä mukana Kandaan 4 -vuotiaana ja syynä oli se, että valkoset tappoivat hänen äitinsä isän, kun tämä pyysi punaisten lapsille viljaa (ruokaa). Tiedän pitäjän, tiedän nyt jo liikaa. Hän käy nyt täällä vain penkomassa näitä ja sieltä löytyy vaikka mitä. Pehreitä, joissa koko suku on vieläkin jakautunut kahtia tuon kauhean vuoden takia eli oli veli veljeä vastaan ja mahtitalo.

      Juuret...minulla on liian monet juuret. Ei sekään aina ole siunaus, mutta elettävä on. Minulla on ollut tietysti onni, että on ollut kertojia ja suvussa on ollut kirjoittajia sekä sen kaiken päällle äitini suvun karjalaiset asiat on kirjattu niin moniin kirjohin ettei ole tosikaan. Satakuntalainen isäni teki valtaisan sukutukimuksen ennen kuolemaansa ja sitä kautta löytyi tämä Kanadan haara ja yhdet jäljet katosivat Saksaan...

      Katso mitä vastaan Suketukselle Westön kirjoittamisesta. Hän on erittäin tyylikäs kirjoittaja, kaikki kohdillaan etc. ,mutta tuleen hän ei minua sytytä tällä kirjallaaan - vielä, mutta se hänen kolumninsa kulkee aina vain mukanani...Nuo vuodet, siis etenkin '20 -luku oli aika, jolloin olisin halunnut elää ja olla, siis sotien väliset vuodet, Suomessa tai Englannissa, niitä kaipaan aina.

      Ja ajattele, minä olen ollut ihan tulessa, koska löysin Riikka Pelon. On aivan huimaa, että taas, jälleen suomalainen nainen tekee mulle TÄMÄN.

      Ja siis: Kaipaan vain edelleen sitä Bergumin Syyskesää, sillä Syyspurjehdus oli täydellisen nero tiivistyksen timantti.

      Toki;) Meillä on täällä nytkin pitkässä lainassa Missä kuljimme kerran ja Älä käy yöhön yksin. Kumpi olisi sinun mielestäsi enemmän minun kirjani?

      Poista
    2. Leena, hyvä pointti. Tuo unohtaminen on vähän kaksiteräinen miekka. Toisaalta on äärettömän tärkeää tietää ja muistaa mahdollisimman tarkkaan, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat ja miksi ihmiset ja suvut ovat sellaisia kuin ovat, toisaalta unohtaminen on joskus armollisempaa. Äitini on nyt pakotettu unohtamaan, kiitos Alzheimerin taudin, ja hänen kohdallaan se on esimerkiksi näiden sota-ajan asioiden suhteen suuri, suuri siunaus. Äiti on ollut toisen maailmansodan aikaan pikkukoululainen, perheessä on ollut valtavia menetyksiä, ja vapaussodallakin on ollut suuri merkitys äitini puolen suvun tarinassa. Veljeni on tehnyt ahkerasti sukututkimusta, ja sen myötä on selvinnyt paljon mielenkiintoisia (ja äärettömän surullisia) asioita äitini puolen suvusta nimenomaan vapaussodan ajoilta, jotka ovat selittäneet paljon sitä miksi äitini on juuri sellainen kuin on, ja miksi minustakin on tullut tämmöinen kuin olen.

      Minulla ei ole ollut iloa tuntea isovanhempiani henkilökohtaisesti (isänäitiä lukuun ottamatta kaikki isovanhempani ovat kuolleet ennen syntymääni, ja mummukin kuoli kun olin ihan pieni). Olen iltatähti toisessa polvessa, ja juuri siksi kaikki kolme sotaa ovat olleet vahvasti läsnä vielä minunkin elämässäni lapsesta asti, vaikka olenkin syntynyt vasta 70-luvulla. Olen aina tuntenut olevani erilainen kuin muut oman ikäpolveni lapset (ja nyt aikuiset), ja ihmekös tuo, kun olen kantanut Suomen sotia mukanani koko elämäni. :D Ja kääk, minäkin olisin halunnut elää 30-luvun Englannissa! oih! <3

      Minulla on Riikka Pelo vielä lukematta. Uskaltaisinkohan tehdä näin julkisen lupauksen lukea kirjan ennen kirjamessuja, ehtisinköhän minä...?

      Kysymykseesi Westön kirjoista en osaa vielä vastata, olen itse lukenut vasta Langin ja tämän Kangastuksen. Missä kuljimme kerran aion lukea nyt syyskuussa.

      Poista
    3. Passiivinen unohtaminen on olemassa juuri siksi, että ihminen kestäisi. Ellei tuota suojelumekanismia olisi, olisimme hyvin, hyvin onnettomia. Taitaa kuitenkin olla niin, että joillakin vanhemmilla ihmisillä muisti vanhojen suhteen vain terävöityy siis ellei ole muistisairautta. Äiti muistaa KAIKEN molemmista lähdöistä Karjalasta ja kaikki desantit yms.

      Sulla on sitten vähän kuin meidän Merillä: Hänellä on vain mun äiti eli toinen isoäiti, isäni ehti nähdä, mutta oli niin pieni, että ei paljon muista, kun ukki jo lähtikin sitten tähdeksi.

      Minä olen taas sitä sukupolvea, joka joutui kantamaan sodan ja Karjalan pakkoluovutuksen mukanaan. Isä ei niistä usein puhunut, mitä siellä rintamalla oli, mutta riittävästi kyllä tiedän ja ehkä kuitenkin liikaakin. Minusta kuitenkin jollain tavalla kaukainen sukulaisemme nyt tuhlaa hyviä vuosiaan, sillä hyvitystä ei tule ja surmaajakin on jo kuollut.

      Pelo vei minulta viikon, Olin kuin muualla kun luin sitä. R. sanoi, että sen todella huomasi. Olisin voinut jatkaa sitä vaikka toisen tiiliskiven verran eli Pelo on ehdottomasti kirjailija minulle. Uudessa Annassa on äänestys tai kilpailu, jossa voi voittaa Pelon kirjan omakzseen. Minä ainakin ostan yhden lisää lahjaksi, sillä omastani en luovu.

      Isän nimeen tuntuu olleen myös aika suosittu...

      Poista
  7. Taidettiin pullauttaa postauksemme samaan aikaan ulos. Lisään arviosi, joka on hyvä ja hienosti kirjoitettu vaikket hullaantunutkaan meidän Westö-fanien tavoin, linkkilistaani. Itsellenikään tämä ei aivan täydellinen ollut, mutta taattua Westö-laatua kitenkin. Rakastan Westön tapaa kirjoittaa historiaa ja minulle hän on Sirpa Kähkösen ohella niitä joita sillä saralla eniten arvostan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaana, tulen lukemaan...Eivät kaikki voi aina syttyä tuleen samasta;) Toisaalta en yhtään aliarvioi tämän kirjan laatua. Tässä sanoin siis samat sanat kuin Oatesin kirjasta Sisareni, rakkaani. Eli ei niin huonosti.

      Suomen historia on HIEMAN entinen kotimaani, sillä vaellan nyt historiallisesti Romanoveissa ja tämän kuun lopulla minulla on tapaaminen erään Romanov-asiantuntijan kanssa!

      Kaikki tässä oli hirveän kohdilaan ja tyylikästä ja rivien välitkin kertoivat tarinaansa, mutta kaipasin vähän yllätystä ja sitten jotain, mitä en sanoiksi edes osaa pukea, mutta ei huono, ei huono ja kotona on nyt kaksi lukematonta Westötä- Ymmrrän, että minun olisi pitänyt rakastaa tätä, niin minäkin odotan kaikilta Ian McEwanin kirjojen suhteen;)

      Poista
  8. Jaa-a, meillä taitaa olla vähän samantyyppiset Westö-fiilikset. Olen lukenut Westöltä kolme kirjaa ja ne kaikki olivat minusta ihan hyviä, kelpoja ja laadukkaita, mutta... ei kuitenkaan ihan minun kirjojani. Luin ensimmäisenä Isän nimeen ja se on edelleen minun suosikkini Westöltä. (vaikka myönnettäköön, että loppua kohden hieman haukotutti.) Luin lisää hänen kirjojaan, mutta, minusta, niissä oli keskenään jotain liian samaa. Ja nyt en puhu historiallisuudesta ja niistä historian nyansseista ja Helsingistä, vaan jostain muusta, mitä en näin kirjoittaessa lyhykäisesti osaa/pysty selittämään. Toki tiedän, että monille lukijoille "se samankaltaisuus" on juuri se ihanuus ja viehätys.;) Luultavasti tämä Kangastus jää minulta lukematta.

    Oikein ihanaa ja riemukasta loppuviikkoa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, just aavistelin Jaanalle, että mun seurava Westöni on Isän nimeen. Tuli vain sellainen fiilis, kun luin yhtä kommenttia. R. lukee nyt MKK ja pitää, mutta sanoi, että 'ei tässä ole sinulle mitään tajunnanräjäyttävää'. Niin...Pelon kirjan jälkeen kaikki on ollut taas tällaista eli liian laimeaa. No se haukotus on just sitä ikävystymistä, jota niin usein olen kohdannut kotimaamme mieskirjailijoissa paitsi en siis tietenkään Waltarissa enkä suomalaisissa runoilijoissa.

      Samaa? Apua! Jos kirjailija kuin toistaa itseään, en jaksa, en jaksa...Lueppa Haahtelaa: Pyörittää koko ajan samaa teemaa, kun kursii lihat ja rönsyt ympäriltä pois. Häneltä pidin vain Lumipäiväkirjasta. Kun taas Johan Bargumin Syyspurjehdus on kuin timantti. Pieni kirja, joka ei tylsäksi jätä. Vähillä sivuillakin voi sanoa paljon ja siitä on esimerkki myös Julian Barnes kirjallaan Kuin jokin päättyisi.

      Minusta McEwan ei ole ikinä samanlainen, hän osaa yllättää ja nainen ei voi nukahtaa hänen seurassaan! Auasterkin pitää lukijaa hyppysissään ja Irving tekee saman etenkin vahvimmissa teoksissaan. Voi miten en ole saanut luettua Irvingin alkupään kirjoja muita kuin Leski vuoden verran blogiini...On se Shields-projektikin vielä kesken.

      Otaksun, että et lue Kangastusta. Mehän fanitamme aika paljon samanlaista eli ja joten;)

      Kiitos samoin sinulle! Meillä on nyt täällä kaksi koiraa, joista Taika on vasta 4 kk, joten on vähän vipinää.

      Poista
    2. Hmm, MKK:ssa todellakaan tuskin on sinulle mitään uutta, mutta toisaalta siinä (alussa) on kyllä jazzia ja pientä paheellista tunnelmaa.:) Isän nimeen taas...kun sinua mietin, niin voi olla, että se isä on siinä sinulle liian nuhjake. Mutta monethan tuntuivat kyllästyvän Barnesin Kuin jokin päättyisi Tonyn nuhjakemaisuuteen ja me molemmat taas pidimme kirjasta. (muuten en vertaisi näitä kahta toisiinsa) Että tämmöinen ympäripyöreä, toisaalta ja toisaalta "apu" seuraavan Westösi pohdintoihin.;)

      Rapsutuksia koirille!:)

      Poista
    3. "...isä on siinä sinulle liian nuhjake." My made my day;)

      Well...minä hullaannuin Tonyyn! Ehkä en itsekään tunne itseäni. Otakusn, että mies, joka on vähän macho, mutta myös jossa on vähän naista, on se mun juttu, mutta nämähän ovat nyt vain leikkipuheita, niks, niks. Ei Tony kokonaan ollut nuhjake, sillä hänessä oli salattuja pohjavirtoja. Hiljaisten vesien nuhjakekalat voivat tosipelissä yllättää!

      Kirjaa on tyrkyttänyt minulle lapsuudenystäväni, joka tietää suhteeni etenkin vanhaan jazziin, Sitä rakastan, vanhaa jazzia.

      Oi kiitos ja hau, hau♥

      Poista
  9. Siinä kolumnissa taidettiin puhua kauniisti myös sukulaissieluista ja hengenheimolaisista sekä syvästä ystävyydestä. Pidin tuosta kolumnista myös. Se löytyy muuten Halkeamia-teoksesta, joka on muutenkin varsinainen Westö-fanin aarreaitta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joana, juuri niin ja Patti Smithistä ja Robert Mapplethorpesta.

      Halkeamia-teoksesta en ole vielä kuullutkaan. Se voisi olla minun kirjani. Kiitos vinkistä.

      Poista
  10. Luin ensimmäisen Westöni kesällä: Leijat Helsingin yllä vie lähihistoriaan, aikaan jonka osin muistan itsekin. Se on valtavan hyvä ja ihastutti minua koko lailla. Aion lukea lisää Westöä, mutta vanhempia teoksia. Missä kuljimme kerran saa olla seuraavana Westöni, mutta joskus saavutan varmaan Kangastuksenkin.

    Oli kiinnostavaa lukea Saran ja sinun keskustelua. Minua sotien väliset tapahtumat kiinnostavat paljon. Omassa suvussani kaikki olivat käsittääkseni valkoisten puolella, mutta sisällissodan aikaan sattui monenlaista. Sitten toinen maailmansota saattoi molemmat mummoni Savoon: toisen Pohjanmaan rannikolta, toisen Raja-Karjalasta. Sotien kaiut tuntuivat myöhemminkin: mummolani naapurissa asui perhe, jossa oltiin niin kovia kommunisteja, että kuusen tähteä korvasi Sputnik eikä taloon tilattu Savon Sanomia (talon emäntä kävi sitten lukemassa lehden isovanhempieni luona, ehkä salaa, sitä en tiedä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, minulle on yritetty pakkosyöttää tuota MKK jo kauan erään ystäväni taholta (ei Bessu, ei;) Nyt löin kirjan R:lle esilukuun ja hän pitää siitä, mutta väitti, että minä pitäisin sitä kuin koettuna elämänä, vaikka en ollutkaan silloin vielä.' R. lukee myö Antti Tuuria...Minä voisin lukea Westöltä vaikka Isän nimeen...tai Halkeamia. Toista kehui Sanna ja toista Joana.

      Niin minuakin. Pyrinhän yliopistoon lukemaan historiaa. Yo-kirjoitusten reaaliin luin Grimbergin Kansojen historian kaikki teokset, jotka nyt myös omistan. Olisin päässyt sisään, jäin parin pisteen päähän, ellei yksityiselämä (lue:teinirakkauselämä) olisi silloin ollut rankimmillaan. Silloin ei sanottu, ei ainakaan meillä, että 'pyri uudestaan'. Minä sanoin sen tyttärelleni kolmasti ja kyllä kannatti.

      Meidän suvussa, siis kun lasketaan molempien vanhempien puolet, taisi mennä jako 2/3 valkoisten eduksi, mutta olen nyt kuullut aika jänniä juttuja siitä, kun R:n vanhemmat, joista toinen tuli valkoistakin valkoisemmasta suvusta ja toinen tulipunaisesta, menivät yhteen. Siinä vedettiin monenlaista jakolinjaa, jotka nyt jo melkein naurattavat, mutta minua ei naurata, kun lapset kiskottiin kaikkeen mukaan. Tästä voisi jatkaa vaikka kuinka, mutta pakko saada nyt kertoa R:lle tuo Sputnik-juttu;)

      Btw: Kun elin kovia teiniliittovuosiani, tilasin lehden jonka nimi oli muistaakseni Punalippu. Kaupan asiakkaiden lehdet, posti, tuli siihen aikaan kauppaan ja isä sanoi, että 'voisit tilata tuon lehden jotenkin kuoressa,kun jotkut asiakkaat järkyttyvät sen nähdessään.' Ja huoneeni seinät olin maalannut punaisiksi ja kukapa muu seinällä minua katseli jättijulisteessa kuin Che Guervara. Those wewre the days...

      Poista
  11. En olekaan aikoihin lukea Westötä. Pitäisi taas. Muutes Leena, olen taas lukenut kirjan, joka sinun on aivan pakko lukea. Tiedän, että tulet siitä pitämään. Maija Muinosen Mustat paperit - lue, lue, lue. Se on pienoisromaani ja ah. Odotan, että luet sen kunhan ehdit ja odotan myös arviotasi tai ainakin kommenttia siitä, veikö kirja sinut yhtä lailla kuin minut ;) Jos Riikka Pelo vavisutti, niin aivan satavarmasti tämäkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmi-Maaria, no luen! Sinä tiedät, mistä pidän ja se ei saa olla laimeaa. Saan kirjan vasta kun Aalto-kirjastot taas aukeavat, niillä on nyt sulku lokakuun alulle jonkun muutostyön takia. En voi nyt ostaakaan, kun just ostin Anna Ahmatovan Valitut runot ja vielä aion ostaa ystävälleni Pelon Jokapäiväinen elämämme. Vedit vahvasta narusta, sillä Pelon romaani on minulle vieläkin vuoden vahvin teos.

      Poista
  12. Periaatteessa kiinnostavanoloinen teos mutta hm, nyt sellainen uutuusruuhka päällä, etten ota tähän rakoseen.

    Mä olen löytänyt jännärit uudelleen, oikein roihahtava ensirakkaus niihin - muuta tähän saumaan ei sopisikaan ;)♥♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, tämäkin on uutuus ja minun lukemattomat vanhat odottavat edelleen jugendpiirongin päällä. Otakusun, että seuraavaksi luet sen, minkä minä aloitin eilen. Koiruudet, etenkin kun toinen on pentu, vievät vain niin yllättävästi aikaa...

      Luulin, että luit Sitä yönäytöstä...ehkä me luemmekin nyt samaa ja se on jännäri. Mikä sääli etten osaa lukea päivällä. Siinä menee fiilikset kirjasta, kun ympärillä sähelletään. Jos menen alakertaan lukemaan, alka Taika, joka vielä ei saa mennä meidän jyrkkiin rapusiin, itkeä ja jos otan hänet mukaani sylissä, hän itkee rappjen alla ylös, jos Dina onkin vaikka siellä. Hoviväki taipuu, miten koiruudet haluavat ja yöt tietty Dina nukkuu meidän kanssa ja Taika omalla pedillään lattialla, jossa väliin roikotan kättäni;)

      Jan...niinpä.

      ♥♥♥

      Poista
    2. Yönäytös tosiaan menossa - huima teos!

      Poista
    3. Se tuli minullekin ja olen varma, että luen sen jossain vaiheessa. Nyt on kuitenkin menossa runsauden pula eli nyt jo menossa Theorin...

      Poista
    4. Mä aloitan Theorinin Yönäytöksen jälkeen, vaikuttaa ihan mahtavalta.

      Poista
    5. Vaikuttaa minustakin vetävältä, vaikka olen varsin alussa. Toivon niin, että saisin irrotettua itseni tänään ip vähän lukemaan. Menen hämärään huoneeseen, jossa on hyvä lukuvalo, YKSIN. R. ja koiruudet haluavat koko ajan sanoa minulle jotakin, kumminikoida, ja kuvittele, rakastuin hiljaiseen hämäläiseen;) Olen pitänyt tähän asti paljon kaikista Theorinin kirjoista, joten...

      Poista
  13. Westö on minulle aivan tuntematon, mutta jokin houkuttaa hänessä. Ennen matkaani luin kirjan internointileireiltä, sillä omat sukulaiseni ovat olleet suljettuina piikkilankojen taakse sodan jälkeen. Vaikka asiasta on jonkin verran keskusteltu suvussa, niin kyllä kirjojen avulla asioista saa vielä lisäkosketusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, niin oli minullekin. Paljon uusia asiota on historiasta tullut esille blogiaikana minullekin näiden puolifiktiivisten teosten kautta.

      Meidän kaikkien suvuissa on arpia, jotka kuin vieläkin hehkuisivat...

      Poista
  14. Olen ihastunut Westön tapaan kirjoittaa. Kangastus 38 odottelee jo hyllyssä vuoroaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, niin monet eivät voi olla väärässä. Minulla taas alkoi soida mielessä eräs Waltarin ajatus:

      "Lopulta kun hän vertasi Raoulia ja Oskaria, kallistui kaikki Oskarin eduksi, - Raoul oli niin kuin lämmin, haalea kylpy. Oskar oli niin kuin pyörremyrsky, väkevä, valtava, tukehduttava. Ja oli paljon voitokkaampaa hallita pyörremyrskyä, saada se huohottmaan heikkouttaan ja rukoilemaan vavahtelevin käsin."

      Tämä tarkoittaa, että olen vahvempien makujen ystävä eli Waltari, Pelo, Kettu etc. Mutta niinhän sanotaan, että niin monet eivät voi olla väärässä eikä ainakaan Finlandia -komitea, vaikka Kettu ei ollut edes ehdokaslistalla Kätilöstään...

      Sait nyt tavallista omituisemman ja pidemmän vastauksen. Ja nyt omenapiirakan tekoon taas;) Kaunista alkanutta viikkoa!

      Poista
  15. Olipas kiintoisa keskustelu, jonka palasin nyt vielä lukemaan sinun tekstisi lisäksi.

    Minä pidin. Tästä ja muustakin Westön tuotannosta. Isän nimeen on oma suosikkini Missä kuljimme kerran lisäksi. Isän nimeen sopii talveen ja harmaaseen. Se on surumielinen kirja, joka on jättänyt minuun muistijäljen aikojen takaa.

    On varmasti totta, että Westön tyyli ei puhuttele kaikkia. Se ei räisky eikä roihua. Siitä huolimatta, kaikessa sovinnaisuudessaankin koin tämän kirjan äärellä, että ne suuret tunteet olivat siellä. Olivat ja näkyivät, vähän niin kuin meissä ihmisissäkin, pienissä asioissa.

    Mutta Westön rytmiikka ja kieli on yksi tärkein juttu. Kertakaikkiaan teksti hengittää. Musiikin ystävänä nautin tällaisesta suunnattomasti. Taitolaji!

    VastaaPoista