sunnuntai 1. joulukuuta 2013

JP Koskinen: Ystäväni Rasputin

Jos kuolema olisi kuin talvi, emme surisi syksyn pituutta. Hyvästelisimme taivaan kannen poikki lentävät kurjet toivoen niiden vielä palaavan. Kiittäisimme jokaista sadepäivää jolloin voisimme kuunnella pisaroiden laulua ikkunaruutua vasten. Olisimme tyytyväisiä kaikesta siitä, minkä saimme jo valmiiksi, emme murehtisi sitä, mikä jäi tekemättä.

JP Koskisen teos Ystäväni Rasputin (WSOY 2013) kertoo ehkä maailman kuuluisimman irstailijan Grigori Rasputinin arvoituksellisen tarinan fiktion ja faktan kautta. Rasputinin elämä tuskin kiinnostaisi meistä ketään ellei häneen liittyisi dramaattisella tavalla Venäjän viimeisen tsaarin, Nikolai II:n ja hänen perheensä elämä ja tuho, Venäjän vallankumous ja bolševikkien valtaannousu. Rasputin, Jumalan houkka, omasi käsittämättömän kyvyn nähdä ihmisten läpi, ennustaa tulevia sekä parantaa sairaita. Etenkin viime mainitusta tuli hänen avoin ovensa suoraan tsaariperheeseen, jossa tsaari ja tsaaritar yrittivät epätoivoisesti salata kansalta kruunuperijä Aleksein verenvuototaudin. Jos ja kun vuoto alkoi, vain Rasputin, ei perhelääkäri Botkin, kykeni vuodon seisauttamaan.

Koskisen romaani ei ollut minulle ollenkaan lukuhimon kohde, sillä harrastukseni on yleensä historia ja etenkin Romanovit ja heistä vielä tarkalleen ottaen Nikolai II perheineen, mutta heidät haluan faktana. Tieto lisää tuskaa ja niinpä pirullisella mielellä, hyvin ehkä jonkun mielestä Rasputin kirjaan sopivalla, lähdin ’urakkaan’, sillä olihan minut haastanut mieslukijani, joka aloitti samanaikaisesti minun toivomuksestani Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämämme teoksen. Alku oli tuskaa ja takerruin jokaikiseen fiktiiviseen kohtaan kiukuissani, jota minun pitäisi kai kirjan verran selitellä, sillä olen monesti puolustanut historian kerrontaa fiktion avulla. Tänäkin vuonna erityisesti Susan Sellersin kirjan Vanessa&Virginia kohdalla, joka on minusta tosi kiehtova teos. Kyse onkin siitä, miten fiktiota käytetään, ei siitä, etteikö sitä saisi käyttää historiallisessa romaanissa toden joukossa. Menin niin pitkälle, että puoliuskoin yhteen Koskisen mielikuvituksen tuotteeseen ja otin yhteyttä tuttuun Romanov-tutkijaan, jonka kanssa oli niin kiva arvostella kaikkia, jotka uskalsivat koskea Romanoveihin sepittelemällä. Ja voitte arvata, että kiukkuni vain kasvoi, kun Koskinen oli onnistunut minua jymäyttämään!

Ystäväni Rasputin siis kerrotaan Rasputinin oppipojan, fiktiivisen Vasili Brutševin kautta. Ja luonnollisesti jälleen tuodaan esiin sama kuvio kuin oli John Boynen Tarkoin vartioidussa talossa eli likelle tsaariperhettä päässyt poika ihastuu yhteen suuriruhtinattarista ja kuinkas muuten, luonnollisesti Anastasiaan. Juuri häneen, joka on Jekaterinburgin surmayöstä asti ollut tasan yhtä kuollut kuin muukin perhe, mutta josta on tehty myytti: Anastasia elää! Samalla kun vastusteluistani huolimatta aloin sulaa Koskisen slaavilaistyylisen kirjoituksen mukana sain yllättäen lisävirtaa Vasilin ystävältä lehdenmyyjä Ivan Jermakovilta. Minulle riitti vain nimi Jermakov ja tajusin, että Koskinen on laittanut peliin enemmän kuin uskoinkaan.

Jos kuolema olisi kuin talvi, tervehtisimme ensipakkasia suurella riemulla. Ihailisimme valkean kuuran peittämiä puita, kuuntelisimme kuinka lätäköiden jää risahtaa jalan alla. Hengittäisimme kirpeää ilmaa syvään, antaisimme kylmän tuntua luissa asti. Katsoisimme vielä kerran tuttua pihapiiriä, kalpeaa, jäähileiden kirjomaa, hiljaisuuteen vaipunutta. Emme pelkäisi sitä, kuinka päivät kävisivät vähiin, kuinka valo alkaisi kuolla ja kaikki värit sammuisivat harmaaseen.

Ystäväni Rasputin kirjassa Ivanilla on veli, Pjotr Jermakov, pakkotyövanki. Jokainen Romanov –kirjat lukenut muistaa, mikä hirveä osuus Jekaterinburgin yöhön oli juuri  Pjotr Jermakovilla, ’toveri mauserilla’ , tappamaan syntyneellä, joka loppuunsa asti vakuutti olleensa itse tsaarin surmaaja. Hän oli myös se, joka pistimillä hoiteli vielä henkitoreissaan olevia. Löytyypä ruhtinasperheen viimeisiltä kuukausilta myös kiinnostava komissaari Vasili Jakolev, jonka oli tarkoitus pelastaa tsaariperhe Uralin punaisten käsistä ja saattaa heidät Moskovaan. Siis Vasili, joka yrittää pelastaa. Sukunimistä nyt viis: Uskon, että Vasili-nimi ei ole sattumaa. Ihania faktoja, jotka pitävät kirjailijan mielikuvitustarinan kiinnostavasti kasassa. Ja pakko myöntää: Kaikki mitä luin itse tsaariperheestä, yhtä mielikuvitushenkilöä lukuun ottamatta, on yhtä tiedossa olevan kanssa eli totta. Ihan huvitti miten todenmakuisesti Koskinen kuvasi Anna Vyrubovaa, joka itse asiassa toi Rasputinin tsaariperheeseen heidän loppunsa sinetiksi. Tosin Anna kuvitteli tekevänsä vain hyvää. Myös Dmitri Pavlovitšin ja Felix Jusupovin, Rasputinin surmaajien kuvaukset ovat hyvin uskottavat.

Summasummarum, nyt te jo arvaatte, kuinka tässä kävi: Mitä pidemmälle luin, sitä antautuneempi olin ja kiukusta ei enää tietoakaan. Keksityn hahmon Vasili Brutševin olemassaoloa puoltaa hänen roolinsa Rasputinin tarinan kertojana. Hän oli se, joka saattoi valottaa sitä puolta Rasputinista, josta muut eivät olisi voineet sanoa paljoakaan. Vasilin kertomus tuo myös Rasputinin persoonaan ripauksen lapsekasta hyvyyttä. Hän on niin äiti-kullan, tsaarittaren ja isä-kullan, Nikolain puolella. Ja hänen sanomistaan käy ilmi se, että voidakseen tulla pyhäksi, pitää ensin ryvettyä, ei voi nähdä valoa ellei ensin tunne pimeää. Venäjällä on kautta aikain tunnettu käsite Jumalan houkka, henkilö, joka rypee synnissä ja pahassa, mutta sen jälkeen katuu ja omistaa loppuelämänsä hyvälle. Tuota pahan tekemistä tavallaan arvostetaan sen kautta, että vain vahva ihminen pystyy laittamaan itsensä alttiiksi nöyryytykselle ja muiden pilkalle. Rasputinista kirjoitettaessa pitää aina muistaa juuri tuo asia ja sen JP Koskinen tuo upeasti esiin.

Kuitenkin se, mihin eniten ihastuin oli Koskisen venäläinen tunnelma: Teksti aivan huokui slaavilaista mentaliteettia ja dialogit olivat aidonmakuiset sekä sujuvat. Se mitä eniten pelkään suomalaisten mieskirjailijoiden kanssa jälkeen Waltarin on ikävystyminen, mutta JP Koskisen seurassa ei krantuinkaan lukija ikävysty. Pidin tekstistä niin paljon, että annoin lopulta anteeksi koko Anastasia-kuvion vaihdokastarinoineen. Ja kirjan lopussa oleva eräs kirje (sitaatit ko. kirjeestä) sitten nosti tämän kirjan listalle, johon palaamme lähiviikkoina. Nyt on pakko palata Pelon kirjaan, sillä molemmat ammentavat slaavilaisuudesta, Jokapäiväinen elämämme vain kertoi kaiken vieläkin uskottavammin, vahvemmin, mutta uskokaa tai älkää: Ystäväni Rasputin  menee nyt arkistooni Romanov-kirjat Leena Lumissa! Perusteluna on se, että hänelle, joka ei ole lukenut aikaisemmin Rasputinista tai Nikolai II:n perheestä, juuri JP Koskisen Ystäväni Rasputin voi olla kiinnostava, madallettu kynnys astua Romanovien kiehtovaan historiaan.

Kun kaikki vanha on kuollut pois, valo sammunut, meteli vaiennut, syntyy tilaa uudelle. Ymmärtäisimme, ettei mikään kasva ikuisesti, ilman kuolemaa ei synny elämää. Lopulta yö alkaisi lyhetä, aurinko kivuta joka päivä yhä korkeammalle, valkea lumi muuttua raskaaksi ja sulaa. Routa hellittäisi otteensa maasta ja...Lupaisimme tehdä kaiken paremmin kuin ennen. Jos kuolema olisi kuin talvi.


*****

Tämän kirja ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Erja  Jenni/Kirjakirppu Noora  Minna Vuo-Cho ja Jonna


*****

35 kommenttia:

  1. Minua kiinnostaa tämä ihan älyttömästi lukea. Huomasin tämän kirjamessuilla ja mietin että tämä voisi olla todella mielenkiintoinen, sitten tämä olikin yllättäen Finlandia -ehdokkaana! Hieno arvio Leena. Tätä toivon joululahjaksi, kuten myös Pelon Jokapäiväinen elämämme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jenni, minua ei tuo F-ehdokkuus yhtään tee vaikutusta, sillä F-raati ei huolinut aikanaan Ketun Kätilöä edes ehdokkaaksi! Suuri ihme, että he ovat tajunneet Pelon kirjan laadun.

      Tämä oli parempi kuin uskoinkaan ja nyt R. alkaa tätä lukea, sillä hän innostui kun vähän kerroin;)

      Kiiitos. Ja lue ihmeessä: Tulen sitten lukemaan, mitä olet mieltä. Samoin koskien Pelon kirjaa;)

      Poista
  2. Kaunista kieltä. Jo Koskisen haastattelusta tunsin, että tässä on nyt klassikko.

    Minusta tuo asetelma on hyvä: fiktiiivinen henkilö kuvaa aikalaistaan, voi olla hänen lähellään, tarkkailla. Mikäli olen nyt ymmärtänyt oikein.

    Rasputin kiehtoo minuakin, ihminen, jonka kaltaisia ei ole monta.
    Tuota synnissä rypemistä en sulata. Sen on täytynyt keksiä joku häiriintynyt kirkkoisä. En tunne ortodoksien teologiaa, mutta tuo on mielipiteeni. Se on nimittäin hyvin vaarallinen perinne. Vastaavalla ylpeilevät monet kirjailijat, ei ehkä enää niin paljon kuin ennen.

    Säästän tätä kirjaa johonkin sellaiseen aikaan, jolloin ei ole mitään kiireitä eikä vaivoja.

    Hienosti kirjoitit taas, Leena.

    P.S. Koskisen ja Pelon kirjojen kansissa on melkein samat värit - paitsi Pelon kirjan vasen nurkka. Eri kustantaja. Miten nyt noin on käynyt?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna, eikö vain. Olin vaikuttunut myös tästä lyyrisestä Koskisesta, mutta kun hän luo Rasputin hahmoa, kieli on aivan eri, hyvin todellinen. B´Valitisn nyt tarkoituksella vain yhden kirjeen sitaatit kirjeen lopusta...

      Samaa mieltä, mutta meikä on tarkkana kun kyseessä Romanovit. En minä ihan mitä tahansa lööperiä heistä lue. Tämä oli parempi kuin odotinkaan.

      No, se synnissä rypeminen on aika tarkkaan selostettu joissain lukemistani Romanov-kirjoista, mutta kun ei muista missä. Se oli kuitenkin vähän sellainen enemmän rahvaaseen menevä juttu...Ja tsaaritar tunsi iktsensä kaken aikaa Venäjällä hovin taholta kuin vainotuksia. Hänen mielestään kansa ymmärsi hänen miestään, mutta ylimystö ei. Ja kun sitten Aleksia sairastui hemofiliaan ja Virubova (nimellä on monta kirjoitusmuotoa) toi Alixin eteen Rasputinin, se oli samalla tsaarittarelle kuin sekä Jumalan merkki että kansan kädenojennus auttaa heidän lastaan: Alix oli täysin myyty ja seuraukset tiedämme.

      Jouluna? Tässä jollain tavalla on kierretty pahimmat irstailut ja ne näytetäänkin vähän toisin, en voi paljastaa, etten pilaa sinulta lukuiloa.

      Kiitos.

      Huomasin itse saman ja tietty se nyt tuossa korostuu, kun ne ovat palkissa päällekkäin;) Jollain oudolla tavalla pidän molemmista kansista ja ainakin ne ovat kirjojen henkeen, eivätkä niitä alenna.

      Poista
  3. Minä ihastuin Koskisen kirjaan aika lailla juuri tuon faktan ja fiktion uskottavan yhteenkietoutumisen ansiosta. En voi ymmärtää, että en ole missään vaiheessa Koskisen kirjoihin aiemmin tarttunut.

    Finlandia-ehdokkaista pidin tästä itse asiassa (uskallanko tänne kirjoittaakaan) jopa enemän kuin Pelon kirjasta. Tosin se saattaa johtua omasta yksinkertaisuudestani ja ymmärtämättömyydestäni runoja kohtaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minna, minulle mielikuvitushahmot eivät ole surinta herkkua historiallisessa romaanissa elleivät ne ole taiten käytetyt ja senhän Koskinen haltsaa tuota Anastasia-kuviota lukuunottamatta, mutt 'eräs kirje' pyyhki pois tuonkin harmistuksen. Samaa täällä itsekin ihmettelen, slllä tässä olisi mies, joka osaa luoda kiinnostavaa kestiä: Hänellä on selvästi kyky liikkua laaja-alaisesti lyriikasta karheaan proosaan ja tietty kovempi roso luo yllätysmausteita.

      Minna, hyvä pelko sulla;) mutta mitä minä sille voin, jos joku/jotkut eivät tajua Pelon kirjan ainutlaatuisuutta. Kun listaan ensi vuonna blogini TOP20, Pelon kirja on sillä listalla ja kirjoja on luettu vähän paljon, sillä ensimmäiset vodet luin noin 140 kirjaa vuodessa. No, voidaanhan se asia sanoa ihan toisinkin: Minä hengitän runoudesta ja runoilijoista. Ihmettelen vain sitä, että Pelon kirjassa on aivan uskomaton äiti-tytär -suhde, suorastaan hakee traagisuudessa vertaa, että ellei syty runoilijoille, voisi syttyä tuolle suhdetragedialle. Marinan persoona on myös kaikkea muuta kuin tavanomainen...Palvon Pelon kirjaa ♥

      Poista
  4. Mielenkiintoista olisi tuo lukea.Luin joku aika sitten jonkun Rasputinin läheisen lapsenlapsen kirjasta,jonka mukaan Rasputin ei ollut lainkaan sellainen miksi häntä on kuvattu kaikki nämä vuodet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, no varmaan hän teki mitä teki, onhan niistä monen tahon kirjattuja tietoja, mutta se on eri, että mitä hän oli sisältään ja tässäkin kirjassa hän kuin aidosti välittää tsaariperheestä. Hän vain käyttäytyi niin, että hankki liian mahtavia vihollisia.

      Tämä onkin hirveän kiinnostava, mutta sinulle juuri paketoin erään toisen...;)

      Poista
  5. Yes!! Mikä arvio. Arvasin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Reijo, kiitos. Olet sinäkin aika monipuolinen: Nyt sinusta on tjullut ennaltanäkijä;)

      Poista
    2. Kiitos yllytyksestä: Ilman sinua tuskin olisin tähän tarttunut ♥

      Poista
    3. Kiitos samoin, haastekirja edelleen menossa. Paljon mietittävää!

      Poista
    4. Ota aikasi. Ellei runous kiinnosta, keskity Marinan luonteeseen, äiti-tytärsuhteeseen ja Venäjän tilanteeseen. Marinan maaima, kuten monen muunkin silloin, hajosi...henkinen ja konkreettinen kodittomuus etc.

      Laitans sinulle jouluksi uuden haastekirjan, saman, jonka R. saa minulta;)

      Poista
    5. Leena, onnea tiedostasi. Sahlberg liikuttui Pelon kirjasta kertoessaan ja aavistelin siitä, että noin käy. Upea valinta! Meneekö uusi haaste Venäjälle?

      Poista
    6. Reijo, kiitos. Sarkola ja minä kyynelehdimme yhdessä. Mitään vastaavaa en muista. Paras ikinä oli tämä valinta ♥

      Ei, suunta on aivan toinen eli Yhdysvallat. Perustelen sen sitten kun kysyt kirjan nimeä. Vaikka, kun kerrot omat tuntemuksesi Pelon kirjasta sinne mun ko. kirjan arviooni;) Aloitatte varmaan samaan aikaan Lumimiehen kanssa, sillä hän vasta aloittelee Rasputinia.


      Että sain elää tämän päivän!

      Poista
  6. Katson JP Koskisen haastattelun ja kiinnostuin tästä Rasputin-kirjasta. Myös minä olen ahminut kertomuksia Romanoveista, aina Anastasiasta lähtien. Olihan joskus 50-luvulla iskelmä hänestä ihan hittikamaa.
    Taidan laittaa kirjan toivomuslistalle. Kiitos kun esittelit upeasti tämänkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anja, hän on monipuolisesti kiinnostava herra, jolta olen tähän mennessä lukenut Rasputinia ennen vain lastenkirjan Hallava hevonen, jonka hän teki yhdessä Miranda Koskisen kanssa.

      Haluan omistaa Romanov-kirjat;) Mutta minä taisin aloittaa Pietari Suuresta...

      Tämä sinulle jouluksi! Uskon, että kiinnostaa kamraattiasikin. R. lukee nyt tätä eli syosiota riittää.

      Poista
  7. Leena, onpa kiva kuulla, että pidit kirjasta. Ja että historialliset faktat eivät olleet menneet aivan sekaisin! Romanovien tarina on totta tosiaan niin kiinnostava, että on hienoa, jos Koskisen kirja innostaa perehtymään historiaan syvemminkin.
    Kiitos kiinnostavasta arviostasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, kirja vei ja mie vikisin;) Tämä oli niin hyvin tehty, että ei tullut mieleenkään pitää tätä höttlöisenä aikuisten satuna. Vein tämän siis nyt tietokirjojen joukkoon, mutta ihmettelijät löytävt sitten selityksen tekstistäni.

      Ole hyvä.

      Poista
  8. Koskisen Rasputin oli Finlandia-ehdokkaista ainoa kirja, jonka jätin varaamatta toistaiseksi. Upean arviosi perusteella panen tämän sittenkin piakkoin varaukseen. Kirja vaikuttaa oikein mielenkiintoiselta.Kiitos Leena!

    Olen tänään menossa kirjastoon hakemaan Raittilan Terminaalin sekä Sahlbergin Herodeksen. Aion nauttia kirjoista, vaikka joulupukin apulaisen monet hankinnat ovat vielä kaupassa. Emme osta aikuisille lahjoja, mutta ne viisi rakasta lastenlasta, heille on ilo antaa.

    Oikein hyvää alkanutta viikkoa sinulle ja R:lle. LUNTA on satanut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, sinun täytyy ihan selvästi perustaa kirjablogi, sillä luet niin perusteellisesti! Ole hyvä.

      Minä luin vain Westön, Pelon ja tämän Koskisen. Pelon tietty jo ihan puhtaasta intohimosta ennen F-ehdokkaiden julkistamista. F-raati ei ole minulle mikään pyhyys, sillä niin monta kertaa he ovat valinneet sellaisia, joita en lukisi edes maksusta, mutta nyt jännittää, tajuavatko he Pelon kirjan taivaita hipovan laadun.

      Koskinen kirjoittaa sen verran kiinnostavasti, että lukeutuu minulle nykykirjailijoista niihin harvoihin suomalaisherroihin, joita voisin lukea vastakin. Johan Bargum on toinen. Häneltäkin voimme odottaa ihan mitä vain,,,huimaa.

      Mekään emme osta aikuisille lahjoja, mutta aikusiksi emme laseke Meriä emmekä hänen koiruuksiaan ja siinä samassa lapseksi pääsee tyttären rakaskin. Ja tietty kummipojalle käärin muutaman paketin. Antamisen ilo kuuluu joullun tunnelmiin.

      Kiitos samoin sinulle & co! Niin täälläkin ja nyt vähän jo tuntuu, että se pysyy. Kyllä oli reimullista käydä parina päivänä lenkillä lumipyryssä...

      Poista
  9. Kiitos Leena! Monta vuotta olen suunnitellut blogin perustamista, mutta aina on tuntunut siltä, että onko minulla riittävästi päivitettävää.

    Luen paljon, mutta en pidä välttämättömänä lukea kaikkia F-ehdokkaita. On niissä ollut kirjoja, joita olen jättänyt kesken. Luen myös kirjoja, joita ei näy blogeissa. Matti Klingen Kadonnutta aikaa löytämässä avasi minulle monta asiaa. Upea teos!

    Vielä kerran, kiitos kannustamisesta. Harkitsen jälleen blogia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, eipä kestä. Ole viisaampi kuin minä ja tee hitaampi blogi. Älä missään nimessä totuta lukijoita hektiseen blogiin. Tee kuin tekisit lukupäiväkirjaa itsellesi. Takuulla päivitettäväsi riittävät. Mieti, että jos kirjoittaisi vain kerran viikossa tai kahdessa...Mitä siinä voi menettää, mutta silti voi jotain saada. Vaikka iloa ja ainakin uutta elämystä.

      Minä jätän surutta kesken niin mota kirjaa vuodessa, että et uskokaan. Elämä on lyhyt ja sitten se on ohi. Ei ole aikaa kirjoille, jotka eivät kiinnosta.

      Klinge on minulle ihan tuntematon suuruus. Olen kaikkein krantuin suomalaisten mieskirjalijoiden kanssa, sillä se ikävystyttävät minua. Waltari vei minua jo varahisteininä ja sille tielle jäin. Häntä ei kukaan voine pitää tylsänä.

      Tee siitä ensi vuoden uusi asia. Minäkin yritän joka vuosi aloittaa kolme uutta juttua. Vierivä kivi ei sammaloidu ja niin edelleen. Pääseehän siitä sitten pois ellei siitä pidä. Try it!

      Poista
    2. PS. Tosin olen tekemässä Hannu Mäkelästä tulevaa missiotani. Hänen alkusanansa Onervan runokirjaan Liekkisydän saivat minut kyyneliin ja nyt oli viimeisessä Oma aika -lehdessä hänestä kiintoisa haastattelu. Ehkä hän voisi olla yhtä kiinnostava kuin Waltari tai Koskinen tai...

      Poista
    3. Hyvä, Leena! Pushkinin enkelissä lentää sama valkoinen hevonen, jonka sekä Alja että Marina näkevät. Ja Pieni paikka Kerbihan vie Ranskaan, mikä tunnelma! Kivi Tuusulanjärven rannalle, samoin Mestari...

      Poista
    4. Reijo, alan epäillä, että olet vähintäin kirjallisuuden proffa;) Miten minusta tuntuu, että just ävhän aikaa sitten joku lukijani, joka oli vaikuttunut Pelon kirjasta, suositteli just Puskhinin enkeliä. Ehkä Sanna...Jotenkin pidin Ranska osuudesta...kunpa olisivat jääneet sinne. Ylittämätön tunnelma!

      Kiitos vinkistä!

      Poista
    5. Leena, en todellakaan ole, vaan ihan maallikko. Lapsuudesta sen verran, että kun pikkupoikana olin mummolassa eikä oikein ollut kavereita ja tekemistä, niin mummo sanoi, että syvenny kirjaan. Tuota neuvoa olen noudattanut.

      Poista
    6. No, minä olin ainoa lapsi kunnes sain pikkusiskon ollessani 5 vee. Opin siis lukemaan 4 vuotiaana ja eihän vauvasiskosta ollut leikkiseuraksi vuosiin, jos koskaan, sillä 5 vuotta on lapsena iso ikäero. Luin melkein aina ja jo hyvin pienestä peiton alla öisin taskulampun valossa, sillä äiti tietysti vahti, että lapsi nukkuu riittävästi;) Olen pitänyt puutarhaa kohta 30 vuotta ja sitä ennen olin intoimoinen botanisti, joten tunnen itseni melkein itseoppineeksi puutarhuriksi. Sama taitaa koskea kirjoja, mutta vuosia tulee niiden kanssa enemmän;) Mummosi oli viisas, kuten oli minunkin. Sain mummolla lukea just niin paljon kuin halusin.

      Poista
  10. Luin juuri tosi kertomuksen Ahvenanmaalaisesta naisesta, joka eli v.1800 luvulla, Gustava Anderson joka menetti kaikki lapsensa, mutta surusta puhkesi kukka, hänen ansiosta nyt turussa on merimieskirkko. Kirjat ovat kuin perheen jäseniä, niistä ei halua luopua, mutta tuon kirjan voisin antaa luettavaksi ja ikiomaksi, mutta ehkä laitan arvonnan pystyyn myös jos ensi vuonna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pike, oli miten ihmeellistä elämä onkaan...Ja kun soitin tänään äidilleni hän kertoi, miten mammani, äitini äiti, oli pikkulikkana saanut lähteä Valkjärveltä (Viipurin likellä) isänsä kanssa viemään kiesejä Pieteriin muutamaan kertaankin. Hän oli siis ollut Pietarissa, jossa hallitsi silloin Nikolai II....ja mammani täti oli taloudenhoitajana Pietarissa hyvin rikkaassa perheessä.

      Toisista kirjoista ei halua luopua ikinä, mutta toisia kestän laittaa muidenkin iloksi.

      Poista
  11. Palaan tähän tekstiin myöhemmin, kun olen lukenut kirjan! <3

    Toivotan sinulle ja perheellesi valoista ja ihanaa itsenäisyyspäivää! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, täällä odottelen;)

      Kiitos samoin sinulle!

      Poista
  12. Romanovien viimeinen tsaariperhe kiehtoo juuri traagisuuden vuoksi. Rasputin taas ei kiehdo minua ollenkaan. Näin televisiosta ylen aamussa tämän kirjan kirjoittajan haastattelun ja esittelyn ja mietin tuota samaa, minkä toit esille, yhtymäkohdan Boynen tarkoin vartioituun taloon, jos nyt postauksesi toi lisävaloa siihen, onko kyseessä plagiaatti vai vain sattumalta samansuuntaisia viritelmiä. Luettunai Tarkoin vartioidun talon halusin lukea Romanoveista enemmän ja hankin yhden historianteoksen Romanovien suvusta, se odottaa vielä kirjahyllyssäni lukemista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aino, hirveä tragedia. Mutta Rasputinhan on osa tuota onnettomuutta...

      En mitenkään tohtisi sanoa, että Koskinen tekee plagiaattia, sillä hän kirjoittaa niin eri tavalla ja paljon paremmin kuin kuuluisa Boyne. Tällaisia sattumia on kautta kirjallisuuden ja koko elämähän on toiston toistoa: Siitä usein kirjoittaa Virginia Woolf. Kuin kaikki olisi tehyt ja sanottu jo monta kertaa aikaisemmin.

      Katso mun palkista se, jonne olen koonnut Romanov-kirjani: Siellä on monta helmeä.

      Poista
    2. Tuo plagiaatti-ajatus tuli sen haastattelun pohjalta, mutta en itsekään pitäisi kumpaakaan plagiaattina nyt kun tiedän vähän enemmän, enkä aiemminkaan pitänyt niinkään plagiaattina, mietin vain sitä, kuinka niin "samantyyppinen juonikuvio" niin samoihin aikoihin. Totta kyllä, että samanlaisia ajatuksia voi syntyä eri ihmisille eri puolilla maailmaa.
      Romanovien kohtaloon vaikutti monet syyt, enkä voi olla ajattelematta sitä, mikä merkitys oli silläkin, että englannin kuningas kielsi turvapaikan omalta serkultaan. Tosin, olisikohan Romanoveja päästetty maasta? Ja jos olisi, niin miksi maailmanhistoria olisi muotoutunut. Turhahan tässä on jossitella, kunhan herää kaikenlaisia kysymyksiä.

      Poista