keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Broilerherkku slaavilaisittain


Sain monipuolisesti Venäjää tuntevalta ystävältäni reseptin slaavilaiseen kanapataan, joka on herkullisuuden ja helppouden huippu. Teimme tämän ihan saadun ohjeen mukaan eli käytimme valmiiksi marinoituja luisia rintapaloja, joita meillä oli kuusi. Seuraavalla kerralla vaihdamme vain sen, että käytämme luuttomia rintapaloja, sillä osasta löytyi pienen pieniä luunsiruja, jotka voivat olla ikävä juttu kenelle vain, mutta etenkin lapsi voi syödä niin, että ei osaa varoa. Silloin käytämme kahdeksan rintapalaa, josta syö jo kokonainen perhe hyvin tai kaksi aikuista muutamia päiviä.  Ohje tulee nyt juuri kuten olen sen saanut:

6 muhkeaa valmiiksi marinoitua kananrintapalaa
4 paprikaa, yksi jokaista väriä
2 prk smetanaa
2 dl kuohukermaa
1 pkt Aura-sinihomejuustoa

Rintapalat paistetaan kevyesti pannulla ja ladellaan voideltuun uunivuokaan. Päälle silputaan neljä parpikaa, eri väriä, joka vasta onkin kaunis näky. Sitten murustellaan pinnalle paketillinen sinihomejuustoa, joka meillä on Aura Gold, 125 grammaa.


Sitten sekoitetaan kaksi purkkia smetanaa ja kaksi dl kermaa. Kaadetaan seos kanan, paprikoiden ja murustellun juuston päälle. Uuniin muhimaan n. 150 asteen lämpöön pariksi tunniksi. Kypsyysasteen voi helposti todeta siitä, kun erottelee lihat luista ennen tarjolle laittamista.

Minä pidin ensimmäisen tunnin 150 astetta ja sitten seuraavan 125 astetta ja sain silläkin kypsäksi. Vuoka oli uunissa ilman kantta ja paprikat säilyivät värikkäinä, eivätkä mustuneet. Kuvat eivät tee herkulle oikeutta!

Oheen arborio-riisiä, jonka keitimme kasvisliemessä. Ja tietenkin tomaatti-mozzarellasalaattia, sillä minulla edelleenikin basilika kasvaa kaapinalusvalon alla ja ainakin Mestarin Herkussa Jyväskylässä on uskomattoman hyviä kotimaisia tomaatteja. Teen salaattia aika reippaasti, sillä se on sitten minulla maanantaipäivän lounas.



Tässä ruoka, jota voi valmistaa vaikka uunipellillisen ja josta kaikki pitävät. Ateria valmistuu uunissa, kun on lasten kanssa pulkkamäessä tai hiihtämässä. Antaa tilaa myös aikuisten seurusteluun, johon emäntäkin ehtii mukaan etc. Jos jotain jää, voi lämmittää seuraavana päivänä. Riisikin säilyy herkullisena ja irtonaisena, kun siihen sekoittaa vähän pääruuan lientä ja oli niin herkullista, että sitä olisi syönyt ihan pelkiltäänkin.

"A vot", sanoi ystäväni ja minä kiitän.

Juomaksi vesi tai mukava punaviini, sellainen 'talon viini'.

Guten Appetit!

Leena Lumi

Vinkki: Jos on lapsisyöjiä pöydässä, on helpompaa tehdä tämä slaavilainen broilerherkku kananpojan fileepihvistä, näin välttyy mahdollisilta luusirpaleilta, joita voi joskus olla rintaluiden poistamisen jälkeenkin, onneksi tosi harvoin. Kannattaa pitää huoli, että nestettä on niin, että kun tekee isoista luisista rintapaloista, liha muhii kermassa ja smetanassa. Apua!, tämä vain on niin hyvää...



Ruokareseptit Leena Lumissa

maanantai 28. tammikuuta 2013

Michael Cunningham: Koti maailman laidalla


Ehkä kaikkein parasta oli että pilvessä suoriuduin kaikesta Nedin kanssa. Ruoho herpaannutti minut, joten jos Ned painoi suunsa omaani vasten tai silitti minua kovakouraisesti, menin mukaan raukeassa, soljuvassa tilassa joka poikkesi tykkänään siitä mitä olin joskus tarkoittanut kiihottumisella. Yhdyntä oli aina saanut minussa aikaan möyryävää sisäistä kiristymistä, joka muuttui nopeasti mielihyvästä pakokauhuksi ja pakokauhusta piinaksi, niin että kun Ned ähersi kohti päätepistettä, minä makasin hänen allaan hermostuneena ja vihaisena ja sanoin ääneti: ”Lopeta, lopeta, lopeta.” Nyt kykenin suomaan Nedille raukeutta, joka ei sisältänyt suoranaista nautintoa eikä tuskaa vaan ennemminkin puhtaasti kutkuttavan aistimuksen, joka oli…Tässä oli Ned ja tässä olin minä, nainen joka pystyi yllättämään itsensä. (Alice)

Michael Cunninghamin kirja Koti maailman laidalla (A Home at the End of the World, Gummerus 2001, suomennos Marja Alopaeus) löysi minut erään arvion kautta. Tiesin heti, että tässä on kirja juuri minulle. Etiäiseni osuivat niin oikeaan, että ajattelin olla jopa kirjoittamatta tästä mitään, pitää vain itselläni. En voi uskoa, että naputan tämän lauseen: Koti maailman laidalla on yhtä hyvä kuin Cunninghamin Tunnit ja ehdottomasti miellyttävämpi kuin tyylillisesti taidokas, mutta suppeanäkökulmainen Illan tullen.

Tiedätte, mitä olen mieltä Julian Barnesin kirjasta Kuin jokin päättyisi. Tässä on jotain samaa muussakin kuin ajassa jossa liikutaan. Kummassakin kirjassa käsitellään, mitä oli tapahtunut ’60 luvulla, kun oli vapaa rakkaus, ruoho, Vietnamin sota, kommuuniasuminen, The Doors ja se tietty tunne, että rakkaus ja raivo voittavat kaiken ja nyt elää sukupolvi, joka muuttaa maailmaa. Muistakaamme kuitenkin, kuten Barneskin huomautti, että kun puhumme kuusikymmenlukulaisista, se on venyvä käsite: se mikä jo tapahtui USAssa, rantautui Eurooppaan vähän jälkijunassa ja niinpä eurooppalaisen hippiliikkeen kiihkeimmät vuodet saattoivatkin olla vaikka ’69-’73. Tuona ensin mainittuna vuonna kuitenkin oli Woodstockin ikimuistoinen konsertti ja sen rytmit heijastuvat tähänkin tarinaan…

Yhdysvaltojen merkittävimpiin kirjailijoihin kuuluvan Michael Cunninghamin teos Koti maailman laidalla kertoo kahdesta pojasta Jonathanista ja Bobbysta, jotka ovat ystäviä jo lapsesta ja asuvat Clevelandissa. Molemmille pojille sattuu perheessä iso tragedia, mutta keskiöön nousee eittämättä poikien välinen ystävyys ja se, että Bobby on kuin syntynyt orpopersoonaksi, ikuiseksi kodin ja perheen kaipaajaksi. Voisi sanoa toisten kotiin tunkeutujaksi, sillä hän löytää mukavan turvapesän Jonathanin kotoa, jossa on aina siistiä ja äiti, Alice, joka tekee uskomattomia kulinaarisia luomuksia ja on vielä kaiken lisäksi rento ja mukava. Alice, joka kävelee mustanpunaisten tulppaanien ohi,  antaa kätensä liukua päärynäpuun kaarnalla, ravistaa muutaman valkoisen kukan hiuksiinsa ja haaveilee vielä kerran asuvansa talossa, josta näkyy vesi.

Kun Jonathan muuttaa New Yorkiin, Bobby pesiytyy kuin käenpoikanen Alicen ja Nedin asuntoon ja etenkin keittiöön, alkaen opetella ruoanlaiton saloja. Jonathan puolestaan asuu yhdessä Claren, vapaan rakkauden papittaren kanssa, mutta seurustelee miehen kanssa, jota ei rakasta, jonka kanssa hänellä ei ole oikeastaan mitään puhumista, mutta Erichin hellä kyvykkyys yllätti hänet ja sai jatkamaan seksuaalisesti antoisaa suhdetta. Nedin sairastuttua, Alice ja Ned muuttavat lääkärin kehotuksesta kuivempaan ilmastoon ja Alice, joka kaipasi vesinäköalaa saakin katsella jatkossa Arizonan autiomaan kuivuutta. Bobby siirtyy nyt asumaan Jonathanin ja Claren luokse, jossa jollain tavalla alkaa kaikki, vaikka pohja on luotu jo poikien '60-luvun lapsuudessa. Nyt lukija viimeistään sulautuu aikakauden fiiliksiin, sillä Cunningham ei kaihda olla tuomatta esiin mieletöntä määrää tuonaikaisia kuuluisia muusikkoja, vapaamielistä kommuuniasumista ja tietynlaista irrallisuutta, jossa kuin kaikki olisi ollut mahdollista, vaikka se olikin sitä vain useimpien mielissä. Eniten hukassa on Jonathan, joka tuskailee, miksi hän ei pysty rakentamaan itselleen elämää. Hän on kuin alituisessa vapaassa pudotuksessa silloin tällöin hetkellisesti kuvitellen löytäneensä kiinnekohdan, kunnes sekin hetki on mennyt ohitse. Jollain oudolla tavalla kirjan kaikki kertojat lukuun ottamatta Alicea ovat eksyksissä. Alice on kirjan kiinnostava selviytyjä, kuin autiomaan leguaani, joka hautautuu hiekkaan, kunnes polttavin kuumuus on ohitse. Kunnes pahin on ohitse.

Kirjailijana Cunningham joko hakee itseään tai on tarkoituksella tehnyt kirjasta koosten henkilöiden omia kertomuksia, jotka leijuvat päräkkäin, risteävät sattumoisin, mutta ehdottomasti kaihtavat koskettamista, kiinnnittymistä, kiintymistä.  Jonathanin irrallisuus onkin heidän yhteisöllinen irrallisuutensa ja mistä sen nimittäjä sitten löytyykään. Tuskin edes Woodstockista!

Lukija sekä kokee tyydytystä että olisi kaivannut irrallisten lankojen solmimista. Ehkä kaiken nimittäjä onkin Alice, mutta sinne asti meidän ei anneta nähdä., sillä

”We are stardust, we are golden, and we’ve got to get ourselves back to the garden.”


*****



“Joskus, hyvin harvoin ilmestyy romaani, joka on kauneudessaan ja herkkävaistoisuudessaan niin lumoava, että lukija ahmaisee sen lähes kokonaan isoina ahnaina suupaloina ja tuntee jälkeenpäin avartuneensa ja tulleensa ravituksi ääriään myöten niin että melkein kivistää. Sellainen kirja on Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla. (San Diego Tribune)


*****

Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Erja ja Naakku

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Sinä et koskaan saa niin hellyyttä...

Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia

- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Tuure

perjantai 25. tammikuuta 2013

Anna Kareninaa, runoja, mustikkaskonsseja...

Yritän nyt kerrankin olla lyhytsanainen;-)  Siis viikko on ollut sanoisinko tiheä, mutta en rasita teitä yksityiskohdilla. Sen verran nut kuitenkin, että ensi viikolla runsaan maisemista poissaolon vuoksi tulee ehkä vain yksi kirja, josta nautin jo nyt yön tunteina sekä eräs slaavilainen, helppo, mutta herkullinen ruokaohje. Toisaalta, mitä vain voi tapahtua, sillä ainahan se muutos ja/tai seikkailu odottaa nurkan takana.

Viikko oli silläkin tavalla erikoinen, että ilmestyi Paperilyhtyjä - Runoilijoiden antologia, josta Hannele Eväsoja sanoo näin:

"Tämä on tietääksemme ensimmäinen sosiaalisen median runoantologia." 

Aivan kuulen, miten historian siivet havisevat...

Ellette vielä ole käyneet katsomassa 13. filmatisointia Anna Kareninasta, menkää ihmeessä. Alussa järkytyin, sillä ohjaustyö oli aika erikoista, mutta siinä vaiheessa kun Anna ja Vronski tanssivat ensimmäinen huumavan valssinsa unohdin kaiken muun...Upea, upea elokuva ja jälleen Keira on niin antautunut esittämälleen roolihahmolle, että...
Sarppu blogista Tyrniä ja tyrskyjä yrittää tehdä minusta leipojaa, vaikka olen sielultani ruuanlaittaja. Nyt on menossa leipomusprojekti, jonka julkaisen, jos teos ja kuvat onnistuvat. Yrittänyttä ei laiteta ja perästä kuuluu. Ehkä.

Jos pakastimesi kaipaa vielä tyhjennystä, tarjoaa Sarppu tänään mustikkaisia skonsseja, josta yllä herkkumestarin kuva. Meillä mustikat ovat loppuneet jo viime viikolla, sillä satakuntalaisuus istuu sitkeässä ja minä aina sitä kuningatarkiisseliä...siis vadelmista ja mustikoista. 

Viikko oli sikälikin huimaava, että ehdin tehdä Matkalla huipulle, josta jo nyt tammikuussa saan etiäisiä, että kyseessä on vuoden ruokakirja.

Noin viikon päästä avaan blogini 4-vuotissynttäri&ystävänpäivä-arvonnan, joten kirjoja luvassa. Neljä vuotta! On kuin se olisi ollut eilen, kun R. huusi: "Leena, tule katsomaan, minä avasin sinulle blogin." Ja minä siihen: "Kuuna kullanvalkeana en moiseen ryhdy!" Härältä se 'ei' tulee niin liukkaasti, mutta siitä kuluu yleensä noin sekunnin tuhannesosa, kun kaikki on jo toisin. Ennen puoltayötä taisi olla jo jokunen teksti valmiina ja tässä sitä on menty jo vuosia usein täysiä päiviä tehden...

Nyt lähden lenkille, sillä herkkumestarin kokkailut aiheuttavat sen ongelman, että en suvella mahdu ihaniin mekkoihini ellen nyt sauvakävele ja hiihdä yhtä intohimoisesti kuin nautin kulinaarisia luomuksia.

Lumoavaa, lumista viikonloppua kaikille!

Love
Leena Lumi

Stand By Me

torstai 24. tammikuuta 2013

Matkalla huipulle


Vuonna 1937 Helsingin Sanomat kirjoitti jutussaan Ravintolaviihtyisyyttä Helsingin kattojen yllä:

”A. Ahlströmin Osakeyhtiön uudessa komeassa suurtalossa Etelä-Esplanadin ja Kasarmikadun kulmauksessa avataan tänään uusin ensiluokan ravintola Savoy, josta kaikesta päätellen tulee muodostumaan pääkaupunkilaisten ja turistien suosima lepohetkenvietto- ja kohtauspaikka.”

Uskallan sanoa, että edessäni on nyt historiallinen kirja, Antti Uusitalon, Kari Aihisen ja Sami Revon huikea yhteistyö Matkalla huipulle (en route to perfection, Paasilinna 2013). Kirja juhlistaa Savoyn 75-vuotista juhlavuotta, Suomen ensimmäisen design-ravintolan tyylikkään herkullista onnistumista kaikellaan. Kirjan teksti on Uusitalon, ruokareseptit Aihisen ja kuvitus Revon.

Ravintolan historian siivissä havisevat sellaiset nimet kuin taiteen mesenaatti Maire Gullichsen sekä arkkitehdit Aino ja Alvar Aalto. Nimet ovat minulle hyvinkin tuttuja, joten saamme kuin pienen tuulahduksen myös Porista. Aaltojen kädenjälki näkyy salin kauniissa klassisessa sisustuksessa, joka on säilytetty ennallaan. Tässä kohtaa pahoittelen, että sisämiljöökuva puuttuu, sillä kun sain kuvia valokuvaaja Sami Revolta, juuri tämä kuva ei jostain syystä vain auennut. Kerron kuitenkin, että Savoyn avajaispäivänä jokaiselle pöydälle asetettiin kuuluisa Alvar Aallon maljakko, joka oli Aallon kilpailutyö Karhula-Iittala lasitehtaan suunnittelukilpailuun. Monet ehkä tietävätkin, että maljakon työnimi oli Eskimåkvinnans skinnbyxa eli eskimonaisen nahkahousut. Selityksen nimelle saatte lukea kirjasta Matkalla huipulle;-) Se mikä minut heti valloitti oli Maire Gullichsenille niin tyypillinen kukkatoivomus eli että Savoyn sali sisustettaisiin vain valkoisilla kukilla. Koska olen kotoisin Mairen nurkilta ja asun nyt Alvar Aallon huvilasaarella, tiedän, miten minimalistisia olivat ystävien Maire ja Alvar ajatukset kukkien lajeista ja väreistä.

Savoyn menestysreseptiä ovat menneisyyden vaaliminen taidokkaassa kontaktissa nykypäivään. Matkalla huipulle–kirjasta saamme lukea, miten entinen jääkiekkopelaaja Kari Aihinen johtaa ravintolatiimiään kuin aikanaan joukkuettaan kapteenina. Tiimihengen pitää olla vahva ja sen pitää näkyä ulospäin monella tapaa. On osattu säilyttää klassiset vorschmack ja marskin kuha menussa, mutta toimintatapa on ympäristöä ajatteleva ja lähituotantoa suosiva. Tästä kirja kertoo paljonkin.

Kaikki alkaa leivästä ja leipä leivotaan speltti–eli alkuvehnästä, jossa jyvän kova kuori kätkee sisäänsä tavallista vehnää kuitu- ja proteiinipitoisuudeltaan korkeamman alkion. Tarjolla on myös tummaa mallasleipää, jonka päälle sipaistaan Suonenjoella kirnuttavaa luomuvoita. Leipuri saapuu ravintolaan jo aamuvarhain ja kirja aivan palvoo leipää niin tekstillään kuin Sami Revon kuvilla. En voi olla mainitsematta, että aperatiivin seuraksi illallisvieraille tarjotaan ohutta ruislastua, joka on leivottu Kerimäellä.

Suurena kala- ja äyriäisruokien ystävänä oli kuin seikkailu lukea, mistä merenantimet tulevat ravintolaan ja pääosin lähituotantoa nekin ja raaka-aineiksi ei hyväksytä uhanalaisia kaloja. Keittiöpäällikkö Aihinen liputtaa suomalaiselle jokiravulle ja muikunmädille. Merkittävässä roolissa on myös silakka, josta sain minäkin länsirannikolla jo nuorena kuulla: ”Hyvä vaimo muistaa vähintään sata erilaista silakkareseptiä.” Nyt tarjoamme kuitenkin paahdettua piikkikampelaa ja fenkolia:

Haudutettu fenkoli

2 fenkolia
2 dl valkoviiniä
1-2 rkl valkoista balsamiviinietikkaa
2 dl kasvislientä
50 g normaalisuolaista voita
1 rkl paahdettuja fenkolinsiemeniä
1 tähtianis
2 rkl kirveliä
2 rkl oliiviöljyä
suolaa
mustapippuria

Piikkikampelat

2 nahallista piikkikampelaa
1,5 dl rypsiöljyä
Maldon suolaa
mustapippuria

Aloita valmistamalla haudutettu fenkoli. Leikkaa tuore fenkoli ohuiksi viipaleiksi ja paahda fenkoleita hetken aikaa kuivalla paistinpannulla. Kiehauta valkoviini ja etikka kattilassa. Lisää kattilaan kasvisliemi, voi, paahdetut fenkolinsiemenet ja tähtianis. Kaada mausteliemi paahdettujen fenkolien päälle ja hauduta kypsiksi. Viimeistele haudutetut fenkolit leikatulla kirvelillä ja oliiviöljyllä. Mausta lopuksi suolalla sekä pippurilla.

Leikkaa piikkikampelafileet sopivan kokoisiksi annospaloiksi. Kuumenna öljy paistinpannulla ja paahda kampelafileet nahkapuolelta rapeiksi. Käännä fileet ympäri ja anna kalojen lihapuolen kypsyä vielä hetki. Mausta piikkikampelafileet suolalla ja mustapippurilla.

Sommelierin juomasuositus:

Makean fenkolin ja piikkikampelan kanssa kannattaa tutustua Rhónen tai Provencen aromikkaisiin ja matalahappoisiin valkoviineihin.

Siis kirjassa on jokaisen reseptin perässä juomasuositus ja kaikki ohjeet ovat myös englanniksi.
Lihakin on lähituotantoa ja esimerkiksi lampaan liha tulee Ahvenanmaalta, jossa lampaat ovat saaneet elää hyvän elämän saaristossa vapaana.

Ja sitten se kaikkein vaikuttavin idea Savoysta:

Savoyn katolla tuotetaan niin oma hunaja, josta on tosi kiinnostava kertomus kuvineen kirjassa, kuin omat yrtit, salaatit ja kukat. Tämä säästää ympäristöä, mahdollistaa tuotteiden tuoreuden ja on myös ilo asiakkaille, sillä illallisen voi aloittaa nauttimalla Helsingin maisemista kattopuutarhassa maistellen samalla oman puutarhan mintusta valmistettua mojitoa.  Yläkuvassa kokki Teppo Säkkinen noutamassa tuoreita yrttejä keittiöön.

Yllä kuva haudutetusta kuningasravusta ja puutarhan sadosta.

Koska tiedän monelle olevan pieni kauhu joutua fine diningin uhriksi eli lautaselle tulee millin kokoinen annos ruokaa, niin kerron, että nämä ruokalajit tässä ovat minun valitsemani ja listalta löytyy tuhteja liha-annoksiakin. Kirjassa on paljon liharuokaohjeita, joista nälkäisinkin saa vatsansa täyteen. Minä vain olen tällainen kalaruokia suosiva henkilö. Kirjassa on muuten yksi aivan ihana ohje, jonka aion valmistaa ja sitten kuvata teille eli emme ahmi nyt kaikkea kerralla.

Ennen jälkiruokaa sen verran kirjasta, että Matkalla huipulle on minusta todellakin upea. Se on arvokirja, josta saa hyödyllisiä ruokaohjeita kuten suolattua meritaimenta suolaheinäpyreellä; sallalaista villiporonfileetä, kyssäkaalipikkelssiä ja tryffeliä; savusellerikeittoa, karitsanlapaa ja tryffelimajoneesia; paistettua ahventa, valkoista parsaa ja sahramia; hiillostettua siikaa, kukkakaalipyreetä ja tillimajoneesia; paistettua kampasimpukkaa ja kesäkurpitsatortellineja ja montaa, montaa muuta. Kirjan koko on keittiöön suuri, joten keittokirjatelineelle tämä ei mahdu. Osa teksteistä on painettu liian tummalle, joten oli hieman vaikea lukea, mutta kaikki reseptit ovat lopussa valkoisella pohjalla. Sami Revon kuvat ylittävät jälleen kerran kaiken ollen kuin puhdasta taikuutta. Siis olenhan sanonut: Voisin syödä Revon kuvia! Jos nyt etsit lahjakirjaa kulinaariselle ystävälle kotimaassa tai ulkomailla, tässä on täydellinen valinta. Ja olisi aivan huimaa, jos joku lähettäisi tämän teoksen Silvio Berlusconille ihan huvin vuoksi vain, sillä en usko, että hän ikinä tajuaa, mikä aarreaitta on suomalainen luonto antimineen ja niiden tuotteita hyödyntävä keittiö.

Jälkiruoaksi nautimme marskin marjaleivoksen. Tästä ohjeesta tulee noin 20-25 leivosta:

Mansikkahillo

1 kg mansikoita
2 dl vettä
500 g sokeria
23 g pektiiniä
0,5 dl mansikkalikööriä

Leivokset

500 g suolatonta voita
500 g tomusokeria
9 kananmunaa
500 g mantelijauhoa
mansikkahilloa

Kinuskikastike

5 dl kermaa
5 dl maitoa
700 g sokeria

Aloita valmistamalla mansikkahillo. Kiehauta kattilassa vesi ja puolet sokerista. Lisää joukkoon puolitetut mansikat ja anna seoksen kiehahtaa. Sekoita 250 grammaa sokeria sekä pektiini keskenään kulhossa ja lisää seos vähitellen kiehuvan mansikkamassan joukkoon. Keitä hilloa vielä 15 minuuttia miedolla lämmöllä. Lisää lopuksi mansikkalikööri hillon joukkoon. Mansikkahillon voi säilöä purkkeihin, joita kannattaa steriloida kuumassa sadan asteen uunissa tunnin ajan.

Valmista seuraavaksi kinuskikastike. Laita kerma, maito ja sokeri kattilaan. Keitä kinuskia miedolla lämmöllä 3-4 tuntia, kunnes kastike on kiiltävän ruskeaa ja siinä on paksu rakenne.

Valmista lopuksi leivokset. Laita pehmeä voi ja tomusokeri monitoimikoneen kulhoon ja vaahdota ilmavaksi vaahdoksi. Kun vaahto on muodostunut lisää seokseen vuorotellen kanamunia ja mantelijauhoa monitoimikoneen koko ajan käydessä. Nostele lopuksi vehnäjauhot taikinan joukkoon lastaa apuna käyttäen. Tässä vaiheessa taikinaa ei pidä sekoittaa liikaa, vain sen verran, että vehnäjauhot sekoittuvat tasaisesti. Nostele taikina pursotinpussiin ja pursota leivosmuotteihin. Tee taikinan keskelle pieni kolo ja nosta koloon mansikkahilloa. Paista leivoksia 190 asteisessa uunissa 12-15 minuuttia, kunnes leivosten pinta on kullanruskea.

Tarjoa kuumaa kinuskikastiketta uunista nostettujen marjapiiraiden kanssa. Voit myös tarjota marskin piiraiden rinnalla mieleistäsi jäätelöä.

Sommelierin juomasuositus:

Marskin marjaleivos tarjoillaan Savoyssa Koillis-Unkarissa syntyvän makean tokaji-viinin kanssa. Klassisen tokajin hunajainen makeus ja mehukkuus kruunaavat lämpimän leivoksen.

Kun nyt pääsimme Mannerheimiin, niin jotenkin mieleeni tuli suosikkijälkiruokani mitenkään marskin marjaleivoksia väheksymättä: Romanovin mansikat ehkä löytynee myös Savoyn menusta…otaksun. Marskihan palveli Nikolai II:n kaartin pataljoonassa joten minusta pieni ripaus Romanoveja olisi kuin se kruunun viimeinen timantti upealle Savoylle!


*****

Sami, kiitos kuvista♥

*****

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Paperilyhtyjä - Runoilijoiden antologia

Tiedätte, että runo on minulle enemmän, mutta tiedätte myös, miten avuton olen mitään sanomaan kenenkään runoista: Niistä vain pitää tai sitten ei. Runo on tunnetila. Se on rajaton kokemus, joka ei kaipaa analyysiä, siksi runokirja-arvosteluni ovat niitä kaikkein lyhyimpiä eli vähempi minua enemmän runoa.

Paperilyhtyjä – Runoilijoiden antologia (Books on Demand 2013) on kolmentoista facebook –runoilijan yhteisöllinen runokirja. Ehkä laatuaan ensimmäinen, vai onko joku ennen kuullut facebookilaisten runokirjasta. Antologiassa on sivuja kahdeksankymmentäkuusi ja kannet ovat niin uskomattomat, että menevät Leena Lumissa Vuoden 2013 Kauneimmat Kirjan Kannet –kisaan. Kansien takana on Ari Kokkonen ja ehkä hänkin on kuullut saman lauseen kuin minä kerran eräältä muotisuunnittelijalta, joka näki konjakinväriseksi lakkaamani kahvipöydän ja sinisen sohvamme: Sinisen ja ruskean liitto on kirjoitettu tähtiin. No, Arin ruskea on ehkä kultaa, mutta ajaa ihan saman asian.

Siis kolmetoista runoilijaa, joista yhdeksän debytoi. Mitä sanookaan ensimmäisenä aloittava Topi Aaltonen:

"Runo on enemmän kuin sanat paperilla. Se on löydettävissä kaikkialla. Elämä on runo."

Ja minä vastaan hänelle: Runo ei tunnusta uskontoa, ei maiden rajoja, se ei tottele lakia ja kieltää normit. Se on villi lintu ja lentää minne haluaa. Se tekee pesän, minne huvittaa, lähtee, milloin haluaa, mutta jää, jos sitä eniten tarvitset. Näin Topi: 

Eletyn elämän valtasi alastomuus,
paljaat kuvat matkasivat iholla.
Kaikki unet olivat eilisen tuulia,
monta kertaa kulkivat läheltä ohi eri kasvoilla.
Parrasvaloissa olivat yöt ja niiden olemattomat tulet.
Pyhällä vuoteella näkyvä oli mustaa
kuin se äänettömyyteen lähetetty rukous,
ilmeet mietteliäinä, meret edessä elottomina.
Lokkien itkut, lähtiessä vain häpeää.

-         
Ja sitten Hannele Eväsoja:

Ikävä kätellä syksyä
suruvaippa siipii maata..

Istu perho
hetken kukalla vahvistu

Pilvein vanat
vain hetkeksi seisahtavat

Lehtien kahinassa
tuulten suhinassa
lähetän sinulle sanan:

Olisitpa lähelläni

sydäntäsi lämmittäisin
silmieni säteellä

Ihanaa lukea, miten ’suruvaippa siipii maata’. Onko tätä kuultu ennen…

Kirjassa on ennen kunkin runoilijan runo-osuutta pieni esittely henkilöistä. Harri Laineella on motto, jonka nyt jokainen kirjoittakoon ylös vaikka seinäkalenteriinsa:

"Jos etsit elämää, katso taivaalle, siellä ei ole kuolleita lintuja". Ja näin Harri runossaan Rakkauden sotilaat:

Tämä maa,
on minun Sydän.

Siksi sotilaani sille tahtovat,
lisämaat parhaimmat.

Siksi ne väijyvät ja etsivät.
Tiedustelevat ja piirittävät.

Vallatakseen kuin olisi sota,
vain erona ettei ole aseita.

Aseettomana toista maata,
himoiten satuttamatta.

Saaden tuon toisen maan,
yhdistyen kanssa oman maan.

Sillä kun tuo toinen maa,
on…Sinun Sydämesi.

Una Reinman kertoo: "Kirjoitan proosaa ja runoja. näen sydämiä kaikkialla; maassa, puissa, pilvissä, rakkaiden silmissä. Kerään sanoja kuin perhonen mettä. Mietin lakkaamatta että, onko enkeleitä olemassa…" Tämä on Unaa:

Sä eheytät mun
Monta päivää
ilman tuoksuasi
tekee alakuloiseksi
Hieman hulluksi
Vialliseksi
Puutteelliseksi
Nyt olen jälleen
nuuskinut
Suukottanut
Rakastanut
Itseni kylläiseksi
Onnelliseksi

Niin paljon kuin kartankin puhekielistä ilmaisua proosassa ellei se ole just nappiinsa, yhtä usein olen huomannut, että runossa puhekieli yllättäen soi.

Tässä teille makupaloja Paperilyhtyjä antologiasta. Yllä mainittujen lisäksi mukana ovat Petri Ervasti, Petri Helenius, Laura Kamil, Jaana Lampinen, Tarja Niemi-Korpela, Anna-Maija Partanen, Satu Tanninen ja Maarit Virtanen. Kaikilla on upeita, koskettavia runoja!

Paperilyhtyjä on saatavana kaikista suurimmista verkkokaupoista, maailmalta amazon.comista sekä myös e-kirjana. Haluan olla ilmaa runolinnun lentosiiville, joten tarkennan: Suomalainen.com, Apple iBookstore, Adlibris.fi, Akateeminenkirjakauppa.fi ja Booky.fi

Ari Kokkonen, mies huiman kannen takana, toteaa: ”Runot vangitsevat hetken, kokonaiset kirjat sen, mitä hetken ympärillä on.”

Eroja

Kävelet lävitseni, mutta en tunne sitä, kasvosi piirtyvät tyynyyni,
mutta en tiedä minkälaisia unia näet. Silmistäsi näen kuinka ikävä
palaa luokseni, varjojen kasvaessa seinille ennen kuin olit
lähtenytkään. Katselen ikkunastani kunnes kaupunki sammuu ja
valot syttyvät. Ihmisiä on vaikeaa hahmottaa sateisen kadun
kuvajaisista. On vain varjoja jotka häilyvät väristen. kadoten
jonnekin.

- Ari Kokkonen -

*****

Hannele Eväsoja: "Tämä on tietääksemme ensimmäinen sosiaalisen median runoantologia."


*****

tiistai 22. tammikuuta 2013

Joanne Harris: Persikoiden aikaan


Kun kävelin kotiin Tannesin vartta, tyyneys oli lähes aavemaista. Sirkat ja linnut olivat vaienneet, jopa sammakot olivat hiljaa.

Paikalliset sanovat, että tällaisina iltoina autan-tuuli on valmiina puhaltamaan; le vent des fous, hullu tuuli, joka helisyttää ikkunoita, korventaa viljan eikä anna ihmisten nukkua. Valkoinen autan tuo kivan kuumuuden, musta autan myrskyt ja sateen. Mihin suuntaan tuuli sitten puhaltaakin, muutokset eivät ole ikinä kaukana.

Mitä minä teen Lansquenetissa? Mietin tätä taas. Autan-tuuliko minut toi tänne? Ja kumpi se tällä kerralla on? Valkoinen autanko, joka pitää ihmiset valveilla, vai musta, joka tekee hulluksi?

Joanne Harrisin teos Persikoiden aikaan (Peaches for Monsieur le Curé, Otava 2013, suomennos Satu Leveelahti) on kolmas osa menestyssarjaa, jonka ensimmäiset osat ovat Pieni suklaapuoti ja Karamellikengät. Vianne Rocher palaa erään kirjeen saatuaan tuulen mukana takaisin Lansquentiin, jossa mikään ei ole ennallaan. Kyläläisten, katolisten ranskalaisten ja Afrikasta saapuneiden muslimien välit ovat niin tulehtuneet, että ollaan sodan partaalla. Kovimmin kyläänsä suojeleva on kirkkoherra Francis Reynand, jolle niqabiin pukeutuneet naiset ja minareetista kuuluvat aavemaiset rukouskutsut

Allahu akbar, Allahu akbar -

ovat kuin myrkkyä, joka syöpyy mieleen ja vie kaiken rauhan ja levon. Silloin Reynand kohtaa kadulla erään naisen menneisyydestä kahdeksan vuoden takaa, naisen kahden tyttärensä kanssa:

Ja sillä tavalla Sainte-Marien juhlan aikana tuuli toi Vianne Rocherin takaisin Lansquenetiin, ja hän toi mukanaan niin kuin aina epäjärjestystä, unelmia ja suklaata.

Persikoiden aikaan ei ollut aivan sitä, mitä odotin. Se oli enemmän. Kaipasin kirjaa, joka on kuin on elokuva Suklaata iholla (Como agua para chocolate). Kaipasin kirjaa, jossa ruoka ja taika yhtyvät ja sitä osasin odottaa chocolaterien naiselta. Sain anista, manteleita, ruusuvettä, suklaata, myskin tuoksuisia persikoita, kardemummaa, sain tuulta, sadetta, voissa paistettuja räiskäleitä ja sain Viannen, joka yritti muotoilla tuoksuvaa höyryä, kammata sitä sormillaan nähdäkseen paremmin. Viannen, joka katsoi ihmisten värin ja luki siitä, Viannen, joka uskoi, että sota on vältettävissä passeista parhaimmalla eli ruoalla:

Kieli, kulttuuri ja maantiede voivat olla erottava tekijä, mutta ruoan avulla pääsee ylittämään minkä tahansa rajan. Ruoan tarjoaminen on samaa kuin ystävän käden ojentaminen; kun ottaa sen vastaan, tulee hyväksytyksi kaikkein suljetuimpiinkin yhteisöihin.

Näin se olisi voinut mennä, mutta Vianne ei heti nähnyt skorpionikuningatarta eikä maljojen ritaria eikä… Hän näki aluksi vain ’omiensa’ ennakkoluulot ja aliarvioi pahasti muualta tulleiden vihan. Vianne kuitenkin tutustui musliminaisiin ja lapsiin. Etenkin lapsiin, sillä vaikka näiden vanhemmat olivat kieltäneet leikkimästä vääräuskoisten kanssa, tietynikäisiä lapsia ei pidättele mikään. Heitä ei ole vielä onnistuttu kyllästämään muukalaisvihan myrkyllä. He ovat aitoja ja niinpä Pilou, jolla on Vlad-koira, saa kuulla Mayalta, että ’koraanissa sanotaan, että jos talossa on koira, enkelit eivät pääse sisään.’

Vanha Mahjoubi, Mayan isoisä, sairastaa ja valta on siirtymässä hänen kovan linjan pojalleen, mutta ehkä tauti on vain waswaas, kuiskeita, jotka aiheuttavat ahdistusta ja epätoivoa, ehkä…

Hain lohtukirjaa kun enkelimme, rakas noutajamme lähti koirien taivaaseen viikko sitten. Sain sitäkin, mutta jouduin myös ratsastamaan tuulella keskellä uskonsotaa, vaelsin läpi tulen ja vihan, ja tapasin miehen, jonka silmät kuin villihunajaa…

Joanne Harris on ollut minulle hyvin ristiriitainen kirjailija, sillä Suolaista hiekkaa, jossa on maailmankaikkeuden kaunein kansi, on minusta tylsä.

Sen sijaan Appelsiinin tuoksu on niin kiinnostava, että aion lukea sen ihan teitä varten uudelleen. Haluan palata siihen, miksi se oli niin vahva, että jälkimaku tuntuu vieläkin.

Persikoiden aikaan on kolmas osa hänen suuriin menestysromaaneihinsa, Pieneen suklaapuotiin ja Karamellinkenkiin, mutta huomasin, että niiden lukeminen ei ole ollenkaan edellytys päästä sisälle tähän teokseen. Olen kuin paluumuuttaja, sillä tämän jälkeen on luettava seuraavakin Harris. Joanne on parhaimmillaan juuri sitä mitä nainen kaipaa silloin tällöin eli suklaata, jossa on taikaa. Tässä uusimassaan hän osoittaa hallitsevansa myös rankemmat maut, joten pakko sanoa, että ilmeisesti liikumme viihdekirjojen parhaimmistossa.

Kirjan rakenne on oivallinen. Ei ennenkuulumaton, mutta tässä se toimii todella hyvin. Kaksi kertojaa, kirkkoherra Francis Reynand ja toisena Vianne Rocher. Loistavasti Harris osaa muuntua kumpaankin rooliinsa ja aloin aivan kuulla Reynandin äänen. Hän tuli iholle ja hän saa päättää tämän yllättävän rajunkauniin, laventelin, vaniljan ja savun tuoksuisen kirjan:

En ole varma miten tämä kaikki tapahtui. Mutta se, mikä alkoi Vianne Rocherista, on päättynyt Inès Bencharkin myötä. Ja nyt, ensimmäisen kerran seitsemään päivään, tiedän, että tänä yönä nukun ja että kun herään, näen tähdet.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Riina  Aili  Mari A  Susa  ja Villasukka kirjahyllyssä

maanantai 21. tammikuuta 2013

Juha-Pekka Koskinen, Miranda Koskinen: Hallava hevonen


Joni oli kuullut, että joku oli saanut syntymäpäivälahjaksi paloauton, polkupyörän tai koottavan junaradan, mutta hän sai isoisän. Kun Joni täytti kuusi vuotta, isoisä muutti hänen luokseen asumaan.

Isoisä asettui vierashuoneeseen, vaikka Joni olisi mielellään ottanut hänet omaan huoneeseensa. Jonin huone oli aika suuri ja siksi hiukan pelottava.

Juha-Pekka Koskisen ja Miranda Koskisen kirja Hallava Hevonen (Karisto 2013) käsittelee hienovaistoisesti arkaa ongelmaa: Miten kertoa lapselle kuolemasta? Miten kertoa, että yhtäkkiä elämästä poistuu jonnekin tuntemattomaan rakas mummo tai ukki? Aihe ei ole helppo aikuisellekaan, miten lapsi sitä voisi ymmärtää, lopullista eroa, ikuisia jäähyväisiä?

Vierashuone, johon isoisä asettuu on Jonin huoneen vieressä, joten Joni ja isoisä sopivat merkkikielen, jolla he viestivät toisilleen:

Kop kop tarkoittaa, onko kaikki hyvin, Joni ehdotti.

Hyvä ajatus. Jos vastaan pok pok, kaikki on oikein hyvin, isoisä sanoi.

Enää kummitukset eivät vaivanneet Jonia, sillä ne pelkäsivät seinän takana nukkuvaa isoisää.

Kirjan teksti on Juha-Pekka Koskisen, joka on hämeenlinnalainen kirjailija. Häneltä on ilmestynyt romaaneja, novelleja, runomuotoinen lasten kuvakirja sekä rikoskirjallisuutta käsittelevä tietokirja. Kuulostaa vaikuttavalta! Hallavassa hevosessa Koskisen kertojaääni on just kohdillaan, sillä hän ei sorru ylisuojelevaan selittelyyn eikä imelyyteen, vaan antaa kuoleman lähestyä laukaten kohti kauniisti ja odotettuna, ei pelättynä. Koskinen onnistuu siis kertomaan Jonin ja isoisän tarinan kautta lapsille rakkaan omaisen poismenosta sallien kuoleman olla osan elämistä samalla antaen meidän aikuisten oppia, miten sen voisi itse soveltaa surun kohdatessa.

Aivan oma lukunsa ovat graafista suunnittelua opiskelevan Miranda Koskisen huimat kuvat, jotka ovat värikylläisiä, yksityiskohtia pursuavia ja mielettömän jännittäviä. Aivan koukutuin jokaisen persoonallisen hahmon kasvoihin, asentoihin ja salaisiin merkityksiin.


Jonin aika kuluu kivasti isoisän kanssa. He pelaavat tammea ja shakkia, mutta toisinaan isoisä viettää huoneessaan päiväkausia leväten, jolloin Joni puolestaan viettää aikaansa lumisella pihalla. Eräänä päivänä hän löytää hevosenkengän, jonka vie sisälle ja kertoo äidille kengän kuuluvan lumihevoselle.

Kun isoisä vihdoin herää, on hevosenkenkä jo sulanut ja Joni on pahoillaan, kun isoisä ei nähnyt sitä. Isoisä kuitenkin lohduttaa:

Olen hyvin iloinen siitä, että sinä löysit sen hevosenkengän. Minä olen odottanut tiettyä hevosta saapuvaksi jo jonkin aikaa.

Ja tässä tulee nyt se tarinan kohta, jossa isoisä alkaa rakentaa tulevasta lähdöstään seikkailua, jonne Joni ei voi häntä seurata, mutta josta isoisä pitää kovin, koska hän rakastaa seikkailuja. Tässä kohtaa vääränlainen kerronta olisi voinut pilata kaiken – tai väärät kuvat. Mutta ei hätää, isä Koskinen kertoo tarinaa vailla ahdistuksen mustetta ja tytär Koskinen tuo esiin eksoottisen väripalettinsa kuin myös ne nyanssit, joista rakentuu silta ylitse tulevan menetyksen.

Kun isoisä lopulta joutuu sairaalaan, Joni on surullinen ja alkaa rakentaa lumilyhtyä. Silloin hänelle ilmestyy Hallava hevonen, jonka harja säkenöi kuuran värisenä ja silmät leiskuvat kuin taivaan tähdet.

Yöllä kun kummitukset saapuvat, alkaa kuulua hevosen kavioiden kopsetta ja isoisä saapuu nauraen hallavan hevosen selässä ajaen kummitukset tiehensä. Aamulla Joni löytää tyynyn alta lasisen hevosenkengän ja hän ei enää sure, sillä isoisä on päässyt kaipaamansa seikkailuun.

Suosittelen tätä lumotun kaunista kirjaa kaikille! Tätä lohtutarinaa me kaikki tarvitsemme ennemmin tai myöhemmin.

Sshhhhh, kuunnelkaa: Pok pok.

*****

Tämän kirjan ovat  lisäkseni lukeneet ainakin Elma Ilona ja Valkoinen kirahvi

*****

Tästä kirjasta on pohdintaa jo ainakin Anna Amnellin blogissa...

*****

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Sitä sun tätä sunnuntaina ja kohti kevättä

Sille ei voi mitään, että tällainen paatunut lumenrakastajakin kuin minä kuulee, miten linnut laulavat jo keväisesti, valoa riittää iltapäivisin pidempään ja kaupoissa silmä väistämättä osuu tulppaaneihin. Osaan silti nauttia näistä Riitta Sinikan talvisista kuvista:
Tässä ruukut vielä talviunessaan ja alakuvassa jäätä Riitta Sinikan tyyliin:
Alla hänen tunnelmallinen, suvinen kuvansa puutarhablogin puolelta:
Täällä Riitta Sinikalla on nyt arvonta, jossa voi voittaa
...keijuja!
Mitä nyt on tulossa minulta, on persikoiden tuoksua, kaunis, liikuttava kirja hallavasta hevosesta ja...ehkä upein ruokakirja, jonka olen ikinä nähnyt. Eipä ole vaikea arvata, että kirjan kuvaaja on Sami Repo!

Yleisesti ottaen tulossa on runsaasti puutarhakirjoja, mutta sitten tietysti myös paljon kevään kaunokirjallisuutta ja helmikuussa ponihullut saavat jälleen uuden Sinttu-kirjan. Eräs kirjailijaelämänkertakin jo odottaa yöpöytähyllyllä...

Tänään kokeilen yhtä uutta reseptiä, jonka tarjoilen sitten myös teille, mikäli kuvat onnistuvat. Jokaisella naisella pitäisi olla 'oma Sami Reponsa'! Ennen herkkuhetkeä kuitenkin lenkille ja ruoka saa jäädä uuniin muhimaan. Suksetkin otin jo esille joten ei tiedä, vaikka jääaurinkomurtomaahiihto iskee vielä lujaakin, sillä saaremme ympäri kiertää tosi hyvä latu. Vielä sitä aurinkoa vielä, niin sitten minua ei pidättele mikään.

Suloisia sunnuntaitunnelmia!

Love
Leena Lumi

perjantai 18. tammikuuta 2013

Vastaan puutarhahaasteeseen!

Tiinan puutarhaaste tuli minulle tänään kuin tilaustyö, vaikka olinkin aikeissa tehdä aivan toisenlaisen jutun, mutta koska pakkasta on nyt hurjat -26 astetta, aion tänään fiilistellä näitä juttuja ja illalla olenkin sitten siellä, missä kypsyvät persikat tuoksuvat...Kiitos Tiina♥

1) Kaikkien aikojen paras puutarhaohjelmasi?

Ei ainakaan se missä itse esiinnyin;-) Kaikkien puutarhaohjelmien äiti on mielestäni elokuva Salainen puutarha, joka perustuu Frances Hodgson Burnettin kirjaan Salainen puutarha (The Secret Garden, WSOY 1961, suomennos Toini Swan).

Minulla on tästä kaksikin filmatisointia, mutta näihin ei kyllästy ikinä. Myös makuuhuoneemme tapetti on Rörstrandin Salainen puutarha:
Tosin meillä tämä on myyränä pinkein kukin, mutta vierasmakkarissa on kuin tämä vaikka onkin Laura Ashleyn.

2) Luottotaimistosi?
Ehdottomasti Viherlandia! Minä menen Viherlandiaan kuin kotiini ja kerran kun piti ajaa tapaamiseen kaupunkiin, olin niin kukka-ajatuksissa, että löysinkin itseni Viherlandian parkkipaikalta.
Tästä Jaelin ottamasta kuvasta näkee selvästi, miten hurmavaa Viherlandiassa on;-) Siellä voi syödä hyvin, voi ostaa taimia, voi piipahtaa Iittalan myymälässä ja kaikkina vuodenaikoina löytää jotain mukavaa lahjtavaraa myös Viherlandian puolelta. Luottopuutarhurini on Pirjo Uuttana, jolla ei ikinä ole huonoa päivää. Kävin joulun aikaan lukemassa Pirjolle ääneen Satu Kukkameri ja lumen ihme eli tarinan jouluruususta ja hän ihastui niin, että etsii nyt kirjaa itselleen. Minulle on kerrottu, että Viherlandiassa olisi Euroopan suurin ruukkujen myynti, mutta sieltä voi ostaa myös patsaita:
3) Oletko innostuneempi puuvartisista vai perennoista?
Olen innostunut kaikesta joka kiipeää ja rönsyää ja tuo puutarhaani viidakkomaista tunnelmaa. Toki niiden vastavoimana pitää olla hieman järjestystä, josta huolehtivat topakat kartiovalkokuuset, joita on todella paljon. Nyt on vain niin, että uusin villitykseni ovat monet villikukat:
 Olen vihdoinkin saanut pihani miltei täyteen lemmikkejä sieltä, missä haluan olevan villiä, kuten vaikkapa tässä mongolianvaahterametsikössä. Myös lehtosinilatva leviää ihailtavalla vauhdilla sekä sinisenä että valkoisena.

4) Kuulutko johonkin puutarhaseuraan? En, mutta minulla on mielettömästi puutarhaan hurahtaneita ystäviä, joista osa on ammattilaisia. Teen blogiini myös paljon puutarhakirjoja ja näin pääsen antoisiin kontakteihin heidän kanssaan, jotka kirjoittavat omista puutarhakokemuksistaan. Viime vuodelta en voi unohtaa kirjaa Puutarhan aika ja sen tekijöitä, joista huomasi, että on samaa tunnetta mukana tässä puutarhailussa kuin minullakin.
Nyt puutarhastani puuttuu enää tämä hurmaava kukka, joka on Minna Kurjenluoman kuvaama:

Kesälumipisara♥

5) Kuka on puutarhaguru, jonka kätten jäljet/filosofia on tehnyt sinuun vaikutuksen?

 Heitä on neljä: Tasha Tudor, joka kukkiensa keskellä kuvassa. Toinen on Tuulia Aho, joka on kirjoittanut tekstin kirjaan Puutarhan aika. Kolmas on Riku Cajander, joka on kirjoittanut kirjan Luontopiha ja neljäs on Leila Nuikki, jonka

kirja Unen kelluva silta on kertomus siitä, miten syöpäsaattohoitoon erikoistunut sairaanhoitaja uupui työssään, otti pitkän loman ja sitten kerran käveli Japanin lähetystön ovesta sisään ja pyysi saada lainata filmejä japanilaisista puutarhoista...Loppu onkin kuin sadusta, josta syntyi Suomen kuuluisin japanilainen puutarha. Jos saatte kirjan käsiinne, lukekaa!

6) Mikä on parasta talvisessa puutarhassasi? Täydellisen tyhjentävä vastaus: Kaikki! Lumi herättää kaiken kauniin puhtauden ja se on rauhallista ja hiljaista. Rakastan villieläinten jälkiä puutarhassamme, rakastan lumen valoa, jossa vaeltaa yöllä, rakastan nukkuvia pensaita, jotka unessaankin kuiskivat minulle, rakastan sitä, että ruohonleikkuukone ei pärise, rakastan löytää oravan ruokakätkön luumupuusta
rakastan katsella akileijoja lumessa ja haaveilla, mitä yllätyksiä ne ovatkaan minulle aikoneet tarjota seuraavana suvena
7) Onnistutko kylvöissä ja taimien esikasvasvatuksessa? Se vaihtelee. Usein olen aloittanut liian aikaisin ja sitten olenkin ollut ihmeessä, kun kaikki paikat sisällä rönsyävät ruusupapua ja krassia. Nyt olen rauhoittunut ja istutan vanhat tutut köynnökset vasta kesäkuulla ulos ja useimmat yrtit ostan taimina.
8) Löytyykö puutarhastasi hedelmäpuu tai useampi? Takuulla löytyy. Puutarhamme on kolmessa tasossa ja keskitasolla on kaksi vanhaa ja yksi uusi omenapuu. Alapuutarhassa on kolme kirsikkapuuta sekä kolme luumupuuta, joista yksi tosin on mystisellä tavalla kuivunut ja palvelee nyt kärhöjen kiipeilytelineenä. Olemme täydellisen hullaantuneita luumuihin
mutta mitään rajaa ei löydy sille, miten paljon valmistan syksyisin omenasosetta kera kanelin ja vaniljan
Kirsikoista valmistamme likööriä, jota nytkin on muhimassa kellarissa. Sen kun sitten laittaa kauniisiin pulloihin on mukava tuliainen vaikka äidille.
9) Entäpä jonkinlainen vesiaihe tai oletko aikeissa tehdä/hankkia sellaisen?
Tästä haaveilemme! Kuva on kirjasta Uusia ideoita puutarhaan-Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat (Minerva 2011, suomennos Jenni Pitkäniemi). Mutta saattaa olla, että tyydymme vain keväällä lehtomme lävitse kuohuen virtaavaan veteen, joka kyllä voi virrata vaikka keskellä suvea, jos on paljon sateita. Toisaalta kotiimme näkyy Päijänne, joten vesiaihetta on siinäkin.

10) Oletko valmis näkemään vaivaa jonkin tietyn kasvin vuoksi (esim. talvisuojaus) eli kokeiletko arempiakin kasveja vai hyväksytkö puutarhaasi vain ns. varmoja menestyjiä?
 Näen vaikka mitä vaivaa kartiovalkokuusten eteen. Niitä on niin monta, että en yhtäkkiä osaa edes sanoa paljonko. Joka huhtikuu laitan näiden 'sokeritoppien' päälle hallaharsot, mutta vasta joskus puolessa välissä kuuta. Sitten jos on pilvistä, saatan välillä tuulettaa ja karaista kaunottaria ja otan harsot pois, mutta se on sääntö, että jo vapusta pitää pärjätä. Minä myös kastelen eli sulattelen varovasti routaa huoneenlämpöisellä vedellä ja seuraan milloin routa on poissa ja kasvin juuristo pääsee ottamaan maasta kosteutta.
Kaikki mitä tekee kartiokuusten eteen on vaivan väärti! Syksyllä kun kaikki muu on jo kuollutta, mutta lumen valoa saa vielä odotella, niin kartiokuuset ovat kuin puutarhan kuninkaallisia. Ja kun niille sataa ensilumi, tajuaa lopultakin, miksi tämä kasvi vain on niin ihana.

11) Selkeää ja modernia vai rönsyävänhallittua kaaosta?
Luonnonmukaista ja vähän villiintynyttä. Pidän siitä, kun kasvit rönsyävät ja pidän siitä kun monet rakastamani kukat, etenkin akileijat, lemmikit ja sormustinkukat valitsevat itse missä haluavat kukkia.
Kärhö on kaunis syksylläkin ja hyvin taiteellinen.
Peikonsuukko!
Minusta moni vaatimaton on kaunista. Hansaruusu kuuluu kurtturuusuihin, mutta on minulle yksi rakkaimmista. Kukkii keväästä marraskuulle ja kukkii vielä lumestakin. 

Kiitän kaikki heitä, joille en ole ehtinyt haasteisiin vastata. Tai ehtinyt ja ehtinyt, syy on se, että minun on selkäni takia alettava todellakin istua vähemmän. Nyt tässä hurahti jo tunteja ja toivon, että R. ei huomaa. En jaa tätä haastetta eteenpäin nimeten, vaan sanon kaikille, että ottakaa jokainen, jota kiinnostaa ja tehkää. Tässähän alkoi ihan innostua, vaikka olenkin niin talveen ihastunut...

Jos haluat tietää enemmän suosikkikasveistani, niin oikea osoite on Leena Lumi's Flower Power

Kukitaan!

Love
Leena Lumi

Unforgettable