sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Leila kuvitteli että he eläisivät elämänsä samalla tavalla kuin istuivat tuossa: hennot kädet toistensa olalla, vyötäisillä, polvilla. Kohtalot samalla tavalla yhteen punoutuneina kuin kädet nyt. Hän ei kyennyt näkemään lapsia sisaruksina eikä serkuksina. Hänen silmissään he olivat yhden ruumiin kolme kuvajaista. Kolme yhdessä kuin puun oksat, kotipihan jakarandapuun. Kukaan ei pystynyt sanomaan missä puu loppui ja oksat alkoivat. Sitä nämä kolme lasta olivat: puu ja sen oksat.

Sahar Delijanin esikoisteos Jakarandapuun lapset (Children of the Jacaranda Tree, WSOY 2014, suomennos Laura Jänisniemi) on katkeransuloinen tosikertomus hänen vanhempiensa elämästä 1980-luvun Teheranissa poliittisina aktivisteina sekä vankeudessa. Se on myös kertomus niistä tuhansista lapsista, joilta vastavallankumous vei lapsuuden. Toisilta sen veivät ikuisiksi ajoiksi kadonneet vanhemmat, toisilta vankiloista vuosien jälkeen palanneet vanhemmat, joiden salaisuudet estivät lapsuuden ovea enää aukeamasta. Islamilainen vallankumous vei heiltä sen unelman, josta he olivat uneksineet ja Iranista tuli maa, jossa sodan lopun eliminoinnit, lopputeurastus, varmisti ilon ja naurun kuoleman. Ja muistot…muistot olivat kuin karhea, painava, kuuma tšador, jota naisten täytyi kantaa, etteivät hiukset näkyisi, ettei tuuli tuntuisi iholla, ettei olisi kuin oli unelmoitu.

Kaikki alkaa Evinin pahamaineisesta vankilasta. Paikka on Teheran 1983. Ihan eri Teheran kuin se, josta ystäväni lähetti minulle vuoden ajan kirjeitä ennen vallankumousta. Nyt ei ole shaahin valtaa, nyt on pappien valta ja näiden valtojen väliin jäivät puristuksiin vapautta odottaneet idealistit. Shaahin armeijaa vastaavat nyt kaartilaiset, vallankumouksen partaiset vartijat, jotka voivat pysäyttää ketä vain missä vain syystä tai syyttä. Vahditaan parrattomuutta ja naisten hiuksia,  vahditaan naurua ja iloa ja sitä, että rakkaus ei saa näkyä. Azar synnyttää kuitenkin rakkauden lapsensa Nedan vankilassa ja Neda on vankilan naisten aurinkona, kunnes hänet viedään Maman Zinatin ja hänen miehensä Agha-janin kotiin. Taloon josta Agha-janin kuoltua tulee naisten talo. Rakkauden talo. Jakarandapuun talo. Siellä kasvavat ’orvot’, serkut ja pikkuserkut kuin sisaruksina ja myöhemmin sinne tulee muitakin islamilaisen vallankumouksen uhreja.

Äidit ja jotkut isätkin palaavat vankiloista, mutta maahan, jota he eivät enää tunne. Poissa on ilo ja elämä, Teheranin katujen hiljaisuus on pelottava. Ja tavat ovat toiset:

Ei ilman mägnäetä, nainen sanoi kimeällä äänellä. Maryam katsoi ympärilleen. Šeida oli tosiaan ainoa tyttö jolla ei ollut huivia. Hän näytti alastomalta keskellä pieniä peitettyjä päitä, joiden omistajat kurkkivat häntä valkoisten huiviensa aukosta. Hän vastasi rehtorille vihaisena, epätoivon vallassa, ettei hänen tyttärensä ollut vielä täyttänyt yhdeksää vuotta ja että islamin mukaan hiukset piti peittää vasta yhdeksänvuotiaana, täklifin vuonna. Mutta rehtori ei antanut periksi. Säännöt olivat sääntöjä, hän sanoi, ja olipa Maryamin tytär yhdeksänvuotias tai ei, hänen piti muiden tyttöjen tavoin käyttää koulussa mägnäetä.

Jakarandapuun lapset on kuitenkin vapauden kirja, sillä vangitut, ruumiillisesti tai henkisesti vangitut, laulavat ja runoilevat jo elämällään vapautta. Kuka voi estää pääskysiä lentämästä, kuka voi estää jakarandapuuta kukkimasta, kuka voi estää tuttua tuoksua, kuka voi sanoa, että elämä olisi aina vain saada pitää:

Mitä muuta elämä on kuin pitkää eron kehtolaulua.

Jakarandapuun lapset on kaunis kirja. Se on kuin Šeidan isän vankilassa taatelinkivistä tekemä rannekoru. Koru, jonka äiti Maryam antaa tyttärelleen myöhemmin. Sitten kun on aika kertoa. Ja lapset muistavat jokaisen tarinan, kantavat niitä kuin muistokoruja, että voisivat ymmärtää. Jäädä tai lähteä. Monet lähtevät ja kokoavat kyynelistään ja muistoistaan uudet elämät. Rakentavat uudet muistot. Siellä muualla he kohtaavat kaltaisiaan, sillä jos on varttunut tutun jakarandapuun alla, jos kantaa kädessään taatelin kivistä tehtyä rannekorua, etsii levottomien tuulten iltapäivänä toista kaltaistaan. Yhdelle vihreäunivormuiset eivät voineet mitään ja se on rakkaus. Rakkaus tihkuu kovimmistakin kohtaloista ja tanssii nauraen islamilaisen vallankumouksen näennäisoikeudenkäyntien raunioilla:

Minä haluan kantaa sinun hengitystäsi kämmenelläni.

Jakarandapuun lapset on paitsi ylistys rakkaudella, myös ylistys vapaudelle, sille vapaudelle, jonka puolesta kirjan henkilöt lähtivät taisteluun. Teoksen takakannessa kirjailja Khaled Hosseini tiivistää upeasti:

Delijanin vangitseva romaani on pureva tyrannian kritiikki, koskettava kunnianosoitus niille jotka kantavat sen arpia sekä ylistys sydämen ikuiselle vapaudenkaipuulle.

Sahar Delijani, Teheranissa syntynyt, Kaliforniassa varttunut ja nyt Italiassa asuva, kirjoittaa kuin Elif Shafak!

”Pääskysten muutto on alkanut”, hän sanoo.

Nuoret kumartuvat ja painavat päänsä hänen syliinsä, kumpikin omalta puoleltaan. Leila ojentaa kätensä heidän hiuksilleen, silittää. He antautuvat hänen kosketukselleen kuin janoiset puut vedelle. Hänen äänensä kohoaa hitaasti kurkusta ja laajenee huoneeseen, kertoo heille tarinan persialaisista prinsessoista ja heidän komeista, mutta köyhistä rakastetuistaan.


Hämärä laskeutuu jakarandan oksille.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjapolkuni  Kirjasähkökäyrä Rita Sanna Norkku  Karoliina  ja Mari A

33 kommenttia:

  1. Voi, tämä kirja on minulla varauksessa, kunpa saisin sen pian käsiini. Vaikuttaa niin hyvältä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, kunpa saisit kirjan pian: Pidät takuulla!

      Poista
  2. Minäkin olen varannut kirjan ja odotan sitä kuin kuuta nousevaa. Kirjalla on upea nimi ja tarina kuulostaa kiinnostavalta :)
    Odotellessa luen nobelisteja ja Janssonin tuotantoa, kun osallistun niitä koskeviin haasteisiin. Talvi tuli meillekin, ihana valkea maa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, tämä on ihana kirja. Pelkäsin aihetta, mutta Delijani on käsitellyt sitä upeasti.

      Minä taidan aloittaa tänään jotain kotimaista....ja katsoa Poirotin;) Tulimme just aivan puuterilumiselta, pitkältä lenkiltä. Just niin: Ihana valkea maa.

      Poista
    2. Kirja oli hieno lukukokemus...todella vahva esikoiskirja...

      Poista
    3. Niin minustakin. Kiva, että pidit. Tulen lukemaan...

      Poista
  3. Minäkin toivon että saisin kirjan pian, anelin sitä nimittäin itselleni. Kiinnostuin siitä heti kun selailin kevään kirjoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Krista, uskaltaisin lyödä vetoa, että pidät tästä. Vinkkaa, kun olet lukenut ellei minua kuulu: En ole aina ihan kartalla...;)

      Poista
  4. Mullakin on tämä kirja tuossa odottamassa. Vertailusi Shafakiin kiinnostaa tarttumaan kirjaan hetimiten!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari, tiedän, että tuo vertailu oli rohkea veto, mutta pidän siitä kaikki Shafakin kirjat lukeneena ja niistä paljon pitäneenä. Jännä nähdä, miten sinä koet tämän.

      Poista
    2. PS. Piti olla: "....pidän siitä kiinni kaikki Shafakin kirjat lukeneena ja...."

      Poista
  5. Kauniin oloinen kirja. Iran maana kiinnostaisi nyt jotenkine erityisen paljon, mutta vähän vierastan tosikertomuksia. Kirja odottelee hyllyssäni, mutta katsotaan, että tuleeko minun lopulta luettua tätä. Varmaan ainakin aloitan ja jos kirja vie mukanaan, niin sitten... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, jos aloitat, älä pelästy alkusivuja, joissa tavallaan kirjan rankin, sillä kun siitä alun vankilajutusta päästään (tavallaan päästään), kirja hemmottelee lukijaansa. Minäkin testailen kirjoja noin. Luen alun ja katson lähteekö kirja viemään. Täytyyhän meidän saada nauttia lukemisesta;)

      Poista
    2. Leena, minä aloitin tämän lukemisen joulun aikoihin ja luin varmaan ensimmäiset 50 sivua ja sitten lopetin. En halunnut ahdistua enempää. Mutta nyt tavallaan sinun arviosi johdosta tämä kirja on muutakin kuin angstista vankilakuvausta ja naisten alistamista ja riistoa. Eli kannattaisiko lukea loppuun, koska alussa ei ollut mielestäni mitään kaunista, vaan tuntui että pahenee vain entisestään?

      Poista
    3. Sara, alku on ahdistava ja minäkin olisin lopettanut ellei tunnelin päässä olisi näkynyt valoa. Yksi asia tässä toki on se, että eivät vain naiset olleet uhattuina ja vankiloissa vaan myös miehet. Lue! Olen samaa mieltä kuin Hosseini, että tämä kirja on ylistys vapaudelle ja rakkaudelle. Minusta molempia on kirjassa paljon. Delijani ei missään kohtaa minusta mässäile kauhulla, vaan faktat tuodaan muutamassa kohdin esiin lukuina, numeroina, jolloin ne ovat kuin uutislähetys. Toki me tiedämme, että lukujen takana on ihmisiä, joilla on nimet, isät ja äidit ja lapsia, mutta silloin siitä ei ahdistu. Ei pahene entisestään, vaan helpottaa koko ajan. Lopulta ollaankin, myös naiset, jo vapaudessa eli Italiassa.

      Poista
  6. Luin muistaakseni kesällä kirjailijan haastattelun Guardianista ja kiinnostuin tuosta kirjasta. Ei ihmekään että pidät siitä! Minäkin varmaan pitäisin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, sinäkin pidät ja sain etiäisen, että tämä kirja tulee sinulle;)

      Poista
  7. Vastaukset
    1. Mine, arvasin. Eikö teillä ole muutto jo tänä vuonna...saat sitten jo edullisesti.

      Poista
  8. Sinulle on jotakin blogissani :)

    Sunnuntain siivillä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valkoinen Kirahvi, kiitos, tullaan.

      Sunnuntain siivillä, Poirotia ja omenapiirakkaa;)

      Poista
  9. Minulla oli pienenä lapsenomainen ajatus, tai ehkä pikemminkin unenomainen haavekuvitelma, Iranista ennen vallankumousta jonkinlaisena lasten paratiisina. Tämä johtui pelkästään niistä ihanista vaatteista, laukuista, leluista ja tavaroista, jotka oli tuotu Iranista ennen vallankumousta ja joilla sain leikkiä ystäväni luona.:) (Ja voi niitä huokauksia kaikaista ihanuuksista, mitkä jäivät Teheraniin!) Varmaan tästä johtuen Iran (ja oikeastaan koko LÄhi-Itä) on jäänyt ajatuksiini, tai selkäytimeeni..;) Olen lukenut pari todella mielenkiintoista tietokirjaa nyky-Iranista. Ero julkisen elämän ja privaatin elämän välillä taitaa siellä olla hyvin monella suuri.

    Tällä kirjalla on muuten ihana nimi!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, minullakin oli Persiasta oma kuvani, sillä paras ystäväni asui maassa vuoden. Sain usein kirjeitä ja ne ovat vieläkin tallella. Palvelijoita oli paljon ja elämä oli hyvin vaurasta ja länsimaista. Mutta sitähän se ei ollut maassa tietenkään kaikille, silti: Mikä vain ennen kuin nykyinen Iran.

      No, tässäkin kirjassa kyllä nuoret osaavat irrotella, mutta kaikki tehdään tosi, tosi salaa ja pitää varoa paljastajia.

      Minustakin kirjan nimi on upea ja pidän myös kannesta. Sen väreistä,

      Poista
  10. Tämä meni heti toivelistalle, ilmestyy tosin vasta maaliskuussa saksaksi. Haluaisin niin kovasti nähdä Iranin, mutta vierastan kovasti huivipakkoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Allu, hyvä ratkaisu. Me molemmat olisimme takuulla matkustaneet aikanaan Persiaan...

      Poista
  11. Kiitos Leena, hienosti taas esittelit kirjan! Kiinnostuin. Luin joitakin vuosia sitten shaahitar Farah Diban elämäkerran, varsin subjektiivinen. Tuosta olisi mielenkiintoista jatkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuulia, ole hyvä ja kiitos. No, Persia Diban aikana oli tosi kiinnostava. Ystäväni asui likellä shaahia ja niitä piirejä, ollessaan teini. Vieläkin minulla on tallella kirjeet tuolta ajalta. Kaikki oli aivan toisin.

      Poista
  12. Tämä kiinnostaa! Erilaisista kulttuureista lukeminen kaunon kautta on minusta äärimmäisen kiinnostavaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bleue, sama täällä, saa lukea nyansseja, joita ei välttämättä tietokirjassa edes ole.

      Poista
  13. Eri kulttuurit kiinnistavat minuakin kovasti, siksi tämä kirja jäi nyt soimaan mielenpohjalle, kiitos kauniin tekstisi!

    Toivotan oikein hyvää, talvista (viimeinkin satoi lunta!!) viikonloppua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, pidin tästä paljon ja toivon tälle blogisavuja. Kiitos.

      Kiitos samoin sinulle♥

      Poista
  14. Persia, persian kieli ja persialaisuus ovat lumonneet minut jo kauan sitten. Epäröin kovasti aloittaa Jakarandapuun lapsia kun pelkäsin että tyrannimainen iranilaisuus hyppäisi sen sivuilta ja ahdistaisi. Niin ei käynyt. Nyt kun mainitset - todellakin - tämä on kirja Vapaudesta. Saa olla paljosta kiitollinen kun/jos on syntynyt Suomeen.

    Kuljeskelen blogeissa lukemassa miten muut ovat tarinan kokeneet. Tuntuu että kirja loppui kesken. Haluan lisää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rita, minua ne eivät ole lumonneet, mutta kiinnostaneet kylläkin: Paras lapsuuden ystäväni asui Shaahin Persiassa ja kirjeet sieltä ovat vieläkin tallella.

      Kun pääsee ohi kirjan alun, joka antoi olettaa pahempaa olevan tulossa, tulikin vapauden tuulia, tuulia, jotka syntyivät ihmisistä itsestään. Kaunis kirja.

      Kirjailijalla on 'ääni', jota on kiehtovaa lukea. Ehkä saamme lisää...

      Poista