sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Karin Slaughter: Rikollinen

Lucy ei ollut enää yksin. Hän ei enää tarvinnut Bobbya eikä Frediä eikä Juicea eikä isäänsä eikä edes Henryä. Hän ei enää leskenut ajankulua laskevan tai nousevan auringon lämpimästä valosta, joka kajasti hänen kasvoilleen, eikä vuodenaikojen lämpötilanvaihteluista. Hän ei laskenut ajankulua päivistä vaan viikoista ja kuukausista ja kohoavasta vatsankummustaan.

Se tapahtuisi minä päivänä hyvänsä.

Lucy saisi lapsen.

Karin Slaughterin uusin trilleri Rikollinen (Criminal, Tammi 2014,  suomennos Annukka Kolehmainen) jatkaa huikeaa Will Trent&Sara Linton –sarjaa ja miten se sen tekeekään: Ohittaa niin Kivun jäljet kuin myös Pettävän hiljaisuuden, mutta ei kaikellaan parhainta Slaughteria tähän mennessä eli Yli rajan, jonka lasken jo trillerien aatelisiin. Minähän tulin Slaughter-faniksi parhaan ystäväni aivopesemänä. Yli rajan on lukijaystävällisempi kuin kahta aikatasoa kuljettava Rikollinen, mutta Rikollisella on ihan jotain uutta tarjottavaa eli Slaughter on yllättäjien sukua!

Alun sitaatti ei vaikuta heti merkittävältä, siinä ei ole Kivun jäljen sähäkkää paneskelua, ei Pettävän hiljaisuuden Lena Adamsin mielen pimeyttä, ei Triptyykin varakasta, varjoissa seisovaa, kauniisti ikääntynyttä Lydiaa nauttimassa muiden kärsimyksistä, mutta sen sijaan siinä on Slaughterin kirjojen lukijoille eräs erittäin tärkeä avain, tapahtuma, jonka kokonaan luettuaan näkee palapelin niin valmiina kuin sen voi nähdä. Rikollinen on ehdottomasti Slauhghterilta avainromaani Will Trent –sarjaan! Sen lisäksi se on kahdessa aikatasossa tarinaa kuljettava sarjamurhaajatarina, joka tekee kirjasta lukijalle vaativamman kuin on Yli rajan. Korvaukseksi saamme paljon valotusta kiinnostaviin ja jo tuttuihin henkilöihimme, mutta saamme lisäksi faktaa siitä, mikä oli Atlanta 1975, jossa joku surmasi huumekoukkuun jääneitä ilotyttöjä, jossa naispoliisi oli kummajainen ja jossa kaikista lakipykälistä huolimatta värillinen oli aina hylkiö ja pahis. Niin takaumissa kuin nykyhetkessä loistavat jälleen Amanda Wagner ja Evelyn Mitchell. Amanda vetää jälleen vahvasti huomion itseensä, mutta ei tällä kertaa haukkumalla alaisiaan Williä ja Faithia vähä-älyiseksi, raivohulluksi dysletikoksi ja hallitsemattomasti sikiäväksi paksuksi diabeetikoksi, vaan vihdoinkin tutustumme uraansa aloittavaan Amandaan, nuoreen naispoliisiin, jonka rooli ei ole kaikkein helpoin miesten hallitsemalla alalla. Tapahtuu asioita, joita ei melkein voi uskoa todeksi ja se oli vain 1975 eli ei niin kauan sitten...

Karin Slaughter itse kertoo kirjansa lopuksi, että hän sai aiheensa Rikolliseen Patricia W.Remmingtonin väitöskirjasta Policing: the Occupation and the Introduction of Female Police Officers.  Ja jatkaa:

Vaikka 1970-lukua saatetaan edelleen pitää rakkauden ja vapauden vuosikymmenenä, useimpien naisten koettelemukset eivät olleet silloin vielä läheskään ohi. Sekkitilin avaaminen, auto- ja asuntolainan ottaminen ja jopa vuokrasopimuksen allekirjoittaminen ilman isän tai aviomiehen lupaa jäivät haaveeksi useimmille yhdysvaltalaisnaisille. Vuonna 1972 ehkäisypillerit viimein laillistettiin myös naimattomille naisille, vaikka saattoi edelleen olla vaikea löytää lääkäriä, joka suostui kirjoittamaan reseptin, ja apteekkaria, joka myi pillerit mukisematta.

Tätä lausuntoa vasten voitte vakuuttua, että takaumat vuoteen 1975 eivät ole mitään peruskauraa, kun poliisivoimiin ihan väkisin haluavat sellaiset naiset kuin Amanda Wagner ja Evelyn Mitchell! Mitä tulee Rikollisen tarinaan muilta osin kuin historia versus nykyhetki, lukuisat ilotyttömurhat ja tuttu henkilögalleria, jossa Slaughter on aina vahvimmillaan, niin takuulla kirja yllättää myös dekkarihullun ystäväni, joka minulle ensimmäisen Slaughterin puolipakolla toi: Slaughter ei totisesti toista itseään! Ja romantikot saavat osansa, sillä Sara ja Will ovat hyvässä vauhdissa ja vain Angien hillittömyyden varjo häiritsee parin kuhertelua rankan sarjamurhaajan lisäksi.

Rikollisen eräs suorastaan sivuilta ponnahtava teema on rotukysymys. Se on vaarallinen aihe ja Karin Slaughter kuittaa aika tyhjentävästi:

En väitä olevani 1970-luvun Atlantan tai sen puoleen nyky-Atlantankaan asiantuntija. Ymmärsin alusta asti, että kun etelän nainen kirjoittaa rotu- ja sukupuolikysymyksistä, matkalla vaanii lukuisia sudenkuoppia. Toivottavasti uskotte, että paiskin hartiavoimin töitä, jotta kaikki tulisivat tasapuolisesti mustamaalatuiksi rotuun, uskontoon, sukupuoleen ja kansallisuuteen katsomatta.

Voin suositella tätä kirjaa luettavaksi mieluusti Yli rajan jälkeen, jolloin lukija saa ensin Slaughterin parhaan Will Trent –sarjasta ja sen jälkeen Rikollisessa rikosratkaisun lisäksi myös pääsee suosittujen Atlantan poliisituttujemme juurille: Mistä he tulivat? Miksi he ovat sellaisia kuin ovat? Mitä heille oli oikein tapahtunut vuosikymmeniä sitten? Ehkä eniten useampia kiinnostaa Will Trent:

Will ei ollut koskaan käynyt sviitissä. Hän ei ollut ikinä juossut rannalla. Hän ei ollut koskaan lentänyt. Hän ei ollut koskaan saanut hymyä palkinnoksi äidiltään kiikuttaessaan koulutodistuksen kotiin. Äitienpäiväksi hän muovaili lastentarhassa savisen tuhkakupin, joita Flanniganin täti sai yhteensä kuusitoista. Kaikissa kuusen alla odottavissa joululahjoissa luki vain tytölle tai pojalle. Valmistuessaan lukiosta Will näki hurraavien perheiden joukossa vain vieraita kasvoja.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjasähkökäyrä Annika ja Kirjakirppu


*****

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Blondi korallinpunaisessa

Viime vuoden kevätmatkallamme löysin Salzburgista yhden korallinpunaisen puseron, jota olen nyt käyttänyt käytännössä aina kun se ei ole pesussa. Punainen leninki minulla on ollut viimeksi penkkareissani vuonna koivu ja tähti, joten ainakaan punaisen punainen ei ole ikinä ollut värini. Korallinpunainen on niin eri juttu, että tässä yhtenä päivänä, kun
tulin hammaslääkäristä, päätinkin palkita itseni kulkemalla yhden muotiliikkeen kautta. Jo sisäänmenossa näin tämän korallinpunaisen leningin ja heti kun se oli ylläni, tiesin, että tämä on nyt tämän ja seuraavankin suven juhlakolttu. Kahdessa ensimmäisessä kuvassa toispuoleisesti liehuva sifonki on nostettu ylös, mutta näissä alla olevissa näkyy todellinen malli:
Nämä kuvaukset eivät ole kovin kivoja ilman koiruuksia...Lumimies sanoo: Katse oikeaan, katse vasemmalle, leuka ylös, leuka alas, kirja ylös...katso syreeniä, katso...
Leninki on polven yläpuolelle ja sifonki valuu vasemmalta hiukan helmaa alemmas ja liehuu kivasti kävellessä. Ehkä otetaan tämä sarja uusiksi hortensioiden aikaan ja niin, että helmakin näkyy. Ensi viikonloppuna on koltun ensimmäinen juhlatestaus ja toivon nyt todellakin ilmojen lämpenevän.

Lady in red
Leena Lumi

Katjan muistuttamana kuunnellaan nyt: Lady in red

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Pilvikirsikan menetyksestä keijukukkien kautta kohti viikonloppua!

Tässä sitä mennään sitten sisulla kohti uutta pilvikirsikan loistoa. Eli sehän tapahtui näin: Meillä on nopealla laskulla neljä pilvikirsikkaa, mutta juuri tämä keskipihan oli se, jota päätin seurata teidän kanssanne vuosi vuodelta. Katsokaa tarkkaan mitä nyt kasvaa menetetyn tilalla tuon kartiovalkokuusen ja valaisimen takana: Pienestä ponnistetaan ja ruskassa tuota pienokaista alan taas kuvata. Lumettoman talven karua satoa! Kaikki oli toisin  viime toukokuussa:
Keskipihan pilvikirsikan oksat melkein jo ylettyivät kesähuoneeseemme eli yläterassille. Tämä kuva on edellissyksyltä (2012) samasta puusta:
Lisää kuvia pilvikirsikoista ja myös tämän menetyn puun viime syksyn koossa, löydätte jutusta Pilvikirsikoiden kukinnasta grillikatoksen kautta... sekä jutusta Pilvikirsikka - Kevään ja syksyn puukaunotar  Tämä puu kiinnostaa, sillä jo melkein 6 000 on käynyt lukemassa pilvikirsikasta! Vain syyshortensia menee lukijasuosikkina ohi pilvikirsikan.
Ei tässä mitään: Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun aloitan jotain alusta, mutta minä ja Prunus pensylvanica toivomme syvästi kunnon lumisia talvia.

Lumeton talvi kyllä jotenkin innoitti toisia syreeneitä. Tämä miten kuten kukkinut nuokkusyreeni aivan kasvaa silmissä ja jopa kukki, vaikka paikka jossa se kasvaa, ei ehkä ole sille maailman paras.
Tätä lajia on meillä vain yksi, mutta sitten on tavallista pihasyreeniä valkoisena ja lilana sekä puistosyreeniä myös molemmissa väreissä sekä sitä kaunista unkarinsyreeniä, tummaa punalilaa, jota ei saa enää mistään ainakaan ostettua. Suuria, valkoisin kukin kukkivia Holger Isabella -syreeneitä on kuusi, mutta niiden kuvaus unohtui just tänä vuonna tuon pilvikirsikkatragedian takia. Oli tosiaankin mietittävä, että istutammeko uuden pilvikirsikan vai lähdemmekö ihan johonkin muuhun puuhun, mutta näin nyt sitten päätimme. Eräs kranttu kaunotar temppuilee meillä, sillä kun hän oli varjossa kasvamassa, vilautti hän hieman, mihin hänestä on:
Nämä 'helmikukat' nähtyäni päätimme siirtää kaunottaren kuningatarpaikalle etupihan aurinkoiseen ykkösrinteeseen. Vaan tämä diiva, Syringa Vulgaris, Moskovan kaunotar, loukkaantui aiemmasta kohtelustaan, eikä suostu kukkimaan. Luulin, että tämä itäinen syreeni kestää kaikki vyöhykkeet, mutta luvataankin vain I-III. Tuttu puutarhuri asuu samalla saarella ja hän sanoi, että hän istuttaisi tämän heti, jos luvattaisiin selviävän Keski-Suomessa, joka on IV-vyöhykettä, mutta minä nyt sitten testailen hänelle sekä tätä että tarhamagnoliaa Leonard Messel, jonka tiedetään selviävän Suomessa vain I-vyöhykkeellä. Magnolia on pieni, elossa, mutta ei ole kukkinut kunnolla, joten sitä nyt ei ole kuvattu, joten voimme siirtyä vaikka siihen ilosanomaan, että etupihalla ei ole vieläkään jyrryttänyt ruohonleikkuukone: Kadota nurmikko kukkaniityllä onnistui yli odotusten eli lehtosinilatvat, metsäkurjenpolvet, akileijat, lemmikit, unikot ja puna-ailakit ovat kukkineet kiitettävästi ja niin tiheästi, että ei ole ollut vaikeaa kitkeä. Tässä puna-ailakkeja syyshortensioiden vanhoja runkoja vasten:
Toiseen jättimäiseen hortensiaan nojailevat tummat akileijat:
Muutakin väriä tämän ryhmän vierestä löytyy eli tällainen:
Alla oleva akileija on suuriruhtinattaren muistopaikalta, jossa kukkivat puutarhamme kaikki kauneimmat ja muutama harvinaisempikin kukka:
Juttua ja kuvia akileijoista lisää täällä
Särkynyt sydän, Dicentra spectablis, 'Alba', joita istutin viime ja edellisvuonna joitakin, on etenkin etupihalla kasvanut jo melkein pensaaksi.  Lisää juttua ja kuvia täällä
Mammalla oli aina punaista särkynyttä sydäntä upea,iso pehko. Kaunis sekin..., vaikka vähempänäkin eli tällainen kuva, jossa kuin sydämiä narulla...

Viime suvena istutin myös valkoista iiristä.
Iiris on kaunis melkein aina ja jo nupulla ollessaan. Kun niitä on isossa puutarhassa erilaisissa kasvupaikoissa, kukintaa riittää hyvinkin kuukaudeksi. Vain suvella iso iirispehko on kuin joku kuollut piisami, joten sitä ei ehkä kannata istuttaa ainakaan sinne, missä kukkivat hennot kevätsipulikukat.
Yritän nyt olla vähään aikaan kirjoittamatta mitään puutarhasta, sillä eiväthän kaikki jaksa näistä jutuista innostua. Tämä nyt vain sattuu minulle olemaan etenkin alkusuvesta ja taas syyskesästä se eniten aikaani ja kiinnostustani vievä asia. Joskus jopa ohi kirjojen...

Toivotan kaikille virkistävää viikonloppua säästä viis! Ja käykääpä kurkkaamassa mikä nyt vie minua...täällä

Love
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Keltakurjenmiekat ja muita keltaisia kukkijoitani

Vaikka en olekaan kovasti keltaisen värin ystävä - ainakaan vielä, niin auttamatta puutarhassani on keväästä syksyyn jotain keltaista. Keltaisia kukkiani yhdistää yksi yhteinen nimittäjä: Ne ovat todella helppoja. Keväällä esikot:
Esikot leviävät kiltisti minun tekemättä niille yhtään mitään. Osa näistä on alpeilta, osa monen vuoden takaa ystävältäni eli nyt ilmeisesti jo suloista sekoitusta. Joka kevät olen voinut jo jakaa näitä helppoja kasveja ystävilleni. Ei kastelua, ei lannoitusta ja tuo esikonkeltainen ei ihan hyökkää silmille. Näyttää erityisen mukavalta sinisten scillojen ja muscarien joukossa eli kotimaakuntani Satakunnan värit: sininen ja keltainen. Seuraava keltainen ovatkin sitten jo erilaiset narsissit:
Tässä Tahiti, Dallas tai Texas (näitä kaikki on, mutta en enää muista, mikä on mikä) ja takana kurkottelevat päitään runoilijanarsissit eli Poeticus Actaet, jotka kyllä ovat kaikista ihanimmat aina tuoksusta alkaen...Samaan aikaan taitavat kukkia tulppaanit, joita en takuulla itse ostanut, vaan sain jonkun pääsiäisasetelman mukana:
Niinä vuosina, kun myyrät eivät sallineet minulle valkoisia ja pinkkejä tulppaaneja nämä kukkivat kiitollisina vuodesta toiseen, vaikka ne olivat ensin kukkineet asetelmassa ja laitoin ne maahan ajatellen 'että näistä ei ikinä mitään tule'. Nyt onneksi saan nauttia jo Bridal Crownistakin:
Tässä suloinen valkoisen ja keltaisen liitto. Eipä sitä tiedä, vaikka keltainen vielä veisikin minut, sillä entinen inhokkivärini oranssi on nyt minulle ihan hot:

Tulevana syksynä istutan tätä Tulipa 'Orcaa' lisää, sillä nämä kukkivat reilusti yli kuukauden, ehkä jopa 6-7 viikkoa! Näissä on ihana tuoksu ja kukat tummuvat hunajanvaaleista mandrariininoransseiksi. Tilasin nämä Kodinkukat Oy:stä ja lajike oli vuoden 2013 uutuus eli vain mainoslehtisen kuva vakuutti minut ja unohdin myyrät kokonaan.
Suurin osa istutusryhmistä onnistui melkein nappiinsa. Vaikuttavinta oli kuitenkin se, miten kolme ryhmää vangitsivat katseen ja etenkin se, miten hyvin oranssi voi sopia puutarhaan!
Näiden kukkien aikaan, myös onnenpensas vakuutti lehdossa meidät vihdoinkin ja niinpä tätä varhaista pensasta, vaikka onkin keltainen, on nyt lehtoon lisätty yksi, etupihalle ja ns. ykköskukkarinteeseen samoin molempiin yksi.

Kullerot kukkivat meillä kallion 'kurussa' eli siinä on syvänne, joka on täytetty mullalla. Sen keskeltä kulkee keltainen polku, jonka toisella puolella keltakurjenmiekkoja, kulleroita ja kuunliljoja ja toisella puolella kulleroita, kuunliljoja sekä päivänliljoja. Kullerot ovat jo nyt kukkineet vähintäin kuukauden, mutta päivänliljat ja kuunliljat ovat vasta aukeamassa, joten saatan lisätä tähän myöhemmin lisää kuvia. Muualla puutarhassa kukkivat heinäkuussa isoissa ryhmissä keltaiset valtikkanauhukset, joista ei ole digiaikaisia kuvia eli en kai ole ollut niistä vuosiin kovin innostunut... Sen sijaan aivan uudelleen on kiinnostukseni herännyt kallionauhuksiin, joita varten on omistettu yksi rinne:
Tämä vanha kuva on otettu kauan sitten aamu-usvassa. Sitten tuli se vaihe, että annoimme saniaisten päästä tänne joukkoon:
Sen jälkeen saniaiset, vaikka ne ovatkin alkusuvesta niin suloisia auetessaan, valtasivat koko rinteen ja desdemonat väistyivät, katosivat. Viime suvena kaivoimme saniaiset pois, niitä on silti lehdossa ihan riittävästi ja tänä keväänä rinne kukki varhain ja runsaasti scillaa ja esikoita ja satunnaisesti akileijaa ja nyt siellä on jo nousevat isot nauhukset. Nämä kuvat otin jo mielessäni palauttaa nauhusten entinen loisto:
Tulevana syyskesänä on tarkoitus kuvata tätä oranssinkeltaista kukkaa nyt vähän enemmänkin.
Mitä muuta keltaista puutarhastamme saattaisi sitten löytyä...
Satunnaisesti keltainen siperianunikko tai...
oranssi atsalea Mandarin Lights.
Auringonkukkia on joskus kasvatettu, mutta nyt tyydymme ihailemaan seuraavan kuukauden lähinnä vain näitä:
Se, että pidän keltakurjenmiekoista ei johdu vain niiden helppoudesta, vaan siitä, että ne ovat kurjenmiekkoja. Kurjenmiekoissa on sitä jotakin...// Alla olevan kuvan kävin ottamassa just äsken, että saatiin mukaan päivänliljojakin sekä tietysti Iris Sibiricaa, vaikka se ei olekaan keltainen, mutta on ehdoton kumppani keltaisille kukille.
Sininen iiris on yksi ehdottomista suosikeistani ja niitä on todella paljon. Keltakurjenmiekka on myös Suomessa luonnonvaraisena kasvava kukka, joten se hivelee unelmaani villikukkapuutarhasta...Tämä on vähän outo kuvasarja minulta, joka rakastan valkoisia, sinisiä ja vaaleanpunaisia kukkia, mutta toisaalta nämä kukat voivat vaikka edustaa käsitystä 'annetaan kaikkien kukkien kukkia'.  Lisään tänne heti, jos tänä vuonna kukkii keltainen digitalis, sillä sehän voi aina yllättää. Etsin kuvia krasseista, mutta olen kuvannut vain punaisia! Se on niin väärin, sillä suurin yllättäjä keltaisissa kukissa on ollut krassi, joka oli murretun keltainen cappuccinon värisin raidoin. Sellaista voi ilmeisesti tapahtua kun vuosia istuttaa erimerkkisiä ja -värisiä siemeniä ja sitten alkaa kerätä niitä itse. Jossain vaiheessa syntyy jotain ainutlaatuisen hengästyttävää...jopa keltaisista kukista.

Love
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

PS. Yksi meinasi unohtua. Kasvi, josta puutarhuri varoitteli, että 'älä vain anna sen vallata puutarhaasi ja tee niin ja näin...' No kunpa olisikin levinnyt, mutta kun ei niin ei:
PPS. Kun tuolla jossakin kommentissa kerroin, että äiti muisteli niitä upeita kulleroniittyjä nähneensä vain Valkjärvellä, niin heti sain sähköpostilleni kuvan kulleroniitystä Äänekoskelta. Kuvaaja on Armi Parantainen, kiitos Armi ♥
Nyt on heinäkuun 2014 ja alla pari lisäkuvaa keltaiselta polultamme:
Keltakurjenmiekat ovat avautuneet ja ne kukkivat kauan. Niiden takana näkyy kiveä syleilevä köynnöshortensia, joka viime syksynä yllättti upealla limellä ennen varsinaista ruskaa. Kivellä olevaa on varjostanut vuosia kuusi, joka on nyt poissa, mutta se on edelleen männyt ja parin pihlajan katveessa ja saa ollakin. Nuo muutamat kukat siinä jo ilahduttavat, mutta tuon kasvin viehätys ei meillä perustu kukkiin, vaan moneen muuhun.
Tässä kauempaa kuvattuna sama. Edessä päivänliljoja, takana keltakurjenmiekkoja.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Jayne Anne Phillips: Suojelus

Heitä kehotettiin syömään aamiaisella joka lajia, aterioiden välillä ei tarjoiltu välipaloja. Ahmimisen ja puheen kumu paisui ruokalassa valtaviin mittoihin, rakennuksessa joka oli paljon päärakennusta pienempi mutta niin iso että valkoisille penkeille valkoisten pöytien ääreen istutettujen tyttöjen rivit mahtuivat sinne hyvin. Paljonko heitä oli? Myöhemmin he yrittäisivät ehkä muistaa, mutta sekamelska oli suuri, oli pöydät ja astiat, levälleen kiilatut keittiön heiluriovet, paksu Hilda Carmody, pääkeittäjä joka asui hökkelikylässä joen yläjuoksulla ja kaapi paistettuja perunoita suuresta mustasta paistinpannusta laajaan kulhoon. Sen helmoissa roikkui pikku Buddy jonka se ravisti irti kuin velton koiran ja kun poika kopsahti lattiaan yksi ovi työnnettiin äkkiä auki sisältä. Astiat olivat pöydissä ja ruoka...

Jayne Anne Phillipsin teos Suojelus (Shelter, Tammi 1995, suomennos Kersti Juva) sijoittuu Shelterin piirikuntaan Länsi-Virginiassa heinäkuun lopulla 1963. Menossa on tyttöjen partioleiri, jonka järjestäjänä toimii Amerikan vallankumouksen tyttäret –järjestö johtajattarena rouva Thompson-Warner. Kuuma heinäkuu liimaantuu niin mukana oleviin sisaruksisin Lennyyn ja Almaan kuin heidän parhaisiin ystäviinsä Capiin ja Deliaan. Kuumuus voisi olla syy kaikkeen, mitä leirillä tapahtuu,tai tyttöjen ikävät salaisuudet, mutta Hildan poika Buddy tietää, että kaikki on toisin koska hänen äitinsä mies Carmody on vapautunut vankilasta ja palannut takaisin. Hänen pitää sanoa sitä isäksi vaikka:

Buddy otti ison jääpalan suustaan, leukoihin koski. Hän piti sitä vapaassa kädessään ja liikutti sitä isän päässä, hiuksissa, ympäri, ympäri, vei sen sitten isän niskaan. Isä alkoi hengittää niin kuin sillä oli tapana, jalat eivät enää olleet kaiteella, se rötkötti haarat levällään. Nyt se varmaan jo piteli itseään, mutta Buddyn katse oli tien takana kiinteässä puurivissä, lehvistössä kaiteen tasalla. Hän näki ilman kuiskauksen kulkevan oksien läpi, seurasi sen liikettä...Hän liikutti jäätä isän valkoisilla pisamaisilla olkapäillä, mutta ei enää katsonut niitä; hänen piti viedä jää alas isän rinnalle, isän litteille ruskeille nänneille, niiden väliseen painaumaan, täsmälleen oikeaan paikkaan...

Suojelus on kirja, jossa Phillips onnistuu luomaan suorastaan hypnoottisen tunnelman. Tiheys ja jännite eivät petä hetkeksikään ja tiedän tähtikirkkaasti lukeneeni jotain unohtumatonta. Tosin osin samaa olen kokenut kirjoissa John IrvinginLeski vuoden verran ja Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin. Näissä kaikissa on tietysti yhteisenä nimittäjänä amerikkalaisuus, mutta myös rohkeus heittää lukija tilanteisiin, jotka ovat mahdollista tapahtua, vaikka kauhistuttavat, samaa on myös kudonta, jossa seitin tahmeus kiertyy lukijan ympärille upean tekstin laulaessa kilpaa kera kaskaiden kuin vahvistuksena sille, että vaikka partiotytöt laulaisivat savuisen kuumuuden yli 'Herra hyvä, suuri on' ja 'Herran käsi ruokkien suo leivän jokapäiväisen. Amen. Amen. Amen.', tarina kantaa outoa surua, sitä samaa kyyhkynharmaata surua, kuin maailman parhaat kirjat, ne joita ei unohdeta, kun kannet on suljettu, sillä miten voi unohtaa

usvan ja tuulen täyttäessä kaiken kostealta savulta lemuten, miten vihreän veden, jossa sammakot kutevat ja naisen happaman jogurtintuoksun, sen oikean, joka paljastuu hajuveden valheen alta, miten cinemaattisen kuvauksen, jossa kortit lentävät ilmassa hitaalla kaarella ja savukkeen päässä hehkuu tuli, kun sanatkin vuotavat ohuina savuvanoina, alastomat tytöt hopeisina yön poluilla, muistojen purjehtiessa tummaa ilmaa kuin merta, samalla kun tuuli laiduntaa jokirannnan metsissä ja lammen vesi nukkuu, kun pimeä metsä on kiedottu hiljaisiin käärinliinohin ja kaiken yllä kaskaiden crescendo ja nainen ooo, ooo, oo, käärmeet lentävät ja ruohikot täyttyvät niiden munista samalla kun pöydät notkuvat tuhdeista makkaroista, voissa uivasta perunamuussista, viininvärisinä valuvista punajuurista sekä pikkelssistä, jota parempaa ei ole saatu edes Pariisissa, kun siunaus asettuu rakennukseen kuin myrskyn keskus, kun kuuluu reippaitten partiotyttöjen laulu ja tuhkanväriset lepakot nousevat luolistaan, taivas vailla tähtiä ja kaiken peittää kultainen tomu

Olen  syvästi vaikuttunut ja jos itselläni olisi kirjallisia ambitioita, haluaisin kirjoittaa kuin Jayne Anne Phillips! Tätä ennen halusin kirjoittaa kuin Lionel Shriver, mutta pidetään hänetkin mielessä ja Joyce Carol Oates, Siri Hustvedt ja John Irving myös: Olkoon taivaamme tähtikirjailijoita ja heidän mestariteoksiaan, joista Suojelus on muita savuisempi. Tomun kultaa.

*****

Osallistun tällä kirjalla Opuscolon Keltainen kesä on täällä jälleen -haasteeseen.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Liisa, Kaisa V Kirjallisia kosketuksia, Katja ja Minna

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Suviarvonta!

Ennen lomaa, ennen heinäkuun huimaavaa laiskottelua, jolloin vain uidaan ja uuvahdetaan ruusujen tahmean makeaan tuoksuun, kun sudenkorennot suih, suih, suih ja kirja putoaa kädestä, puutarhan hellän peiton kutoessa silmät näkemään perhosunia, laitan mahdollisuuden saada luettavaa itselle tai ystävälle annettavaksi. Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy su 6. 7. klo 12. Osallistua saavat kaikki lukijakseni kirjautuneet. Anonyyminä ei voi osallistua ja ellei ole aktiivista blogia, ole hyvä, ja jätä sähköpostiosoitteesi. Palkintoja jaetaan viisi niin, että ensimmäiseksi tullut saa valita alla olevasta listasta ensimmäisenä, toiseksi tullut tokana etc.
Ennen kuin osallistut tarkista blogistani kohdasta Lukijat, löydätkö itsesi sieltä ja onko nimi sama kuin se, jolla osallistut. Arpalippuja on kaikille yksi ja Lumimies johonkin aikaan iltapäivästä 6.7. arpoo voittajat. Ellei voittajasta kuulu ti 8.7. klo 18 mennessä, nostetaan uusi arpa ilmoittautumatta jääneen tilalle.
Vaarallinen juhannus oli kolea, mutta on grillailtu ja chillailtu, pöytä on katettu ulos, kuten tehdään tänäänkin: Ulkoilmaihmistä ei pidättele mikään. Eilen katsoimme vihdoin Polanskin Katkeran kuun ja nyt luen minulle uutta naiskirjailijaa, joka heti singahti parhaiden kirjailijoideni listalle, mutta siitä myöhemmin...

Tässä vähän kirjoja:

Paul Werner: Roman Polanski. Henkilökuva

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Eva Fanqvist Skubla: Puutarhan ystävät ja viholliset

Sonja Lumme: Kotipihan kasvihuone

John Boyne: Lentävä poika

Karin Slaughter: Rikollinen

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita

Denise Mina: Ampiaiskesä

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Anne Holt: Kuollut kulma

Ruediger Schache: Sielunkumppani

Karin Slaughter: Yli rajan

Annika Kaarnalehto: Rinnat - Kaikki mitä niistä tulee tietää  

Paul Auster: Mielen maisemissa

Caroline Hofberg: Runsaat salaatit  varattu!

Ilona Pietiläinen: Hurmaava huvila

Else&Vesa Leivo: Tulppaanitarhan lumo

Dan Rosenholm: Helppohoitoinen puutarha

Ingrid&Pelle Holmberg: Herkkuja sienistä - Sieniruokia arkeen ja juhlaan

Tommy Myllymäki: Parhaat kastikkeet   varattu!

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa  varattu!

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Rauha S. Virtanen: Seljan Tuli ja Lumi

Kirsi Tuominen: Syötävän kaunis piha - Nykyaikainen hyötypuutarha

Colin Duriez: Legenda nimeltä J.R.R. TOLKIEN

Cabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias  varattu!

Tuija Wuori-Tabermann: Meitä oli kaksi

Kirsti Ellilä: Kaivatut

Denise Mina: Yksin yössä

Herman Koch: Lääkäri

Petri Vartiainen: Isäasentoja

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset

John Boyne: Kuudes mies

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Lisa Ballantyne: Syyllinen

Markku Envall: Jäät lähtevät

Tatu Lehtovaara: Kylmät kalaherkut

Puutarhamaailma 2013

Tommy Hellsten: Oivalluksen kynnyksellä

Tapani Heinonen: Reunalla

Enni Mustonen: Lapsenpiika

Jørgen Brekke: Uneton

Jørgen Brekke: Armon piiri

Kirsi Tuominen, Olavi Niemi: Maanpeitekasvit - Luo vihreä pihapiiri

Katja Palmdahl: Kantarelli ja kumppanit

Herta Müller: Sydäneläin  varattu!

Tommy Hellsten: Kun uskot unelmiisi, alat kasvaa niitä kohti

Kirsti Kuronen: Väärää verta

Kerstin Engstrand: Uusia ideoita puutarhaan - Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat

Ilona Pietiläinen: Kokonainen - 16 naisen tarinat

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika

Wilhelmiina Halme: Kaikki kaunis on käsin tehty

Ian McEwan: Vieraan turva

Love
Leena Lumi

torstai 19. kesäkuuta 2014

Juhannuksen taikaa, sydänsuven juhlaa, ruusuhuimausta...

En näe sinua
Olen 
tällä puolen
   keskellä vaaleanpunaisten ruusujen
                                 konvehtien
                      lähettämättömien korttien
                            Toivotuksia,
                                          valoa -

Hitaasti
pimeän terälehdet 
sulkeutuvat

- Heidi Liehu -
Luumupuu kukkii, se muistelee sinua (WSOY 2011)

♥♥♥

Lumottua sydänsuven juhlaa teille kaikille tasapuolisesti♥

Love
Leena Lumi

Summer Wine

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Matelija syö ja nukkuu ja Unissakulkija seisoo ulkopuolella ja katselee mitä Victorian muut osat tekevät puuttumatta asiaan. Unissakulkijasta hän pitää kaikkein vähiten, mutta samalla hän tietää, että sillä on parhaat mahdollisuudet jäädä henkiin, ja se on se osa jota hänen tulee kehittää. Muut on kuorittava pois.

Sitten on Varistyttö, ja Victoria tietää, ettei sitä osaa voi ottaa pois hänestä.

Varistyttöä ei voi hallita.

Erik Axl Sundin dekkaritrilogian toinen osa Unissakulkija (Hungerelden, Otava 2014, suomennos Kari Koski) palauttaa meidät Victoria Bergmanin maailmaan, jossa hän yrittää terapeuttinsa Sofia Zetterlundin avulla saada järjestystä sekasortoiseen mieleensä. Milloin hän särkyi? Mitä silloin tapahtui? Miksi äiti ei koskaan tullut, vaikka hän itki? Ja mitä tapahtui koulussa, jossa sikanaamarien takaa kuului pilkkanaurua? Kuka oli pääsika ja ketkä olivat uskollista hovia, lakeijoita, niitä joita tuli ja meni, mutta joista kukaan ei auttanut?

Sofia Zetterlundin yrittäessä koota Victorian elämän rikottua ruukkua, rikoskomisario Jeanette Kilhlberg ja rikoskonstaapeli Jens Hurtig kiertävät useiden pedofiilirikosten labyrintissä, jossa tuntuu kuin uusi nimi ei olisikaan apu rikoksen selviämiseen, joku johon tarttua, vaan labyrintti labyrintissä, nimiä nimien jälkeen, uusia uhreja toisensa jälkeen, labyrinttien kehä kasvaa valhe valheelta ja Jeanetten oma avioliitto natisee liitoksissaan Åken häivyttyä maasta. Onneksi on kuitenkin edes yksi johon hän voi luottaa, onneksi on Sofia.

Siinä missä trilogian ensimmäinen osa, Varistyttö, vei meidät mustan ytimeen, vaellamme nyt pimeissä labyrinteissä, kuulemme tarinoita, joita emme haluaisi, palaamme ajassa taaksepäin ja jossain kolmetoistavuotias tyttö kertoo, mihin kaikkiin paikkoihin häntä satutettiin, mutta kukaan ei uskonut häntä. Lapsi oli rikki ja haavoilla, ei voinut pidättää enää kunnolla virtsaa ja vatsaan sattui koko ajan, mutta aikuiset kertoivat isompia tarinoita, joissa hänestä tuli valehtelija ja nyt hänet piti lähettää Tanskaan sukulaissedän maatilalle oppimaan kunnon käytöstä ja rehellisyyttä.

Minun mielestäni Jerker Erikssonin ja Håkan Axlander Sundqvistin syväpsykologista Unissakulkijaa ei voi lukea lukematta ensin Varistyttöä. Sanon näin harvoin, mutta viimeksi muistaakseni Hjorthin ja Rosenfeldtin Oppipojan (Lärjungen) luettuani. Nyt stabiloin tämän kehoituksen, sillä se, mitä koimme Varistytössä, tekee meistä Unissakulkijoita. Muutumme osaksi tarinaa ymmärtääksemme, että tämä todella tapahtuu ja se ei poistu kääntämällä pään pois tai hylkäämällä tarinan. Varjojen kodit, kaiken kielletyn metaforat ovat läsnä kaikkialla, missä ihminen hengittää. Ihminen itse on varjojen huone.

Siinä, missä Varistyttö lahjakkaasti, mutta armotta venytti lukijan sietokykyä ja pakotti polvilleen, Unissakulkija alkaa aukoa menneisyyden ikkunoita. Kauniiden kuvien kulissit alkavat kaatuilla ja kaikki mukaonnelliset perheet ovat toinen toistaan pahempia. Minua alkoivat tässä kirjassa kuitenkin kiinnostaa syyt eli olen matkalla jonnekin...Monipersoonahäiriö on kiinnostava puolustusmekanismi, jolla vakavan trauman lapsena kokenut ihminen alkaa toimia kuin hänellä olisi monta ’minää’, jotka eivät tiedä toisistaan mitään ja usein ne ovat myös hyvin toisistaan poikkeavia haluissaan, käytöksessään, kaikessa. Näin ’normaali’ minä voi siirtää kokemansa traumat kaksoispersoonalleen ja yrittää näin jatkaa kuin mitään ei olisi tapahunut. Toinen teema, joka Unissakulkijassa nousee Varistyttöä vahvemmin esiin on kiusaaminen. Mistä syntyvät kiusaajat ja mistä heidän hovinsa? Millainen on ihminen, joka haluaa ylentää itsensä alentamalla toisia? Miten alemmuudentuntoinen kiusaaja syvimmältään on? Miten hän voi jatkaa ilman, että häntä ei kukaan pysäytä? Heitäkin liikkuu ihan vapaalla jalalla, kuten liikkuu kirjan päärikollisia eli pedofiilejakin. Pedofilit ovat ihmispetoja, jotka pitävät kaikkia lapsia omaisuutenaan, johon heillä on oikeus. Ilmeisesti olen matkalla Varjojen huoneeseen ihmetellen, miten paljon pahaa ja miten vähän katumusta löytyy Unissakulkijasta. Sikaihmisillä ei ole mitään häpyä!

Kuten trilogian ensimmäisessä eli Varistytössä, niin myös Unissakulkijassa, luvut ovat nasevan lyhyitä, mutta yllättävästi lukija on kartalla eli tekstin intensiteetti on vahva. Oikeaastaan en yhtään pidä siitä, että joudun odottamaan kolmatta osaa, Varjojen huonetta, lokakuuhun saakka. Levoton odotukseni saada vastauksia on kärsimätön ja huomaan nimettömäni naputtavan pöytää niin kovasti, että se on takuulla katki ennen kuin lokakuu koittaa!

Pidän kovasti kirjan temposta. Intensiteetti on tärkeää, mutta jos tempo on pielessä, en ihastu. Ja minusta tempo on intensiteetin noste. Tässä erityisnäyte Jerkeriltä ja Håkanilta Varjojen huonetta odottaessamme, mutta en suosittele herkimmille:

Hän muistaa isän tuudittavat sanat sängyn laidalla.

Isän kädet hänen ruumillaan.

Heidän yhteisen iltarukouksensa.

”Minä ikävöin saada koskettaa sinua ja saada tyydyttää sinun halusi. Minun tyydytykseni on nähdä sinun nauttivan.”

...vetää esiin työtuolin ja asettaa sen kattokoukun alle. Hän osaa värssyt ulkoa.

”Haluan rakastella sinun kanssasi ja antaa sinulle kaiken rakkauden jonka arvoinen sinä olet. Haluan hyväillä sinua hellästi sisältä ja ulkoa, kuin vain minä osaan.”

Hän ottaa farkkujensa vyön. Mustaa nahkaa. Niittejä.

”Minä nautin kun katselen sinua, kaikki sinussa tuottaa minulle himoa ja nautintoa.”

Silmukka. Askel tuolille ja vyön solki kattokoukun ympärille.

”Saat kokea paljon korkeamman tyydytyksen ja...

Pieni askel, ja tuoli keikahtaa oikealle.

”Se on totisesti ihanuuden purkaus.”

Valse Triste. Helvetti. Pako.


*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin  Kuutar  Susa  Kirjavalas  Krista  ja Annika

*****

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Siika - limettigraavattu

Koska syömme kalaa pari kertaa viikossa, yritän aina keksiä uusia tapoja valmistaa sitä. Tämä vinkki löytyi äitini luona jostain lehdestä, mutta siinä oli käytetty näyttävämpää lohta. Tämän siis luonnollisesti voi valmistaa kummasta kalasta vain. Me käytimme nyt merisiikaa.

600 g siikaa (2 fileetä)

päälle:

3 limettiä
0,5 tl suolaa
0,5 tl mustapippuria

koristelu:

2 limettiä
tilliä

Nypi ruodot pois kalasta. Leikkaa se ohuiksi viipaleiksi terävällä vetisellä.

Lado viipaleet tarjoiluastiaan. Purista limetin mehu siian päälle. Rouhi päälle suolaa ja pippuria. Laita kannen alle graavaantumaan jääkaappiin muutamaksi tunniksi. Meillä oli kyllä yli yön, mutta olemme juuri graavikalaa varten hankkineet sellaisen jännän matalan, kannellisen astian, jossa on irrallinen ritiläpohja, joten kala ei siten vuorokautta uinut limettimehussa. Kuvaan astian teille joskus, sillä siinä on myös kylmäpatteri, joten se on täydellinen tarjoiluastia graavikalalle suven ruokapöytään puutarhaan tai terassille.

Koristele kalaviipaleet limetin viipaleilla ja tillillä.
Kalan kanssa maistuivat nopeasti kiehautetut parsat, joiden päälle oli sulanut Herkku-Oivariinia sekä perunasalaatti uusista perunoista, jonka kera tzazikia helpolla tavalla. 

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa