tiistai 24. helmikuuta 2015

Peter Sandström: Valkea kuulas

Äiti ja isä olivat ostaneet talon vuonna tuhatyhdeksäsataaviisikymmentäkolme. He olivat toivoneet pitkää elämää yhdessä. Siihen aikaan tilalla kasvoi sata omanapuuta viidessä kahdenkymmenen puun rivissä. Omenat muodostivat toimeentulon perustan, mutta isä ja äiti tekivät myös muuta työtä pärjätäkseen taloudellisesti. Vuonna tuhatyhdeksänsataakuusikymmentäkolme synnyin minä. Isä oli silloin jo neljäkymmentävuotias ja äiti joitakin vuosia nuorempi. Äidillä oli tapana sanoa, että minä tulin myöhään.

Mutta mitä tarkoitti ”pitkä elämä”? Ja mitä tarkoitti ”myöhään”? Aurinko nousi idästä, madot ryömivät mullassa. Aurinko oli sama kuin ennenkin, mutta madot eivät olleet samoja. Isä oli haudattu talon pohjoispuolelle. Männyt venyivät korkeutta, samoin poppelit. Yöt olivat valoisia.

Peter Sandströmin Valkea kuulas (Transparente blanche, Schildts&Söderströms 2014, suomennos Outi Menna) kertoo keski-ikäisen miehen paluusta kotikonnuilleen äitinsä pyynnöstä. Mies, kertoja, palaa lapsuutensa uusikaarlepyyläiseen, minkkitarhojen hajun,  ilmapiirin. Paikkaan, jossa on aina tiedetty, että tarhojen haju on rahan haju, ja asiat pitää tehdä ajallaan olipa sitten kyse hevosen lopettamisesta tai omenapuiden kastelemisesta. Kertojan paluu ja siitä alkavat muistelukset kasvavat tarinaksi, joka ammentaa isän ammatista teurastajana, isän vahvuudesta ja vaikenemisesta, äidin erikoisesta kyvystä parantaa käsillään sekä oudosta etäisyydestä, jota kertoja pitää itsensä ja maailmansa, itsensä ja lukijansa välissä. Askareet joista kerrotaan lapsuuskuvauksissa ovat hyvin tavallisia. Myös minkki- ja kettutarhoilta tietyllä tuulella sisäänkin asti tunkeva haju, on tuttua ja tavallista: Siellä vartuin minäkin. Kukaan ei ajatellut tarhojen eläimiä tuntevina, kärsivinä ja kaikkeen pahaan täysin kykenemättöminä olentoina, vaan ne olivat vain nahkoja, joilla saatiin rahaa elämiseen.

Olen lukenut todella monia vanhempien herrojen omaelämäkerrallisia muisteluita kuin myös niitä, joissa sanotaan, että ne ovat suurimmaksi osaksi fiktiota. Paras ikinä on ollut Marcel Reich-Ranickin Eurooppalainen, likeisin Paul Austerin Talvipäiväkirja ja Mielen maisemissa ja fiktiivisistä kiehtovin ehkä Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Jos ajatellaan miestä ja hänen suhdettaan eläimiin, voiko kukaan olla syvästi liikuttumatta Bengt Jangfeldtin teoksesta Axel Munthe – tie Caprin huvilalle. Mikä empatiakyky etenkin eläimiin, mutta myös ihmisiin! Vain yhden kijan ellei runokirjoja lasketa, olen lukenut kymmenesti ja se on Bo Carpelanin Axel... 

Peter Sandströmin kirjan nimi on Valkea kuulas. Se ihana, mehukas, varhainen omena, joka lapsena maistui parhaimalta ja aikuisena tuo mieleen lapsuuden pitkät, kuumat kesät, ne jotka vain kestivät ja kestivät. Sandströmin kirjan maku ei ole valkeakuulas. Olen hyvä maistamaan omenoita, joten huomaan, että se ei ole kelta- eikä punakanelikaan. Se ei ole mikään kesäomena. Se on Antonovka, joka viis veisaa kylmästä, antaa hedelmänsä vasta pakkasilla ja takuulla kasvaa pihan keskisemmällä paikalla, koska joku on sen siihen joskus istuttanut. Se on itsetietoinen omena, joka ei tunne omaa olemustaan. Sitä kun puraisee syyskuussa, saa vain kitkerän maun ja pahan mielen eikä kukaan tarjoa myötätuntoa.

Peter Sandström kirjoittaa lahjakkaasti. Kirjaa ei jätä käsistään, vaikka kuinka sattuisi ja olisi ikävä Johan Bargumin Syyskesää... Kestän kertojan isän ammatin hevosten tappajana, vaikka olen itse ollut heppatyttö ja vähän sitä vieläkin. Tunsin isää kohtaan jopa myötätuntoa, sillä tunsinhan itsekin kylämme teurastajan ja koko suuren perheen. Kaikki tunsivat kaikki. Kasvoin itsekin minkkitarhojen hajuissa, mutta onneksi toisessa päässä kylää. Voisin tuntea kirjan kertojaa kohtaan myötätuntoa ja paljon samaistumista, mutta en voi. Useinhan lukija hakee samaistumista. Vertaiskokemusta. Me olisimme voineet sen löytää, jos..., mutta hällä väliä, sillä kirjan kertoja muistelee omalla tyylillään pitäen kylmää välimatkaa. Hän kertoo rakkaudestaan Tereseen. Niin todellista, niin hyvin kerrottua...Terese on kyllä kirjan paras henkilö kaikellaan ja kuin tuo hetkeksi kertojankin likemmäksi:

Omien tunteittemme edessä me olimme kuitenkin haavoitttuvai, ja useimmiten äärettömän yksin. Muistelisin jälkeenpäin sateisia päiviä puolityhjissä kahviloissa. Pöydällä kolme päivää vanha, rikki luettu, väärin taiteltu ja suttuinen sanomalehti.

Ajattelin kesää vesitornissa.

Terese oli se, joka sulki kesän.

Niin...kertoja muistelee Tereseä ja vesitornia. Mutta eikö sielläkin tapahtunut jotain outoa? Ei se ollut Teresen syy. Se olit sinä.

Äidillä oli tapana sanoa, että minä tulin myöhään? Mitä tarkoitti ”myöhään?”

Lapsuudessa kylillä kaikki tiesivät kaiken ja puhuivat kaiken. Juoruttiin perheistä, joissa joku oli outo, koska oli syntynyt vanhemmilleen näiden ikään nähden ”myöhään”.  Kauppiaan tyttärenä sitä kuuli, miten ukot vitsailivat, että ”tarveaineet olivat loppuneet kesken”. Syntyi ja kasvoi  ’outo’. Janten kylät ja kaupungit ovat olleet täynnä erilaisia outoja aikojen aamuista. Heitä siedettiin, suvaittiin ja riittävän työteliäät tai varakkaat saivat olla rauhassa. Vain takanapäin supistiin ja leukailtiin. Kirjan kertojan vanhemmat eivät olleet tämän päivän mittapuulla kovinkaan iäkkäitä saadessaan poikansa, mutta sen ajan mittapuulla ”liian myöhään.”

Valkea kuulas on lahjakas kirja, mutta vailla empatiaa. Haluasin pakottaa Valkean kuulaan Bo Carpelanin kirjojen puristuksiin, kunnes mehu virtaisi ja maistuisi oikeasti valkealta kuulaalta. Bon myötätunto ja suuri sydämen viisaus pehmittäisi kovan, julman Antonovkan helläksi valkeakuulaaksi, joka saisi Sandströmin kirjan kertojan katumaan. Paitsi ehkä hän ei siihen pystyisi, koska itsekin myöntää:

...vaikka sydämeni löikin, minun oli vaikea tuntea lämpöä.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena, Erja  ja Omppu 

24 kommenttia:

  1. Hei Leena ♥
    Kirjan nimi on kaunis; Valkea kuulas, mutta jotenkin tuntuu, että et oikein pitänyt siitä mitä luit. Toisaalta olet sanonut, että ellet pidä teoksesta, et lue sitä loppuun. Siis joku tässä teokksessa koukutti sinua kuitenkin :)
    Onneksi minun luettavien kirjojen pino (vuori) on niin iso, että tähän en taida kajota:)
    Terkuin, Hanne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Hanne♥

      Niin on ja pidän myös kannesta. Juuri niin: Jätän lukematta ellen pidä, sillä elämä on liian lyhyt huonoille kirjoille. Tämä ei ole huno kirja ollenkaan. Tässä oli vain jotain mistä en pitänyt, mutta enhän voi spoilata kirjan tarinaa ja paljastaa, mikä se juttu tai ne jutut olivat. Hanne, tuli aika vahvasti mieleen kotipitäjäni, jonka sinäkin tiedät. Kaikkia muistoja ei aika ole kullannut...

      Tämä on vain 239 sivua, joten just hyvä pituus kirjalle, noin normisti ja Lauri Viitakin tykkäisi;) Hänen mielestään kirjan pituudeksi maksimissaan riittää 300 sivua.

      Tunnet mut kyllä jo aika hyvin;)

      terkuin Leena

      Poista
  2. Peter Sandströmiä en ole vielä lukenut.

    (Annika Christensen on mun kaveri, ne ruattalaiset puutarhakirjailijat tunnen suurimman osan, ihania kuvia ottaa!) ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hannele, sää olet vahva, joten voin suositella.

      (Annikalle terveisiä! Pidän paljon ruotsalaisista puutarhakirjoista♥)

      Poista
  3. Kiitos kun kuitenkin kirjoitit tästä, oli hienoa päästä lukemaan ajatuksiasi. Ja tuosta omanalaadusta olet kyllä oikeassa, makeahan tämän tarinan maku ei ole, vaan enemmin hapan.
    Mutta hieno kirja silti, ajatuksia herättävä ja hämmentävä. Ja kielellisesti upea, kukas se suomentaja taas olikaan? Outi Menna, kiitokset kuuluu hänellekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erja, aloitin kirjoittamaan, kun kävin sinulla vikan kerran...;) Jotenkin vain napsahti, että teen tämän rehellisesti, omista periaatteistani tinkimättä, mutta enhän jättänyt lukematta, joten siis ihan hyvä kirja, vaikka rankka minulle. Huomasit ehkä, että tässä oli kolme kertojan ihmettelyä herättävää asiaa, joille en sulanut, mutta se yksi, se pahin.

      Suomentaja on Outi Menna, eikös hän ole 'vahva nimi' kääntäjänä...Sandström asuu synnyinkaupungissani Turussa, joten sopii toivoa, että osaa suomea. Toivon, että saan hänet liittymään Animaliaan!

      Kiitos Erja sinulle <3 Kävin lukemassa vastauksesi ja sitten nostin tämän työpöydälle.

      Poista
  4. P.S.
    Lähetin linkin sinun blogistasi Annika Christensenille.

    VastaaPoista
  5. [En tiedä, lähtikö aiempi kommenttini. Jos lähti, niin tämän tuplan voi poistaa.)

    Tämä on vaikuttava romaani: kaunis ja kuitenkin tahmainen, kodakkuvamaisen pehmeä ja viiltävän julma.

    Olen miettinyt sitä kohtausta paljon ja tullut siihen tulokseen, että päähenkilön
    Sitä, miksi näin ja miksi niin yököttävä teko, en osaa sanoa. Romaanin tehoa se kyllä lisää.

    Kokonaisuus on sellainen, jota ei voi rakastaa, mutta joka jää mieleen. Sandström on hurjan taitava.

    T. Lumiompun Katja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, ehdottomasti, muuten en olisi tätä lukenut ja tuonut blogiini.

      Voihan kertojalla olla vakava persoonallisuushäiriö tms. Kasvatusneuvolen asiantuntijat olisivat tehneet tuosta teosta ja niistä kahdesta muusta (turtle and mother) jo monta päätelmää. Mutta pahimpana just se tietty.Voisin jatkaa ja selittää miksi näin, mutta sitten joku lukee ja olemme spoilanneet kirjan häneltä.

      Arvaa mitä: En kaipaa just tuollaisia tehoja eli jos tämä vielä toistuu, meilaa minulle suoraan ja sano se. En tajunnut vihjettäsi.

      Kokonaisuus on kuin minun elämäni, mutta minun oli helpompi, tätä näin sivulta. Isäni etenkin oli lempeä seinä joka usein peitti minulta tätä.Vain Tereseen liittyvät koin niin, että sitä olisin halunnut lisää, en sitä toista.

      Onhan hän, mutta ei Carpelan eikä Bergum. Katsotaan mitä seuraavaksi. Se ekakin on minulta lukematta...

      Poista
  6. Minulla on ollut Valkeasta kuulaasta selittämätön, mutta vahva intuitio, jonka perusteella olen jättänyt kirjan väliin. Kummallista: sinä sanot, että tästä puuttuu empatia. Jospa syy onkin nyt siinä.

    Kiitos, Leena! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, tuo kansi ja nimi houkuttavat niin kuin mesi mehiläistä, mutta...Empatia ja lämpö, sitä tässä aidosti ei ole.

      Yleensä oikein odotan, mitä mieltä sinä olet jostain mitä olen lukenut, mutta nyt en voisi suositella ennen kuin tietäisin mielipiteesi yhteen asiaan...

      Ole hyvä, Kaisa Reetta <3

      Poista
    2. Leena, liittyykö tuohon 'yhteen asiaan' eläinten tarhaus? Jos on kyse siitä, vastaus on hyvin yksinkertainen: eläinten pito häkeissä ja niiden tappaminen pelkästään ihmisen turhamaisuuden tähden saa minut voimaan fyysisestikin pahoin...

      Poista
    3. Kaisa Reetta, sama täällä. Liityin Animaliaan myös sen vuoksi, että tarhat on tarkoiuts sulkea viimeistään 2025. Jenni Haukio tekee ihailltavaa työtä eläinten puolesta ja myös turkistarhausta vastaan.

      Mutta tämä ei ole se asia, vaan muu. Jos haluat tietää, voin meilata sen sinulle, mutta en ilman lupaa. Jonnalle eilen kerroin sen...mutta jos kerron, että liittyy eläimeen ja alkaa k:lla...Kunpa olisin tajunnut Katjan vinkin, mutta tästä lähin mulle saa sanoa tällaisesta suoraan etukäteen.

      Poista
  7. Ah, olipa mukava lukea tästä kirjasta! Meillä on tämä kirja ruotsiksi, nyt juttusi luettuasi taidan tarttua haasteeseen...:) Totta on, että sekä kansi että nimi houkuttelevat... Hassua, miten täälläkin puhutaan intuitiosta, siitä miten jotkut kirjat jo ennalta jollain tapaa eivät houkuttele, ja toiset suorastaan kutsuvat luokseen. Minulle tapahtuu usein näin. Nyt viimeksi Finlandia-voittajan He eivät tiedä mitä tekevät kanssa, jota en vain ole saanut aloitettua. Sekin odottaa kyllä vuoroaan jonossa, antanen mahdollisuuden.

    Leppoisaa keskiviikkoa <3

    Milla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valkoisia hiutaleita, tällä kertaa intuitioni ei toiminut, sillä vaikka Sandströmin sekä aikakausi että asumisalue ei paljon poikkea siitä, mistä minä tulen, niin tässä kirjassa oli pari juttua, jotka eivät ole minua varten. On tehokeinoja ja tehokeinoja. Peter kirjoittaa hyvin ja niin vetävästi,e ttä en vain voinut lopettaa, mutta minulta vei pari viikkoa miettiä, että tuonko kirjn blogiini, mutta olen luvannut tuoda kaikki hyvät kirjat, minun mielestäni hyvät, joten en kiellä kirjan laatua, vaikka mikään lempeä valkeakuulas tämä ei kyllä ollut. Luen paljon rankkoja kirjoja, mutta tässä oli just se yksi rankka tässä elämässä, josta en yitse pääse.

      Minulla on kirjoista paljon intuitioita, mutta sekosiko mieleni nyt tämän kirjan kuvasta, kun se on kuin joku teinirakkauteni tms. Koita sinä tätä ja kerro sitten minulle, jos muistat/viitsit. Voithan sinäkin blogata tästä.

      Kiitos samoin sinulle <3 Risusavotta lumiloskassa odottaa. Kiva sada vastapainoa tälle istumiselle.

      Poista
    2. Tiedätkö, otin kirjan nyt käteeni ruotsinkielisenä. Kieli on sujuvaa ja helppoa lukua suomenkielisenäkin. Olen nyt puolessa välissä ja jokin tässä pitää otteessaan. Vaikka eihän tätä ehkä moniin voi verrata, mutta ehkä tämä on se kirpeä syyskuun omena. Silti houkutteleva.

      Poista
    3. Tarkoitin, että ruotsin kieli on kirjassa helppoa, joten vaikka itse on suomenkielinen, lukeminen tuntuu helpolta.

      Poista
    4. Valkoisia hiutaleita, tämähän on hyvä, mutta tässä pitäisi olla varoitus, että 'ei eläinystäville'. Toisaalta minusta ei tällaista eläinrääkkäystä, mitä tässä toistuvasti tapahtuu saisi edes kuvata, sillä aina on niitä, jotka tekevät sitten perässä. Mietin miksi Sandströmin piti tehdä ne eläinrääkköyskuvaukset, sillä eläinhän on luomakunnassa ainoa pyytettömän hyvä ja tietoiseen pahaah kyvytön. Sanotaan, että joslapsi kiusaa eläimiä, hänellä on jo pahasti vikaa päässä. Olen täsyin samaa mieltä! Olisi kirjoittanut mieluummin vaikka julmien ihmisten kiusaamisesta.

      Ei yhtää houkuttava omena minulle! Maistoin just omaa keltakanelia ja se oli lempeän pirtsakka eikä siinä ollut kuolleitten, kärsivien eläinten verta, kuten Sandstömin Valkea kuulaassa.

      <3

      Poista
    5. Ai siis painotit vain tuota kieltä. Kiva kuulla, että toimii ruotsiksi helposti. Minä en saksan kertaukselta ja intohimoltani siihen kieleen ehdi ruotsiksi muuta kuin joskus jonkun sisustuslehden ja Södergranin runoja.

      Joskus kielen helppous yllättää. Koska saksa vie aikaani enkulta, minut yllätti Cameronin The Weekend, jossa en edes tajunnut lukemvani enkuksi, koska se oli niin kiinnostava tarina.

      <3

      Poista
  8. Peter Sandström on minulle vieras kirjailija, mutta jokin tässä romaanissa kiinnostaa. Samalla tosin myös vähän arveluttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, kai minulla sitten joku tyköveto oli, kun tähän ryhdyin;) Rohkea rokan syö!

      <3

      Poista
  9. Kansi on upea!
    Mutta kirja ilman empatiaa... voisin lukeakin, koska muuten sait tämän tuoksun houkuttelevaksi...
    Metsäkauris tuli muuten eilen perille. Luen sen ainakin ensin =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, ihan kuin joku teinipoikaystävä vuodelta koivu ja tähti.

      Tämä on tulossa arvontaani. Metsäkauriista toivon sinun lumoutuvan, vaikka se ei olekaan mikään kesy bambi.

      Poista