tiistai 17. maaliskuuta 2015

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat

He tulevat aukealle, sen reunassa on harmaa mustakattoinen talo.

”Tuolla pellolla tapettiin joskus ihmisiä”, poika sanoo huolettomasti.

Tyttö katselee pellolle. Ohra on alkanut jo tuleentua, mutta muutaman metrin pituisen painauman kohdassa viljan korret ovat punertuneet ja niiden vihneet loistavat verenpunaisina. Ei oikeastaan tiedetä mistä se johtuu, jokin puute maaperässä kai.

Tyttö kahlaa viljapellossa punaisten tähkien luokse, ottaa sellaisen käteensä, se on rento ja painva kun hän varovasti painaa nenänsä siihen ja aistii imelän raudantuoksun.

Hän tietää, että kapinan aikaan täällä tapahtui kaikenlaista.

Tyttö menee ladon luo ja kurkistaa sisään. Siellä on viileää ja hiljaista. Jotenkin erilainen aika kuin ulkopuolella.

”Tehdään tästä meidän salainen paikkamme”, hän sanoo.

”Voidaan tavata täällä, eikä kukaan tiedä meistä.”

He sinetöivät salaisuuden painamalla huulet vastakkain.

Kirsti Ellilän teos Tuntemattomat (Karisto 2015) on tarina Suomen sisällissodasta 1918. Se on tarina pahimmasta, mitä kansalle voi tapahtua eli veli kääntyi veljeä vastaan ja kädessä oli ase. Jos mikä on kansan stigma, se on sisällissota. En ollenkaan ollut tarkoittanut enää tästä ajasta lukea, sillä erään Kanadaan vuoden 1918 traumaa pakoon muuttaneen etäisen sukulaisen kautta olen joutunut tätä asiaa muutama vuosi sitten peuhimaan ja sitten vedin pitkän viivan asian ylle. Mitään sille ei voi, että vieläkin on sukuja, joissa kulkee jakohaara punaisiin ja valkoisiin. Sodan nimikin on kertojasta riippuen luokkasota, vapaussota, sisällissota, kansalaissota ja mitä muuta vielä. Luettuani Kirsti Ellilän Kaivatut, päätin kuitenkin lukea seuraavankin Kirstin kirjan ja tässä sitä nyt ollaan. Pelkäsin aiheen takia pahinta, mutta sain parempaa. Ellilä käsittelee arkaa aihetta hyvin hienovaraisesti, vaikka Mannerheimistä voisin sanoa muutakin, mutta se ei ole minun asiani tässä tarinassa. Mielestäni kaikki sisällisodat ovat kuin rutto: Haluaisin unohtaa, mutta totuus on, että kuten Kirstille tapahtui elävässä elämässä, se tapahtui myös minulle, ja on aikoja, jolloin arvet aukeavat uudestaan ja me sitten kärvistelemme niiden visvassa.

Tuntemattomat kertoo tarinaa Tammisaaren vankileiriltä, jonne punaiset vietiin, mutta tietysti myös sitä ennen tapahtuneita vääryyksiä, joita oli puolin että toisin. Ovat isotilalliset Niilo ja Kalle, joista Kalle, lääkäri, on kirjan nykyhetken kertojan Tuulin, isoisä. Niilo taas on Tuulin ensirakkauden Kain isoisä. Tuuli tulee kesäpaikkana olevaan Annalaan yksin tarkoituksena sekä levätä että laittaa paikkaa kevätkuntoon. Hänellä on vaikea astma ja menneiden tapahtumien ahdistukset tuodaankin esiin pääosin Tuulin astman kautta. Tuulin törmätessä vaiettuihin salaisuuksiin, hän reagoi fyysisesti. Tavallaan Tuuli väistämättä palaa menneisyyteen, sillä naapurissa, Tuvassa, asuu edelleen punikkiäidin äpärä, 90-vuotias Teivo, joka on aina kuulunut Tuulin lapsuuteen melkein isähahmona. Myös Kai on paikalla sukutilalla, joten henkiögalleria kuin nostaa menneisyyden nykyhetkeen. Salaperäinen Maria on ostanut lähitilan ja hän se öisin kaivaa Tuulin veripunaisten ohrien pellolla...Vahingossa paljastuneet viestit löytyvät ja Tuulille alkaa paljastua menneisyydestä asioita, joita hän ei voi jakaa miehensä Roopen kanssa, vaan vain Kain.

Lahtarin sylikoira
tiedätkö kenen teko olet ja miksi et ollut mies
ja kostanut äitisi ja hänen veljensä kuolemaa, he olivat
täysin syyttömiä.
sinä olet vellihousu
terveisin Eräs joka uskaltaa sanoa totuuden
ps. Vielähän ei ole myöhäistä, murha ei vanhene

Kirsti Ellilä kirjoittaa omakokemastaan ja miten hän kirja kuin pakotti hänet kirjoittamaan itsensä. Etsiessään kerran kirjastossa luettavaa, hyllystä  yhtäkkiä tippuu Jaakko Paavolaisen kirja Vankileirit Suomessa. Kirja avautuu kohdasta, jossa on Ellilän oman isoisän kirjoittama kirje Tammisaaren vankileiriltä vuonna 1918:

Tiesin, että isoisä oli ollut lääkärinä Tammisaaren vankileirillä, mutta siinä kaikki. Isoisän kirje järkytti. Koin spontaanisti, että minuun oli otettu yhteyttä haudan takaa.

Ellilä kertoo miten ’miten aihe pyöri mielessä, mutta tuntui vaikealta ottaa se esille sukulaisten kanssa.’ Kirsti kuitenkin päätti tarttua tarinaan huomattuaan, miten ristiriitaisia olivat eri ihmisten muistot hänen omasta isoisästään, jonka poika, Kirstin isä, koki tämän ankarana, mutta jo serkkujen kertomuksissa hän oli hauska seuramies, joka viihdytti myös lapsia laululeikeillään. Mitään laululeikkejä Kirsti taas ei muistanut, sillä hän vietti iltapäivänsä Ilmainniemen huvilalla isoäidin seurassa. Kaikkein oudointa oli, että vitivalkoinen isoisä oli ottanut perheeseen kasvatiksi kansalaissodan jälkeen punaorvon. Mistä siis oli kysymys?

Ellilä kirjoittaa Kaivattujen tyyliin täydellisen hyvää kieltä ja tempolla, jossa lukijan sielu pysyy perässä. Periaatteessa olen sitä mieltä, että kirjan kuin kirjan erinomainen pituus on noin kolmesataa sivua, kuten tässäkin, mutta hiukan jäi uteliaisuutta Kallen, Niilon, Annan ja Raakelinkin suhteen: Millaisia he todella olivat päänsä sisällä. Raakelista saamme enimmin tietoa, muista vähemmän. Elilän kirja ei ole rankka tavalla, jota pelkäsin, vaan osin jopa lyyrisen kaunis. Suljetaan avattujen salaisuuksien viestit lippaaseen ja annetaan yli lentävien hanhien törähdysten viedä meidät unohduksen usvaan:

Tuolta ne tulevat, lentävät ikkunoista sisään ja ilmavirta vie hänet mennessään. Se nostaa hänen hanhien mukana taivaalle ja kuljettaa kohti pohjoisen kirkkautta.

Lentämisen hurmio tarttuu ja hänen sydämensä lyö kuin hanhien siipi, ilman pyörteitä täyteen.


Hän huomaa olevansa yhtä hanhiparven kanssa ja haroo sormillaan taivaan heleää tähtiusvaa. Liukenee yöhön ja...

6 kommenttia:

  1. Oijoi, tämä minunkin pitää lukea! Olen lukenut käsittääkseni suurimman osan Ellilän aikuisille suunnatuista romaaneista ja tykkäillyt kaikista. Minulla ei toistaiseksi ole "ähkyä" sota-aikoihin sijoittuvista kirjoista. Voinee johtua siitä, etten niitä ole oikeastaan niin paljon lopulta lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, minä aloitin vasta Kaivatuista, mutta pidin paljon. No ei minua niinkään sota-aika vaivaa, vaan just tuo sisällissota: Se on sellainen ikuinen haava ja minullakaan ei ole mitään toivoa saada elää ainoaa elämäni ilman sen muistoja. Se tunkee aina kaikkialta, enkä nyt mitenkään edes yritä pahekusa Kirstin kirjaa: Tämä oli hänelle varmaan ihan välttämätöntä itsensä takia ja koska on kirjoitettu hyvin rakentavasti kumpaakin osapuolta kuunnellen, toivon tämän olevan enemmänkin haavan hoitoa. Tämä kirja ei ole öljyä vanhan tuskan hiilloksiin, vaan eheyttämistä. Minua historia kiinnostaa tosi paljon, mutta mieti nyt mitä tahansa sisällissotaa, niin siinä on kansan pahin ja syvin hajaannus ja sitä kantavat monet sukupolvet kuin jotain viestikapulaa hautaansa asti.

      Suosittelen! Minusta siis juuri Kirsti kirjoittaa hyvin upeaa kieltä, ikinä ei löydy mitään ärysyttävää, vaan voi antautua tarinan matkaan.

      Poista
  2. Mielenkiintoiselta vaikuttaa! :)
    Kiitos !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kikka, tämä on. Kirja matkaa pian lukuun länsirannikolle;) Ole hyvä <3

      Poista
  3. Kiinnostavaa luettavaa, kiitos.

    VastaaPoista
  4. Ahmin juuri kirjan, ja samaistuin kovasti Tuulin tuntemuksiin. Olen viime vuosina joutunut tyhjentämään lapsuudenkotiani mummun ja isän tavaroista, joten siihen liittyvät tunteet ovat tuttuja, eikä varmaan ole sattumaa, että samaan aikaan heräsi kova tarve kaivella kotikylän historiaa. Vuoden 1918 tapahtumat ovat asia, josta minäkään en pääse koskaan yli - ne yksinkertaisesti elävät minussa. Yhä uudelleen itken sen ajan suruja... Olipa jännittävää kuulla, että kyseessä on Ellilän omista kokemuksista nouseva teos!!!

    VastaaPoista