keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Kun tämä kylmä kuvauspäivä alkoi, en ollut yhtään...


Kun tämä kylmä kuvauspäivä alkoi, en ollut yhtään hyvällä tuulella. Olin herännyt liian aikaisin, tuuli oli pohjoisesta ja Päijänne oli hyinen, mutta sitten siinä kuitenkin kävi niin, että Lumimiehen kuvattua minua laiturilla seisomassa ja palelemassa,

laiturilla vatupassissa ja palelemassa

hän tapansa mukaan taas toi 'pallon maaliin' ja me oltiin me. Nyyti saa Tuitun nauramaan 4-ever!!! Paljastus: Blogini ensimmäinen nimiajatus oli Tuitun tuulahdukset, mutta toisin sitten kävi. Tuttu herra oli samoilla tienoilla ja halusi kuvata meidän hyväntuulisuutemme, joten eikun menoksi.

Kylmään kuvauspäivään 'syyllinen' oli ruokatoimittaja, valokuvaaja etc. Kari Martiala, joka kuvassa viehättävän vaimonsa, keittiömestari Helena Lylyharjun kanssa. Piti siis saada viileitä kuvia Karin tulevaan juttuun...Vietimme syyskuussa iltapäivän kulinaaristen herkkujen äärellä suosikkiravintolassani Pöllöwaarissa ja Karilla kävi luvalla nauhuri, sillä hän teki juttua kirjabloggaamisesta Meidän Suomi -lehteen. Jutun piti ilmestyä tammikuussa, mutta kun mitään ei kuulunut unohdin koko asian. Nyt sitten Kari lähestyi yhtenä iltana ja sanoi, että koska juttu ilmestyykin keväällä pitäisi saada kirjojen lisäksi vähän mukaan myös puutarhaa. Oi noita miehiä!: Puutarhajuttujen kuvat otetaan aina edellisenä suvena. No ei mitä, minä tein yhden illan hommia etsien riittävän isoja kuvia ja annoin vähän muutakin lisätekstiä etenkin koskien puutarhaa. Kari pääsi sitten tietty 'turkulaisesti' lohkaisemaan juttuunkin, että 'kun ei ole päässyt käymään puutarhassamme..' Pariskunta Martiala&Lylyharju ovat meille tervetulleita puutarhavisiitille prime time vuonna 2016! Tämän vuoden prime time on jo varattu kaukaa tulevalle ystävälle.


Haluan antaa teille tiedoksi, että juttua Leena Lumista löytyy Meidän Suomi -lehdestä, joka ilmestyy 17.5. Tätä lehteä löytyy Akateemisesta kirjakaupasta sekä tilaamalla. Jos haluat tilata tämän viisi kertaa vuodessa ilmestyvän lehden, löydät täältä mukavan tarjouksen. Voit tilata määräaikaisena tai kestona. Jos lehti ilmestyisi vain neljä kertaa vuodessa, olisin ehdottanut sille uudeksi nimeksi Meidän Suomi - Neljä Vuodenaikaa, sillä se mikä Suomessa on todella upeaa, ovat neljä vuodenaikaamme.

Eniten rakastan syksyjä. Sitten kun kirjabloggaaminen joskus on ohi, huonosti alkaneen kuvapäivän harmonisin kuva muistuttaa minua vielä kauan näistä huimaavista vuosista, jolloin kirjat veivät aamuneljään, Lumimies heräsi kerran kuulakärkikynä kaulavaltimoaan painaen ja minun allani oli muistiinpanovihko...Waltari lupasi, että lukeminen kasvattaa järkeä, joten kohtahan olen ylijärkevä. Ikävä juttu vain, että liika lukeminen saa lukulasit löytymään jääkaapista, univelka on jatkuvaa ja ruokahalu vain kasvaa lukiessa eli alkaa varmistua, että tässä elämässä ei ehdi lukea kaikkia niitä kirjoja, joita haluaisi. Kaikkea ei voi saada...


Rrrrrakastan neljää vuodenaikaamme, vaikka meillä sataa nytkin rankasti lunta: Maa on jo valkoinen ja kesälumipisaramme kantaa urheasti vapun aatonaaton märän valkeaa tervehdystä. Ei tämä niin uutta, sillä vuonna 1988 R. teki vapunpäivänä kunnolla lumitöitä: Oli satanut lunta puoli metriä! Silloin tuli ikävä takaisin länsirannikolle, mutta täällä me nyt kuitenkin vielä olemme saaren lumoissa. Nyt kauhon kulhoihin Aino Samettinen Nougatia ja pudottaudumme takkahuoneeseen katsomaan Perillisiä. Huomenna R. grillaa, vaikka sataisi kiviä, mutta ulkoruokintaan taidamme siirtyä vasta vähän myöhemmin.

Lumoavaa vappua kera kynttilöiden, herkkujen ja villasukkien!

Love
Leena Lumi

The Windmills of Your Mind

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Grilliruokaa - lehtipihvit, veneperunat ja tomaattisalsa

Mitä syödään vappuna? -keskustelu on nyt käyty ja Lumimiehen toivomuksesta on grillipihviä. Meillä se tarkoittaa kompromissia, sillä tuhti äijäpihvi ei minulla laske, joten grillaamme lehtipihviä. Kerron koko menuun, sillä vaikka tämä on monelle selvä, ei kaikille. Hyvät, ei sitkeät, pihvit otetaan hyvissä ajoin huoneenlämpöön. Sitä ennen, jo aamulla, perunat on pesty hyvin ja lohkottu, ei kuorittu. Teen perunoille marinadin oliviiöljystä, johon sekoitan suolaa, monta valkosipulinkynttä pieniksi paloiksi kokkiveitsellä hakattuna sekä paprikajauhetta. Perunalohkot marinadiin ja muutaman kerran päivässä kähjään niitä, että maut tasoittuvat.

Vaikka yleensä suosin kovasti, kaksi kertaa viikossa maailman terveellisintä salaattia, niin tähän ruokaan varioin lisukkeen eli jätän mozzarellan pois, pilkon tomaatit pieniksi, silppuan basilikaa joukkoon, vähän sormisuolaa, mustapippurirouhetta ja oliiviöljyä. Kannattaa tehdä runsaasti, että saa seuraavan päivän aterialle lisukkeen.

Lumimies laittaa valutetut veneperunat foliovuoassa grilliin ennen lihoja, sillä niiden kypsyminen vie noin noin 45 minuuttia. Lehtipihvit kypsyvät minuutissa ja niitä vain valellaan öljyllä. Kun kaikki on kypsää, leikataan kuumien pihvien päälle grillimaustevoita ja samoin kuumien perunoiden päälle eli tästä tulee se maku! Rasvaista syntiä hyvitellään terveellisellä tomaattisalsalla ja punaviinillä eli tässä on Syötkö riskiruokaa? -kirjan mukaan jo kaksi maailman eniten syöpää torjuvista aineista: Tomaatti ja punaviini!
Niin hyvää, mutta niin rasvaista! Nautimme hyvällä omallatunnolla, sillä tällaista meillä valmistuu vain alkukeväästä ja syksyn viileydessä.

Jälkiruokana on valkohomejuustoa ja rypäleitä.

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Eveliina Talvitie: Hieno vai huono. Nainen jolla on maine

Naisilta on kautta aikain odotettu lempeyttä, tottelevaisuutta, uhrautuvuutta, hoivaamista ja etenkin miehen kunnioitusta. Määrätieotoinen nainen on monen mielestä määräilevä, kun taas määrätietoinen mies on pätevä ja ihailtava. Rohkea nainen on vaarallinen ja suurudenhullu, kun taas rohkea mies on miesten mies. Kiltti mies on ihailtava, mutta kiltti nainen on hyväksikäytetty hölmö. Liian iloinen nainen on hillitön ja jos hän vaihtaa seuralaista, hän on huora ja vaaraksi yleiselle moraalille. Naistenmies taas pitää sisällään määreitä, jotka täyttyvät ihailusta: Hän on jännittävä ja houkuttava. Hienolla naisella on hyvä maine. Hän on lady. Hienosta naisesta tulee kuitenkin helposti huono, huonosta miehestä epäkelpoa eivät tee edes naispuolisille työkavereille lähetetyt kuvat omasta sukupuolielimestään, vaan hänet katsotaan niin kunnialliseksi kunnon kansalaiseksi, että hänet valitaan päättämään valtion asioista. Jos nainen lähettelisi miespuolisille kollegoilleen kuvia sukupuolielimestään, hänet ensin erotettaisiin tehtävistään ja sen jälkeen laitettaisiin hoitoon. Tutkimusten mukaan naisjohtaja erotetaan miesjohtajaa herkemmin. Naisen euro on edelleen vain 83 senttiä ja hänen pitää olla moninkertaisesti tehokkaampi kuin samassa asemassa olevan miehen. Mies saa olla juntti, öykkäri, kielitaidoton ja viinaan menevä ja hän saa pitää esimiesasemansa, kun taas nainen elää suurennuslasin alla. Simone de Beauvoir kirjoitti kirjassaan Toinen sukupuoli, että samat ominaisuudet tuottavat usein naiselle tyystin erilaisen maineen kuin miehelle. Naisen nöyränä pitämisen keinoja ovat olleet aina lahkot ja kultit. Lahkojen ja kulttien johtajat ovat miehiä ja heidän laatimansa valtion lakien ohi menevät lait, voivat kieltää sekä ehkäisyn että abortin eli miehet päättävät vielä tänäkin päivänä naisen ruumiista, käytännössä omistavat sen. Arabimaissa nainen ei saa edes ajaa autoa ja syyksi on mainittu se, että naisen munasarjat vahingoittuvat auton tärinästä. Turkissa naisia kiellettiin nauramasta julkisesti, sillä voihan olla mahdollista, että naiset nauraisivat miehille. Jossakin läntisessä maassa voi toteutua se kauhuskenaario, että valtion johtoon tulee lahkolaismies, joka haluaa naiset kotiin hellan ja nyrkin väliin ja ehdottomasti olemaan koko ajan raskaana. Yhdysvalloissa ns. hyvien perheiden tyttöjä opetettiin puhumaan pikkutytön äänellä, sillä matala, rauhallinen puhetapa oli liian vaikutusvaltaista ja se pelotti miehiä. Miehet pitävät naisista, jotka katsovat vähän alaspäin. Ryhdikkäästi ja suoraan miestä päin kohdistettu katse on miehelle uhka. Kiinassa naisten jalkoja sidottiin vuosikausia, jolla heistä tehtiin käytännössä raajarikkoja. Kuka on kuullut miesten jalkojen vastaavasta runtelusta! Naista on silvottu ja silvotaan vuosituhannesta toiseen. Naisia myös kivitetään kuoliaaksi. Pakistanissa mies vapautettiin kun hän oli polttanut vaimonsa kasvot hapolla, tehdäkseen hänet rumaksi muille miehille.

Merlin Stone julkaisi 1976 teoksen When God was a Woman: ”In the beginning....God was a woman. Do you remember?”

Eveliina Talvitien kirja Hieno vai huono. Nainen jolla on maine (WSOY 2015) on tosi ja vakuuttava jatkumo niille naisen elämästä kertoville kirjoille, joita aiemmin ovat olleet ja ovat edelleenkin vaikkapa Marilyn Frenchin Naisten huone, Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli, Hannele Koivusen Madonna ja huora, Anna Kortelaisen Varhaiset johtotähdet – Suomen ensimmäisiä johtajanaisia tai Leena Virtasen Noitanaisen älä anna elää. Luin Hieno vai huono kahteen kertaan ja hyvin runsaasti alleviivaten ja teos menee hyllyyni Frenchin Naisten huoneen viereen. Teos on äärimmäisen kiinnostava ja Talvitie on keksinyt oivallisen muodon tarjota näin paljon tietoa lukijalle: Hän tekee sen esimerkkien kautta. Kirjassa on tarkan faktan joukkoon kirjoitettu mm. Barbara, Lea, Peppi, Kleopatra, Lilith, Esmeralda, Helena ja Maria. Itse vaikutuin eniten Kleopatrasta, Lilithistä ja Mariasta. Kaikki Kleopatrassa kiinnostaa, sillä hänhän, syntynyt 69 eKr. toimi kuin andorygyyni, sillä hän valloitti maita, hallitsi kauan, mutta myös hurmasi miehiä. Suosittelen lukemaan Stacy Sciffin kirjan Kleopatra! Lilith taas...

Lilith on babylonialaisessa ja juutalaisessa mytologiassa esiintyvä demoni. Genesiksestä on kaksi versiota, joista toisessa kerrotaan Lilithistä ja Eevasta, toisessa vain Eevasta. Kun Raamattuun 390-luvulla valittiin kirjat, niistä jätettiin pois Lilithistä kertovat tarinat. Eniten tietoa Lilithistä sisältää 1200-luvulla julkaistu kabbalistinen salaoppiteos Sohar eli Loisto.

Talvitien kirjassa nykypäivän Lilithille valaistuu, että mies saa ilmeisesti syntymälahjana tietyn itseisarvon, jota ei laske tyhmyys, ei moukkamaisuus, ei laiskuus.

Sarkastisesti nauraen Lilith toteaa:

Tasa-arvo on näkyvissä vasta sinä päivänä, kun korkeissa asemissa on yhtä paljon epäpäteviä ja lahjattomia naisia kuin niissä nyt on epäpäteviä ja lahjattomia miehiä.

Kolmas itseäni kiinnostava esimerkki on kirjaan tuotu lainaus Hannele Koivusen kirjasta Madonna ja huora (1995). Hän on Maria tai siis Mariat, sillä kaksihan heitä oli: Neitsyt Maria, joka kantaa kristillisessä traditiossa siveellisen ja kohtaloonsa alistuvan ihanteellisen naisen roolia, on epäseksuaalinen ja sukupuoleton – täydellinen puhtauden kuva. Neitsyt vielä raskaaksi tultuaankin, synnytyksen aikana ja synnytyksen jälkeen. Ja sitten on toinen Maria:

Maria Magdaleenaa pidettiin raamatullisen perinteen pohjana, koska hän todisti Jeesuksen ylösnousemusta. Orastavassa kristinuskossa hän oli apostolien apostoli, esikuvallinen hurskaudessaan, mutta muuttui sittemmin syntisen naisen suuntaan kunnes katuvan huoran myytti keskiajalla – 1100- ja 1200 –luvuilla – alkoi nousta hallitsevaksi.

Luther käytti Maria Magdaleenaa synnin vertauskuvana.

Yhdessä nämä kaksi Mariaa, madonna ja huora, muodostavat patriarkaalisen kristinuskon naiskäsityksen.

Elleivät nämä naiskäsitykset ja niiden historialliset kuin nykypäivän esimerkit kiinnosta, mikä sitten kiinnostaa. Suomi ei voi pröystäillä naisasian mallimaana tänäkään päivänä, sillä perheväkivallassa olemme Euroopan kärkeä ja naissurmissa johtomaa. Vieläkin rulettaa se vanhojen kotimaisten elokuvien kauhistava toteamus: ”Ellen minä sinua saa, eivät saa muutkaan.” Kuolema naiselle, joka ei antaudu miehelle, joka häntä himoaa. Saksalainen tuttuni tulee kesäisin Suomeen huvilalleen, mutta hän väittää, että ei uskalla lukea päivälehtiä,” koska niissä on niin kammottavia naissurmia kirveillä, kuristamalla, puukolla ja että niitä on vielä Suomessa!”

Talvitien teos marsittaa esiin paitsi useita tietokirjoja myös Gillian Flynnin kirjan Gone Girl (Kiltti tyttö) kuin monia elokuvia, joista mukana omina suosikkeinani Mike Nicholsin Kuka pelkää Virginia Woolfia? ja Roman Polanskin Bitter Moon. Emmassa kohtaamme Gustave Flaubertin ikikiinnostavan teoksen Rouva Bovaryn.

Hieno vai huono. Nainen jolla on maine kirjan alussa tekijä avaa teosta tavalla, jonka haluan tähän toivossa, että jokainen nainen ja mies lukisi tämän kirjan. Näin Eveliina Talvitie:

Hieno vai huono kertoo naisen elämästä ennen ja nyt. Näkökulmana on maine ja oletus siitä, että moraalinen kontrolli erilaisine karsinoineen on edelleen naiselle tiukempi kuin miehelle. On kunnian miehiä ja kunniallisia naisia.

Teemoiksi kirjassa nousevat esimerkiksi seksuaalisuus, uskonto, työ, valta, pelko, rinnat, raha, kauneus, pakarat, rumuus, avioliitto, kipu, feminismi, sääty, hiukset, äitiys, voima, lapsettomuus, rakkaus, häpeä ja selvityminen. Kokonaisuus rakentuu kahdestatoista fiktionaalistetusta tarinasta, joihin olen kutonut mukaan muun muassa historiaa, lainsäädäntöä ja tutkimustietoa. Fiktionaalistettu tarkoittaa tässä sitä, että tarinoissa kuvattu on tapahtunut todellisille henkilöille mutta esitystapa on kaunokirjallinen. Taiteellista vapautta olen käyttänyt etenkin yksityiskohdissa ja dialogeissa. 

Tarinoissa kuvailtuja tapahtumia en ole juurikaan dramatisoinut tai liioitellut vaan olen pyrkinyt asettumaan keskushenkilöiden asemaan ja antamaan omien tunteideni ja tulkintojeni sekoittua kokonaisuuteen.

Siinä missä ihailen Yhdysvaltain entisen ulkoministerin Madeleine Albrightin lausetta ”Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan”, ihailen Eveliina Talvitien teosta kaikellaan. Kirjassa on myös vaikuttava kuvitus, jonka takana ovat graafikko Mika Tuominen ja tatuointitaiteilija Lasse Ilano. On vasta huhtikuu ja tiedän jo, mikä kirja on vuoden 2015 paras tietoteos Leena Lumissa!

Paljon sanomatta jää, joten lukeaa tämä kirja! Lukekaa miksi naiset eivät enää halua synnyttää maassamme. Suomessa on Europan maista kolmanneksi alhaisin syntyvyys Sveitsin ja Italian jälkeen. Lukekaa pakistanilaisesta Malala Yousafzaista, joka ei pelännyt edes Talibania! ”Terroristeja pelottaa tyttö, jolla on kirja”, totesi YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon. Lukekaa lapsiavioliitoista ja lukekaa myös kirja Nojoud 10 vuotta, eronnut. Lukekaa, miten kaikki vain näyttää muuttuneen ja kehittyneen, no osin kyllä onkin, mutta jokainen sukupolvi tuntuu silti tuovan oman puumerkkinsä naisena olemisen rankkoihin normeihin.

Eveliina lopetti alkusanansa pohjalaiseen sananlaskuun, jonka on omaksunut Katja-Helena Krekulalta ja niin lopetan minäkin tämän tekstini:

”Hui hai, sanoi huora häistä, huomenna on uudet bileet.”

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Aili

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Ajatuksia puutarhurille

Näin viikonlopun iloksi teki mieli tuoda näytille tällainen suloinen kirjanen, joka on iloksi itselle, mutta myös mitä mainioin lahja innokkaalle puutarhurille. Luin juuri puutarhatyöstä riutunutta selkääni lepuuttaessa pariin kertaan kaikki viisaudet, joita kirja tarjoaa ja annan niistä teillekin maistiasia. Itseä alkoivat eräät naurattaa, sillä onhan se vähän totuus, että parempi kun puutarhurilla ei olisi vaikka selkää, vaan hän kuuluisi selkärangattomiin tai että mikä voikaan tyydyttää enempää kuin puutarhavierailija, joka on kokenut konkari ja hän ei tunnista jotain ihanaa uutuutta puutarhassasi. Itse olen miettinyt, että puutarha ei ole ikinä valmis ja vain taivas on sen kanssa touhutessa kattona, mikään ei ole puutarhahommia rentouttavampaa, mutta välillä se nostaa paineitakin, kun vaikka näkee jonkun arvopuun talven jäljiltä jyrsittynä ja vain siksi, että juuri siihen unohdit laittaa jänisverkot. On tässä saanut kolmenkymmenen vuoden aikana sekä nauraa että itkeä, mutta täyttä elämää yli puolen tuhannen kasvin kanssa ja mikä parasta, kasveissa on jotain samaa kuin kirjoissa: Ne ovat yllättäjien sukua!

Ajatuksia puutarhurille on toimittanut Leena Lammela (Karisto 2015). Kirja on mukavan kokoinen ja siinä on runoja ja mietteitä, jotka liittyvät sekä puutarhailuun että puutarhureihin. Sivuja on 198, joten mietteitä ja runoja riittää tarhurille kuin tarhurille.

Näytä minulle puutarhasi,
niin kerron sinulle millainen olet.

- Alfred Austin -

Ihan sama kun menee jonkun luokse eka kerran ja huomaa seisovansa uuden ystävänsä kirjahyllyn edessä lukien kirjojen selkämyksiä saadakseen selville, kuka toinen oikein on.

Yritä aina kasvattaa puutarhassasi joitakin epätavallisia kasveja,
jotain sellaista mitä naapurit eivät ole kokeilleet. Ei nimittäin ole
suurempaa kohteliaisuutta kuin nähdä kokeneen puutarhurin 
seisovan kasvisi edessä ja kysyvän: "Mikä tuo on?!

- Richardson Wright -

Minulla on naapuri, joka tekee minulle tämän joka vuosi. Viime vuonna sain häneltä valkoisia sinivuokkoja!

Vain puutarhurille aika on ystävä, joka
antaa joka vuosi enemmän kuin ottaa.

- Beverly Nichols -

Tämä saa joka kevät aloittamaan ja jatkamaan, sillä ruokahalu kasvaa intohimoharrastuksen parissa.

Puutarhanhoito ei sovi kyynikoille, mutta heitäkin
se saattaa auttaa. Kyynisiin puutarhureihin en ole 
koskaan törmännyt.

- Mari Mörö -

En minäkään tunne yhtään kyynistä puutarhuria...

Yöllä on varmaan joku jumala
kulkenut puutarhassani:
kaikki unikot ovat auenneet.
Tuskin uskallan astua ulos,
pelkään palavani pienissä liekeissä.

- Katri Vala -

Ooooh, Valan runot ovat roihuja.

Työskentely puutarhassa kantaa näkyvää hedelmää
- mailmassa jossa valtaosa uurastuksestamme
vaikuttaa epäilyttävän tarkoituksettomalta.

- Pam Brown -

Kaikki muu on turhaa, paitsi puutarhanhoito. M.O.T.

Mutta tiedättekö, että lumikellot jo kukkivat?
Samoin tekee talventähti ja jouluruusun nuput
pullistuvat ja jos oikein tarkkaan tutkitte (hengittämättä)
huomaatte pieniä silmuja melkein kaikissa kasveissa.
Tuhansien pienten valtimoiden kautta elämä nousee 
maasta. Nyt me tarhurit emme anna periksi, verihän
aivan polttaa suonissamme!

- Karel Capek -

En nukkua voi, en nukkua voi, sillä ihan varmasti juuri nyt puutarhassani aukeaa kukkaihanuus ja punarinta siitä noin iloissaan livertää!

Ja onko todempaa kuin on tämä:

Jos omistat puutarhan ja kirjakokoelman,
sinulta ei puutu mitään.

- Marcus Tullius Cicero -


*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa

torstai 23. huhtikuuta 2015

Kirjan ja ruusun päivää, kirjan ja kukkien päivää!

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää! Koska päivät menevät nyt kuten eilenkin aamusta myöhään iltpäivään puutarhahommissa, ei ole aikaa paljon lukea, sillä fyysinen työ on takuuvarma unilääke eli kun illalla paina pään tyynyyn, nukkuu kuin pommiin. Kropassa tuntuu, että eilen tuli tehtyä kuusi tuntia melkein putkeensa. Päivällä ei ehdi eikä haluta nyt syödä kunnon lounasta, joten ruokailut on siirretty iltaan. Ihanan uupumuksen tasosta kertoo jotain se, että unohdimme eilen katsoa Perilliset Heräsin sudenhetkellä tunteeseen, että jotain on unohtunut. Alitajunta anti vastauksen heti: Onneksi muistin myös, että olin pyytänyt Lumimiestä tallentamaan sarjan kokonaisuudessaan eli tänään on Perilliset-ilta ja kera Aino Samettinen nougatin!!!
Ajattelin nyt tämän päivän kunniaksi postata kuvia kirjoista ja kukista eri vuodenaikoina. Luntakin on luvassa, mutta satoihan sitä viime yönäkin. Baudelairen pahan kukat unikkojen aikaan.

William Shakespearen sonetit, Ville Valo ja suven kukkia.

Syysasterit, kirjat ja Leena erääseen lehtijuttuun...

Muumilaakson marraskuu ja jouluruusu.

Harjukaupungin salakäytävät, lyhtykoisot ja ensilumi.

Pikkupöllö ja jouluruusu


Kirjoja ja joulukukkia. Ahdoin kaikki vain kuvauksen ajaksi tähän pikkupöydälle, jonka löysimme äidin roskalavalta. Kaikki pöydän jalat olivat irti ja yksi oli koiran vähän nakertama, pinta oli lakattu kirkaalla lakalla eli puu näkyi ja....Ah, nuo pikkuprincettiat ovat vain niin suloisia. Ihan tulee joulua ikävä!

Kirjoja ja muscareita.

Naiset, jotka lukevat ovat vaarallisia, kahvakuulat ja muratti.

Kirjat ja hortensiaa. Kortti myös kirjoista ja kukista ja siinä teksti: "Unohda virheet. Unohda epäonnistumiset. Unohda kaikki paitsi se, mitä aiot tehdä tällä hetkellä, ja tee se. Tänään on onnenpäiväsi." - A. Sloan -

Makkarin kirjat ja hortensiaa. Tämä on sitä aikaa, kun heitin yöpöydän pois ja laitoin tilalle kolme Ikean Lack-hyllyä. Ylimmässä ovat yleensä kirjat, jotka ovat tulossa lukuun viipymättä.

Kollaasi puolimiljoona kävijää 7. syyskuuta 2012: Arvonta&Party! Talven kirjoja, kuoharia ja suosikkikasvini syyshortensia


Kirjat ja ruukkuhortensiaa tämän vuoden kevätarvonnassa

Kirjoja ja kevään tulppaaneja.

Viikonloppu lähestyy. Eilen tein kattilallisen kalalientä, josta laitan puolet pakastimeen. Lopusta teen tänään kalasoppaa Huomenna leivon tiikerikakun, sillä taidanpa nyt kuluttaa kaiken, mitä ehdin syömään...

Näitä kuvia etsiessä tuli mieleen taas kerran, että mitäpä sitä ihminen muuta tarivitsee kuin kirjoja, kukkia ja rakkautta!

Kaunista Kirjan ja ruusun päivää sekä iloa loppuviikkoonne!

Love
Leena Lumi

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Daniel Glattauer: Takiainen

Miehen astuessa hänen elämäänsä Judith tunsi pistävää kipua, joka tosin helpotti pian. Mies: ”Anteeksi.” Judith: ”Ei se mitään.” Mies: ”Tämä tungos.” Judith: ”Niin.” Judith vilkaisi miehen kasvoja aivan kuin silmäilisi lehtien päivittäisiä urheiluotsikoita. Hän halusi vain saada jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä näytti henkilö, joka ruhjoi kiirastorstaina hänen kantapäänsä väkeä kuhisevan juustotiskin edessä. Näkemästään hän ei juuri yllättynyt, aivan tavallisen näköinen mies. Samanlainen kuin kaikki muutkin täällä, ei parempi, ei huonompi, ei yksilöllisempi.

Itävaltalaisen kirjailijan Daniel Glattauerin romaani Takiainen (Ewig Dein, Atena 2013, suomennos Raija Nylander) alkaa viattoman oloisesta törmäilystä ruokakaupassa kiirastorstain ruuhkassa Wienissä. Judith on sinkkunainen, jolla on ollut seurustelusuhteita, mutta hän on nykyiseen vapauteensa ja erityisesti pieneen lamppuliikkeeseensä hyvin tyytyväinen. Lisäksi hänellä on tiivis pieni ystäväpiiri, joka koontuu usein viettämään jonkun kotiin viikonloppua ja syntymäpäiviä hyvän ruoan, viinin ja keskustelun äärelle. Kaikki on tavallaan kunnnossa ja tasapainossa, kun häneen törmää Hannes Bergtaler:

190 senttiä, 85 kiloa, jykevä, raskasliikkeinen, 42-vuotias, naimaton, silmäkulmissaan auringonsäteet, suussaan isoäidin hohtavat hampaat.

Hän ei ollut käynyt vielä koskaan hammaslääkärillä, kauniit hampaansa hän oli perinyt isoäidiltään, siis ei hampaita sinänsä, vaan niiden hyvän terveyden.

Tapahtuu kuin elokuvissa ja ensikatseesta Hannes rakastuu Judithiin sataa: Judithista tulee miehelle ilma, jota hengittää, jotain mitä ilman hän ei voi elää. Judithkin alkuun putoaa Hanneksen jumaloivaan palvontaan, kunnes huomaa Hanneksen täyttävän hänen jokaisen hetkensä. Mies tunkeutuu Judithin liikkeeseen, suunnittelee heille paljon yhteistä ohjelmaa, tunkee mukaan Judithin käynnille kotiinsa ja veljensä Alin perheen luokse. Hannes hurmaa etenkin Judithin äidin, mutta lopulta myös koko muun osan Judithin perheestä ja myös ystävät. Kaikkien mielestä Hannes on  parasta, mitä Judithille on tapahtunut ikinä. Kukaan ei vain huomaa, miten Hannes takertuu ja tukahduttaa ja torjuttuna alkaa pelata omia sairaita pelejään. Lopulta Judith on aivan yksin lukuunottamatta liikkeensä apulaistyttö Biancaa, jolla on nuoren ihmisen varmat mielipiteet, miten hänen pomonsa pitää nyt toimia ja Bianca myös uskoo Judithin kokemusten olevan totta, ei harhaa.

Mitä enemmän keltaisia ruuusuja Judith saa kera vihjailevien viestien, sitä hauraammaksi käy lukijan olo, sillä alkaa olla selvä, että oikeustoimittajana työskennellyt ja vainoamistapauksia käsitellyt Glattauer, tietää mistä kirjoittaa: Rakkaustarinasta kuoriutuu trilleri. Se mikä kirjan henkilöiden, tuntemusten syvyydessä, uupuu, korvautuu jännittävyydellä, jonka ratkaisua tuskin kokeneinkaan dekkariharrastaja ennalta arvaa. Kauhu ja pelko lisääntyvät ja mieleen tulee elokuva Kaasuvalo sekä monen monta vastaavaa tosielämän tarinaa. Ne ovat niitä juttuja, joissa uhria ei uskota vaan hänen katsotaan jostain syystä käsittäneen väärin tai muuten vain liioittelevan asioita. Judith on nyt kuitenkin kauhunsa kanssa järkyttävän yksin ja mikään ei saa Hannesta lopettamaan outoja temppujaan saadakseen Judithin. Kauhistavia pelejä vuorotellen valheellisten "en tee niin enää koskaan" -lupausten kanssa...


Makaa vain siinä kaikessa rauhassa, Judith, ja pidä silmät kiinni! Toin sinulle lahjan. Hän oli tuonut Judithille jotain, lahjan. He istuivat pöydässä, oli pimeää, yö oli jo pitkällä. Muut olivat menneet. Vain he kaksi, vain heidän äänensä, hänen äänensä. Sinun on arvattava, mitä se on. Judithin oli arvattava.


*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut myös Mai

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

David Suchet: Hercule Poirot ja minä


Elokuvahistorian epätodellisimpana sydäntenmurskaajana voinemme pitää David Suchetin esittämää ja Agatha Christien luomaa Hercule Poirot hahmoa, tuota pikkubelgialaista etsivää, joka nopein, sipsuttelevin askelin käveli puristavissa patenttinahkaisissa kengissään suoraan sydämiimme. Vahattuine viiksineen ja kädessään hopeapäinen kävelykeppi tämä lyhyenläntä, mutta vantterahko hurmaaja vietteli meitä vuosikausia seitsemässäkymmenessä Poirot–elokuvassa. Poirot hurmasi ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta, mutta ehkä kuitenkin naiskatsojat olivat suorastaan sulaa vahaa tämän oudon pikkumiehen edessä, voimattomia sen äärellä, jota eivät pystyneet määrittelemään, sillä kuka oikeastaan tiesi, millainen Poirot todellisuudessa oli: Oliko hän Dame Agathan hieman omahyväinen pikkuetsivä, vai roolin loisteliaasti omaksunut David Suchet vai roolirakkaus, jossa näyttelijä ei enää tiennyt missä Poirot päättyi ja hän alkoi?

David Suchetin omaelämäkerta Hercule Poirot ja minä (Poirot and Me, Minerva 2015, suomennos Sirpa Parviainen) kertoo kaiken siitä, miten näyttelijä Suchetin elämä muuttui, kun hänestä, The Royal Shakespeare Companyn luonnenäyttelijästä ja monien elokuvien tähdestä, tuli kautta maailman tunnettu etsivä Hercule Poirot. Suchetille nimittäin kävi kuten myöhemmin Poirotin katsojille eli hän ihastui pikkubelgialaiseensa kaikkellaan. Ja antoi tälle kaikkensa neljännesvuosisadan ajan.

Suchetin kirja kertoo tunteella ja tarkkuudella, miten hän loi Poirot´nsa ja miten tiukasti hän piti kiinni siitä, että Poirot’n hahmosta ei saanut tulla naurun kohde. Sen sijaan Poirot’sta tuli originelli herra, joka vihasi lentämistä ja englantilaista luokkajakoa, hän vihasi myös pölyä, joka uskalsi lentää hänen puvulleen tai kengilleen, hän vihasi epäsymmetriaa ja eniten kaikesta hän vihasi pahuutta. Hän katsoi, että Jumala oli lähettänyt hänet maanpäälle vastustamaan pahaa ja niinpä hän otti tehtävänsä hyvin tosissaan. Poirot’n moraali oli korkea, hän oli aina oikeudenmukainen, hän kohteli etenkin palvelusväkeä ystävällisesti ja oli empaattinen. Hänellä oli syvä vastenmielisyys sairauksiin ja tylsyyteen. Hän oli myös yksinäinen eikä hän koko elämänsä aikana saanut, kiitos Dame Agathan, ryhtyä suhteeseen vaan joutui ihailemaan naisia kaukaa. Tosin kerran Dame Agatha salli hänelle suhteen dramaattisen venäläisen kreivittären Vera Rossakoffin kanssa, mutta tietomme mukaan tuokin suhde katosi taivaan tuuliin. Poirot oli uskonnollinen ja katolisuus vaikutti hänessä vahvasti. Hänellä ei ollut montaa läheistä, mutta hän arvosti sihteeriään neiti Lemonia, jota esitti Pauline Moran, ylitarkastaja Jappia, jota esitti Philip Jakcson sekä eniten kaikista lähintä työtoveriaan kapteeni Hastingsia, jota esitti Hugh Fraser.


Kuvassa Poirot ja hänen lähitiiminsä kuvattuna Poirot-elokuvien viimeisellä tuotantokaudella 2013. Suchet, Moran, Jackson ja Fraser olivat aloittaneet ITV:n suosikkielokuvien teon vuonna 1988, joten kyse on pitkästä ja hyvin sujuneesta yhteistyöstä.

Kun ITV aloitti Poirot-elokuvat, ei osattu kuvitellakaan, että katsojaluvut tulisivat olemaan 8-12 miljoonaa pelkästään Englannissa. Sarjaa myös myytiin ympäri maailman. Minne ikinä Suchet menikin, hänet tunnettiin siellä Poirot´na!


Sarja oli tietysti suosittu Suomessakin, mutta Suomi liittyy Poirot´iin aivan erityisesti, sillä Dame Agatha oli luonut itselleen kuvitteellisen alter egon, Adriane Oliverin. Tätä fiktiivisen suomalaisetsivän nimeltä Sven Hjerson luonutta dekkaristia näytteli yksi David Suchetin lempinäyttelijöistä, Zoë Wanamaker.

Kun lukija tajuaa Agatha Christien olevan maailmalla eniten myynyt kirjailija yli kahdella miljardilla teoksellaan, se huimaa. Kuvan saa tarkennettua lukemalla Suchetin kirjan, jolloin mieleen palaavat sekä omat suosikit Christieltä että iki-ihanat Poirot-elokuvat. Siis sekä yhdessä että erikseen, mutta suosikkikirjat ovat ainakin minulle olleet usein myös suosikkielokuvia. Omat suosikkini molemmissa ovat Idän pikajunan arvoitus, Vuoksi ja luode ja Varjossa auringon alla. Vain yhtä en muista lukeneeni ja se on Esirippu laskee. Poirot´n viimeinen juttu. Sen sijaan en ikinä unohda siitä tehtyä elokuvaa Esirippu laskee, joka on Suchetin Poirot-joutsenlaulu, hänen kaikellaan soiva ylistyksensä ja kiitoksensa Poirot´lle. Saada tehdä kaikki Poirot-elokuvat oli David Suchetin suurin unelma ja sen hän totta totisesti sai tehdä ja miten hän sen teki on elokuva-alan historiaa.

Teos Hercule Poirot ja minä on tarkka ja runsas, innostuneen näyttelijän kertomus elämänsä rakkaimmasta roolityöstä. Kirjan ainoa pikkurasite on toisteisuus, sillä Suchet kertoo jokaisesta roolistaan ja etenkin Poirot-roolistaan aina samalla innolla ja hehkutuksella, jolloin tulee tunne ’olen jo lukenut tämän’. Toisaalta kovasti aiheesta kiinnostuneelle, tämä teos käy tietoteoksesta, sillä sen verran tarkkaan Suchetin työtä kaikellaan käydään läpi. Vaikka katsojille viimeisenä näytettiin prime time Esirippu laskee, todellisuudessa viimeisenä tehtiin Kuolleen miehen huvimaja, joka kuvattiin Dame Agathan ja hänen toisen aviomiehensä Max Mallowanin vuonna 1938 ostamassa kodissa Greenwayssa. Viimeisenä kuvaspäivänä ilmassa ei tunnu tuulenhenkäystäkään, on kuin Greenway pidättäisi hengitystään luodakseen viimeiseen kuvauspäivään ikimuistoisen tunnelman. David Suchet kertoo:


Kävelen Greenwayn pihaan viimeisiä kohtauksia varten.

Tuona mitä epätodellisempana hetkenä juuri ennen kuin ohjaaja huutaa: ”Käy!” huomaan jälleen ihmetteleväni, olenko Hercule Poirot vai David Suchet.

Kello on hieman vajaa viisi iltapäivällä torstaina 28. kesäkuuta vuonna 2013, kun ohjaaja Tom Vaughan huutaa: ”Poikki.”


Ihmiset taputtavat ja itkevät, kun laskeudun kuistilta ja nostan käteni kiittääkseni heitä. Silloin kyyneleeni pääsevät valloilleen. En voi estää niitä tulemasta. Tähän hetkeen päättyy jokin, jonka kanssa olen elänyt puolet elämästäni. Tähän huipentuu vuosia kestänyt unelma.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kaisa Reetta  Jokke  ja MarikaOksa

*****

torstai 16. huhtikuuta 2015

Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää...

Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä maasta,
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin...

- T.S.Eliot -
Autiomaan 434 riveistä muutama

Onneksi on ihana Jenni!

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Huhtikuun viemää...

Huhtikuu ei ole suosikkikuukauteni: Se lupaa ja lupaa, mutta ei anna. Sille en kuitenkaan mitään voi, että joudun vuosi vuoden jälkeen huhtikuun viemäksi. Kuuden tunnin haravointipäivät eivät ole yhtään mitään. Löydän myös iloisia alkuja, kevään lupauksia, joista julma huhtikuun maa pitää tiukasti kiinni:"Vielä on maltettava, ole kärsivällinen", suihkii maa. Malttaminen ja kärsivällisyys eivät ole minulle kovin luontaisia piirteitä. Miettikääpä miten paljon jaksaa lukea alkaen klo 22, kun kylmiltään alkaa vetää kuuden tunnin intohimoisia puutarhapäiviä haravoiden, sulatellen kartiovalkokuusia, kantaen risuja ja oksia pakollisten talvikaatojen jälkeen, leikaten köynnöshortensioiden ja syyshortensioiden kuolleita kukintoja, siivoten talven sotkuja, kantaen puutarhakaluja ulos, pesten ruukkuja, touhuten bio- ja muiden kompostien kimpussa...Oih, tämä kaikki on niin ihanaa, mutta vie kaiken, kaiken...olen mennyttä naista - taas.

Olen ajatellut heittäytyä isosti tänä vuonna puutarhan viemäksi, sillä on paljon uusia lajeja, joita on viime vuonna istutettu, jatkan myös metsäpuutarhaprojektia, tuon sinne enemmän kerroksellisuutta ja suunnittelen muutenkin, sillä vuodessa sieltä on nyt hävinnyt ikivanha haapa, rakas, mutta tyvestä laho, jättimäinen koivu (laho) sekä rakas maatiaiskuusi, jonka vei eräs onnettomuus. Sinne on nyt istutettu lännenhemlokki, 'Tsuga heterophyll', monta jalo-onnenpensasta, Forsythia ''Northern Gold',


ja lisää pensaskerrosta on tulossa lehtokuusamien, kalliotuhkapensaiden ja töyhtöangervojen (perenna, joka on suvella kuin kukkiva pensas) joukkoon virpiangervoista, joita istutan sinne tänne niin, että näyttää villiltä, vaikka on suunniteltu tarkasti. Yksi lehtikuusikin jo on, mutta istutan vielä yhden lisää. Kukkia olen raiskioon jakanut puna-ailakeita, kevätlinnunhernettä, lehtosinilatvaa, esikoita, lehto-orvokkeja ja tietysti lehdossa muualla jo runsaana kasvavaa


akileijaa Kuvassa takana jättimäiset lehmukset, joita on paljon. Siis metsäplänttimme on lehto, jota metsätyyppiiä Suomen metsistä on vain yksi prosentti. Kirja Suomalainen metsäpuutarha antoi minulle eväät oppia, että lehdossamme on toisistaan poikkeavia alueita kostammasta kuivempaan, mutta tarjonta on rusasta aina miljoonista kieloista kotkansiipiin. Kiinnostuneena tietysti olen opiskellut, että voisin istuttaa lehtoomme vaikka

helmiorapihlajan, mutta auringonpuolelle lehdon reunaan, ei suurten lehmusten varjoon. Yritän nyt pidätellä, sillä istutinhan lokakuussa etupihalle tämän kaunottaren ja toinen tulee toukokuussa syntymäpäivälahjana. Pitää ensin kokea, onko tämä 'meidän puu'.

Perheessämme on tapahtunut iso muutos, joka on vienyt myös minun voimiani: Tyttäremme avoero on tuntunut, mutta nyt voin jo antaa löysiä ja kaikki katsomme eteenpäin. Viimeisen puolen vuoden aikana olen ollut puhelimessa enemmän kuin koko entisessä elämässä yhteensä, sillä minähän en telefoonista perusta. Se on aina äänettömällä paitsi edelliset kuukaudet ei. On ollut ilo huomata, että se läheisyys, joka Merillä ja minulla on aina ollut, on edelleen kuin kaarisilta yli synkkien vesien.

Aion nyt keskittyä kaikkeen kauniiseen ja kamera on jo valmiina odottamassa kevään ihanuuksien kuvaamista. Tämä oranssi atsalea jo yrittää paisutella sillmujaan, mutta eniten ihastunut olen toiseen revontuliatsaleaan eli Northern Hi-Lights, jonka tuoksu on aivan huumaava.

Tätä istutan ainakin yhden nyt niin, että näen sen kun istun tässä koneella. Istuttaisin lehtoonkin tätä 'metsän valoa', mutta kun atsaleat ovat kuten rodot eli vaativat happamen maan.

Sitä ennen kuitenkin nyt muutaman päivän vie etsiä isoja puutarhakuvia erääseen juttuun ja jotain tekstiäkin puutarhasta, blogista ja aikuisen naisen villistä elämästä pitäisi saada koottua. Olen luvannut!

Leena Lumin puutarhaan tullenee tänä vuonna lisää kesälumipisara, helmiorapihlaja ja magnolia, jos herkkääkin herkempi tarhamagnolia Leonard messel, tiedossa oleva vyöhyke I -...., suostuu kukkimaan, elossa hän on.
Onko mikään ihme, että valitsimme Lumimiehen kanssa Leonardin, vaikka olisi ollut paljon kestävämpiä myytävänä...Kuva on täältä  Arvatkaa vaan odotanko, että saan tällaisen kuvan omastamme...Meillähän on vasta magnoliatapetti, magnolialakanat, magnoliataulu, magnoliasuihkusaippua, magnoliakosteusvoide...

Kevät on mielentila, yhtä levoton kuin huhtikuu. Tänään olen haravoinut sekä auringonpaisteessa että lumi- ja vesisateessa. Heräsimme aamulla siihen, kun ikkunan takana tirskutti punarinta...ja puro solisee lehdon lävitse ja soittaa huhtikuun levottomia sointujaan.

Oih, Bessu tuli...suklaakahvia tulemaan. Voikaa rakkaasti♥

Love
Leena Lumi

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Audrey Magee: Sopimus

Sotilaspastori puhui, ja muutamassa minuutissa Faber oli vihitty Berliinissä asuvan naisen kanssa, jota hän ei ollut koskaan tavannut. Puolentoista tuhannen kilometrin päässä täsmälleen samalla hetkellä nainen osallistui samanlaiseen seremoniaan, jonka todistajina olivat hänen isänsä ja äitinsä; se oli hänen osuutensa sotasopimuksesta, joka takasi Faberille naimaloman ja hänelle leskeneläkkeen, mikäli Faber kaatuisi.

Irlantilaisen Audrey Mageen esikoisteos Sopimus (The Undertaking, Atena 2015, suomennos Heli Naski) ammentaa aiheesta, josta voisi luulla jo kaiken kerrotun: natsien juutalaisiin kohdistamasta rikoksesta, kansanmurhasta. Murha ei vanhene ikinä ja aihe ei suinkaa ole loppuunkäsitelty, minkä Audrey Mageen teksti iholle tullen todistaa. Kollektiviinen rikos saa tavallisten saksalaisten kasvot ja mielen. Mageen tarina alkaa avioliittosopimuksesta, kasvaa siitä rakkaustarinaksi, jossa Katharina Spinell ja Peter Faber löytävät jotain mitä eivät voineet kuvitellakaan, raahautuu itärintaman hyytävissä oloissa Peterin kärsimyksenä samalla kun kotona Katharina ostaa valkoisia kukkia, syö suklaata ja kantaa Peterin lasta, mutta aidosti ikävöi miestään. Sen minkä piti olla vain sopimus, oli muuttunut tähtiin kirjoitetuksi, vaikka Peterin perhe, etenkin herra Faber pitivät koko järjestelmää vain rodunjalostuksena. Katharinan vanhempien asenne asiaan olikin aivan eri ja herra Spinell tutustutti Peterin tämän avioliittoloman aikana vaikutusvaltaiseen tohtori Weinertiin. Kohtalokas tapaaminen, joka lupasi Katharinalle ja Peterille heidän unelmansa, kunhan he vain tekevät oman osuutensa. Oivaltavasti Magee näyttää, miten helppoa ihan tavallisten ihmisten oli pakottamatta lähteä pahan matkaan houkuteltuina, lahjottuina, täydellisen sokeina.

Hän veti nopean, pistävän henkäyksen. Ei mitään epämuodostunutta. Hän ei tahtonut mitään vammaista. Eikä järkyttävää. Opintoretki siihen taloon Berliinin eteläpuolella oli ollut järkyttävä. Hänet ja muut tytöt oli viety bussilla, raikkaan valkoiseen sairaanhoitajan asuun pukeutunut sairaanhoitaja oli johdattanut heidät marmoriportaita ylös ja vienyt huoneeseen, jossa oli korkeat ikkunat ja...

”Te olette täällä oppiaksenne, nuori nainen.”

Katharina juoksi ovesta, kun se avautui taas, portaita alas vastaanottohuoneeseen, kohti kahvia ja paksulla tuoreella kermalla höystettyjä leivoksia. Myöhemmin sairaanhoitaja teroitti nuorisoliikkeen tytöille, joilla oli siistit univormut ja puhtaat hiukset, kuinka tärkeää oli valita oikea aviomies.

”On elintärkeää varmistaa, ettei hänellä ole mitään epäpuhtauksia – syntyperään liittyviä, ruumiillisia tai älyllisiä, jotka voisivat siirtyä sukupolvelta seuraavalle.”

Sopimus on kertomus Peterin helvetistä Stalingradin taisteluissa tukenaan vain ajatus tulevien unelmien toteutumisesta, mutta se on myös kertomus Katharinan kiirastulesta kaukana rintamalta, turvassa, joka ei  olekaan turva...Natsien kyyti on kylmää myös omille, eikä siinä ole sijaa tunteilulle tai myönnytysten sivupoluille. Nekin, jotka vielä näkivät, kuten herra Faber, lopulta vaikenivat.

Jollain tasolla kiinnostavimmaksi kasvaa Katharinan persoona, sillä hän on tiedostamattoman sokea. Hänestä ei kuulu, ei näy pahuus, hän ei ihmettele, ei kysele. Hän ei hämmästele, miten heidän perheensä voi muuttaa upeaan ornamentein koristeltuun taloon, miten heillä on yhtäkkiä paljon koruja, upeita vaatteita ja palvelija. Miten hän voi noutaa panttilainaamosta koruja, joilla häikäistä juhlissa muut naiset. Ne naiset, jotka puhuvat lapsista, niiden määrästä ja laadusta ja Saksan suurenmoisuudesta. Katharina on kuin kaiken keskus, sillä Peterkin vain haluaa antaa Katharinalle, sen mitä tämä haluaa: Oman talon ja puutarhan. Peter astuu kuitenkin tietoisen pahan poluille, Katharina näkee vain heidän yhteisen unelmansa, mutta ei sen hinnan maksajien kärsimystä.

Pidän tätä kirjaa vaikuttavana esikoisena enkä mitenkään voi olla vertaamatta teosta Nir Baramin kirjaan Hyviä ihmisiä, jossa pimeyden voimille antautuvat kaksi juutalaista, Thomas Saksassa ja Saša Neuvostoliitossa, mutta tiet yhtyvät...Sopimuksessa kuka vain, sinä tai minä, ryhtyy tekoihin, sokaistuu tapahtumille, joista voisi hyvinkin sanoa etukäteen: ’En minä ikinä voisi...’ Oletko aivan varma ettet voisi? Audrey Magee huojuttaa lukijan mieltä tavalla, joka saa ymmärtämään, miksi tämä teos on Irish Timesin kymmenen myydyimmän kirjan listalla sekä ehdolla Bailey’s Women’s Prize for Fiction 2014-palkinnolle.

Katharina meni panttilainaamoon. Sen pitäjä onnistui aina löytämään häntä kiinnostavia tavaroita.
Hän osti talvipuvun Johannekselle ja helminauhan äidilleen. Rannekellonipun alla hän näki kultakoristeisen, mustan täytekynän, jonka nipistimeen oli kaiverrettu nimi Samuel.

”Voin poistaa nimen”, panttilainaaja sanoi.

”Sitten se olisi täydellinen.”

”Tahtoisitteko tilalle toisen nimen?”

”Peter.”


perjantai 10. huhtikuuta 2015

Sinä istut siinä ja ompelet. On lähelläs...

Sinä istut siinä ja ompelet.
On lähelläs ikkuna avoin.
Sen takana vaiheemme entiset
ja raskaat monella tavoin.

Syvä rauha yllä on maiseman,
tien yli käy sumujen sillat.
Minä suljen varoen ikkunan:
- Rakas, vielä on hallaiset illat.

- Oiva Paloheimo -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Iines

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Pääsiäisen jälkihehkua Luvialta..

Pääsiäisen jälkihehku on tänä vuonna tavallista pidempi, sillä kukista suosikkieni kärkeen kuuluva kevätlumipisara 'Leucojum vernum', jota myös kevätkelloksi kutsutaan, sävytti koko Luvialla oloamme. Tämä kukka nyt seuraa tässä mukana muutamilla kuvillaan, mutta teen siitä ihan oman postauksen myöhemmin Leena Lumin puutarhaan. (Tämä kukka voi kyllä olla Sailan mukaan myös kesälumipisara 'Leucojum aestivum', vaikka se myytiin meille kevätlumipisarana.)

Melkein aina kun saavumme Luvialle, menemme ensin isän haudalle. Onneksi äiti ei ollut ehtinyt sinne vielä mitään kevätkukkia laittaa, joten sain siivota talviset kanervat pois ja istutin kolme ruukkua keltaisia pikkunarsisseja ja yhden ruukullisen Bridal Crownia. Äiti ja sisko saavat sitten laittaa suvikukat. Tiedän, että ei isä tuolla ole, vaan kirkkaimpana tähtenä taivaallani, mutta hautahan onkin jälkeen jääville lohduksi. Kaunista muistamista ja hautuumailla on ihan oma tunnelmansa, jonka tähden siellä mieluusti kävelen etenkin jouluyönä, jos vain Luvialla joulun vietämme.

Illalla lähdimme sitten vielä ennen pimeää piipahtamaan hautausmaalla. Kuvassa äiti vävynsä eli Lumimiehen kanssa. Saamme tuosta matkasta kivan lenkin pikkuteitä ympäri takaisin äidille. Kiersimme nytkin sitä, kun yhtäkkiä kuulimme kuin kukko olisi kiekunut. Äiti sanoi ensin, että ei kuule mitään kukkoa. Lumimies sanoi, että 'jos tuo on oikean kukon ääni, on sillä kello ihan sekaisin'. Sitten äiti, että 'se on fasaanikukko'. Minä siihen, että 'ei, tuo on kyllä oikean kukon ääni.' Vaikka olen mieluummin onnellinen kuin oikeassa, oli silti aika kiva nähdä tämä komistus:

Kanatarha oli ihan hiekkatien reunassa (vai onko se jo siinäkin asfalttia...) ja minä tietysti heti ojan yli ja kuvaamaan. Kanaset ovat suloisia kuin mikä, mutta kukkopa vasta onkin aika poika, sillä hänellä on pussihousut jalassa, katsokaa tarkkaan alakuvaa:

Siinä sitä nyt rumbataan kanasten kanssa ja ollaan niin Casanovaa että...alkoi naurattamaan. Kyseessä olevat kanat ovat Hy Line -lajia eli tässä ollaan vähän itseä paremmassa seurassa. Tunsin sen etenkin sillä hetkellä, kun talon ehtoinen nuori emäntä tuli paikalle ja sain mennä kanalaan, jossa sitten kykin luukulla näitä ihania kuvaamassa.

Uskokaa tai älkää, mutta Lumimies on muutamasti jo ehdottanut, että mekin aloittaisimme tällaisen pienimuotoisen kanalan pidon. Jotenkin vain kanoissa on jotain sympaattista ja kukoissa myös. Käytämme myös munia niin, että oma kanala olisikin ihan tarpeen. Muistan millaista oli mammalassa kun sai hakea munat pesistä...No, googlasin nämä Hy Line Brown -kanat. Olen niin onnellinen, että nämä kanat ja kukko saavat elää onnellisen kanan elämää: Olen kuluttajana tarkka, mitä munia ostamme, joten joku pientila, jolta voisi noutaa takuulla onnellisten kanojen munia olisi kova sana. Minulle kun lattiakanalakaan ei ole kanoille lajityypillistä elämää: Kanojen on saatava kuopsuttaa ulkona keväästä syksyyn.

Näin suuri on yksi muna ja tämä on takuulla tuore. Sain pidellä ihan vielä lämpöistä, ruskeaa kananmunaa, jota esitteli

kanalan omistaja, kaunis Hanna. Kiitos Hanna, että saimme poiketa ja kuvata tuosta vain. Ja oli niin kiva, kun olit luannikkaan puhelias: Lumimies sai kokea, että kyllä Satakunnassakin osataan olla eläväisiä eikä vain pönötetä jäykkinä ja puhumattomina!

Illan hämyssä palatessamme huomasimme, että naakkaparilla oli vähän vielä katsastelua muualle, mutta lopulta taisivat päättää, että

'mitäs jos laitettaisiin höyhenet yhteen ja...'. Oi, tämä on niin kevättä!


Lankalauantaina lähdimme Poriin ostamaan merikalaa ja vähän katsomaan markkinoita. Porin tori on kyllä vilkas ilman markkinoitakin, mutta nyt oli kyllä oikein väentungos etenkin kävelykadulla. Tapasin ystävän, jonka kanssa olemme tunteneet ihan lapsesta asti. Tapasin myös lukioaikaisen historianopettajani sekä...pöytiä joilla myytiin kevätlumipisaroita! (Tai kesälumipisaroita!) Tätä ei olisi voinut tapahtua Jyväskylässä. Ehkä vain kerran elämässä ja Porissa. Tätä kukkaa olen istuttanut joka syksy, mutta kun myyrät syövät juuri sekä lumikellot että nämä kevätlumipisarat: Katsovat, että olen tarpeeksi Lumi jo muutenkin. Äiti ja vävynsä menivät kalaostoksille ja me siskoni Merjan kanssa ostimme näitä kolme eli äidille yksi ja yhdet itselle. Joku kauhea black out meidät kohtasi, sillä miksi ihmeessä emme ostaneet niitä loppujakin! Kesälumipisarakin on hyvin, hyvin kaunis, mutta tämän kevätlumipisaran viehätys on siinä, että joku näin kaunis kellossa olevine vihreine pilkkuineen nousee maasta silloin, kun muut vähemmän elegantit eivät ole viemässä siltä tilaa, solistin roolia, kevään neidon 'tilaa'. No, sitten vaelsimme ostostemme kanssa ja kukkia ruuhkassa varoen tasokkaaseen kahvilaan nauttimaan Merjan synttärikahvit kera herkullisen juustokakun. Anteeksi, anteeksi, ettei ole kuvia herkuista, mutta joko nämä kukat veivät huomioni tai sitten sitten se plaa-plaa-plaa...Minä nautin kuitenkin herkullistakin herkullisemman suklaajuustokakun. Yrittäkää nyt kuvitella se!

Ei, tämä ei ole kummikoiramme  Luna. Tässä Lumimies ja Jusu eli Pikku-Hukka, sisareni ja hänen miehensä koiruus, the king, sillä Merja ja Pekka ovat hoviväkeä. Jusua selvästi harmittaa, kun tarjotaan vinkulelua kunnon suukkojen sijasta;)

Kuvassa Jusun hoviväki eli vasemmalla Pekka ja oikealla siskoni Merja, välissään perheen vauhdittaja, joka vielä 8-vuotiaana on riehakas kuin pentukoira. Seinällä katselevat mamma ja pappa kihlakuvassaan, joka on otettu rajantakaisessa Karjalassa, ehkä Viipurissa... Äiti ei muistanut varmaksi.

Luin tässä ohessa kevätlumipisarasta kirjasta Hehkuvat sipulikukat, että "se ei siedä maasta nostamista ja kuivumista. Siksi myynnissä olevien kuivien sipuleiden juurruttaminen voi olla haasteellista." Minulle tämä avautuu nyt niin, että myyrät ovat syyttömiä ja sipuleista istuttaminen on vähemmän toivoa kantavaa, kuin valmiina kukkivan ryhmän maahan istuttaminen.

Huomatkaa jokaisessa kuudessa terälehden kärjessä vihreä pilkku. Kevätlumipisaralla pilkku voi olla myös keltainen. Sailan Saaripalstalla löytyy sekä kelta- että vihreäpilkullisia kevätlumipisaroita.

Tässä nyt sitten pääsiäisen jälkihehkua, jonka jälkeen onkin astuttu aimo askel kohti kevättä. Tänään täällä Keski-Suomen saarellakin pääsi jo haravoimaan, vaikka lunta on vielä paikka paikoin kinoksina siellä sun täällä. Huomaan kuitenkin maasta pilkistävät sadat ellei tuhannet sipulikukkien alut, jotka ovat kuin toivo ja lupaus. Kevät...

Leena Lumi

PS. Jos tämä onkin nyt sitten kesälumipisara, niin yksi lysti: Kauniita molemmat. Se kukkii sitten ehkä samaan aikaan muscarien kanssa ja etupihalla paikassa, jossa on sille riittävän kosteaa ja valkoinen särkynytsydän siinä liki.


Tässä KEVÄTlumipisara eli onhan näissä eroa. Kuva on kirjasta Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia. Kuten huomaatte, kevätlumipisaralla nuo pienet täplät voivat olla myös keltaiset.