torstai 19. toukokuuta 2016

Miriam Gebhardt: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä


Ruth Andreas-Friedrich kuulee erään järkyttyneen isän sanovan: ”Kunnia menetetty, kaikki menetetty.” Hän pistää köyden kaksitoista kertaa häväistyn tyttärensä käteen. Tyttö sitoo köyden tottelevaisesti lähimpään ikkunaristikkoon ja hirttäytyy. ”Jos teidät häväistään, teillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuolla”, selitti yhden tyttöluokan opettajatar kaksi päivää ennen Berliinin valtausta. Yli puolet luokan oppilaista toimii tämän mukaan ja hukuttautuu läheiseen järveen tai jokeen. Kunnia menetetty, kaikki menetetty.

Miriam Gebhardtin teos Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä (Als die Soldaten kamen, Minerva 2016, suomennos Maikki Soro) käsittelee tabua, joka on vielä seitsemänkymmentä vuotta sodan päätyttyä yritetty vaieta kuoliaaksi: Saksalaisnaisten ja osin miestenkin raiskauksia sekä sodan loppuvaiheessa kuin miehitysvallan aikana. Hyvin monin tavoin, sekä julkituoduin, että vaietuin, uhrien uhrius yritettiin ja osin yritetään vieläkin kieltää. Gebhardtin laskujen mukaan sodan jälkimainingeissa raiskattiin ainakin 860 000 naista ja melkoinen määrä miehiäkin. Toisin kuin yleistetään, raiskaajia eivät olleet vain puna-armeijan sotilaat vaan myös amerikkalaiset, britit, belgialaiset ja ranskalaiset sotilaat. Yhdysvallat ’kunnostautui’ hyvin erikoisella tavalla oikein mainostaen kotimaassaan haluttomia sotilaita lähtemään Eurooppaan lupaamalla bonuksena helppoja naisia. Bolsevikit taas pelottivat saksalaisia niin paljon, että osa saksalaisnaisista ryhtyi vapaaehtoisesti suhteeseen amerikkalaisen sotilaan kanssa, mutta näitä naisia ei tietenkään ole uhriluvuissa. Heidän ratkaisullaan oli kuitenkin pitkäaikaiset seuraukset todellisille uhreille, joissa sekä lapsia että vanhuksiakin, sillä jopa kymmeniä raiskauksia kokeneet, pahoin traumatisoituneet aidot uhrit leimattiin joukkoraiskattuinakin 'liian helpoiksi' ja heiltä evättiin niin myötätunto kuin hedelmällisessä iässä olevilta rahallinen tuki raiskauksen seurauksena syntyneen lapsen elättämiseen. Saadakseen tukea, piti olla silminnäkijä, luotettava todistaja, mieluummin useampi. Myös uhrin oma esiintyminen ja mitä hän teki, oliko avioliitossa vai ei ja oliko aikaisempia lapsia, vaikuttivat korvauksen saamiseen. Suuri osa naisista kuitenkin vaikeni katsoen näin olevansa osa hävityn sodan seurauksia, kuin korvaus holokaustista.  Erityistä monissa tapauksissa on nimenomaan joukkoraiskauksen tematiikka, joista voi lukea lisää vaikka Joyce Carol Oatesin kirjasta Kosto:Rakkaustarina tai Ann Heberleinin teoksesta Pieni kirja pahuudesta. Näin Gebhardt:

Huomio kiinnittyy myös lukuisiin mainintoihin joukkoraiskauksista. Pommerin Lauenburgissa puna-armeijalaiset asettuvat jonoon joka talon ovelle. Jopa 45 miestä saattaa raiskata yhden saksalaisnaisen piittaamatta vähääkän, missä kunnossa tämä lopulta on. Uhrien joukosssa on 78-vuotiaita vanhuksia ja yhdeksänvuotiaita lapsiakin. Venäläissotilaat puolustautuvat sanomalla, että saksalaiset kohtelivat heidän vaimojaan ja sisariaan vielä paljon pahemmin. B. tapaa paikkakunnalta lähtiessään erään maanviljelijän, joka kertoo, että hänen tyttärensä on samana aamuna otettu jo viidennen kerran ”käsittelyyn”.

Hyvin erikoista ja huomionarvoista on, että raiskaukset eivät rajoitu vain sodan jälkimaininkeihin, vaan miehitysjoukot jatkavat tekojaan vielä ’60 –luvullakin. Kaikki valitukset tuntuvat kilpistyvän milloin mihinkin muuriin ja tietysti yksi on se konkreettinen eli Berliinin muuri. Venäjän lohkolla eli DDR:ssä ei ole soveliasta puhua ’pelastajan’ tekemistä julmuuksista ja puna-armeija selittääkin tekonsa lyhyesti saksalaisten ’perisynnillä’ , josta seuraa rangaistus ja odottaa nyt kiitollisuutta ’pelastajiltaan’.

Äärimmäisen silmiinpistävää kirjan esimerkeissä on miesten piittaamattomuus naisesta tuntevana, kärsivänä ihmisenä. Tähän alkoivat hitaasti puuttua vasta 1970-luvun feministit. joista heistäkin osa, etenkin Saksan feministit, puhui yleensä raiskauksista, mutta vaikeni omien äitiensä julmasta kohtalosta. Yhdysvaltalainen journalisti Susan Brownmiller julkaisi vuonna 1975 raiskauksia käsittelevän kirjan Against our Will (’Vastoin tahtoamme’), josta tuli raiskausaiheen perusteos.  Brownmiller näkee raiskauksen osana patriarkaalista valtarakennelmaa:

Väkivaltaisesta tunkeutumisesta naisen ruumiiseen siitä piittaamatta, että tämän koko olemus pyristelee vastaan, tuli miehelle tehokas alistamisen väline, ratkaiseva todiste hänen ylivoimastaan, hänen miehisyytensä riemuvoitto. Sitä, että mies huomasi voivansa käyttää sukuelimiään aseena ja kylvää niillä pelkoa ja kauhua, on pidettävä tulen ja ensimmäisen kömpelön kivikirveen ohella yhtenä tärkeimmistä esihistoriallisen ajan keksinnöistä.

Sodan voittajat ovat niitä, jotka raiskaavat.

Sota tarjoaa miehille mahdollisuuden halveksia naisia estoitta.

Länsi-Saksan naisasialiike vaikeni äitiensä kohtaloista, sillä näiden naisten tausta oli usein uusvasemmistolainen, eikä se halunnut käsitellä vasemmistolle arkaa aihetta.
Saksassa koko asian käsittely on edelleen hakoteillä, sillä kaikki yritys saada oikeutusta, kilpeää siihen, että muu maailma uskoo maan yrittävän kääntää syyllinen-uhri-asetelman päinvastaiseksi. Kirjassa tarjotaan esimerkkejä kirjoista ja elokuvista, joiden uskotaan tätä yrittäneenkin. Mukana mm. Günter Grassin Im Krebgang-teos. Aiheen käsittelyä sotkee vielä enemmän se, että oli paljon saksalaisnaisia, jotka ilmimiantoivat toisiaan raiskaajille, ilmiantoivat aikanaan juutalaisia natseille ja pahimmassa tapauksessa jopa osallistuivat vaino- ja tuhoamispolitiikkaan. Saksalaisen naisen moninaisista rooleista kirja tarjoaa kattavan esittelyn, joka todistaa, että emme todellakaan voi yleistää!

Kirja on äärimmäisen kiinnostava ja kertoo myös esimerkein, miten erilaisia kohtaloita naiset kokivat ja miten he niistä selvisivät tai eivät. Kerrotaan myös miten Saksasta alkaa vihdoinkin virrata valituksia ja vaatimuksia Yhdysvaltojen miehitysvallan sotilaiden käyttäymisestä heidän korkeimmille esimiehilleen. Viimeisimmät tiedetyt raiskaukset ovat 1960-luvulta, vaikka miehitys jatkuikin aina muurin murtumiseen asti. Tapasimme 1980-luvun lopulla Saksassa Yhdysvaltain miehityssotilaan Fürthissä ja olimme hänen kanssaan lyhesti puheissakin eli ei mitään kivikautta Saksan Miehitysvuodet. Tämä kirja tuokin kaiken kuin likemmä tätä hetkeä, sillä tuttu paikkakunta toisensa jälkeen vilahtaa tapauskertomuksissa...

Ja sitten tulivat sotilaat käsittelee raiskausta ja sen puolusteluja niin monelta kantilta, että soisin mahdollisimman monen lukevan tämän sukupuoleen katsomatta. Siinä sopii samalla muistaa, että mitä sodan loppuhetkillä ja miehitysvallan aikana tapahtui, tavallaan jatkuu vieläkin, sillä teoilla oli seurauksenssa. Usein ne olivat sukupuolitauteja ja raakaa pahoinpitelyä, mutta myös raskauksia. Aborttiin suhtauduttiin hyvin eri tavoin riippuen siitä oltiinko vaikka Baijerissa tai muussa osassa Saksaa. Ja toisaalta, yllättävän moni äiti halusi pitää lapsensa, vaikka joutuikin hänet yksin, ilman tukia ja häväistynä elättämään. Saksan liittotasavallassa, Länsi-Berliini mukaan lukien, on vuonna 1956 virallisten tietojen mukaan vähän alle 3 200 raiskauksen seuraksena syntynyttä lasta. Viranomaiset nimittävät näitä lapsia ”miehityslapsiksi”, vaikka noin kolmasosa lapsista sai alkunsa viimeisten taisteluiden kuluessa. Kuten jo edellä vihjasin, on todella mielenkiintoista lukea, millä perusteilla viranomaiset sitten alkavat maksaa korvauksia lapsista ja millaisia ovat korvauksia saaneet äidit.

Historioitsija, toimittaja Miriam Gebhardin teos on niin analyyttinen, että näkökulma toisensa jälkeen avataan ja käsitellään. Jokainen uusi havainto tukee, ei kaada, jo olemassa olevaa. Vain luvut vaihtelevat tutkijasta riippuen. Kokonaisuus on järkälemäinen tässä monien kulttuurien ja sodan seurausten sumassa, mutta ei hahmoton, ei vailla uusia vastauksia. Niitä on paljon ja niitä tulee koko ajan lisää. Gebhardin kirja on yksi vahva avaus lisää ymmärtää niin monien uhrien vaikenemisen muuria, myös hänen oman isoäitinsä:


Tutkimukseni kuluessa ajattelin yhä uudelleen minua edeltäneitä sukupolvia, jotka pelkäsivät joka nurkan takana odottavan murhaajan tai raiskaajan ja jotka vielä 1970-luvullakin keräsivät lehtileikkeitä vastaavista tapauksista todisteeksi miehisen väkivallan jatkuvasta uhasta. Omat psykologivanhempani pitivät esimerkiksi Freiburgissa asuvan aran isoäitini merkillistä käytöstä sotalesken ”seksuaalifobiana”, sillä hän ei miehensä varhaisen kuoleman jälkeen enää halunnut läheistä suhdetta kehenkään mieheen. Nykyisin ajattelen, että isoäiti oli Ranskan miehitysjoukkojen tullessa nuori, yksinäinen nainen. Minusta on selvää, että hänelle tapahtui se, mitä naisille ja lapsille saattoi kaikkialla ja koska hyvänsä tapahtua. Eikö tällainen vaikuttaisi hänen ja hänen jälkeläistensä elämään?

*****

16 kommenttia:

  1. Varmaan yksi syy miksi tämä aihe on ollut pitkään (ja pitkälti yhä vielä) vaiettu, on se, että saksalaisia raiskasi voittajat. (Ja sitten taas maailmansodan jälkeinen tilanne saattaa selittää osin sen, miksi puhutaan pitkälti puna-armeijan raiskauksista, ei länsisotilaiden.) Tämä ei tietenkään tee "hiljaisuudesta" hyväksyttävää. Varmaan myös sillä on vaikutusta, ettei raiskausta ole luokiteltu sotarikokseksi kovin kauaa. (Miksi näin, kertonee sekin naisten asemasta.)

    Kirjaa lukemattakin voin tätä kehua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, syitä oli ziljoona, mutta yksi tietty se, että Saksan syyllisyys oli niin kova, että kun sota oli ohi, edes viranomaiset eivät alkuun tohtineet valittaa miehitysjoukkojen toimista Yhdysvaltoihin. Britanniahan oli tässä aika marginaalissa ja Ranskan kanssa oli hieman toisin, mikä kaikki kerrotaan yksityiskohtaisesti. Mukaan tulevat tietty sitten rintamalta sevlinneet omat puolisot, joista toiset halusivat pitää miehittäjän raiskauksen tuloksena syntyneen lapsen syystä tai toisesta eli syitä oli muutamia, tai eivät sitä halunneet. Osa ei kajonnut vaimoonsa vuosikausiin! Hitler oli pelotellut saksalaiset niin isosti puna-armeijalla, että ihmiset mieluummin tappoivat itsensä kuin antautuivat venäläisille. Stalin puolestaan oli sanonut: "Puna-armeija seuraa haavottuneen saksalaispedon jälkiä ja antaa sille kuliniskun sen omassa pesässä." Pesää on myös vihollissotilaan perhe...Tuo vaikeneminen on kauheinta. Siis ne naisparat oikesti luulivat olevansa kuin leprassa. Yhteiskunta on monin tavoin vähätellyt raiskausta ja siinä Suomikin kulkee viimeisissä junissa. Miehen valtaa ottaa penis aseeksi!

      Tämä on todella hyvä ja luin tätä syvässä pohjaimussa. Tänään nollaan ihemttelemällä puutarhassani ja lukemalla vinon pinon puutarha- ja naistenlehtiä:)

      Poista
  2. Huh! Mutta kyllä tämä on luettava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, tässä ei sentään mässäillä kauheuksilla, vaan ne todetaan ja sitten etsitään syitä.

      Poista
  3. Varsin tyypillistä että aiheesta on vaiettu, muistakin 'ikävistä' aiheista on vaiettu ja tullaan vaikenemaan, kunnes joku rohkenee avata suunsa ja kertoa, herättää muutkin kertomaan. Uskon että on mielenkiintoinen kirja, siirrän sen hankintalistalle! Kiitos Leena vinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saila, tällaisesta Suomessa vaietusta asiasta kertoi tämän kevään kirjassaan Martti Backman: Harriet ja olof. Kuolema Viipurissa 1918.

      Kiitos<3

      Poista
  4. Ei ole maailma noista ajoista miksikään muuttunut. Yhteisvastuukeräyksen alkaessa keväällä televisiosta tuli dokumentti afrikkalaisten naisten kohtalosta. Sotilaat raiskasivat moneen kertaan ja jollei naista tapettu, hän joutui synnyttämään raiskauksista syntyneitä lapsia. Usein sekä raiskattu että hänen synnyttämänsä lapset saivat aidsin. Tällaisilla naisilla ja lapsilla tulevaisuutta ei ole.
    Jotenkin sen saattaa vielä ymmärtää - ei kuitenkaan hyväksyä - että äärioloissa ihmiset käyttäytyvät eläimen tavoin. Sen sijaan esimerkiksi Intiassa tapahtuvat raiskaukset ovat kerrassaan tyrmistyttäviä. Siellä homma perustuu täysin naisen alistettuun ja arvottomaan asemaan. Vaikka raiskaukset Intiassa ovat jo kriminalisoitu, jopa oikeuslaitos katsoo niitä läpi sormien, eikä miesten useinkaan tarvitse vastata teoistaan mitenkään, vaikka uhri kuolisi raiskauksessa saamiinsa vammoihin.

    Sieltä sivubanneristasi blogini nyt löytyy. Kiitos Leena!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Between, ihminen on peto ikuisesti. Olen lukenut paljon Afrikan sodista ja heidän uhreistaan. Darfuria koskien on kiinnostava kirjain asiasta Sade lankeaa. Afrikkalaisen naisen mahdollisuus on Eurooppalaisen apu eli saada vaikka alkupääoma omaan yritykseen. Tämä ei tietenkään toimi sotivassa maassa, mutta nissä, joissa asiat alkavat olla kunnossa. Ghana etenee nyt ilmiömäisesti. AIDS-lapset ovat Afrikan arkea: Tuntuu voimattomalta lukea heistä.

      Intia on syvältä. Siellä naisia raiskataan mennen tullen eivätkä he saa oikeutta. Jopa tanskalainen naisturisti oli joutunut raiskauksen kohteekis. Ja entä ne naiset, jotka vaikenevat. Eivät uskalla kertoa. Joukkoraiskauskiin myös kuollaan ja on kuoltu.Tässä kirjassa nimenomaan painotetaan, että ei ole kyse miesten seksuaalisista tarpeista, vaan alistamisesta.

      Ole hyvä<3

      Poista
  5. Hyvä muistaa, että ei ne raiskaajat pelkästään venäläisiä olleet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Allu, ehdottomasti ja sitä Gebhardt kirjassaa juuri painottaakin. Sen tuon myös minä esille. Suosittelen sinua lukemaan tämän kirjan, niin huomaat eroja miehitysvallan aikaisissa rikoksissa. Kaikki ne olivat rikoksia ellei nainen ryhtynyt suhteeseen vapaaehtoisesti. Tosin jotkut ryhtyivät amerikkalaisen ylemmän upseerin rakastajattareksi saadakseen suojelusta 'Iivanalta', sillä niin oli Hitler pelotellut saksalaiset puna-armeijalla. Samalla nainen sai suojelusta myös yhdysvaltain rivisotilailta ja vältti joukoraiskauksen.

      Poista
  6. Tämä on - valitettavasti - ikiaikainen ja vaikea asia. Ihan hyvä on, että sitä tuodaan esiin, koska siitä on helpompi vaieta kuin puhua. Minä en todennäköisesti lue tätä kirjaa, mutta syy ei ole halu vaieta vaan se, että ehdin lukea niin vähän, että valitsen pääasiassa myönteisiä lukukokemuksia.
    Ihan vastaavaa tapahtuu tälläkin hetkellä koko ajan eri puolilla maailmaa ja raiskaus on edelleen yksi sodankäynnin 'ase'. Olen aika skeptinen sen suhteen, että tämäkään asia pystytään korjaamaan lopullisesti. Valitettavasti ...

    <3


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marietta, samaa mieltä!

      Mies on aikaa sitten valinnut sukuelimensä osaksi asearsenaliaan.

      Tämä jatkuu ja jatkuu...

      Minäkin nyt välillä muuta.

      <3

      Poista
  7. Minulla on vuonna 1960 suomeksi painettu kirja ”Nainen Berliinissä”. Kirjassa ei kerrota, kuka sen on kirjoittanut. Aihe oli silloin sodan jälkeen ilmeisesti vielä niin arka, ettei kirjoittaja halunnut nimeään julkisuuteen. Suomentaja on Mirja Rutanen.

    Wikipediasta luin, että se on Marta Hillersin omaelämänkerrallinen teos, jossa hän kuvaa kohtaloaan joutua puna-armeijan raiskaamaksi, kun sota on päättynyt.

    En tiedä, pystyisinkö lukemaan tämän kirjan. Olen alkanut kaihtaa kirjoja, joista tulee paha mieli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Risa, se onkin kiinnostava kirja ja siitä on paljon kerrottu tässä kirjassa. Kirjoittaja oli Anonyymi. Eine Frau in Berlin julkaisstiin jo '50-luvun puolivälissä ja heti seitsemällä kielellä, ensimmäinen saksankielinen painos ilmestyi vasta 1959 ja sai kolean vastaanoton.Loputla siitä ilmestyi 2003 uusi painos ja tällä kertaa se oli Der Spiegel -lehden myydyimpien kirjojen listalla, mutta jälleen se aiheutti Saksassa vastustusta. Ulkomailla kirja myi hyvin. Anonyymi kertoo hyvin avoimesti, miten hänet raiskattiin kerta kerran jälkeen. Teilaus perustui suurelta osin siihen, että haluttiin katsoa eteenpäin, ei muistella kauhuja, mutta tähän suuri syy oli taas epäilys naisen mahdollisesta syyllisyydestä tapahtumaan. Tuo ajatus nostaa verenapineeni yläilmoihin!

      Katsos, sinulla on nimi Anonyymille!

      Pystyisit. Niin minäkin, mutta vaikka tämä tietyllä taalla otti voimille, ei tämä tuonut sellaista toivotonta oloa, kuin eräät muut kirjat ovat tuoneet. Miriamin ksäittelytapa on tehokaan toteava ja minusta ote on asiallisen feministinen, josta pidän.

      Kohta alankin lukea dekkaria:)

      Poista
    2. Kiitos näistä tiedoista. Huomasin, että sinulla on tuossa sivupalkissa kirjan alkuperäinen kansi.
      Raiskaus on vielä nykyään miesten tahallaan väärin tulkitsemaa. Jonkinlaista kollektiivista häpeää, joka täytyy peittää vierittämällä syy naisiin.

      Poista
    3. Risa, ole hyvä. Pidin siitä enemmän kuin tuosta lökäpöksystä sotilaasta.

      Juuri niin! Minua kiinnostaa joukkoraiskauksen tematiikka, sillä sehän on aivan jotain muuta kuin halujen tyydyttämistä. Jos sinulle tulee vastan tuo Heberleinin kirja, lueppa se.

      Poista