lauantai 30. huhtikuuta 2016

Tiedän että muistat häntä...


Tiedän että muistat häntä tänään
kun nautit halpaa cavaa toisen kanssa.

Tiedän että kuulet yöllä mustarastaat
vaikka valvot vieraan unen äärellä.

Tiedän että katsot seepianväristä kuvaa
villitiiroista, vaikka ne tuovat hänet mieleesi.

Tiedän että suussasi maistuu vanha aamu
vaikka unessa nuolet merisuolaista ihoa.

Tiedän että kaivat esiin vanhan kuvan
Merikarista, jossa sinä ja hän ennen.

Tiedän että haluat nyt silliä ja ryypyn
sillä olitte vain yössä ohittavat laivat.

Tiedän että tiedät, mitä kuiskaan nyt:
Tule silliaamiaiselle Tiirakariin aamulla kello viisi.

- Leena Lumi -
kuva Pekka Mäkinen

torstai 28. huhtikuuta 2016

Ephrussien&meripihkasilmäisen jäniksen viemiä naisia!


Sain aikanaan lukijani Sannan innostumaan Edmund de Waalin kirjasta Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Seuraukset hänen osaltaan näette tässä kuvakoosteessa. Kun minä suuntasin 'jäniksen' perässä Wieniin ja yöllä vain cinemaattisen hitaasti ajoin taxilla Ephrussin suvun mahtitalon ohi, Sanna päättikin lähteä suvun jäljille Ranskaan ja saan nyt jakaa hänen kuvistaan osan. Yllä itse päärakennus lähellä Nizzaa.


Puutarhoja on kaikkiaan yhdeksän eli ainakin ranskalainen, provencelainen, kivipuutarha, espanjalainen ja japanilainen etc.


Paikan nimi on Villa&Jardins Ephrussi de Rothschild ja linkki sinnn on tässä


Aijai, just tällaisia tarvittaisiin meidän puutarharinteisiin!

Ach...!


Sanna on nyt niin inspiroitunut, että aikoo lukea 'jäniksen' uudestaan! Se onkin kirja, joka kestää useampia lukukertoja eikä sitä syö aika.


Eipä mitä, minä aion lähteä Wieniin uudestaan ja sillä reissulla annan Ehrussin talolle yhtä paljon huomiota kuin Klimtin taiteelle.

Kiitos Sanna upeista kuvista ja siitä, että sain nämä julkaista♥

Vapputiedotusta sen verran, että wieniläinen ystävämme saapuu meille koko vappuviikonlopuksi ja olemme ns. kiinni. En ehdi nyt postata edes kirjaa, jonka juuri luin. Sen sijasta saatte varmaan vappurunon, jota ainakin Sanna osaa arvostaa...Iloista vappua kaikille tasapuolisesti♥

Ephrussien lumoissa
Sanna Ahonen&Leena Lumi

kuvat Sanna Ahonen

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Huhtikuun kukkia sateessa


Lumet ovat jo sulaneet, mutta yöt ovat olleet kylmiä, joten vain muutaman kukkijan löysin eilen sateesta. Nämä krookukset on Meri istuttanut pienenä. Ja vuodesta toiseen ne vain jaksavat kukkia ja levitä. Muut krookukset, esim. keltaiset, ovat aikaa sitten kadonneet.


Ihmeellistä, myyrät sallivat minulle kolme kertaa kolme lumikelloryhmää: Olen aivan häikäistynyt!


Scillat ovat täydellään vasta talon päädyn kukkapenkissä, mutta kohta niitä on ziljoona kaikkialla.


Näsiää, kevään ensimmäistä kukkijaamme, kasvaa lehdossa jonkin verran.


Tämä kaunotar kukkii kuin salaa, sillä kukinta meni taas melkein ohi ennen kuin huomasin.


Muistona sembravuosiltamme on vielä yksi puu ja se jää.


Kaarisillan alta juoksevat vedet lumien sulaessa vuorilla ja myös kovilla sateilla kuten on ollut nyt muutamia päiviä. Kuvan kartiovalkokuusi on kaikista kartiokuusistamme just se Mörrimöykky, jonka tarina on kerrottu täällä


Vesi pärskii ja kuohuu läpi lehdon ja sen kohina kuuluu kauas...


Äidin maalaamat vanhat puutarhakalusteet istuvat hyvin lehdon alaosan luonnonmukaiseen maisemaan. Oikealla Holger Isabella -syreeni ja vasemmalla pilvikirsikka männyn tällä puolen.

Patjarikkoa kivien kolossa.

Sinivuokkoja....



Saatan lisätä tähän vielä kuvan tai kaksi, jos ehtii ja ehdin. Mikä voisi ehtiä: scillat, esikot ja onnenpensaskin...ehkä.


Tässä viime vuodelta, että saadaan sekä sinistä että keltaista...


Näillä nyt mennään ja nautitaan siitä, että puutarha on kuin kirja: Olet koko ajan seikkailussa, joka voi yllättää. Ei sitä tiedä, mitä tapahtuu tänään tai huomenna...Ihanaa!!!

kukkaterveisin
Leena Lumi

Komm, Lieber Mai

Leena Lumin puutarhassa

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Anna Ahmatova: Olen äänenne. Kootut runot 1904-1966


Olen syntynyt samana vuonna kuin Charlie Chaplin, Tolstoin Kreuzer sonaatti, Hitler, Eiffel-torni ja kaiketi Eliot. Sinä kesänä, 1889, Pariisi vietti Bastiljin valloituksen satavuotisjuhlaa. Syntymäyönäni, 23. kesäkuuta vietettiin ja vietetään yhä ikivanhaa juhannusjuhlaa. Sain nimen Anna, isoäitini Anna Jegorovna Motovilovan muistoksi. Hänen äitinsä, tataariruhtinatar Ahmatova polveutui Tšingis-kaanista. Otin tuon nimen kirjailijanimekseni osaamatta kuvitellakaan, että minusta tulisi venäläinen runoilija.

Anneli Heliö on suomentanut ja toimittanut Anna Ahmatova Olen äänenne. Kootut runot 1904-1966 (Kirjokansi 2016). Tämä on kulttuurihistoriallisesti vaikuttava teko, sillä ensimmäistä kertaa saamme suomeksi kaikki Ahmatovan noin tuhat runoa, paitsi ne 26, joita Ahmatova ei halunnut Koottuihin runoihinsa mukaan ottaa. Po. runot ovat Rauhan ylistys ja Anna kirjoitti ne suuressa hädässä uuden bolsevistisen järjestelmän puolesta Stalinia lepytelläkseen ja saadakseen poikansa pois leiriltä.  Kirja on yli 800 sivuinen järkäle, jota luin kauan ja hartaasti, sillä olen yleensäkin runojen perään, mutta erityisesti Ahmatovaan ihastunut. Teoksessa on ensin Heliön lyhyt esipuhe, sitten kaikki runot ja lopussa runsas ja kiinnostava Ahmatova-elämäkerta, joka on tarkin ja laajin, mitä olen Ahmatovasta lukenut. Kirja sisältää myös todella paljon mustavalkokuvia, jotka ovat yksityiskokoelmista  sekä Anneli Heliöltä. Itse tein sen ’virheen’, että aloitin runoista, kun olisi ollut hedelmällisempää ensin lukea elämäkertaosuus, jolloin olisi auennut kenelle Ahmatova on runot kirjoittanut. Ainakin minua on aina kiinnostanut, ketä Anna on runoissaan kulloinkin tarkoittanut. Etenkin hänen rakkausrunojensa kohdalla olen sulaa vahaa ja niin ovat ovat olleet miljoonat naiset ja varmaan miehetkin, ennen minua, mutta mistä nuo loistavat, kohtalokkaat, timanttiset säkeet syntyivät. Kenestä ne ponnistivat paitsi runoilijasta itsestään.

Anna oli kaikellaan hämmästyttävä nainen ja tutkijan tarkkuudella Anneli Heliö tuo elämäkertaosuudessa hänestä esiin juuri niitä kaivattuja nyansseja, joita Ahmatovan ihailija haluaa kuulla. Hän oli ulkoisesti niin upea, että jo se riitti tuomaan hänelle mainetta ja huomiota, mutta hän oli myös intohimoinen nainen, joka antautui rakkauksilleen ehdoitta, mutta ei orjana!

Sinulle nöyrä? Olet mieltä vailla!
Olen nöyrä yksin Luojan katseen alla.
En tahdo, en vavista, en tuskaa tuntea.
Minulle mies – pyöveli on, tyrmä talonsa.

Tulinhan itse...
Joulukuu syntyi, tuulet ulvoivat pellolla,
kuinka orjuudessasi oli valoisaa,
mutta pimeys vartioi ikkunan takana.

Kun lintu vasten ikkunaa,
iskeytyy koko ruumiillaan,
                        talven lumiviimassa,
jää veritahra siipeen valkeaan.

Nyt tunnen levollisuutta ja onnea.
Jää hyvästi, puhumattomani, sinua
ikuisesti rakastan, kotiisi laskit kulkurin.

Tämän runon Ahmatova kirjoitti elokuussa 1921 Tsarskoje Selossa, joka oli hänen lapsuuden maisemaansa, vaikkakin Annan juuret olivat isän puolelta Ukrainassa ja isänäiti oli kreikkalainen, jolta Annan katsotaan perineen profiilinsa. Hänen äitinsä oli venäläinen, jonka suvusta tuli viimeinen tataariruhtinatar ja tästä klaanista tuli nimi Ahmat. Näin Anna Gorenko, otti taiteilijanimen, josta oli hänelle sekä hyötyä että myöhemmin myös haittaa. Annan lapuudenmuistot ovat Tsarskojeselosta, mutta hänen kaupunkinsa oli aina Pietari. Vain siellä hän sanoo tunteneensa voivansa hengittää hyvin. Annan pääteosta Runoelma ilman sankaria, on sanottu Pietarin kulttuurin käsikirjaksi.

Anna avioitui Nikolai Gumiljovin kanssa, vaikka rakasti toista kaukaa. Hän sai ainoan lapsensa Levin Gumiljovin kanssa. Kun he sitten myöhemmin erosivat, Gumiljovin vanhemmat ottivat lapsen luokseen Annan vastusteluista huolimatta. Kautta kirjan tulee esiin lukuisia Ahmatovan rakkauksia sekä myös äidin ikävää. Annan ’piireistä’ myös huomaa, että hän viihtyi parhaiten itseään nuorempien parissa. Itselleni oli erittäin kiintoisaa löytää jotain Marina Tsvetajevasta, sillä Annalla ja Marinalla oli kohtalonyhteys. Kun vallankumous oli tapahtunut, Marina ennusti taiteilijoiden tuhon ja pakeni perheineen Neuvostoliitosta. Anna taas jäi, sillä hänen oli oltava todistaja, joka kertoo myöhemmin kuka vietiin, milloin, miten ja kuka kavalsi ja kuka palasi. Heillä oli molemmilla oma runoilijaäänensä, mutta oli jännittävää lukea, miten Anna tosesi brittiläiselle kulttuurihistorioitsijalle Sir Isaiah Berlinille: ”Marina on parempi minua!” Kaiken aikaa Anna tunsi hyvin vahvasti ennen ja jälkeen vallankumoksen, miten heitä aina oli neljä: Hän, Marina Tsvetajeva, Osip Mandelštam sekä Boris Pasternak. Kun Mandelštam vietiin, Anna oli silloinkin sattumalta paikalla. Luin kauan sitten Nadežda Mandelštamin kirjan Ihmisen toivo, joka kertoo hänen miehestään Osipista... Mandelštam kuoli leirillä. Tsvetajeva palasi Neuvostoliittoon, mutta teki myöhemmin itsemurhan. Jäljellä olivat Anna Ahmatova ja Boris Pasternak, kaksi, jotka eivät halunneet lähteä, vaikka heitä ja etenkin Annaa, vainottiin rankasti. Jollakin tavalla tulee Heliötä lukiessa olo, että Boris oli jo vain olemalla olemassa Annalle suuri tuki. Kirjan ihana nyanssi on se, kun Boris lukee Annalle ensimäisiä lukuja Tohtori Živagosta.

Olen usein miettinyt Annan runoja lukiessa, kuka on ’harmaasilmäinen sulhanen’ tai ’harmaasilmäinen kuningas’. No, hän oli hurmaava runoilija Aleksandr Blok!

Joskus saatan hymyillä,
huulten tuskin värähtäessä.
Se hymy on sinua varten –
rakkaus antoi minulle sen.

Yhdentekevää, jos olet ilkeä ja julkea,
yhdentekevää, jos rakastat toisia.
Edessäni on analogi, kultainen,
rinnallani harmaasilmäinen sulhanen.

Anna Ahmatovan ainutlaatuisuus  ei ollut vain hänen jäljittelemättömässä tyylissään, vaan myös siinä, että hän kirjoitti 65 vuotta! Kun ottaa huomioon, että hän joutui vainon alle ja henki oli vaarassa millä hetkellä tahansa, hänen tuotantonsa on aivan uskomaton suoritus. Pahin vaino Annaan kohdistui  vuonna 1946, jolloin häntä kiellettiin julkaisemasta, häneltä vietiin elintarvikekortti sekä eläke. Puhe, joka johti tuomioon oli Andrei Ždanovin pitämä, mutta lienee tullut itse Isä Aurinkoiselta, joka yllättävää kyllä oli varsin kiinnostunut kirjallisuudesta ja runoudesta sekä niiden voimasta yhteiskunnassa. Puhe on kirjassa ja se on järkyttävä, tässä pieni ja ilkeä tyylinäyte:

Ahmatovan runouden sisällöt ovat läpikotaisin henkilökohtaisia. Hänen lyriikkansa alue on rajoittunut ja köyhä: se on budoaarin ja kappelin väliä viilettävän hienostorouvan runoutta. Kaiken perustana hänellä on eroottiset rakkausaiheet, joihin kietotuu murheen, ikävän, kuoleman, mystiikan ja tuomion teemoja...Puoliksi nunna, puoliksi lutka, tai paremminkin nunna ja lutka, joka sekoittaa yhteen huoraamisen ja rukoilemisen:

Mutta minä vannon sinulle enkelten puutarhan kautta, / vannon sinulle ihmeitä tekevän ikonin kautta / ja intohimoisesti palavien öittemme kautta   /

Ilmassa oleva syytös oli kaiken aikaa ollut kosmopolitismi ja sosialistisen järjestelmän ihannoinnin puute. Ja epäilys siitä, että tämä vaarallinen nainen kaipasi aikoja ennen vallankumousta. Vaikea puhua hienostorouvasta, kun Anna suorastaan näki nälkää. Hän myös sairasti tuberkuloosia ja tämän viimeisen iskun jälkeen hän selvisi lähinnä vain käännöstöillä ja ystäviensa avulla. Ystävistä likeisin lienee ollut Annan runoja ulkoa opetellut Lidia Tšukovskaja Kun ajat paranivat, hän oli sillon mukana auttamassa Annaa kaivamaan runot esiin muistin ’kellareista’.

Anna oli jo hyvin iäkäs ja sairas, kun hän matkusti 1965 Englantiin ottamaan vastaan Ozxforfdin kunniatohtorin arvon sekä sitä ennen 1964 Italiaan, jossa sai Kansainvälisen Etna Taormina –kirjallisuuspalkinnon. Kirjailijaliitto oli järjestänyt hänelle myös datšan Komorovista, ent. Kellomäki ja Annan runoissa alkoikin kuulua enemmän musiikki ja maa. Anna ympäröityi nuorilla runoilijoila, kasvateillaan, kuten Joseph Brodsky, jolle hän omisti 1962 runon Viimeinen ruusu:

Maata kumarran Morozovan rinnalla, / tanssin Salomen lailla, rakastetun pää vadilla, / nousen Didon lieskoista savuna, / palan taas Jeannen roviolla, / Herra! Sinä näet, en jaksa enää, / ylösnousta, kuolla ja elää. / Ota kaikki, mutta tämän ruusun tuoreus / anna minun vielä kerran tuntea.


Anneli Heliön teos Anna Ahmatovasta on kattava ja uniikki. Heliö on myös saanut tavata ihmisiä, jotka ovat tunteneet Ahmatovan! Tunnettua kuitenkin on, että kun joku aihe vie, siinä ei pidättele mikään, vaan janoaa lisää. Niinpä suosittelen tämän kirjan lisäksi lukemaan myös Anna Ahmatova.Valitut runot, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola,  Pirjo Aaltosen, Anne Hämäläisen ja Sanni Sepon Anna Ahmatova Fontankan talossa sekä Jelena Kuzminan Anna Ahmatova koditon. Kaikki täydentävät toisiaan, lepattavat kuin lumen tomu tai Nevan aallot toisiinsa liudentuen, Anna Ahmatovasta, unohtumattomasta kertoen.

*****


*****

torstai 21. huhtikuuta 2016

Luvatut tuunaukset, mainoksen uhrina ja viikonloppua kohden!


Viime vuoden tammikuulla jutussa Tuumailua ja tuunailua kerroin vuonna koivu ja tähti opintolainalla ostamistani keittiötuoleista, joista kolme maalasimme Tikkurilan maalilla sävy Pioni. Niistä tuli niin uskomattoman ihanat, että olin maalata meidän sinisen sivustavedettävän myös Pionilla. Perheen Järki vastusti, että 'se on jo liikaa'. Syksyllä muistin lapsuuteni olohuoneen lisätuolit, jotka olin käytännössä pelastanut äidin roskalavalta, josta meille on tullut huonekalu poikineen. Minun lapsuudessani nämä olivat valkoiset ja sitten jossain kauhean tummassa vaiheessa olin lakannut ne aivan tummanruskeiksi etc.


Kuten huomaatte, aika söpöt nämä ovat Pionin värisenä, ainakin mun mielestä. Näistä toinen on olohuoneen lisätuolina ja toinen löysi paikkansa yläkerran makkarista valkoiselta karvalankamatolta, huoneesta, jonka päätyseinällä on tummanharmaa tapetti pinkeillä magnoliankukilla. Ja on meillä magnolialakanatkin...ja magnolia!


Keittiössä on jatkettava pöytä, ja tarvitsemme välillä enemmänkin tuoleja. Hätätilassa näistäkin on siihen, vaikka toki nämä runsas vuosi sitten maalatut


wieniläistuolit ovatkin mahtuvammat ja usein jo pöytäkäytössä. Rikkovat ja pehmentävät kivasti liian harkittuja normivärejä. Tuovat country&cosy -tunnelmaa, joka on minulle ihan must.


Tämä extrakuva siksi, että näette mikä ero on kun kuvaa iPadilla. Muut on kuvattu vanhalla pinkillä Canon-pokkarillani. (Klikatkaa kuvia suuremmiksi niin näette ehkä jossain lintujen kerrostalon:)


Torstai on siitä ihana päivä, että silloin tulee Anna. Se osuu just sopivan saumaan, sillä usein torstaisin lähdemme saareltamme tekemään noin viikoksi hankintoja. Kotiin palatessa ja kun kassit on saatu purettua on ihana keittää iso mukillinen teetä ja siirtyä viikon kevennykseen. Tänään oli sen verran tiukka päivä, että lehti jäi muuten illaksi, mm. kunnon juttu upeasta Adelesta!, mutta tämä mainos jäi tikittämään: Oma askelmittarini on jostain kivikaudelta, joten olen jo jonkun aikaa haaveillut aktiivisuusrannekkeesta. Katsokaa, miten Polar mainostaa ranneketta: Ei mitään hikistä menoa, ei fitnessiä tms. vaan unelmaista leijumista ja silti voi tulla 16 000 askelta tuosta vain eli Älykkäästi kaunis. Kohta on synttäri ja äitienpäivä...ja sitten on joulu.


Rauhallista viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥

Love
Leena Lumi


PS. Jos joku haluaa äitienpäiväksi itselleen tai äidilleen antaa Elena Ferranten Loistava ystäväni, hän voi jättää tähän juttuun nimensä ja sähköpostiosoitteensa, arvon kiinnostuneiden kesken yhden kirjan. Voimassa su 24.4. klo 12 saakka.

Loistava ystäväni lähtee Unskulle! Onnea Unsku♥

PPS. Ja me syödään lauantaina ja sunnuntaina slaavilaista kanaa

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Colm Tóibín: Nora Webster


Hän ajatteli vapautta, jonka avioliitto Mauricen kanssa oli hänelle tarjonnut: kunhan lapset olivat koulussa tai vauva päiväunilla, hän oli missä vaiheessa päivää tahansa vapaa astumaan tähän huoneeseen, tarttumaan kirjaan ja lukemaan; hän oli vapaa seisoskelemaan etukamarissa ja katselemaan ikkunasta kadulle ja laakson yli Vinegar Hillille, hän saattoi katsella pilviä ja antaa ajatusten vaellella ennen kuin meni taas keittiöön tai huolehtimaan koulusta palaavista lapsista, sillä joutilaaseenkin elämään kuului velvollisuuksia. Päivät olivat hänen omiaan..Hän oli hoitanut talouttaan kaksikymmentäyksi vuotta eikä se ollut pitkästyttänyt eikä turhauttanut häntä vielä hetkenkään vertaa. Nyt oma päivä vietäisiin häneltä. Hänen ainoa toivonsa oli, ettei Gibneyn pariskunta sittenkään tarjoaisi hänelle töitä. Konttorityöhön palaaminen tuntui häkkiin joutumiselta...

Colm Tóibínin Nora Webster (Nora Webester, Tammi 2016, suomennos Kaijamari Sivill) on jällen kerran taidokas näyte irlantilaiskirjailijan kyvystä mennä naisen pään sisälle ja kertoa sitä kautta hienovireistä selviytymistarinaa. Nora Webster on saanut elää omannäköistään kotiäidin elämää  60-luvun Irlannissa. Hänellä on ollut miehensä kanssa neljä lasta, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, joista tytöt isänsä, Mauricen kuollessa, ovat jo käytännössä omillaan, mutta pojat eivät. Avioliitto oli ollut tyydyttävän itseriittoinen eli kaikki toisessa oli, mitä saattoi toivoakin. Niinpä Nora miehensä joutuessa sairaalaan Dubliniin  ja tämän pyytäessä häntä jäämään, unohti kaiken muun ja keskittyi vain olemaan läsnä miehelleen. Onneksi Maurice oli kuitenkin ollut sen verran sukurakas ja seurallinen, että heillä riitti perhettä, sukua ja ystäviä huolehtimaan lapsista Noran poissaollessa.

Miehensä kuoltua Nora aivan selvästi tunsi, miten hänen ja muun maailman välillä oli kuin kalvo ja hän sen toisella puolella. Hän ei kaivannut muiden seuraa, eikä hän jaksanut kuunnella muiden puheita. Itseasiassa hänestä tuntui, että kaikki olivat pitäneet Mauricesta enemmän kuin hänestä. Nora ei tullut toimeen etenkään äitinsä kanssa ja myös siskojen kanssa oli vaikeaa. Nora ei ollut riitelijä, hän ei vain jaksanut muiden seuraa ja hänestä näiden puheet olivat usein hyvin kiinnostamattomia. Eikä hänellä ollut muille mitään sellaista sanottavaa, joka olisi kiinnostanut näitä. Noran oma sisäinen maailma on rikas ja vahva, erillinen antoisuuden keidas, mutta nyt hänen olisi kuin sukellettava pintaan ja kohdattava muu maailma, raha-asiat, poikien kouluasiat, vanhemman pojan Donalin änkytys, jolle piti tehdä jotakin, ja ennen kaikkea se tyhjyys, josta talo oli täyttynyt.

Hyvin todenmakuisesti Tóibín kuvaa Noran paluuta maailmaan ja niitä ajatuksia, joita Noralla on kohtamisesta muiden kanssa etenkin silloin, kun hänet yritetään ohittaa vaikka tekemällä päätöksiä hänen lastensa tulevaisuudesta häneltä kysymyttä. Hän katsoo poikien kanssa Kaasuvalon, näkee tyttärensä televisiossa poliittisessa mielenosoituksessa, hän näkee Derryn mellakat ja kokee ätinsä kuoleman, mutta jotenkin vain mikään muu ei houkuta kuin uni. Vanha lääke, aika näyttää ensin auttavan, sillä Nora myy perheen vaatimattoman kesäpaikan, ottaa vastaan työn, keskittyy poikiinsa uudella tarmolla ja alkaa jopa tehdä pientä pintaremonttia ja puuhastella puutarhassa. Tästä kaikesta on kiinnostavaa lukea, sillä omalla tavallaan  Nora kuitenkin unelmoi jostain suuremmasta miettien oliko hän ainoa, jolla ei ollut yhtään mitään oman tylsän arkensa ja kuvitellun elämän säihkyvän loiston välissä.


Nora Websteristä tuli heti oma Tóibín suosikkini. Pidin Brooklynistä, vaikka toivoin siihen jännittävämpää loppua, Äitejä ja poikia novellikokoelma on yksi parhaista ikinä, mutta Nora Websterissä Tóibín näytää kyntensä. Kuka ikinä pitää kirjaa kesynä on punninnut kesyyttä väärin! Nora on yhtä vähän kesy kuin häntä vastaan hyökyvät meriaallot. Nora ui ja ui. Hän ui vasten aaltoja kasvattaen fyysisiä voimiaan kuin voidakseen kohdata sen pimeän, joka odotti häntä yksinäisyydestä täydessä huoneessa.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Omppu  Hannele  Kirjasähkökäyrä  Kaisa Reetta Maria/Sinisen linnan kirjasto

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Linda Peltola: Rakas puolivilli puutarha. Kesähetkiä ja kukkakuumetta


Melkein yhtä malttamattoman kuin odotan ensilunta, odotan ensimmäistä suvisadetta ja se on täällä tänään! Kävelin äsken läpi puutarhan ja lehtomme. Tunsin miten eilinen routa oli antanut periksi, näin miten scillat olivat avanneet nuppujaan ja miten valtaisia olivat esikkojen lehtiruusukkeet ja talvikkien lehdet jo ihan valmiina. Punarinta teki seuraa ja yhdessä ihailimme herkän Leonard Messelin mahtavia nuppuja sekä tietysti huomasimme alppikärhöjen jo aloittaneen ja köynnöshortensiat ovat täynnä pullukoita silmuja. Oi autuuden autuus! Tällaisena sunnuntaina, kuussa, jossa ponit pudottavat karvansa, haluan jakaa kanssanne hurmostani ja niinpä tänään nautimme kaltaistemme seurasta palvoen puutarhafiiilistelyä sekä villin puutarhan lumoa!

Linda Peltolan Rakas puolivilli puutarha. Kesähetkiä ja kukkakuumetta (Docendo 2016) on juuri sellainen kuvaus puutarhasta, jota olen kaivannut: Puutarhahullun maagista unelmaa! Etenkin kun kokemusta isosta puutarahasta on jo yli kolmeltakymmeneltä vuodelta, katson, että nyt on aika nauttia lumosta. Puolivillin puutarhan teksti ja kuvat ovat Linda Peltolan. Kuvat ovat täydellisen houkuttavia ja teksti juoksee kukkien väleissä kuin kevätpuro. Löysin paljon kukkia, joista en ollut kuullutkaan tai rakkaita kukkia väreissä, joissa en tiennyt niitä olevan olemassakaan. Sain siis myös yllättyä, mutta suurimman osan annoin mennä nautinnon puolelle ja niinpä aloitamme Lindan kanssa teehetkellä puutarhassa ja kuuntelen miten hän kertoo:


Eräänä kauniina päivänä kesäkuussa, vuotena jolloin kevät on ollut viileän pitkä ja keskikesä myöhässä, huomaan että tuuli kuljettaa mukanaan kevyttä valkeutta...Kirsikkapuiden tuhansien kukkien terälehdet tempautuvat  puista ja laskeutuvat ilmavirran mukana eteeni valkeaksi peitteeksi tuoreelle vihreälle nurmikolle. Se on samalla kevään viimeinen päivä, jolloin vaaleanpunaista balettitanssijaa muistuttava pionitulppaani Angelique pyöräyttää runsaita helmojaan auringolle viimeisen kerran. Kesken viettelevän taivutuksen sen terälehdet kääntyvät ääriasentoon, ja roikkuvat vain muutaman säikeen varassa antautuessaan lopulta väistämättömälle kohtalolle. Kevätkukkijoiden ja sipulikukkien oli aika kumartaa vihreän teatterin lavallaan viimeisen kerran ja käpertyä piiloon uusien esiintyjien alta. Estradille nousisivat kesän myötä uudet draamakuningattaret kuten syreenit, pionit, ruusut ja daaliat. Sormustinkukkien lehtiruusukkeet kasvaisivat kilpaa kuunliljakujalla jättäen muut kasvit varjoonsa ja puolivillissä puutarhassa musisoisivat kurjenkellot heinäkuun helinässä...

Auringon liike taivaalla kuljettaa kuvaa Lindan puutarhasta kuin filmiä ja näen syreenitulppaaneita, pionitulppaaneita, sinitähtihyasintteja, tuoksumiekkaliljoja, kellohyasintteja, joiden ertyinen viehkous tuo mieleeni kesälumipisarat.


Ja sitten liljat...ne juuri, joita en voinut ennen sietää, ne saavat sydämeni lyömään nopeammin, sillä unieni varjoliljat peittävät kerran puutarhani kokonaan. Kuvassa hurmaava varjolilja, ’Lilium Martagon’. Tietenkin mukana ovat myös isoäitien pihojen tiikerinliljat sekä keisarinkruununakin tunnetut ruskoliljat, joita on perimätiedon mukaan kasvatettu pohjoismaissa jo 1600-luvulta lähtien. Elo-syyskuussa päihdymme kerrattukukkaisista orientalliljoista, joita myös ruusuliljoiksi kutsutaan niiden hurmaavan tuoksun tähden.

Katseen vangitsee persianpikarilija, Fritillaria persica, ’Adiyman’, jonka tummanpuhuva mystisyys saa miettimään, että kuupuutarhan vastapainona goottilainen puutarhaosa olisi tasapainottava.

Kesäkukkien kuussa Linda palvoo pientä perhoskukkaansa, Schizanthus wiswtonensis’, jota myös köyhänmiehen orkideaksi sanotaan. Tällä hän täyttää kukkaryhmien aukkopaikat. Krasseja harrastamme kumpikin ja keräämme siemenet kukinnan jälkeen talteen. Näin tehden voi saada aikaan mutantteja, kun vain jaksaa riittävän kauan. Kerran kukki krassi joka oli kuin haalistunutta maissia cappuccino- raidoilla eli puutarhurilla ei ole ikinä tylsää.

Ruusunnuppupelargoni Prince Gustav valloittaa ja vaihdamme kokemuksiamme pelakuiden talvehdittamisesta. Linda toteaa kokeneensa, että pelakuut talvehtivat parhaiten viileässä ja valoisassa paikassa kohtuullisesti kasteltuna. 


Isokonnantatar on yksi monista cottage garden –puutarhan kasveista. Meistähän osa vaalii romanttisluonnonmukaista vaan ei luonnonvaraista puutarhaansa, jossa sormustinkukka saa kasvaa, missä se haluaa, koska tietää, missä kaunehin on. Erittäin sopiva kasvi cottage gardeniin on lehtosinilatva, jota saa myös valkoisena. Se on kukka, jota isoäitimme kutsuivat hunajakukaksi sen hunajaisen tuoksun tähden. Kukka on ihana leviäjä ja taitaa olla yksi parhaita apureitani nyt kun kadotan nurmikkoja ja muutan ne villikukkaniityiksi. Siperiankurjenmiekat ovat puolestaan tehokkaita vaikka polkujen reunakasveina ja vaativat tuskin muuta hoitoa kuin jakamisen muutaman vuoden välein. Lindalla kasvaa myös upeaa sysikurjenmiekkaa, jonka kukat ovat kuin kuninkaallista samettia! Mitenkään ei villistä putarhasta voi puuttua lehtoakileija, sillä kuten L.M.Montgomerykin tiesi, akileija tuo keijut puutarhaan. Puutarhan villiyttä korostavat hyvin erilaiset kärhöt, joista Lindalla on ainakin tummanpunaista loistokärhöä ’Warszwska nike’. Paljon parjatusta  jalopähkämöstä olin vähän aikaa sitten keskustelemassa facebookin puutarharyhmässä ja olemmekin Lindan kanssa yhtä mieltä, että annetaan vain kaikkien kukkien kukkia, sillä jalopähkämö on ainakin ison ja rinteellisen puutarhan pelastus. Kaksikymmentä vuotta sitä yritin hävittää, kunnes tajusin, että kun annan sen levitä jyrkkiin rinteisiin, voin pelastaa elämäni! Nyt tämä vaatimattomuuden Lilatar saa kasvaa jokaikisessä vaikeassa paikassa, ei pyydä mitään hoitoa ja kukkii kaksi kuukautta!


Käymme ihastelemassa Lindan mäntyä syleilevää köynnöshortensiaa, jolloin pääsen kertomaan hänelle, että se on yksi kuumista suosikeistani ja kotimme taitaa peittyä tähän helppoon ja jo huhtikuulla aloittavaan kasviin. Tästä pääsemme puihin, sillä olemme varjojen tarhassa ja kerron hänelle, miten eräässä kapungissa ystäväni talon ympäriltä oli kaadettu kaikki kauniit, terveet suojapuut. Missä muualla tehdään tällaista kuin Suomessa! Puut antavat näkö- ja melusuojaa, ne ovat kauniita, ne parantavat ilman laaatua ja pienilmastoa, ne suojaavat helteiltä...Valituskierros on menossa ja syystä. Linda toteaakin:

Vanhojen puiden kunnioitus lähtee varmasti aina omista kasvtuskokemuksista. Kun lapsesta lähtien näkee luonnossa itse istuttamansa puun kasvuvauhdin hitauden, vanhaa puuta katsellessa osaa suhteuttaa aikajanalla, kauanko se on paikallaan elänyt. Ehkä jo lähemmäs sata vuotta, ehkä se syntyi samaan aikaan kuin mummi tai vaari? Silloin alkaa miettiä, että vaikka nyt istuttaisin uuden puun, en omana elinaikanani tule sitä näkemään tuon kokoisena ja tuon eriskummallisen luonteen omaavana koskaan. Juuri siksi vanha puu voi olla aarre ja perintö jälkipolville.

Varjopuutarha muodostuu kuin luonnostaan puita arvostaville ja siitä tulee ihan oma puutarhailulajinsa. On monia kasveja, jotka viihtyvät puolivarjossa aina mustialanhortensioista alppiruusuihin. Kesäkukista puolivarjossa viihtyvät mm. särkynytsydän, begonia, lobelia ja ahkeraliisa.

Kukkia voi käyttää myös herkkujen koristeina, kunhan tuntee myrkyttömät ja syötävät lajit. Linda luettelee niitä ison joukon samalla kun tuo tarjolle Mansikka-raparperi-Pavlovan:


4 valkuaista
2,5 dl erikosihienoa sokeria
1 tl vaniljasokeria
1 tl peruna- tai maissijauhoja
1 tl etikkaa

Pinnalle:

2,5 dl kuohukermaa
kotitekoista mansikka-rapareperihilloa
tuoreita mansikoita
(ja halutessasi pieniksi kuutioituja kypsennettyjä raparperinpaloja)

Vatkaa sähkövatkaimella huolellisesti erotellut kananmunavalkuaiset täysin kovaksi vaahdoksi teräs- tai lasikulhossa. Sekoita vaniljasokeri muun sokerin joukkoon. Sekoita lasissa etikka ja perunajauho. Lisää kovaan valkuaisvaahtoon sokeri hiljalleen vatkausta jatkaen, noin 1 rkl kerrallaan ja lopuksi etikkaperunajauhoseos. Marenkivaahdosta muodostuu sokerin kanssa vaahtokarkkimaisen sitkeä ja pinnalta kiiltävä napakka vaahto. Levitä marenki leivinpaperille pyöreäksi pohjaksi, jossa on keskellä sopiva syvennys täytteille. Paista uunissa 140 asteessa 1,5 tuntia, marenki ei saa tummua pinnalta. Sammuta uuni ja anna marengin kuivua uunissa vielä 3 tuntia tai yön yli. Juuri ennen tarjoilua nostele vaahdotettu kerma nokareina sekä maun mukaan hilloa ja mansikoita.


Syreenien lumoissa Linda vie minut ja kirjansa lukijat kreikkalaiseen mytologiaan, jossa keskushahmona on kaunis nymfi nimeltään Syringa...Onko puutarhaa ilman syreeneitä? Yritämme muistella kaikkia mahdollisa syreeneitä aina pihasyreeneistä Tammelan kaunottareen. Itselläni on tosi monta Isabellansyreeniä ’Holger’. Kokemuksesta myös samalla vyöhykkeellä asuvina voimme kertoa, että nuokkusyreeni pärjää hyvin vielä ainakin IV-vyöhykeellä. Hieman haastavampaa on ollut vaateliaan ja oikukkaan Moskovan kaunottaren kanssa...

Pionit, köynnösruusut, jaloruusut, pilariruusut, rappioromantiikka ja ritarinkannukset saattelevat meidät Lindan sydämen valtiattareen...Tiedättehän sen hetken, kun näette jonkun oikein ihanan kukan, henkeä salpaa, vatsasta ottaa ja tietää, että ’tässä se nyt on’. Minulle niin kävi kesälumipisaran kanssa ja se oli heti ’match made in heaven’. Lindalle niin kävi kun...:


Ritarinkannus Delphinium Highlander Moonlightin keskusta avautuu raikkaan vihreänä ruusukkeena, liukuen aavistuksenomaisesti kalpeaan laventelilaan ja huipentuen uloimpien terälehtien kärjissä oleviin pieniin sinisiin häivähdyksiin. Ilta-auringon lämmittävien säteiden siivilöityessä terälehtien läpi, luovat ne kukkaan lämpimän vaaleanpunertavan hehkun ja suorastaan kristallisoivat kukan kimmeltämään. Aivan kuin puutarhan keijut olisivat ripotelleet sen pinnalle taikahippusia.

Puutarhakirjassa, josta nyt tuli sydämeni puutarhakirja, Linda Peltola jatkaa kertomustaan elämänsä kukasta jutussa Kuunsäde ja menninkäinen niin, että tunnen miten olen läsnä samassa hetkessä, jossa keijut, yökaste ja jokin maaginen...

Puutarhan kauneus avautuu illasta yöhön. Niitä hetkiä ei kannata nukkua! Mikä sääli, että puutarhalehtien jutut kuvataan kirkkaalla päivänapaisteella. Juhlin yötä ja syyskesää, joten viimeinen kuva olkoon tämä ja loppusanat tietenkin hurmaavan puutarhakirjan sydämellä tehneen Lindan:


Vain tähtitaivas on kattona uusille villeille kukkaisunelmille, ja sinä hetkenä mieleen nousee väistämättä Audrey Hepburnin viisas sanoma: ”To plant to garden, is to believe in tomorrow.”

Miksikö me puutarhaihmiset olemme aina niin onnellisia?

Ehkä juuri siksi, että opimme tekemistämme virheistä, ja huolimatta kaikesta, mitä maailmassa ympärillä tapahtuu, puutarhanhoidon sekä kaikkien istuttamiemme taimien kautta odotamme innolla tulevaa – ja uskomme aina huomiseen.

*****

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Sinä istut siinä ja ompelet. On lähelläs...


Sinä istut siinä ja ompelet.
On lähelläs ikkuna avoin.
Sen takana vaiheemme entiset
ja raskaat monella tavoin.

Syvä rauha yllä on maiseman,
tien yli käy sumujen sillat.
Minä suljen varoen ikkunan:
- Rakas, vielä on hallaiset illat.

- Oiva Paloheimo -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Iines

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Laiska töitään luettelee, uteliaisuudesta ja viikonloppua!


Juuri kun olin saanut itseni melkein seisovaksi lammikoksi tuli kevät ja vei menneessään. Kaikki tulvii yli. Tässä kohtaa piti olla kirja, mutta en vaan ehdi, en. Päivät menevät puutarhassa kuten arvaattekin ja jo yksi päivä, eilinen, poissa saareltamme, tuntuu kaatavan kaiken. Orvokit, jotka eilen ostin, ovat edelleen kassissaan, mutta tunnin päästä ne ovat laakeassa ruukussa. Tyhjennän ruukkuja narsisseista eli istutan tetet maahan. Kaikkiin ruukkuihin ei tule orvokkeja tietenkään, vaan jotain mitä näin eilen Viherlandiassa, jotain joka on väriltään täydellisesti vatkattua vispipuuroa, jotain jota ei myyty vielä, jotain jonka noudan vasta äitienpäivän jälkeen...samalla kun noudan ainakin yhden atsalean, Northern Hi-Lights.

En ole saanut tänään mitään aikaiseksi, sillä Hesari ja Robertsin suklaakahvi ottavat aikansa. No, koneellinen on pyörinyt pyykkiä, mutta pyykit ovat vieläkin koneessa, erään kirjan kuvat on saatu, ensi viikolla saapuvalle Itävallan vieraallemme on vastattu, pieni plastiikkakirurginen operaatio on varattu, luottopuutarhurin kanssa sovittu kasveista, hernekeittoa on tehty kahdeksan litran kattilallinen, sillä kiireaikana on oltava jotain mitä nopeasti napata pakastimesta, tyttären kanssa on vaihdettu kuulumiset samoin ädin kanssa, pikaiseen haastatteluun vastattu. Viikon aikana olen liukastunut yhdessä monista puutarhamme rinteistä ja nyt lonkka kiukuttelee, mutta minä vaan jatkan just kohta siirtoja eli yksi mustaherukka toisaalle, raparperi muualle, siperianpihta jonnekin ja sitten havupuubalsamia lännenhemlokille.

Olen ehtinyt katsella punarintaa, kuunnella puron solinaa, ihailla sinivuokkoja ja scilloja, mutta ainoa puutarhakuvamme tältä suvelta on ruskeaksi mennyt hemlokki. Se julkaistaan vain, jos tuo havupuubalsami toimii. Eli kuvat ennen ja jälkeen.


Sitten ihan pikkuinen muu asia: Mitä mieltä te olette uteliaisuudesta yksityiselämäänne kohtaan? Lähtisittekö te jonkun toisen blogiin anonyyminä kysymään, että:

Muistini on tehnyt näemmä tepposet. Muistin jostain syystä, että sinulla olisi Merin lisäksi myös poika. Mukava kirjoitus sinulla ja hyvää viikonloppua.


Tämä kysymys tuli nyt Sieluni hymyt -haasteeseen ja tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Joku on kautta blogin kysellyt nimenomaan perheestämme ja aina anonyyminä. Tässä sentään oli jotain toivotusta ja kiitostakin, mutta onko blogielämäni tehnyt minut yliherkäksi sille, mitä voi kysellä anonyymiyden suojista? Minä itse en ole yhtään utelias toisten ihmisten henkilökohtaisten asioiden suhteen. Joku voi luulla, että se on välinpitämättömyyttä, mutta sitä se ei ole! Minusta muiden perheasiat eivät kuulu minulle. 

Kaiken huipuksi olen erilaisissa haasteissa kyllä tuonut esille molemmat lapseni, mutta ei ole oikein tuoda esiin aikuisia lapsiaan tavantakaa elleivät he sitä itse määräänsä enemmän halua. Tai minä en halua. Minä määritän oman yksityisyyteni rajat! Yllä oleva kuvakin on ollut blogissani pariinkin kertaan ja siinä sisko ja sen veli eli Meri ja Jaakko.Toivottavasti anonyymi nyt huomaa kuvan, sillä sitä ei koskaan tiedä, milloin lakkaan jakamasta perheemme kuvia...

Perhepiirissämme on nyt myös menossa hvyin vakava asia, parantumaton sairaus, joka voi vaikuttaa jopa blogiini, mutta en aio rääpiä sitä täällä. Olen satakuntalainen sekä karjalainen. Satakuntalainen helposti vaikenee ykstyisasioistaan ja avaa nitä vain läheisilleen. Mielestäni olen jopa ylirunsaasti tuonut perhettäni esille äitiäni myöten ottaen huomioon, että olen kirjabloggaaja.


Hetkituhansia muistoissa -jutussa minä olen esikoiseni kanssa merenrannalla. Ja toukokuussa olen Jaakon luona synttäreillä, sillä olemme syntyneet samalla viikolla, vain eri vuosikymmenillä.

Nyt iltapäivätee armaani kanssa ja sitten taas ihanasti pihalla!

Lumoavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti!

Liebe Grüsse
Leena Lumi

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Kati Jaakonen&Marjo Kauppila: Supersmoothiet mangosta mustikkaan



Jos olet alavireinen, saamaton, melankolinen tai oikeasti sairas, mitä tekee silloin mieli? Ehkä jäätelöä tai ehkä ei, sillä se on kylmää, se on kaloripommi, se kuuluu niihin päiviin, jolloin helle hellii, ollaan voimissaan ja palkitaan itseä dolcella. Oikea vastaus on smoothie, josta voisi sanoa samppanjatalon johtajaa Lily Pollingeria mukaillen: "Nautin smoothieta, kun olen iloinen ja myös ollessani surullinen. Joskus juon sitä yksinäni. Kun minulla on seuraa, smoothie on välttämättöyys. Siemailen sitä, jos minula ei ole nälkä ja nälkäisenä juon sitä. Muuten en koske smoothieen - ellen ole janoinen."

Kati Jaakosen ja Marjo Kauppilan Supersmoothiet mangosta mustikkaan (Readme.fi 2016) on niin herkullinen jo kuviltaan, että teki mieli nauttia sivut sellaisenaan! Kirja on ehdottomasti enemmän kuin smoothie- ja mehukirja, sillä kirjassa reissataan myös eksoottisten hedelmien syntysijoille Indonesiaa, mutta tiedämmehän, että näitä hedelmiä saamme jo hyvinvarustetuista elintarvikeliikkeistä. Kirjassa ei myöskään unohdeta kotimaisia vitamiinipommejamme. Matkakertomukset kulkevat reseptien lomassa päiväkirjamuodossa ja


tässä ollaan jo palattu Suomeen. Tunnelmakuvia on runsaasti! Kati Jaakonen on Hellapoliisi.fi-ruokasivustaan tuttu neljän lapsen äiti. Jami Jaakonen vastaa kirjan upeista kuvista, taitosta ja kannesta. Kirjan toinen tekijä Marjo "Maiju" Kauppila on helsinkiläinen bloggaaja, joka kirjoittaa Pinkit korkokengät -blogia. Maiju kiinnostui ruoasta kovastikin sairastuttuaan keliakiaan. Eväät kulkevat hänellä mukana ja usein ne ovat juuri smoothiet ja mehut.


Nyt joku voi kysyä, mitä se sellainen smoothie oikein on? Se on kuin mehua, mutta se voi olla paksumpaa eli ruokaisampaa tai ohutta, mutta äärettömän terveellistä. Se valmistetaan soseuttamalla marjoja ja hedelmiä ja vahvuutta voi säädellä ohentamalla sitä vaikka soija-, kaura-, manteli- tai kookosmaidolla. Voit käyttää siihen myös luonnonjogurttia tai sokerittomia marjamehuja. Siihen voi lisätä ruokaisuutta ja ravintoarvoa kaurahiutaleilla, kaakaojauheella ja monella muulla, jotka kaikki vinkit löydät kirjasta. Myös lisävirtavinkit teos tarjoaa kuin myös terveelliset makeutusehdotukset. Oma makeutussuosikkini olisi aito vanilja.


Supersmoothiet kirjan noin 80 herkullisesta smoothie- ja raakamehureseptistä, tämä trooppinen melonijuoma kuuluisi varmaan omien suosikkieni kärkeen, sillä olen yllättäen hullaantunut cantaloupemeloniin.


Nyt nautimme balilaisen hedelmätarhurin virkistäjän, joka on Katin suosikki, mutta myös minun, sillä pidän papaijasta, joka sisältää runsaasti A- ja C-vitamiinia. Lisäksi Sinikka Piipon Mielen ruokaa kirjan mukaan myös E-vitamiinia, folaattia ja kaliumia. Professori Piipon mukaan papaijan papaiini myös pilkkoo proteiineja ja aktivoi haiman tuottamia ruoansulatusentsyymejä. Papaija auttaa myös kipujen lieventämisessä ja esimerkiksi niveltulehduksissa. Papaija on lisäksi antioksidantti, joka torjuu masennusta, virkistää, aktivoi lihasten kehittymistä, vahvistaa sydäntä ja verenkiertoa, alentaa korkeaa verenpainetta, parantaa ruokahalua ja vahvistaa limakalvoja. Kaiken lisäksi se on mielettömän hyvää!

1 annos

3 dl papaijapaloja
4 jääpalaa
1 dl vettä tai kookosvettä
vaniljajauhetta tai vaniljatangon siemeniä maun mukaan
1 banaani tai 4 minibanaania
1-2 rkl hunajaa

Kuori papaija ja leikkaa paloiksi.

Laita ne tehosekoititmeen yhdessä jääpalojen, veden tai kookosveden, vaniljajauheen ja kuoritun banaanin kanssa.

Makeuta hunajalla.

Pyöräytä kuohkeaksi juomaksi ja kaada lasiin.

Nauti!

Tässä ihana auringon kultaa -smoothie, jossa myös papaijaa.

Kuvassa tehokas herukkainen aamunavaus, jossa mm. mustaherukkaa ja banaania.


Kuningattaren päiväuni on osa suomalaista unelmaa: Kotimaisia mustikoita ja vadelmia. Minä muuten valmistan kerran viikossa kuningatarsoppaa, jossa plompsautan vadelmat joukkoon vasta kun mustikkasoppa on muuten valmista. Kukapa ei tietäisi miten terveellisiä mustikkamme ovat. Näin kirjan tekijät:

Mustikan sisältämä antosyaanin määrä kasvaa, mitä pohjoisemmassa se on kasvanut. Antosyaanit saattavat ehkäistä tulehduksia, syöpää, diabetesta ja neurologisiasairauksia. Siksi suomalaiset mustikat ovat haluttua superruokaa maailmalla.

Mummin marjajuoma on kahdelle:

3 dl appelsiinimehua
1 dl vadelmia
1 dl mustikoita
1 dl mansikoita
muutama lehti sitruunaverbenaa

Laita appelsiinimehu tehosekoittimeen.

Lisää vadelmat, mustikat ja mansikat. Lisää hieman sitruunaverbenaa.

Pyöräytä kuohkeaksi juomaksi.

Tarkista maku.

Kaada laseihin ja nauti!

Ihana, ihana kirja, jota suosittelen kaikille! Jokainen löytää takuulla runsaista ohjeista omat suosikkinsa ja smoothie tai kaksi päviässä, pitää niin kaikenikäiset terveyden poluilla - herkullisesti!


Raikas välipalajuoma on kahdelle.

1 ananasrengas
1 dl mansikoita
 1dl maitorahkaa tai luonnonjogurttia
 2rkl kookospalmusokeria
 2 rkl auringonkukansiemeniä

Koristeluun:
ruiskaunokkeja

Laita ananasrengas, mansikat ja maitorahka tai luonnonjogurtti tehosekoittimen.

Makeuta kookospalmusokerilla ja lisää joukkoon auringonkukansiemenet.

Pyöräytä kuohkeaksi juomaksi.

Tarkista maku. (Nauti juoman väristä, sillä mikä voittaa vaaleanpunaisen!)

Kaada lasiin ja nauti.

Oijoi, nyt ehkä täytyy ostaa tehosekoitin...Päätin kun saimme keittiöremontissa pienestä keittiöstämme tilavahkon, että koneita ei taloon enää tule. Mutta nyt mietin, että..., miten hyödyllistä olisikaan hyödyntää kaikki oman puutarhamme sato päärynöistä kirsikoihin tekemällä niistä smoothieita!

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa