maanantai 15. toukokuuta 2017

Tuuli Salminen: Surulintu


Olen kuudenkymenenviiden, istun kahvilassa kuolemansairaan mieheni kanssa ja ymmärrän, että en ole koskaan pystynyt antamaan miehelleni sitä, mitä hän kahvilanaiselta saa. En hallitse kevyttä jutustelua kesälomista, tiskikoneista tai kahvihetkistä.

Nainen näyttää minun kulmikkuteni rinnalla pehmeältä ja antautuvaiselta, ja hänen äänensä on soinnikas ja matala, kun taas minun ääneni on kärsimätön ja kireä. Hän on kuin pehmeänvaalea vehnäleipä, aivan niin kuin pikkuveli oli hellyttvän pyöreä, punaposkinen ja nauravainen, niin kovin eläväinen minun totisuuteni rinnalla.

Tuuli Salmisen esikoisteos Surulintu (Like 2017) on hyvin tiivis, herkkä ja myös pistävän tarkka tarina pariskunnasta, jossa aviomies tekee syöpäkuolemaa. Sitähän voisi olettaa, että tuossa rakkaus punnitaan ja vain kaunein tulisi esiin, mutta voi käydä aivan toisinkin. Lähestyvä lähtö, jolta ei ole paluuta, ryhtyy kaivamaan esiin avioliiton perustuksia, mistä ne syntyivät ja löytyykö rakenteista halkeamia. Tilannetta ravistaa Ellen ja Jakob Karan parisuhteen lapsettomuus, joka asia piti olla jo aikaa sitten käsitelty sekä Ellenin huono suhde tai oikestaan suhteen puuttuminen Jakobin sisareen Rheaan ja tämän tyttäreen Miriamiin. Tähän asti vain joulut ovat olleet rauhan keitaita ja joulustakin aina vain aatto. Jakob haluaisi naisten tekevän sovun ennen hänen kuolemaansa, mutta...

Tiedän, että joku kuolee pian, aina joku kuolee.
Minun kalloni luut säröilivät
päässäni oli liikaa tavaraa,
olisin halunnut juosta pois, vetää pääni täyteen yksin, ostaa lipun kuuhun, maata hiljaisella laiturilla joka on irti rannasta ja karjaista: kokoa itsesi nainen.

Raastavasti Salminen riisuu Elleniä, joka alkaa näyttää itsensä pahimmalta viholliselta. Siinä missä hän rakastaa kuolevaa miestään, hän tuntee myös kaunaa, jota eivät paranna kirjailija Jakob Karasta tehdyt lehtijutut, eivät Jakobin omaiset, ei Jakobin Ellenistä eroava tausta ja sitten on vielä jotain muuta, jotain pimeää pyrkimässä esiin. Ellen on yläluokkaisen kodin tytär, kun taas Jakob tulee hyvin boheemista perheestä. Mitä kätki Ellenin täydellinen tausta? Jakob on kuolemassakin myötätunto ja tasapaino, mutta miten puhtaita ovat hänen polkunsa? Kuka saa heittää ensimmäisen kiven? Vai pidättääkö kuoleman likeisyys?

Surulinnussa kertojina ovat vuorollaan kaikki asianosaiset, joita on neljä. On helppo havaita kuka milloinkin on äänessä tai milloin Jakob kertoo päiväkirjansa kautta. Tällainen ristivalotus paljastaa monia kipupisteitä, mutta avioliittoromaanina tätä väistämättä lukee.

Tuuli Salmisen Surulintu on kuin pienen näyttämön täydellinen työ. Tätä ei heti voi tajuta esikoisromaaniksi, sillä niin valmiina tarina soljui kuin nuotiotulien kunigatarkertojalta. Joissain kohdin Ellen toi mieleeni Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän Elisabetin.

Palelen. Ellen levittää päälleni toisen täkin. Kunpa tämä hetki jatkuisi loppuelämän. Rauhoittunut Ellen, jonka käsivoide tuoksuu sitruunalta. Kipu, joka on laantunut siedettäväksi, verhon valkeus vasten tummansinistä taivasta. Meidän kahden hengitykset rinnakkain ja koko pitkän yön kestävä hiljaisuus.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Tuijata Kirjaluotsi  Mai/Kirjasähkökäyrä Sinisen linnan kirjasto  ja Kirja vieköön!

10 kommenttia:

  1. Pidin tästä kirjasta kovasti, mutta se odottaa postaamista. Viime viikon blogisuru-uutisen jälkeen on vaikea alkaa kirjoittamaan pitkäaikaissairaasta ja hänen hoidostaan ja muistoistaan. Charmantin Presidenttimme Koiviston kuolema pysäytti lopullisesti ja tuntui, että pystyykö nyt piristymään äitienpäiväksi ollenkaan.
    Onneksi aurinko paistoi ja puutarhahommat voittivat pahimmat tunnemyrskyt.
    Tämä oli harvinaisen valmis esikoisteos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, ilmankos en löytänyt tekstiäsi.Niinpä. Mieheni veljellä sama sairaus kuin U:lla.

      Minä lähden nytkin puutarhaan. Se on parasta mielelle ja kropalle.

      Tätä ei melkein voi uskoa esikoiseksi, niin valmis tämä on.

      Poista
  2. Kauniisti kirjoitettu, samoja tuntoja koin Surulintua lukiessa. Minäkin huomasin ihastelevani romaanin kieltä. Se tuntuu taidokkaalta ja valmiilta. Itse sekosin välillä kertojien kanssa, luin kirjaa kyllä aika väsyneenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pihi nainen, kiitos<3 En tiedä Salmisesta mitään, joten olisiko hän vaikka kirjoittamisen muu ammattilainen ennen tätä esikoiskirjaa. En muuten löytänyt juttuasi tästä?

      Poista
  3. Pitää tähän tarttua kun suru-uutisista hiukan tokenee. Kuulostaa tosi hyvältä. Kiitos Leena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, juuri niin. Tämä sopii sitten, sillä vaikka tässä on kuolaa ja kirjan nimi on Surulintu, tässä on myös 'oudosti' samalla jotain eheyttävää, mutta ei mitään tylsää eli suosittelen.

      Ole hyvä<3

      Poista
  4. Esikoisessa tuntuu olevan hiukan totutusta poikkeava tulokulma aiheeseensa. Niin kuin aina, oli ihanaa lukea tekstiäsi, Leena! <3


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kareta, ei ainakaan yhtään siirappinen eli osuvasti oivallettu vakvan sairauden voivan tuoda pintaan mitä vain.Kiitos!<3

      Poista
  5. Pidän kovasti vertauksestasi: pienen näyttämön työ. Minua huojensi kirjassa se, että se parani koko ajan loppua kohti, myös moniäänisyys miellytti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, tämä ei levisty, ei hajoa, vaan tila on kuin intiimi, mikä tuo tehoja. Näin teki ja minusta tämä on hyvin mahdollista myös tapahtua. Tässä vain kaikki on kohdillaan.

      <3

      Poista