lauantai 30. syyskuuta 2017

Kesäpuisto


Tahdon ruusujen luo, puistoon muistojen,
kätköhön aitojen uneksuvien, luo varjojen ammoisten.

Siellä patsaat minut nuorena muistavat
ja minä muistan, kuinka Nevan vedet heitä huuhtoivat.

Majesteettisten lehmusten katveessa, tuoksuvassa
hiljaisuudessa, laivan mastojen kitinä kummittelemassa.

Ja joutsen kuin muinoin, kautta aikain purjehtien,
kaksoisolentonsa kauneutta rakastaen.

Ja jäisessä horroksessa, vihollisten ja ystäväin,
ystäväin ja vihollisten, kumu satojen, tuhanten askelten.

Eikä loppua näy kulkueelle varjojen,
graniittimaljalta oville palatsien.

Siellä valkeat yöni rakkaudesta, niin salaisesta, korkeasta,
jonkun toisen, kuiskailevat.

Ja kaikkialla hehku jaspiksen, helmiäisen,
mutta piilossa valon lähde, kätkö salainen.

- Anna Ahmatova -
Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Elin Danielson-Gambogi

perjantai 29. syyskuuta 2017

Kirstin puutarhassa - osa kaksi


Vierailimme Kirstin puutarhassa kotisaarellamme kesäkuussa 2011, jolloin tuntui, että aurinko vei monista kukista värit, ainakin näin kävi sammalleimun kanssa, mutta kokonaisuus oli värisyttävän ihana. Nyt ihan extempore uusin käynnin just kun puutarhurin mielestä 'kaikki kukat ovat jo ohi!' No eivät tokikaan ja seuraavassa saatte joitakin makupaloja, joissa näette, miten toisilla tapahtuu. Tämä nyt siis lukijoilleni, jotka ovat puutarhamaanikkoja ja meitähän riittää: Mikä ihana mania!


Sisääntulo, jossa pieni patio vastapäätä verandaa. Siis nyt ollaan katutasolla eli ohitse kulkee samanlainen hiekkatie kuin meilläkin. By the way, klikatkaa kuvia suuremmiksi.


Pöytäryhmän ohitettuamme lähdemme näitä pitkiä rappuja alaspäin. Kirstillä on puutarha useammassa tasossa, kuten meilläkin, mutta hänellä jyrkkyystasot vähän eri luokkaa. Tähän kohtaan tekee mieli todeta, että Kirstillä on aviomies, joka on ns. kätevä käsistään ja ahkera! Huomatkaa oikealla pieni terassi, jossa pöytäryhmä.


Katson vasemmalle ja näen suihkulähteen


jonka takana olevaan isoon kiveen vielä palaamme.


Suihkulähteeltä alas katsoessamme näemme tämän grillauspesän eli taas yksi monista puutarhan huoneista.


Talo kuvattuna järven puolelta. Ison yläterssin sisustuksen näette aikaisemmasta postauksesta eli kuin toinen olohuone.


Upeat villiviinit sekä useita terasseja. Kuvassa oikealla näkyvät raput, joita laskeuduimme alas. Päädyssä myös aikaisemmin mainittu pikkuterassi. Seison tässä keskipuutarhassa, jossa


polttopuita(kin) verhoaa köynnöshortensia.


Vielä yhdet raput alas ja olemme pienellä suihkulähteellä,


jonka likellä peikkojen huone vaikka tunnelmointiin illan hämärissä.


Peikkopariskunta myhäilee tyytyväisenä köynnöshortensioiden kätkössä.


Herttinen sentään, taidan häiritä päivänokosia!


Hempeän lila kärhö kukkii vielä. Minulla vain alppikärhöjä, jotka kukkivat alkusuvesta. En muuten huomannut kysyä, mikä kärhö tässä on kyseessä...Kukkiiko viinikärhö vielä?


Yhdet raput levähdyspaikalle. Kirsti kertoi, että menossa on suuri mullistus, kun hän poisti vuorenkilvet ja tilalle on tulossa aivan muuta...


Tämä on kuin silmänkääntötemppu, sillä entinen vierasmökki, nykyinen baari, onkin tässä kuvattu edellistä kuvaa ylemmältä tasolta eli eri penkki tietysti kuin tuossa rappukuvassa.


Baarin sisustusta. Kiva sohvakin täällä on ja


siitä voi sitten vaikka kurkkia puutarhan satonäkymiä tai


tai ihailla toisesta ikkunasta keskisempää puutarhaa lyhtyjen tuikkiessa.

Baarista lähtiessä kohtaamme soutupaatin!

Ja jälleen kauniit kiviraput joita nyt nousemme ylöspäin.


Näemme yhden monista, monista hortensioista.


Pysyttekö perässä: Nyt olemme siis yläpihalla juuri tässä kuvassa ja villiviini kiipeää koivunrunkoa...

Nyt olemme lähdön sisääntulo patiolla, mutta


emme ole loogisia, vaan haluamme tulla pyörryksiin yllätyksistä ja rapuista, joista yhdet vievät sinne ja toiset tänne ja yhdet eivät ehkä minnekään.


Sisääntulon mustilanhortensia, jolta palaamme vielä


suihkulähteelle ja tässä katse etupihalle ja


sitten isolle kivelle, johon on muurattu istutuskaukalo. Nyt siinä kasvaa pääasiassa palsteranakkaa. Mikä ihana materiaali kivi onkaan puutarhassa! Odotan niin meillekin (ainakin) useita kivirappuja...


Kuvassa puuraput, joita aloimme lähdössä laskeutua, kuvattuna keskipihalta yläpihalle. Villiviiniä vasemmalla ja oikealla ikivihreitä.


Pää ihanasti sekaisin puutarhasta! Kiitos Kirsti&T♥ Kyllä syyskuun puutarhakin voi olla kaunis. Näkemisiin kaunis yksinäinen joutsen, näkemisiin sen sadat kasvit ja yllätykset. Vielä on syksyä jäljellä sillä suihkulähde soi!

puutarhaterveisin Suomen Tahitilta
Leena Lumi

torstai 28. syyskuuta 2017

Herman Koch: Pormestari


Sylvialla ja minulla on yksinkertaisesti mukavaa siellä, missä milloinkin olemme. Olemme onnellisia siellä, missä olemme kahdestaan. Saatamme olla kiinnostuneita eri asioista, mutta kiinnostuksemme toisiimme säilyy aina ja kaikkialla yhtä vahvana. Maalaukset eivät sinällään sano minulle paljoakaan, mutta maalaus, jonka edesssä Sylvia seisoo, on aina enemmän kuin pelkkä meritaistelu, maisema tai asetelma hedelmineen ja kuolleine jäniksineen.

Herman Kochin Pormestari (De Greppel, Siltala 2017, suomennos Mari Janatuinen) on hollantilaiskirjailijan ystäville jälleen takuuvarmaa ’kochilaista’ mielenpimeyttä, jossa tavallisen elämän arkipäiväisyyden alla voi muhia mitä kohtalokkain pohjaimu. Amsterdamin pormestarin Robert Walterin elämä alkaa luisua hämärään, kun hän näkee uudenvuoden vastaanotolla vaimonsa nauravan pää takakenossa huoneen toisella puolella. Samaan katseeseen näkyy myös miten mies, kaupunginhallituksen jäsen Maarten von Hoogstraten pitää Sylviaa kyynärpäästä ja kuiskuttelee hänen korvaansa...Tästä alkaa Robertin piina, jossa epäilys valtaa alaa elämältä ja se mitä hän ei olisi ikinä pitänyt mahdollisena tuntuu mahdolliselta. Intohimoisen parisuhteen itseriittoisuus ei ehkä ollutkaan riittänyt Sylvialle:

Ajattelin kaikkea, mitä olimme viime kuukausien aikana yhdessä tehneet. Merkitsikö se yhtä paljon vielä nyt, kun sen ylle oli laskeutunut epäilyksen varjo. Kaksoiselämän mahdollisuus. Vaimoni, joka hymyili minulle – mutta hymyn tarkoitus oli vain hämätä minua.

Vanha, tuttu tarina, mutta kun sen kertoo Illallisen, Lääkärin ja Naapurin kirjoittaja, voi olla varma, että epäilyksestä ei rakennu mitään tavanomaista kolmiodraamaa vaan jotain aivan muuta. Robert Walterin epäilyn rinnalla rakentuu tummaa uhkakuvaa, jossa käytetään hyväksi vaimon kotimaata, jota ei mainita muka hollantilaisten suvaitsemattomuuden takia, mutta se on selvä tehokeino. On maa, jossa kaikki on niin toisin ja jossa tällaisetkin asiat hoidettaisiin toisin. On maa, joka on niin erityisen salattava, että vaimon ja tyttären nimetkin on muutettu kertomukseen. On maa, jossa asuu vaimon veli ja...

se on asia, jolla tulee olemaan merkitystä. Siitä tulee samanlainen piinaava asia kuin siinä Kochin tarinassa, joka ei ikinä jätä minuarauhaan. Hän teki sen taas!

Ulkoisesti pormestari Walter yrittää jatkaa elämäänsä samalla kun seuraa vaimoaan vainoharhoissaan. Elämä piinaa muutenkin, sillä eräs toimittaja tekee ikävän haastattelun vanhoja muistellen ja kaiken isäksi idealiinen kuva omista vanhemmista särkyy julmasti. Hänen edelleen kaunis 93 vuotias äitinsä ja 94 vuotias vitaalinen isänsä, joiden hän oli uskonut valmistautuvan isän 95–vuotissyntymäpäiviin, eivät aio olla enää edes elossa silloin. Nämä hyväkuntoiset, reissaavat upeat vanhemmat! Asian kertoo pojalleen isä, joka varoittaa dramatisoinnista ja kertoo, miten hän antaa viestin, jonka jälkeen pitää odottaa vielä kaksikymmentäneljä tuntia. Itsevarmuutta huokuen isä maitsee, että:

”Ei itkujäähyväisiä. Sen tulee tapahtua...Meistä se on kaunis kuolema. Sellaista olen aina toivonut. Ensin kävely metsässä. Illalla tuplaviski lempituolissa. Ja pian sen jälkeen onkin poissa. Otatko toisen viskin? vaimo kysyy. Mutta vastausta ei enää tule.”

Kirjassa on sivuja likemmäs neljäsataa ja tämä vasta noin puolessa välissä, joten voitte olla varmat, että kenelle vain voi tapahtua ihan mitä vain. Näin sanon Ian McEwanin romaaneista ja näin sanon Kochin tarinoista. Ikinä et voi olla varma mistään. Voiko elämässä oikeasti ollakaan varma mistään? Niin me yritämme saada itsemme uskomaan ja sitten tulevat tämän uskomme horjuttajat, ne kirjailijat, jotka haluavat sinun aina muistavan olemassaolon jokahetkisen epävarmuuden. Tämän maaiman Hermanit ja Ianit vetävät sinua likemmäs reunaa, mutta et voi olla varma, onko se tämä hetki vai tuleeko vielä uusia kesiä ja jouluja ennen kuin se kaikki tapahtuu.

Herman Kochin Pormestari ei ole trilleri, mutta se maistuu jännitysromaanilta psykologisen piinan vuoksi. Vatsassa asti tuntuu se, että Robert oli niin jotenkin hukassa, jähmeä ja omien asioittensa sokaisema, että...Tietenkään en spoilaa ja kerro, miksi Walter saa minut niin tuohtuneeksi. Olen kertonut tapahtumista vain sen mitä kustantajakin on kertonut takakansitekstissä. Sen päälle vain näitä fiiliksiä. Miten ihmeessä Koch keksii tällaista? Miten tämä arkipäiväinen sävy kerronnassa, kun rivien välitkin ojentuvat kalman kylminä takertumaan...

viimeisiin tähtiin.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuulia/Lukutuulia Mai/Kirjasähkökäyrä ja Annika/Rakkaudesta kirjoihin 

tiistai 26. syyskuuta 2017

Pierre Lemaitre: Silmukka


Joulukuun lopulla vuonna 1999 Beauvalia kohtasi yllättävä sarja traagisia tapahtumia, joista merkittävin oli luonnollisesti pienen Rémi Desmedtin katoaminen. Tällä metsäisellä seudulla, jossa elämä soljui verkkaiseen tahtiin, lapsen yllättävä katoaminen oli järkytys, ja monet asukkaista pitivät sitä jopa ennusmerkkinä tulevista katastrofeista.

Pierre Lemaitren Silmukka (Trois jours et une vie, Minerva 2017, suomennos Susanna Hirvikorpi) on kirja joka suorastaan huusi ottamaan aloitussitaaksi tarinan alun. Olen lukenut ranskalaiselta Pierre Lemaitrelta tätä ennen vain loistavan romaanin, huomisen klassikon, Näkemiin taivaassa, mutta en hänen dekkareitaan. Näkemiin taivaassa, palkittu romaani, vakuutti minut heti Lemaitren kertojan taidoista. Kirjoittaa kirja ei ole todistus tarinankerronnan taitavuudesta. Tarinankertojat ovat oma luokkansa: He tuoksuvat nuotiotulilta, savulta, metsältä, pihkalta, maalta, salaisuuksilta, mutta ennen kaikkea kikkailemattomalta kerronnolta, josta puuttuu kaikki tekotaiteellisuus ja laskelmointi. Silmukka on ensimmäinen dekkarini Lemaitrelta ja olen myyty.

En spoilaa mitään kertomalla saman, mikä kerrotaan jo kirjan takakansitekstissä eli kirjan murhaaja on kaksitoistavuotias Antoine, joka hetken raivokohtauksessa iskee kuoliaaksi tarkoittamattaan naapurin kuusivuotiaan Rémin. Sen sijaan vasta kirjan luettuaan voi aavistaa, ehkä jopa tietää, miksi hyväkäytöksinen Antoine ajautui tuohon tekoon. Mitä hänelle, vaalivan äidin ainokaiselle, oli tapahtunut sellaista, että hän ryhtyi kammottavaan iskuunsa sitä yhtään tarkoittamatta? Kuka tai mikä oli tehnyt häneen särön, josta salamaraivo iski ulos?

Heti kirjan alussa ollaan tilassa, joka on minusta dekkareissa kiehtovin eli rikollisen pään sisällä. Erityisen kiinnostunut olen Antoinesta, joka on suunnilleen epätodellisin murhaaja mitä voi olla. Kiinnostusta vain lisää se, miten Antoine, vain kaksitoistavuotias, onnistuu kaihtamaan paljastumista ja miten hän yleensä jaksaa kantaa tekonsa, koska Rémin perhe on niin tuttu. Muutenkin jokainen kaupunkilainen alkaa ahdistaa liian likeisenä, miten kestää nähdä Rémin perhettä? Heidän katkeruuttaan? Heidän alistumista surulleen? Tapahtuu jotain aivan odottamatonta, jonka takia Rémin etsinnät keskeytyvät ja Antoine voi hetken huoahtaa peloltaan, mutta ei mene kauaakaan, kun silmukka taas kiristyy, löystyy, kiristyy...vuosia.

Silmukan tempo on kaukana niistä toimintadekkareista, joissa kiihdytetään tarinaa, kuin peläten ettei se pidä muuten lukijaa koukussa. Liian halpa kikka minulle! Nyt mennään mielten kauhussa, sillä on muitakin piinattuja Antoinen sitä ymmärtämättä. Hän ei ole ainoa, joka tuntee tukehtuvansa kaupunkiin ja sen uutisiin. Toinen on Antoinen äiti, vahva nainen ja päättänyt selvitä sekä itsensä takia, että pelastaakseen poikansa:

Hän rakensi häiritsevien tosiseikkojen ja mielikuvituksensa välille lujan ja korkean muurin, jonka läpi pääsi tihkumaan vain hienoista ahdistusta. Sitä hän lievitti lukuisilla rutiineilla ja rituaaleilla, joista mikään maailmassa ei saanut häntä luopumaan. Elämän oli jatkuttava, miten hän rakastikaan tuota sanontaa. Se tarkoitti, että elämän täytyi antaa vain jatkaa kulkuaan, ei entisenlaisena vaan sellaisena kuin sen halusi jatkuvan. Todellisuuden olemus riippui tahdonvoimasta, miksi antautua turhien huolten valtaan, kun ne saattoi välttää sulkemalla niiltä silmänsä. Metodi ei pettänyt koskaan, koko hänen elämänsä todisti sen erinomaisesta tehosta.

Aivan kuin ranskalainen rouva Courtin, Antoinen äiti, olisi toteuttanut maamiehensä, kirjailija Alexandre Dumasin Monte-Criston kreiviin kirjoittamaa ohjetta: ”Vaaraa vastaan on vain kaksi vahvaa miekkaa, aika ja hiljaisuus.” Lemaitrella on itsetunnollista ja oivaltavaa vahvuutta jättää lukijan päätettäväksi, paljonko äiti todellisudessa tiesi. Turha kirjoittaa tarinaa puhki, vaan tehokkaampaa jättää pohdittavaa nuotion hiilloksellekin.

Pierre Lemaitren loistavan jännitysromaanin Silmukan julkaisupäivä Suomessa on 28.9. Tällöin pääsette lukemaan miestä, josta Suomen Dekkariseura toteaa näin: ”Hän kirjoittaa aiheista, jotka ovat genren teoksista perin tuttuja - - mutta löytää niihin persoonallisen, kuluneita kaavoja kaihtavan lähestymistavan.” Ehdottomasti näin, mutta voin lisätä, että Lemaitre ei myöskään paisuta jännitysromaania ähkyyn, ei kirjoita ennelta-arvattavaa, ei kikkaile kaatamalla joukkoon tragikomiikkaa. Hän on tyylipuhdas kertoja, jota en osaa verrata oikein kehenkään, mutta ehkä lähimmät olisivat Håkan Nesser ja Colin Dexter. Vain sillä erolla, että ranskalaisuudessa on sitä jotakin. Olen tämän trillerin laatutakuu eli vakuutan kympillä Silmukan olevan psykologisen dekkarin aatelia!

Kaksitoista vuotta oli kulunut rikoksesta, jonka hän oli tehnyt kaksitoistavuotiaana, ja viimeinen näytös oli ehkä nyt alkanut murhenäytelmässä, johon hän oli syössyt itsensä sinä joulukuun päivänä vuonna 1999.

Ilta pimeni yöksi.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Arja/Kulttuuri kukoistaa  Kirja vieköön! ja Kaisa Reetta T.


*****

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Luna esittelee, kahden kuukauden lukijasuosikit, mustatorvisieniä ja...kirjamessulippuja


Kummikoiruutemme Luna esittelee tässä Hvitträskiä 'papinsa' Jyrki Äikäs kuvaamana. Luna on homekoira ja hänellä on samassa perheessä sisko Lulu, äiti Ninni ja isä Easy. Luna tulee silloin tällöin meille saamaan erityishuomiota ja -hemmottelua.


Kahden kuukauden lukijasuosikkini blogissa ovat yllä. Lunasta aasinsilta Makaroffin Homeäidin päiväkirjaan, joka on todella kuin trilleriä lukisi, mutta sillä erotuksella, että kaikki kirjassa on todellista! Susanna Makaroffin tapauksessakin apuna olivat mm. homekoirat, jotka ovat paljon enemmän ja varmemmin oikeassa kuin ne viranomaiset, jotka yrittävät peitellä homevaurioita.

Ensimmäisen kerran löysin lehdostamme mustatorvisieniä ja innostuin vähän liikaa: kaaduin isosti, kuten aikaisemmin kerroin. Olen kuitenkin ihan iskussa nyt, joten ei hätää. Ja näitä sieniä on useita ryppäitä, vain kantarelleja ei ole enää tullut lisää.


Lumimies karsimassa männyn oksia. Aloin ihmetellä, että mihin on kadonnut pieni, oranssi vaahtera, jonka olisi näin hyvän suven jälkeen pitänyt kasvaa paljon. No, sitä painoivat männynoksat, mikä


olisi pitänyt huomata tästä viime vuoden kuvasta, mutta ei me silloin mitään huomattu, sillä oli paljon muuta. Liikaa muuta.


2014 pieni, mutta kaunis eikä vielä hätää oksista, jotka sitä ovat nyt estäneet kunnon kasvusta. Tästä lähin pikkuvaahtera verhoo männyn runkoa ja ainakin syksyisin tässä keltaoranssissa voimavärissä.


Syyspesämme villiviinien ja syyshortensioiden suojassa.


Viime vuonna kun matkasimme lokakuun lopussa Helsingin kirjamessuille, jämähdimme Hartolan pellolle seuraamaan huikeaa lähtöjärjestäytymistä, jossa pitkän jonon johtajajoutsen antoi äänimerkkejä ja ryhmä teki uuden muodostelman. Pelto kaartui vasemmalta alaspäin, joten ei mitään mahdollisuutta saada kuvaa kaikista upeista linnuista. Menneellä viikolla ylitsemme lensi Lumimiehen laskujen mukaan yhdellä kertaa vähintäin 300 joutsenta. Niin isoa ryhmää en ole ikinä ennen nähnyt liikkeellä yhtä aikaa.


Siis tänne olimme menossa. Olin ensimmäistä kertaa liikkeellä operaation jälkeen ja kestinkin messuilla vain päivän, vaikka olimme pääkaupungissa koko viikonlopun. Siis fysiikkani kesti vain päivän, minä voisin olla kirjamessuilla vaikka viikon! Oletko menossa Turun Kirjamessuille 6.-8.10.2017? Minulla on kaksi lippua, jotka arvon avecina eli yhdelle, joka voi sitten ottaa kaverinkin mukaan. Arvonta auki ke  27.9. klo 12 saakka. Laittakaa kommenttiin mukaan sähöpostiosoitteenne, kiitos.



Lunan sisko Lulu Hvitträskin puutarhassa. Lululla on tosi myrtsi ilme... :)



Ensi viikon loppupuolella tai viikonloppuna vihdoinkin Kirstin puutarhaan. Huomenna kirjoitan tiistain kirjaa 'ulos', ulkoilen etc. ja tänään luen jo kiinnostavaa seuraavaa: Syyskirjasadon korkein hetki!


Bis Dienstag!

Leena Lumi

perjantai 22. syyskuuta 2017

Mongolianvaahteroiden tunnelmissa viikonloppuun


Mongolianvaahteramme eivät ole vielä ruskassa, mutta niiden suloiset siemenkodat ovat. Lapsuuden vaahteranenät.


Tässä kohtaa piti olla monipolvinen postaus sitä sun tätä, mutta olen mennyt liian lujaa, joten päätin nyt, että hennosti vain vinkkaan tulossa olevan kahden kuukauden lukijasuosikkikirjat, miniarvonnan, mustatorvisieniä, 'outo lintu puussa' ja puutarhahulluille pääsy kurkistamaan Kirstin puutarhaan eilen kuvattuna. Mitä muuta: Huippudekkareita ja Kochia!


Nyt on viimeisetkin Syrjäisen maan jaksot katsottu ja huomenna siirrymme Dicten maailmaan. Puutarhailua eli pitkästä aikaa syyslannoitusta ja haravointia, joka on suorastaan rauhoittavaa. Nyt ei grillattua lohta vaan tätä parasta ikinä lohilaatikkoa sunnuntaina, huomenna kaalikääryleitä lounaaksi, illalla 'vain' maailman terveellisintä salaattia kera punaviinilasillisen, kokeilkaa, sopii hyvin ja ihan ilman leipää, jos farkun vyötärö puristaa. Makeannälkään tosin tein tänään Lumimiehen toivomuksesta tiikerikakun ja jemma nimisessa paikassa on kaksi Magnum Classicia eli plus miinus nolla.


Mongolianvaahtera, 'Acir ginnala', on suuri pensas, mutta sen voi kasvattaa myös pikkupuuna vaikka puutarhan japanilaiseen osaan. Kun ostimme tämän kotimme etupihalla oli kolme mongolianvaahteraa ja niiden ruskavärit olivat/ovat hyvin valitut, sillä yhdestä tulee viininpunainen, toisesta keltainen ja kolmannesta oranssi. Oksat ovat upean kiemuraiset ja yhteen kohtaan on muodostunut suorastaan kutsuva istuin. Jotain satumaista näissä pensaissa on, sillä Meri kavereineen kiipeili niissä ja sanoivat kolmen suuren pensaan ryhmää satumetsäksi. Nyt kahta pitkin kasvaa sininen alppikärhö, joka kukkii ennen kuin pensaat ovat täydessä lehdessä. Myös roikkuvat niistä kuin liaanit.


Mikä parasta, nyt pensaat ovat onnistuneet leviämään niin, että voin valita, missä ne saavat jatkaa kasvuaan isoiksi. Pitää vain suojata talvella jänisverkoilla, sillä tuoreet pensaat maistuvat ainakin jäniksille.

Toivotan kaikille tasapuolisesti rauhaisaa viikonloppua tämän illalla kuvatun 'nenäryppään' kera♥

Kirja käteen ja rauhoittumaan nyt Leena! Ehkä sinäkin...

Love
Leena Lumi

Cry Me A River