tiistai 31. tammikuuta 2017

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat


Hän kääntyi katsomaan ikkunasta. Hän näki sataman ulkomaanterminaalin ja muisti, että Clementinen ja hänen oli määrä mennä tänään terminaalin ravintolaan. Hienoon, ylihinnoiteltuun ravintolaan. Hän ei olisi halunnut lähteä. Hänellä ei ollut Clementinelle mitään sanottavaa.

Hän tuli ajatelleeksi, että heidän pitäisi lopettaa suhteensa. Tai ei lopettaa vaan erota. Tämä on avioliitto, hyvä mies, välejä ei katkaista niin kuin seurustelusuhdetta, avioliitossa erotaan. Kauheaa paskaa. Hän ja Clementine eivät eroaisi. Heillä meni hyvin. Siitä huolimatta sanassa erota oli jotakin merkillisen vetovoimaista. Se tuntui ratkaisulta. Jos hän voisi erkaantua, loitontua, lähteä pois, hänen olonsa helpottuisi. Se olisi kuin amputointi.

Liane Moriartyn uusin teos Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guilty, WSOY 2017, suomennos Helene Bützow) jatkaa Moriartyn tyylille uskollisena kertoen tarinaa hyvän lukuromaanin kepeydellä, mutta aiheiden järkyttävällä kipeydellä. Siinä missä Mustat valkeat valheet järkytti kätketyillä salaisuuksilla, etenkin perheväkivallalla, liikumme nyt jo laajempien ja varmasti useampaa koskettavien aiheiden äärellä. Kun tunsin tarvetta salata Annoin sinun mennä kirjan teemoja, nyt teenkin toisinpäin eli kerron teemoista ja salaan tragedian. Sillä lupaan sen: Tragedia tapahtuu! Nyt on vain niin, että Moriarty on tehnyt sen eli uskaltanut lähteä heikoille jäille, paljastaa totuutta kauniiden kuvien takaa ja miten hän sen tekee, antaa ymmärtää, että Hyvästä aviomiehestä kirjailija on ottanut pitkän loikan uskaltautuen räjäyttämään kulisseja, tuomaan esiin niitä erheitä, joihin meistä itse kukin voi vaikutettuna, menneisyytensä seurauksena tai vain elämän sattumanvaraisuudesta syyllistyä.

Kolme pariskuntaa ja australialainen rentous. Spontaanit grillijuhlat Tiffanyn ja Vidin upealla pihalla. Valoja jotka syttyvät kuin tähdet ulkona istuvien parien ylle, Vidin loihtimaa hyvää ruokaa ja tietenkin viiniä. Rento pariskunta ja heidän aivan erilaiset naapurinsa Erika ja Oliver. Pari, jossa vakka on kantensa valinnut, sillä heidän yhteinen nimittäjänsä on väärä lapsuus. Nyt he ovat päättäneet tehdä kaiken toisin ja ovat onnistuneet hyvin, paitsi, että lapsia heillä ei ole, vaikka Oliver sitä niin toivoisi. Erika on kuitenkin lapsuudenystävänsä sellisti Clementinen toisen tyttären kummi. Samilla ja Clementinellä on kaksi suloista pientä tytärtä, jotka ovat juhlissa mukana, kuten myös upean Tiffanyn ja sosiaalisen Vidin kymmenvuotias tytär Dakota. Suihkulähde solisee ja puussa kököttää opossumi. Voisiko pihajuhlilta enempää toivoa?

Ennen juhlia Clementine ja Sam kävivät pyynnöstä tapaamassa Ericaa ja Oliveria, joilla oli heille tärkeää asiaa. Asia oli niin tärkeä, että se kaivautui Clementinen sydämeen kuin puukko ja hänen teki mieli heittäytyä lattialle kirkumaan ja huutaa, että ’vieläkö haluat palasen minusta, vieläkö?’ Edes boheemi Clementine ei sitä tehnyt, vaikka hän oli jo lapsuudesta asti tajunnut, että ei pidä Erikasta, joka oli pilannut hänen täydellisen lapsuutensa roikkumalla kiinni kuin tauti. Clementinen äiti, Pam, oli kuitenkin vahva persoona ja hän oli ohjeistanut, miten tyttären pitää olla erityisen ystävällinen ja kohtelias juuri Erikalle, jolla oli kotona niin vaikeaa, Erikalle, joka haisi, Erikalle, joka oli ahnas ja kärkäs, Erikalle, jolla ei ollut muita ystäviä, Erikalle joka tunki mukaan heidän ihanille perhelomilleen, Erikalle, joka tuntui vievän häneltä kaiken ja nyt vielä tämä!

Mikäpä siinä, ehkä heidän ystävyytensä oli pelkkää harhaa eikä siinä ollut mitään sisältöä kummankaan puolelta, mutta nyt Erika pyysi Clementineltä sellaista, mitä pyydettiin vain rakkaalta sisarelta tai lähimmältä ystävältä.

”Haluatko tehdä sen?, Sam kysyi.

En. En halua. Se kuulostaa...Se tuntuu melkein...vastenmieliseltä.”

”Minä olen aina ollut ainoa. Hänellä ei ole muita ystäviä. Tuntuu, että hän haluaa minusta aina jotakin, palasen.” Clementinen ääni kohosi.

Kirjan pariskuntien vahvat äidit ovat päättäneet paljosta lastensa elämässä. Samin äiti jopa hänen urastaan, jota hän ei tunne omakseen. Clementinen äiti siitä, että hänen tyttärensä piti pitää Erikaa kuin siskonaan ja näin muut ystävät karttoivat häntä sen takia. Erikan äiti taas oli hamstraaja. Juuri niin, juuri sellainen hamstraaja, joista on näytetty televisiossa varoittavia ohjelmia. Tavaraa kertyi niin paljon, että kodin ulko-ovi aukeni vain rakosen ja lopulta rotat täyttivät valtavan talon ja Erikaan tarttui mätänevien tavararöykkiöiden haju. Oliverin vanhemmat taas pakottivat lapsensa aikuiseksi ennen aikojaan alkoholisminsa takia. Vain Tiffanylla ja Vidillä on aika eri kuviot kummallakin tahollaan ja he löysivät toisissaan kumppanin ehkä juuri erilaisuutensa, mutta myös tietynlaisen suvaitsevaisuuden takia.

Grillijuhlissa ei ole vaikeaa tajuta, miksi Clementinen silmät hohtivat ja miksi hän niin innostui juuri rennosta Tiffanysta, joka oli Erikan täydellinen vastakohta. Olihan hän äiti, sellisti ja aviovaimo, mutta saihan hänkin hetken olla kuin rennot aikuiset ovat. Pitää vähän hauskaa, nauraa Vidin vitseille, nauttia herkuista ja ihmetellä Tiffanyn vilkasta elämäniloisuutta. Saihan hänkin hetken olla vain ihminen.

Jos pidit Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet, pidät kirjasta Tavalliset pikku pihajuhlat. Tai ehkä pidät siitä jopa enemmän, kuten kävi minulle. Kirjan tragedia ei jätä rauhaan, mutta vielä kauan kun kirjan kannet ovat sulkeutuneet mietit kolmea pariskuntaa, joille kaikki tapahtui nyt ja jo paljon aikaisemmin...lapsuudessa. Kirjan kaikkeen vaikuttavin teema on ystävyyden harha, jota tyttärensä kärsimykselle sokea, täydellinen äiti, vahva Pam ei tajua tragedian jälkeenkään, vaan lopettaa illallispuheensa näin:

”Ystävät ovat se suku, jonka valitsemme itse.”

Miksi lasien koskettaessa toisiaan illallisjuhlissa Clementine ja Sam eivät sitten tunne itseään selviytyjiksi? Miksi heidän elämäänsä eivät leimaa helpotus ja ilo?

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Amma
 Maija/Kirjojen keskellä Kirjakaapin kummitus

maanantai 30. tammikuuta 2017

Taru&Tarmo Väyrynen: Talvisateet Vuorileijonan varjo 7 (Lumimies jatkaa kriitikkona)


Sirpin rannikolla haaksirikkoutuu vieras alus, ja sen miehistö on saatu ainakin osittain pelastettua, vaikka ovat merirosvoja se kun kuuluu Sirpin lakiin että ketään ei jätetä auttamatta.
Osoittautuu että laivan miehistö on Isosaarelta ja jotkut heistä tunnistetaan… Sitten alkaa melkoinen sopeuttaminen, kun vielä monista muista maista saapuu paljon pakolaisia tuntuvat eteen vyöryvät tehtävät ja muiden ymmärtäminen melko ylivoimaiselta.

Taru&Tarmo Väyrysen teoksessa Talvisateet Vuorileijonan varjo 7 (2016) kuljetetaan mielenkiintoisella tavalla lukijaa menneen ajan tapoja seuraillen sekä ihmiskäyttäytymistä kuvaillen. Paikat ja ihmiset ovat keksittyjä, mutta lukija saa havaita, kuinka erisuunnista tulleet toistensa kulttuureista tietämättömät ihmiset voivat kokea uhkaa ja väkivaltaa jo pelkästään siksi että eivät luota toisiinsa.

Lukija alkaa lämmetä jo melko alkusivuilla: Dotar sanoi. – Sirpissä ei saa olla aseistettuna, ellei ole oman maan sotilas, ja heilläkin on aseet mukana vain harvoin.

-     Minä en miekastani luovu, poika vakuutti.
-       Tilapäisten vieraiden kohdalla tehdään poikkeuksia, Ake sanoi. – Ehkä vartiopäällikkö päästää sinut linnaan aseistettuna. Olisi kuitenkin kohteliasta noudattaa maassa maan tapoja.
-       Minä en välitä olla kohtelias, poika sanoi. Hän lähti poispäin kiireisin askelin.
-       Tuolle pojalle tulee vaikeuksia, Dotar sanoi.
-       Minä pelkään, että Verrakalle tulee vaikeuksia, Ake sanoi.

Toisaalta teksti tuo esiin myös inhimillisyyttä: Areno tutki nuorta naista. Hänen ilmeensä oli totinen ja lempeän surullinen. Ake ei silti lakannut toivomasta, vaan kysyi: - Osaathan sinä pelastaa hänet?

-       Nainen on jo kaiken inhimillisen avun ulottumattomissa, Areno sanoi. – Lapsi on kuitenkin syntymässä, ja olisi oikeastaan jo syntynyt, jos äiti pystyisi hiukan ponnistamaan. Pää on esillä. Autan lapsen ulos, ja… Dotar, sinähän et arastele? Ota poika ja pidä sitä vaatteittesi alla ihoa vasten. Se ei nyt hetkeen tarvitse muuta kuin lämpöä ja turvallisuutta.

Toisaalta näinkin: Anar oli tullut Aken viereen ja kysyi: - Onko täällä usein näin levotonta? Minulle vakuutettiin, että Sirpi on rauhallinen maa.

-       Se oli sitä vielä tänään aamupäivällä, Ake sanoi.

Kerronta etenee tapahtumarikkaana, jossa naisten kohtalot/ pärjääminen on monesti pienestä kiinni, tällainenkin keskustelu käytiin: Malee sanoi. – Autiomaassa nainen oppii välttämään silmiin katsomista ja varoo menemästä lähelle.

-       Toivottavasti en joudu opettelemaan sitä, Lis sanoi. Vuorimaassakin minun oli vaikea tottua naisille asetettuihin rajoituksiin. … , vaan minun kanssani olleet tottuivat minun tapoihini.  Mutta täydessä miehuuden uhossaan olevan miehen miehisyys on kyllä joskus sellaista, että joudun muistuttamaan itselleni, että miehenä oleminen ei ole sairaus tai vamma, vaikka se täytyykin ottaa huomioon samaan tapaan kuin lapsen tai vanhuksen ikä. Kaikki miehet eivät tietenkään…, ja miehinen mies voi olla omalla tavallaan hyvin viehättävä.

Tähän tapaan alkoi Moirin (Sirin hallitsija) tuomiokäsittely: Tore tuli huoneeseen vartiopäällikön saattamana…

-        Käy istumaan, Moiri sanoi. – Tarjoilukin on suunnilleen sama kuin edellisellä kerralla…
-       Olen nälkäinen, Tore sanoi ja meni pöydän luo, …
-       Tänne on varattu neljäskin tuoli, Tore huomautti. – Onko seuraamme tulossa vielä joku?
-       Vartiopäällikkö tuo kohta Ainarin, Moiri sanoi. Tore oli juuri ottamassa lihaviipaletta asettaakseen sen leivälle, mutta laski sen takaisin lautaselle.
-       Menetin juuri ruokahaluni, hän sanoi.

Jonkin ajan kuluttua: Ovi avautui, ja vartiopäällikkö toi Ainarin huoneeseen. Ainar katsoi epäluuloisesti ympärilleen ja jäi seisomaan ovensuuhun.

-       Ota pöydältä syötävää ja juotavaa, jos haluat, ja tule sitten istumaan, Moiri sanoi.
-       En istu Toren seuraan, Ainar sanoi.
-       Sinun vahinkosi, jos haluat jäädä seisomaan, Tore sanoi.
-       Minä en sinun takiasi tästä väisty.

Isosaarelle lähtevät laivat olivat valmiina purjehtimaan. Kevät oli jo vaihtunut kesäksi, mutta vasta näihin aikoihin Pohjoinen meri olisi vapaa jääpeitteestä…

Kirjan loppupuolella pääsee jo maistelemaa Isosaarelle lähdön tunnelmia, josta reissusta kertoo Taru&Tarmo Väyrysen Tuulien koti Vuorileijonan varjo 8 mielenkiintoisesti, lämpimästi lukemaan mieluiten kronologisessa järjestyksessä, jolloin merellisen seikkailun kliimaksi palkitaan pallopurjein Tuulien kodissa. Talvisateet ovat Tuulien kodin esileikkiä, yhteiskunnallista pohjustusta jatko-osan seikkailujen merille.


*****

Nyt se sitten tapahtui jo toisen kerran: Kaksoisvirhe! Olen sanonut, että jos me olisimme saman lajin harrastajia, olisimme kuin Lionel Shriverin pari Kaksoisvirheessä, minä Willy, R. Eric...eli tuhon tie. Ei vainkaan, tämä on niin hauskaa, että koska minä en ole niin innostunut perinteisistä seikkailukirjoista enää, Lumimies saa lukea ne. Siirrynkin tästä nyt australialaisiin grillijuhliin, joissa...

lauantai 28. tammikuuta 2017

Viikonloppua ja nostalgiaa!


Kaupoissa myydään jo täyttä päätä esikoita, mutta ei vielä, ei vielä, kiitos, sillä vastahan saimme talven! Sen verran tammikuun loppu vaikuttaa, että vihreän sävyt alkavat puskea esiin, joulu on vihdoinkin riisuttu viimeisintäkin koristetta myöten ja kotiin tuntuu ilmestyvän muratteja. Sen pitäisi olla niin vähään tyytyvä kasvi, mutta minulla ei ainakaan kestä kuin korkeintaan vuoden. Taidan ostaa seuraavaksi traakin tai tyräkin. Talven iloja ovat linnut, joista mainittava erityisesti suuri kanahaukka sekä kaksi kertaa parvi pyrstötiaisia syömässä lintujen ruokaseosta. Tiasia on ollut monta sorttia aina töyhtötiaisista suloisiin hömppiin. Kauriit ovat käyneet popsimassa viimeiset talviomenat isot jänikset ruokailevat öisin lintujen ruokintapaikkojen alla. Yhden atsalean nuput ehtivät popsia, kun meillä verkot loppuivat syksyllä kesken vaikka lisääkin käytiin ostamassa. Kaikki muut atsaleat oli saatu suojattua, mutta tulipa toteen näytetyksi, että atsalen nuput ovat jänisten herkkua.


Kaikkialta pursuaa dieettiohjeita, mikä on kuin joulun rääppiäiset, vaan ei yhtään niin kivaa. En usko mihinkään dieettiin, mutta silti minulla on luvun alla aihetta sivuava kirja, jossa ei ainakaan vielä ole tullut vastaan, että olisi jotain mitä ei saa syödä. Tosin olen vasta kirjan alussa, sillä yksi aussikirjailija nappasi kiinni illalla ja tieto jäi odottamaan. Toki kyllä odotan kiinnostuneena, miten solakoidutaan, kun mitään ei kielletä ja liikunnan vaikutushan on tunnetusti noin 20 prosenttia, jos halutaan painon putoavan. Jääkaapissa on Fazerin Sinistä hasselpähkinärouheella ja sieltä sitten otan viivan tai kaksi, jos siltä tuntuu. Lumimiehellä on omansa sattuneesta syystä:) Joka päivä menee kyllä myös tomaattia, valkosipulia, jogurttia hasselpähkinämyslillä etc. Tänään syömme talviruokaa eli nakkistroganoffia, mutta illaksi on luvassa homejuustoja ja rypäleitä kera jonkun sarjan tai leffan.


Olen kiitollinen, että olen terve kunnes toisin todistetaan, mutta saan silti myös unelmoida! Haaveilen mahtuvani tähän Marimekon kotelomekkoon tänä kesänä.


Ja tähän myös sekä muutamaan muuhun...Olen saanut lääkäriltäni kehoituksen elää täysillä ja nauttien, joten siihen kuuluvat luonnollisesti myös haaveet. Niitä onkin nyt paljon, mutta aloitan hitaasti ja kiihdytän sitten, mikä horoskooppimerkilleni sopiikin.


Onneksi on tämä toiseksi armelian leninki sekä


tietysti Marimekon A-linjainen, jokanaisen pelastus.


Ja onneksi viihdyn myös farkuissa. Tämän kevään ostoslistalla ei ole kuin uudet lisäfarkut ja uimapuku. Farkuista saa rennot tai juhlavat ihan asusteita vaihtamalla. Puutarhassa rentoillaan...


Olemme ottaneet tavoitteeksi kuvata digille vanhat kuvamme kymmenistä ja taas kymmenistä albumeista. Niiden kanssa touhutessa tulee vähän nostalginen olo, sillä ovathan vanhat kuvat täynnä muistoja. Sylissä kuopus kaksivuotiaana ja seinältä katselee Meriä kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Jaakko. Koskettavan kuvan, katsokaa Merin sormia puristamassa kättäni, on ottanut lehtikuvaaja Pekka Mäkinen.


Rentoa puuterilumista viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥♥♥

Love
Leena Lumi

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian Finlandia, Globalia ja Tieto 2016


Valitsemme tänään Blogistaniassa vuoden 2016 parhaat kirjat. Itse osallistun Finlnadiaan. Globaliaan ja Tietoon.

Valitsen Finlandia -ehdokkaani näin:


Riitta Jalonen Kirkkaus  3



Sami Hilvo Pyhä peto  2



Leena Parkkinen Säädyllinen ainesosa  1

Valitsen Globalia -ehdokkaani näin:



Colm Tóibín Nora Webster  3



Sadie Jones Kotiinpaluu   2


Carol Shields&Blanche Howard Kuiva kausi   1

Valitsen Tieto -ehdokkaani näin:



Katarina Baer He olivat natseja   3



Lars Jonsson Talvilintujen elämää   2



Miriam Gebhardt Ja sitten tulivat sotilaat   1


Leena Lumi

PS. Tämän vuoden Finlandiaa emännöi Krista/Lukutoukan kultturiblogi, Globaliaa Yöpöydän kirjat ja Tietoa Kirjakaapin kummitus

PPS. Blogistanian äänestyksessä Finlandian kärkikolmikko on: Lempi, Akvarellejä Engelin kaupungista sekä Kirkkaus

Globalian voittajat ovat: Kotiinpaluu, Loistava ystäväni ja Nora Webster

Tiedon voittajat ovat: Yhden lapsen kansa, Sapiens: ihmisen lyhyt historia ja Anna mennä! Opas hauskaan elämään

tiistai 24. tammikuuta 2017

Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme


Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan, kirjoitti aikanaan Leo Tolstoi Anna Kareninan kuuluisan ensimmäisen lauseen. Mikä voikaan enempää pitää paikkansa, sillä joka kerta kun tartun avioliitto-tai perhetarinaan, luen jotain ennen kokematonta.  Eräs tamperelaisperhe sai koko eilisillaksi tasan tarkkaan huomioni ja koska olen niin tosikko, uskoin enemmän kuin nauroin, vaikka tyylilaji onkin enempi farssi. Naurukohdat luin vierussänkyynkin, mutta ne muut, niissä olin itse nainen, joka kulkee susien kanssa. Minusta tuli kirjan Johannes, joka kulki supin kanssa. Pieni merkitysero oikeasti, sillä kulkea susien, kettujen tai supien kanssa, yhtäkaikki ne ovat tuntevia koiraeläimiä. Ne kiintyvät helposti  ihmiseen, joka osaa lähestyä niitä vailla uhkaa, hitaasti liudentuen osaksi noiden kiinnostavien eläinten villiä toiseutta. Johannes osasi ja Volmar -supi salli.

Riina Paasosen esikoisteos Kaikki minkä menetimme (Minerva 2017) on lajissaan loistava esikoinen, joka jänteen notkahtamatta kertoo erään tamperelaisperheen elämän taiten valituin tyylikeinoin. Perheen isä Johannes tuntee itsensä varjona, jota vaimo Orvokki on kyllästynyt kannattelemaan. Tunteella on seurauksia, joiden primus motor on erään supin kuolema. Johannes on ajanut pitkän päivän rekkaa ja sitten hän ajaa vielä parisataa kilometriä omalla autolla kotiin pysähtymättä. Matkalla hän törmää supiparin toiseen osapuoleen, joka menehtyy. Helläluontoinen Johannes palaa hakemaan kuollutta ja hautaa sen perheen omakotitalon puutarhaan. Hän ei heti tajua, että supit ovat yksiavioisia, joten...

Perheen lapset ovat jo aikuisia, Aura ja Arvi, mutta he vain eivät lähde kotoaan. Arvia ei saa helposti edes talosta ulos. Aura sentään käy Ibrahimin baarissa töissä, mutta muut ajat hän viettää haaveillen rikollisista naisista ja kaivaten elämäänsä jotain räjähtävää. Vaikka kirjan tyylilaji on farssi, se on myös tragedia, lupaan sen. Arvi on jättänyt lukion kesken ja pettynyt kaikkeen:

Arvin oli keskityttävä pysyäkseen järjissään. Ulkopuolisuuden tunne ei hellittänyt. Se tempasi jalat maan pinnasta, vei niin korkealle, että alhaalla liikkuvista pisteistä oli mahdotonta saada selvää. Hämmästyttävää, miten helppoa oli luopua kaikesta, jopa muistoista. Ne palasivat kuitenkin hetkittäin. Tyttöjä kohauttelemassa hartioitaan jotain kysyttäessä. Tyttöjä pelaamassa pullonpyöritystä. Kielet luikertelemassa suusta suuhun. Aina joku halusi kutsua kotiinsa, syöttää ja juottaa seuruetta, jonka jäsenet tuskin tunsivat toisiaan. Arvi riisui pyydettäessä housunsa, mutta tytöt olivat vääränlaisia.

Perheen surullisin tapaus on villakoira Pyhä-Henki, joka jää siitä piittaamattomien seuraan, kun sen aurinko, kuu ja tähdet eli Orvokki muuttaa pois ryhtyäkseen suhteeseen kolmekymppisen miehen kanssa. Muut ovat kuin koiraa ei olisikaan ja koira on menettänyt syynsä elää. Oi Orvokki minkä teit etenkin kun sinun piti tuntea väkesi!

Jossain vaiheessa näennäinen rauha palautuu tamperelaiseen rintamamiestaloon. Volmar –supikin antaa Johannekselle anteeksi menetyksensä ja alkaa jopa saalistaa tälle. Johanneksen elämä saa Volmarista aivan uuden merkityksen, joka täyttää hänen kaikki hetkensä:

Talo oli rauhallinen ja sen asukkaat sopuisia. Joskus kului kokonaisia päiviä, ettei Johannes ajatellut Orvokkia. Hän unohti vaimonsa tuoksun. Mille he olivat yhdessä nauraneet? Hänestä oli yhä työläämpää palauttaa mieleen, mitä erikoista heidän liitossaan oli ollut. Se tuntui kummalliselta, kuin valhe olisi paljastunut.

Johanneksella oli onnellinen olo. Hän tunsi itsensä seesteiseksi. Ei ollut epäilystäkään, etteikö joku hamppukankaiseen huppariin sonnustautunut nuori mies olisi erottanut hänen päänsä yltä kirkasta ja eheää auraa.

Kesähelle asettuu kuin liian tiukka syli suojelemaan perheen näennäisrauhaa, jonka rikkoo räikeällä tavalla Johanneksen äiti Tuovi alkaessaan tehdä ilmoittamattomia käyntejään entiseen kotiinsa läheisestä hoitokodista ja hänellä on raskas vaade. Sitä juuri seesteiseen oloonsa vajonnut Johannes ei enää kestä. Vai onko hänen pakko, kuten lapsena, totella?

Kaikki minkä menetimme on tragikoominen tarina, joka olisi ihan mahdollista tapahtua. Masentunut Arvi, Auran tarve enempään, haiseva Mirella, kesy supi, lauhkea, mutta itsepäinen Johannes, entistä nuoruttaan jahtaava Orvokki ja sitten Helmi...sekä despoottinen Tuovi. Lopulta jokainen joutuu vastatuksin oman demoninsa kanssa ja on pakotettu ratkaisuun.


Mikäli pidit Siina Tiuranimen kirjasta Kukkia Birgitalle, tämä on sinun kirjasi!

*****


Kirjan innoittama tässä sinulle Riina sekä teille lukijani, valloittava supiperhe sisareni takapihalta. Kuvan on ottanut sisareni mies, lehtikuvaaja Pekka Mäkinen.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

David Jonsson: Vatsan viisaus ja suoliston salat Hyvinvointi alkaa ravinnosta


Sanotaan että ’olet mitä syöt’ ja tätä mieltä minäkin olen aina ollut. Olen edelleenkin, mutta nykytietämyksen valossa voisi sanoa ’voit juuri kuten voi suolistofloorasi eli mikrobiomisi!’ Jos sinulla on paljon hyviä bakteereja, sinulla ei ole vatsa- eikä painonhallintaongelmia, et kärsi masennuksesta ja sinun ei tarvitse koko ajan pohtia mitä syöt, miten syöt ja miten vähän tai paljon syöt. Mitä enemmän saamme tietoa hyvistä suolistobakteereista, sitä enemmän ihmettelemme, miksi kaiken aikaa meillä lisääntyvät vatsaongelmat: keliakia, Chronin tauti, haavainen paksusuolentulehdus...Miksi kansa lihoo, vaikka se tuntuu elävän terveellisemmin kuin koskaan ja miksi syövät lisääntyvät ja rasvamaksaa löytyy heiltäkin, jotka eivät käytä alkoholia ja ovat tunnettuja terveytensä vaalimisesta. Tieto lisää tuskaa, mutta yrittänyttä ei laiteta: Pelastetaan hyvät suolistobakteerimme ja aletaan relata.

David Jonssonin tietoteos Vatsan viisaus ja suoliston salat Hyvinvointi alkaa ravinnosta (Magsmart, Minerva 2017, suomennos Anna Maija Luomi, kuvat Frida Wismar) paljastaa paljon siitä, mikä meillä on pielessä vaikka luulemme syövämme juuri oikein. Saamme tietää, miten paljon olemme menettäneet hyviä, immuunipuolustusta tukevia bakteereja kiitos runsaiden antibioottikuurien, kiitos raffinoidun ruoan, kiitos väärän tietämyksen ja kiitos vaikka äkkiväärien dieettiemme! Nyt monelle tulee mieleen perimä ja suvun sairaudet, mutta perimästä johtuu vain osa:

Miltä ihmisruumis näyttää ja miten se voi ei siis johdu vain perimän kautta tulleista geeneistä vaan myös elämän aikana ”hankituista” bakteerigeeneistä – lyhyesti sanottuna siis ihmisen sisäisestä ekosysteemistä.


Meidän tavoitteemmehan olisi syödä tasapainoisesti, ääriajatuksia karttaen ja voida vähän myös herkutella, mutta olla sinut oman kroppamme ja etenkin vatsan kanssa.

Valitettavasti ideaalitilannetta tuskin syntyy ilman tietoa ja panostusta, mutta kuten kartan ääridieettejä, kartan jopa vatsan hyvissä bakteereissa äärijuttuja ja poimin esiin ne faktat, jotka ovat niin järkeen käyvät, että ihmettelee, mikä on saanut ihmisen etääntymään niin kauas luolaihminen esivanhemmistaan.

Hyviä bakteereja me tarvitsemme voidaksemme välttää mm. suolistotulehdukset, ylipainon, veren rasva-arvojen nousun, valtionrasvoittumistaudin ja siitä johtuvat sairaudet, kuten aivoinfarktin sekä sydän- ja verisuonitaudit, diabeteksen ja rasvamaksan puhumattakaan monista syövistä, joista paksusuolen syöpä ehkä tässä tärkeimpänä. Jonssonin ensiapu on se monasti kuultu eli kuidut, mutta hän painottaa vesiliukoisia kuidunlähteitä, jotka ovat kuin tervehdyttävä geeliä suoliston limakalvoille! Kirjassa on niistä paljon ja jokainen voi poimia suosikkejaan listalta ja pitää huolen, että syö niistä muutamia joka päivä.

Kaikkihan tietävät laktoosi-intoleranssin, mutta nyt on ilmennyt yhä enemmän gluteeni-intoleranssia eikä nyt puhuta keliakiasta eikä vilja-allergiasta. Muutos on hiipinyt salaa ja osa siitä on gluteiinin aiheuttamaa tulehdusta. Nyt voisi ajatella, että kaikki gluteiini sitten vain pois ja se olisi siinä, mutta mitä sanoo ravitsemusasiantuntija:

Kun ruokavaliosta poistetaan gluteeni, suoli paranee ja mikrobiomi palaa lähestulkoon normaaliksi. Suojelevien bifidobakteerien määrä on gluteiini-intoleranssista kärsivillä ihmisillä tästä huolimatta matala, ja lapsilla, joille kehittyy gluteiini-intoleranssi, on vain vähän bifidobakteereja jo ennen sairastumista.

Tämä saattaa selittää gluteiini-intoleranssin tai keliakiaan sairastumista. Sairaus puhkeaa usein vatsasairauden tai antibioottikuurin jälkeen, kun suojelevien bifidobakteerien määrä on laskenut häiritsevän matalalle.

Koko kirjan luettuani pääsin siihen yksinkertaistettuun lopputulemaan, että ääridieetit eivät ole hyvästä, mutta sokeri on kaiken pahan alku ja juuri! Niin paljon tästä on saanut lukea, että ihmettelee, miten ihmeessä meidän vanhempamme ovat saaneet ja saavat surutta ja vailla sairautta ja vaivoja nauttia joka teellä/kahvilla makeita leivonnaisia. Oma äitini ei voisi kuvitella kahvipöytää ilman montaa sorttia ja se on aina, ei vain ns. juhlassa. Varmaan me sitten olemme sukupolvea, joka olemme onnistuneet köyhdyttämään hyvien bakteeriemme kantoja enemmän kuin vanhempamme, jotka vielä nappasivat porkkanan penkistä, vähän pyyhkäisivät vaikka ruohoon ja sitten söivät sen nauttien. Ei jäädä kuitenkaan tuleen makaamaan, vaan otetaan se tieto joka saadaan. Vatsan viisaus ja suoliston salat tarjoaa todella paljon tietoa bakteereista, mutta myös mm. vatsafiksun toimintalistan, joka ei ole jyrkkä ei millekään hiilihydraateille, sillä kysymys on vähentämisestä toisaalla ja toisaalla siitä, että otamme mukaan jotain uutta ja tervehdyttävää kuten hapatetut ruoat, probiaattilisät, vesiliukoiset kuidut ja sokeripitoisia ruokia korkeintaan kahdesti viikossa ja silloinkin pieniä määriä. Tässä se on: Ota tai jätä!

Minä otan, vaikka onkin tiedossa, että ihmisen suurin herkku on rasva-sokericoctail. Ihminen on sille sairaan perso ja minä ihan ensimmäisenä, sillä kyllä Aino Samettinen Nougat maistuu samoin Fazerin Sininen rouhitulla hasselilla! Olen kuitenkin kulkenut pitkän tien siitä, kun eräs urheiluintoinen lääkäri totesi minulle sokerin olevan valkoinen kuolema...Minä tietysti nauroin ja hänkin on jo paljon peruuttanut, mutta sille faktalle emme voi mitään, että sokeri nostaa elimistön tulehdusarvoja, jolla taas on suora yhteys maksan vaurioitumiseen. Paljon pahempaa on kuitenkin ehkä se, että sokeri on syöpäsolujen herkkua. Rasvaa syöpäsolut eivät voi käyttää ravinnokseen, mutta sokerista ne oikein elpyvät!

Sokeri on kuitenkin monelle parempi vaihtoehto kuin keinotekoiset makeutusaineet, joista osa on jo eräissä länsimaissa kielletty. Kirjakin tarjoaa mahdollisuutta tarttua sokeriseen herkkuun, mutta vaikka vain kerran viikossa. Ei niin paha, jos on jääkaapissa Fazerin Sininen murskatulla hasselilla ja ottaa sieltä vaikka kerran viikossa viivan tai kaksi. Viiva= neljä palaa.

Mikään rasvan ylistys teos ei ole, mutta se kertoo, miten ihminen voi haitatta kohtuudella nauttia myös vaikka rasvaisesta ateriasta. Avainosassa ovat suolistobiomien muuttaminen, johon tarjotaan ohjeet ja probioottilisät, jotka ovat vain osa tätä aihetta. Helpoimmin hyviä bakteereita saa hapattamalla kasviksia ja syömällä jogurttia ja viiliä, mutta halutessaan probiootteja voi nauttia myös pillereinä.


Hieno tietoisku on sivu, jonka otsikko on Syö älykkäästi ja auta kylläisyyttä edistäviä hormoneja, jossa kerrotaan miten syödä, että saavutetaan kylläisyyden tunne ilman ylensyöntiä. Tätä seuraa myös luku Hoikentavat ja terveyttä edistävät bakteerit.

Kirjan yksi osio on omistettu vatsalle eli Vatsaongelmat – hiljainen epidemia ja siinä käsitellään paljon ärtyvän suolen oireyhtymä (IBS). Ja tähän liittyy sitten FODMAP-ruoka...

Tuhdin tietokirjan lopussa on ruokareseptejä eli Vatsafiksua ruokaa – reseptejä terveyteen.


On inkiväärilohta, juureksia ja hummusta.


Mausteinen bataattikeitto punaisten linssien kera.


Ja terveyshilloa, joka sisältää 500 g pakastemustikoita ja –vadelmia sulatettuina, 100 g pakastemangoa sulatettuna (tai vaihtoehtoisesti cantaloupe-melonia), 0,5 dl chiasiemeniä, 2 rkl psylliuminsiemeniä. Sekoitetaan sauvasekoittimella ja valmista!


Terveyshilloa voi sitten nauttia vaikka banaanilettujen kera eli ei terveellinen elämä ole herkutonta, mutta se on valintojen summa!

*****

lauantai 21. tammikuuta 2017

Oli tammikuu ja sadetta ja kylmää. Minä olin...


Oli tammikuu ja sadetta ja kylmää. Minä olin yksin ja pelkäsin yötä. Sen tähden sanoin, että hän saisi tulla luokseni, mutta että minulla oli vain yksi vuode. Ja jottei hän käsittäisi minua väärin, lisäsin, että olen pyrkinyt jossakin määrin olemaan gentlemanni. Ja vielä ollakseni rehellinen sanoin, että minun ei ole koskaan täysin onnistunut olla sellainen.

...

Lopulta kun hän vertasi Raoulia ja Oskaria, kallistui kaikki Oskarin eduksi, - Raoul oli niin kuin lämmin, haalea kylpy. Oskar, Oskar oli niin kuin pyörremyrsky, väkevä, valtava, tukehduttava. Ja oli paljon voitokkaampaa hallita pyörremyrskyä, saada se huohottamaan heikkouttaan ja rukoilemaan vavahtelevin käsin.

...

Värisen jälleen hänen kyynäspäänsä kosketusta niin kuin joskus äärettömän kauan sitten. Tyydyttämätön, nälkäinen värähdys saavuttamattoman edessä, - en ikävöi häntä, ikävöin entistä itseäni.

- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
kuva Childe Hassam (1859-1935) 

torstai 19. tammikuuta 2017

Jessie Burton: Nukkekaappi


Tämän tarinan tuoksut ovat myski, muskotti, santelipuu, neilikka, kardemumma, meri, kaneli, savu, märkä koira, lipeä, mehiläisvahakynttilät, hunaja, inkivääri, rosmariini, omena, laventeli... Tämä tapahtuu 1680 –luvun Amsterdamissa, jossa nuori Nella saapuu miehensä, kauppias Johannes Brandtin taloon rouvaksi aikana, jolloin miehet purjehtivat meriä ja naiset hoitivat koteja. Tarinan värit ovat sahrami, aprikoosi ja meri. Sen tunnelmat ovat pimeys ja salaisuudet, mukahurskaus ja kulissien ylläpito. Tarinan taika ovat Nellan mieheltään lahjaksi saama nukkekaappi ja salaperäinen miniatyristi. Sen maku ovat kandeel, olie-koecken ja magia. Tämä tarina ei ole ennen kerrottu, mutta se on ollut mahdollista tapahtua. Sulje silmäsi ja maistele. Purista silmäsi ihan kiinni ja näet sahramia, auringonlaskua ja kiellettyä. Muista varoa astumasta sivuun. Muista Janten laki. Muista että et ole parempi kuin muut. Muista että seinätkin näkevät. Varo vieraita...

Jessie Burtonin esikoisromaani Nukkekaappi (The Miniaturist, Otava 2017, suomennos Markku Päkkälä) on vetävä lukuromaani ajalta, jolloin länsimainen, kaksinaismoralistinen kultturimme oikein hehkui hurskaassa vaativuudessaan, kyttäsi ja vainosi erilaisia ja hyve oli olla muiden kaltainen, jantelainen. Mukahurskaat menivät kirkkoon sunnuntaisin ja laskivat poissaolijat. Hekumoitsivat juoruilla ja elivät saada paljastaa kaiken vieraan, heille oudon. Kuulostaako tutulta? Mikä on muuttunut? Kun on lukenut tämän Amsterdamiin sijoittuneen tarinan, huomaa onneksi, että jotain on eroakin, vaikka perimältään ihmispeto on aina sama eikä Jantea pääse pakoon.

Nellan saapuessa rouvaksi miehensä Johanneksen taloon tapahtuu heti kaksi outoa asiaa: Nella saa mieheltään lahjaksi hienon nukkekaapin, kuin olisi lapsi, mutta hän ei saa avioliittoon kuuluvaa naisen ja miehen välistä läheisyyttä, sen sijasta vain torjuntaa.

Tuntuu kuin Johanneksen torjunta ympäröisi Nellaa kuoren lailla. Hän olisi valmis halkaisemaan vaikka kallonsa, jos se saisi hänet unohtamaan hullut käsityksensä aidosta rakkaudesta, aviovuoteesta, naurusta ja lapsista.

Kuin sen sijasta, mitä ei saa, Nella alkaa saada tuntemattolta miniatyristiltä nukkekaappiinsa pikkuruisia esineitä, jotka viattoman alun, kuten kodin tarve-esineet, jälkeen alkavat olla täydellisen tarkkoja kopioita perheen jäsenistä aina koiria myöten. Eikä se riitä, vaan nukkekaappi alkaa elää omaa maagista elämäänsä kuin tietäen, mitä perheelle on tulossa...

Viehätyin tästä lukuromaanista paljon. Oli kiehtovaa olla jossain näin kaukaisessa ajassa poissa. Jokainen tuonaikainen ruoka, tapa, vaatteet, hinnat, kaupankäynti, lait...kaikki oli kiinnostavaa. Jopa miniatyyriesineet, joista yllättäen muistin, että olenhan ollut jo vuosia Edmund de Waalin netsukeiden lumoissa kirjassa Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Sattumaa! Silti kummassakin tarinassa on syvä pimeytensä, eri aikajanaiset ja erisyiset vain. Kummassakin omat lohtunsa ja Nukkekaapissa ne ovat palvelija Cornelian keittiön salat:

”En pysty kertomaan, jos en tee jotakin käsilläni. Minä laitan olie-koeckeneita.” Cornelia ottaa esiin kupillisen manteleita, kourallisen neilikoita ja kanelipurkin. Hän alkaa jauhaa manteleita ja neilikoita ja...

Cornelia ojentaa Nellalle ensimmäisen olie-koeckin. Se on vielä lämmin, ja Nellan puraistessa rapea kuori murenee vapauttaen suuhun verrattoman makujen yhdistelmän – mantelia, inkivääriä, neilikkaa ja omenaa. ”Rakastaako Marin yhä Fransia?” Nella kysyy.

Vaaratonta keittiörupattelua, herkkuja ja joulun lähetessä kanelintuoksuista kandeel-viiniä...Kauppias Brandtin perhe kaikkineen on kuitenkin niin normista erottuva, että Nella aavistaa pahaa. Hän lähtee pimeille kaduille etsimään salaperäistä miniatyristiä saadakseen tämän murtamaan aavistamansa tuhon. Hän ryntää varjoista varjoihin aistien luhistumisen värähtelyn ja tietäen: Nukkekaappi on magiaa, mutta todellisuuden peili.

Mies on laihtunut, hänellä on yllään samat vaatteet kuin lähtiessään...Nella kohottaa kätensä tervehdykseksi, ja suu surusta ammollaan myös Otto kohottaa kämmenensä. Viisi tärisevää sormea, loistava tähti pimeydessä.

*****

Tämän kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Ullan Luetut KirjatTuijataAnnika/Rakkaudesta kirjoihinKatja/Lumiomena  Maija/Kirjojen keskellä  ja Mai/Kirjasähkökäyrä

maanantai 16. tammikuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä


En ole laittanut nettisivuille omaa nimeäni. Siellä on vain valikoima valokuvia, aika alkeellinen ja kömpelö tilausjärjestelmä sekä uuden yritykseni nimi: ”Written in the Sand”. Bethan auttoi minua keksimään sen, kun joimme yhtenä iltana kahdestaan viiniä minun luonani ja kun hän puhui yrityksestäni niin innostuneesti, etten voinut muuta kuin ryhtyä toimeen. ”Mitä olet mieltä?” hän kysyi jatkuvasti. Kukaan ei ollut kysynyt mielipidettäni pitkään aikaan.

Brittiläisen Clare Mackintoshin jännitysromaani Annoin sinun mennä (I Let You Go, Gummerus 2017, suomennos Päivi Pouttu-Deliére) lunastaa kaikellaan mitä sen upea kansi lupaa. Löysin kannen netistä jo aikaa sitten ja mikä onni, että sama kansi myös meillä! Kun on lukenut Annoin sinun mennä, tajuaa, mikä on kannen symboliikka. Minulle kävi nyt niin, että kirja vei ja mie vikisin eli unohdin muistiinpanot...Tarina on kyllä veressäni, joten otetaan pieni verinäyte, ei liikaa, sillä haluan ehdottomasti teidän kaikkien kokevan samat yllätykset mitä itse koin. Oli tosi vaikea ensin tajuta, että luen trilleriä, sillä Clarella on lumovoimaa sekä maagiseen että romanttiseen. No, nehän vasta oivia mausteita ovat jännitysromaanille.

Clare Mackintosh on työskennellyt poliisissa kaksitoista vuotta ja se tuntuu hyvällä tavalla: Hän ei päästä poliisitutkintaa tukahduttamaan piinavan psykologisen trillerinsä tunnelmaa. Poliisitutkinta tukee tarinaa, joka kaiken aikaa kulkee tutkinnan edellä, joten pelastus ei ole ihan iholla. Kaiken huipuksi tämä perustuu tositarinaan eli lapsen yliajoon ja liikennepakoon, jota Clare itse oli tutkimassa. Kirjan luettuani en yhtään ihmettele sen saamia palkintoja, joista mainittakoon nyt vaikka parhaalle ranskaksi käännetylle rikoskirjalle myönnettävä Prix Polar International. Lupaan muuttua tunturipöllöksi ellei tästä teoksesta tule tämän vuoden käännöskirjallisuuden myyntimenestystä Suomessa eli ennustan kympin kärkeen!

Annoin sinun mennä suurin taika on äärettömän syvä psykologinen jännite ja edoton ennalta-arvaamattomuus. Mikään ei ole siltä, miltä näyttää ja sitten kun alkaa näyttää, sekin on vain hiekkaan piirretty sana, jonka nousuvesi pyyhkii pois. Se, miksi minä, psykologisten dekkarien ystävä pidin juuri tästä Mackintoshin kirjasta niin paljon, liittyy kirjan taiten rakennettuun kerroksellisuuteen, jossa psykologian liima ei anna kerrosten erota, vaikka välillä käväisemme poliisitutkinnassa ja sitten taas olemme siellä, siellä...tummilla, jyrkkäreunaisilla Walesin rannoilla, jossain sielä missä tehtiin yksi suosikkisarjoistani eli Syrjäinen maa (Hinterland). Kirjassa on sellaista, joka vie jyrkänteelle ja jopa suututtaa. Kuitenkin kestän, että Jenna Gray kestää liian kauan mitä kestää, vaikka...Lopulta hän kuitenkin pakenee ja lähtee yksinäiseen mökkiin Walesin rannikon syrjäkylään. Hän ei kaipaa seuraa eikä halua tulla löydetyksi:

En salli itseni ajatella, mitä on tapahtunut tai minne olen menossa, kävelen vain eteenpäin. Otan kännykän taskustani ja katsomatta, kuinka monta puhelua minulle on tullut, tiputan sen tien vieressä olevaan ojaan, missä se loiskahtaa seisovaan veteen. Puhelin on viimeinen asia, joka yhdistää minut menneisyyteen, ja oloni alkaa miltei heti tuntua vapaammalta.

Jenna asettuu pieneen yhteisöön kaipaamatta ystäviä tai kontakteja. Hän vuokraa kylmän syrjäisen mökin, josta näkee meren. Hän alkaa kokea syrjäisen paikan tuomaa rauhaa sen kaikkina vuodenaikoina. Hän ottaa koiranpennun erään tapahtuman seurauksena. Väistämättä yhteisö lähestyy häntä ja hän saa jopa pari ystävä ja liikeidean, jolla voi kustantaa vaatimattoman elämisensä. Hän alkaa kirjoittaa koskemattomaan santaan ennen nousuvettä nimiä ja tervehdyksiä. Sitten hän valokuvaa tuloksen sen eri vaiheissaan, kun nousuvesi vasta tekee tuloaa ja sitten hetken juuri ennen merta. Kuvista hän tekee kortteja, joita toinen hänen ystävistään kylässä, myy leirintäalueen myymälässä. Merihetket ovat kirjan suklaata iholla, meren maku suussa. Ilman koiranpentu Beaun intoa haukkua jokaista aaltoa, jokaista lokkia, ilman niitä, Annoin sinun mennä ei olisi ollut yhtään sama. Ei se kirja, josta jaksan ihmetellä, että se on esikoisteos, ei se teos, josta on esimerkiksi monelle siitä, mitä tarkoittaa tarinan tempo!

Kustantaja on kiitettävän kohtuullinen takakansitekstissä eli koko tarinaa ei kerrota auki, kiitos! Voisin luetella kirjan teemat, mutta en tee sitä: On niin paljon tyydyttävämpää lukea tarina, josta tietää etukäteen vain vähän merenvaahtoa ja sitten lukeekin jotain, mitä ei pysty lopettamaan. Kirjailija esitellään, kirjan saamat meriitit samoin sekä mitä kirjasta on sanottu tyyliin Lee Child: ”Ällistyttävän hyvä.” Rikoskomisario Ray Stevens mainitaan ja tietenkin se fakta, että ’tämä vangitseva, nokkela ja piinaava psykologinen trilleri menee ihon alle.' Mitä muuta? Ehdottomasti traaginen onnettomuus ja menneisyys, jota päähenkilö ei pääse pakoon. Ja se että meillä kirja on kaupoissa viikolla viisi.

Nojaudun eteenpäin ja piirrän hiekkaan suurikokoisen j-kirjaimen ja kohottaudun sitten arvioimaan sen kokoa, ennen kuin kirjoitan lopun nimen. Olen tyytyväinen lopputulokseen, pudotan kepin maahan ja otan kameran käteeni. Aurinko on nyt jo nousemassa ja matalalla oleva valo saa hiekan hohtamaan vaaleanpunertavana. Otan kymmenisen kuvaa ja kummarrun katsomaan etsimen läpi, kunnes meren vaahto on kuorruttanut nimen.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin ElegiaSinisen linnan kirjastoAnnika/Rakkaudesta kirjoihin  Erja/Kirjamuistikirja  Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi  Tuijata

*****

lauantai 14. tammikuuta 2017

Katso, talvi pudottaa ikkunain eteen valkean...


Katso, talvi pudottaa ikkunain eteen
valkean, hilajavan verhon.
Tuhannet
pienet silkkikellot
koskevat ruutuun
hiljaisuutta hennommin.

Kuljit äsken kirvelevin hermoin.
Melu, kiire, ahdistus
vyöryi kirskuen ylitsesi.
Värisit kuin poljettu mato.

Katso, nyt on hyvä.
Olet huoneessasi hiljaa
kuin jalokivi lippaassaan
ympärillä valkea samettimaailma.
Olet tyyni, säihkyvä, murtumaton.

Lumi liehuu ruudun takana
kuin valkoinen sauhu.
Talven viileä haltiatar
astuu pehmeästi ohi.
Sen hämärät, hunnutetut silmät
vaikenevat auringosta.

- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
kuva Winter Window, Henry Alexander, 1870

perjantai 13. tammikuuta 2017

Nur für Frauen: Kurkistus kuvien taa, koska Tiia yllytti!


Niinpä niin. Sitä vain aina yrittää olla jos ei lady niin ainakin rokkilady. Korkeat korot, kajalit, mustaa pitsiä ja odottamassa illallinen ja yö 


ystäviemme seurassa Slovakian Nitrassa. Hääpäivälahja meille ja seuraavana päivänä lähtö Helmuthin ajaessa Wieniin...Tein teille perusteellisen matkapäiväkirjan, jossa halusin antaa teille monia hyviä osoitteita, kohtuullisia ja siistejä hotelleja ja elämyksiä Saksassa, Slovakiassa, Krakovassa ja Itävallassa, mutta kuka uskaltaa kurkistaa kuvien taa? Kuka edes haluaa, sillä mitä ne asiat nyt ovatkaan, jotka iskevät juuri matkalla ja joista yleensä tohditaan vaimeasti kuiskata vain turistiripuli ja/tai ummetus.


Minusta ei ole tähän eli tämä on alter egoni, joka nyt Tiian blogista Minäkö keski-ikäinen? luki tänään niin hyvän jutun, että alkaa paljastella, sillä joskus jotkut jutut alkavat naurattamaan JÄLKEENPÄIN ja NAURU ON LÄÄKETTÄ. On jo keskiyö ja huima illallinen on nautittu. Meikä ei enää voinut pitää korkkareitaan, sillä...Lukekaa ihmeessä Tiian juttu Miksi ulkomaailmassa sitä on pallerompi kuin kotioloissa? Se ohitti meillä tänään Hesarin ja luin Lumimiehellekin ääneen. Sitten oli ihan tavallinen marketpäivä ja huomasin hymyileväni koko ajan eli kyllä jutuissa voi olla poweria!


Voi Tiia! 2015 syksyllä koimme kolmessa viikossa tuon kaiken ja vähän enemmänkin: Turvotus, ummetus, sitten se toinen ääripää eli Durchfall, leukaan tuli myös outoja näppyjä, ja kaiken huipuksi, just kun oli se linnayö ja illallinen ystäviemme kanssa, mun heikko polvi ei kestänyt korkokenkiä kuin tunnin eli pakko olla vaaleanpunaisissa tennareissa! Eipä siinä mitä, seuraavana aamuna isäntämme asettui automme rattiin Nitran linnan pihalla ja mun oli pakko kertoa Helmuthille saksaksi, sillä enkuksi en pystynyt!, että olisi pakko ennen Wieniä ja taide-elämyksiä päästä apteekkiin saamaan apua vaivaan Hämorrhoiden. Sitä sen oli pakko olla kiitos niiden ummetuspäivien! Onneksi ihana Helmuth ei silmiään räpäyttänyt ja ajoi ensin apteekkiin ja sitten minä vessaan. Herrat seurustelivat kasvot peruslukemilla....Apteekin nainen kyllä sai minut kyyneliin, sillä hän halusi niin kovasti tietää hyvällä englannilla, että 'onko se p....nut vai ei? Oli muuten kyllä luxus koko apteekki ja muutenkin Slovakia oli paljon enemmän mitä odotimme. Sieltä kannattaa tuoda etenkin hinta-laatusuhteessa täydellistä punaviiniä ja montaa muuta. Pääsimme sitten Wieniin ja päivä vain parani, sillä Lumimies oli valinnut hotellin just mun makuun eli kuin jostain Christien dekkarista. Helmuth vei meidät sinne Klimt -taidemuseoon, kävimme välillä hotellissa tankkaamassa teetä ja Apfelstrudelia ja sitten Wienin öisille kaduille. Koska en ikinä aio hypätä benjihyppyä, vedin kymmenien vuosien jälkeen Helmuthin seuraksi sen hypyn sijasta savukkeen Wienin keskiyön kaduilla. Sitä en ainakaan ole tehnyt ikinä ennen. Fiilis oli mahtava ja tunsin itseni selviytyjäksi. Uskomattominta oli, että maailmalla überreissaamiseen tottunut R. umpeutui päiviksi..., mutta meille tapahtui jotain heti lähdössä eli tuttu tie, mutta joko navigaattori kummitteli tai sitten vain mieli, mutta löysimme itsemme Berliinistä, jonne emme halunneet enää ollenkaan. Oli ajettu jo monasti ohi pikkutietä, mutta siinä me olimme neljä tuntia Berliinin kovimmassa ruuhkassa ja kerjäläiset takoivat ikkunoita. Oli aika kiihkeä kokemus ja aloin aavistaa ongelmia, kun Lumimies alkoi punoittaa...Pelastus koitti pienellä huoltoasemalla, paikassa, jossa keisaritkin saavat olla yksin, mutta kun tajusin, että eräs ei kunnolla pystynyt kävelemään sinne repesin nauramaan eikä sille ollut tulla loppua...Toki autoin poloista, mutta sitä naurua en saanut loppumaan. Anteeksianteeksianteeksi! Sainhan sitten kuitenkin rangaistukseni Nitrassa:)

No eipä mitä. Elämässä pitää olla seikkailua ja otamme saman reitin OHNE BERLIN syksyllä. Nyt varaudun KAIKKEEN. Ja Allu tietää, mitä on kaikki, mutta hän ei paljasta sitä yhtä asiaa, jota edes teilipyörä ei saisi minusta irti. Ostan siis ulostuslääkkeet että Imodiumit, ostan näppylävoiteet ja ne tarvittavat, jos Hämorrhoiden ja ehkä jotain jos jemand übergebt, ja mistä sitä tietää, minne joutuu, mitä tapahtuu, joten ehkä viime kesän kauhusta jäänyttä Xanoriakin lähtee mukaan: Ei vara matkaa kaada!

Silti...se lähtemisen vietti, vaikka matkakuvissa pitkät säärenikin lyhenevät ainakin 20 cm!!!Minulla ei osuuutta asiaan vaan geeneillä: Äitini sääret ovat vieläkin jotain mitä ihailen! On se niin väärin, että vain reissussa eräät vaivat, mutta veri vetää ja ehtiihän sitä sitten taas täällä kotona olla oma itsensä ohne Hämorrhoiden, tiukkarit jalassa ja Nanson tunika yllä.


Oi Tiia, Tiia, ollaan me silti varmaan aika ladyja (ainakin tahto on kova!), mutta silleen, että meidän kanssa ei tule tylsää...Muistathan ne lehmät, joita lähdin reissussa kuvaamaan ja putosin sinne kakkaojaan eikä R. nähnyt minua enää, vaan luuli, että olin päässyt sinne lehmien luo ja mun kännykkä oli tietty autossa...

Viimeisessä kuvassa Lady Tiian sääret lepäilevät jossain reissussa kauniisti hoidettuina ja kynnetkin ovat niin somat että, eikä mitään vaivoja näkyvissä, sillä ollaanhan reissussa!

Kiitos päivän naurusta Tiia ja taidan nauraa tätä vielä kauan, sillä usutit minut paljastuksiin, joita voin katua. Ja se ei ollut Pirkka, se olit sinä Tiia♥

viikonlopputerveisin
Leena Lumi

Syysmatka Saksan, Tsekin, Puolan ja Slovakian kautta Itävaltaan

torstai 12. tammikuuta 2017

Marina Tsvetajeva: Ylistys, hiljaa!


Tämän vuoden suurin odotukseni, tiedossa oleva, oli saada lukea Marina Tsvetajevan runoja suomennettuna. Koska tiesin suomentajan jo monesta ja myös Anna Ahmatovasta, osasin odottaa vahvaa elämäkertaosuutta kirjan alkuun. Niistä oikein elvyn ja ne ovat usein tarpeeseen runoilijan tekstien taustoittamiseksi, jopa niiden ymmärtämiseksi. Kokenut suomentaja ja itsekin runoilija Marja-Leena Mikkola, tarjoilee slaavilaisen runsaasti ja erittäin osaavasti taustoitusta, kuin ymmärtäen, että Marinan runot eivät aukene kuin henkäys, kuin ylevä lausahdus tai dramaattinen juhlahansikas väärässä kädessä. Marinan runot ovat kuin hänen elämänsä: Ryöpsähdys! Eikä se tietenkään riitä, sillä kuka on lukenut Riikka Pelon fiktiivisen teoksen Marina Tsevetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin, äiti-tytär –suhteesta Jokapäiväinen elämämme teoksessa, tietää, että Marina Tsvetajevan kohdalla kaikki määreet menettävät tarkoituksensa, eikä häntä voi kuitata yhdellä sanalla, ei sadallakaan.

Marina Tsvetajevan Ylistys, hiljaa! Valitut runot 1912-1939 (Siltala 2017, suomennos ja esipuhe Marja-Leena Mikkola) avaa meille salaisuutta naiseen, joka jää helposti monien huomattavien venäläisten aikalaisrunoilijoidensa varjoon. Näin siitäkin huolimatta, että hänen elämänsä oli vähintäinkin yhtä dramaattinen kuin Anna Ahmatovan ja hänen läheisiään olivat niin Osip Mandelštam ja etenkin Boris Pasternak, joista viime mainittu ihan loppuun asti. Ja tietenkin myös Josif Brodsky, joka toteaa, että:

”Tsvetajeva oli mitä suurimmassa määrin tämän maailman runoilija, joka yksityiskohtien tarkkuudessa ylitti akmeistit ja aforistisuudessa ja sarkasmissa kaikki muut. Hänen äänensä, joka oli enemmän linnun kuin enkelin, tiesi minkä ylle se kohosi, mitä siellä alapuolella oli, tai tarkemmin sanottuna mitä siellä ei ollut.”

Marina oli ennustaja joka osui oikeaan. Sitä tuhon ennustusta kaikki eivät halunneet kuulla. Eivätkä huomata kaiken käyvän toteen, mutta lopulta hänkään ei kestänyt enää, mitä on tulemassa, mutta sitä ennen koko erikoinen, erityinen runoilijaelämä, asuminen eri maissa, avioliitto, lapset, naisia, miehiä, vainoa, köyhyyttä, mutta sitä ennen Marina syntyi 26.9.1892 Moskovassa olosuhteisiin, joissa opiskeltiin parhaissa yksityiskouluissa, opittiin saksa ja ranska täydellisesti ja varallisuus varmistui sekä isän että ennen kaikkea äiti Marian (os. Meyn) rikkaasta venäläistyneestä saksalais-puolalaisesta suvusta. Äiti oli lahjakas pianisti ja yritti tarjota tätä lahjaa tyttärelleenkin, mutta Marinan kirjallinen lahjakkuus voitti kaiken.

Marja-Leena Mikkolan loistavat alkusanat Marina Tsvetajevan elämä ja runous tuo esiin Marinan elämän loistokkaan alun sen katkeraan loppuun asti. Kaikki siinä välillä on vahvaa elettyä elämää. Kuin söisi hieman ylikypsiä arbuuseja ja mehua valuisi rinnuksille houkuttaen jatkamaan viis siitä, mitä kokeman pitää. Luen Mikkolaa rivien välitkin ja etsin Marinan luonnetta. Löydän hänen mutkikkaan suhteensa tyttäreensä Aljaan, mutta myös avioliiton, joka on joutsensuhde, ikuiseksi tarkoitettu, vaikka Marinalla oli häntä paljon inspiroinut rakastajakin ja myös lesborakkauksia. Marina oli levoton lintu, monisieluinen, mutta hän tiesi tärkeimmäksi germaanisuutensa. Hänelle tyypillinen ylenpalttisuus oli ”Übermass” ja haaveilu oli ”Schwärmerei.” Marina rakasti Schwarzwaldia! Mikkola kertoo keitä olivat Marinan palvotut nuoruuden sankarit, keitä hän ihaili. Hän kertoo miten ilmestyi Marinan ensimmäinen kokoelma perheeltä salaa 1910: Runoteos Vetšrnyj albom (Illan albumi). Venäläisestä runoudesta kiinnostuneille tiedoksi, että akmeistien johtohahmo, Anna Ahmatovan ensimmäinen puoliso ja hänen poikansa Levin isä, Nikolai Gumiljov kirjoitti silloin nuoren Tsvetajevan ’sisäisestä lahjakkuudesta’, ’sisäisestä omaperäisyydestä’ ja totesi, että ’runoilija, joka ei muistuta ketään muuta eikä jäljittele ketään’ oli ilmestynyt venäläiseen lyriikkaan. Gumiljovin mukaan tekijällä oli synnynnäistä rytmitajua ja runomuodon syvää oivaltamista.

Rytmi! Suomentaja ja kirjailija Marja-Leena Mikkola on rytmin mestari. Hän on sitä sekä omissa runoissaan että ehdottomasti vaikeasti suomennettavissa Tsvetajevassa ja Ahmatovassa. Rakkaudesta maailmankirjallisuuteen, kunnioitan suomentajiamme ja vuodet tuovat laadun tajun.  Siksikin oli kiinnostavaa lukea kokeneen suomentajan loppusanat, joissa hän paljastaa, että kaikki venäjän kielen sanoja ei ole mahdollista kääntää suomeksi. Melkein samoin sanoi aikanaan myös edesmennyt ystäväni Rilken suomentaja Eve Kuismin saksasta. Opin häneltä paljon runojen kääntämisen ’hengestä’.

Marja-Leena Mikkola on tiivistänyt Marina Tsevatajevan runsailla sivuilla niin upeasti, että onnellinen hän, ken saa tätä lukea ääneen mehiläisvahakynttilöiden tuoksussa..., kun istumme siellä jossain ja Marina löytää aatelisen venäläis-juutalaisen perheen pojan Sergei Efronin, josta tulee hänen aviomiehensä ikiajoiksi. Kuka tietää montako lasta heillä oli? Mitkä olivat heidän nimensä ja mitä heille tapahtui? Ja miksi? Kaikki löytyy tästä kirjasta! Marinan uskollisuus oli uskollisuutta, mutta hänen luonteensa saattoi olla joskus vaativa. Kun Mikkola vertaa Ahmatovaa ja Tsvetajevaa:

”Ahmatovan runoja leimaa hienostunut, pidättyvä, klassinen yksinkertaisuus, joten hänellä ja Tsvetajevalla ei runoilijoina ole mitään yhteistä. Jos Ahmatova on veistoksellinen, ankara, monoliittinen, eheä, niin Tsvetajeva on purkaus, pyörre, hehku, katastrofi."

Ahmatova pysyi Venäjällä ja Neuvostoliitossa ’todistajana’. Hän halveksi maansa jättäneitä. Marina taas jo ihan kansainvälisyytensä vuoksi että myös mieheensä kohdistuneen uhan takia matkusti muihin maihin ja sai niissä perheensä kanssa hetken rauhan, kuten Tšekinmaassa ja Prahaa hän rakasti ikuisesti. Laaja kokoelma Posle Rossii (Venäjän jälkeen) ilmestyi 1928 Pariisissa ja sisältää 1922-1925 kirjoitetut runot. Se jäi Marinan viimeiseksi julkaistuksi runoteokseksi ja kaikki muut kokoelmat on mainittu Mikkolan alkusanoissa. Marina omisti runojaan monille vainotuille runoilijoille, kun taas harvat hänelle. Kaksi kuitenkin oli loppuun asti häneen inspiroivassa kirjeenvaihdossa ja he olivat Boris Pasternak ja Rainer Maria Rilke! Ja näin Marja-Leena Mikkola:

”Jälkimaailmalle on säilynyt Ahmatovan, Majakovskin, Pasternakin, Jeseninin, Vološonin ääni – Tsvetajevan äänestä ei hiiskahdustakaan. Runoilija, joka auliisti omisti runojaan muille, ei itse elämänsä aikana saanut kuin yhden omistuksen, tosin suurenmoisen: Rilken elegian.”

Tieto Rilken kuolemasta sveitsiläisessä parantolassa joulukuun lopussa 1926 tavoitti Tsvetajevan Pariisin esikaupungissa. Hän alkoi heti kirjoittaa runoelmaansa Uuden vuoden tervehdys, joka tulkitsee Rilken poismenon henkilökohtaisena kutsuna liittyä seuraan matkalle tuonpuoleiseen. Marja-Leena Mikkola toteaa, että Uuden vuoden tervehdys –runoelmassa Tsvetajeva ei ainoastaan astu ulos elämän rajoista, vaan häivyttää ne täydellisesti.” Ei ole viittauksia elävien maailmaan, elämä ei enää ole hänen runoutensa polttoainetta.”

Uuden vuoden tervehdys

Hyvää uutta vuotta – uutta maata –rajaa – majaa!
.....

Ensimmäisen kirjeeni saat maasta, joka kerran
oli synnyinmaasi – nyt vain tähti muiden joukossa –
jossa suru minut syövyttää ilman sinua...

....

                 Eksyinkö asiasta? Mahdotonta:
en koskaan eksyisi sinun luotasi.
Jokainen ajatus, Du Lieber, rakkaani,
jokainen tavu johtaa sinun luoksesi –
oli puhe mistä tahansa (olkoon saksa
minulle venäjääkin kotoisempi, silti
kaikkein kotoisin on enkelien kieli!)
....

Millainen ympäristö Rainer? Mikä vointi?
....

Mitä teen Uuden vuoden hälinässä
tuolla säkeellä, joka soi sisimmässä:
Rainer – kuoli.
                         Kun sinun silmäsi
on sammunut, elämä ei ole elämä,
kuolema ei kuolema. Siis – on pimeää?
Loppuun asti sen voin ymmärtää
vasta kun tapaamme: Ei elämä,
ei kuolema – vaan jokin kolmas, uusi.
Sillekö kilistän nyt kanssasi
yli pöydän, jota ei silmä näe? ääneti –
toisin kuin kapakassa – helähtävät
minä ja sinä yhteen: kolmanneksi.
....

Kaikesta siitä vain se maailma
oli meidän, niin kuin olemme
vain heijastusta itsestämme,
- meillä oli sen kaiken sijasta
kokonaan se toinen maailma!
.....

Ettemme merellä ohittaisi toisiamme,
Rainer, raapusta lappunen. Toivotan
uusien äänteiden hahmotusta, Rainer!

Ettei tervehdys kostu – suojelen
sitä kämmenelläni – lähetän sen
ylitse Rhônen, yli Rerognen,
yli eron, päättymättömän ja selvän –
käteen – Rainer – Maria – Rilkelle.

Toinen maailmansota teki tuloaan ja takaisin Neuvostoliittoon palannut Marina ajelehti kyöhyydessä poikansa Georgi Efronin kanssa paikasta toiseen. Yksi auttajista oli Anna Ahmatovan ystävä Lidia Tšukovskaja. Hän on myös muistelmissaan kuvannut Tsvetajevan viimeiset päivät. Elokuun viimeisenä päivänä Marina palasi Jelabugaan ja teki siellä itsemurhan. Näin kuoli nainen, joka oli saanut yhden loistavan omistuksen: Rilken elegian sekä ainutlaatuisuuden, jota ei voi jäljitellä. Tsvetajeva ja hänen äänensä elävät sanassa. Siinä on kyllin.

Kiitän Marja-Leena Mikkolaa tästä suomennoksesta, joka upeasti lunasti pitkän, hiljaisen odotukseni. Marja-Leena tavoittaa kirjoittajan sielun vaikka se olisi yhtä levoton kuin Marinan! Näin Mikkola mm. Runoelma lopusta:

...kuinka palauttaa ja suojata rakkaus, kokea rakkaudentunteen huippu hetkellä jolloin repäisee itsensä irti.

Runoista mieleeni jäi monikin, mutta haluan lopettaa Marinan varhaisrunoon, jonka päivämäärä on 13.5.1913. Ehkä hän siinä parhaiten ennustaa jo oman runoilijatiensä:

Runot, jotka kirjoitin niin varhain,
etten tiennyt
vielä olevani runoilija,
ryöpsähtivät kuin raketista kipinät,
kuin vedenpärskeet suihkulähteestä,

syöksyivät kuin pienet paholaiset
keskelle pyhäinkuvain unta, suitsutusta,
runoni – tyystin vailla lukijoita! –
runoni nuoruudesta, kuolemasta.

Ne runot siroteltiin kirjakauppoihin,
ne jäivät pölyisille hyllyille.
Mutta vielä koittaa niiden aika

kuin kallisarvoisille viineille.


*****

Tästä teoksesta on lisäkseni kirjoittanut Ullan luetut kirjat

*****

Runokirjat Leena Lumissa