maanantai 29. tammikuuta 2018

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia


Tein konemaisesti töitä tiskin takana, vastailin puhelimeen, tilailin lisähappea, soittelin labraan – ja ajelehdin ajatuksissani pajunkissojen ja hajuherneiden ja lohilammikoiden lämpöisille laineille. Muistin kaivoksen väkipyörät ja telineet iltahämyssä, kun ensilumi oli satanut. Koiranputken kukinnot tähtitaivasta vasten.

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (A Manual for Cleaning Women, Aula&Co 2017, suomennos Kristiina Drews) kertoo kirjailijasta, joka eli elämän kuin parhaat tarinat. Lucia Berlin ehti elämässään olla monta, kokea paljon, juhlia kaikkien aistien juhlat niiden auringonnoususta laskuun. Hän jaksoi silti, vaikka nousut ja suhdanteet olivat rajuja, hän oli lopulta sekä alkoholisti, neljän pojan yksinhuoltaja että myös muuten sairas. Hän oli yläluokkaa, hän oli alaluokkaa. Hän oli opettaja, hän oli siivooja. Hän oli nainen, jolla oli kyky sanoittaa kokemansa uniikilla tavalla, rytmillä, joka jää lukijaan, saa aistimaan kaikilla aisteilla, saa haluamaan sitä jotain...
Berlinin novellit säkenöivät karheaa kauneutta, iloa ja suruakin. Niissä voi olla äkkijyrkkää suoruuttakin, joka hyppää päälle:

Jokainen joka väittää tietävänsä miltä toisesta tuntuu, on ääliö.

Lucia, jos kuka tiesi, miten totta tuo oli, sillä Chilen yläluokasta asuntovaunuelämään on pimeä hyppy, jonka aikana ehtii tajuta elämän olevan syvänmerensukellus papukaijakalojen hiljaisuuteen, äidin känni ja oma kauhein krapula ikinä. Berlinin maailma on tuoksua, se on historian opettajan homeelta tuoksahtava takki, keitettyä kanaa, kerosiinia, sitruunasavikkaa, maatuvaa viidakkoa, chiliä, savua, merta, neilikoita, virtsaa, savukkeita...

Vaikka Berlinin teos on novelleja, koin sen kuin olisin lukenut Lucian päiväkirjaa. Omat pojatkin ovat myöntäneet äidin ammentaneen heidän elämästään, mutta vähän kaunistelleen ja varmaan tehostaen, onhan kyseessä kunnianhimoinen tarinankertoja. Kertomuksista ehkä rankin oli Hyvät ja pahat, joka liittyyy Chilen diktatuurin aikaan. Kaikki karkaa käsistä oli varsin kaurismäkeläistä, mutta kiehtovin oli luonnollisesti Toda luna, todo ãno, sillä kukapa voisi vastustaa merta ja sukeltamista, sitä hetkeä, jolloin muistelee ’milloin oli viimeksi tuntenut itsensä yhtä onnelliseksi.’ Hyvät ystävät luin ääneen ja jotenkin painotin tätä kohtaa:

Kaksikko oli ollut huomattavan itseriittoinen ja kylliksi toinen toisilleen koko elämänsä ajan, mutta nyt...

Lopulta Anna, Sam ja Loretta saivat meidät nauramaan. Berlin omaa jännittävän huumorin, jossa on ripaus mustaa ja sitten jotain ihan uniikkia.

Kirjassa on huomattavan laadukkaat Alkusanat Lydia Davisilta sekä Johdanto Berlinin hyvältä ystävältä Stephen Emersonilta. Kannattaa lukea tarkkaan, sillä tällaiset tekstit paljastavat usein mittaansa enemmän. Kuten, että Luciassa oli paljon iloa, vaikka elämä ei ollut helppoa. Jutuissa on ’säpinää’. Niin minäkin koen Berlinin kaikkineen. Lopussa on vielä lyhyt yhteenveto Berlinin elämästä, joka paljastaa Lucian elämän valoa ja varjoa.

Lucia Berlin on häikäisevä, elämänjanoinen kirjoittaja skolioosikorsetissaankin ja happipullo mukanaan. Hänen tekstinsä on runoproosaa vailla sortumista ylimaalailuun. Berlin ei halunnut helpoimman kautta, eikä valitellut vaivojaan:

Kuka kaipaa lempeää kevättä? Mieluummin minä otan milloin tahansa Idahon loskakelin, jossa minä ja Kentshereve laskemme liejussa mäkiä litistetyn pahvilaatikon päällä. Tai syreenipensaiden hillittömän hekuman, talven yli selvinneet hyasintit. Polttelin siinä terassilla, ja metallinen tuoli painoi reisiini kylmät viirut. Kaipasin rakkautta, kuiskuttelua kirkkaana talvi-iltana.

*****



Maailma pyörii radallaan. Millään ei ole niin kamalasti väliä. Siis oikeasti väliä. Mutta joskus, ihan lyhyen hetken, saa kokea armon, saa uskoa että elämällä sittenkin on väliä, ja tosi paljon.

kuva Buddy Berlin

lauantai 27. tammikuuta 2018

Lumipisara


Kaikkien rajujen hyväilyjen muistot
ovat pudonneet päivien taa.

Mutta kerran 
suutelit hiljaa otsaani
lähtiessäsi luotani
lempeässä lumisateessa.
Ja ympärillämme oli valkoinen hellyys
niin ihana, niin itkettävä.

Sen hetken muisto
puhkeaa sinisinä iltoina
kuin hiljainen kukka
täynnä särkyvää tuoksua,
ja sydämeni täyttää
vain värisevä hyvyys.

- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)

perjantai 26. tammikuuta 2018

Lina Bengtsdotter: Annabelle


Suihkussa hän kohotti kasvonsa kohti ryöppyävää vettä ja päätti, että toimisi ammattimaisesti. Jos hän vain toimisi ammattimaisesti, kaikki sujuisi hyvin. Eikö niin? Hän oli parhaansa mukaan yrittänyt unohtaa ja jatkaa elämää. Unohtaa kylän, talon, juhlat, Bettyn valon ja pimeän. Joskus hän melkein tunsi onnistuneensa, mutta ajan mittaan hän oli oppinut, että tunne oli väliaikainen, että helpompaa jaksoa seurasi aina vaikeampi, että milloin tahansa muistot saattoivat yllättää ja heittää hänet takaisin siihen paikkaan, siihen yöhön.

Lina Bengtsdotterin esikoisdekkari Annabelle (Annabelle, Otava 2018, suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom) kantaa kaikkia skanditrillerin perinteitä sanan parhaassa merkityksessä. On pieni taajama, josta jokainen nuori haaveilee pääsevänsä pois, sillä kuka haluaa jäädä Gullspångin Jantelaan. Sinne missä on huonoimmin hoidetut hampaat, nuorimmat äidit ja alhaisin koulutus. Kuka haluaa jäädä sinne, missä sinut leimataan jo sukusi ulkonäöstä, sillä jokainen tuntee jokaisen taustoineen päivineen. Harvan juna vain kulkee Gullspångista pois, mutta joskus tapahtuu jotain sellaistakin, mikä pakottaa paossaan onnistuneen alkuasukkaan takaisin. Rikostutkija Charlie (Charline) Lager joutuu helteisenä kesänä palaamaan juurilleen yhdessä työparinsa Anders Bartin kanssa, sillä seitsemäntoistavuotias Annabelle on kadonnut ja Tukholmasta tarvitaan apua. Charlie on varma, että hänen tukholmalaisaksenttinsa sekä menneet vuodet ovat hänen naamionsa ja henkisesti hän on päättänyt kestää vaikka juuri hänen mielensä tasapainottomuus on hänen heikoin kohtansa. Charlie turvautuu itselääkintään, kuten hänen terapeuttinsa hänelle turhaan toistaa, liiankin usein. Menee alkoholia, mielialalääkkeitä, unilääkkeitä ja rauhoittavia, joiden seurauksena muuten erittäin pätevä tutkija sekoilee miesten kanssa vaarallisesti.

Aivan eri maata on Charlien etsiväpari Anders Bart, joka on yläluokkainen, avioliitossa, turhia riskejä kaihtamaton, mutta lopulta kiitettävästi tarinan myötä Charlieta tukeva. Aina hänkään ei pysty pariaan miellyttämään, sillä jo matka Gullspångeniin on yhtä tuskaa:

”Voitko yrittää olla ajamatta niin saakelin nykivästi?” Charlie sanoi.

”Mitä tarkoitat?” Anders katsoi häntä ihmeissään.

”Tarkoitan, että sinä kaasuttelet ja jarruttelet sen sijaan että ajaisit tasaisesti.”

”Minähän vain mukaudun liikenteen rytmiin.”

”Paskat mukaudut. Ajat yhtä nykivästi silloinkin kun ei ole liikennettä. Sen takia ajan mieluiten itse.”

”Siinä tapauksessa”. Anders sanoin, ”kannattaisi pysytellä öisin selvin päin.”

Niinpä...Charlie on niin jumalattomassa krapulassa joutuessaan palaamaan kotikaupunkiinsa, että pakolliset vatsantyhjenyspysähdyksetkin ovat tarpeen. Eikä meno mitenkään parane kotipitäjässä, jonka hotellin baarissa voi jatkaa pikkutunneille. Nyt vain juomiin sekoittuvat muistot, ne käsittämättömät... ja avaimet niihin, sillä samaa vauhtia rikoksen ratkaisun kanssa alkaa aueta Charlien rankka lapsuus ja nuoruus. Paljon sellaista tulee esiin, mistä hän ei ollut tiennyt mitään, mutta nyt kollataan ylimmätkin vintit piiloarkkuineen ja mitä kaikkea sieltä löytyykään...

Miksi tulet nyt, Charline? Miksi tulet nyt, kun kaikki on jo liian myöhäistä?

Kauniin Annabellen katoaminen nuorisobileistä kesäyöhön avautuu hyvin mystisesti. Mukaan mahtuu eriäviä mielipiteitä Annabellestä, hänen äitinsä Noran pakkomielteisyyttä, kirjallisia viitteitä ja myös kaikkea sellaista, jota ulkopuolisen, mutta ei Charlien, on vaikea nähdä kaupungissa olevan ihan pinnan alla, kun sitä vain vähän jaksaa raaputtaa. Kaikki ovat epäiltyjä, mutta vain yksi oli Annabellelle Kotiopettajattaren romaanin Rochester ja sitä henkilöä hän ei ollut paljastanut edes parhaalle ystävälleen. Hyvin Twin Peaks –tyylisissä tunnelmissa mennään, vaikka Wallanderkin mielessä käväisee. Pikkukaupungitko muka tylsiä? Eivät ikinä. Vesi virtaa kaupungin läpi, pato avautuu ja sulkeutuu, nuoret leikkivät kiellettyjä leikkejään ja aikuiset ovat muuten vain hulluja. Tervetuloa Janteen!


Minä lapsi olin ja laps oli hän/ - meren äärellä, maassa kuninkaan! -/ mut rakkauttakin enemmän/ oli rakkaus minun ja Annabel Leen./ Ja joukossa taivaan enkelien/ sitä meiltä himoittiin.  (Edgar Allan Poe, suom. Yrjö Jylhä)

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Kirja vieköön!  ja Oksan hyllyltä

*****

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Vatsavaivat suomalaisten riesana ainakin, mitä voi päätellä...


Vatsavaivat tuntuvat olevan suomalaisten riesana minkä tahansa lehden aukaiseekaan. Monella on diagnosoitu keliakia, vilja-allergia tms., mutta suurimmalla osalla vaivat ovat toiminallisia häiriöitä, joita ei suinkaan voida väheksyä. Yksi viime mainituista on IBS eli ärtynyt paksusuoli, joka tuntuu hermostuvan ihan mistä vain ja stressi on tietysti pahin vaivaa lisäävä tekijä, mutta välillä on kuin vain lehden putoaminen maahan saisi sen ärtymään. Ja ainakaan sitä eivät auta keinotekoiset makeutusaineet, joille olen itse suorastaan allerginen. Niistä kirjoitin jutussa Valitusta Valiosta.

Nyt olen pari kuukautta käyttänyt Silicolgeliä ja olen hämmästynyt, sillä tämä toimii! Ja minulla on ihan sisätautilääkärin toimesta todettu IBS jo lukioaikoina. Nimet vain ovat vaivalle vaihtuneet, mutta nyt se on IBS (Irritable Bowel Syndrome). Vaivaa esiintyy yhdellä kymmenestä suomalaisesta, enemmän naisilla kuin miehillä. Toisilla voi auttaa FODMAP -ruokavalio, mutta sekin on yksilöllistä.

Silicolgel on kuin tapettiliisteriä, mutta laitan sitä ohjeen mukaisesti kolmesti päivässä tai kahdesti päivässä ohjeen vastaisesti muutaman mustikan ja vadelman päälle, ja näin se menee hyvin alas. Sitä voi sekoittaa myös pieneen määrään mehua.

Pakkauksesta löytyvät tarkat tiedot. Tuotetta saa apteekeista ja se on saksalainen valmiste, jonka hintakin Saksassa, varmaan myös Itävallassa, on puolet Suomessa myytävästä, vaikka pullon koko on sama 500 ml. Näin on monen muunkin tuotteen kohdalla, joten en  jaksa ihmetellä tätä noin 22 euron hintaa. Tsekattu, että Saksassa noin 10 euroa.

Silicolgel on piihappogeeli, joka on tarkoitettu vatsa- ja suolisto-ongelmien hoitoon. Erityisen hyvä reissussa, jossa monella tulee täysstoppi ruoansulatukseen - tai toisinpäin.

Silicolgeliä käytetään hoitamaan vatsaoireita, kuten närästys, happamat röyhtäisyt ja oksentelu.

Sekä ärtyvän suolen oireyhtymän (IBS) oireita: pahoinvointi, ilmavaivat, vatsakivut, epämukavuuden tunne, ripuli. Siis nyt just tässä kohtaa tuli mieleen moni ystäväni, joka valittaa syömisen jälkeistä turvotusta etc. Geeli tekee suojaavan kalvon vatsan ja suoliston pintaan kaikin tavoin normalisoiden suoliston toimintaa.

Halusin nyt kertoa tästä, kun niin monet, niin monet, valittavat vatsansa oireista. Kiitos Silicolgelin vatsani kesti ärtymättä jopa joulun ajan laatikot!


Tässä taas tuote, jota suosittelen käyttämään jos polvi tai niska jumittaa eli Jumittaako polvi, särkeekö niska tai kyynärpäät? Ehkä voin auttaa...

terveisin satumaisen lumisateen keskeltä
Leena Lumi

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

maanantai 22. tammikuuta 2018

Raili Mikkanen&Sirkku Linnea: Suomen lasten majakkakirja


Majakoissa on taikaa. Niihin liittyy paljon merellistä historiaa, joista osa on meille täysin tuntematonta, osa tiedossa olevaa. Helposti romantisoimme majakkaelämää ja monet haluavatkin nyt lomailla tai viettää edes yön tai kaksi majakassa. Todellinen syy majakkojen rakentamiseesn ovat tietenkin olleet haverit, joissa ihmisiä kuoli, laivoja upposi ja huomattiin, että pelkät nuotiotulet rannoilla eivät voi johdattaa laivoja oikeaa reittiä turvallisesti kotisatamaan. Niinpä keksittiin alkaa rakentaa majakoita, joilla kaikilla on omanlaisensa historia. Täysin vailla merimyrskyjen ihannointia emme majakoista kuitenkaan selviä.

Raili Mikkasen tekstittämä ja Sirkku Linnean kuvittama Suomen lasten majakkakirja (Minerva 2018) vie meidät Moona-lokin ja Ville-hylkeen avulla tutustumaan Suomen majakoihin. Raili Mikkanen on tuottelias kirjailija, jonka Suomen lasten linnakirja on yksi suosikeistani. Sirkku Linnean kuvitukseen olen tutustunut kirjassa Suomalaiset taruolennot, jota voi yhtä hyvin kuin tätä majakkakirjaa suositella kaikenikäisille Railin linnakirjaa unohtamatta.


Halusin aloittaa Bengtskäristä, vaikka talvivalokuvaus teki sivusta tummemman kuin se onkaan. Ehkä majakan traaginen historia vaikutti asiaan...

Aikoinaan muuan kapteeni Bengt oli haaksikkoutunut näillä vesillä. Hän pelastui kulta-arkkunsa kanssa juuri tälle luodolle. Saaristolaisryövärit kuitenkin löysivät hänet ja varastivat hänen arkkunsa. Eikä se suinkaan riittänyt: he myös surmasivat huono-onnnisen Bengt-kapteenin. Luoto sai nimensä tämän Bengtin mukaan. Synkkinä myrskyöinä kapteenin raskaat huokaukset saattavat vieläkin kuulua raunioiden lomasta...

Majakkaa oli tänne vaadittu jo kauan ja lopulta 120 henkeä aloitti rakentamsien. Kivi louhittiin omalta luodolta, ja Hangosta tuotiin kaikkiaan 448 000 tiiltä. Tietoiskusta saamme lukea majakan tiedot:


Alkuun luodolla asui viisitoista ihmistä: majakkamestari, kolme majakanvartijaa ja sumusireenin hoitaja sekä heidän perheensä. Lopulta asukkaita oli peräti 32. Majakan tornissa päivysti yksi mies kaiken aikaa.


Kun Moona kurkkasi tornin ylimmästä kerroksesta sitä alkoi huimata, sillä porraskuilu näytti hurjalta: Pyöreässä tornissa oli spiraalina nousevia portaita 252. Luodolla uivat silakkaparvet veivät sen ajatuksen ruokaan, joka kyllä nyt maistuikin!


Linnamainen Porkkala valmistui 1920, josta asti luodolla on asunut yli kaksikymmentä vuotta majakkamestari sekä kaksi majakanvartijaa perheineen. Majakkamestari oli tärkeä henkilö ja hänen perheensä asunto sijaitsi ylinnä ja huoneita oli peräti kaksi ja keittiö. Alimmassa kerroksessa oli kaikille yhteinen sauna. Majakassa asui myös lapsia, joka vie ajatukset siihen, miten tuo karu ympäristö vain houkuttaa. Vai olisiko sitä alkanut kaivata puita? Tai olisiko kirjoja tullut luettua vieläkin enemmän, ja miten likellä olisi aina ollut meri sen kaikkineen. Talvisin olisi sitten pitänyt asua maissa koulukortteerissa, mutta kevättuulten myötäisessä takaisin majakkakotiin!


Porkkalan alue on hylkeiden suojelualuetta, joten Ville-hylje löysi monia uusia kavereita. Alueelle saa tulla vain luvalla ja hylkeiden rauha on tarkan vaalinnan alla.


Isokari on Suomen kolmanneksi korkein majakka. Korkein on Suomenlinna ja toiseksi korkein Bengtskär. Valkopunaisessa majakassa toimi aikanaan saman suvun miehiä majakanvartijoina viisi polvea. Viimeinen oli ensimmäisen majakanvartija Timénin pojanpojanpojanpoika. Viimeisen isä oli töissä majakassa 50 vuotta ja isoisä 48 vuotta.


Suomen ensimmäinen majakka oli Utö, jossa asuu paljon ihmisiä ja väki vain moninkertaistuu kesäaikaan. Ville tapaa paljon hylkeitä, mutta myös norppia.

Majakka valmistui 1753 ja sen erikoisuus on kolmanteen kerrokseen rakennettu kirkko.

Uton karikkoiset vedet olivat todellinen haaste, sillä vaikka kuulostaa upealta, että valojärjestelmä on valmistettu Pariisissa mikään ei tuntunut riittävän näille vesille. Aikanaan rakennettu uusikaan majakka ei antanut riittävästi valoa, joten poltettiin kynttilöitä, joiden oli tarkoitus heijastaa valoa peilien kautta...Todellista majakkapeilien kuisketta!

Suomen lasten majakkakirja on kiinnostava teos, joka kertoo yhdeksän majakkamme tarinat, sekä tarinan hylystä Balder. Saamme myös paljon muuta meritietoutta linnuista, hylkeistä, merikihuista...Kovasti kiinnostavaa on ollut myös majakkaperheiden elämät, joista maakravuilla ei liene paljoakaan käsitystä. Haverit on tuotu esiin, kuten kuuluukin. Myötäeläminen toisten menetyksiin kasvattaa lapsissa empatiaa. Railin leikkisyys ohittaa kuitenkin lastenkirjoissa synkkyyden faktoja kieltämättä ja Sirkun kuvat tuovat iloa ja valoa kera suolaisten pärskeiden!

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

perjantai 19. tammikuuta 2018

Elly Griffiths: Januksen kivi


Roomalaiset jumalat ovat loogisia. Pidän heistä juuri siksi. Jos tappaa, on annettava veriuhri, henki hengestä. Verenvuodatus voidaan peruutta vain verellä. Jumalat vaativat uhrinsa, mutta toisin kuin nykyajan jumalat, he eivät vaadi enempää kuin mitä heille kuuluu. Jos toimittaa uhrin oikein, menneisyys pyyhkiytyy puhtaaksi.

Pian olen talossa yksin (no, lukuunottamatta naisia ja lapsia, joita ei lasketa), ja sitten saan ehkä tilaisuuden tehdä sen mitä pitää. Sitä odotellessa...

Elly Griffithsin arkeologi Ruth Gallowaysta kertova Januksen kivi (The Janus Stone, Tammi 2017, suomennos Anna Lönnroth) vie meidät takaisin suolamarskin ja kelttiläisen mytologian taikaan. Luin Risteyskohdat niin intona kuin olisin itse ollut mukana kaivauksilla ja nyt palasin kiihkeänä takaisin. Kuka voi vastustaa marskimaalla asuvaa Ruth Gallowayta, joka ymmärtää pelätä kun on pelon aika, mutta huh, huh, liian usein hippusen reunalla? Kuka voi vastustaa komisario Harry Nelsonia, joka on kaikkea muuta kuin valkealla ratsullaan auttamaan saapuva prinssi, mutta sydän kultaa ja ajatus aina muiden pelastamisessa tai – ruoassa? Kuka voi vastustaa marskimaan suolaista kutsua ja kahlaajien iltahuutoja? Vuoksi ja luode, kuolema ja elämä, kohtaavat jälleen lukijansa, mutta nyt vähän kuivemmalla, sillä menossa on rakennustyömaa, jossa vanhan lastenkodin paikalle rakennetaan luksuskoteja. Kaivauksissa löytyy kuitenkin kynnyksen alle haudattu lapsen luuranko ja jälleen Ruth astuu mukaan tutkimuksiin. Pyhän sydämen lastenkodin henkilökunnasta ei ole enää montaakaan jäljellä ja asukkaitakin on vaikea tavoittaa. Isä Patrick Hennesy on kuitenkin työskennellyt myös katolisen lastenkodin parissa ja hoitokodissa elää vielä syöpäkuolemaa tekevä sisar Immaculata. Koska katolisten lastenkotien historia ei ole useinkaan synneistä kirkas, Nelson on välittömästi Hennesyä kuulustelemassa ja saakin tietää, että isä Patricikin aikana lastenkodista katosivat sisarukset Martin ja Elizabeth Blake.

Kyse hautapaikasta kynnyksen alla ei ole yhdentekevä, vaan osa vanhaa jumaltarustoa, jossa kaksikasvoinen Janus, ovien ja kulkuväylien jumala, vaati uhrinsa, jotta rakennus saisi suojeluksen. Yllättäen jumalista nouseekin esiin Hekate, jota kreikkalaiset kutsuivat ’yön valtiattareksi’, koska hän näki manalaan. Hän oli lapsia suojeleva ja etenkin synnyttävät naiset rukoilivat Hekatea. Hän oli myös risteysten  ja ylityspaikkojen jumalatar, joka vaelsi marskimailla valaisten yönkulkijoiden tietä virvatulilla...

Kun Ruth tekee luututkimuksiaan määrittääkseen kynnyksen alle haudatun lapsen iän, aletaan tutkia muita rakennuksen entisiä asukkaita ja törmätään Spensin sukuun, mutta vaikka kuinka lukija katsoo lyhyttä sukutaulua, ei tapahdu mitään ennalta-arvaamista: On kuin sukutaulussa olisi virhe, vaikka se aivan huutaa katsomaan itseään! Pahakin katsoo sivusta samalla kun kirjoittaa päiväkirjaansa Fortuna Virgolle pyhitettynä päivänä kesäkuussa:

Olen tainnut aina tietää olevani erityinen. Jo ennen kuin kaikki tämä tapahtui ja kirous lankesi päällemme, tiesin, että jumalilla on minun varalleni erityisiä suunnitelmia. Kyse ei ole pelkästään siitä, että olen älykäs (vaikka älykkyysosamääräni onkin yli 140), vaan siitä, että minulla on kyky ymmärtää. Kun luen Pliniusta tai Cutullusta, minulle jumalat eivät ole vain nimiä, vaan he ovat todellisia. Heidän voimansa ja mahtinsa voittaa kaiken, mitä tulee heidän jälkeensä...

Ruth Galloway –mysteerit ovat juuri minulle, ehkä myös sinulle? Kelttiläinen mytologia, marskimaa, historia, arkeologia, kahlaajat, vuoksi ja luode, rappiokauneus, rouheuden viehätys, mahtavat henkilöhahmot aina Ruthin rasittavia vanhempia myöten, jotka tosin eivät onneksi asu ihan liki..., rikokset ennen ajanlaskua ja rikokset ajassamme ja nyt vielä roomalaiset jumalat...kuin bonuksena hyvin pelottava finaali. Kaiken huipuksi hurmaava arkeologimme on raskaana, mikä tosin saa hänet vain entistäkin vauhdikkaammaksi, mutta myös tajuamaan, että voi nyt jonkin aikaa syödä kunnolla ja unohtaa sen hirveän luvun, mitä vaaka näytti ennen raskautta.

Lastenkodin kaariportti on ainoa, mikä on ollut tarkoitus säilyttää uudisrakentamisessa, joten siihen kaiverrettu motto on kuin tuomio. Tai vastaus kysymykseen, jota emme osaa esittää.

”omnia mutantur, nihil interit”

”kaikki muuttuu, mikään ei häviä”

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja hyllyssä


*****

Dekkarit Leena Lumissa

tiistai 16. tammikuuta 2018

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät


Osaatteko kuvitella, hän kysyi, millaista on seisoa vyötäröään myöten mortadellan keittoaltaassa kahdeksen tuntia päivässä? Osaatteko kuvitella, millaista on saada kätensä haavoille ruhonpaloittelussa? Osaatteko kuvitella, millaista on kulkea edestakaisin kahdenkymmenen pakkasasteen kylmävarastossa ja saada tunnilta kymmenen liiraa – kymmenen liiraa kylmälisää? Jos osaatte, niin mitä te luulette voivanne oppia ihmisiltä, joiden on pakko elää sillä tavalla? Naisten pitää sietää mukisematta, että työnjohtajat ja miespuoliset työtoverit kourivat heidän takapuoltaan. Jos nuori tehtaanomistaja tuntee siihen tarvetta, jonkun naisista täytyy seurata häntä kypsytyshuoneeseen – sen tavan hän on perinyt isältään, ehkä jo isoisältään – ja ennen käymistään naisen  kimppuun hän pitää tutun pikkupuheensa siitä kuinka makkaroiden haju kihottaa häntä. Sekä miehet että naiset joutuvat...

Elena Ferranten Napoli-tetralogian odotettu kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (Storia di chi fugge e di chi resta, WSOY 2018, suomennos Helinä Kangas) nostaa kahden naisen, Lilan ja Lenún, ystävyyden sekä heitä ympäröivän kiihkeän elämän sfääreihin, joissa vuoksi ja luode, elämä ja kuolema, rakkaus ja viha vain kiihdyttävät tempoa vangiten antautuvan lukijansa itsevaltiaalliseen syleilyynsä. Vihdoinkin pelottavan pakkomielteinen Michele Solara astuu esiin varjoista vakuuttaen minut siitä, että...Tosin sitä ennen Lila on joutunut pestautumaan Bruno Sovaccion makkaratehtaalle töihin ja tullut vedetyksi mukaan vaaralliseen politiikkaan, jossa yksi väärä puhe tai paljastus voi viedä hengen. Naisten välisestä ystävyydestä tulee trapetsi, jossa ensin välimatka helpottaa, kunnes Lila sairastuu, Lenú saapuu ja sairas ystävätär esittää tärkeän kysymyksen. Tilanne haalistaa naisten välistä kaunaa hetkellisesti ja Lenú saa Lilan hoitoon ja etenkin pois tulenaralta poliittiselta kentältä, jonka konkretia kirjassa on Sovaccion makkaratehdas. Lilan raivoisa luonne ei yhtään helpota tilannetta, mutta onneksi hänellä on vierellään rauhallinen Enzo ja poikansa vaalittavana. Heikkona vuodepotilaana Lila Lenúlle:

”Vartio minua, kunnes nukahdan. Vartioi minua aina, silloinkin kun lähdet Napolista. Kun tiedän, että näet minut, olen levollinen.”

Kun Lenú pohtii, miten erilaista kaikki olisi ollut, jos he olisivat lähteneet yhdessä yliopistoon, eläneet yhdessä, jakaneet kaiken kuten parhaat ystävättäret tekevät, hän tajusi sen mahdottomaksi. Lilan kuuma, ehdoton luonne, hänen itsensä kasvu kiltistä tytöstä uskaltavaksi aikuiseksi naiseksi, joka avioituu, saa lapsia, mutta kirjoittaa rohkean kirjan: Kaikki tai ei mitään oli aina heidän ystävyytensä välissä. Lila päättää palata Napolin kortteleihin ’hyvästä syystä’ ja siksi, että kokee olevansa turvassa vain siellä, missä he ovat kokeneet yhteisen lapsuuden ja nuoruuden, vaikkakin rankan ja väkivaltaisen, mutta kohtasivat he siellä muutakin. Se muutakin saattaa olla neljännen kirjan yksi jakolinja, joskin se ei tule jäämään siihen. Palaako Lila kortteleihin niiden kuningattarena ja valmiina tekemään todella uskomattoman ratkaisun, vain koska kovista kovin on valmis asettumaan matoksi hänen terävän korkonsa alle? Vai valmistautuuko hän ottamaan sen, mitä hän ja Elena eivät ole valmiita jakamaan?

Menossa ovat kuohuvat vuodet. On Vietnamin sota, yhteiskuntaluokkien taistelu, ehkäisypilleri, vapaampi keskustelu seksuaalisuudesta ja yleensä naisen asema suhteessa miesten hallitsemaan maailmaan. Kirjan henkilöt elävät ristivedossa, jossa sekä suositaan että halveksitaan sovinnaisuutta. Lenú eli Elena elää vaikutusvaltaisen Airotan perheen pojan puolisona Firenzessä, mutta rauhaa hän ei saa edes kultivoidun seurapiirin heijastuksessa. Kaiken huipuksi hänen miehensä Pietro ystävystyy Giovanni Sarratoren eli Ninon kanssa ja tuo hänet heille kotiin...Siitä hetkestä peilien kuiske kiihtyy, kauniit kuvat kaatuvat ja taas lukijan sydän on altistunut toivolle, pelolle ja kyynelille.

Elena Ferranten kerronta on häikäisevää ja tohdinko sanoa, että jos Loistava ystäväni oli pala sydäntäni, Uuden nimen tarina tyttöjen kasvutarina ja kertomus erilleen kehittymisestä, niin Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät kokoaa kaksi aikaisempaa yhteen tavalla, jossa ennalta-arvattavuus ei ole nimittäjä. Pidän tätä tähän mennessä parhaana, mutta kokonaisuus on osiensa summa, joten suuri tarina tarvitsee polkunsa. Odotan kaikkien aikojen finaalia, koska tämä viimeksi suomennettu jäi kohtaan, jonka jälkeen tulkoon tulivuorenpurkaus!

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Kirjaluotsi  Tuijata. Kulttuuripohdintoja  Donna mobilen kirjat  Arja/Kulttuuri kukoistaa Katja ja Hannan Kirjokansi

maanantai 15. tammikuuta 2018

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun


”Miksi mietit Alicea? Eikö ole parempi antaa sen olla? Sinulla on Henrik ja Milo, hyvä elämä. Päästä irti menneestä, Stella.” Nousen ja halaan äitiä. Hän on oikeassa, minun pitäisi antaa menneiden olla.

Minulla on vain sekalaisia muistikuvia Alicen katoamisen ja osasto numero viiden välillä. Keväällä 1995 hän sai minut pakkohoitoon. Minut otettiin suljetulle psykiatriselle osastolle. En syönyt, painoni putosi dramaattisesti. Olin syvästi masentunut.

Myöhemmin aloitin psykologina opinnot, tavoitteenani itse valmistua psykoterapeutuksi. Olen hyvä työssäni.

Olin hyvä työssäni.

En ole sitä enää. Juuri nyt en pysty auttamaan ketään. En pysty auttamaan edes itseäni.

Elisabeth Norebäckin esikoisteos Sano että olet minun (Säg att du är min, Like 2018, suomennos Ida Takala ja Sirje Niitepõld) on vahvasti tunteisiin vetoava kuin myös kauhua synnyttävä psykologinen skandidekkari. Ken tämän aloittaa ei lopeta ennen kuin viimeinen lehti on kääntynyt. Minulle kävi niin, että unohdin tehdä muistiinpanoja eli tapanani on merkata tiettyjä kohtia, mutta nyt niitä on vain muutama ja luin ennakkokappaleen jo ennen joulua. Silti mikään kirjan tunnelmasta ei ole haalennut vaan suorastaan päinvastoin!

Tarinakehys on tämän päivän trendiä: Jokainen vuorollaan saa kertoa oman näkemyksensä tai kokemuksensa.  Kertomus alkaa terapeutti Stella Widstrandin elämän suurimmasta tragediasta. Siitä kun hän oli teinirakastunut Danieliin ja Daniel häneen. Yllättäen vauva ilmoitti tulostaan, Stellan vanhemmat ja sisko paheksuivat, mutta rakastavaiset muuttivat yhteen onnesta soikeina. Sitten tuli yksi kesäinen päivä rannalla, vauva nukkui vainuissa varjossa ja...sitten vauvaa ei löytynyt enää mistään. Ei elävänä eikä kuolleena mistään. Tuska oli niin suuri, että sen sietämättömyyteen kaatuivat niin teinirakkaus kuin myös Stellan terveys, kunnes hän sitten aikanaan löysi nykyisen miehensä, sai Milo-pojan ja valmistui terapeutiksi. Aikaa tapahtumasta on kulunut jo parikymmentä vuotta, mutta Stella kantaa surua mukanaan, vaikka yrittää sitä kätkeäkin ja elää hetkessä. Se ei vain onnistu, sillä joku hänessä vakuuttaa, että Alice on elossa. Ja sitten tapahtuu jotain uskomatonta, joka sytyttää Stellan pakkomielteen tuleen. Eikä hän tyydy vain olemaan vaiti, vaan toimii. Kaikella on seurauksensa ja niinpä Stellan kiihkeästä aktiivisuudesta seuraa trillerin suorastaan pakahduttava kauhu eikä apua ole luvassa, sillä muut eivät usko, eivät tajua, eivät aisti...

Elisabeth Norebäck sai idean romaaniinsa äitysvapaalla, mikä jotenkin tuntuukin käsitettävältä: Mikä kauhu onkaan suurempi kuin se, että lapsi katoaa. Katoaa niin, että et saa tietää, onko hän elossa vai kuollut. Monet äidit kurkkaavat tavan takaa vaunuissa nukkuvaa vauvaansa, mutta yksi hetki liikaa mieli muualla, voi olla se ratkaiseva...Pahinta on, että muut uskovat hänen kuolleen, vaikka ei ole ruumista. Vain äiti tietää lapsensa elävän. Kulisseissa häärää kuitenkin joku valmiina tekemään kaikkensa, ettei totuus tulisi ikinä ilmi.

Kun tulin takaisin tänne ensimmäistä kertaa, kukat vyöryivät kuistin yli. Amppeleita, parvekelaatikoita, ruukkuja. Kukkapenkeissä vihersi, ne olivat hyvin hoidettuja ja kauniita.
Ja kun tulimme Tanskasta takaisin tänne, tiesin, että täällä me asuisimme, tyttöni ja minä. Täällä hän saisi hyvän, harmonisen lapsuuden. Antaisin hänelle kaiken sen, mitä en itse saanut.

Se ei mennyt niin.

Mikään ei koskaan mennyt niin kuin olen halunnut.


perjantai 12. tammikuuta 2018

Juhli kanssani tätä lumista yötä kuin...


Juhli kanssani tätä lumista yötä
kuin viimeistä vuosipäiväämme.
Katso, tänään on palannut ensimmäinen -
se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,
Moika upposi pimeään.
Joku himmensi kuunvalon tahallaan -
mihin mahdamme mennäkään...

Kahden keisarihaudan väliin
on eksynyt puisto takkuinen,
ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt
antavat hautajaisvalaistuksen.

Mars-kentän uhkaavat jäävuoret
ja Joutsenkanavan kristalli...
Kun sydämessä on pelko ja riemu,
mihin voisin verrata osaani?

Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012)
suomennos Marja-Leena Mikkola
kuva Anne Hämäläinen

maanantai 8. tammikuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa


Puhukoot. Laulakoot. Hän ei halunnut kuin Erikin. ja Erikille hän kelpasi, kaikesta huolimatta. Tämä sota oli parasta mitä oli tapahtunut. Kanttiinin johtajatar oli hermostunut, kun hän oli sen sanonut, mutta kun se oli totta. Se ensimmäinen sota oli kamala, siinä oltiin ihan yksin, ja se syttyi ja sammui ennen kuin ehti kunnolla tajutakaan, mutta kun saksalaiset alkoivat keväällä saapua, siitä tiesi että se alkaisi pian uudestaan, ja silloin hän oli valmiina lähtemään kotoa.

Vauva potki alavatsalla kohti vasenta lonkkaa, ehkä sinnekin hiipi tämä kylmyys, mutta he lähtisivät täältä Saksaan, pitäisi odottaa vain sodan loppua, eikä siellä olisi tällaisia talvia, ei lähellekään. Silvia veti takin helmat tiukemmin mahan yli. Alles gut, hän sanoi ääneen ja toivoi, että vauva kuulisi sen ihon alla kulkevaa solukkoa pitkin, alles gut.

Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaani Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus 2018) ei tavoittanut minua edes paperisesta katalogista, mutta onneksi, onneksi, kustantamoissa on henkilöitä, jotka yllättävän usein tuntevat minut paremmin. Onnettomuus meni ohi ja tämä herkkävireinen teos, mollisointuinen, kauniin raastava ja jälleen sekä Suomen Lappiin sodan aikana että myöhemmin myös Saksaan sijoittuva, alkoi soida minussa heti. Aloitus on tärkeä! En kestä sellaista, että ’alku oli nihkeää, mutta loppu palkitsi.’ Sen on oltava heti oikea tai muuten weg, weg, weg...

Silvia Lapissa raskaana saksalaiselle sotilaalle, jota ei nyt löydy mistään, on ensimmäinen sinfonia ja se soi Rovaniemellä maaliskuussa 1941. Häntä kuulustellaan Erikistä ja lukija voi itse päätellä miten paljon tai vähän Silvian tietynlainen hyväuskoisuus hänen rakkaansa tilannetta helpotti tai pahensi. Voi hokea vain: ”Nehän ovat sukulaiskansaa, rintamaveljiä”, mutta sitten naiivius tuo lisää lauseita, joita voidaan tulkita niin monin tavoin sotatilanteessa. Silvian hyväksi on sanottava, että hän todellakin halusi vain Erikinsä takaisin, mutta halusiko Viktor, Erikin veli, joka sävelsi tämän ensimmäisenkin sinfonian, halusiko hän sitä todella? Oliko olemassa sellainen syy, joka paljastuu paljon myöhemmin Viktorin viimeisessä sinfoniassa, jonka jälkeen hän ei enää voi säveltää, ei soittaa? Mitä tapahtui saksalaisessa sotilasvankilassa Torgaun Brückenkopfissa 1942, jonne Viktor meni tapaamaan veljeään Erikiä?

Kirjan kehystarina kertoo perhostutkija Max Halmasta, joka löytää äitinsä kuolinpesästä harvinaisen perhosen. Perhonen alkaa kuljettaa Maxia kohti tuntematonta alkuaan, josta äiti oli aina vaiennut. Lopulta Max istuu kuuluisan saksalaisen huippupianistin konsertissa Hampurissa kuuntelemassa ilman väliaikoja kolmetoista sinfoniaa, jotka soittavat hänen äitinsä, Erikin ja tämän veljen Viktorin tarinan sellaisena kuin se tapahtui. Samalla hän löytää omat juurensa ja saa vastauksen siihen, mitä tapahtui hänen isälleen kevällä 1942.

Anna-Liisa Ahokumpu tekee vajaalla kahden sadan sivun tarinallaan enemmän kuin moni tiiliskiviromaanilla. Täydellinen esikoinen, joka sekä satuttaa että hoitaa haavat. Tällainen tyyli ei voi olla jättämättä jälkeä: Kaikki kaunokuvailu on minimissään eli lähestytään saksalaista kirjallisuutta. Jokainen lause itsessään on merkitys, jopa pakahduttavat tunnekuohut tarinassa kuittaantuvat Hampurin konsertissa, kohdattuaan sitä ennen kliimaksinsa. Ja mikä kaikkein kohtalokkainta: Jää avoin kysymys koskien Viktoria...Vaikka hän kuinka hokisi ”vorbei-bei-bei”, mikään ei oikeasti ole vorbei, sillä kaikkien osallisten jo poistuttua, jäljellä on Max. Max märkä liina kasvoillaan, tiheä pulssi huulissaan kosteaa kangasta vasten ja toivomus

Jos he vain jotenkin voisivat kuolla kokonaan.

...olla yhtä kuolleita kuin neuloilla rasioihinsa kiinnitetyt perhoset.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena  Kirsi/Kirsin kirjanurkka  Tuijata. Kulttuuripohdintoja   Kirjaluotsi   Kirjapolkuni  Maisku/Täysien sivujen nautinto

perjantai 5. tammikuuta 2018

En halua pelkooni kohmettua, paras kutsua....


En halua pelkooni kohmettua,
     paras kutsua Bachin Chaconnea
          ja muuatta miestä sen mukana.

Ei hänestä tule puolisoa,
     mutta kahdeskymmenes vuosisata
          hämmentyy meistä kahdesta.

Satuin luulemaan häntä siksi,
     jolle salaisuus on lahjoitettu
          ja katkera kohtalo säädetty.

Yö on sumuinen, hän on myöhässä
     matkalla luokseni Fontankan taloon
          juomaan uuden vuoden viiniä.

Ja siitä loppiaisillasta
     hän muistaa kynttilänvalon
          ja vaahteran ikkunan takana,
                runoelmani kuolemanlennon...

Ei hän anna keväistä sireeninoksaa,
     ei rukousta, ei sormustaan --
          hän tuo minulle tuhon tullessaan.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012)
suomennos Marja-Leena Mikkola

torstai 4. tammikuuta 2018

Karjala -nostalgiakohtaus!


Kuulun facebookissa moniin ryhmiin, mutta nostalgisin lienee Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa. Kuvassa äitini pikkutyttönä syöttämässä kanoja isoäitinsä Helena Suikin pihalla Valkjärvellä. Helena puolestaan oli Katri (os. Sihvo) ja Heikki Majurin tytär.


Sisarukset Aino ja Hilma Suikki 1920 -luvun puolivälissä. Hilma, äitini äiti oikealla, mammani, myöhemmin Santala. Valkjärvi oli hyvin likellä Viipuria, jonne yhdestä käynnistä sydämeni jäi eli toisissa olosuhteissa olisin viipuritar...Täältä löytyy juttua käynnistämme Valkjärvellä eli äidin kotitalo on psytyssä ja olimme siellä vieraina. Pihalla mammani istuttamat omenapuut...


Santalan serkukset. Äitini toinen oikealta. Kuva vuodelta 1938.

nostalgioissa Karjala-kirjojen ääressä
Leena Lumi

Nämä ja monet muut kuvat, mm. isovanhempieni hääkuva etc. löytyvät kirjasta Muistojemme Järvenpää Koulupiiri Valkjärvellä

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Elly Griffiths: Risteyskohdat


Katso taivaalta, katso tähdistä ja risteyskohdista. Katso, mitä taivasta vasten heijastuu. Löydät hänet sieltä, missä maa ja taivas kohtaavat.

Elly Griffithsin trilleri Risteyskohdat (The Crossing Places, Tammi 2017, suomennos Anna Lönnroth) on kirja just makuuni: Suolaisen marskimaan autio kauneus, meren ja mudan tuoksu, kahlaajalinnut, nousuveden vaara, upottavuus, jokikeijut, virvatulet, mytologia, vuoksi ja luode, elämä ja kuolema...ja arkeologia. Minussa asuu salainen arkeologi, joten niin hyvin arkeologi Ruth Galloway sopii minulle, että hän on ihan parasta! Rakastan hetkiä, kun maan kerrokset avautuvat toinen toisensa jälkeen paljastaen salaisuutensa. Nyt olenkin kovassa seurassa, sillä kirjailija on sijoittanut tarinansa Norfolkiin, jossa tarina syntyi hänen arkeologimiehensä seurassa. Kaiken lisäksi kirjan suomentaja Anna Lönnroth on myös koulutukseltaan arkeologi!

Pienestä kylästä on kadonnut kymmenen vuotta sitten Lucy Downey, joka oli kadotessaan vain viisivuotias. Hän katosi marraskuussa, eikä hänestä ole sen jälkeen kuultu mitään. Rikoskomisario Harry Nelssonille asiasta on tullut suorastaan henkilökohtainen pakkomielle, sillä hän ei aio luovuttaa koskaan. Hän aikoo löytää Lucyn ja tuoda hänet perheelleen. Sitten kotipihaltaan katoaa marraskuussa nelivuotias Scarlett Handerson. Nyt Ruth Galloway, joka on ollut aikaisemminkin samaisella marskiaalla tekemässä kaivauksia sekaantuu poliisitutkintaan huomattavana avustajana, sillä hän tekee marskimaalle iskettyjen paalutusten keskeltä merkittävän vanhan ruumislöydön. Kyseessä on pieni lapsi eli paalukehän keskellä oleva ympyrä lienee ollut muinainen uhripaikka. Väistämättä ilmassa värisee sanomaton kysymys: Ovatko uhriteot alkaneet uudestaan ja kenen toimesta. Alue on aina vetänyt sekä lintutieteilijöitä, arkeologeja että druideja sekä tietysti myös muuten vain kiinnostuneita. Rannan oma druidi, Cathbad, ei pidä häiriköistä ja niinpä hänestä tulee ensimmäinen epäilty, tästä kelttiläisyyden äärimmäisestä vaalijasta. Tosin epäiltyjä riittää, sillä koolla on Ruthin lisäksi hänen erään rakkaus- ja kaivauskesänsä kollegoita tai vähintäinkin sellaista esittäviä.

Tarina on sekä kiehtova että pelottava. Kuitenkin huomion vetävät marskimaan lumo, Ruthin persoona, josta pidin kovasti, sekä äreäpintainen rikoskomisario Harry Nelson. Nelson on niin karski tyyppi, että on jo melkein hurmaava! Tutkinnan edetessä Nelson alkaa saada outoja ja uhkaavia kirjeitä, joiden sävy imitoi vanhaa kelttiläistä mytologiaa, mutta käyttää myös T.S.Elliotia...Ruthin rakkaus marskimaahan miltei sekoittaa hänen päänsä ja niinpä hän löytää itsestään aivan uusia puolia, joille hänen aina valittava äitinsä ei kovastikaan hurraisi, mutta kylässä Ruth saa asustella kissojensa kanssa varsin rauhassa, kunnes kelttiläinen keihäs kuvaannollisesti kääntyy myös häntä kohti.

Rakkaudesta marskimaahan seurasin kuumana tv-sarjaa Syrjäinen maa, vaikka siinä oli muutakin silmänruokaa, mutta ainakin suolamarskia ja piikkihernepensaita. Samasta rakkaudesta ja kiinnostuksesta arkeologiaan luin kiihkeänä Risteyskohdat. Syksyllä ilmestynyt sarjan jatko Ruth Galloway -mysteeri Januksen kivi, on jo matkalla minulle! Hengitän marskimaata, merta ja kaivauksia...

Hän makaa siellä, missä maa ja taivas kohtaavat. Missä mahtavan Yggdrasil-puun juuret kurottavat alas seuraavaan elämään...Hänestä on tullut täydellinen uhraus. Verta kivellä. Verenpunaista valkoisella.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kaisa Reetta T.

*****

maanantai 1. tammikuuta 2018

Fiona Barton: Leski


Minulla on Bellan kuvia sanomalehdistä ja hienoja värikuvia aikakauslehdistä. Päätin etten liimaa häntä leikekirjoihin, koska hän on todellinen ja ainutlaatuinen ja toivon, että jonain päivänä tapaan hänet. Kun hän tulee kotiin.

Suunnittelen sitä. Kuinka me tapaamme puistossa ja hän tajuaa, että se olen minä, ja juoksee minun luokseni, nauraa ja on vähällä kompastua kun juoksee niin nopeasti. Hänen pikkukätensä kietoutuvat säärteni ympärille, ja minä kumarrun nostamaan hänet ja kiepautan hänet ilmassa ympäri.
Bellan äiti on telkkarissa yhtä mittaa. Häntä haastatellaan jokaisessa keskusteluohjelmassa, ja hän suoltaa aina samaa vanhaa juttua ”enkelistään” ja siitä, miten hän...

Fiona Bartonin esikoisromaani Leski (The Widow, Bazar 2018, suomennos Pirkko Biström) on trilleri, joka vie meidät juuri siihen kohtaan kuohuttavaa rikosta, jossa useimmilla on sokea piste. Voit istua oikeussalissa seuraamassa tapahtuman käsittelyä ja katsot syytettyä,todistajia, uhrin perhettä, tuomaria ehkä jopa lyijylasi-ikkunoita, jos salissa sellaiset on, mutta katseesi ohittaa väistämättä vaitonaisen, vaatimattoman näköisen naisen, syytetyn puolison. Tuskin huomaat häntä myöhemmminkään, kun miestä haastatellaan lehtiin ja televisioon, vaikka hän seisoo ihan liki...

Toimittajana myös järisyttävistä rikoksista kirjoittaneena naisena, Fiona Barton tietää, mistä kirjoittaa, sillä hän käänsi katseensa puolisoon ja mietti, mitä tämä on todella tiennyt tai suostunut tietämään. Leski on loistava aloitus Bartonin dekkaristin uralle, sillä tässä on paljon uutta tällaiselle paatuneelle trillerien lukijallekin kuin itse olen. Rikos on tapahtunut ennenkin eli lapsi katoaa. Kun pieni lapsi katoaa omalta pihaltaan valvonnan heikkouden takia, vaikka kyse olisi vain minuutista tai kahdesta, se kuohuttaa kaikkia. Vanhemmat se vie rajan yli ja tässä tapauksessa yksinhuoltajaäidin, Dawn Elliotin, kun hänen kaksivuotias Bella –tyttärensä katoaa. Ei ole mitään, mihin Dawn ei olisi valmis saadakseen tyttärensä takaisin kotiin. Näinhän se menee ja on aina yhtä järkyttävää, mutta Barton on kirjoittanut tarinan, jossa pääepäilty Glen Taylorista kertoo pääasiassa hänen vaimonsa Jean Taylor. Rouva Taylorin kertomuksessa on jotain niin kylmäävää, että koko rikos tulee iholle eikä siksi, että se olisi vain jotain niin julmaa vaan siksi, että ei ole mitään rajaa ihmismielen itsepetoksella. Ennakkokappaleen kanteen on painettu raflaava teksti Rakastava aviomies – vai sydämetön tappaja? Sitähän tuskin voinevat tietää edes Jean, poliisit tai Glenin hyvin tunteneet ihmiset, sillä Glen on roolissaan täydellinen, hellä aviomies. He ovat pariskunta, joka on saanut hankittua unelmiensa kodin, rahasta ei ole pulaa, mutta joku palapelin osa ei sovi mihinkään...

Aikamatka on helppo: vuoden 2006 lokakuusta eteenpäin vuoteen 2010. Nerokkaasti kertojina toimivat Bellan rikostutkinnan aikana toimittaja ja poliisi, myöhemmin leski sekä myös äiti ja aviomies, mutta pääkertoja on Leski. Niin usein kuin olen sanonut, että poliisin operatiivinen toiminta on minusta tylsää actonia, sitä se ei ole tässä kirjassa ollenkaan!, puhumattakaan veristä juttua metsästävistä toimittajista, joiden käytös on kuin verta haistaneiden haikalojen, sillä tässä pelissä ei tunneta sääliä eikä sääntöjä. Barton kirjoittaa kylmäävän tietoisena tekemästään vaikutuksesta ja sen päälle kun laskee vielä intohimoni oikeussalidraamoihin, olen niin myyty Leskelle! Jos pitäisi kuvata tätä tammikuun 16. päivä kauppaan ilmestyvää kirjaa vain yhdellä sanalla se olisi noir. Kaikki trillerit eivät ole ollenkaan noir. Ne eivät maistu noirilta, olivatpa hyviä tai keskinkertaisia, mutta Leski on ehdottomasti noireista noirein.

Jeanin persoona on pinnalta herkullisen kevyt. Hän on sievä, mutta ehkä ei penaalin terävin kynä, vai onko kaikki vain sopeutumista? Mitä hän oikeasti ajattelee, kun Glen jättää työnsä pankissa ja kun heidän ystäväpiirinsä  supistuu supistumistaan? Mitä hän ajattelee kun sunnuntaipäivälliset Glenin perheen kanssa päättyvät ja kotona Glen yhä useammin vetäytyy yläkertaan tietokoneelleen? Mitä hän ajattelee kun Glen joutuu syytetyksi Bellan katoamisesta ja lehdet alkavat armottoman ajojahtinsa? Mitä ajattelee rouva Taylor, kun hänen miestään syytetään rikoksista hirveimmistä ja sitten vapautetaan? Muistaako Jean silloin tympeän baby doll –yöpaitansa, jota Glen haluaisi hänen käyttävän vai onko hän...

juuri Fiona Bartonin mielikuvan nainen:

Mieleeni on piiirtynyt kuva pariskunnasta syömässä lihaperunavuokaa niin kuin mikä tahansa muu aviopari talossaan samassa esikaupungissa saman kadun varrella, he kaksi vain eivät saa sanaa suustaan. Ainoa ääni on haarukoiden ja veitsien kalina lautasella, kun he taistelevat ulko-ovensa alta tihkuvia epäilyksiä vastaan.


Sillä kun kukaan ei näe eikä mikään häiritse, naamio lipsahtaa kasvoilta väistämättä.