sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu


....täytyy tiskata, täytyy pestä pyykkiä, täytyy mennä suihkuun, täytyy kirjautua sisään verkkopankkiin ja siirtää säästötililtä rahaa käyttötilille, täytyy mennä kauppaan ostamaan talouspaperia...täytyy kirjautua uudelleen sisään verkkopankkiin ja siirtää säästötililtä lisää rahaa käyttötilille, täytyy päivittää CV, täytyy kirjoittaa työhakemuksia, täytyy mennä museoon ja löytää sivistynyt ja tiedostava poikaystävä, täytyy muuttaa yhteen ja miettiä perheen perustamista, täytyy soittaa mummille, täytyy soittaa vaarille, täytyy vastata Messengerissä viestiin, jonka sai vastaukseksi omaan viestiinsä, täytyy...

Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018) sekä oli että ei ollut minun kirjani. Enemmän oli, koska siitä tässä kirjoitan. Kirjan kertoja on nuori nainen, 34 –vuotias, joka elää jatkettua nuoruutta, kuten niin moni nuori aikuinen tänään. Hän myös muistaa, että hänen äitinsä oli saanut hänen iässään jo lapset, oli ammatissa ja vakiintunut. Kertoja elättää itsensä jotenkuten vapaana kirjoittajana, mutta myöntää suoraan, että ei olisi selvinnyt ilman vanhempiensa taloudellista tukea. Vanhemmat tietenkin odottavat tähänkin asiaan muutosta, mutta kun huomaavat tyttärensä risat jalkineet, ovat valmiit ostamaan uudet. Katuojaan kertojamme ei konkreettisesti joudu, vaikka henkisesti ja vahvaa ironiaa omaten näkeekin itsensä milloin missäkin äärestä ääreen. Tinder –treffit tuovat huonoja valintoja, mutta yksi olisi ollut jopa sellainen, jonka kanssa olisi voitu ostaa kakkoskoti Ranskasta ja saada lapsia, mutta onnettomuudeksi mies jättää hänet. Tästä alkaa henkinen katuoja, jota vastaan nuori nainen taistelee sipsivakaumuksellaan sekä tekemällä lakonisia ja ärsyyntyneitä huomioita, joista kuultaa jopa masennusta:

päivät vaihtuvat toisiin ilman toisistaan erottumista

lumi sataa, lumi sulaa pois

sataa vettä, ihan sama missä sateenvarjo on

muut elivät elämäänsä täynnä tapahtumia

aamusta alkaa jo illan odotus...

Nuori naisemme käykin äitinsä kustantamalla terapeutilla, jossa tärkein aihe on nyt jätetyksi tuleminen.

Lääkäri määrää ahdistukseen Ketopinoria, joka vain väsyttää lisää. Onneksi terapeutin ehdottama vihalista tyydyttää hiukan. Miten sitä voikaan vihata uuttavuotta ja turkistarhausta!

Onneksi Nyki ei petä koskaan ja sinne pääsee nostamalla opintolainaa.

Vihdoinkin hänelle valkenee, että voisi tehdä ’äidit’ eli lähteä samalle alalle. Miten oma äiti voikin sitten ampua just tuon suunnitelman rikki tuomalla julki tyttärensä luonteesta piirteen, jota tämä ei aina itse huomaa...

Olen tämän kirjan kohderyhmää tarkkailijana, sillä tyttäreni on vähän kertojaa nuorempi, mutta ei paljoa. Olen saanut hyvin liki seurata häntä ja hänen ystäviään, joten tässä kirjassa on paljon toden perää. Pätkäelämä on osa sitä, johon niin monet nuoret nyt joutuvat taipumaan. Toinen ovat omat unelmat, joista ei haluta irrottaa otetta, eikä tarvitsekaan, mutta kun ajan kiivas virta eli mitä jos nuorista naisista yksi vakiintuu äidiksi asti? Nyt on menossa vaihe: reissuja, graduja, pätkätöitä, vakikumppanit, bilettämistä, Ikeaa, sushia, ahdistusta tulevasta työllistymisestä omalle alalle...Kuitenkin kiva, kun voi näitä jakaa samojen ystävien kanssa. Heidän joiden kanssa aikanaan lähti reppuselässä ala-asteelle. Seuraan siis aitiopaikalta melkein Savonlahden tarinaa. Hänen tyylinsä on ironinen, mutta takana seisoo monen tosi. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on sekä nimeltään että otteeltaan vakuuttava esikoisteos. Suora. Satuttaa sekä vähän myös hymyilyttää. Ei mikään kiiltokuva, jossa kaikki on ihanaa, ihanaa! Ei kumartele kauniita kuvia, vaikka niitä vähän ihaileekin. Tätä aikaa.

Olen kotona leikkaamassa neilikkakimpun varsia, kun puhelimeni piippaa. Tekstiviesti Taavetilta.

”Lähdetkö Ikeaan?” siinä lukee.

”Monelta?” vastaan.

*****

Tämä kirja on haluttu, sillä esim. 6.12019, Savonlahden teos on kaunokirjallisuuden puolella Helmet-kirjaston eniten varauksia saanut teos!

torstai 27. syyskuuta 2018

On aika....ja rentouttavaa viikonloppua!


On aika...

rakentaa siileille talvipesiä ja jatkaa ruokintaa vielä hetki, sillä ainakin viime vuonna siilejä hortoili vielä marraskuussakin. Facebookin Siilien ystävät -ryhmästä saa paljon tietoa ja näkee hienoja kuvia. Lokakuulla, joka on ihan jo kynnyksellä, on aika aloittaa pikkkulintujen talviruokinta. Muistathan, että mustarastaan nokka ei kestä jäätynyttä ruokaa eli jos niitä haluaa pitää pihapiirissä, annetaan aamuisin viipaleita lintujen talvipötköstä sekä vaikka omenoita. Auringonkukansiemeniä sinne, missä tietää niiiden asustavan. Nyt ne vielä selviävät, mutta pakkasilla sitten.


On aika...

ainakin meillä jo laittaa myyräsuojukset sekä jänisverkot


On aika...

ihailla ruskaa kuin myös haravoida lehtiä sekä siilien talvipesien suojaksi että komposteihin maatumaan mullaksi

tyhjentää biokompostori(t) ja sekoittaa se sitä vähän lehtikomposteihin, mutta jättää 'siementä' pohjalle, niin toimii hyvin kevääseen saakka


On aika...

hankkia lisää kynttilöitä ja muistaa, että myynnissä on myös 7 tunnin tuikkukynttilöitä

hankkia ensi vuoden kalenteri

ostaa joulukortit heti kun näkee mieluisat tai tehdä kortit itse

istuttaa callunoita, kanervia ja minisyklaameja, vaikka pelakuut kukkivatkin vielä parhaimmillaan ja meillä vielä verenpisaratkin

istuttaa kukkasipulit

On aika...

laittaa kesävaatteita talviteloille ja ottaa lämpimiä esiin

muistaa vitamiinit, etenkin D, jota ihan lääkärin ohjeella nautin 50 mikrogrammaa/vrk

nauttia raikkaasta syysilmasta, jatkaa grillaamista vielä hetki, kääriytyä hyvän kirjan ääreen ja antaa tarinan viedä

on lupa leikkiä myös vaihtolämpöistä eläintä ja elää hitaammin, kuunnellen...


On aika...

katsella tulen tarinaa

Rentouttavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti!

saarelta myrskyterveisin
Leena Lumi

tiistai 25. syyskuuta 2018

Clare Mackintosh: Anna minun olla



Toisinaan alitajuntani on minulle ystävällinen. En aina näe vanhempieni putoamista, toisinaan näen heidän lentävän. Näen heidän astuvan tyhjyyteen, levittävän käsivartensa ja kaartelevan matalalla viistäen aaltoja, jotka lennättävät pärskeitä heidän nauraville kasvoilleen. Niinä kertoina herään lempeästi, ja hymy viipyilee kasvoillani, kunnes avaan silmäni ja tajuan, että kaikki on juuri niin kuin silloin, kun suljin silmäni.

Clare Mackintoshin jännitysromaani Anna minun olla (Let Me Lie, Gummerus 2018, suomennos Päivi Pouttu-Deliére) on brittikirjailijan kolmas dekkari ja napakymppi. Siihen ei ole mitään lisättävää, ei mitään pois otettavaa. Superlatiivit loppuvat. Juonipaljastuksia on syytä varoa, mutta luin ja ihmettelin, miten tämä voi olla vieläkin parempi kuin Minä näen sinut tai esikoistrilleri Annoin sinun mennä, joka oli lukuvuoteni 2017 toiseksi paras dekkari.  Pidin heti Clare Mackintoshin tyylistä, kuulin hänen ’äänensä’, rytmi oli minulle kuin tehty ja tietysti paljon psykologian pimeitä kuiluja. En ole ainoa Clare -fani, sillä häntä myydään mielettömästi ja luetaan jo yli 35 kielellä!

Clare Mackintoshin valttikortit lienevät omakohtainen kokemus poliisin työstä kahdentoista vuoden ajalta ja tarinan taju. Hän ei vahingossakaan anna Sussexin poliisipiirin operatiivisten toimintojen ylittää rikosdraamaa. Toisaalta hänen tarinansa perustuu jälleen tositapahtumaan, josta hän on saanut aiheensa. Ilmeisen vahvana kirjoittajana hän tietysti myös uskaltaa tuoda mukaan poliisitutkintaa.  Tutkija on eläkkeelle jäänyt Sussexin kreivikunnan yksi arvostetuimmista rikosetsivistä, joka nykyään toimii poliisin vastaanoton siviilityöntekijänä. Nuoremmat poliisit eivät edes tunne hänen karismaansa...Miten paljon nautinkaan Murray Mackenziestä: Vanhojen hyvien aikojen etsivä, jolla on intuitio! Niinpä hän kuin huomaamattaan vailla mitään virallista lupaa, alkaa tutkia Caroline ja Tom Johnsonin tapausta heidän aikuisen tyttärensä Annan pyynnöstä. Juttu on suljettu itsemurhina, jotka tapahtuivat noin puolen vuoden välein toisistaan eli ei rikokseen viittaavaa, mutta Annalle ei anna rauhaa nimetön viesti, jossa lukee:

”Itsemurhako? Mieti vähän.”

Siinä onkin miettimistä, sillä perhe oli näennäisen onnellinen ja myös varsin vauras. Isoisä oli aikanaan perustanut autoliikkeen, jota nyt johtivat yhdessä Tom ja hänen veljensä Billy. Caroline hoiti toimistotyöt. Mikä ihme heidät olisi ajanut hyppäämään kalliolta mereen, suoraan hyiseen kuolemaan? Oliko Carolinen menneisyys eläinaktivistina raivostuttanut jonkun? Entäs hänen intonsa puolustaa naisten oikeuksia? Tai eläinkokeiden vastustaminen? Onko Tomilla salattu menneisyys? Näitä Anna pohtii ja alkaa käydä suruterapiassa, jossa lopulta terapeutin, Markin, pitää ensin katkaista hoitosuhde ja sitten pyytää Anna treffeille. Nyt heillä on parin kuukauden ikäinen Ella –vauva. Kaikki olisi niin täydellistä vain jos nimettömät viestit lakkaisivat tulemasta ja ellei Anna uskoisi niihin.

Murrayn perheonni ei ole näin auvoista, sillä hän tapaa vaimonsa useimmiten Highfieldin mielenterveysongelmista kärsivien osastolla. Sarah oli jo heidän ensitapaamisellaan kertonut olevansa rajatilapersoona, mutta vakuuttanut, että se kuulostaa pahemmalta kuin on. Nyt Sarah on vapaaehtoisesti potilaana, mutta muutakin on koettu...Nyt on oikeastaan niin päin, että Sarah, joka pelkää jopa uloslähtemistä, haluaa olla mieluummin Highfieldissä kuin kotona, vaikka lääkärinkin mielestä hän voisi mennä kotiin.

”Kotona olisi rauhallisempaa...”

”Tiesin, että se tapahtuisi taas”, Sarah oli sanonut Murraylle...

Se. Määrittelemätön, hallitseva tekijä heidän elämässään. Sen takia hänen oli vaikea ystävystyä kenenkään kanssa ja vielä vaikeampaa säilyttää ystävyys. Se oli kaiken aikaa pinnan alla Murrayn ja Sarahin elämässä. Se oli aina odottamassa.

Hyvinä jaksoina Sarahin ollessa kotona ja iloinen, Murray alkaa kertoa vaimolleen jutusta, jota tutkii. Jos Murraylla on intuitio, niin Sarah on selvännäkijä. Hän tietää jo miehensä kertomista, kuka valehtelee ja mikä kaikki voisi olla mahdollista.

Olen juuri lukenut yhden vuoden parhaista ellei parhaan dekkarin. Tarinan, jossa polisii väittää kalliokuolemia itsemurhiksi ja Anna murhiksi molempien ollessa väärässä. Anna minun olla on jännittävällä tavalla sekä pelottava trilleri että parisuhderomaani, sillä niin paljon Annan ja Markin, Murrayn ja Sarahin sekä kaiken käynnistäjänä Carolinen ja Tomin avioliitot vaikuttavat kaikkeen.

En usko, että olit suunnitellut sitä. Sinulla oli tapana sanoa sellaisia asioita. Näin hetken jolloin päätös muodostui mielessäsi. Kyllä, ajattelit selvästi, että halusit oikeasti sitä. Tällä tavalla asioiden piti mennä.

”En enää halua olla naimissa kanssasi.”

"Hän rakastaa sinua", sanoit. "En kestä ajatella, että hän saisi tietää totuuden."

Sen olisi pitänyt saada minut lopettamaan. Mutta se ei saanut.

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Mai/Kirjasähkökäyrä  Kirjakaapin kummitus

*****

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Laskeudun metsän lumen....


Laskeudun metsän lumen
pehmeään lämpöön
Talvi levittää juhlaliinan ison kiven juureen.
Kentauri kiertää Eteläistä Ristiä
ja kattaa pöytään kävynsiemenet.
Tikka naputtaa kuusen runkoon
ja se soi
                    kuin virsikirjan
                                       laskeutuva ääni
                                                            puiselle penkille

Ylhäällä, niin ylhäällä loistaa Alttari
ja tyvellä polvistunut muurahaispesä
levällään Suden jäljiltä.
Saako korjattua sitä mitä on sohaistu?

Kaukana mäyrä omassa pesässään nukkuu pitkää unta

Kevät
ei ole valmiina kenellekään

Särjetty
rakentaa toivon tähdistöön

Pieni lampi
on jäässä täynnä kummallisen värisiä läiskiä
tarjoaa hapertunutta alustaa

                                    s e n  h e t k e n
ennen seuraavaa askelta                       vaimeaa huminaa
                                    ritisevää jäätä

ennen oikean nousua

- Eija Aromaa -
Eksymisen kartasto (ntamo 2018)
kuva Hannele Salmela, Virtausta elämään 

perjantai 21. syyskuuta 2018

Syysviikonloppua!


Niin super, kun kaikki on puz, put jo perjantaina jälkeen puolen päivän ja eilen käyty kaupat ja monta muuta. On satanut ja luonto kiittää: lyhtykoisot ovat upeita ja


hortensiat ruukuissaan näyttävät nyt tältä. Vielä on aikaa muuttaa väriä...


Tutuilta koiruuksilta kivoja tervehdyksiä: Kiitos Kirsi ja Jyrki! Easy -isä tyttärensä Lunan kanssa saaremme satumetsässä ja


tässä Easy relaxoituu Haikassa. Ninni -äiti ja Lulu -sisko eivät nyt olleet 'fölis'...


Taas tuosta vain valmistui omenapiirakka, vaikka en ole oikein leipoja. Kokkaaminen on ihan eri juttu, mutta kyllä maistui kera vaniljajäätelöviipaleiden. Katsoimme samalla


Nousuveden uuden tuotantokauden ekan jakson. Hyvin lupaava! Olin vallan unohtanut sarjan mainiot miehet ja Oliviakaan ei vaikuttanut enää niin väärältä valinnalta rooliinsa.


Dekkaria, saunaa, sarjoja ja herkkuja....Syysviikonloppua kaikille tasapuolisesti♥

Love
Leena Lumi

Senza Un Perché Nada

torstai 20. syyskuuta 2018

Tara Westover: Opintiellä


Olimme saaneet ruhjeita, haavoja ja iskuja, jalka oli syttynyt tuleen ja pää haljennut. Olimme eläneet hälytystilassa, herkeämättömässä kauhussa, ja aivomme olivat olleet jatkuvassa kortisolikylvyssä, koska tiesimme, että mitä tahansa kamalaa saattoi tapahtua minä hetkenä hyvänsä. Usko oli nimittäin isälle aina tärkeämpi asia kuin turvallisuus. Isä uskoi olevansa oikeassa eikä horjunut kannassaan – ei ensimmäisen kolarin jälkeen, ei vielä toisenkaan jälkeen eikä roskiksen tulipalon ja kuormalavan jälkeen. Me muut maksoimme siitä kalliisti.

Tara Westoverin Opintiellä (Educated, Tammi 2018, suomennos Tero Valkonen) on kertomus Idahossa asuvasta perheestä, jossa on paljon lapsia, mutta joista yksikään ei käy koulua. Jos joku perheestä sairastuu, äidin yrttirohdot parantavat kaiken, jopa vamman, jossa aivot näkyvät jo kallon läpi. Perheen elanto on omavaraistaloutta sekä isän romuttamotuloja. Jokainen lapsista joutuu olemaan vaarallisissa töissä jättimäisellä romuttamolla ikään ja sukupuoleen katsomatta. Äiti tekee ruoat usein vielä niin, että Tara tullessaan töistä auttaa kaikessa. Tara on lapsista seitsemäs ja hän ihmettelee usein mielessään, miksi he eivät käy koulua. Äiti pitää kotikoulua, mutta hänelle riittää, että lapset oppivat lukemaan. Perheen uskonnosta saa käsityksen, että se on mormonismia, vaikka alussa on Tekijän huomautus, joka alkaa:”Tämä ei ole kertomus mormonismista. Eikä mistään muustakaan uskonnosta. Kirjassa on monenlaisia ihmisiä, joista osa on uskovaisia ja osa ei, osa on lempeitä ja osa ei. Tekijä ei miellä näiden asioiden välille minkäänlaista korrelaatiota, sen paremmin myönteistä kuin kielteistäkään.” Myöhempien aikojen pyhien liikkeen perustaja Joseph Smith mainitaan useine vaimoineen. Tytöille on myös erittäin vaativat pukeutumiskoodit sen suhteen miten paljon voi näkyä vaikka paljasta käsivartta, kuten Taran tapauksessa kuumana hellepäivänä. Taran äiti kertoo suvun tulleen kirkon piiriin Anna Mathean mormonilähetyssaarnaajilta Norjan kaduilla saaman viestin kautta. Äiti kehoittaakin tytärtään tekemään kunniaa Annalle opiskelemalla laulua. Lukija voi lukea kirjaa monena, kuten vaikka sairaskertomuksena, sillä niin outo on Taran perhe normeineen.

Lapsille oli pienestä asti painotettu heidän taustaansa ja opetettu, että mitä vanhurskaampi mies oli, sen enemmän hänelle annettaisiin vaimoja. Perheen tuli myös aina pitää yhtä ihan sama mitä tapahtui. Isän loukkaannuttua hyvin vakavasti ja selvittyä siitä, hänestä tuli julistaja, jolla oli seuraajia. Nyt äidin rohtokauppa sai tulta alleen ja perhe alkoi vaurastua. Kaiken aikaa oli läsnä paitsi rakkaus, joka minusta tosin himmenee kirjan tarinan myötä, myös hyvin rankka väkivalta. Isän mielialat vaihtelivat rajusti välittämisestä suorastaan vaarojen aiheuttamiseen. Myös Taran veljen Shawnin väkivaltaisuus oli käsittämätöntä. Äiti näki sitä usein ja yritti laimeasti hillitä poikaansa. Tyler -veli on jo lähtenyt kotoa ja hän yllyttää Taraa hakemaan Utahin Brigham Youngin yliopistoon.  Tara alkaa lukea pitkien työpäivien jälkeen heidän vuorensa alapuolella asuvalla mummollaan. Hän lukee kaikki pääsykoekirjat, joita tietää tarvittavan. Ja lopulta tämä kouluttamaton tyttö hyväksytään.

Tarkoituksena oli lukea musiikinteoriaa, mutta yllättäen Tara vaihtaa historiaan, politiikkaan ja maantieteeseen ja haluaa tietää erityisen paljon juutalaisuudesta. Hän on vuosikurssillaan ainoa, joka ei ole kuullut sanaa holokausti. Hän haluaa lukea juutalaisten historiaa.

Kertomus Tarasta ja hänen perheestään on hengästyttävä ja etenkin siksi, että kirja on yhtä tapahtuneen kanssa. Taran tuhkimotarina ei ole vailla hänen omaa ansiotaan ja sisuaan. Jos hänelle on lapsesta asti kerrottu, että rokotukset ja lääkärit ja koulut ovat liittovaltion juoni, on suuri voima murtaa vuosikausien aivopesu. Tara jatkaa pidemmälle ja aivan toiseen maahankin, sillä hän on älykäs ja kuin kuolemassa tiedonjanoon. Silti hän kerta kerran jälkeen saapuu jouluksi kotiin, vaikka se on hänelle suorastaan hengenvaarallista, koska...

Jokin teoksessa toi mieleeni John Williamsin Stonerin. Halu pakottaa toinen tahtoonsa, uhrin näennäinen alistuminen sekä  kaiken pohjalla lepäävä surumielisyys kuin myös lopulta selviytyminen. Tarina on Taran muistelma eli siis elämäkerta. Sen väkivalta on sekä ruumiillista että henkistä, sillä Jumalaa vastaan rikkomisesta saa lapsi pienestä asti uhkauksia. Tavallaan olisi parempi olla vaiti ja näkymätön, mutta kun Tara yrittää sitä, sekään ei toimi. Stonerkin yritti kaikkensa, mutta mikään ei riittänyt.

”Kun elämä itse vaikuttaa mielipuoliselta, kukapa tietää missä hulluus lymyää?”

Tara on kirjaa varten haastatellut veljiäänkin, sillä jokin tapahtuma on toisen mielessä aivan eri kuin toisen tai vain näkökulma on eri. Viidessätoista vuodessa voi myös unohtaa jotain tärkeää. Kirjailija on pyrkinyt objektiiviseen totuuteen niin pitkälle kuin se on mahdollista. Lopulta Tara tajuaa jotain oleellista koko kotona asumisen historiastaan ja muistoistaan. Asia, jonka hän oli ymmärtänyt väärin. Sen ratkaisee eräs äidin puhelu, jonka jälkeen...

Todellisuus alkoi joustaa. Maa antoi periksi jalkojeni alla, veti minua syvyyksiin, pyöri hurjaa vauhtia, aivan kuin hiekka olisi valunut reiästä maailmankaikkeuden pohjassa...

Opintiellä on väkevä, pitkän jälkimaun selviytymistarina siitä, miten koulutus, rohkeus ja rakkaus voivat sytyttää tähdet valaisemaan synkistä synkintäkin pimeyttä. 

*****

Tätä kirjaa on suositellut luettavaksi Yhdysvaltain entinen presidentti Barack Obama. Ilman sitäkin, kirja oli minulle enemmän, nyt senkin edestä. Barack Obama:  He called "Educated" is a "remarkable memoir of a young woman raised in a survivalist family in Idaho who strives for education while still showing great understanding and love for the world she leaves behind." 

Kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirsin BookClub

*****

tiistai 18. syyskuuta 2018

Verenpisaroita sateessa ja....


Kuvasin eilen vai oliko se edellispäivänä verenpisaroita sateessa. Ne voivat nyt mainiosti eli paras aika niille kuten pelakuillekin tuntuu olevan syksy. Laitan tähän viisi kuvaa, jotka eivät ihan primaa, mutta toivottavasti näyttävät kukkien punavalkoisen viehätyksen.


Saan pelakuut talvehtimaan kellarissa, mutta näiden kanssa en onnistu, en sitten millään. Sarin puutarhat neuvoo talvehtimisen onnistumisessa.


Suotavaa olisi, sillä käytän aina tätä samaa väriä. Vain joskus oli valkoista...


Sade on aina yhtä ihanaa...Ellei tyttäremme Meri olisi ollut Meri, hän olisi ollut Sade.


Näiden pirteänväristen jälkeen, muistelemme yhtä valkoista...


Päivä viilenee illan tullen.
Juo minun käteni lämpö,
kädessäni on kevään veri.
Ota käteni, valkoinen käsivarteni, 
ota kapeitten olkapäitteni kaipaus.
Olisi kummallista tuntea,
yhtenä yönä, tällaisena yönä
povellani raskas pääsi.

- Edith Södergran -
Runoja (WSOY 1969)

Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Taina Latvala: Venetsialaiset


Dan ei ymmärtänyt, millaista oli ollut muuttaa pikkukaupungista Helsinkiin ja jättää taakseen sumuiset pellot, millaista oli palata talvella takaisin lakeuksille ja laskea ruusu isän haudalle. Danin elämän suurin tragedia oli, että hän oli päässyt Handelshögskolaniin vasta toisella yrittämällä.

Toki Elina oli jo tottunut Danin taustaan, kuin tapettiin jota tuijottaa vuodesta toiseen. Silti tuntui oudolta elää ihmisen kanssa, jolla oli niin hatara käsitys surusta. Elina ei ollut milloinkaan nähnyt Danin itkevän....Elina lainasi kirjastosta kirjan nimeltä Are You living with a Psychopath?, teki kirjassa olevan testin ja sai tulokseksi 18/24 pistettä.

Elina olisi halunnut tietää, kuinka helposti Luka itki, mistä hän liikuttui, oliko hän koskaan lukenut Pablo Nerudan kirjoja. Tunsiko hän sen runon, jossa sanottiin: ”Hän rakasti minua, ja toisinaan minäkin rakastin häntä.”

Taina Latvalan Venetsialaiset (Otava 2018) kertoo kolmesta hyvin erilaisesta sisaruksesta, joista Elina on yksi. Heitä on Iiris, Paula ja Elina, jotka päättävät kokoontua perheen rakkaalle kesämökille viettämään kesäkauden päättäjäisiä. Touhukkaan ja määrätietoisen Paulan johdolla on tarkoitus tehdä Elinan tulevien häiden suunnitelma valmiiksi viimeistä kukkaa myöten. Paula on luonnollisesti kaaso pomogeeninsä ja järjestelykykynsä takia. Sisaruksia yhdistää yhteinen isä, joka on kuollut. Isästä kaikilla on suorastaan maagisia muistoja ja isän tyttönä ymmärrän heitä niin hyvin. Kun isä on poissa, ikävä on ikuinen, mutta muistot ovat kauniit ja rakkaat. Isä on ollut varsin värikäs herra, selvästi charmantti ja luova, mutta myös omien polkujensa kulkija. Iiris on saatu Lailan kanssa, naisen, josta ei ollut Alfa Romeo –isälle kuin pakon edessä eli se avioliitto loppui lyhyeen. Iirikselle se tiesi suurta muutosta, sillä...Isä löysi elämänsä rakkauden ja piti kaikista tytöistään lopulta huolen. Oli kaikille omanlaisensa, mutta rakastettu, kaivattu, odotettu. Aina häntä odotettiin kovasti kotiin tai mökille. Iiriksestä tuli isän uskottu. Hän myös muistutti isäänsä, sillä hänen olivat seikkailut maailmalla, ne joilta palattiin lepäämään vaikka mökille. Sama levottomuus.

Latvala kuljettaa siskosten venetsialaisviikonloppua hetkessä sekä siskojen vuoromuisteloin. Saamme tietää, että Iiris pääsi ylioppilaaksi 1989 ja marraskuussa 1993 hän saa isältään puhelun, johon ei sanota vastaan. Elina on käynyt kolme vuotta psykoterapiassa ja nyt hän ihmettelee, miksi on menossa avioliittoon Danin kanssa. Keskimmäinen Paula on pinnalta tasaisin, mutta hänkin kätkee salaisuuksia. Kaikki he kuitenkin haluavat pysyä väleissä ja kun muut lähtevät läheiselle tanssipaikalle saunan jälkeen, ei Paulakaan jää joukosta pois, vaikka häntä ei yhtään huvittaisi.

Taina Latvala kirjoittaa tarinan, joka voisi olla meistä kenestä vain. Monta tuttua musiikkia, elokuvaa, sisaruussuhdejuttua, perheen ja suvun salaisuuksia. Sellaistahan elämä on. Elinakin voi päättää vielä tehdä ihan mitä vain. Ei siihen Ullanlinnan Dania tarvita. Ja eikös suurin osa meistä ole törmännyt perheen ja suvun salaisuuksiin vasta aikuisiällä. Latvalan tyyli on kikkailematonta, tasaisen vahvaa ja dialogit luonnollisia. Luin hyvinkin mieltyneenä, kunnes tultiin finaaliin. Ensin ajattelin, että se oli kiireen aiheuttama vahinko, sillä lopetus selvästi kuin halusi antaa vieläkin enemmän. Sinällään erittäin osuva, mutta eikö se olisi kaivannut enemmän rivejä, kuin niiden tyhjinä huutavia välejä. Vaikka jotain dramaattista Nerudalta. Ei ja ei. Hiljaisuuden huuto on useimmiten kipein ja kuuluvin. Kuikan huuto järven yöselällä sen vaiettua.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja

lauantai 15. syyskuuta 2018

Suolampi, suon lehtien hiljaisuus...


Suolampi, suon lehtien hiljaisuus
niittyvillaa, kurkien untuvaa

ja niin olit itsekin 
rakastetun käsien jäljiltä

kosteikko

ja kun jonakin päivänä
puhkesi lämmin itku
maanalainen vesi kohosi alhaalta
ja puhkaisi sinuun uuden väylän

ymmärsit että se oli samaa juurta
että elämä alkaa vedestä

henkinenkin, ja sinä halusit kirjoittaa runon
kosteikkojen, kaikenlaisten kosteikkojen puolesta.

- Sirkka Selja -
Pisaroita iholla (WSOY 1978)
kuva Petri Volanen, Paratiisi (Minerva 2011)

perjantai 14. syyskuuta 2018

Karen Cleveland: Koko totuus



Matt on valittu kohteeksi.

Siihen mennessä kun olen auton luona, sormet jääpuikkoina ja hengitys höyryten pieninä valkoisina pilvinä, olen varma asiasta.

Matt ei olisi ensimmäinen. Venäläiset ovat kuluneena vuonna olleet aggressiivisempia kuin koskaan.

Voi luoja, koko tässä jutussa on viime kädessä kyse rahasta. Inhoan sitä, että kaikessa on loppujen lopuksi kyse rahasta.

Meillä saattaa nyt tehdä tiukkaa, mutta Ella on jo melkein esikoulussa. Kaksoset muuttavat kohta pois koulun vauvahuoneesta, ja taaperoiden huone on halvempi. Ensi vuonna pärjäämme paljon paremmin, tämä on vain rankka vuosi. Me tiesimme, että tästä tulisi rankkaa.

Karen Clevelandin vakoojatrilleri Koko totuus (Need to Know, Gummerus 2018, suomennos Maija Kauhanen) on paljon, paljon enemmän kuin perinteiset vakoojatarinat. Tiedättehän ne kovatempoiset agenttitarinat, joissa riittää vauhtia, upeita autoja, veneitä, kauniita naisia, valehtelua ja kaikkea sellaista, joka ei millään tavalla tunnu koskettavan tavallisen ihmisen arkea. Niistä en ole kiinnostunut, joten oli ihme, että lukaisin kirjasta pari ensimmäistäkään sivua Clevelandin dekkarista ja sitten vain luin. Aloitus vahvisti, että kirja nitoi aivan tavallisen naisen, jolla on neljä lasta, kaikellaan kiinni vastavakoiluun. Tämäkin vain siksi, että Vivian Miller on vastavakoiluun erikoistunut CIA:n tutkija. Vaikka hänen tehtävänsä on paljastaa venäläisagenttien soluja, se on kuitenkin toimistotyötä, josta hän palaa iltaisin rakkaaseen kotiinsa neljän lapsensa ja miehensä Mattin luokse. Eräänä päivänä hän löysi uuden solun ja näki viisi kuvaa ja yksi näistä oli...

Tuntuu kuin maa katoaisi altani. Kuin putoaisin, ajelehtisin, leijuisin tilassa, jossa näen itseni ja sen mitä tapahtuu mutta jossa en itse ole, koska tämä ei ole todellista. Korvissani kuuluu outo pirisevä, särisevä ääni.

Kirja on niin hyvä, että kustantajallakin on ollut varaa paljastaa mainoksissa ja takakannessa tarinasta varsin paljon jännityksen siitä kärsimättä. Tämä johtunee kirjan asettumisesta yläpuolelle tavanomaisen, kovaksikeitetyn, kiivastempoisen agenttitarinan. Teoksen kirjoittaja on nainen, joka on osannut tuoda vastavakoilutarinaan tavallisen perheen pyykit, ruoat, sotkut, lasten ongelmat, päiväkodin harmit, sekä tietenkin sen suurimman kysymyksen: Kuka hänen miehensä oikeastaan on?

Vivian ja Matt ovat tunteneet toisensa jo yli kaksikymmentä vuotta, heillä on neljä lasta ja tähän asti hyvin onnistunut avioliitto. Ainoa mitä Vivian on kovasti ihmetellyt, on Mattin sukulaisten täydellinen puuttuminen heidän elämästään. Heitä ei kuin ole.

Luemme tarinaa tarinassa eli vakoilutarina on myös avioliittokertomus. Arkea alkavat rasittaa kaiken muun päälle epäluulo, varuillaanolo, jatkuva uhka perheen ja etenkin lasten yllä. Tarinan tempo on se asia, jonka mukana hyväkin tarina joko kaatuu tai kohoaa. Karenin tempo on kaukana kiivaasta eli voimme keskittyä jännitysromaanin psykologiseen puoleen. Voimme keskittyä kannen kysymyksiin aviomiehestä eli onko Matt täydellinen aviomies, täydellinen isä vai täydellinen valehtelija? Kaiken lisäksi Vivianin työssä rasittaa se, että hän ei enää tiedä kehen hän voi luottaa ja mihin hän on valmis saadakseen pitää perheensä ja rakkautensa ellei sekin sitten ollut sumutusta...

Käännän katseeni pois, ulos ikkunasta, ja katson katulamppuja, kunnes ne ovat enää sumeita läiskiä. Matt on hiljaa,lapset ovat hiljaa, ja ainoat äänet ovat auton moottori ja tien hurina. Suljen silmäni. Tässä sitä ollaan. Tätä minä olen odottanut.Tuntuu melkein kuin olisin saanut osoituksen siitä, että olin oikeassa, mutta en tunne tyydytystä. En ollenkaan, vain tyhjyyttä. Ja taas kerran minusta tuntuu, että kaikki se mitä rakastan, kaikki se mikä on minulle tärkeintä tässä maailmassa ollaan ottamassa minulta pois.

*****

Tästä on kirjoittanut lisäkseni ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä

*****

maanantai 10. syyskuuta 2018

Syksyn kultaa ja...


Terveisiä länsirannikolta, jonne lähdimme jo torstaina! Perheen kanssa seurustelu ohitti lukemisen, joten sillä rintamalla nyt ainakin hiljaista. Oli tärkeämpää istua äidin puutarhassa kahvilla ja herkutella omenakakulla kera jäätelön. Porin torilta noudimme herkulliset, mehevät kantarellit sekä tietysti merilohta. Lohi valmistui uunissa kera babypinaattien ja sitruuna&pippurikerman. Sitä ennen päälle tietysti sitruunapippuria, suolaa ja heikkivainaan hyppysellinen sokeria.Lohi oli muhkea, joten uunissa 30 minuuttia. Vein äidille puutarhaan tuliaisiksi lyhtykoisoja, jotka somasti täydensivät muutamat tyhjät ison kukkapenkin aukkopaikat.


Kantarellit vain paistoimme pannulla kera sipulihakkeluksen ja ripauksen suolaa. Ja sitä sitten ruisleivän kanssa, oih! Ruoka jota valmistamme kantarelleista on kantarelli-pinaattifrittata, mutta tänä vuonna ainakin Keski-Suomessa on ollut niin kuivaa, että ei olla kantarelleja nähty. Yleensä voimme poimia niitä omasta lehdostamme...Porin torillakin osa myynnissä olevista oli aivan kuivia, mutta sitten löytyi myyjä, jolla riitti hyvälaatuista metsän kultaa...


Täältä löytyy kantarellipiirakan ohje.


Syksy on paras maalari, joka rohkeasti yhdistää mitä värejä haluaa. Tässäkin punaista ja vihreää...Sinikuunliljat ovat jättisuuria ja niiden alla siilien kupit, joille ne voivat saapua jo ensihämärän pudotessa. Kahisevat ja tuhisevat, syövät kipponsa tyhjiksi ja vielä jälkkäriksi napsivat muutamia kotiloita.

"...sinä laulujen tytär,
kesänruskea, virran paahtama
metsien lähde
ja puun alla levähtävä kirja.
Lähden sinun kanssasi 
ruusujen kaupungin kaduille
takanamme välkkyy sininen meri, 
ja illan hämärässä
siili kahisee
kuivien lehtien keskellä."

- Niilo Rauhala -

villiviinikaariterveisin
Leena Lumi



Olen harmissani, sillä törmäsin kirjaan, jonka fontti on sairaan pientä eikä kyseessä ole pokkari. Helpottelen harmistustani vaikka katsomalla tätä villiviinikaarikuvaa syyskuulta 2016....

tiistai 4. syyskuuta 2018

"Jokainen kuukausi on ystäväin, mut omenakuuta ma rakastan."


Otsikko tulee kirjailija L.M.Montgomerylta ja se osuu ainakin minua just kohden. Meillä syyskuu on omenoiden soseamista, omenapiirakkaa, terassilla ruokailua, syksyn värien ihailua. Illat ovat jo hämärät, mutta leppeät. Kukapa ei pitäisi omenoista, myös eläimet. Tilhi taitaa kuvassa nauttia kaneliomenaa


ja niistä mekin pidämme, sekä kelta- että punakanelista. Monet valittavat nyt, että mitä tehdä valtavan omenasadon kanssa. Meillä ei ole sitä ongelmaa, sillä


omenapiirakka syntyy tuosta vain ja maistuu herkulta vanhanajan vaniljakastikkeen kera.


Nämä omput pääsevät uuniin valmistumaan


vaniljaiseksi, kaneliseksi omenasoseeksi.


Kori korin jälkeen omenoista valmistuu jotakin ja mitä ei valmistu niitä voi antaa ystäville, viedä tallille hevosille ja myös jättää luontoon, sillä monet metsän eläimet syövät näitä herkkuja. Kun talviomenapuun hedelmät putoavat on jo myöhä syksy ja silloin saapuvat pienet metsäkauriit luontopuutarhaamme, jossa hyötykasvit on tarkasti verkotettu. On elämys seurata kaurisperheen ruokailua parin metrin päästä...


Siskoni tietää, että omenat ovat myös karhujen herkkua.


Ja näistä suloisuuksista, vaaleanpunaisista omenapuun kukannupuista kaikki alkoi...

"Uskon, että hauskimmat ja suloisimmat päivät eivät ole niitä, jolloin tapahtuu jotain erikoisen ihanaa tai jännittävää. Ne ovat niitä, jotka tuovat mukanaan yksinkertaisia, pieniä iloja seuraten toisiaan kevyesti kuin helmet helminauhassa."

- L.M.Montgomery -
Anna ystävämme

omenakuuterveisin
Leena Lumi

tilhi- ja karhukuvat Pekka Mäkinen

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali


”Luuletko sinä tietäväsi mikä on mies? Sinulla ei ole aavistustakaan siitä. Luuletko sinä tuntevasi tyttäresi? Sinulla ei ole aavistustakaan siitä kuka sinun tyttäresi on. Luuletko sinä tietäväsi mikä tämä maa on lajiaan? Sinulla ei ole aavistustakaan millainen se on. Sinulla on valheellinen käsitys kaikesta. Sinä tiedät vain sen millainen on joku vitun hanska. Tämä maa on pelottava."

”Sinä halusit Miss Amerikan? Sinä sait hänet oikein pahan kerran – ja hän on sinun tyttäresi! Sinä halusit olla todellinen pesunkestävä jenkki, todellinen jenkkisotilas, todellinen jenkkijehu kaunis jenkkityttö kainalossasi. No nyt sinä olet sitä, ukkoseni, tyttäresi suosiollisella avustuksella. Sait todellisuuden päin pärstääsi. Tyttäresi avustuksella sinä olet niin syvällä paskassa kuin mies voi ikinä vajota, mielipuolisessa jenkkipaskassa. Amerikkalainen amok! Jenkkiraivo! Jumalauta, Seymour, jumalauta sinua ja sinä muka olit isä joka rakasti tytärtään”, Jerry jyrisee puhelimeen – helkkariin toipilaat, jotka odottavat käytävässä että hän tarkistaisi heidän uudet läppänsä ja uudet valtimonsa...Hän on niitä kirurgeja jotka huutavat; jos häntä vastustaa, hän huutaa, jos hänet suututtaa hän huutaa, jos seisot mitään tekemättä tumput suorana hän huutaa...

Philip Rothin (1933-2018) Amerikkalainen pastoraali (American Pastoral, WSOY 1997 ja 2018, suomennos Kristiina Rikman) on kirja, jonka suomalainen kustantaja valitsi uusintapainokseen kirjailijan muistolle. Hyvä valinta, sillä kirja aloitti Rothin loistavan Amerikka –trilogian, kuin ruumiinavauksen ketään ja mitään säästämättä. Amerikkalainen pastoraali aloitti, Mieheni oli kommunisti jatkoi ja Ihmisen tahra kaikessa julmuudessaan suoritti lopputyön, joka jäi minuun. Tietysti olen Roth –fanina lukenut nämä kaikki, mutta tästä kirjasta oli aikaa. Kaikki oli vieläkin enemmän mitä se oli ollut. Ja tietenkään lukijakaan ei ole enää sama: arvot ja painotukset ovat voineet muuttua, mutta se ei ole ikinä muuttunut, miten Philip Roth on minuun vaikuttanut. Hän piirtää minulle kuvaa perheestään, köyhistä, yritteliäistä juutalaisista, jotka  tekivät kuusikymmentä tuntia viikossa töitä. Isä Lou oli ahkeruuden ja suoraan sanomisen symboli, mutta perheen yllättäjäksi tulikin baseball –mestari Seymour eli Swede, perheen vaalea juutalainen, joka saattoi vaikuttaa aina vain hyvää tarkoittavalta, ja olihan hän sitäkin, mutta hän halusi niin kovasti olla itse osa amerikkalaista unelmaa, kaikkea sitä minkä hän liitti kotimaahansa....Hän halusi sitä niin kipeästi, että kun sukupolvien sota alkoi ja nuoret, värilliset ja monet muut alkoivat liikehtiä valkoista valtaa vastaan, sokeus iski hänen ymmärrykseensä estäen näkemästä minne perheen ainoa lapsi, tytär Merry ajelehti.

Kun pahin oli jo tapahtunut, hän on niin polvillaan, että soittaa nuoremmalle veljelleen, kuuluisalle kirurgille saadakseen tältä apua. Se mitä luurista tulee on kaikkea muuta, mitä hän on odottanut. Aikooko hänen veljensä tappaa hänet sanoilla juuri kun hän makaa henkisenä rauniona maassa. Mihinkään kykenemättömänä...Alun sitaatit ovat palasia pitkästä puhelusta ja kukin lukija saa kirjan luettuaan miettiä miten oikeaan tai väärään Jerry osui, tai missä hän osui ja missä ei.

”Pelikentällä sinussa on miestä. Siksi sinä siellä menestyit, muistatko. Sinä mittelit voimiasi muita vastaan ja sinä voitit. Kuvitellaan että tämä on peli jos se sinua helpottaa. Ei helpota. Se auttaisi Se auttaisi jos sinä olisit tyypillinen toimen mies, mutta kun sinä et ole. Okei. Sinä et pysty kuvittelemaan itseäsi siihen rooliin. Sinä pystyt kuvittelemaan itsesi vain pelaamaan palloa ja tekemään hanskoja ja naimaan Miss Amerikan. Sinä elät Miss Amerikan kanssa puhumatta mistään ja tyhmistyt entisestään. Te leikitte amerikkalaista unelmaa, pieni irlantilaistyttö Elizabethin satamasta ja jutskupoika Weequachicin lukiosta. Lehmät. Vanha kunnon kolonialistinen Amerikka. Ja sinä kuvittelet että saisit tuon julkisivun ilmaiseksi. Herraskaisen ja viattoman. Mutta siitä saa maksaa, Seymour.”

Toisena aikana, toisella tähdellä, en varmaankaan olisi niin kiinnittänyt Jerryyn huomiota, mutta nyt hän sai olla osoituksena siitä, miten sitä voidaan olla samaa perhettä ja kuin eri planeetoilta. Jerry on myös surun kapellimestari, sillä kaikessa suoruudessaan ja maallisuudessaan, juuri Jerry heijastaa Sweden, kaikkien palvoman mestaripelaajan ja komistuksen maailman surullisimpana ihmisenä. Mitä muuta voin sanoa, kun kaikki on jo tapahtunut, kivitalot saatu, Dawn hoitaa upeaa lihakarjaansa, aurinko laskee laitumille, jossa upean Herttua –sonnin figuuri katoaa hämärään ja Swede vain vajoaa vajoamistaan kaivaten jo edesmenneen sonnin suojelusta uskoen kaiken pahan näin poistuvaksi. Paluun entiseen olevan mahdollista. Mikään itseruoskinta ei riitä Swedelle, vaan

”Isi, suutele minua sillä lailla k-k-kun suutelet ma-ma-mamia.”

Huumaantuneina meren tyrskyistä, auringosta ja miten he ajoivat ilta-aurinkoisella tiellä....Tabu.

Kirjan alussa kertojana toimii Nathan Zuckerman – Rothin alter ego, joka oli lapsena ollut juuri Jerryn ystävä ja katsonut ihaillen Swedea. Nathanin jälkeen kertojana on Swede. Yli kuusikymppisenä Nathan ja Jerry tapaavat luokkajuhlissa. Kuunnellessaan ystäväänsä, Roth tekee päätelmänsä Swedestä, muuttaakin mielensä ja päättää kirjoittaa hänestä kirjan.  Asiaan ei voi olla vaikuttamatta hänen tapaamisensa Sweden kanssa. Swede kuin soi edelleen, mutta neula rahisi ja sen takana olivat mitä ilmeisemmin ne elämän kohtalon kovat kolhut, joiden edessä niin fysiikka kuin psyyke olivat alkaneet pettää.

Elämä on lyhyt ajanjakso jonka aikana ollaan elossa.

Uuden painoksen upeat Alkusanat ovat toimittaja Jukka Petäjän.

"Amerikkalainen pastoraali on...yhtä hyvin omintakeinen avioliittoromaani tai sukuromaani kuin sapekas aikalaisromaani tai historiallinen romaanikin. Se on myös suuri ideologinen aateromaani, joka luotaa raadollisesti isän ja tyttären ongelmallista suhdetta ja sukupolvien välistä kuilua. Se kuvaa monimerkityksisesti amerikkalaisen unelman tavoittelemista ja tuon unelman karkaamista saavuttamattomiin."

Suomentaja Kristiina Rikman puolestaan toteaa:

”Jos pitää mainita suuri yhdysvaltalainen romaani, niin kyllä se mielestäni on Amerikkalainen pastoraali.”