maanantai 18. maaliskuuta 2019

Leena Lumin luetut 2019


Aika alkaa kirjata ylös vuoden 2019 luettuja eli nyt mennään jo yhdettätoista lukuvuotta! Vuodelta 2019 odotan erityisiä elämyksiä, kirjoja, jotka eivät unohdu kun kannet ovat sulkeutuneet. Kirjoja, jotka eivät ole kuin satu keisarin uusista vaatteista, jonka taas kukin lukija kokee omista lähtökohdistaan. Liika lukeminen tekee krantummaksi, mutta kasvattaa myös järkeä, lupasi ainakin Mika Waltari eli sitä odotellessa:


1.   Mattias Edwardsson: Aivan tavallinen perhe (En helt vanlig familj, Like 2018, suomennos Taina Rönkkö)


2.   Anna Ekberg: Uskottu nainen (Kærlighed for voksne, Minerva Crime 2019, suomennos Katarina Luoma)


3.   Johanna Laitila: Lilium regale (Gummerus 2019)


4.   Kristin Hannah: Satakieli (The Nightingale, WSOY 2019, suomennos Kaisa Kattelus)


5.   Emma Rous: Au pair (Au Pair, Minerva 2019, suomennos Sisko Ylimartimo)


6.   Håkan Nesser: Café Intrigo (Café Intrigo, Tammi 2019, suomennos Aleksi Milonoff)


7.   Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut (The Death of Mrs Westaway, Otava 2019, suomennos Antti Saarilahti)


8.   Jaana Virronen: Borssia ja šarlotkaa Maukasta ruokaa venäläiseen tapaan (Atena 2019)


9.   Lina Bengtsdotter: Francesca (Francesca, Otava 2019, Sirkka-Liisa Sjöblom)


10.  Sonia Paloahde: Aavistus (Minerva 2019)


11.  Pierre Lemaitre: Petoksen hinta (Cardes Noirs, Minerva Crime 2019, suomennos Kaila Holma)


12.  Nancy Huston: Syntymämerkki (Lignes de faille, Gummerus 2007, suomennos Annikki Suni)


13.  Lisa Jewell: Sitten hän oli poissa (Then She Was Gone, WSOY 2019, suomennos Karoliina Timonen)


14.  Agnés Martin-Lugand: Huolet pois, elämä on helppoa (La vie ent facile, ne t`inquiète pas, Bazar 2019, suomennos Päivi Pouttu-Dèliere)


15.  Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö (Flickan som blev fel, Gummerus 2011, suomentanut Riie Heikkilä yhteistyössä Karin Ehrnroothin kanssa)

Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

♥:lla kirjoista
Leena Lumi

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Kera luontosöpöilyn kohti viikonloppua!


Siinä hän on Unelman ikkunan kautta kuvaamana ja selvästi tietää olevansa kamerassa.Nämä metsäpeurat ovat niin uskomattoman suloisia, mutta kuinka moni tietää, että niiden sorkat ovat niin hentoiset etteivät kovilla pakkasilla saa kovin pohjoisessa kaivettua ruokaansa lumen ja jään alta kuten saa jo valkohäntäpeura. Omenoille ovat kovin persoja eli me näimme ensimmäiset metsäkauriimme syömässä pudokkaita kylmällä ja siitä se sitten repesi. Meidän kuvat ikkunan kautta eivät vain yllä Unelman otoksiin.



Myös meillä tulevat lintujen ruokintapaikkojen alle, johon heitetään siemeniä maastasyöville linnuille. Näihin kun alkaa, se on tosi, tosi kivaa, mutta kannattaa sitten muistaa verkottaa käytännössä kaikki kasvit eli meillä nyt jokaikinen atsaleakin on kauris/jänisverkotettu.



Siinä hän katsoo kohti Unelmaa kuin todeten 'eikös ruokaa tule lisää.' Otin oikein biologilta selvää mitä näille voi tarjota ja kylmillä kauriitkin kaipaavat rasvaa. Meillä siis menneet myös mustarastaille sulina tarjotut talipötköstä leikatut siivut, mutta auringonkukkaseokset vaikka pähkinärouheella ja halaistut omenat, ne ovat herkkua. Ja olipa joku antanut  viinirypäleitäkin...Näille voi tarjota myös riistaherkkua, jota saa ilmeisesti Agrimarketeista yms. Kiitos ihanista kuvista Unelma♥



Muistattehan facebookiin perustetun Lumikelloryhmän! Sinne saa laittaa omia lumikellokuviaan ja muuta aiheeseen liittyvää. Suvipihan Leena on saanut minutkin, jolle myyrät eivät lumikelloja suo, tajuamaan, miten monipuolinen on lumikellojen maailma. Niitä on moneen makuun ja unelmaan♥



Facebookissa on myös Mustarastasryhmä, johon on kiehtovia kuvia ja tarinoita tuonut ainakin Matti Lavi. Tässä Osku -poika, jonka morsmaikku taitaa olla Unni ellei kevään tulo ole sekoittanut mieltä. Kaikki innokkaat voivat liittyä.



Olettehan kuulleet aamuisin? Se ei ole aina se titityy, vaan joskus pienet helikellot...En tiedä kumpi on silloin äänessä sini- vai hömötiainen. Tiaisten äänistä viehkoin minulle on kuusitiaisen ääni, mutta niitä ei ole pihalla näkynyt. Yhdessä luontopolun kuusikossa kyllä niitä pääsee kuulemaan. Sinitainen on lankoni Pekka Mäkisen kuvaama samoin kaksi seuraavaa kuvaa. 



Tähän kuvaan en kyllästy. Tundraurpiainen♥



Olen lukemassa uudelleen yhtä kauan sitten blogiini tuomaa kirja. Se on se 'kirja, jota ihana kirjastotäti ei voi unohtaa.' Olihan se kuin taikaa, että hän mainitsi ekana teoksen, jonka olisin sanonut seuraavaksi, kun aloin luetella unohtumattomia...Kiuru ja Termiitti kuuluvat samaan timanttisten kirjojen unohtumattomiin.

Lumoavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥

Love
Leena Lumi


keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö


Mehiläiskuningatar makaa suuressa mahonkisängyssään, jota ympäröivät pölyiset sanomalehtikasat. Lattialla on rasia ranskalaisia pastilleita, ja yhden lehden päällä on avonainen paperipussi, jonka sisällä on karamelleja.

Tyttö ajattelee siirtomaatavarakauppaa, jossa hän käy Mehiläiskuningattaren kanssa. Mehiläiskuningatar ostaa karamelleja itselleen. Lapsi katsoo ja hengittää sisään hedelmien, juurijauhetun kahvin ja karamellien tuoksua. Lapsi ei saa karamelleja.

Karin Ehrnroothin kirja Vinoon kasvanut tyttö (Flickan som blev fel, Gummerus 2011, suomentanut Riie Heikkilä yhteistyössä Karin Ehrnroothin kanssa) on pakahduttava kertomus perheen esikoistytön elämästä ja varttumisesta tunnetun suomalaisperheen tyttärenä. Hänen isänsä oli arvostettu jalkaväen kenraali, Mannerheim –ristin ritari Adolf Ehrnrooth. Hänen äitinsä puolestaan oli Karin-Birgitte Ehrnrooth, syntyään Schack ja äidin lapsuudenkoti oli Schackenborgin linna Tanskassa. Karin-Birgitte oli syntyperäinen kreivitär, joka oli palvellut Tanskan kuningatar Ingridin hovinaisena. Kuningatar Ingrid oli myös Karinin kummitäti. Kun Karinin sisko ja veli syntyvät, Karinista tulee kuin äidin palvelija, jonka piti vastata myös tämän mielialoista. Karinista tuntuu, että äiti haluaa ottaa hänen paikkansa vanhimpana tyttärenä. Äidille mikään ei riittänyt olipa sitten kyseessä suklaa tai uudet kengät, jotka piti hankkia Tanskasta asti. Äiti myös kutsui Karinin isää Pappaksi. Talouden- ja lastenhoidossa auttavat lukuisat vaihtuvat au pairit. Nämä nuoret tytöt huomioivat Karinin ja ovat hänelle usein mieluisaa seuraa. Tässä vaiheessa Karinista on tullut äidille ’se tyttö’ ja on kuin heidän välilleen olisi rakennettu lasiseinä. Jättää huomiotta on yksi tapa ehdottomasti vahingoittaa lapsen tervettä varttumista aikuiseksi. Kaikki olisi voinut mennä hyvin, jos Karinin suuresti rakastama ja palvoma isä vain olisi asettunut hänen puolelleen edes kerran, edes yhden ainoan kerran, mutta Adolf tiesi kenen joukoissa seisoi ja oli epäselvissäkin tilanteissa vaimonsa puolella. Tällaiseen lapsi vastaa sekä kapinalla että henkisesti joutuen kuin eksyksiin: Missä on minun paikkani, jos en saa olla täällä teidän kanssanne? Kuka minä olen ellen ole teidän tyttärenne? Minun on usein käsketty pysyä poissa, siksi en tiedä, missä saan olla? Kahden kesken Karinin ja isän välit olivat lämpimät, mutta muiden läsnäollessa Karin oli kuin Tove Janssonin kirjan Näkymätön lapsi.

Karin on haastatteluissa kertonut, että kuvattu lapsuus ei ole täysin sama kuin oli todellisuus, mutta arvaan lukijoiden huomaavan, missä mennään  ja missä on tosin tosi. Kaikki on mahdollista tapahtua ja on tapahtunut muissakin, mutta vähemmän tunnetuissa perheissä. Karin kirjoittaa todella pakahduttavasti ja minusta yhtään sääliä kerjäämättä. Hän asettuu taas siksi pieneksi tytöksi, joka rakasti heidän Kakskerran Solgårdeniaan ja halusi vain kuulua joukkoon. Halusi syödä edes yhden paahtoleivän, jossa voi sulaisi herkullisesti, halusi vain kerran tulla nähdyksi hyvänä hänenään, ei aina koko perheen syntipukkina.

Eristäminen kasvaa, kun Karin saa seitsemänvuotislahjaksi oman huoneen. Se on entinen piian huone, jonka äiti sisustaa hienoksi. Äiti on oikein innoissaan. Hän kehuu ikkunasta avautuvaa näköalaa ja jopa maalaa yhden piirongin harmaaksi. Karin olisi mieluummin halunnut koiran kuin tytönhuoneen. Sattumaa tai ei, Karinin huone on hyvin kaukana muiden perheenjäsenten huoneista ja eri kerroksessakin. Hän on käytännössä erossa perheestään, kun mukaan otetaan huonon käytöksen rangaistukset, joka tarkoitti aina omaan huoneeseen menemistä ja myös syömistä siellä. Karin oli myöhemmin yrittänyt selittää, miten väärin se oli, mutta kukaan ei nähnyt siinä mitään ihmeellistä, sillä

Sinähän olit aina itseksesi. Istuit ja luit...Et koskaan oikein kuulunut joukkoon.

Toisaalta Karin mainitsee tuntevansa olleen etuoikeutettu, vaikka häntä ei hellitty, hän kärsi kylmästä ja nälästä eikä hänellä ollut omaa rahaa eikä suklaa sulanut kielen alla. Se etuoikeutettu elämä oli saada tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin, oppia monia kieliä, saada asua rakkaassa Solgårdenissa, jota hän ei voinut kuvitella voivansa ikinä menettää. Kaikkein tärkeintä olivat kuitenkin hetket isän kanssa. Ne harvinaiset timantit, jolloin isä katsoi häntä ja sanoi pitäneensä Karinia aina hänelle tärkeänä voimatta sitä vain osoittaa: ”Halusin aina mieluiten olla sinun kanssasi, mutta muiden takia se ei käynyt päinsä. Luuletko, että puhun jollekin muulle niin kuin puhun sinulle?” Karin ihaili isäänsä, joka ei koskaan hankkinut itselleen mitään, jolle kaikki riitti. Isäänsä, joka istutti perunaa risaisessa, vanhassa sotilaspuvussaan ja oli haavoittunut sodassa. Karinin ja hänen äitinsä välinen lasiseinä tunki vain liian usein kaikkialle eristäen Karinin yksinäisyyteen. Jatkuvan arvostelun alaisena oleminen kasvaa niin sietämättömäksi, että Karin alkaa elää öisin. Yöstä tulee hänen ystävänsä ja kotinsa. Tällöin hän oli jo teini ja tietoinen toiseudestaan, eriöönsä alistunut. Kun Adolf Ehrnroothille myönnettiin Vapaudenristin suurristi 1989, Karin oli sairaalassa melkein kuoleman kielissä anoreksian takia.

Oli olemassa tienristeyksiä ja lukemattomia tilaisuuksia kääntyä takaisin. Sen sijaan minä kuljin syvemmälle yöhön. Sen sijaan päätin lakata syömästä...Die Geister die ich rief. Henget joihin vetosin.

Jos Karin Ehrnroothin kirjaa sanoo sairauskertomukseksi, minusta se on väärin. Hän oli ihan normaali lapsi, joka vain kaipasi rakkautta ja perheeseen kuulumista. Vinoon varttunut tyttö vartettiin vinoon. Se tapahtuu todella helposti joukosta eristämisellä, rakkauden kieltämisellä. Kirjan kannesta lukijaa katsoo kaunis, pettynyt, hyvin yksinäinen tyttö. Hänellä on paljon kerrottavaa ja hän on lahjakas, joten lukekaa ihmeessä kaikki tämä kirja, joka ei ole kostoa, vaan rakkauden nälkää. Tiedostamalla jantelaisuuden mahdollisuus kaikkialla, estämme Janten lain mitätöinnin kohdistumasta heikompiimme, joita niin usein ovat lapset.

Jos ihminen ei koskaan ole maistanut auringon lämmittämiä metsämansikoita, hän ei voi tietää mitä ne ovat.

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Agnés Martin-Lugand: Huolet pois, elämä on helppoa


Onnelliset auttoi minua nykyisin pysymään tasapainossa. Kahvilan ansiosta olin pystynyt nousemaan surun syövereistä, asettunut takaisin Pariisiin, ymmärtänyt, miten hyvää työ minulle teki, ja kyennyt osoittamaan itselleni – vaikken vanhempieni suhteen siinä ollutkaan onnistunut – että minusta oli johonkin. Onnellisten ansiosta minulla oli jälleen sosiaalisia taitoja.

Irlannista paluuni jälkeen en ollut pitänyt yhteyttä kehenkään: en Abbyyn ja Jackiin, en Judithiin enkä todellakaan Edwardiin...Muistot hänestä palasivat aaltoina, toisinaan onnellisina, toisinaan tuskallisina. Mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä varmempi olin, etten enää koskaan ottaisi yhteyttä heihin enkä ainakaan Edwardiin.

Agnés Martin-Lugandin teos Huolet pois, elämä on helppoa (La vie ent facile, ne t`inquiète pas, Bazar 2019, suomennos Päivi Pouttu-Delière) jatkaa siitä, mihin jäimme teoksessa Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia. Diane on ostanut vanhempiensa osuuden Onnellisiin ja on nyt itsellinen toimija kirjakahvilassaan uskollisena ja hämmentävänä tukenaan yllättävä Felix, joka usein vartioi häntä kuin haukka. Felixille Irlannissa tapahtunut oli aivan liikaa ja etenkin kaikki Edwardiin liittyvä. Nyt Felix on onnellinen, sillä Diane asuu kirjakahvilansa yläkerrassa ollen täydellisen onnellinen tarjotessaan kahvin ja herkkujen lomassa asiakkailleen mahdollisimman monipuolista lukemista jokaiseen makuun. Felixin ainoa paine kohdistuu enää Dianen miessuhteisiin, sillä niitä ei ole. Niinpä hän alkaa järjestää Dianelle sokkotreffejä, jotka päättyvät kaikki katastrofiin. Onneksi sattuma puuttuu peliin ja Onnellisiin saapuu mies, Olivier, joka kiinnostuu heti Dianesta. Felixin syynin jälkeen saa alkaa tapahtua ja niinpä ei kulu kauaakaan kun Diane suostuu Olivierin ehdotukseen yhteisestä asunnosta. Mikä olisikaan sen turvallisempaa kuin mennä yhteen rauhallisen, luotettavan ja huomaavaisen Olivierin kanssa. Jonain hetkenä Diane tajuaa, että kaikki menee kovin nopeasti, mutta hän haluaa vain seesteistä perhe-elämää ja mahdollisimman paljon uutta elämää Edwardin muiston päälle. Mikään vähempi ei nyt riitä!

Yllättäen sitten tapahtuu kaksi irlantilaista kosketusta. Diane on Olivierin seurassa valokuvanäyttelyssä, jossa kuvat tuntuvat oudon tutuilta: Edward on tuonut näyttelynsä Pariisiin! Toinen on myöhempi soitto Irlannista, joka koskee Abbyn sairastumista. Viime mainittu saa Dianen välittömästi palaamaan viikoksi Mulrannyn pikkukylään. Hän asuu Abbylla ja Jackilla, jonne saapuu myös Judith, Edwardin sisko. Väistämätön tapaaminen Edwardin kanssa oli edessä, mutta millainen, sillä Edward oli kuin varjo entisestään. Vain silmien kylmä pilke ja vaikeneminen auttoivat tunnistamisessa. Edward on uupunut ja ahdistunut.

”Judith on varmasti kertonut sinulle, että kun suhteeni Meganiin kanssa päättyi, eristäydyin yksin länsirannikon Aran-saarille.”

”Siitä hän ei ollut kuitenkaan koskaan kuullut, että vietin jonkin aikaa Galwayssa, ennen kuin nousin laivaan. Join siellä unohtaakseni. Heti ensimmäisenä iltana sain ryyppyseuraa naisesta, joka hänkin joi unohtaakseen jotakin. Voit varmaan kuvitella miten se päättyi...Lähdin Aran-saarten laivalle hyvästelemättä seuralaistani...Hädin tuskin muistin hänen etunimeään. Mutta hän...”

Lienee selvä, että Dianen elämä on jälleen menemässä sekaisin. Irlanti ei jätä häntä rauhaan ja Olivier Pariisissa vaatii tietysti huomionsa. Onneksi Judith on saapunut ja he voivat toistaa villin pubi-iltansa, vaikka nyt Diane ei tanssikaan pöydillä: Jokin on muuttunut. Edward, nummituulten ja pettymysten mykistämä karkea Heathcliff, oli kerran Rhett Buttler, joka kantoi Dianen olkapäällään retuuttaen ulos pubista vastusteluista välittämättä. Nyt ei mitään sellaista, vain vaikenemista ja ahdistusta, kunnes...

Huolet pois, elämä on helppoa ei ole yhtä ärhäkkä kuin Martin-Lugandin esikoinen, mutta miksi näin on, selviää lukijalle vasta kirjan lukemisen jälkeen. Kirjailija on koulutukseltaan psykologi, joten hän kyllä taitaa  tunnekoukut suuntaan jos toiseenkin. Dianen posttraumaattinen stressi menneisyydestä tulee esiin, sillä kaikkialla tuntuu olevan niin paljon lapsia, Irlannissa joudumme kohtalon tummiin pyörteisiin ja samaan aikaan kirjakahvilassa tapahtuu jotain, mistä varmasti haluamme tietää myöhemmin...Agnèsin teksti on virkistävän helppolukuinen, pirskatelevakin, mutta surun väistämättömiä reunoja kaihtamaton. Kirjailijan ääni on mukaansatempaava ja on kuin istuisin kuuntelemassa sitä jossain tutussa kahvilassa kaupungissa, jossa mytologia iskeytyy aaltoina rantakiviin pirstoutuen loppumattomiksi vihreän saaren tarinoiksi. Galway...

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Naisen kuva


Hänen on kyettävä miellyttämään.
Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,
mustat, iloiset, syyttä täynnä kyyneleitä.
Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,
ainut maailmassa.
Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta,
yhden lapsen.
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteilla kaiken.
Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,
siksi hän säilyttää sen.
Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.
Hän ei tiedä mikä on ruuvien käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.
Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,
kaukomatkaan säästämiään rahoja,
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.
Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomenos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Keskiviikkoa kepeästi tulppaaneilla ja tuunailuilla


Paras ystävä tietää muidenkin kuin vaaleanpunaisten tulppaanien olevan bestiksensä suosiossa, joten saan joka kevät näitä ihanuuksia. Aamulla yritin väistää jäisen viimaista lenkkiä ja ajattelin ottaa muutaman kuvan...



mistä tulikin heti mieleeni taas kerran kertoa, että meillä melkein kaikki huonekalut on kaivettu jostain roskalavoilta, saatu muilta tarpeettomina tai huudettu huutokaupoista tms. Takana näkyvä jugendpiironki on varmaan yksi ensimmäisiä huutokauppakalusteitani ja huudettu Porin seudulla vuonna koivu ja tähti.



Tämän pöydän otimme talteen vanhempieni pihan roskalavalta jalat irtonaisina ja yksi aika huonossa kunnossakin, väri taisi olla koivu...Sitten hiomista ja paljon lakkaamista, joten tästä voi nyt sitten vaikka itsensä peilata. Pieni se on, mutta kun olkkarissa on iso ruokapöytäkin, tämä riittää hyvin.



Olohuoneen kirjahyllykkö vanhoille kirjoille ei ole saanut mitään käsittelyä ja se on löytö talomme varastosta. Siinä oli säilytetty maalipurkkeja, suteja etc.



Nämä tuolit ja kaksi lisää sekä pöydän, ostin aikanaan opintolainalla ja ne olivat 70-luvun vihreää - tietysti. Kolme tuoleista oli hyvässä kunnossa ja ne maalasimme Tikkurilan sävyllä Pioni. Koko ajan ovat käytössä lisätuoleina etenkin vuodenaikajuhlina, kuten jouluna. Näistä juttua löytyy Tuumailua ja tuunailua tarinassa.



Äidiltä saatiin nämä, en muista enää lähtöväriä, mutta muistan tuolit lapsuudenkodistani. Jälleen väri sama Tikkurilan pioni ja näistä lisää täällä 



Sivustavedettäviä talonpoikaissänkyjä löytyy kaksi. Takkahuoneessa sininen, joka näkyy kuvassa maalausta odottavan tuolin takana ja toinen odottaa varastossa, että nuoriso vaikka veisi mukanaan. Lumimiehen yöpöytä on tyyrein huutokauppalöytöni, mutta siitä minulla ei ole sen arvoista kuvaa tähän nyt yhtäkkiä löytää.



Kauan saimme etsiä samanlaista kukkapöytää kuin oli lapsuudenkodissa, mutta äiti sen löysi! Ei ollut tyyris. Ehkä sitä kaipaa jotenkin enemmän kodikkuutta ja lapsuusajan tyyliä, kuin niitä samanlaisia sisustuksia, mitä monet lehdet tarjoavat. En myöskään elä sisustaakseni, vaan se omannäköisyys ja kodikkuus ovat ratkaisevat tekijät.



Kolme pitkää Siimes-verhoa ja kahdet tyynyt eivät paljoa maksaneet, mutta toimisto/kirjasto sai aivan uuden ilmeen. Jos kiinnostaa, täällä näet missä nyt istun ja kirjoitan.



Pikkurahalla löytyy suloisia Villipedot tyynyliinoja ainakin Prismoista.



Ikivanhalla sohvalla, joka ei voi kehuskella olevansa kierrätetty vain vanha, edelleen Pentikin Omenankukka -tyynyt. Jo varhaisteinistä suosikkituoksuni on ollut omenankukka. Sain noin 11- vuotiaana valita talkin lahjaksi ja valitsin omenankukan. Se oli jättipurkki ja kesti kauan. Nyt se purkki on nostalgiasyistä edelleen tallessa, mutta sieltä löydän aina kaikki hakaneulat, joilla kiinnitän arkojen havujen suojakankaita kevätahavaa vastaan.



Oi mikä sekametelisoppa! Niin, sinne pitkälle hyiselle lenkille Lumimies vaati minut, siksi tämä keskiviikon kevennys meni iltapäivään. Kuumaa teetä ja pullaa nyt just tahtoo tämä Luminainen. 

Love
Leena Lumi 

Englishman In New York

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Lisa Jewell: Sitten hän oli poissa


Millaista Laurelin elämä oli ollut noin kymmenen vuotta sitten, kun hänellä oli ollut kolme lasta kahden sijaan? Oliko hän herännyt joka aamu täynnä elämäniloa? Ei, ei hän ollut. Laurel oli aina ollut sitä ihmistyyppiä, jonka lasi on puoliksi tyhjä. Hän löysi paljon valitettavaa jopa kaikkein mukavimmissa tilanteissa ja sai typistettyä ilon hyvistä uutisista lyhyeksi, ohikiitäväksi hetkeksi, joka jäi pian jonkin uuden huolenaiheen  varjoon. Joten hän oli herännyt joka aamu varmana siitä, että oli nukkunut huonosti, vaikka niin ei olisi ollutkaan. Hän heräsi huolissaan liian isosta vatsastaan, liian pitkistä tai lyhyistä hiuksistaan, liian suuresta tai pienestä talostaan, liian tyhjästä pankkitilistään, liian laiskasta miehestään tai...

Sellaisena hän oli nähnyt täydellisen elämänsä silloin: sarjana epämiellyttäviä hajuja, tekemättömiä asioita, mitättömiä huolenaiheita ja eräpäivänsä ohittaneita laskuja.

Ja sitten eräänä aamuna hänen tyttönsä, hänen ihana tyttönsä, kuopuksensa, vauvansa, sukulaissielunsa, ylpeytensä ja ilonsa, oli lähtenyt kotoa eikä koskaan palannut.

Lisa Jewellin psykologinen jännitysromaani Sitten hän oli poissa (Then She Was Gone, WSOY 2019, suomennos Karoliina Timonen) kertoo varmaan vanhempien kauhuista suurimmasta, oman lapsen katoamisesta. Kun lapsi katoaa, maailmasta kaikkoavat värit, joet muuttavat kulkusuuntaansa, tähdet sammuvat yksi toisensa jälkeen, itse hengittäminen vie kaikki voimat. Mikään ei ole enää ikinä mitään. Ellie katoaa ollessaan viisitoistavuotias, eikä hänestä ole löydetty jälkeäkään kymmeneen vuoteen, mutta nyt löytyy jotain. Jotain on enemmän kuin ei mitään, mutta kymmenessä vuodessa juuri Laurelin rakkaimman lapsen katoaminen on ehtinyt aiheuttaa suuria muutoksia, joista vähäisin ei liene se, että hän on unohtanut suruun hukkumalla koko muun perheensä. Hanna ja Jake ovat kuin omillaan eivätkä edes yritä enää lähestyä häntä. Rakas,komea, kultainen Paul on häipynyt toisen naisen matkaan ja koti on vain talo, jossa suoritetaan elämää. Hänen ainoa rakas velvollisuutensa on enää käydä tapaamassa kuolemaa tekevää äitiään joka torstai hoitokodissa Enfieldissä. Rubylla on ollut jo kolme aivoinfarktia, joten jokainen hyvästely voi olla viimeinen. Äidissä elää kuitenkin joku outo liekki, joka odottaa ja odottaa...Nyt kun Laurel on tavannut kaikkien näiden vuosien jälkeen kiinnostavan miehen kahvilassa, hän kertoo siitäkin äidilleen, sillä äiti haluaa osallistua heidän elämäänsä kuin läsnäollen. Laurel on vain pidätellyt yhteydenottoa mieheen ja kun äiti kuulee tästä hän ojentuu kohti Laurelin käsilaukkua ja ojentaa sieltä hänen puhelimensa kehottaen tytärtään soittamaan, jatkamaan elämäänsä.

Laurel huokaa syvään ja naputtelee sitten viestin.

”On sitten täysin sinun vastuullasi”, hän on olevinaan tiukka, ”jos tämä kostautuu.”

Sitten hän painaa lähetysnappia ja...”Voi helvetti”, hän sanoo ja hautaa kasvot käsiinsä. ”Senkin lortto”, hän sanoo äidilleen. ”Miten sait minut tekemään tuon!”

Ja äiti nauraa, kummallisella vääristyneellä äänellä, joka muodostuu liian ylhäällä kurkussa, mutta naurua se on. Laurel ei ole kuullut äidin nauravan todella pitkään aikaan.

Vain sekunteja myöhemmin Laurelin puhelin soi. Se on hän.

Brittikirjailija Lisa Jewellin tarina on hyvällä tavalla erilainen. Se kertoo jostain mistä olemme usein lukeneet: lapsen katoamisesta, mutta kirjailija tekee sen sekä kauhua että tunteita nostattavalla tavalla. Tragedialla ei haeta sensaatiota, vaan lukija viedään kulkemaan matkaa kumppaneina toivo, suru ja järkytys. Kun toisaalla alkaa jotain paljastua, toisaalla pidätämme hengitystämme, sillä ’eihän tämä voi olla mahdollista...’ Luin kirjan kahdessa illassa ja myönnän, että kerran nauroin. Nauroin yhdessä mieheni kanssa, jolle luin ’lortto-kohdan' uudestaan. Kuinka moni Suomessa on edes kuullut tuota sanaa tai tietää sen merkityksen! Tämä ei tarkoita Jewellin kirjan olevan hauska, mistä en trillereissä pidäkään: hauskaa muka oletetun tai tapahtuneen rikoksen äärellä. Lortto sopi vain niin hyvin kuvaamaan Laurelin suhdetta äitiinsä: läheinen ja rento. Siinä oli se nauru, jota hänen jäljellä olevat lapsensa ja hylännyt miehensä olisivat kaivanneet. Sitä ei talossa kuultu ja nyt Laurel asuu yksin.

Jossain toisaalla on varttunut lapsuudesta asti vähätelty nainen, jonka ainoa todellinen vahvuus on matematiikka. Epävarma nainen, joka katsoo muun maailman olevan hänelle velkaa paljon. Hänen yksinäinen elämänsä on saanut vihdoin tilaisuuden, mutta kaikki voi olla jo liian myöhäistä...Jossain Ellie Mack, kadonnut kauan sitten. Ellie, jonka eräs muistiinpano epilogissa kertoo hänestä enemmän kuin mikään mitä on tapahtunut. Lisa Jewell kirjoittaa sydämellä henkeäsalpaavan jännittävästi: Aina ei tarvita puukkoa tragediasta kertomiseen, joskus sydän kirjoittaa vahvemmin.

*****

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Rakkautta ensisilmäyksellä


He ovat molemmat vakuuttuneita
että heidät yhdisti äkillinen tunne.
Kaunista on moinen varmuus,
mutta epävarmuus kauniimpaa.

Heistä tuntuu että kun he eivät olleet tutut,
ei mitään tapahtunut heidän välillään.
Mutta mitä sanovat kadut, raput, porraskäytävät
joissa he ehkä ovat kohdanneet jo kauan sitten?

Haluaisin kysyä heiltä,
eivätkö he muista -
ehkä pyöröovessa
joskus kasvokkain?
jokin "Anteeksi" tungoksessa?
"Väärä numero" kuulokkeessa?
             -Mutta tiedän kyllä heidän vastauksensa.
             -Ei, he eivät muista.

He hämmästyisivät kuullessaan
että jo pidemmän aikaa
sattuma on leikkinyt heidän kanssaan.

Se ei vielä ole ollut aivan valmis
muuttumaan heidän kohtalokseen
vaan lähentänyt ja erottanut heitä,
juossut heidän tielleen
ja hihitystään pidätellen 
hypännyt sivuun.

Oli merkkejä ja viestejä,
olkoonkin ettei niitä voinut lukea.
Ehkä kolme vuotta sitten
taikka viime tiistaina
lensi tietty koivunlehti
olkapäältä olkapäälle?
Jotain joutui kadoksiin ja löytyi.
Kuka tietää ettei se ollut pallo
lapsuuden pusikossa.

Oli ovenkahvoja ja ovikelloja
joissa kosketus
peitti aikaisemman kosketuksen,
matkalaukut vierekkäin.
Ehkä jonakin yönä samanlainen uni,
heti heräämisen jälkeen poispyyhkiytynyt.

Jokainen alkuhan 
on vain jatkoa jollekin,
ja sattumien kirja
aina puolivälistä auki.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomentanut Martti Puukko ja Jarkko Laine)

torstai 28. helmikuuta 2019

Sitä sun tätä ja viikonloppua!


Eilen meni vähän pieleen, sillä minun piti kirjoittaa tänne juttua vanhemmilla parisuhdekuvilla minusta ja Lumimiehestä, mutta teinkin sitä huomaamattani facebook-sivulleni. Kaikkia kuvia ei ole mielestäni nähty blogissani, joten avaan hetkeksi asetuksen kaikille, että muutkin kuin kaverit pääsevät näkemään, jos kiinnostaa. Maaliskuun kolmantena meillä on tapaamisen merkkipäivä ja se on tärkeintä eli K, kuten kohtaaminen. Eihän meitä olisi ilman kohtaamista. Ei olisi me.

Facebookista sen verran, että vien omalle sivulleni joskus kirjoja, ennen enemmän ja silloin asetus on kaikille auki. Viime aikoina olen tosin vienyt dekkarit facen Dekkari-ryhmään ja kaunot facen Kirjallisuuden ystäviin.Siellä on mukava samalla lukea, mitä ihmiset ovat eri kirjoista mieltä, koska sinne voivat ketkä tahansa ryhmäläiset tuoda ilmi omia suosikkejaan tai inhokkejaan. Tunnen silti hiukan kauhua, sillä facebook vie liian paljon ajastani ja se tapahtui ihan huomaamatta, se facekoukutus. Nyt yritän ryhtiliikettä eli en istu iltaisin facebookilla kuin ehkä vastaamassa kaukana asuvan ystävän messengerviestiin, kuten eilen illalla tapahtui. Katso kolmas kuva oikea palkki, siellä minä/me facessa.

Instagramista olen sanonut, että sinne ei minulla ole mitään hinkua. No, älypuhelimen myötä ajauduin instaakin kokeilemaan, mutta se ei ole varsinaisesti kotikenttääni eli aion viedä sinne joskus jonkun kuvan, kirjoittaa ehkä pari lausetta. Aihe voi olla ihan mitä tahansa kirjoista puutarhaan ja kaikkea siltä väliltä. En ole tekniikan ihmelapsi, joten insta on vielä minulle jopa hankala. Voipi käydä, että en edes huomaa kommentteja tms. Pyydän jo etukäteen anteeksi eli ei ole tarkoitus olla epäkohtelias. Olen sekä epätekninen että haluan vain jakaa aikaani hieman muuhunkin kuin bloggaukseen ja sen mukanaan tuomiin muihin juttuihin. Johonkin on nimittäin kadonnut innokas kokkaaja, puutarhailija, kävelijä, sisustaja, saksan lukija...



Blogivuosieni aikana ei ole vielä tapahtunut, että jo ennen helmikuun loppua olisin lukenut kaksi todella hyvää trilleriä. Nyt se on totta. Ensin luin Håkan Nesserin Cafe Intrigon, joka on huikea!



Sitten kolahti Pierre Lemaitren Petoksen hinta ja kovaa! En lukenut aluksi Lemaitren, maailmankuulun trilleristin teoksia, koska satuin aloittamaan väärästä eli alku oli liian rankka. Vasta Silmukka avasi minulle polun Lemaitren jännitysromaaneihin. Sitä ennen olin tietty lukenut häneltä Näkemiin taivaassa, josta veikkaan huomisen klassikkoa!



Toivotan kaikille tasapuolisesti ihanaa viikonloppua säästä viis♥

Love
Leena Lumi

The Windmills of Your Mind

maanantai 25. helmikuuta 2019

Nancy Huston: Syntymämerkki


”Meillä on enemmän autoja kuin lapsia!” isä ja äiti sanovat joskus naureskellen, koska äiti tulee perheestä, jossa oli kuusi lasta ja yksi ainoa auto! Hänen perheensä oli katolinen, mikä tarkoittaa sitä ettei isoäidillä ollut oikeutta perhesuunnitteluun, ja niinpä hän sai lapsia kunnes he joutuivat aivan puille paljaille, minkä jälkeen isoäiti lopetti. Isä taas on saanut juutalaisen kasvatuksen, ja kun hän ja äiti rakastuivat, he päättivät panna päärynän kahtia ja liittyivät protestanttiseen kirkkoon, joka salli perhesunnittelun. Se tarkoittaa suurin piirtein, että vaimo syö pillereitä ja mies voi naida niin paljon kuin haluaa panematta vauvaa vaimon vatsaan, siitä syystä minä olen ainoa lapsi. Äiti haluaisi toisen lapsen jonain päivänä ja isä sanoo että se ehkä käy vuoden tai parin päästä, mutta olkoon lasten lukumäärä mikä tahansa meidän perheessä, minä en pelkää kilpailua. Jeesuksellakin oli lauma veljiä eikä niistä kuule koskaan, ei voi verratakaan.

Nancy Hustonin Syntymämerkki (Lignes de faille, Gummerus 2007, suomennos Annikki Suni) on elämäni pisin kirjalaina ystävältä, se on myös ennakkoluulojeni kruunu, sillä olen monena vuonna ollut aloittamassa teosta, mutta olen epäluuloinen lapsikertojien suhteen, vaikka joitakin positiivisia poikkeuksiakin muistan. Syntymämerkissä kaikki neljä kertojaa ovat kuusivuotiaita!

Tarinan alkusoitto kuuluu sanomattakin Solille, joka vuonna 2004 on kuusivuotias ja hyvin, hyvin hemmoteltu poika. Äiti Tessa, joka ei ole itse ylempää koulutusta saanut, valmentaa poikaansa suorastaan vauvasta alkaen tulevaisuuden neroksi, mutta antaa samalla pojalleen periksi aivan kaiken. Sol saa ronklata ruoan kanssa, Sol saa tehdä sitä sun tätä, eikä häntä rangaista, Sol saa myös kuulla ihastuneita taputuksia jokaikisestä jopa keskinkertaista alemmasta suorituksestaan. Isä Randall vastustaa moista kasvatusta, mutta suostuu siihen perherauhan nimissä, joten Sol saa kaikessa rauhassa jatkaa tulevaisuuttaan tulevana maailman johtajana. Sol on myös hyvin tietoinen monista aikuisten asioista,mutta teeskentelee lapsellisempaa kuin onkaan ja myös paljon kiltimpää, mistä kyllä lukijalle irtoaa runsaastikin tietoa.

Jo varhain käy selville,että Solin suku on varsin pieni, mutta erikoinen. Kaikki asuvat hajallaan, kantavat omia muistosäkkejään, kähjäävät niitä välillä, mutta odottavat oikeaa hetkeä tuoda kaiken esiin.  Se tapahtuu, kun he  kaikki lähtevät yhdessä Kanadasta, Kaliforniasta, ties mistä, kohti isomummin, Erran eli Kristinan lapsuuden kotia Saksassa. Ovien takana kuunteleva Sol tietää jo aika paljon, mutta ei oleellisinta. Hän tietää Randallin äidin kirjoittaneen kohukirjan Tutumaan, natsilapsi, hän tietää isoäidin istuvan rullatuolissa ja tietää, että isoäidillä ei ole kovin hyvät suhteet kuuluisaan laulajaäitiinsä. Sen sijaan hän ei tiedä mitään juutalaisuudestaan, ei sukunsa järkyttävistä menetyksistä, ei holokaustista, eikä tietenkään Lebensbornista, jossa aloitettiin järkyttävä saksalaistamisohjelma ryöväämällä kaksisataaviisikymmentä tuhatta lasta Puolasta, Ukrainasta ja Baltian maista. Ennen kuin lapset sijoitettiin arjalaisiin perheisiin, heidät oli luonnollisesti tarkasti mitattu kaikin kohdin, silmien värin piti olla oikeanlainen ja pituuskin saattoi olla kortti elämään, tosin saksalaisena. Solia eivät nämä asiat vielä kosketa, sillä hänen ainoa vajaavutensa, vie nyt täysin kaiken energian, sillä

Minussa on yksi ainoa vika, syntymämerkki vasemmassa ohimossa. Neljännesdollarin kokoinen, pyöreä ja koholla, tummanruskea ja nukkainen. Vähäpätöinen vika, mutta ihmisen rumis on temppeli ja pieninkin vika on poistettava Solomonin temppelistä, ja niinpä äiti on tilannut luomenpoiston heinäkuulle. Isä on vähän sitä vastaan, mutta hän on silloin luultavasti jo lähtenyt Irakiin.

Solin jälkeen kertojaksi vaihtuu hänen isänsä Randall, joka viettää suhteellisen mukavaa lapsuutta Kanadassa. Isä on paljon kotona, sillä hän on näytelmäkirjailija, mutta äiti kiertää ympäriinsä luennoimmassa jostakin tärkeästä aiheesta...Äiti ei ole syntynyt juutalaiseksi, mutta hän halusi välttämättä kääntyä juutalaisuuteen kun he avioituivat. Äidillä on nyt joku erityistärkeä aihe, sillä koko perhe on muuttamassa vuodeksi Israeliin, Haifaan. Isä Aron suostuu pitkien, kovaäänisten keskustelujen jälkeen, sillä Sadien missio on hänelle henki ja elämä. Haifassa kaikki sujuu ensin hyvin, mutta sitten...

Syntymämerkki on loistava kirja! Joskus facebookin kirjallisuuden ryhmässä kysytään vinkkejä varhaisteinien luettavaksi ja tässä nyt olisi loistava tarina, joka kattaa paitsi erään suvun salaisuuden, kertoo myös lasten tietoisuuden kasvusta yllättävien asioiden kohdalla, tuo esiin Palestiinan ja Israelin konfliktia sekä Irakin sotaa. Saamme tietää jotain nukesta nimeltä Annabella, palestiinalaisesta Nuzhasta ja saksalaisesta Gretasta, Berchtesgardenista sekä etenkin Lebensbornista, joka on mennyttä historiaamme, oikeasti tapahtunutta, josta monikaan nuori ei taida olla selvillä...Kirjan lapset jatkavat tarinaansa, joka on syyttelemätön, osin hupaisakin, vaikka sanat pulppuavat historian synkästä elämänlähteestä. Grande finale on huikea ja saamme jopa nauraa, vaikka emme voi olla varmoja kaikkien hauskasta, sillä juuri silloin isomummi on kääntynyt selin, emmekä näe hänen kasvojaan.


*****

Kiitos T.♥

torstai 21. helmikuuta 2019

Pakkanen narskuu, soi...


Pakkanen narskuu, soi
ulkona askelten alla,
silmäsi kevään toi
silmiini uppoutumalla.
Palan jo! kuiskaa suus
vapaana suudelmista.
Muuta et ehdikään,
huuleni sanas jo vei,
kevääni punerva puu,
rikas maan antimista,
keskellä lumen ja jään
tuoksuva toukokuu.

- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva p. Koivuranta

maanantai 18. helmikuuta 2019

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta


Olemme korviamme myöten veloissa, mutta siitä huolimatta ja jonkin tuntemattomaksi jääneen varjeluksen myötävaikutuksella – kenties silkan tuurin, jota emme tiedostaneet – jatkoimme elämäämme koskaan törmäämättä erityisiin vaikeuksiin. Noina vuosina onnemme salaisuus ei ollut rakkaus (koska rakastamme toisiamme edelleen) eikä liioin kaksi tytärtämme (nekin meillä on edelleen) vaan se, että meillä oli töitä, joiden ansiosta saatoimme lipua hyvästä asiasta toiseen myötätuulen saatellessa suotuisasti eteenpäin: maksetuista lainanlyhennyksistä lomamatkoihin, ravintolaillallisista yliopiston lukuvuosimaksuihin ja autoihin. Meillä oli luja usko siihen, että uuttera ja päättäväinen työntekomme antaisi ennemmin tai myöhemmin korvauksen kaikesta vaivannäöstä, koska siihen meillä oli omasta mielestämme täysi oikeus.

Pierre Lemaitren trilleri Petoksen hinta (Cardes noirs, Minerva Crime 2019, suomennos Kaila Holma) on pettävä kirja: Se houkuttaa lukijaa tavallisen ihmisen hunaja-ansoilla, rakkautta, ihmissuhteita, alkuja ja loppuja, aikuiset lapset, matkoja, unelmakoti, josta tosin on vielä aika monta lyhennystä maksettavana, mutta mitä hätää, kun kumpikin tienaa hyvin. Vävy Gregory Lippertti, Mathilden aviomies, olisi voinut olla vähän kiinnostavampi, mutta onneksi kuopus Lucie on lukenut lakia, eikä ole niin kotikeskittynyt kuin Mathilde. Mathilde, joka kuitenkin muistuttaa eniten hänen rakasta vaimoaan Nicolea. Yli viisikymppisellä Alain Delambrella on kaikki hyvän elämän puitteet, kunnes hänet irtisanotaan työpaikastaan, jossa hän on ollut ylempi ja hyvin palkattu henkilöstöpäällikkö. Hänen tarkka ikänsä 57 vuotta on selvä taakka, sillä mihin ikinä hän hakee, ikä tulee vastaan. Muut hakijat ovat noin kaksi-kolmekymmentävuotiaita, hän kuin aivan eri sukupolvea, vaikka tieto-taito on päivitettyä ja hän on pätevä. Työttömyyttä on nyt kestänyt jo neljä vuotta.Se alkaa näkyä ja tuntua. Remontit ovat mitä sattuu tai niitä ei tehdä ollenkaan ja rakas Nicole vaimo ei valita yhtään, vaikka kulkee rikkinäisessä villatakissa ostaen astioita alennusmyynneistä. Yrityksen puutteesta Alainia ei voi syyttää, sillä hän herää aamuyöstä tekemään mitä tahansa työtä vaikka kolmeksi tunniksi. Nyt hän on lastauslaiturilla pakkaamassa tavaraa, kun esimies Mehmet alkaa raivota. Alain kumartuu eteenpäin, jolloin Mehmet potkaisee häntä.

Kello oli vähän yli viisi aamulla.

Olen Alain Delambre, 57 vuotta.

Olen ylempi toimihenkilö – irtisanottu.

Yllättäen Alain hakee ylemmän toimihenkilön paikkaa yrityksessä ja läpäisee monet karsinnat viimeiseen asti. Hän kysyy kahden kesken suoraan pääjohtajalta, miksi hänet, ikämies on valittu näin pitkälle. Hän saa kuulla sekä syyn, tehtävän että palkkion. Yhdentoista hakijan joukosta Alainin on valittava firmalle uskollisin. Uskollisin kaikissa tilanteissa. Jos hän onnistuu siinä, hän on työllistetty kykyjensä ansiosta. Delambre ryhtyy pikkutarkkoihin valmisteluihin, joihin hän katsoo tarvitsevansa 25 000 euroa rahaa. Pankista ei anneta, vävy ei suostu antamaan heidän asuntosäästöistään, joten...

Alkaa erikoisin rekrytointitilanne, josta olen ikinä lukenut tai kuullut. Tähän pystynee vain Pierre Lemaitre, joka sai Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Goncourtin, teoksestaan Näkemiin taivaassa. Lemaitre kirjoittaa pelottavan hypnoottisesti. Olen mennyttä. Hämmästyttää Alainin yllättävä kovuus ja nokkeluus. Nicole rukoilee häntä peräytymään, sillä vaimo perustaa vain heidän rakkaudestaan. Alainille se ei riitä, sillä hän taas haluaa tarjota vaimolleen enemmän. Tietty hän hakee myös revanssia. Kaiken aikaa uutisissa kerrotaan...John Arnoldin, 33-vuotiaan arvopaperivälittäjän, viime vuoden tulot ovat arviolta kahden tai kahden tai puolen miljardin luokan suuruiset. Hänen jälkeensä listalla on...Sitten luetaan uudet työttömyysluvut, joita perustellaan laskusuhdanteella.

Lemaitren Petoksen hinta on kovan luokan laatutrilleri. Se on osaltaan sekä toimintatrilleri että psykologinen kaivaus ihmisen syvimpiin pimeyksiin: raju pettymys, epäoikeudenmukaisuuden tunne, toivottomuus, viha, jano kostoon...Toisaalta kirja on myös kertomus perheestä ja rakkaudesta. Alainin ja Nicolen rakkautta ei voi olla tajuamatta, mutta mistä löytyy sen murtuma vai löytyykö?

Olen yksin. Tuuli yltyy. Pian alkaa sataa.

Ei enää aavistustakaan, mitä voisin tehdä.

Alain?

Missä sinä olet?

*****

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Leena Lumi -blogin kymmenvuotissynttäriarvonnan voittajat ovat...


Leena Lumi -blogin kymmenvuotissynttäriarvonnan voittajat ovat:

Anneli A., Kirjarakkautta ja Sanna! 

Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistuneille♥

Ottakaa yhteyttä ja ilmoittakaa, minkä palkinnoista listalta haluatte sekä antakaa postiosoitteenne. Toiseksi ja kolmanneksi tulleet voivat ilmoittaa ykkös- ja kakkosvaihtoehtonsa, joten jos suosikki on mennyt, saa sitten toiseksi suositumman ehdokkaansa. Näin on tehty viime aikoina ja on toiminut. Sähköpostini on leenalumi@gmail.com Heti kun valinta on tullut minulle tietoon, merkitsen tänne sanan 'varattu'.

♥♥♥♥♥

Eilinen ilta olisi kyllä ollut taas ollut hupaisa 'kärpäselle katossa', sillä Lumimies oli saanut juuri luettua Tapani Heinosen Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla. Piti olla saunaa, sarjaa ja herkkuja, mutta sainkin kuulla kirjan kuin uudestaan, mutta koska olen maantiedossa huono, R. kuin piirsi minulle karttaa missä mitäkin oli 1918 tapahtunut. Tosin tätä ennen äitini oli 'säikäyttänyt' minut puhelimessa, kun luin hänelle aikaisemmin otteita kirjan jääkohtauksesta: "Oi, mie muistan, kun kuljin siitä yli pimeässä välirauhan aikana ja ..." Siis Karjalasta ensimmäistä kertaa lähtenyt äitini! En edes ollut tiennyt, että mikään hänen elämässään olisi liittynyt Längelmäkeen.

R. puolestaan kertoi, miten oli liike-elämässä Lahden seudulla tutustunut Fellmaneihin ja...

Kun R:n ei tarvitse enää lukea ammattikirjallisuutta jää aikaa kaunolle. Kerran hän luki Lionel Shriverin Kaksoisvirheen Oli lauantai-iltapäivä, söimme jotain herkullista yhdessä valmistettua ja minä satuin sanomaan, että 'onneksi emme ole saman lajin harrastajia, sillä muuten Willyn ja Ericin kohtalo olisi meidän...' Lumimies oli aivan eri mieltä eli että hän ei ikinä voisi olla kirjan Eric, joka teki vaimolleen sellaiset oharit, että...Alkoi keskustelu isoin kirjaimin ja siinä unohtuivat saunat ja sarjat. Omistin kirjan arvostelun miehelleni näin: 

Omistan tämän arvostelun miehelleni Reimalle, hartaasti toivoen, että tämä juoni rajoittuu vain paperille, lukuun ottamatta eräitä kuumia hetkiä, jotka…

On kiinnostavaa, kun voi jakaa toisen kanssa samaa ja saada kuulla siitä toiselta kantilta tai ihan tosielämään liittyvää faktaa. Lukijoilla on aina jännittävää!

Minä alan nyt jännittää teidän yhteydenottojanne ja mitä valitsette, kiitos!

arvontaterveisin
Leena Lumi

torstai 14. helmikuuta 2019

Ystävänpäivän illan iloksi!


Tätä hauskaa en voi olla jakamatta näin ystävänpäiväniltana: Anna-Mari West tarkoitti tähän kauniiseen korttiinsa sanan 'mielenrauhaa', mutta tulikin 'miehenrauhaa'. Hän oli aikeissa korjata sen, mutta onneksi ei, sillä niin monet naurut tästä on ystävien kanssa saatu!Huomasin eilen kaupassakin, että siellä se 'miehenrauhaa' on ja pysyy.

Jaettu ilo, paras ilo♥

Leena Lumi