sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista


Palaamme Lucy Bartonin kotitalolle Tommy Guptillin kyydissä. On kaunis toukokuun lauantai ja Tommy tuntee haikeaa iloa taimelle nousseesta maissista ja soijapavusta. Nähdessään Bartonin tilan hän päättää poiketa tervehtimään tilan ainoaa asukasta,  esikoista Peteä. Talo on niin syrjässä, että sinne harvoin kukaan poikkeaa. Bartonin perhe oli elänyt eristyksissä kaikessa köyhyydessään ja äärimmäisessä omituisuudessaan. Äiti Lydia hankki pientä elantoa tekemällä ompelutöitä, mutta äidin kädentaito ei mitenkään näkynyt lasten vaatetuksessa. Tommy ei aavistakaan mitä hän tulee tilalla tajuamaan. Ei myöskään lukija, joka saa palata Amgashin pikkukaupunkiin Lucy Bartonin entisten ystävien ja sukulaisten pariin koskettavien novellien myötä. Jokainen tarina on lopulta kertomus heistä, miten ja miksi ja mitä sitten. Inhimillisen kärsimyksen, mutta myös rakkauden myötä kristallinkirkkaat sanat kohottavat alhaisimmankin arvokkaaksi, vertaiseksi.

Elizabeth Stroutin Kaikki on mahdollista (Anything Is Possible, Tammi 2019,  suomennos Krstiina Rikman) palauttaa mieliimme hänen aikaisemman teoksensa, oman lukuvuoteni 2018 kolmanneksi parhaan kirjan, Nimeni on Lucy Barton, jossa elimme kärvistellen mukana Lucyn armottomassa lapsuudessa, jota varjostivat etenkin sotatraumasta kärsivä perheen isä, todellinen puute ja välinpitämättömyys sekä ’haisevan perheen’ maine. Koimme kuitenkin kirkkaita hetkiä valon lävistäessä pimeyden. Ehkä niiden hetkien tähden palaamme seitsemäntoista vuoden jälkeen Amgashiin.

Yhdeksän tarinaa Amgashista ja jokainen sivuaa tavalla tai toisella Lucy Bartonia tuleehan Lucy paikasta, jossa ’kaikki tietävät toisensa mutta harva tuntee edes itseään.’ Omalla kiehtovan varmalla tyylillään Strout vie ihmiset tunnistamaan itsensä erilaisissa elämän murheissa ja yllättävissä tapaamisissa. Kaikki on itse elämää, mutta pieninkin asia on kertomisen arvoinen. Vähäisinkin on tuikku pimeässä. Juorut ja huhut kulkevat ja kaikki tietävät sen suuren ihmeen, että Lucy Bartonista on tullut kirjailija. Ensin hän muutti New York Cityyn ja sitten äkkiä hän oli televisiossa ja häntä haastateltiin kirjailijana! Patty Nicelykin ostaa Lucyn kirjan ja vie sen yksinäiseen kotiinsa, sillä hän on jäänyt leskeksi. Sitä ennen hänen äitinsä oli jättänyt hänet erään traagisen tapauksen jälkeen. Miten se voikaan olla, että juuri vertaiskärsimys voi synnyttää ystävyyden, sillä niin vain kävi, että Angelina Mumfordista tuli hänen läheisin ystävänsä.

Jokunen vuosi sitten Angelinan äiti oli 74 –vuotiaana lähtenyt kaupungista – hän oli jättänyt miehensä – naidakseen Italiassa jonkun itseään melkein kaksikymmentä vuotta nuoremman. Patty tunsi valtavaa myötätuntoa Angeliinaa kohtaan. Mutta nyt hän halusi sanoa: Kuunteles tätä! Lucy Bartonin äiti... Mutta Lucy rakasti heitä, hän rakasti äitiään ja hänen äitinsä rakasti häntä! Me ollaan kaikki sekopäitä, Angelina, vaikka me kuinka yritämme rakastaa, me ei osata, Angelina, mutta se on okei.

Elizabeth Stroutin kynä on herkkä, mutta tarkkavaistoinen. Se on halutessaan piikikkään ilkamoivakin, jolloin mieleeni tulee väistämättä Carol Shields, vaikkapa novellissa Dottien aamiaismajoitus. Strout on kuitenkin uniikki itsensä, ehkä ei verrattavissa. Hän yllättää minut kerta kerran jälkeen pienillä tempovaihdoillaan: suuresta surusta löytyykin ilo, tai vahvin onkin heikoin eikä kestä, ei vain kestä muistella ja saa paniikkikohtauksen, vihainen onkin ollut rakastava kaikellaan ja rikas Abel, joka on aikanaan etsinyt ruokaa roskiksista, onkin nyt taas nälkäinen ja uupunut, hyvin uupunut oudossa sumussaan.

Hän muisti, ikään kuin keltainen valo olisi loistanut hänen suljettujen silmiensä hämärään, miten oli nähnyt Lucy Bartonin edellisvuonna, kun tämä oli käynyt Chicagossa kirjansa myynninedistämiskiertueella, Lucy Bartonin, hänen äitinsä serkun tyttären, köyhän tytön, ja nyt hän oli siinä, vanhempana naisena, ja Abel oli astunut sisään kirjakauppaan ja...Lucy oli sanonut Abel, ja noussut ja hänen silmänsä olivat kyyneltyneet...

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjan pauloissa Kirjasähkökäyrä  Lumiomena  Kirja vieköön ja Oksan hyllyltä

torstai 28. maaliskuuta 2019

Jane Harper: Kuiva kausi


Miten armottomalta Aaronista tuntuukaan palata Kiewarran pikkukaupunkiin ystävänsä Luken hautajaisiin. Paikkaan, josta hänet ja isänsä oli kerran ajettu ulos kuviteltujen syytteiden perusteella. Miten Mal Deaconin pick-up olikaan uhkaavasti ajanut heidän takanaan kuin varoitus pahemmasta, mikäli he eivät lähtisi. He olivat muuttaneet Melbourneen ja yrittäneet unohtaa koko Kiewarran. Sitten kahdenkymmenen vuoden jälkeen tapahtuu karmea surmateko, jossa on murhattu Luke, hänen vaimonsa ja pikkuinen Bill. Aaron ei voi kieltäytyä Luken isän käskystä ilmestyä hautajaisiin, vaikka aavistaa, että kaupunkilaiset eivät vieläkään ole unohtaneet Ellien kuolemasta liikkuneita huhuja. Olihan häntä pidetty Ellien poikaystävänä...

Jane Harperin esikoisdekkari Kuiva kausi (The Dry , Tammi 2019, suomennos Mari Hallivuori) vie lukijan ahdasmieliseen, helteestä hikoilevaan australialaiseen pikkukaupunkiin keskelle perhesurmatragediaa, joka sammuttaa ihmisten lopunkin kestävyyden ja järjellisyyden kahden vuoden kuivuuden käristäessä mieliä ja elantoa. Raatokärpäset ovat paikalla ensimmäisinä, sen jälkeen vihaiset, järkyttyneet uteliaat, joiden järkeen ei voi mahtua, miksi tämä tapahtui? miksi piti murhata vielä lapsikin? Vain vuoden ikäinen Charlotte oli jätetty pinnasänkyynsä vahingoittumattomana. Syytökset kohdistuvat Lukeen!

Melbournessa poliisina työskentelevä Aaron Falk ei voi olla suostumatta Luken isän pyyntöön alkaa avustaa paikallista poliisia Greg Raconia oikean syyllisen löytämiseksi. Ei siltikään, vaikka hän saa hyvin pian huomata ennakkoluulojen elävän Ellien sukulaisten ylläpitäessä hänestä kuvaa tytön surmaajana. Viha ja kauna seuraavat varjona, kun Falk aloittaa tutkimuksensa yhdessä Gregin kanssa. Tehtävä ei ole mieluisa, mutta Aaronille Luken perhe oli aina ollut läheinen ja Luken äiti kuin hänen edesmenneen äitinsä sijainen, lämmin syli pikkupojalle, jonka äiti oli menehtynyt synnytykseen.

Kuiva kausi polttaa armotta kuin pilvetön taivas. Hiki, viha, himo, kosto ja ikävä kutoutuvat tutkimuksiin häiriten, sotkien ja harhauttaen. Ei pisaraakaan sääliä, ei pisaraakaan vettä taivaalta. Pellot kuivuvat, katkeruus kasvaa viljan sijasta ja eläimiä kuolee veden puutteeseen. Kaikki se, mistä Aaron on jo osan unohtanut, palautuu mieleen ja hän on ainoa joka tunsi Luken sekä Ellien salaisuudet. Vain yhtä Ellie ei ollut kertonut, eikä kukaan ymmärtänyt kysyä...

Jane Harper kirjoittaa vahvaa ja polttavaa tarinaa. Sanat ovat itsestään syttyviä pensaita, jotka leviävät armottomina yli kaupungin, kuiskuttelevat, uhkailevat, kätkevät. Kykenevät kaikkeen sellaiseen, mikä pikkukaupungin tulehtuneessa tuttuudessa, huhujen sekä valheiden seiteissä vetää vertaa jättihämähäkkien ansaverkoille. Palovaroitusmerkeistä ei kukaan enää perusta, kun kyseessä on omien uskomusten oikeaksi todistaminen, oman vihan oikeutus polttaa kaikki tieltään. Ja eikös tätä Aaronia juuri epäiltykin Ellien murhasta ja nyt sitten tämä hänen ystävänsä Luke on murhannut vaimonsa ja lapsensa!

Tässä joessa Luke ja hän olivat sukellelleet kesäisin, temmeltäneet ja roiskineet veden viileydestä nauttien. Tämän joen pintaa hän oli katsellut tuntikausia aurinkoisina iltapäivinä, seurannut siimojen hypnoottista liikettä isänsä kylkeen nojaten. Tämä joki oli tunkeutunut...

...kakadut kahisuttivat lehviä ja huusivat kohti punaisena hohtavaa taivasta. Yksin, keskellä sitä valtavaa haavaa, Falk upotti päänsä käsiinsä ja yhtyi kuoroon parahtaen kerran.

*****

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Sanna Ryynänen: Meri Genetz Levoton sielu


Harvoin, jos koskaan, olen törmännyt yhtä ristiriitaiseen naiskuvaan, kuin nyt parin lukuyön ajan. Hän syntyi 1885 ja kuoli 1943. Hänet oli kasvatettu ajattelemaan, miten ollaan parempia piirejä, mutta hän vähät välitti. Hän oli nainen, joka kävi kouluja vähän, mutta osasi monia kieliä. Hän hätkähdytti ulkonäöllään ja viehkeällä liikehdinnällä. Hän ärsytti ollessaan haastava ja sanavalmis, mutta harva tiesi, miten paljon hän sai sinnitellä alakuloa vastaan. Hän valitsi kuvataiteilijan kivikkoisen uran miesten hallitessa ateljeissakin mitä törkeimmin. Hän oli enemmän mies kuin nainen, tai ainakin haaveili niin, mutta avioitui kahdesti. Hän oli useimmiten ihmisryhmien keskellä, sillä hän ei kestänyt yksinäisyyttä. Hän tuli mielestään paremmin toimeen eläinten kuin ihmisten kanssa ja hänellä olikin aina koira. Hänen taiteensa herätti huomiota, mutta silloinkin kiiteltiin hänen ’animaalisia värejään’ ja katsottiin hänen jättävän osan kyvyistään käyttämättä. Hän kuin etsi koko ikänsä jotakin, sillä kaikki mahdolliset salatieteet vetivät häntä puoleensa ja myös veivät hänen aikaansa. Hän oli perheensä ainoa lapsi ja kasvoi lastenhoitajien ja isoäitinsä vaikutuspiirissä, sillä äiti oli omistautunut seuraamaan miestään tämän työkohteisiin. Taiteilijana Meri rakasti eniten Pariisia ja siellä hän tutustui Tulenkantajiin ja jakoi heidän aatteensa ”Ikkunat auki Eurooppaan!” Hän itse piti itseään degeneroituneena vanhan suvun jälkeläisenä eli tätä kautta erityisenä. Hänen erityisyytensä voima oli hänen henkinen vimmansa, joka saattoi ylittää hänen upeat maalauksensa, sillä niin harvat hänen töitään tuntevat. Silti hän nousi aikakautensa taiteilijoiden kärkijoukkoon ”temperamenttia uhkuvilla” ja ”vapautunutta ja aistikasta väri-iloa ilmaisevana naistaiteilijana” ollen Suomen taiteilijain 40-vuotisjuhlanäyttelyssä 1932  ”oikea kosteikko tässä näyttelyssä”.

Sanna Ryynäsen elämäkerta Meri Genetz Levoton sielu (Avain 2019) tarjoaa meille hyvin monipuolisen kuvan kuvataiteilija Meri Genetzistä, suorastaan ylitsepursuavan, joka on sekä historiaa, että taidehistoriaa rakastavalle kaksinkertainen riemu. Olen jo pitkään ollut utelias Meri Genetzistä, sillä luettuani useita Riitta Konttisen taidekirjoja, törmäsin mm. hänen kirjassaan Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa kolmetoista kertaa ja useampia sivuja, Meriin. Häntä sivuttiin mennen tullen, mutta en saanut häneen ’otetta’ vaikka olisin halunnut. Nyt lähestyn Meriä hänen aikalaiskulisseissaan ja niissä historian käänteissä, joissa Meri varttui, eli elämänsä ja tietysti maalasi.


Nuori Meri Genetz kävi Ateneumin piirustuskoulua, saaden tuta miehisen kaunan naistaiteilijoihin. Sitä tapahtui vielä paljon törkeämmin Pariisissa! Nuori Meri vaihtoi ajatuksia ystävänsä ja sukulaisensa Teodorin kanssa kertoen menevänsä avioon Georg Ignatiuksen kanssa. Tämä avioliitto vei hänet pian tehtaanjohtajan rouvaksi Venäjälle ja Pietariin.

Kuvassa Georg, Meri ja Karhu.

Vallankumous hiipii Venäjälle ja Suomen asemalta liki heidän asuntoaan kulkee eräs mies nimeltä Lenin johtamaan tsaarivallan kaatamista ja koko järjestelmän muutosta. Meri on aitiopaikalla, mutta häntä kiinnostaa eniten Rasputin, sillä tämä ’jumalanhoukka’ on jo lumonnut itse keisarinnan, joten miksi hän ei olisi vallankumousta kiinnostavampi mystiikkaan taipuvalle Merille. Tätä ennen Merin ja Georgin esikoinen Virma syntyy 1910 Kamennojessa ja Meri on lumoissaan niin vauvasta kuin Tolstoista, jonka oppeja alkaa seurata. Pikkuveli Georg, jota kutsuttiin Urmaksi sekä Ponuksi, syntyy Pietarissa. Merin taiteilijuus jää täysin lastenhoidon, mystiikan ja okkultismin jalkohin...

Yläluokan kodeissa pohdittiin salattua viisautta ja järjestettiin spiritistisiä istuntoja. Mystiikka kiehtoi myös keisariparia. Nikolai ja Aleksandra osallistuivat istuntoihin, joissa pöydät tanssivat ja esi-isät antoivat ohjeitaan.

Vallankumouksen lopulta puhjettua Meri ja Georg lähtevät viimeisten joukossa, Meri ennen miestään, josta on alkanut Venäjän vuosina vieraantua. Pariskunta saapuu vallankumouksesta Suomen alkavaan sisällissotaan ollen nyt aivan uudenlaisten asioiden pyörteissä. Kaikkien nyt kaivatessa parempia oloja Merikin alkaa haikailla omaa itsenäisyyttä, ei miehen vallan alaista elämää, jota avioliitto siihen aikaan naiselle oli. Meri ja Georg ovat jo sopineet eroavansa ja sitä varten Merin piti olla jonkin aikaa poissa, että mies voisi sitten valittaa vaimon jättäneen hänet. Tämä oli siisti tapa erota. Merille se oli mahdollisuus löytää Pariisin taideopetus ja –piirit.  Georg ’uhrautuu’ hoitamaan molemmat lapset, vaikka se onkin hänelle tukalaa työasioiden takia. 
Meri ja Carl Cagnesissa.

Pariisissa Meri kohtaa monia taiteilijoita, taidesuuntauksia sekä kokee suorastaan huikeaa itsenäisyyttä kulkiessaan naisystäviensä kanssa baarista baariin, ollen kerrankin vapaa. Pariisissa Meri tutustuu myös Carl Nymanin, jonka kanssa myöhemmin avioituu. Carl eli Kalle on myös taiteilija, joten heillä on yhtäläinen kiinnostus, mutta aivan vastakohtaiset luonteet, mistä sitten taas aiheutuu monenlaista...
Merin auringonkukat.

Meri on selvästi coloristi ja impressionisti ranskalaisella vaikutuksella. Voimakkaat ja erikoisetkin värit ovat hänen tavaramerkkinsä. Yhtä vähän kuin Ellen Thesleff, Meri maalaa yhteiskunnallisia aiheita, vaikka hän onkin Elleniä kiinnostuneempi ympärillään olevista ihmisistä aina kurjimpaan rapajuoppoon. Meristä puuttuu tyystin luokkatietoisuus, hän on aito oma itsensä ja jotenkin se näkyy hänen töissäänkin. Pidän kovasti hänen auringonkukistaan sekä tästä naisen muotokuvasta.


Ryynänen on tehnyt loistavan työn, sillä kirja on täynnä Merin ja hänen ystäviensä aikalaiskirjeitä. Myös kuvia on runsaasti ja tässä jutussa olevat ovat kaikki Ryynäsen teoksesta. Merin luonteen ristiriidaisuudesta saadaan kuulla ja myös tietysti hänen maalauksistaan ja monista näyttelyistä. Hyvin käy myös selväksi, miten kotimaa kehittyy ja suomenmielisyys lisääntyy. Nimiä vaihdetaan suomalaisiksi ja suomen kielestä puuttuville sanoille keksitään suomalaiset vastineet, kuten vaikka ’tiede’ ja ’taide’. 
Meri 1922.

Teos on kaikkineen melkein neljäsataasivuinen. Lopussa ovat aikajana, viitteet ja lähteet, joita on paljon. Alussa on sisällys ja esipuhe. Etenkin esipuhe on ’merimäinen’ eli ei mitään tavallista. Luvut ovat selkeät ja kiehtovasti nimetyt. Kiitän myös selkeistä kirjaimista sekä sivunumeroista, joista sai tolkkua. Kansi on eksoottinen. Viimeiset luvut ovat Pimeää, Sota ja Yksin. Sanna Ryynänen tuo esiin myös Merin viimeiset hetket:

Kirjat ja henget eivät kuitenkaan kyenneet antamaan Merille sitä täydellisyyttä ja rauhaa, jota hän niin epätoivoisesti etsi. Huhtikuussa 1943 hän oli ateljeeasunnosssaan Meritullinkadulla. Avioliitto Carlin kanssa oli päättynyt murhenäytelmään, poika oli kaatunut talvisodassa, henget olivat osoittautuneett epäluotettaviksi, ystävät olivat kaikonneet, ja hellasta virtasi kaasua.

*****


perjantai 22. maaliskuuta 2019

Tetenarsissit ilona vuodesta toiseen!


Tällainen näky meitä kohtasi vuosia sitten rinteessä, jossa ei ollut ikinä keväisin kasvanut yhtään mitään. Meni vähän aikaa, kunnes muistin, että olin istuttanut kokeeksi edelliskevään tetenarsissit ruukusta maahan. Mitään muuta en ollut tehnyt kuin istuksen ja istutuskastelun. Sen jälkeen unohdin kukat.


Tete ei antanut unohtaa, sillä olen tehnyt ruukuista maahan siirtoa siitä lähtien. Heti kun tarvitsin suuret, saviset ja laakeat ruukut orvokeille, istutin narskut maahan ja vuodesta toiseen ne kukkivat uupumattomasti.


Ne ponnistavat rinteestä lykäten edeltään syksyn lehtiä, joten rinne säästyy kevätharavoinniltakin. Rumimmasta tuli kaunein kiitos näiden pontevien pikkunarsissien. Nyt kun viikolla lähdimme teteä hakemaan, saikin vähän ajella, sillä sittari myi omia merkkejään ja Prismoissa ei vielä narsisseja näkynyt. Plantagenista löytyy eri hintaisia teteryhmiä! Nyt olen istuttanut jo kaksi isointa ruukkua ja ne ovat päivät ulkona, yöt otan vielä sisälle eli koulutus menossa. Yhden ruukun taidan vielä laittaa...


En jaksa muistaa, lähtivätkö nämäkin maahan, mutta hyvä, jos lähtivät. Jos saatte pääsiäisen aikaan tai ostatte itselle, erilaisia kukkaryhmiä, voitte kokeilla niitä kaikkia istuttaa puutarhaan. Tosin minulta ovat uudelleen kukkineet vain tetet ja muscariyhmä, joka viime mainittu kukki vain yhden kevään uudestaan.


Tässä edellisvuotiset ruukusta istutetut muscarit lehdossa. Nämä yrittivät tulla vielä seuraavanakin keväänä, mutta silloin puput söivät kukinnot. Syksyllä laitoin tälle kukkaryhmälle jopa verkon, mutta eivät ne enää nousseet. Nämä tosin eivät ollenkaan niin yllättäviä kuin tetet, jotka nuosevat rinteessä erittäin aikaisin, jolloin myös vetävät katseita, kun muut kukat vasta harkitsevat...


Yrittänyttä ei laiteta ja hintansa väärti!


Tämä on vähän erikoista, sillä en ole koskaan ollut erityisesti keltaisten narskujen ystävä, vaan olen harrastanut vaihtelevalla menestyksellä erikoisnarskuja. Toiset ovat nousseet vuosia ja sitten vähitellen hiipuneet, vaikka olen sekä jakanut että lannoittanut eli nähnyt vaivaa. Eniten taidan pitää runoilijan narsissista, Poeticus Actae, jolla on hurmaava, hento tuoksu ja joka on klassikko, jo vanhoilta pihoilta tuttu. Vahvana kakkosena tulevat pontevat tetenarsissit.


Koska en nyt löytänyt hyviä kuvia runoilijanarsisseista, jotka taitavat olla jossain kansioissa...jossain, laitan tähän vähän myöhemmän narskun eli etupihalla aina Winston Churchilliä.



Suunnilleen samoihin aikoihin tetenarskujen kanssa nousevat nämä Merin aikanaan istuttamat krookukset, jotka vain leviävät ja leviävät, kun muut niiden kumppanit nostavat kukan siellä toisen täällä pitkin lehtoa ilman mitään mainittavaa runsaantumista. Osa on jopa kadonnut kokonaan ja jotkut tekevät hauskoja risteymiä.


Tätä nyt odotellessa. Just kurkkasin, että tuossa aurinkoisessa jyrkässä rinteessä on vieläkin paljon lunta. Samassa paikassa on myös nuori onnenpensas ja sen liki hyvin paljon sataneen lumen painosta kärsinyt kartiovalkokuusi, jonka korjaavat toimet pääsevät alkamaan vasta kun juurien nestekierto alkaa. Onneksi aina voi luottaa sisukkaisiin tetenarskuihin!

viikonlopputerveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita


Rouva Richardsonin elämä oli ollut aina kurinalaista ja järjestelmällistä. Hän punnitse itsensä kerran viikossa ja varoi tarkoin lihomasta, vaikka hänen painonsa vaihteli ainoastaan kilon parin suuntaan tai toiseen, mikä oli...Hänet oli kasvatettu noudattamaan sääntöjä ja uskomaan, että maailman meno mullistuisi, ellei hän tekisi niin, eikä hän kyseenalaistanut ikipäivänä kumpaakaan näistä opetuksista. Hänellä oli ollut tyttöiästä lähtein suunnitelma, jota hän noudatti pikkutarkasti: lukio, college, poikaystävä, avioliitto, työpaikka, asuntolaina, jälkikasvua. Turvatyynyillä ja automaattisilla turvavöillä varustettu henkilöauto. Ruohonleikkuri ja lumilinko. Saman sarjan pesukone ja kuivausrumpu. Lyhyesti sanoen hän oli toiminut aina niin kuin pitikin ja rakentanut hyvän elämän – sellaisen, jonka halusi , jonka kaikki haluavat. Mutta tässä oli tämä Mia, aivan erilainen nainen, joka eli aivan eri tavalla ja näytti laativan sumeilematta omat sääntönsä. Se oli rouva Richardsonin mielestä yhtä häiritsevää ja merkillisen vangitsevaa kuin hämähäkkitanssijan muotokuva.

Celeste Ngn Tulenarkoja asioita (Little Fires Everywhere, Gummerus 2019, suomennos Sari Karhulahti) tuo ikänsä Shaker Heightissa asuneen sääntöjä, lakeja ja normeja noudattaneen rouva Richardsonin elämään hämmentäviä huomiota hänen vuokrattuaan ylimääräisen talonsa toisen kerroksen Mia Warrenille, yksinhuoltajalle ja taiteilijalle. Ei sormusta ja elanto taiteilusta, mikä ei luonut rouva Richardsonille mielikuvaa menestyvästä, jos edes siedettävästä elämästä. Hän toki ottaa heidät mieluusti vuokralaisikseen, sillä hyväntekeväisyys on opetettu hänelle jo lapsuudessa. Voimakas halu auttaa muita, antaa heikommin toimeentuleville kuin hyvitystä, rauhoittaa häntä. Tiedostamattaan se saattaa myös tukeaa häntä niinä hetkinä, kun hän puuttuu liikaa muiden elämiin. Toki hän tekee näin vain hyvässä tarkoituksessa ja halutessaan puolustaa perhettään ja parhaita ystäviään sekä omaa käsitystään hyvästä elämästä. Sitä älköön kukaan uhatko!

Jostain syystä Mia Warren on ryhtynyt tyttärensä Pearlin kanssa nykypäivän nomadeiksi. Heti kun levottomuus valtaa mielen tai valokuvat eivät enää tyydytä häntä, lähdetään kohti uutta. Pearlille se on rankkaa, sillä teinin ei ole helppoa asettua aina uuteen kouluun, uusiin kavereihin ja taakse jäävät niin sydänystävät kuin kodinoloiset asunnotkin. Kun Mia ja Pearl ovat asettuneet Shaker Heightsiin, he hyvin pian tajuavat tulleensa eräänlaiseen onnelaan. Kaikki on hyvin siistiä, kaupungin asemakaava on uskomaton samaten kuin paikan tarve olla tasa-arvon tyyssija mitä tulee rotuun tai asumiseen. Kaksikerroksisista taloista ei edes käy ilmi, että ne on vuokrattu kahdelle perheelle, vaan ne näyttävät ulos yhdenperheen omistusasinnoilta. Pearl asettuu nopeasti Richardsonin perheen teinikatraan jatkoksi ja viihtyy heidän upeassa talossaan kuin kotonaan. Elena ja Bill Richardsonin neljästä lapsesta taas taiteellisin eli Lexie on hyvin kiiinnostunut Mian työskentelystä, joten hän viettää paljon aikaansa katsellen Mian työskentelyä samalla osallistuen siihen. Mia puolestaan saa osa-aikaisen taloudenhoitajatyön Richardsoneilta, joten hänen on helppo luvata Pearlille heidän nyt asettuvan aloilleen.

Kauniiden kuvien alla kuitenkin tapahtuu. Izzy Richardson kostaa musiikinopettaja Petersille tämän rasistisen käytöksen tummaa tyttöä kohtaan rajusti. Samoihin aikoihin Richardsonien hyvät ystävät, jotka eivät ole voineet saada omia lapsia, pääsevät paloaseman eteen hylätyn vauvan vanhemmiksi ja tätä kautta mukaan adoptioprosessiin. Kaikki näyttää niin varmalta, kunnes tämä täydellinen perhe onkin oikeudessa ja median riepoteltavana. Nyt herää Elenan raivo, mutta hän peittää sen, sillä onhan hänen miehensä puolustusasianajaja sekä ottanut hoitaakseen ystäväperheen puolustuksen. Itsensä hilliten Elena aloittaa omat tutkimuksensa kulisseissa, tietämättä, että vaikeneva Mia on huomannut jo monenlaista.

Tulenarkoja asioita on kiinnostava kuvaus kahden täysin erilaisen naisen maailmojen yhteentörmäyksestä. Täydellinen Elena nojaa normeihin ja lojaliteettiin, boheemi Mia puhtaaseen oikeudenmukaisuuteen. Kumpi on oikeassa vai ovatko he kumpikin yhtä paljon väärässä ja oikeassa? Kaiken aikaa tarinassa kulkevat mukana syttyvät ja sammuvat teinirakkaudet kuin myös nuorten taustoista johtuvat halut rikkoa normit, särkeä kaavat. He haluavat olla tuli, joka polttaa kaiken vanhan antaen tilaa uudelle. He haluava olla uusi maa ja sen yllä lentävät villit linnut. Celeste Ng on kirjoittanut hyvin kiinnostavan psykologisen romaanin erilaisten arvojen paremmuudesta. Boheemin ja täydellisen maailman utopiasta elää rinnakkain.

Lapsi, jota hän oli pitänyt vastakohtanaan mutta joka oli perinyt hänen kauan sitten sammuksiin tallomansa kipinän ja kuljettanut ja varjellut sitä sisimmässään – sitä kiihkeää varmuutta, että erotti oikean väärästä. Hän pohti päivällä löytämäänsä valokuvaa kullanvärisestä höyhenestä häkin jäännösten keskellä kuten pohtisi vähän väliä vuosien ajan. Symboloiko se häntä vai Izzyä? Oliko hän lintu, joka pyrki vapauteen, vai oliko hän häkki?

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Leena Lumin luetut 2019


Aika alkaa kirjata ylös vuoden 2019 luettuja eli nyt mennään jo yhdettätoista lukuvuotta! Vuodelta 2019 odotan erityisiä elämyksiä, kirjoja, jotka eivät unohdu kun kannet ovat sulkeutuneet. Kirjoja, jotka eivät ole kuin satu keisarin uusista vaatteista, jonka taas kukin lukija kokee omista lähtökohdistaan. Liika lukeminen tekee krantummaksi, mutta kasvattaa myös järkeä, lupasi ainakin Mika Waltari eli sitä odotellessa:


1.   Mattias Edwardsson: Aivan tavallinen perhe (En helt vanlig familj, Like 2018, suomennos Taina Rönkkö)



2.   Anna Ekberg: Uskottu nainen (Kærlighed for voksne, Minerva Crime 2019, suomennos Katarina Luoma)



3.   Johanna Laitila: Lilium regale (Gummerus 2019)



4.   Kristin Hannah: Satakieli (The Nightingale, WSOY 2019, suomennos Kaisa Kattelus)


5.   Emma Rous: Au pair (Au Pair, Minerva 2019, suomennos Sisko Ylimartimo)



6.   Håkan Nesser: Café Intrigo (Café Intrigo, Tammi 2019, suomennos Aleksi Milonoff)



7.   Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut (The Death of Mrs Westaway, Otava 2019, suomennos Antti Saarilahti)



8.   Jaana Virronen: Borssia ja šarlotkaa Maukasta ruokaa venäläiseen tapaan (Atena 2019)



9.   Lina Bengtsdotter: Francesca (Francesca, Otava 2019, Sirkka-Liisa Sjöblom)



10.  Sonia Paloahde: Aavistus (Minerva 2019)



11.  Pierre Lemaitre: Petoksen hinta (Cardes Noirs, Minerva Crime 2019, suomennos Kaila Holma)



12.  Nancy Huston: Syntymämerkki (Lignes de faille, Gummerus 2007, suomennos Annikki Suni)



13.  Lisa Jewell: Sitten hän oli poissa (Then She Was Gone, WSOY 2019, suomennos Karoliina Timonen)



14.  Agnés Martin-Lugand: Huolet pois, elämä on helppoa (La vie ent facile, ne t`inquiète pas, Bazar 2019, suomennos Päivi Pouttu-Dèliere)



15.  Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö (Flickan som blev fel, Gummerus 2011, suomentanut Riie Heikkilä yhteistyössä Karin Ehrnroothin kanssa)



16.  Celeste Ng: Tulenarkoja asioita (Little Fires Everywhere, Gummerus 2019, suomennos Sari Karhulahti)



17.  Sanna Ryynänen: Meri Genetz Levoton sielu (Avain 2019)



18.  Jane Harper: Kuiva kausi (The Dry, Tammi 2019, suomennos Mari Hallivuori)



19.  Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista (Anything Is Possible, Tammi 2019, suomennos Kristiina Rikman)



20.  Ray Connolly: John Lennon Legendan elämä 1940-1980 (Being John Lennon - A Restless Life, Minerva 2019. suomennos Jere Saarainen)



21.  Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet (Svara om du hör mig, , Tammi 2019, suomennos Maija Kauhanen)



22.  Johanna Venho: Ensimmäinen nainen (WSOY 2019)



23.  Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä (Still Life, Bazar 2019, suomennos Raimo Salminen)



24.  Carol Shields: Larryn juhlat (Larry's party, Otava 1998, suomennos Hanna Tarkka)



25.  Philip Roth: Mieheni oli kommunisti (I Married a Communist, WSOY 1998 ja 2019, suomennnos Kristiina Rikman)



26.  Ingrid&Joachim Wall: Kun sanat loppuvat Kim Wallin tarina ((Boken om Kim Wall – när ården tar slut, WSOY 2019, suomennos Ida Takala, artikkelit, sitaatit ja puheet alun perin englannin kielestä  ruotsin kieleen on kääntänyt Ingrid Wall)




27.  Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista (Nine Perfect Strangers, WSOY 2019, suomennos Helene Bützow)



28.  Anna Jansson: Sokea hetki (Kvinnan på bänken, Gummerus 2019, suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom)



29.  Erin Kelly: Älä jää pimeään (He Said / She Said, Gummerus 2019, suomennos Päivi Pouttu-Deliére)



30.  Suvi Vaarla: Westend (WSOY 2019) Kirja ilmestyy 24.9.



31. Camilla Grebe: Horros (Dvalan, Gummerus 2019, suomennos Sari Kumpulainen)



32.  Alex Michaelides: Hiljainen potilas (The Silent Patient, Gummerus 2019, suomentanut Antti Autio)



33.  Jean Rhys: Herra Mackenzien jälkeen (After Leaving Mr Aackenzie, Otava 2001, suomennos Hanna Tarkka)



34.  Carin Gerhardsen: Musta jää (Det som göms i snö, Minerva Crime 2019, suomennos Maija Ylönen)



35.  Elina Hirvonen: Punainen myrsky (WSOY 2019)  kirja ilmestyy 9.9.2019



36.  Nina Honkanen: Pohjakosketus (Into 2019)



37.  Mark Sullivan: Palavan taivaan alla (Beneath a Scarlet Sky, Sitruuna Kustannus 2019, suomennosSeppo Raudaskoski)



38.  Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa



39.  Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki (Icasos 2019)



40.  Santa Montefiore ja Simon Montefiore: Lontoon kuninkaalliset kanit Suuri timanttijahti (Sitruuna kustannus 2019, suomennos Maija Heikinheimo)



41.  Linda Palm&Jessica Lindholm: Alli siivoaa (Svea städar, Minerva 2019, suomennos Birgitta Huttunen)



42.  Maike Wetzel: Tyttö joka löytyi (Elly, Like 2019, suomennos Tuomas Renwall)



43.  Peter James: Kuolema vaanii verkossa (Dead at First Sight, Minerva Crime 2019, suomennos Maikki Soro)



44.  Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis (Kärlekens Antarktis, Tammi 2019, suomennos Outi Menna)



45.  Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen (I'll be gone in the Dark, Atena 2019, suomennos Aura Nurmi)




46.  Heidi Kerosuo: Muista, unohda (Docendo 2019)



47.  Per Petterson: Miehet minun tilanteessani (Menn i min situasjon, Otava 2019, suomennos Katriina Huttunen)


48.  Erkki Pulliainen&Lassi Rautiainen: Suomalainen susi (Minerva 2019)

Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

♥:lla kirjoista
Leena Lumi