torstai 19. syyskuuta 2019

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki


Nojaan pesualtaaseen, levitän jalkani ja työnnyn häntä vasten. Olen valmis. Puren hampaani yhteen, jotta en huutaisi ääneen. Puuskutan ilmaa nenän kautta sieraimet himosta höyryten, selkä notkolla, pakarat koholla, polvet vavahdellen.

Liikun, liikun ja lopulta laukean.

Kirja lojuu syvällä altaassa. Pitelen kiinni altaan reunoista. Tärisen kiihkosta. Huuliltani valuva sylki imeytyy kirjan sivujen läpi.

Niin ei saisi tehdä. Että turmelee kirjoja.

Tuhma tyttö

Tatu Kokon teos Kävelevien patsaiden kaupunki (Icasos 2019) avaa uuden luvun koko nykysuomalaiseen kirjallisuuteen, etenkin mieskirjallisuuteen. Ihan tarkoituksella erotan nyt nais- ja mieskirjallisuuden hetkeksi, sillä ken tulta tilaa, hän tulta saa. Minä en tilannut tätä kirjaa. Olen ylibuukattu. Kieltäydyin kauniisti ja kohteliaasti etenkin kun kirjassa oli esillä Minna Canth, joka ei ole idolini edelläkävijänä. Minun vaikuttajanaiseni ovat Harriet Beecher-Stowe, Angela Davis, Sylvia Plath, Virginia Woolf, Camille Claudel, Rosa Parks, Simone de Beauvoir, Marguerite Duras, Anna Ahmatova, Sofi Oksanen, Aila Meriluoto, Marilyn French, Jenni Haukio...Miksi sitten kirja tuli minulle ja minä sitä täysin yllätettynä luin? Kirjailija Kokossa on Canthin aviomiestä Ferdinandia: periksiantamattomuutta. Etenkin tilanteessa, jossa Minna oli vastannut Ferdinandin kosintoihin kieltävästi, tämä tulee esiin loistavasti. Suluissa minun sovelluksiani:

Hän oli taitava. Hän oli totisesti taitava sekoittaessaan musteeseen sydänverensä. Hän murensi puolustustani kirje kirjeeltä. Kirje kirjeeltä tulin epävarmemmaksi. Olisinko sittenkään kykenevä omistautumaan opettajuudelle (Kävelevien patsaiden kaupungille), olisinko kykenevä ...uhraamaan elämäni täydellisesti pyhälle aatteelle (Canthille ja Kuopiolle), kun sydämeni riuhtoi minua toiseen suuntaan (Plath ja Köngäs)?

Ajattelin pettymystä, joka kuumotti hänen kasvoillaan, kyyneleitä (krokotiilinkyyneleitä), joita hän ei vuodattanut nähteni, mutta joiden tiesin valuvan siellä jossakin pimeässä yössä.

Ja nyt olen matkalla Jyväskylään (Kuopioon).

Tulen luoksesi pakkasen puhaltamin siivin (tuittuisena).

Olen jättänyt vanhan elämäni taakseni (olen hylännyt leponi).

Olen liikettä ja ajatuksia (etenkin ajatuksia).

Olen matka (olen yllätys).

Ja sinä olet sen määränpää.

Ei siinä ole mitään salaamista, että Tatu Kokko pyöritteli minut sanoillaan pyörryksiin. Yleensä minä voitan tuollaiset keissit. Olin aloittanut aivan toisen kirjan Tatun teoksen saapuessa. Kaiken lisäksi luin Kokkoa ainoalla minilomallani aikoihin yöllä, sillä päivät olivat yhtä haipakkaa länsirannikolla. Annoin kaikkeni Kävelevien patsaiden kaupungille ja voi pyhä jysäys, mitä sainkaan! Onneksi emme olleet laivat, jotka ohittavat toisensa yössä: Kiitos lempeästä sitkeydestä, Tatu♥ Nyt ei sitten fundeerata ja muurata takkaa, ei muurata takkaa ja katsella järvelle. Nyt kerrotaan rohkeaa tarinaa kirjastonhoitaja Viljasta, joka tekee tutkimusta Minna Canthista. Kirjastotyö tuo esiin monia kirjallisuuden helmiä, joista painotan nyt kolmea: Tolkien, Topelius ja Tolstoi. Kaikki on vaikeaa, sillä Viljalla on mielenterveysongelmia ja hän joutuu käyttämään lääkkeitä, jotka syövät hänen luovuuttaan, uskallustaan, eroottisuuttaan. Viime mainittu ei ole vähäistä, sillä siitä tulee tarinan yksi suuri painoarvo. Vilja nimittäin onnistuu hämäämään aika ajoin siskoaan Camillaa, joka vahtii lääkkeiden ottoa ja silloin alkaa tapahtua. Vedenvartija on Viljan luomus, jonka avulla hän kykenee sulautumaan Minnaan, voi keskustella Pronssinaisen kanssa, ihailla patsaiden kävelyä, tyydyttää itseään ja toivoa omaa rakasta, edes toivoa. Hän tuntee olevansa ruma, jotenkin epäkelpo. Hän on syrjästäkatsojan tarina, vaikka kantaakin hillitöntä eroottista haluaan kuin Saharaan eksynyt janoaan. Hän on aistillisuuden papitar, joka yllättäen kohtaa Suomessa asuvan intialaisen sikhin Kareem Singhin. Tavallaan siitä aukeaa mahdollisuuksien tie, mutta mitään helppoa ei ole luvassa.

Minna Canthin rooli kirjassa on hengittää Viljan kautta. Minna on Viljan luomus, joka toisinaan neuvoo Viljaa, toisinaan on yhtä Viljan kanssa. Mielestäni maagista realismia, joka on intohimoni!
Ihan uskomatonta, miten Tatu Kokko osaa mennä naisen nahkoihin, naisen mieleen ja naisen aistillisuuteen. Siihenpä harvat tietämäni mieskirjailijat luontevasti kykenevät. Mistä sellainen tulee? Tarkkailusta? Omista kokemuksista naisten kanssa? Ei tällaista kirjoista opita...Ehkä Kokko on sitten luonnonlahjakkuus naistenmiehenä! Naisten aistillisuuden tuntija? Peto mieheksi, susi lammasten villoissa? Tämä on kuin tilaustyö, sillä olen jaksanut jankuttaa, että enemmän erotiikkaa kehiin! Mistä muusta kannattaa kirjoittaa kuin murhasta ja intohimosta! Kaiken lisäksi hän osaa käsitellä synnytyksen jälkeistä masennusta, josta moni nainenkaan ei tiedä, miten vakavaa se voi olla. Nainen, joka sen on kokenut ymmärtää seuraavalla kerralla varautua: Sitä ei voi unohtaa. Lisäksi tulee kuin kermavaahtona sinne tänne lyyrisiä vilahduksia. Keräsin niitä vihkoon, mutta jos ne tähän tuon, aamu koittaa ja olen kirjoittanut uuden kirjan. Kokko haluaa selvästikin rikkoa perinteisiä rajoja. Tatu kirjoittaa hypäten pimeään viis veisaten pikkukaupungin kohahduksesta. Olen aina ihaillut uskaltajia, kuten vaikkapa Aila Meriluotoa. Myöskin Sami Hilvon Pyhä peto järisytti maailmaani. Vakuutan Tatu Kokon tuulettavan nyt täysillä. Saamme jotain uutta niiden aina samoina toistuvien mieskirjailijoiden listaan, joiden teosten  ilmestyessä muistan aina sadun Keisarin uudet vaatteet. Hirveä pöhinä, vaikka ei mitään uutta tarinan tyylirintamalta. Pakko muistaa myös Pasi Ilmari Jääskeläinen, yllättäjä joka ei toista itseään.

Joku minussa sanoo, että olen kohdannut savolaisen ihmeen. Kävelevien patsaiden kaupunki tuoksuu tervalta, tulelta, savulta, eroottisilta nesteltä, hieltä, testosteronilta, sairaalalta, vastapaistetulta ruisleivältä...Näen Tatu Kokon ponkaisevan maailmankirjallisuuden tähtitaivaalle pelkästään jo erinomaisella kielellään, mutta ennen kaikkea rohkeudellaan kirjoittaa kuin olisi sukupuoleton, mutta silti uteliaisuutta herättävä charmööri. Samassa paketissa vaara ja suojelus!

Menen kirjojen luo. Hamuan vapisevin käsin pinoa. Tartun lapsuuteni ensirakkauteen. Sen sivuilla opin ensimmäistä kertaa näkemään kirjaimet sanoina, kuulemaan virkkeet puheena. Lohtukirja, jossa nyytin yksinäisyys, matkalaukku, näyt, synkkä metsä ja mörön ahdistama tuittu muodostavat jännittävän, pelottavan, mutta ennen kaikkea ihanan vapauttavan tarinan.

*****

Omistan tämän tekstin miehelleni Reimalle: Ensimmmäinen hänen minulta saamansa kirja oli Kuka lohduttaisi nyytiä♥ t. Tuittu

*****

Kirjan upea kansi  T.P. Kekäläinen

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata. Kulttuuripohdintoja  Tuulevin lukublogi  Hemulin kirjahylly   Kirjojen kuisketta  Kulttuuri kukoistaa ja Kirjakaapin kummitus

PS. Haluan painottaa, että Suomessa on nytkin monia kiinnostavia mieskirjailijoita (naiskirjailijoiden kohdalla tätä ei tarvitse edes miettiä, sillä niin huikeaksi se on virinnyt). Viikko sitten jopa lähetin viestin Ben Kallandille, että 'onko kirjaa tulossa?' Tommi Kinnusen tuotanto! Johan Bargumin Syyspurjehdus ja Syyskesä. Antti Tuomaisen Kaivos on minulle paras suomalainen dekkari ja suosittelen tutustumaan Tapani Heinosen tuotannosta vaikkapa Kuka heilutti pesäpuuta ja Satakieli lauloi Fellmanin pellolla, jossa traagisia tapahtumia Längelmäellä, järven jäällä, just samalla järvellä, jossa äitini sota-aikana hiihti tätinsä luo kylään. Hän pelkäsi niin, että sai saattajan takaisin. Luen maailmankirjallisuutta ja Suomen parhaat kirjat kuuluvat sinne mukaan. Tässä mieskirjailijasuosikkini tähän mennessä: http://leenalumi.blogspot.com/2011/06/melkein-sata-mieskirjailijaani-haaste.html 

4 kommenttia:

  1. Ihana lukea postaustasi, jossa lukemasi romaani virtaa sinuun ja antaa virtaa! Pidin Kokon romaanista, vaikken ihan samoilla tehoilla heittäytynyt. Päähenkilön nahkoihin kerronta vei kyllä väkevästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, juuri niin se teki. Mie ensin vikisin vastaan, mutta annoin sitten periksi. Tämä oli paljon enemmän kuin odotin, sillä jos ei lasketa tuota rohkeutta kirjoittaa viis puheista ja pikkukaupungin juoruista välittämättä, niin kieli oli kaunista ja soljuvaa. Sanoisin lyyristä, sillä poimin sieltä upeita lauseita, mutta jos sen sanoo, luullaan, että 'kuin proosarunoa' ja sitä tämä ei ole. Juuri niin. I'm on my way...

      ♥♥

      Poista
  2. Hmm. Tämä kirja ei jostakin syystä kiinnosta mua juurikaan. (Vaikka mulla onkin kunnioittava, jopa suvussa kulkeva, suhde Minna Canthiin.) Mutta tämä sun into ja kirjoitus kyllä sytytti. Että jos sitten kuitenkin kokeilisin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, olisi tosi, tosi kiva kuulla miten sinulla menisi tämän kanssa. Minulla ei ollut mitään aikeita tähän ryhtyä, mutta nuo savolaiset...:) Kokko kirjoittaa kuin voisi olla kuka vain, mistä maasta vain. Tässä on aika vähän Canthia eli enemmänkin Viljan pään sisälle olemme. Minua itseäni Canth ei kiinnosta. Sylvia Plathkin on paljon kiinnostavampi tai Camille Claudell...

      ♥♥

      Poista