perjantai 29. marraskuuta 2019

Huomenna 80 vuotta: Hyvästi kaunis Karjala!



Huomenna tulee kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun Karjalan Kannaksen asukkaat saivat lähtökäskyn: Vihollinen oli lähentymässä, talvisota oli alkanut. Lähtijöiden joukossa oli äitini, silloin 12 –vuotias Eila ja hänen perheensä, jossa kolme muuta sisarta, joista nuorin vasta alle kaksivuotias. Mukaan sai ottaa sen, mitä jaksoi kantaa. Parhaat hevoset oli viety armeijalle, joten perhe lähti taittamaan matkaa perheen isän veljen hevosella.  Lunta oli todella paljon ja talvi oli tunnettu kovista pakkasistaan aina -40 asteeseen saakka. Äiti ja hänen serkkunsa Sirkka hoitivat toiseksi nuorinta siskoa, sillä mammalla oli sylissään alle kaksivuotias Kaija. Yksitoista päivää matkattiin Parikkalan asemalle, jossa päästiin härkävaunuun eli junan kyytiin. Asemat olivat tungokseen asti täynnä sotilaiden ja evakkojen takia. Toiset olivat menossa, toiset tulossa. Parikkalasta sitten Humppilaan, jossa koonnuttiin työväentalolle. Sieltä talolliset kävivät noutamassa evakkoja koteihinsa. Karjalaiset olivat omaa kansaa, vihollista paossa, kotinsa pakon edessä jättämään joutuneet. He olivat suomalalaisia ja heidät tuli asuttaa, oman maan kansalaiset.Pakkanen oli kova ja kuka ikinä olisi tätä uskonut. Matkalla syntyi lapsia, toiset olivat viimeisillään raskaana, oli vanhuksia ja muuten sairaita, mutta kaikilla oli vahva tahto ja usko parempaan. Eläimiä kävi pakkasessa sääli, mutta nyt saivat apuun tulla oman maan kansalaiset. Tästäkin selvittiin, vaikkakin kyyneleet silmissä ja sydän Karjalassa.

Kuten historiasta tiedämme karjalaiset pääsivät jatkosodan ajaksi palaamaan takaisin. Toivo eli ja elämä jatkui. Helluntaina 1944 äitini, kotoisin Valkjärven Teppolan kylästä, pääsi ripiltä. Hän oli viimeisessä Karjalassa ripiltä päässeessä ryhmässä, sillä kesäkuussa 1944 oli toinen lähtö edessä. Nyt hyvästeltiin Karjalan laulumaat lopullisesti, mutta muistot jäivät.

Kaikesta huolimatta äitini on käynyt parikymmentä kertaa syntymäkodissaan ja kerran minäkin mukana. Se oli kokemus, joka jätti oudon kaihon. Uin äitini ja mammani rannalla, askeleeni yhyttivät Viipurissa mammani kulun, Valkjärven talon puutarhassa kypsyttivät hedelmiään mammani istuttamat omenapuut. Näin ikkunan, josta äitini siskonsa Sirkan kanssa oli illan pimeässä nähnyt Leningradin piirityksen palon.

Kuvassa äitini istumassa lapsuuden uimarantansa kivellä. Ikävä ei jätä, sillä missä muualla olisi samanlaiset kulleroniityt, missä muualla käköset niin kukkuisivat, missä muualla viljan tähkät niin painavat, missä muualla kaupunki kuin Viipuri niin liki. Viipuri oli kansainvälinen ja suvaitsevainen. Siellä kuului monia kieliä, käytiin kauppaa, pidettiin seuraa, oltiin vilkkaita, tytöt somia kuin villimansikat, miehet sanavalmiita ja komeita, hevosten kupeet hohtivat ja Valkjärven kieseillä ajettiin aina Pietariin asti. Jäyhyys oli täysin tuntematon sana. Karjalan maassa ja ilmassa oli sitä jotakin. Äitini kantaa sitä muistoissaan mukana sateenkaaren tuolle puolen ja Valkjärven vesi kuin unta ja unelmaa. Äiti rakas, mammani, sinä ja minä, Valkjärvessä uineet, lupaan kantaa kauniin Karjalan muistoa neljännelle sukupolvelle!

tyttäresi
Leena

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Heinrich Fraenkel, Roger Manvell: Heinrich Himmler SS:n ja Gestapon päällikkö


Kuka on tuo lyhyenläntä, heikkoleukainen mies sangattomissa silmälaseissaa niin monissa valokuvissa, jotka esittävät Kolmannen valtakunnan ylintä johtoa Hitleriä, Eichmannia ja Göringiä? Ei hän ole minulta voinut ohi mennä, vaan hänessä ei ollut mitään kiinnostavaa. Jossain toisessa maailmassa hän olisi ollut pieni virkamies tai alemman tason opettaja, mutta häntä ajoi fanaattinen missio kitkeä maanpäältä jokaikinen juutalainen sukupuoleen ja ikään katsomatta. Siinä tehtävässä hän ahkeroi uutterasti ja itseään säästämättä, itselleen etuoikeuksia ottamatta, tarkkoja muistiinpanoja tehden, satojatuhansia tai miljoonia käskyillään tuhoten. Hän ei koskaan pystynyt ymmärtämään itseensä kohdistunutta inhoa, jonka takia hän ylen naiivina uskotteli itselleen Reichin ollessa jo miltei liittoutuneiden miehittämä, olevansa juuri oikea mies neuvottelamaan länsivaltojen kanssa erillisrauhasta nähden itsensä jo uuden Saksan valtiaana. Tämä oletus kertoo yhtä paljon kaikesta siitä, mihin hänen mielensä ei yltänyt: Hän ei todellakaan ollut penaalin terävin kynä, mutta silti häntä pelättiin eniten heti Hitlerin jälkeen. Onko ihme, että tämä niemand, ei mikään arjalaisen rodun eliittipersoona, on jäänyt jopa minulta katveeseen. Sinne haluaisin hänet jättääkin, mutta faktat faktoina ja ellemme tunne historiaamme, olemme tuomitut sitä toistamaan.

Heinrich Fraenkelin ja Roger Manvellin elämäkerta Heinrich Himmler SS:n ja Gestapon päällikkö (alkuperäisteos: Heinrich Himmler: The Sinister Life of the Head of the SS and Gestapo, suomenkielinen laitos Minerva 2019, suomennos Pertti Jokinen) tutustuttaa meidät  mieheen, joka oli säntillinen, pikkutarkka, viettänyt äärimmäisen siveellisen nuoruuden, mieheen josta tuli kuitenkin yksi Hitlerin lähimmistä miehistä eli Heinrich Himmleriin. Koska historiallisen kiinnostukseni yksi tärkeä ’intohimo’ on Kolmas valtakunta, olin tietenkin kuullut Himmleristä kaikista muista näkyvistä Hitlerin lähimmistä miehistä kerrottaessa, mutta hän ei näkynyt heidän kooltaan ja esiintymiseltään. Jos ajatellaan vaikka Reinhard Heydrichia, arjalaisen rodun prototyyppiä, vaikka juuri hänen suvussaan oli yksi epäilty juutalainen, siis Himmlerille liattu veri, ei Himmler voi olla kuin Reinhardin kynnen varjo. Terhi Rannelan Frau, vaikka ei olekaan tietoteos, pitää muuten hyvin kutinsa totuuden kanssa!, kuvailee miten erilainen ja näkyvä oli Heydrich. Jos hänen olisi annettu jatkaa sisäpiiritehtävissä, hän olisi uhannut jopa Hitleriä, Goebbelsia ja Göringiä, Himmleristä nyt puhumattakaan. Kirjassa on äärettömän kiinnostavaa tarinaa siitä, miten tämä atleettinen merivoimien komentaja alkoi voittaa alaa missä ikinä liikkuikaan ja kaiken takana oli hänen kunnianhimoinen vaimonsa Lina von Osten, jolla on yhteyttä myös Suomeen, kuten Himmlerilläkin! Lopulta Hitler nimitti Heydrichin Reichsprotectorikriksi Tžekkoslovakiaan, jonka tapahtuman jälkeen Himmler huokaisi helpostuksesta, sillä hänellä oli missionsa ja omituinen kunniantuntonsa. Linasta ei voi olla mainitsematta, että hän toimi täysin toisin kuin oli ohjeistus natsivaimoille: Hän ei suostunut olemaan näkymätön eikä kuulumaton ja se tulee Rannelankin kirjassa hyvin esiin, mutta niin hän tekee tässäkin teoksessa, sillä ketä muuta natsivaimoa näin kuultaisiin!


Kuvassa Himmler teini-ikäisenä eturivissä toinen oikealta. Kuva: Gebhard Himmler

Jos Kolmannen valtakunnan johto kiinnostaa, kannattaa lukea Gerald Posnerin kirja Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan lapset kertovat. Ainakaan arviossani en löydä Himmleriä ollenkaan eli sellainen hän oli. Sellainen, että piti nuoresta asti päiväkirjaa eikä ikinä pystynyt luopumaan tarkkojen tietojen muistiin kirjaamisesta. Kiitos sen tiedämme hänen todellisista teoistaan todella, todella paljon. Jopa Hitler peitteli käskyjään erilaisilla koodisanoilla tai määräsi massateloituskäskyt jonkun toisen määrättäviksi, useimmiten Himmlerin, joka tekikin kaiken mitään kaihtamatta. Hänen jälkensä ovat niin veriset, että näkyvät historian synkimmän pimeyden läpikin kuin fosforoituina. Totuus on, että hän oli äärimmäisen julma, mikä ei tietenkään vähennä muiden natsien julmuuksia, mutta Himmler oli kuin vailla mitään tuntoa allekirjoittaessaan mitä kauhistuttavimpia tuhoamiskäskyjä. Hänellä oli myös äärimmäinen rodunjalostuskiihko. Hän määritteli arjalaisen rodun rajat, juuri hän, joka oli fyysisesti heikko, luisut olkapäät, heikko näkö, pihtipolvet, seksuaalisesti heikko....Juuri tämä mies kehoitti SS- joukkojen miehiä lomille lapsentekoon. Hänestä saa tässä mielessä jopa hieman oudon kuvan, niin yksityiskohtaisesti hän seurasi miestensä seksuaalisia toimia, muistaen kuitenkin aina muistuttaa rotupuhtaudesta.  Hänellä oli kuitenkin suunnattomasti valtaa. Hitler oli Göringin ja Goebbelsin kanssa läsnä kokouksessa joulukuussa 1941, jossa Hitler julistautui asevoimien komentajaksi nähden itsensä yksinäisenä nerona. Näitä unelmiaan hän helli ja kehitteli eteenpäin Berchtesgardenissa, missä luonto antoi hänelle rauhan. Ehkä myös sen upea ympäristö vain kohotti hänet yhtä täydelliseksi. Nyt natsihierarkiassa hänen alapuolellaan seurasi Himmler

...mitättömämämpi ajattelija, mutta mies, joka oli luotu sen miehen kuvaksi, jota hän palvoi. Hitlerin kieroutuneen nerouden asemasta hän saattoi tarjota vain kyltymättömän pakkomielteensä ja pedanttisen yksityiskohtiin puuttumisensa ja Hitlerin hypnoottisen johtamisen sijaan absoluuttisen omistautumisensa velvollisuuksilleen...Hänen valtansa perustui pelkoon, mutta pelkoa hän koki itsekin ja se tuli suoraan hänen riippuvuudestaan muista ja omasta riittämättömyydestään. Hänen hermosairauksistaan  oli tullut kroonisia, ja vain Kersten kykeni vapauttamaan hänet lamauttavista kipukohtauksista. Hänen intonsa tuhota juutalaiset ja slaavit ja asettaa itsensä terveyttä uhkuvan pohjoisen Euroopan johtoon kompensoi heikkoa fysiikkaa.

Kuva Irmgard Kersten

Onneksi Himmlerillä oli Felix Kersten, suomalainen hierojansa, joka sai hänet aina tolpilleen, kun oli vaikeinta. Jopa todella kivuliaat vatsakrampit helpottuivat Kerstenin käsittelyssä. Kersten on omalla tavallaan kirjan sankari, sillä hän sai jonkin verran hillittyä Himmlerin julmuutta, sai pelastettua yksittäisiä juutalaisia leireiltä ja teloituksista, sai joskus potilaansa jopa muuttamaan massateloituspäätöksiään. Yhä helpommaksi se kävi, kun alkoi ilmetä, että Saksa on häviämässä liittoutuneille. Kersten ymmärsi ajoissa siirtää perheensä Ruotsiin ja hän myös hyvästeli työnantajansa ennen pahinta.

Tämän Himmler elämäkerran anti on runsas tieto aina yksityiselämästä yksityisiin päiväkirjoihin. Himmler itsessään... Jo aikaa sitten hän oli hylännyt puheissaan Nacht und Nebel –termistön ja sanoi mitään kaihtamatta, että jokainen juutalainen, nainen, mies, lapsi, oli murhattava, ettei natsien omille lapsille jäisi kostajia.


Himmlerin vaimo Margaret "Marga" Himmler, jonka kanssa Himmlerillä oli kaksi lasta.

Kaikesta huolimatta tämä ihmispeto kuvittelee Hitlerin ollessa vetäytynyt Berliinin bunkkeriinsa, että juuri hän olisi sopiva henkilö neuvottelemaan liittoutuneiden länsivaltojen kanssa erillisrauhasta, kunhan sen ulkopuolelle jäisi Neuvostoliitto. Hän alkoi myös tehdä hyvän tahdon eleitä koskien tiettyjen maiden juutalaisia, vapautti osan lähtemään Sveitsiin ja osan Ruotsiin. Kerstenin puheet alkoivat nyt miljoonien kuolleiden ja murhattujen kentillä itää siementä, jolla ei ollut mitään mahdollisuutta muuttaa tapahtunutta. Kaupankäynti juutalaisilla on oma karmea lukunsa ja aivan varmasti Himmler ei olisi vetänyt mitään välistä, niin rehellinen tämä massamurhaaja oli. Hänen ainoa ylellisyyteen ja vähän muuhunkin suuruudenhulluuteen viittava heikkoutensa oli Wewelsburgin linna.

Linnan suunnittelun ja huonejärjestyksen oli määrä loihtia esiin Saksan suuruuden henki. Huoneet oli nimetty historian hnekilöiden, kuten Fredrik Suuren mukaan, ja linnan museossa oli kokoelma historiallisia esineitä. Himmlerin oma huone oli nimetty Henrik I:n (Heinrich der Vogler, Henrik Linnustaja, 876-936) mukaan. Hän oli 1 000 vuotta sitten Saksan perustaja.

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Vuoden 2019 Kauneimmat Kirjan Kannet Leena Lumissa ja Arvonnan Voittajat!

Vuoden 2019 parhaimmat/kauneimmat kirjan kannet on jälleen valittu: Ensimmäiseksi tuli Johanna Venhon Ensimmäinen nainen 11 äänellä, toiseksi Tatu Kokon Kävelevien patsaiden kaupunki neljällä äänellä ja kolmannen sijan jakavat kolmella äänellä Elly Griffithsin Kadonneet ja kuolleet sekä Sonia Paloahteen Aavistus.

Palkintoja jaetaan kolme. Onnettarena toimi jälleen Lumimies ja onni suosi A -kirjainalkuisia nimiä, sillä tässä voittajat:

Aino

Anneli A.

Anna S.

Onnea voittajille ja kiitos kaikille kisaan osallistujille♥

Ensimmäiseksi saa täältä valita Aino, sitten Anneli A. ja kolmantena Anna S. Kun oletta valintanne tehneet ilmoittakaa siitä sähköpostilleni leenalumi@gmail.com ja antakaa samalla postitusosoitteenne. Merkitsen 'varattu' jo valitun kirjan kohdalle. Nyt sitten voi vain ihmtellä, milloin kirjat ovat perillä, sillä ainakaan minä en ole kuullut lakon loppumisesta mitään uutta. Elän vain toivossa, että kirjat ovat perillä jouluun mennessä.

Voitte muistella täällä viime vuoden vastaavaa kisaa.

yhteydenottojanne odotellen 
Leena Lumi

The Winner Takes It All

perjantai 22. marraskuuta 2019

Vuoden paras kirja? maailman paras kirja? voiko sellaiseen edes vastata? on päiviä kuin tämä, jolloin joku voi!


Tänään on mielen päällä outoja juttuja. Ensinnäkin minun lukuvuoteni paras kirja ei ole salaisuus: Johanna Venhon Ensimmäinen nainen! Miten lahjakkaasti, lyyrisesti, mutta mitään kaihtamatta Venho onkaan antanut äänen Sylvi Kekkoselle♥

Toinen outo sattumus on se, että olen koko elämäni hyvästä syystä vastannut kyselyyn maailman parhaasta tai itselle merkittävimmästä kirjasta, että se on Mika Waltarin Sinuhe tai Turms, sitä nyt ei polta tulikaan, että niiden hengessä vartuin, niistä imin ydinmehuni. Tänään sama kysymys saavutti minut taas ja pyysin Lumimiestä kuuntelemaan kun luin arvioni Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme teoksesta. Annoin todella palaa eli muutin ääntäni ja otin esiin kaikki ne lahjat, jotka eivät päässeet teatterikouluun. Vastasin toisin eli on aika antaa tillaa myös oman aikamme suurteoksille. Nainen korallinpunaisessa leningissään kantaa aina vain samaa kirjaa ja kirjan tähtitomua on varissut hänen leningilleen...

Olin arbuusimehua, olin... "tietysti muistan boris leonodovitšin, muistan paremmin kuin marina itse: lumisade, runoilta zamoskvorstjen puolella, keittiössä pelokkaan karhun kädet, sininen lasi jota ne puristavat, hän pelkää esiintymistä enemmän kuin kuolemaa…mutta lumisessa porstuassa hän pysähtyy minun edessäni ja sanoo minulle: ei niin suurta surua ettei lumi sitä tyynnyttäisi…"

Ja sitten Marina: "Marina ja Alja ovat kuin yksi ja sama, mutta aika vaatii napanuoran katkaisua. Marina sietää huonosti todellisuutta, on boheemi runoilija, Alja on toista maata ja alkaa ottaa rajua etäisyyttä Ilves-emoonsa:"

Mutta Alja: "Kyyristelin lattianrajassa vielä hetken, tunsin miten tuttu häpeä valui jäseniini kuin paksu tahna. Että tämä outo ihminen, hullu nainen on minun äitini. Kenelläkään toisella ei ollut tuollaista äitiä, tuollaista houkkaa.

Säälittävä vanhus. Kuolee ajan mukana pois niin kuin hänen riiminsäkin. Mutta minä hymyilin, hymyilin vain, et saa minua pois tolaltani niin kuin ennen, pidän välimatkan, olen kohtelias, et saa otetta minusta."

Kertojina vuorottelevat taiteellinen, helposti ärsyyntyvä Marina sekä kirkkaan kova tyttärensä Alja. Heidän kertomustensa kautta koemme erään perheen kohtalon neuvostotodellisuudessa arjen alituisista puutteista, toivon ja rakkauden kautta Berijaan ja aina vain artikla 85 ja…

Pelon kirja on pelottavan hyvä. Luin tätä yhtä putkea ja minulle nousi kuume. Koin vahvasti razlukan ja olin vain slaavilaista verta eikä yöllä ja päivällä ollut enää mitään eroa, sillä suoneeni tihkui runoproosaa, jossa perhosen siipimurskaa, kuun maitoa, Pasternakin ja Rilken kirjeitä, makeita elokuun tomaatteja, puita sateen jälkeen, suudelmia kuin linnunsiipiä, Buharinin muistoa, Undsetia, kaalia, smetanaa, jambia, savua katoilla, raemorsiamia, trokeeta, kämmenille sulavaa aikaa, nälkää, Puškinia, sieniä, rakkautta, pelkoa, Ahmatovaa, razlukaa, Mandelštamia, ripsissä tähtien säkeneitä ja kaiken aikaa saksilinnut…krii, krii, krii.

Peilaan tätä kirjaa nälkääni venäläisiin klassikoihin, Romanov-harrastukseeni, jokaisen venäläisen hallitsijan elämäkertaan sekä tietenkin ’vankileirien saaristoihin’, mutta nyt myös Anna Ahmatovan runouteen ja Lidia Tšukovskajaan. Tunnen, miten Pelon kirja on kirjoitettu venäläisellä hengityksellä, kasteltu slaavilaisuuden virtaan, heitetty kuivumaan elokuun aurinkoon, tuoksuu päärynöiltä ja kirsikoilta, kantaa arbuusien mehutahroja, luettu tundran kukkiessa…Lukija syttyy aropaloon ja ihmettelee: Onko tämä huikea teos, tämä suomalaisen Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, kadonnutta unta vai slaavilaisuuden ydinmehua, 'venäläistä' kerrontaa upeimmillaan. Tämä kirja on tähtisumua!

Leena Lumi

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Kurkistus kevään 2020 kirjoihin


Kukapa uskoisi, että nyt kurkitaan jo kevään 2020 kirjoja. No, 'tempore fugit', aika pakenee...Tässä nyt on tietysti kirjat vain niiltä kustantamoilta, jotka ovat olleet helposti tarjolla tai jopa toimittaneet minulle listansa, sillä katalogitkin ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta juuttuneet postin lakon aiheuttamaan jumiin. Aina yhtä jännittävää!!!

OTAVA



Alex Schulman: Polta nämä kirjeet


Harriet Tyce: Veriappelsiini

Sadie Jones. Käärmeet

BAZAR


Fiona Barton: Epäilty

ATENA


Hallie Rubenhold: Viisi Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

WSOY


Fernando Aramburu: Äidinmaa


Elena Ferrante: Tyttären varjo


Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Lisa Jewell: Löysin sinut


Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva


MINERVA



Marie-Helene Baylac: Agatha Christie Arvoituksellinen elämä


Erin Carlson: Meryl Streep Valkokankaan kuningatar


Charles Dickens: Toivon keväät, epätoivon talvet Omaelämäkerta


David Suchet sanoin ja kuvin Omaelämäkerta


Jack Il-Hai: Göring ja psykiatri  Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa


Ulrica Nordström: Samettinen sammal puutarhassa ja ruukussa


Ulla Salo ja Pertti Salo: Pihan perinnekasvit



Tiia Kuisma&Laila Nevakivi: Lapsen oma metsäkirja


Anna Ekberg: Kadotettu nainen


Peter James: Totuuden kirous




Tim Weaver: Kadonneet jäljet


Jorge Patterson Zepeda: Tour de Francen murhaaja

TAMMI

Jane Harper: Luonnonvoimat


Kaisa Jaakkola: Palaudu&Vahvistu


Jenny Erpenbeck: Päivien loppu


Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

GUMMERUS


Jouko Heikura: Lahja äidilleni


Tommy Tabermann: Olisipa kaipaus viiniä


Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa


Erin Kelly: Kiviäidit


Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Tästä puuttuvat vielä muutamat pienkustantamot, mutta paljolta näyttää. Tässä mikään ei ole kiveen hakattua. Minulla on vielä luvun alla tämän vuoden kirjoja, joista ainakin ehkä kiintoisin ja tuhdein jää tammikuulle ja yksi dekkari myös. Sen lisäksi kaksi on juuttunut postilakon uumeniin. Tarkoitus on ollut vähentää lukemisen viemää tai oikeastaan bloggauksen viemää aikaa, mutta...Aion pitää kunnon joulubreikin, sillä pitää saada palautua. On ihan outoa olla pois koneen ääreltä, mutta pakko sitäkin on opetella.

Kevätkirjaterveisin
Leena Lumi

mustarastaskuva Pekka Mäkinen 

maanantai 18. marraskuuta 2019

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen


Yksinäisyys tuoksui makean tunkkaiselta. Se tuoksui pesemättömiltä lattioilta ja siltä, kun tuli pitäneeksi liian kauan samaa paitaa päällä, koska ei kukaan kuitenkaan tulisi niin lähelle, että huomaisi. Yksinäisyys maistui vetisiltä perunoilta suolan kanssa, kun tuntui, ettei viitsinyt itselleen muuta laittaa.

Yksinäisyys oli sitä, että peiton alla ei ollut muuta kuin villasukkien mukana kulkeutunutta hiekkaa ja neulasia ja tuulettamattomien kankaiden ikävä haju. Se oli sitä, ettei kukaan pitänyt tupaa lämpinä ja sytyttänyt lamppuja odotellessaan Kaarloa kotiin, vaan aina se koti oli pimeä ja kylmä kun sinne töiden jälkeen meni.

Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen (Otava 2019) on hänen esikoisteoksensa. Paperijoutsen liikkuu sotavuosissa, jolloin oli kaikesta kova pula ja todellinen pula elintarvikkeista uhkasi etenkin kaupunkilaisia. Lydian isä kehoittaa tyttöään lähtemään heidän entiseen kotitaloonsa maalle, josta he olivat muuttaneet pois Lydian äidin kuoltua. Lydialla on sukulaisuutta kylän matriarkkaan, suuren tilan Gunhildiin, joten vähän turvaakin olisi.

Otin kirjan lukuun skeptisesti, sillä olen vähän uuvahtanut lukuisiin sota-aikaisiin kotimaisiin teoksiin. Tavallaan kaiken tuon on kuin itse kokenut, kun oma isä on ollut rintamalla ja sai sotavamman. Tosin hän ei muistellut sotaa, ei kertoillut sieltä paljoakaan, mutta minulle, esikoiselleen kertoi pahimman mitä koki, eikä se unohdu ikinä. Olen historian perään, joten useimmiten fakta vetää minua näissä asioissa enemmän, mutta puolustan myös fiktiivisiä kertomuksia jo ihan silläkin perusteella, että nuoremmat lukisivat näistä asioista enemmän. Ainakin sota-ajasta kirjoittavat nuoret ovat joutuneet paneutumaan faktoihin ja kutomaan tarinat niiden ympärille. Sitten taas joku kirja, fiktio, vie lujaa, ja se oli Dora, Dora, jonka kirjoittaja Heidi Köngäs yllätti minut täysin. Kolmas valtakunta on minulle kuin harrastus, joten ikinä ei unohdu. Ei myöskään Vieras mies, joka tosin paljastaa kirjoittajan toisen vahvuuden: Taito kirjoittaa eroottisesta latauksesta on lahja sinänsä kirjailijalle! Ensimmäistä kertaa katsoin kirjailijoiden iät ja huomasin, että Heidi on vuoden erolla ikäiseni ja Anna-Kaisa vuoden erolla tyttäreni ikäinen! Näin ymmärrän paremmin tiettyä kesyyttä Linna-Ahon tekstissä. Tarina ei ole huono. Minä en edes tuo huonoja kirjoja blogiini, mutta jollakin tavalla se kantaa nuoruuden kesyä sulokkuutta. Se sallikaamme! Ja arvatkaapa mitä, kirja vain vei, vaikka en intohimoissa kierinytkään eli en olisi kuollut ilman tätä ja montaa muuta fiktiivistä sotatarinaa. Muistan myös, että kyseessä on esikoinen, joten hyvä esikoinen. Vähemmän kesyyttä ja olisin voinut verrata Suvi Vaarlan Westendiin, Noora Vallinkosken Perno Mega Cityyn, Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu tai Johanna Laitilan uskomattomaan Lilium Regaleen! Johanna on syntynyt tasan samana vuonna kuin tyttäreni, mutta Johannan Lilium Regalessa ei ole mitään kesyä. Minusta olen kohtuullinen verratessani Anna-Kaisa Linna-Ahoa ikäisiinsä, joiden tasoon Paperijoutsen ei yllä tänään vielä lentämään, mutta huominen on uusi lupaus.

Paperijoutsenen parhaus lepää sota-aikaisen kylän ihmiskuvauksissa. Niissä ei ole mitään liioiteltua ja totta totisesti, persoonat ovat niin vahvoja, että olisinko ikinä jättänyt lukematta Annasta, joka tekisi mitä vain päästäkseen emännöimään Gunhild –rouvan upeaa tilaa. Anna rakastuu Gunhildin suosikkipoikaan, joka kohta joutuu rintamalle. Valdea, nuorempaa veljeä,  Anna ei niinkään huomaa – vielä. Ja miten Gunhild halveksiikaan naista, joka vie hänen esikoistaan Ilmaria. Annan taustat ovat tiedossa ja geeneissähän nuo jutut kulkevat, ainakin Gunlhidin kirjoissa. Eikä hän salaa mielipidettään, mutta mitä hän voi aikuiselle esikoiselleen, talon tulevalle isännälle, jos tämä kaunottaresta väärällä taustalla sänkynsä lämmittäjän tekee.

Haluan jatkaa sillä, mikä on Anna-Kaisa Linna-Ahon vahvuus: Ihmiskuvaukset. Kukaan ei voi unohtaa Kaarloa, yksinäistä Kaarloa, ei kukaan. Kaarloa, joka rakastaa salaa Lydiaa. Entäs sitten Annaa, joka on kuin filmitähti, kaikille eläväinen ja iloinen, sudenhetken pelkonsa kätkien. Kaikille hän iloa vain tarkoittaa ja on heikkoutta ymmärtävä. Tässä on tarinan tärkein juonikudelma: Kyösti. Ei ja ei. Hänen nimensä on Ellen.

Valvoin samaa sudenhetkeä Annan kanssa ja mietin tätä kirjaa. Kaunis kansi, joka jäi pois kansikisastani, enkä tiedä miksi, mutta kaunis on kaunis ja kauniiseen palaamme. Mitä on paras verrattuna kauniiseen? Paras on jonkun juoksukilpailun voittaja. Kaunein on joku uskomaton maalaus tai nainen yksin peilin edessä. En voinut saada unta, sillä mieleni kentillä vaelsivat suomalaiset naiskirjailijat. Siellä olivat Aila M. ja Helvi H., Marja-Leena V, ja Eeva J., Riitta J., Heidi K., Eva I., Satu K., Raili M., Marja-Liisa V,... ja sitten kaikki muut heitä paljon nuoremmat. Vaelsin siellä ja puristin sylissäni Riikka Pelon kirjaa Jokapäiväinen elämämme. Kirjoitin unen ja valveen rajamailla juttua naiskirjailijoistamme, mutta kun olin pudonnut unen pimeään, en enää herättyä muistanut mikä oli fokus.

Paperijoutsen on kaunis kaikellaan ja erinomaisesti kustannustoimitettu! Sen vain huomaa. Anna-Kaisa Linna-Aho on kasvava kirjailija, jolla on lyyristä vahvuutta ja lisäksi luontaista kykyä erilaisiin ihmismieliin. Kaikkein parasta Paperijoutsenessa, sitä muistiin jäävää, on kuitenkin tarinan kaunis melankolia ja sen vastapainona uskomattomat yllätykset. Mikä finaali!!! Nyt on kuitenkin...

Marraskuu oli hulmauttanut taivaankannen päälle mustan kankaansa. Kylässä oli pimeää kuin mustarastaan vatsassa. Jopa kartano oli pimeänä.

Tien mutkassa, Kaarlon ikkunalla, paloi öljylamppu. Sen liekkitilassa oli halkeama ja kupu oli pölyn peittämä.

Nyt valokehän laidalle ilmestyi käsi kiertämään lampun kiinni. Hetki pimeyttä, ja Kaarlon talon ulko-ovelle ilmestyi pieni tuikku. Se lähti kulkemaan pitkin pihatietä ja kääntyi sitten vasemmalle, Lyydian talolle.

Yksi omituisuus johti toiseen. Ensin nilkutus ja sen takia lyhty. Kukaan muu ei kulkenut lyhdyn kanssa...

*****

Tästä ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata ja Kulttuuri kukoistaa

torstai 14. marraskuuta 2019

Ilona Pietiläinen: Olisipa aina joulu


Minun joulutunnelmani alkavat kasvunsa siitä hetkestä kun avaan Ilona Pietiläisen joulukirjan ja niitähän jouluja on takana jo monta. Paljon on muuttunut siitä hetkestä kun ensi kerran tapasimme hänen liikkessään ja sitten toisella kertaa hänen kotonaan. Olen aivan koukussa kaikkeen takorautaan, sellaiseen vanhaan ja kun menin huoneeseen, jossa keisaritkin saavat olla yksin, jäin sinne ovi lukossa ihastelemaan takorautajuttuja. Ystäväni jo huuteli oven takana ja ihmetteli. No, kun teimme vierasvessarempan sinne tuli tilaustyönä takorautainen pyyheteline sekä kumpaankin vessaan takorautaiset paperirullatelineet. Yhdessä jatkamme, vaikka suuria murroksia, niin ilon kuin surunkin, on kummallakin ollut. Molemmat olemme hyvästelleet omat punaturkkimme, on ollut itkua ja naurua, sitä elämän räsymattoa, jossa kirkkaat värit eivät erottuisi ilman tummia. Taidamme katsoa jälleen uutta tähteä, jota seurata, mutta voisimmeko ikinä olla hullaantumatta joulusta, herkuista, joulukoirsteluista, kukista, lumesta, perheestä ja siitä maagisesta ripauksesta, jonka saavuttaa matkalla jouluun, lumen, tähtien ja sydämen valaistessa kulkua.

Ilona Pietiläisen Olisipa aina joulu (Docendo 2019) on kokonaisuutena sekä paljon samaa kuin Ilonan aikaisemmat hurmaavat joulukirjat, mutta saamme myös uusia tuulia. Samaa on runsas määrä askartelua ja kukka-asetelmia, pikkuherkkuja ja visiittejä joulukoteihin. Uutta ovat karhumatka villiin luontoon Kuusamossa eli minulla alkoi heti sydän pamppailla, että 'tuon minäkin haluan kokea'. Uusvanhaa on vanhan myllyntuvan mökki, jossa minusta asuu metsän tonttu tai maahinen. Mökin katto on sammaleisuudessaan todella kaunis. Sammalkaton valmistus neuvotaan ja voi tuota soveltaa vaikka jos joutuu kaadattamaan jonkun lahovikaisen jättipuun. Miten somistaa sen kanto. Yksi tuttuni laittoi verenpunaista kaukasuksen maksaruohoa, mutta voi sen tehdä sammaleestakin.


Kontion jalanjäljillä on todella jännittävä kertomus etenkin, kun mukana on naaras pentunsa kanssa. Ilonan verkkokalvolle tosin jäi viimeiseksi takajaloillaan kävelypolun vieressä seisovan uroskarhun katse täältä ikuisuuteen. Kohdata villi luonto sen omilla ehdoilla, siinä on se juttu. Mitä tietää villistä ellei vaella susien, karhujen ja kettujen kanssa.


Uutta on Lappi, luminen, kaunis Lappi, jossa kuukkelit syövät kädestä ja valkoinen poro naavaa sarvissaan johdattaa seuraamaan taivaan kirkkainta tähteä.


Joulukodin kukkaideoita on todella paljon sekä pikkuherkkuja myös. Kaunista paljon, mutta koska en ole kova askartelija annan itseni ihastella toisten töitä. Tässä Ilona on luonut hyllylle pienoismetsän, jonka rakentaminen selvitetään perinpohjin. Saatte kaksi metsää, sillä en pystynyt päättämään kumpi ihanampi...paitsi, että metsäkauris taitaa olla ensimmäisessä. Bambin äiti...


Ilonan tyyliin vihannesleikkurista tulee maljakko, vanhasta tonttuovesta tuunataan tonttukaappi, keinuhyllystä tulee mainio yöpöytä ja pyykkilauta asettuu seinälle kaapiksi! Ja mitä näenkään seinällä: Vanhoja metallitarjottimia, joita ostin kerran yhden tosi kauniin Ilonalta, mutta sen jälkeen on myyty ’ei oota’. Siellä soma tarjotinkollaasi komistaa seinää ja on vielä jopa hyödyksi. Vakuutan, että kauniimpia kynttilän alustoja saa hakea, siksi lisä ei pahaa tekisi. Kalevantulen tai Puttipajan kynttilä siihen palamaan ja ah, se on onnea!


Uutta edustavat kirjassa Ilonan matkat, joiden kuvia emme nyt esittele, mutta paljastan, että paljon on Itävallasta ja sattumalta juuri siltä seudulta, johon olimme vähäksi aikaa siirtymässä jonnekin pikkukämppään vuokralle, mutta kohtalo päätti muuta. Huominen voi silti luvata jotain kivaa siellä, rakkaassa alppimaassani, vähän toisella tapaa vain. Upeita kuvia ehkä maailman kauniimmasta maasta, jossa mieleni vaeltaa päivittäin. "Sydän on yksi, sen kotipaikka kahtaalla/ kohtalona...", uskallanko sanoa muistin varalta teinikalenterissa kulkeneesta runosta, että se on Chang Chiu-lingiä? Saa korjata ja kertoa suomentajan? Ehkä Pertti Nieminen...

Lähdemme Ilonan joulukoteihin, joihin kaikkiin ei millään voida ehtiä, vaikka mieli tekisi. Ihan hirveän likellä kotipitäjääni on raumalainen hyggekoti, jossa Pia tykkää, että tavarat saavat olla esillä:


Kuin taulu eikö vain ja lisäksi vielä jouluglöginen, jonka ohjeen löydät kirjasta. Raumalaiskodissa tuoksuvat kuivatut appelsiini- ja omenasiiivut.


Olohuonetta koristaa kaunis piironki, vanha taulu ja upeat kynttiläjalat. Tämä viehättävästä kaupungista, jota suosittelen ihan vaikka jouluostoksille menoa varten. Niin me teimme Bessun kanssa yhtenä vuotena ja pakko sanoa, että sen tasoista Marimekkoa emme olleet ennen nähneet. Erikoisin valikoima, natisevat lattialaudat, muutakin kuin mekkoa tai tunikaa...Koko päivä hurahti ja sitten syömään. Siinä taivastelimme äänekkäästi, miten visa oli vinkunut, kun loossissa takaamme kuului kova naurunremakka. Käännyin katsomaan ja eikös siinä lähipankkien herrat olleet lounaalla ja kovasti kiittelivät, että korttimme olivat vinkuneet juuri Raumalla!


Tämä sali voisi kertoa monen monta tarinaa. Marjamäki on 1900-luvun alussa rakennettu mansardikattoinen talo, joka on hirsirunkoinen. Taloa ovat asuttaneet Sannan isovanhemmat ja vanhemmat. Joka ajalla on tapansa ja jotkut ja joskus ei osattu arvostaa alkuperäistä vaan peitettiin hirret näkyvistä, peitettiin komeat lankkulattiat muovimattojen alle. Marjamäelle muuttaneet Sanna ja Aki ovat palauttaneet talon kauniita pintoja ennalleen. Osa hirsistä on tietenkin otettu esille, talon kaunis sisäkatto sai jäädä, se sai vain uuden sävyn. Huonekalut ovat suurimmaksi osaksi kirpputoreilta. Arvostan! Minullakin äitini roskalavalta sekä huutokaupoista mööbelit. Jouluna Sanna koristelee kotia valkoisin kukin ja pikkuisen pihasaunan piipusta tupruaa savua. Takuulla sauna, jossa Nippe Nokinokka viihtyy.

Saavumme Humpuriin. Kuulenko joen? Ilmetynjoki siellä kuiskailee Humpurin punaisen kodin lumisessa maisemassa.


Humpuri vei Jaanaa ja hänen miestään Mikaa, sillä siitä piti vain tulla rentouttava kakkoskoti, mutta se veikin molempien sydämen sataa. Tapahtuma seuraa toistaan ja nyt punaista kotia asuttaa virolainen Rekku Rescuelta löydetty rakas Hilla -koira, Jaanalla on Patinaputiikki, jossa hän saa myydä rakastamiaan vanhoja tavaroita.

Joulumaniassa pariskunta oikein kisaa keskenään eikä Mika jää toiseksi, vaan valosarja toisensa perään ilmestyy pihapiirin esineisiin Hillan hyvällä avustuksella. Jaana käärii joulupaketteja sanomalehtipaperiin, puotipaperiin ja kankaaseen. Paketin pitää olla saajansa oloinen, eikä se saa olla mikä tahansa sivujuttu, vaan siihen panostetaan. Jouluna pöydässä on perinteisesti kinkkua, joulun laatikoita, mutta aina myös joku uusi yllätys. Kuulostaa ihan minulta eli vaikka tämä. Aattoaamuna on perinteisesti riisipuuro ja sen jälkeen hipsutellaan saunaan. Sähköttömässä saunassa ollaan kynttilöiden valossa, jota kannatan eli meilläkin sähköt pois ja kellukynttilöitä, joulunpunaisia. Sitten pariskunta pulahtaa vihdottuaan ja saunottuaan Ilmetynjokeen ja koskeen. Aijai, nyt tuntuu, sillä mikä voittaa virtaavan joen. Meilläkin nyt kohisten virtaa lehdon läpi, mutta se on vain ojanen, vaikka siihen joskus sorsat keväällä saapuvatkin. Joki on ihan oma lukunsa. Miten nyt sainkin etiäisen, että joskus vielä pulahdan Ilmetynjokeen...


Putiikinpitäjänä Jaana Veini tietää, että vanhoissa tavaroissakin on montaa erilaista tyyliä. Ja eri tyylejä voi myös yhdistää. Jaanan oma juttu ovat ruoste ja roso, mutta hän tajuaa, että toisille juttu on rappioromantiikka, toisille ostaa vanha esine ja pitää se sillään tai rohkeasti tarttua siveltimeen. Me olemme Lumimiehen kanssa tehneet kumpaakin. Suurin osa mööbeleistä on muuta kuin uutena ostettua. Jaanan mielestä kukin makunsa mukaan ja se on oikein, mikä itsestä tuntuu kotoisalta.


Mikä harmonia ja väritkin just kohdilleen. Vihreä muratti sytyttää sisustuksen kuin kynttilä tunnelman. Muratteja ja kynttilöitä ei ikinä voi olla liikaa! Ja miten ihanaa, että maailmassa on niin paljon kauniita tapetteja! Patinaputiikilla on sivut facebookissa, Instagramissa ja netissä. Jaanan kanssa takuulla aika hurahtaa, jos vaikka intohimoma on rappioromantiikka ja tosi vanhat esineet.


Tässä kirjan kuva, joka pysäytti. Kaikki on kohdillaan ja paljastaa salaisen kiintymykseni punavalkoisen liittoon, ledeihin, kynttilöihin, massiiviseen vanhaan, ruudukkoikkunoihin ja...Ollaan Leenan ja Arin joulukodissa, jossa rappioromantiikka on enemmän kuin vain sana, se on elämäntapa. Ikkunasta katse karkaa pihan perällä lumen sylissä lepäävään punaiseen huvimajaan. Ikkunoissa kuurankukkia...

Uudet tuulet Ilonan joulukirjassa kertovat hänen ammatistaan valokuvaajana eli mukana on paljon kuvia lapsista, eläimistä, luonnosta...Onneksi myös hänen omasta kodistaan, sillä hurmaannuin näihin verhoihin per heti.


Tässä verhot olkkarissa ja huomatkaa tuo ’Karen Blixen –pituus’. Ja nyt Ilona iloisesti yllättyy, sillä vihdoinkin askartelu, jota aivan rakastan:


Mitä tahansa Wrendalen kuppeihin askarrellaan, se on huippua, mutta jos niistä keksitään tehdä adventtikynttelikkö taidamme olla jo linnunradalla


Rrrrrrakastan Ilonan kirjoja, jotka ovat matkanneet kanssani jo kohta yksitoista vuotta, joten ei muuta kuin annamme sisustuskirjakuningattaren lausua loppusanat:

On tultu viimeiselle sivulle. Ensimmäisen kerran kirjoitin kirjaan Sateenkaaren taa kaksitoista vuotta sitten. Silloin punaturkkini oli aivan pieni, nosti sohvalla tassunsa syliini ja nukahti kylkeeni tyytyväisenä. Sen jälkeen Neilikka on ollut jokaisen kirjani sivulla, mukana kirjoittamassa viimeisen sanan, huokaamassa onnesta hiljaa. Tänään on aika kirjoittaa tähteni kanssa. Lumen peittäessä tassunjälkesi viimeisen kerran nostan katseeni taivaalle, sillä olethan aina kirkkain tähteni. Minun oli annettava sinun lentää – ja tänään kirjoitan kirjan loppusanat sinulle, rakas ystäväni. Toivotan niin hyvää matkaa.


Joskus on aika kirjoittaa viimeinen sana päättymättömään tarinaan. Minulle jokainen kirja on ollut äärettömän hieno matka, ja on ollut kunnia kirjoittaa 26 kirjaa. En suostu sanomaan hyvästi, mutta tänään sanon sinulle, lukijani, näkemiin. On aika seurata tähteä, mihin se ikinä sitten viekään.

*****