torstai 13. elokuuta 2020

minä rakastan sinua niinkuin vierasta maata kalliota ja....


minä rakastan sinua
         niinkuin vierasta maata
                      kalliota ja siltaa
niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta
             minä kävelen sinua kohti maailmassa
         ilmakehien alla
                    kahden valon välistä
minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua

- Pentti Saarikoski -
Tämän runon haluaisin kuulla Kaikkien aikojen rakastetuimmat (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Hannele Salmela

tiistai 11. elokuuta 2020

Kate Quinn: Metsästäjätär


Syksy 1945

Altaussee, Itävalta

Hän ei ollut tottunut siihen, että häntä jahdattiin.

Hän ei ollut koskaan käynyt Nürnbergissä, mutta hän tunsi miehet, joita siellä syytettäisiin. He kaikki olivat tuhon omia. Rikoksia rauhaa vataan. Rikoksia ihmisyyttä vastaan. Sotarikoksia.

Minkä lain mukaan? hän halusi kirkua ja hakata nyrkeillään kaikkea epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Millä oikeudella? Sota oli kuitenkin ohi, ja voittajat olivat saaneet oikeuden päättää, mikä oli rikos ja mikä ei. Mikä oli humaania ja mikä ei.

Se oli humaania, hän ajatteli, se mitä minä tein. Se oli armeliasta.

Piileskele varjoissa, kunnes he unohtavat sinut.

Kate Quinnin teos Metsästäjätär (The Huntress, HarperCollins 2020,  suomennos Päivi Paju) vei minut jälleen kerran toiseen maailmansotaan, mutta tavalla, jossa oletin kaiken olevan fiktiota. Olen aikaisemmin lukenut Quinnilta Koodinimi Alice. Kun olin lukenut Metsästäjättären kaikki 669 sivua, sain kirjan tarinalle yllättävää painoarvoa: Painavasti faktaa. Turhaan mietin, että tämä on mahdottomampaa kuin Mengelen pako amerikkalaisten pidätysleiriltä, sillä toinen maailmansota piti sisällään maailman uskomattomimman katastrofin ja tarinoita riittää. Luettuani kirjan lopun, tiedän nyt missä kirjailija käytti kuvitteellisia hahmoja ja kuka oli kukin. Suurin osa oli tapahtunutta eli kun vaikka venäläiset naisten miehittämät yöpommittajalaivueet iskivät saksalaisiin kohteisiin, sotilaat kuulivat koneiden liidon kuin noitien luutien suhinana. Siitä he alkoivat kutsua näitä die Nachthexen. Yksi kirjan voimallisimmista kertojista on pommittaja Nina Markova. Tarinan kaksi muuta naista ovat natsisotarikollinen Lorelei Vogt eli die Jägerin, joka vaihtoi useaan kertaan nimeään. Hänkin teki tavallaan ’mengelet’ eli onnistui pääsemään Yhdysvaltoihin väärän henkilöllisyyden turvin. Hänen rikoksensa oli niin kavala ja luonteensa kuin paholaiselta. Quinn onnistuu hänen kuvaamisessaan todella vaikuttavasti. Die Jägerin saa kuitenkin peräänsä syystä jäljittäjät, joista sotakirjeenvaihtaja Ianilla on mitä suurin syy löytää hänet. Naisten myötä siirrymme itäisimmästä Siperiasta yöpommittaja Ninan kanssa Neuvostoliiton ja Puolan kautta Bostoniin pieneen antiikkiliikkeeseen, jonka omistaja on juuri avioitunut uudelleen ja tarinaa kertoo tytär Jordan.

Aikahypyt ovat selkeät ja todella kiinnostavat. Miten muuten olisin voinut kuin kulkea 1950 luvun Salzburgissa, jossa asui eräs, joka tiesi. Tuntui oudolta löytää tuttuja kohteita, joiden joukossa, hyvin likellä, missä olen käynyt, asui eräs Frau...Hän saa joskus harvoin kirjeen kaukaa...Lorelai piiloutui aluksi Altausseehen Vera Eichmannin suojiin, mutta Vera halusi vain poikineen seurata miestään uuteen elämään. Siis Salzburg, Köln, Altaussee, Wien, Boston...viisikymmenluvulla. Moskova sitä ennen ja kohtalokas tapaaminen, josta vyöry alkoi.

Kirjan fantasiamaisuus voi syntyä osin siitäkin, että mukana on käytetty vanhoja tarinoita. Kirjailija kertoo:

Massachusettissa ei ole Selkiejärveä, mutta Altaussee, Rusalkajärvi ja Baikaljärvi ovat täysin todellisia. Tämä tarina syntyi ajatuksesta järvistä, vesinymfeistä, joita järvissä kerrotaan asuvan ja kolmesta hyvin erilaisesta naisesta, jotka tarinan alussa ovat hyvin erilaisilla rannoilla. Tarvitaan päättäväinen englantilaismies ja hänen juutalainen kumppaninsa, jotta näiden kolmen naisen välille löytyy yhteys, ja se johtaa heidät kenties sykähdyttävimpään seikkailuun kuin oikeat natsien jäljittäjät yleensä kokivat. Mutta niin muusa tarinan minulle antoi, ja minä väitän harvoin vastaan muusalle.

Tämä on historiallinen romaani, jonka faktat löytyvät tarkasti kirjan lopusta. Tämä kaikki on ollut mahdollista tapahtua. Tarinan kaari on Itruskista Bostoniin. Tunne on pelkoa, vihaa, intohimoa ja lopulta rakkauttakin. Niin se oli oikeassa elämässäkin. Suurin on kuitenkin kostonjano...tarve saada murhaajat oikeuden eteen.

Näetkö sumun nousevan järveltä? Näetkö pienen tytön laiturilla seisomassa katsoen järveen? Hänen nimensä on Ruth ja hän rakastaa kaikkein eniten viulunsoittoa. Hän on siinä ja tarttuu soittimeensa, kuuletko miten taitava hän on? Hän saa vesienhaltijatkin pintaan väreilemään soittaessaan tuutulaulua, jota hänen äitinsä oli soittanut hänelle niin kauan sitten ettei Ruth muista kuin melodian, mutta se riittää. Muistamiseen.

lauantai 8. elokuuta 2020

Ilta


Musiikki helisi puutarhassa
sanomattoman surullisesti.
Jäämurskassa tuoreet osterit
mereltä tuoksuivat kirpeästi.

Hän hipaisi pukuani ja sanoi:
"Olen uskollinen ystävä!"
Hänen käsiensä kosketus
on hyväilystä etäällä...

Noin silitetään lintua, kissaa,
noin katsellaan hoikkaa ratsastajaa.
Kullanvaaleiden ripsien alla
tyynessä katseessa naurua.

Viulujen alakuloiset äänet
laulavat noustessa:
"Kiitä taivasta, olethan vihdoin
kahden rakkaasi seurassa."

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Valitut runot (Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)
kuva P.Koivuranta

torstai 6. elokuuta 2020

Tapani Ruokasen ajat Suomen Kuvalehdessä olivat ihan toista maailmaa...


Suomen Kuvalehti on kulkenut matkassani jo hyvin nuoresta. Isäni piti lehdestä ja minä tykästyin jo varhain lehden asialinjaan ja kiinnostaviin reportaaseihin sekä runsaisiin kirjalijahaastatteluihin. Välillä olemme olleet erossa, mutta silloin on irtonumeroita ostettu ahkeraan. Pidän lehdessä myös siitä, että se osaa yllättää minut. Olen helposti ikävystyvää sorttia ja haluan yllätyksiä!

Suomen Kuvalehti numero 47 tarjoaa jo kannessaan yllärin sisäsivujen haastateltavasta Brigitte Bardotista. Olen aina sanonut että niin kirjaa kuin lehteä myydän kansilla ennemmän kuin on todistettu. No, ehkä lehden kustantajan kannattaa pikaisesti ottaa numerosta 47 lisäpainos! Kannen kuva on Sam Lévinin otos Brigitte Bardotista sellaisena kuin yleisö hänet haluaa.

Kirja-arvostelussani Sarah Churchwellin ansiokkaasta teoksesta Marilyn Monroen monta elämää (The Many Lives of Marilyn Monroe, Ajatus Kirjat 2008), toin esille, miten traagisia hahmoja ovat nämä miesten märkien unien alttareille viskatut filmitähdet. Heillä ei ole mitään mahdollisuutta sen jälkeen, kun he ovat tälle tielle lähteneet. Suomen Kuvalehdessä, Silja Lanas Cavadasin haastattelussa, BB sanookin, että 'ilman rakkautta eläimiin hänelle olisi käynyt samalla tavalla kuin Marilyn Monroelle ja Romy Schneiderille.' Kumpikin heistä kuoli lääkkeisiin. Tosin Marilynin kuolintavasta ei ole koskaan saatu täyttä varmuutta.

Vuonna 1986 Bardot perusti säätiön, jonka kautta yrittää uupumattomasti suojella ja pelastaa maailman eläimiä. Perustaessaan säätiötään Bardot myi suuren osan omaisuuttaan. BB on esiintynyt yli 50 elokuvassa ja antanut äänensä yli 80 chansonille. Hän myös loi uudet koodit nuorten naisten pukeutumiselle.

Haluan lukea lehteä, joka on melkein kuin Der Spiegel. Jos saksani olisi ollut lyhyen sijasta pitkä, minulle varmaan tulisi ko. lehti. Saksassa ostan sen aina, se on minun tapani olla 'maan tavalla' ja ihme ja kumma, siellä on joka kerta jotain hirveän kiinnostavaa ja minä jopa siitä jotain ymmärränkin. Suuri oli ihmetykseni, kun löysin sieltä viimeksi pitkän artikkelin Saksan kirjallisuuspaavista Marcel Reich-Ranickista! Miten sattuikaan kiinnostavasti!

Suomen Kuvalehdessä numero 41 oli toimittaja Riitta Kylänpään ansiokas artikkeli Monika näyttämöllä, jossa on vuoden kiinnostavin juttu. Kylänpää kirjoittaa suomenruotsalaisesta kirjailijasta Monika Fagerholmista, Göteborgin kirjamessujen tähtivieraasta ja kertoo myös mitä tapahtui Bule-lammella. Ehdotan ko. artikkelille Vuoden Paras Artikkeli -palkintoa!

Suomen Kuvalehden päätoimittaja on Tapani Ruokanen ja mitä olen hänestä lukenut, sopii myös minulle. Asioihin voidaan aina ottaa kantaa uudesta näkökulmasta. Ruokanen ei ole jämähtänyt, eikä myöskään piiloutunut lukijoiltaan, vaan hän on säilyttänyt elävän kontaktin lukijoihinsa, mistä yhtenä osoituksena on se, että minä teen tätä postausta hänen lehdestään blogiini.

Rakennan nyt kuitenkin klassisen aasinsillan, mutta teen siitä kauniisti kaartuvan, hieman surumielisen sillan ja lopetan Brigitte Bardotiin, josta on edessäni lehden aukeama täynnä Sam Lévinin ottamia upeita kuvia. Bardot on nyt 75-vuotias ja varsin ristiriitainen persoona, kuten hän on aina ollut. Kirjailija Simone de Beauvoir totesi Bardot'sta tälle omistamassaan esseessä Lolita-syndrooma (1959), että 'hän tekee, mitä hän haluaa, ja se hänessä on niin ongelmallista.' Minä olisin vaihtanut Simonen virkkeen adjektiivin 'ongelmallista' sanaan 'traagista'.


*****

Yllä oleva on tekstini vuodelta 2009 Leena Lumissa eli aloitusvuodeltani. Pyysin jopa Ruokaselta luvan kannen julkaisuun. Suomen Kuvalehti on aina kuulunut perheemme elämään jo lapsuudesta. Nytkin se tulee, mutta äitini vävylleen lahjaksi tilaamana. 

Tänään kun luin juuri ilmestyneen Suomen Kuvalehden, tajusin, että lehti on muuttunut minulle vieraaksi eli minä en ole enää lehden kohderyhmää vaan ihan muut...

Lehdessä Mikko Niemelä kyselee Riistaisassa vuodessa mielipiteitä eri lintukantojen metsästykseen riistakeskuksen riistasuunnittelijalta eikä esim. lintukantojen suojelijoilta. Olen niin kyllästynyt kuulemaan, koska asun nyt Päijänteen saarella, äijien kerskuvan, miten suvet syöttävät sorsia kesyiksi ja sitten ampuvat ne kesyyntyneet eläimet. Miten raukkamaista! Minun puolestani koko linnustuksen voisi kieltää, sillä lyhyessä jutussa puolusteltiin jopa uhanalaisten lintujen murhaamista! Tietenkin, koska asiasta kuulemma saavat päättää metsästysseurat! Oi mitä luonnonsuojelullisia ryhmiä ne ovatkaan...

Lisäksi Tommi Melenderin juttu Kirjallisuuden näkymättömämpi sukupuoli olisi pitänyt antaa naisen kirjoitettavaksi, jolloin totuuden ydin olisi auennut. Elämme huikeita aikoja suomalaisen naiskirjallisuuden osalta, mutta suomalaiset miehet eivät lue naisten kirjoittamia kirjoja, kun taas naiset lukevat miehiä. Siitä on tehty ihan kyselykin lähiaikoina...Suurimman ja tärkeimmän aviisin pääarvostelija on mies. Ei siinä muuten mitään, hyvin hän kirjoittaa, mutta ruvetkaapa seuraamaan kuinka paljon suhteessa ja palstamilleissä on mies- ja kuinka paljon naiskirjailijoista. Myös suurin osa palkinnoista menee miehille. Hyvä esimerkki on Finlandia -palkinto. Voin vain kuvitella, mitä sanottaisiin naiskirjailijasta, joka kirjoittaisi, että 'mies fundeeraa ja muuraa uunia, mies muuraa uunia ja fundeeraa, mies katsahtaa järvelle ja muuraa uunia...' 

Jutun minulle ainoa kiinnostava ja koskettava haastateltava oli Anna-Riikka Carlson, jota huoletti enemmän kuin nais- ja mieskirjailijoiden tasa-arvo:

"...vaikuttaako sosioekonominen asema mahdollisuuksiin päästä kirjailijaksi kuin naisten ja miesten välinen tasa-arvo-ongelma."

"Jokin minussa särkyy aina kun joku toteaa toiselle, ettet voi ymmärtää maailmastani mitään."

Minä vastaisin Anna-Riikalle ensimmäiseen, että 'se vaikuttaa'. Kustannuskynnys voidaan ylittää vahvalla suhdeverkostolla ja silloin keisarillakin on yllään vaatteet, vaikka hän kulkeekin alasti. Toiseen taas, että sama täällä. Siksi olen fanittanut mm. kirjoja Perno Mega City ja Westend.

Naiset lukevat miehiä vaikka harva mies yltää kiinnostavuudessa, tyylissä ja yllätyksellisyydessä naiskirjailijoiden tasolle. Onko kellään tullut mieleen, että parhaat mieskirjailijat ovat juuri niitä, jotka lukevat naisia. He ovat naisten miehiä, he lukevat naisia ja oppivat kirjoittamaan pois äijätyylistä, he ylittävät sukupuolten rajat kuin myös maiden rajat. He ovat osa maailmankirjallisuutta siinä missä parhaat naiskirjailijammekin!

Mikään ei ole ikuista. Ei edes suhde omaan lehteen, jota olen lukenut lapsuudesta asti. En ole Suomen Kuvalehden kohderyhmää enää, joten kai minun on nyt otettava lukuun tänään ilmestynyt Kotiliesi ja alettava löytää innoitusta uusien ruokien kokeiluun. Samalla alan tosissani miettiä ilmestyykö minulle tällä hetkellä yhtään todella itseäni kiinnostavaa aikakausilehteä...

Yhtä en vain mä saa...Takaisin 'Suomen Kuvalehden kultaisia vuosikymmeniä'.

Leena Lumi

PS. Mikko Niemelä on ok eli sain riittävän selityksen, kiitos♥

Kaukasianmaksaruoho - yllätys meillekin!


Kaukasianmaksaruoho, Sedium spurium, on ehdottomasti kasvi, josta en ole näihin hetkiin tiennyt yhtikäs mitään. Kävelimme viime vuoden lopulla naapurimme ohi ja aloin ihmetellä, mitä kummallista, kauniin tummanpunaista hänellä kasvaa kannolla, josta oli kaadettu puu samoihin aikoihin kuin meidän lehdosta tärkeä, mutta lahovikainen haapa. Kävin kysymässä ja se oli kaukasianmaksaruohoa. Muistaisin, että oli joulukuun alkua tai marraskuuta ja näky oli huumava. Sain heti lupauksen, että kasvia tulee minulle keväällä, kun hän jakaa sitä. Miten ystävällistä♥



Istuimme kaadetun haavan päälle, kun olimme ensin kasanneet siihen multaa niin paljon kuin saimme siinä pysymään. Näky pari viikkoa istutuksesta oli tällainen eli mukana oli matkustanut myös muscari. Paikka on lehto ja juuri sopiva puolivarjon paikka, mutta kyllä tätä on joutunut kastelemaan paljon. Sellainen multakeko mitä sen alla on, kuivahtaa ihan silmissä kuivina päivinä. Olinkin aika saletti, että tästä ei tule mitään.



Tässä kanto ennen istutusta eli ympärillä angervoa ja soma pesäkolo jollekin peikkokannon asukkaalle.



Nyt taidetaan olla jo heinäkuun lopulla tässä ja oli satanutkin kivasti. Kasvin kerrotaan olevan vähään tyytyvä, kuivaa sietävä maanpeittokasvi.



Googlasin kasvin, sillä ystävälläni kasvi oli paljon tummempi ja mihin törmäsinkään sivustolla Viherpeukalot  eli kuvakaappaus heiltä: kaukasianmaksaruoho Schorbuser Blut (Sedum spurium) on aivan tummanpunainen. Kuusi kappaletta hintaan 19,95. Kestää siis kuivuutta ainakin maassa hyvin ja viihtyy vyöhykkeelle VIII asti. Tässä vinkki, jos kaipaatte värikästä maanpeittokasvia, joka ei pakkasista pelästy eli talvenkesto erinomainen. Kukinta heinä-elokuu ja korkeus 10-15 cm. Houkuttelee perhosia. Mikäli luotan omaan vaistooni, minusta tuntuu, että tuo meidän paljon vaaleampi muuttuu syyskuun jälkeen tummemmaksi, sillä niin oli ainakin naapurillani...On vielä yksi iso kanto vailla koristelua, joten täytyy laittaa harkintaan tuo Schorbuser Blut. Myös valkokukkaisia lajikkeita on myynnnissä. Kaukasianmaksaruoho on kuulemma erinomainen kivikkokasvi eli voisi olla aika näyttävä vaikka itse ladotun kiviaidan päällä. 



Puhelinkamerakin oli sitä mieltä, että saisi olla punaisempi eli tarjosi kerran tällaisen tyylitellyn version. Meidän muut kuvat ovat käsittelemättömät.



Nyt on siis tämä vaihe menossa ja kuvaan muutosten tullessa lisäkuvia. Pitää malttaa, sillä nythän on vasta elokuun alku...Äitikin voisi tästä pitää, sillä hänellähän on kolme komeamaksaruohoa, 'Herbestfreude'... 

maksaruohoterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa



Kävin juuri kuvaamassa pokkarikameralla ja heti kuvat tummemmat eli kyllä kamerastakin riippuu.



Ja tässä lähikuvaa kukinnosta.

tiistai 4. elokuuta 2020

Jaakon tartar -kastike kalalle - herkullista!


Viimeksi ollessamme länsirannikolla kävimme syömässä poikani Jaakon luona. Söimme todellisen herkkuaterian eli paistettua siikaa, johon Jaakko loihti tosi erinomaisen maun. Uusia perunoita, melonisalaattia ja tartar -kastiketta. Olen usein kaivannut grillatun kalan kanssa jotain kastiketta, mutta se mun juttuni eli tzaziki ei siihen oikein istu. Tartar -kastike kalalle täydellisesti eli teimme itse viikonloppuna Jaakon ohjeen mukaan grillatulle lohelle ja hyvää oli.


Jaakon ohje on 4-6 ruokailijalle, me teimme 2- 4 ruokailijalle eli siitä riitti vielä toiseksikin päiväksi. 

Tämä ohje on nyt 4-6 ruokailijalle

4 dl kermaviiliä 
puoli nippua tuoretta timjamia
nippu ruohosipulia
1-2 maustekurkkua
mustapippuria myllystä aika reilusti
merisuolaa maun mukaan (meillä oli sormisuolaa, koska merisuolaa ei sattunut olemaan)
2-3 limen mehu puristettuna
1 rkl tai oman maun mukaan sokeria

Timjami, ruohosipuli ja maustekurkku pilkotaan tosi pieneksi. Sekoitetaan kermaviilin joukkoon, kuten mausteet ja limen mehu. Annetaan maustua jääkaapissa mieluiten yön yli. Ja eikun nauttimaan!

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Heikki Mäkinen: Sarjamurhaajan tunnustus


Sinä yönä äiti ei tullut lainkaan  ”töistä” kotiin, mutta isällä oli silti rahaa ja viinaa. Siskoni sanoi kuulleensa isän käyneen yöllä ulkona ja tulleen muutaman tunnin päästä takaisin aivan juovuksissa. Onneksi isä oli kuitenkin sammunut sohvalle, eikä ollut mennyt siskoni huoneeseen...

Heikki Mäkisen Sarjamurhaajan tunnustus (A+ Kirjat 2020) tuli minulle juuri kun olin valmistautunut keräämään voimia syyskirjasadon uutuuksiin.  Ajattelin ja ilmoitin myös kirjailijalle, että lopetan kymmenen sivun jälkeen kuten tapani on ellei kiinnosta. Kirjan on vietävä heti, kuten vaikka Ben Kallandin Vien sinut kotiin, jossa on yhtä unohtumaton alku kuin vaikka Ian McEwanin Ikuisessa rakkaudessa. Kauhistus: Kirjan ensimmäiset sivut olivat kuin Malediivien matkojen mainosmaalailua. Keskiössä itsetietoinen herra odottamassa luokseen naista, jonka on tavannut kerran aikaisemmin. Minulle Marcus Wallius oli kirjassa se liian haalea kylpy, jota en kaivannut trilleriini. Niin...paitsi jos hän olisi ollut murhaaja. Onneksi se oli vain ensimmäinen lyhyt luku Tapaaminen, joka päättyi hyvin nopeasti, sillä Cheryl Berggson saa määräyksen saapua nopeasti työpaikalleen, jossa vanha sarjamurhaajatapaus on syystä avattu uudestaan. Murhahan ei vanhene koskaan! Nyt on pidätetty Amos Harris, entinen sotilaspoliisi, joka sopii täydellisesti aikaisemmin tehtyyn profiiliin paitsi, että hän on musta.

Samoihin aikoihin vanhemmat pojat alkoivat kiinnnostua siskostani. Hänestä olikin kasvanut oikea kaunotar. Niinpä jouduin aika usein hätistelemään innoikkaimpia poikia pois hänen kimpustaan. Joskus jouduin hänen takiaan jopa tappeluun, mutta olin kyllä oppinut pitämään puoliani melko hyvin.

Kerron nyt, miten onnekas olin jatkaessani Mäkisen kirjan lukemista, sillä sain paitsi jännitystä myös kaiken kattavan finaalin, joka käsittelee minua koko ikäni kiinnostanutta aihetta. Kartan kuin ruttoa nyt paljastusta eli sitaatit on valittu hyvin huolella ja juonen peitän varsin täydellisesti. Heikki Mäkinen kirjoittaa erittäin sujuvasti ja mikä parasta, hän yllätti tällaisen paatuneen dekkarien lukijankin. Tosin nyt olen true crime –fani, kiitos Michelle McNamaran Katoan yön pimeyteen sekä Hallie Rubenholdin Viisi Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit. Long Islandin murhat tapahtuivat 2003-2013. Minusta tätä teosta voi lukea true crime –kirjana, kunhan unohtaa sen, että New Yorkin murhaetsivä muka kyselisi puhelimessa neuvoja mieheltä, jonka on tavannut kahdesti! Cheryl Berggson on ammattilainen kaikellaan ja sen lisäksi hänellä on vahva intuitio.

Pidätetyn nimeksi tulee kaiken jälkeen Amos Harris ja hän vaikenee kaiken aikaa myös uuvutuskuulusteluissa. Hän ei sano sanaakaan. Hän ei edes nosta katsettaan, kunnes Cheryl kuulustelee häntä yksin sanoen olevansa melko varma hänen syyttömyydestään. Cheryl varoittaa kuitenkin, että syyttäjät saavat hänelle helposti elinkautisen. Jopa kuolemanrangaistus voidaan palauttaa niiden tapausten osalta, jotka ovat tapahtuneet ennen kuolemanrangistuksen kieltämistä. Tällöin Amos nostaa katseensa ja tekee sen tästä lähin Cherylin kohdalla silti sanomatta sanaakaan.

Minun äitini kuoli aika pian sen jälkeen, kun olin täyttänyt 13 vuotta. Virallisesti äiti merkittiin rekistereihin vain kadonneeksi, sillä hänen ruumistaan ei koskaan edes löydetty. Tosin eipä sitä kyllä etsittykään, ainakaan toden teolla.

Lukijan kannattaa muistaa, että tuolloin ei ollut vielä DNA -käytäntöä, mutta se tuli kirjan tekojen aikaan. Harris oli menestynyt erittäin kiitettävästi Vietnamin sodassa ja hän tajusi hyvin äkkiä, että kouluttamattomana hänelle paras työpaikka olisi armeijassa. Sinne hän jäikin aina siihen asti, kunnes kuuli kaikilta viranomaisilta otettavan DNA -näytteen rekistereihin vertailuja varten. Amos tajusi lähteä. Harrisin suositukset ovat niin hyvät, että hän saa pian toisen työpaikan. Amosin ollessa Vietnamissa hänen rakas siskonsa joutuu valtatieaaveen uhriksi juuri ennen kahdeksantoistavuotissyntymäpäiväänsä. Nyt Harris menetti hänet ainoan, jota oli koskaan pyyteettömästi rakastanut. Hän oli pikkupojasta ottanut isältään nyrkistä mieluummin kuin antanut tämän koskea siskoonsa. Amosilla oli toinenkin rakas, mutta sen tutkijatkin saivat tietää vasta paljon myöhemmin.

Tutkintavankeuden aikana Harris löytää vanhan Remingtonin ja kirjoituspaperia. Hänellä on päivässä tunti aikaa kirjoittaa sanoja, joita hän ei halunnut ääneen sanoa. Syntyy pitkä kirje...Hieno veto kirjailijalta tuoda Harrisin ääni esiin kirjeinä. 

Kirjailija Heikki Mäkiseltä on tätä ennen ilmestynyt Pahan atolli. Sarjamurhaajan tunnustuksessa hän lopussa selvittää kiinnostustaan pahuuteen eli sama kiinnostus minulla. Hän mainitsee myös aihetta käsitteleviä kirjoja ja kuvailee psykopaatin piirteitä. Monethan meistä myös taitavat tietää psykopaattien olevan yleisiä menestyneimpien talousrikollisten joukossa. He eivät ole tyhmiä, mutta kyvyttömiä myötätuntoon. Tässäkin tarinassa empatian puute loistaa poissaolollaan vai loistaako?

Lopuksi haluan tässä vielä kerran pyytää Tinalta anteeksi, koska hänen kärsimystään en pysty mitenkään lieventämään. Olen kuitenkin varma, että hän lopulta voi ymmärtää tämän viimeisenkin ratkaisuni.

*****

tiistai 28. heinäkuuta 2020

Länsirannikolla: äidin puutarhassa, villasukkia suvessa, perheaterioita ja siskoilua


Länsirannikon reissun satoa aloin purkamaan viemällä ensin tämän tekstin äidin puutarhakuvaan facebookin Piha ja puutarha -ryhmään. Siellä selvisi, että tuo iso komea kukka, joita edessä on kaksi ja joka ei vielä kuki on komeamaksaruoho. Sillä on toinenkin nimi ja se on rakkauden yrtti, kukan nimi on ruotsiksi kärleks ört! Tässä kuva viime vuodelta ja sitten tämän päivän teksti tähän kuvaan:



Puutarhailu kulkenee paljon geeneissä. Isoäitini Hilma oli puutarhaihminen, äitini, 92 vee, on edelleen innokas puutarhailija, minä olen aloittanut oikeasti 11-vuotiaana, mutta se oli sen aikaista kasvimaan pitoa, vähän hajuhernettä ja sellaista somisteena juureksille, mutta jo 34 vuotta olen saanut luoda omaa puutarhaamme hillittömällä innolla ja nyt myös siskoni on vähitellen innostunut. Kaiken huipuksi tyttäremme osti rakkaansa kanssa 100 -vuotiaan vaaleanpunaisen puutalon ja minä tongin siellä kuin puutarha-arkeologi, sillä joku talon omistaneista on ollut innokas ja taitava puutarhaihminen. Meri luo nyt mieleistään, mutta halunnee säästää myös jotain alkuperäisestä. Häntä kiinnostaa japanilainen puutarha. Minä olen toistaiseksi saanut viedä sinne vain esikoita, kieloja ja ristinummiruusun, tosin krookustakin taisi lähteä mukaan ja valkoista scillaa. Nyt vientiään odottavat mummon ruukkuihin puutarhastaan siirtämät lyhtykoisot, joissa on jo valkoiset lyhdyt, mutta väri muuttuu oranssiksi ja on sitä vielä lumillakin! Minulla on siitä todistekuva, mutta jätän kai nyt lumen pois vielä, ja tarjoilen tämän viikonloppuna äitini puutarhasta ottamani kuvan. Värikimara jatkuu myöhäiseen syksyyn äidin länsirannikon pikkupuutarhassa, sillä halusimme jättää välttämättä sinnekin vielä lyhtykoisoa (äiti olisi taas vaihtanut kaiken!) ja nuo kuvan leimukukat ovat äitini äidiltä eli isoäidiltäni. En ikinä muista mikä on tuon kukan nimi, jota on tuossa näkyvissä, mutta ei kuki vielä, se on kukkiessaan vispipuuron värinen ja kukkii pakkasiin asti...Niitä on tuossa näkyvissä 1-2 ja sitten on sivummalla yksi, ei näy kuvassa. Varmaan joku tietänee...? Siis tässä kuva entisen ison puutarhan pitäjän pienemmästä puutarhasta, jota katsoessani mieleeni tulee auttamatta, että äidilläni on ns. puutarhasilmää. Ja mikään ei jää ikuisesti paikalleen, vaan äidillä trendit vaihtuvat sen mukaan, mitä hän sattuu keksimään. Miettikääpä olisiko ahkeralla puutarhailulla osuutta äidin virkeytteen!Pidämmekö me vielä puutarhaa kun olemme yli ysikymppisiä!


Kävin treffaamassa vanhaa lapsuudenystävääni Tuula-Marjaa ja vein mukanani muutaman kirjan, koska Tuula-Marja lukee vähintäin yhtä paljon kuin minä. Siinä kahviteltiin ja vaihdettiin kuulumisia. Kivaa! Sain sitten valita hänen kutomistaan villasukista mieluisimmat ja ehkä nämä ovat ihanimmat koskaan♥ En ole kovin palelevaista sorttia, mutta villasukat ovat osa kotoilua. Aina tulee se ilta suviterassillakin, kun tekee mieli kääriä huopa ympärille ja laittaa villasukat jalkaan. Minä tosin en raaski näitä käyttää ennen joulua!

Tuula-Marjalta lähdimmekin nauttimaan herkullisesta siika-ateriasta poikani Jaakon luokse. Tarjolla oli paistettua merisiikaa, tartarkastiketta, uusia perunoita ja melonisalaattia. Juu, myönnän, että söin tämän koko timjamilla koristellun annoksen, sillä niin hyvää se oli, että sanotuksi ei saa. Makutuntuma oli siis timjami, jota oli myös kastikkeessa. Sain uuden yrttiherkun! Sunnuntaina Jaakko puolestaan tuli mummolaan ja sisko myös, jossa me Lumimiehen kanssa tarjosimme perinteisesti uunilohta ja uusia perunoita.Talvella valmistamme sunnuntaille tämän maailman parhaan lohilaatikon. Oli muuten vaihteeksi kiinnostavaa syödä paistettua siikaa, sillä meillä siika nautitaan yleensä graavina, mutta kyllä merisiika on kalojen kunkku.


Lauantaina piipahdimme mm. Reposaaressa, joka on ihan suosikkisaareni. Viimeksi kuvasin saaren taloja lounaan jälkeen ja sainkin aika ihania kuvia, mutta nälkä saareen kasvaa kerta kerralta...Leena-Kaisa Laakson Puutalotarinoita muuten alkaa Reposaaresta, sillä en ole ainoa, josta tuntuu, että 'siellä se koti on.'

Kohotimme tyrnidrinkit merelle ja Reposaarelle! Luonnollisesti nautimme Merimestan kalapöydästä ja enpä tiedä kuinka monta kymmentä kertaa näin olemme jo tehneet. Paikka on äidillekin kovasti mieleen, joten menemme sinne jo kuin kantapaikkaan ja oma pöytä aina odottaa...


Kukaan muu kuin siskosi ei voi tietää niin hyvin, mistä tulet, mistä juurista ponnistat. Kukaan muu ei voi jakaa kanssasi lapsuusmuistoja perhepiiristä. Kukaan muu ei voi sanoa minulle: 'Leena, katselin miten vedit kajalit ennen postilaatikolle menoakin!' ja kukaan muu ei muista tarinaa jouluhiirestä, joka livahti...Vesissä silmin saamme nauraa, miten meidän piti istua ukkosella mökillä autossa kumisaappaat jalassa tuntikausia...Siskokset ottavat myös yhteen, he riitelevät ja sopivat. Aikaa myöten he tajuavat, että elämä on ajan katoava virta, jossa vain he voivat jakaa keskenään tiettyjä muistoja. Hetkistä kannattaa pitää kiinni, sillä ei tule toista siskoa, ei toista 'meitä'. Kaikki on tässä ja nyt.

Länsirannikkoterveisin
Leena Lumi 

keskiviikko 22. heinäkuuta 2020

Camilla Grebe: Varjokuvat


Tätä tarinaa kirjoittaa muistiin varjojen mies. Hän kirjoittaa varjot näkyviksi, antaa niille nimet, elämän ja joskus myös kuoleman. Ensin oli nainen, Elsie Svenns, joka tuli Saksasta pakoon Hitlerin kirja-ja ihmisrovioita. Hänestä tulee poliisisisar ja tarinan ensimmäinen sankaritar. Harvinainen ammatti 1944 naiselle ja sitä jatkavat eri vuosikymmeninä toiset naiset, jotka puskevat kuin läpi harmaan kallion voidakseen saada tehdä heille tärkeää työtä. Ylin poliisijohto voi olla hyvinkin karsastava naiselle poliisina ja tehdä hänen elämänsä hankalaksi. Silti varjoihin siirtynyttä seuraa uusi urhea nainen ja jossain pieni poika, jonka side naisiin on samaa verta, mutta elämä ahdistaa. Niinpä hän tarttuu toisella kädellä isoäitinsä Elsie Svenssin käteen, hakee kuin voimaa hänen hymystään ja alkaa kertoa...

Camilla Greben Varjokuvat (Skuggjägaren, Gummerus 2020, suomennos Sari Kumpulainen) on yhtä hyvin historiaa haviseva trilleri kuin historiallinen jännitysromaani, sillä runsas teos kattaa laajasti naispoliisityön menneestä nykypäiviin aikakausien rikoksiin punottuna. Grebe kuljettaa mukana meillekin tuttuja henkilöitä ja heidän yksityiselämäänsä, sillä koskaan ei voi tietää, kuka on suraava uhri ja kuka on rikollinen, joka murhaa pienten lasten yksinhuoltajaäitejä. Kauhistava rikollinen, jonka kaari on pitkä, sillä ilmassa on vahva epäilys samasta tekijästä huolimatta laskutoimituksesta, jonka mukaan mainittu tekijä olisi todellakin jo hyvin, hyvin iäkäs. Hanne Lagerlind-Schön profiloi ja tekijä saa olla varuillaan, sillä Hannen intuitio on pettämätön ja kuuluisa.

Hanne nauttii elämästään Owen kanssa, mutta kaiken muun ajan hän pohtii Hornan murhaajaksi nimettyä miestä, joka on kyennyt pakoilemaan poliisia kaikki nämä vuosikymmenet. Nyt kun kollega on kadoksissa, Hannen intuitio alkaa väreillä...

Alkaa hirvittää, sillä ensin Kun jää pettää alta, sitten Lemmikki ja Horros, ne toivat henkilöhahmot liki ja heihin suorastaan kiintyi. Oma suosikkini on tietenkin...

Jossain toisessa elämässä rikosylikonstaapeli Linda Boman ja Hanne voisivat olla parhaat ystävät. He voisivat olla perheystäviä, mutta Owen tuntien siitä ei tulisi mitään...

Ajatus katkeaa siihen, koska Owe ei takuulla pitäisi Lindasta. Niin hienosteleva ja ikävä piirre kuin se onkin, hän suostuu seurustelemaan vain älykkäiden ihmisten kanssa. Lindassa on valtavasti hyviä puolia, mutta älykköä hänestä ei saa tekemälläkään.

Heillä kahdella on hauskaa yhdessä ne hetket, kun kauheat teot ovat poissa mielestä. Samaan aikaan kun lehdistö mässäilee Hornan murhaajan paluulla katoaa murhaajajahdissa Britt-Marie, joka kantaa biologisen äitinsä Elsien kihlasormusta. Britt-Marie on kärsinyt koko työuransa Komisario Sven Faberbergin naisia näyttävästi halveeraavasta asenteesta, mutta nyt ajat ovat toiset ja sille ei edes kärttyinen, iäkäs Faberberg voi mitään. Sattuneesta syystä tässä kirjassa kiinnosti minua kovasti asennemuutos, joka ensin jyrkkeni 1969 ja sitten hyväksyi naiset tasavertaisina miesten rinnalla poliisityöhön.  Niin se meni.

Camilla Grebe on tehnyt hienoa työtä ja luettuani kirjasta hänen lopetussanansa, tajusin, miksi trilleri oli jotenkin erilainen. Grebe oli päättänyt jättää pois tietoa poliisin organisaatiosta ja työskentelytavoista. Kiinnnostavaa, sillä miten monasti olen sanonut, että ’ehkä kaikkia lukijoita ei kiinnosta jos päällimmäisenä on poliisin operatiivinen toiminta.’ Näin etenkin tässä kirjassa tilaa jää enemmän uhreille. Mistä he versoivat ja miksi heidät valittiin, sillä eihän nyt naiseus ja yksinhuoltajuus voineet olla ainoat syyt uhriutumiselle.  Varjokuvat valittiin Ruotsin parhaaksi rikosromaaniksi 2019. Upea kansi! Tarina on polveileva, kunnes juonne henkilöstä toiseen alkaa hohtaa. Aluksi se on vain hiillos, lopulta roihu, mutta uskokaa tai älkää, minäkin veikkasin väärin! Kirjan psykologinen intensiteetti vei minua lujaa, törmäsin myös naisrikosylikonstaapeliin, joka oli naiselle peto. Ja kun aloin hahmottaa Hannen mieltä...

*****


Jatkan lomalla, enkä ole koneessa kiinni...., kommentit avautuvat kun..., mutta en malttanut:)Lumimies kiukuttelee, kun piti olla kuulemma totaalibreikki...

perjantai 17. heinäkuuta 2020

Lomalle, somevapaalle, live-elämään, heinäkuun iltoihin....Luvialle, Lohjalle, Yyteriin, Reposaareen...


Jään nauttimaan suvesta sen kaikilla aromeilla. Varmaan parissa pätkässä eli jos ehdin menemisiltä lukea, tuon Camilla Greben Varjokuvat blogiini heti kirjan luettuani. Luen nauttien eli olen aloittanut jo enkä yhtään ihmettele, että kirja on valittu Ruotsin parhaaksi rikosromaaniksi 2019! En lue muiden postauksia ennen kuin oma tekstini on Lumissa.



Kävi niin, että en ole nähnyt missään WSOYn katalogissa tätä Sofie Sarenbrantin teosta, joten menin ja ostin sen lomalukemiseksi. Luin heti aamukolmeen tekemättä yhtäkään muistiinpanoa, sillä lomakirjat ovat levoksi tarkoitettuja. Seuraavana iltana vedin kirjan loppuun eli voin antaa vahvan suosituksen hyvästä trilleristä hänelle, joka ei ole tätä vielä lukenut. Kantta myöten pidän tässä kaikesta! Huomasin että menossa on sarja eli katsotaan ehdinkö aikaisempiin. Edellinen oli jo kädessäni hintaan 25 euroa, mutta katson kestääkö trilleriystäväni hermo eli jos hän ostaakin sen, annan tämän hänelle sitten lainaan:)



Syntipukkia edeltävä on siis Kerjäläinen. 



Niinpä lomalukemiseksi valikoitui Gummeruksen arvostelukappale Camilla Greben Varjokuvat -dekkari. Tämän tuon blogiini kun olen ensin saanut nautiskellen lukea. Grebe on kova sana trilleristille. 

Kaikkien näiden kirjojan kannet ovat tosi hyvät eli kiitos WSOYlle ja Gummerukselle panostamisesta myös kansiin♥

Me ajellaan sinne sun tänne, mutta ollaan aina välillä piipahtamassa kotosalla. Olen ollut aika väsynyt eli oma syy, kun lukee aamukolmeen...,myös iso puutarha on vaatinut veronsa ja nyt on tulossa useampia menemisiä, joita on suunniteltu kauan. Saan tavata mm. äidin pitkästä aikaa...ja montaa muuta. Pöllöwaarin viinipihalle on menoa ystävän kanssa ja Lohjakin kutsuu. Kiitos naapurin Eevan voimme liikkua Suomen suvessa, tulla ja mennä♥



Kuulen vanhan, tutun kutsun....Yyteriin, Yyteriin...

Mukavia suvipäiviä ja etenkin hämärtyviä tunnelmailtoja teille kaikille♥

Love
Leena Lumi

torstai 16. heinäkuuta 2020

Torstain tuikahduksia eli sitä sun tätä!


Torstain tuikahdus heti aamusta oli facebookissa blogikollegan Maria Leideniuksen eli kirjablogi Sinisen linnan kirjaston kuva Maevy Binchyn Ystävyyden piirin takakannesta. Marialta oli otettu kirjaan sitaatti ja myös minulta, vaikka en ole kirjaa blogiin lukenutkaan - vielä, mutta olen siitä usein maininnut, miten luen kirjan uudestaan ja uudestaan. Oma pokkarini on nyt lainassa, mutta palautuu aikanaan. Kuva on Marialta, kiitos♥ Ystävyyden piiri koskettaa: Olen itse osa ystäväpiiriä, jotka aloimme olla yhdessä noin kymppivuotiaina ja aika tiiivistä oli yhteiselo vielä, kun kukin vuorollaan täytti pyöreitä. Saimme yhdessä valkolakkimme muutaman vuoden välein, samoin löysimme osa parimme porukasta ja... Samatahtisuus teki helpoksi viettää uudet vuodet, vaput ja kuunpudottajaiset eli ei ollut seurasta pulaa ja samoin lapset menivät siinä mukana. Esikoisemme olivat suunnilleen samanikäisiä ja meillä kolmella nuorimmaiset kaikki tyttöjä:


Me kolme ja meidän 'babyt' ♥ Keitähän he olivatkaan, jotka rakastuivat kiitos porukkamme...Vasemmalla Sirkku, jonka kanssa olimme lukiokavereita tämän ystävyyden piirin lisäksi, keskellä minä ja oikealla Tuula-Marja, tyttäremme  Merin kummitäti, hän, jonka kanssa vietimme keskikoulun samassa koulussa, lausuimme, T-M P. Mustapäätä ja minä Leinoa, olimme ensimmäisessä kesätyöpaikassamme Katilan sokerijuurikaspellolla...En ikinä unohda, miten pitkältä yksi sarka tuntui aamulla. Tuula-Marjan isä vei meidät sinne aamuisin ja saimme kodikkaasti kuulla miten paljon enemmän syömme kuin tienaamme, sillä meillä molemmilla oli himo ruisleipään kotimaisilla tomaateilla ja ne olivat alkusuvesta tosi tyyriitä ja kai meillä oli jotain jälkkäriäkin.


Tuula-Marja ja minä teinikastajaisissa. Meidän piti olla Suhina Lempejä...Juu, tiedän, nuoret eivät tiedä tuosta hahmosta mitään:) Ensi viikolla tapaamme!



Varjoliljatkin alkavat jo olla ohi. Vien ehtiessäni kuvia tänne eli näemmä en ole saanut aikaiseksi tälle viehkeälle ja minulle aika uudelle kasville kunnon osastoa....Kaikki alkoikin aika omituisesti, sillä tilasin vain valkoisia, mutta sainkin punaisia.


Sain korvauksena valkoisia reippaasti, mutta punaiset ovat kuin vahvempia. Tämä kuva yrittää olla vitsi eli kolmas puutarhataso, hedelmäpuutarha eikä kukkaniittyä missään. Annoin vihdoinkin Lumimiehen leikata kunnolla, mutta kuva josta nousee yksi komistus, on suuriruhtinattaren haudalta ja on niitä enemmänkin...Tästä vain näkee, että kukan takana on yllätyspuu, jonka saimme Eevalta eli tammi sai siirron muualle, niitä riittää, mutta tässä on nyt kastanja! Muuratsalon saari saattaa olla III-vyöhykettä, vaikka Keski-Suomi on muuten IV:sta eli meillä on kasveja aika kaukaakin tullut. I-vyöhykkeen magnolia voi edelleen hyvin.



Tässä aina sama kulma, josta voi nähdä kalliomme ja tuon köynnöshortensian yläterassin kulmassa, jossa ruokakatoksemme. Kallion reunassa kasvaa valkoista hortensiaa Sissinghurstin tyyliin, kiitos Hannelen! Horsmat eivät tuossa vielä hyvin auki...



Eilen tällaista vaikka tähän keskipihan kohtaan osuu täysi aurinko. Muuten puutarhamme on puolivarjoinen paitsi etupiha. Keväällä tällä kohtaa valkovuokkoja ja vaeltaneita scilloja...



Varjolilja ja yökkönen...Alkavat tulla mieleen huumaavat heinä-elokuun illat, joita voi hyvillä keleillä jatkaa vielä syyskuullekin. Suomen syyskesä on ainutlaatuinen♥



Tämä touhu vielä menossa eli räystäspääskyt syöttävät poikasiaan. Kuva lankoni Pekka Mäkisen.



Emoilla on vielä touhua...Meillä valmistettu eilen kolmas satsi joululikööriä ja ihan oikeesti, siskoni kysyi, mitä haluan joululahjaksi?!! Tiesin heti:
Wrendalen Winter Mice♥



Eletään nyt kesä ja syyskesä ensin nauttien. Yritän olla tuomatta joulua tänne ennen lokakuuta! Merimme meren rannalla jossakin, mihin ei nyt voi lähteä, mutta aina voi kantaa unelmia♥

Lumoavaa loppuviikkoa kaikille♥ Ilmoitan alustavasti, että olen jäämässä lomalle, mutta en ihan vielä, mutta merta kohti on minunkin mieleni.

Love
Leena Lumi


PS. Lukekaa myös Binchyn Tulikärpästen kesä!

tiistai 14. heinäkuuta 2020

Kaksi erityistä kirjaa, kaksi erityistä kommenttia!


Olen järkyttynyt.

Seuraan Hesaria, käyn kirjamessuilla, kuuntelen YLE:n kulttuuriohjelmia radiosta ja pidän silmäni auki kirjastoissa. Silti en tiennyt mitään tästä kirjasta. Onko tämä ollut esillä missään muualla kuin kirjablogeissa? Kirjablogeja seuraan laiskanlaisesti, yleensä vain silloin kun olen lukenut kirjan, josta haluan keskustella. Sitä kautta tämänkin löysin. Olit kommentoinut Suvi Ratisen Matkaystävää jossain blogissa ja maininnut ohimennen tämän kirjan. Kiitos, muuten en olisi koskaan tätä tullut lukeneeksi.

Dramaattinen, älykäs, taitava. Sitä kaikkea tämä kirja on. Pitkään aikaan en ole lukenut mitään yhtä vaikuttavaa. Ja siksi tuntuukin niin väärältä, että kirja ei julkaisuhetkellään saanut ansaitsemaansa huomiota. Eikö Atena Kustantamo aikoinaan tajunnut, mikä helmi heillä oli käsissään? Vai jyräävätkö isot kustantamot pienempien teokset järjestään jalkoihinsa?

Kuinkakohan muutakin tuntemattomaksi jäänyttä mestariteosta on minulta jäänyt lukematta vuosien saatossa?

Tiuku, ja syystä! Olen ihmetellyt, miten 'suuri media' kohtelee tätä kirjaa. Tämä oli ilmestymisvuonnaan 2017 lukuvuoteni neljänneksi paras kirja kaikista sinä vuonna lukemistani. Kirjabloggaajat ovat tätä ainakin lukeneet. Nostan tätä alati kirjallisuuden ryhmässä esimerkkinä kirjasta ja miten sen pitää heti alusta ottaa lukija hyppysiinsä. Samalla tägään Kallandin eli pidän hiillosta yllä kaiken aikaa. Kiva kuulla, miten mutkankin takaa voi löytää helmen eli minulle tämä vain oli niin vakuuttava teos, että kannan Vien sinut kotiin vähän kaikkialle. Ole hyvä♥

En voi vastata Atenan puolesta, mutta odotin toki kirjalle suurempaa panostusta mainontaan. Sitäkin tapahtuu, että pienet jäävät isojen jalkoihin.

Teen tästä nyt jutun ja käytän kommenttiasi siinä. Tuon hiukan vastaavanlaisen kirjan esiin, ehkä sekin voisi olla sinulle helmi♥ Kiitos tästä tärkeästä mielipiteestä sinulle♥

Minulla on aivan samanlainen pelko, että jotain tosi tärkeää jää lukematta...

Ben Kallandin Vien sinut kotiin



Olen suositellut tätä kirjaa monelle. Niin lämmin tarina jossa tuoksuu Italian maalaisruoka viini ja valkosipuli kaiken kauheuden keskellä. Paras kirja jonka olen lukenut toisesta maailmansodasta. Uskomaton tarina joka päättyy suureen suruun kaiken ilon keskellä. Pino Lellan tarina on jotakin poikkeuksellisen kaunista. Sota päättyy ja onnistut vaikka missä mutta sydämesi jäi johonkin.

Heikki, kiitos innoittavasta viestistäsi ja olemme mieheni kanssa molemmat niin samaa mieltä! Tässä tarinassa on taikaa ja kaiken lisäksi se tosi! Palavan taivaan alla oli minulla viime vuonna kuudenneksi paras teos kaikista 2019 lukemistani kirjoista: https://leenalumi.blogspot.com/2019/12/vuoden-2019-parhaat-kirjat-leena-lumissa.html

Mukavaa suven jatkoa sinulle!
♥♥

Mark Sullivan Palavan taivaan alla

Kiitollisena näistä kommenteista♥

Leena Lumi