torstai 28. toukokuuta 2020

Ystävän ilahdutus, varokaa nukahtamasta ikkuna auki - vielä ja kyllä lukija tietää!


Helvetillisen yön jälkeen hiukan auttoi, kun ystävä Etelä-Suomesta oli laittanut näin kivan kuvan whatsappiin. Kiitos♥ Missä muuaalla on niin kaunista kuin Suomessa suvella!

Karmea yö johtui siitä, että minulla on tapana nukahtaa ja herätä linnunlauluun eli nukun ikkuna auki kuten tein teininäkin. Olenko minä vielä joku teini:) No, sielläpä olikin tullut yöllä aika viileetä ei minulla mitään tajua. Eilen sitten kampaajalle ja oli vähän outo olo. Kun pääsimme kotiin, oli kuin migreeni, jota ei enää ole ollut vuosiin. Mikään särkylääke ei auttanut. Olin pimeässä huoneessa ja Lumimies kävi välillä katsomassa, vieläkö olen hengissä. Jossain vaiheessa kai meni hetkeksi taju, olihan noita buranoita ja muita otettu. Sitten olikin järkyttävä hammassärky eli piru oli siirtynyt hampaaseen. Ikinä ei ole eläissäni vielä hammasta särkenyt, mutta voinpa kertoa, että sellaista taitaa olla helvetissä. Heti netistä varaamaan tuttua hammaslääkäriä ja huomenna annan kuvata koko kaluston, onpahan sitten sekin tehty alta pois. Ikävä juttu, että pitää herätä silloin, kun yleensä käännän kylkeä. 

Kiva leikkiä teiniä, mutta sen hinta voi olla kova! Oi ihana toukokuu♥

Odotan erään pensaan kukintoja tässä kärsimyksen ohella. Se on sellainen pensas, josta eräs jäsen kysyi Magnolia - hulluus ja intohimo ryhmässä, että

Onko kukaan onnistunut kasvattamaan Leonard Messeliä vyöhykkeellä III (Pirkanmaa)?

On tämä niin kiva ryhmä, kun aina löytyy yksi hullumpi kuin toinen ja nyt se olin nyt minä! On muuten kiva henki ryhmässä: Kaikki tukevat toisiaan ja minäkin esittelin heille heti sen hissisysteemin, jolla voisi estää kylmiä viimoja etc. Ja koska tietysti Hullaannuin Black Tulip magnoliaan, yp, asiallinen herra, pudotti minut lempeästi maanpinnalle eli kai pitäisi sitten muuttaa vähintäin Lohjalle tms.



Siis tällainen olisi Magnolia 'Black Tulip'. Kuva Mustilan sivustolta ja ainakin nyt loppuunmyyty. Ei muuten ihan huokea kokeilu, sillä 80 euroa...Muutetaanhan sitä turhempienkin syiden kuin magnolioiden takia!

hulluna magnolioista
Leena Lumi

Historia de un amor


Kannattaa uskoa lukijaa:



Olen suositellut tätä kirjaa monelle. Niin lämmin tarina jossa tuoksuu Italian maalaisruoka viini ja valkosipuli kaiken kauheuden keskellä. Paras kirja jonka olen lukenut toisesta maailmansodasta. Uskomaton tarina joka päättyy suureen suruun kaiken ilon keskellä. Pino Lellan tarina on jotakin poikkeuksellisen kaunista. Sota päättyy ja onnistut vaikka missä mutta sydämesi jäi johonkin.

Heikki, kiitos innoittavasta viestistäsi ja olemme mieheni kanssa molemmat niin samaa mieltä! Tässä tarinassa on taikaa ja kaiken lisäksi se tosi! Palavan taivaan alla oli minulla viime vuonna kuudenneksi paras teos kaikista 2019 lukemistani kirjoista: https://leenalumi.blogspot.com/2019/12/vuoden-2019-parhaat-kirjat-leena-lumissa.html

Mukavaa suven jatkoa sinulle!

♥♥

tiistai 26. toukokuuta 2020

Onnenpensaita tässä kaikessa kiiressä muka...kevät on!


Kevätkiireissä olemme parina iltana yrittäneet tallettaa onnenpensasta, mutta kuvat ovat miten valo, kamera ja kuvaajakin eli miten sattuu. Nämä kuvat ovat vanhimmasta ja suurimmasta onnenpensaastame, josta voit lukea lisää täältä


Jos tarkkaan katsot, näet vielä yhden serbiankuusen taimen ennen siltaa. Se on viimeinen, sillä nyt riittää, mutta se on myös ainoa, jolla on nimi: Hän on Toivo! Lehtoon kuuluvat myös kuuset. Ja lehtokuusamat, jotka tosin tässä ovat niin liki kuusiaitaa, että ei voi erottaa. Lehtokuusama on vasta tulollaan lehteen ja kauniiseen kukkaan...


Pensaassa on jo kokoa ja kaksi muuta ovat myös jo aika korkeita, mutta eivät tiheitä yhtään eli kerrankin minä naks, naks...eli sakset käteen kukinnan jälkeen.


Minusta onnenpensaan kukka on jännittävä!


Tämä vaivaton pensas, joka kukkii melkein lumilta, no ei yhtä aikaisin kuin näsiä, mutta aikaisin kuitenkin, on puutarhailun helppoutta suosivan onni.

Nyt on viuhuvaa ja tänään aukesi vuoden odotetuin, mutta ei sitä vielä...ei vielä. Olen lukemassa tietenkin taas jotain charmanttia eli herraa, joka...Ja huomenna pitkästä aikaa cityssä. 

Kuten tavallista lisään nämä kuvat Leena Lumin puutarhaan onnenpensaan kohdalle, kunhan vain joudan. 


Oma suosikkikuvani samaisesta onnenpensaasta on vuodelta 2015!

onnenpensasterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

perjantai 22. toukokuuta 2020

Erin Carlson: Meryl Streep Valkokankaan kuningatar


Hänestä on sanottu kautta hänen uransa paljon. Häntä on kiitetty, ylistetty, loukattu, vähän pelättykin. Hän on elokuvatähtien rouva suorasuu: Hän sanoo, mitä muut ajattelevat. Hänet voi nähdä filmeissään tyylileidinä, mutta opiskeluaikaiset ystävät sanovat hänen pukeutuvan mieluiten yhden aikakauden muotiasuun eli haalareihin! Eipä kovin seksikästä, mutta seksikäs esiintyminen ei olekaan hänen juttunsa. Hän on hyvin kunnianhimoinen työnsä suhteen, mutta hän ei helposti sekoita työtä ja perhe-elämäänsä. Hän on neljän lapsen äiti ja kuusikymppisenä Forbesin listalla kolmanneksi eniten tienannut elokuvanäyttelijä. Hänellä on vahvoja poliittisia mielipiteitä eikä hän ole kaihtanut tuomasta niitä esiin. Hän on nainen, joka on näytellyt elokuvassa Muistojeni Julia. Se on joskus merkannut minulle aika paljon ja kun olen kysynyt toisilta tuosta elokuvasta, he eivät kuin ole kuulleetkaan, jolloin olen ajatellut, miltä vuosituhannelta mahdan olla! Kaikkein kauheinta tietenkin, että muistan elokuvasta Jane Fondan ja Vanessa Redgraven, mutta en Streepiä: auts! Hän on tähti tähtien joukossa, mutta ei ihan sillä tavalla kuin monet ovat odottaneet. Hän on ylittänyt ja alittanut rimoja, mutta syy on voinut olla tietynikäisille naisille tarjotuissa rooleissa. Onneksi hän on myös saanut näyttää ns, kyntensä monissa parhaista. Ja sen minkä arvovaltaiset kriitikot haukkuivat maanrakoon, sen blogit toivat esiin ja osasi olla tästä kiitollinen. Olin luonut hänestä oman mielikuvani, joten oli suuri järkytys nähdä hänet ’pidennettynä’ ja suu auki pälättävänä, käkättävänä käsittelemässä raakaa kanaa yhdessä myöhemmässä ja suuren suosion saaneessa elokuvassa. Silloin upeaa elokuvablogia pitävä ystäväni, Sooloilija, kehui jälleen näyttelijää, mutta minä vain myötäilin ja huokailin sisäänpäin. Mikä minusta on vastustamaan asiantuntijaa ja kuvitelkaa, tuonkin elokuvan syntyyn vaikutti yksi nuori bloggaaja! Hän on nainen, joka ei tunnu pelkäävän ketään tai mitään. Minä sen sijaan hiukan pelkään häntä, sillä muistan eräistä hänen elokuvistaa kaiken, toisista en mitään ja näkemättömiäkin on monta. Nähdyt ovat olleet unohtumattomia! Kaipaan niin Sooloilijan elolokuvablogia, että tämä ristiriitainen tekstini on omistettu juuri hänelle

Erin Carslonin Meryl Streep Valkokankaan kuningatar (Queen Mary . The Ironic Roles, Heroic Deeds and Legendary Life of Meryl Streep, Minerva 2020, suomennos Sirpa Parviainen) tarjoilee meille täydellisen kattavan elokuvakierroksen Meryl Streepin uraan aina alkujuurista tähän päivään. Filmihullun unelmaa, mutta minä olisin kaivannut kerrankin juuri enemmän hänen yksityiselämästään, jota hän on varjellut aika vahvasti. Harvoin niin ihmisten perhe-elämän perään olen, mutta se kertoisi Merylistä enemmän. Olen aina ollut suurissa ristiriidoissa juuri tämän filmitähden kanssa, joten enemmän kotiasioita olisi voinut olla avain häneen, mutta eipä mitä Erin tekee loistavaa työtä ja sieltä täältä tihkuu Streepin luonnetta paljon. Ja se on sillä tavalla vahva luonne, että hänestä on sanottu ja paljon...aina Trumpia myöten!


Dustin Hoffman ja Meryl Kramer vastaa Kramer vuonna 1979

Merylin filmeistä saa todella paljon tästä kirjasta ja monta niihin liittyvää nyanssia eli mitä tapahtui kulissien takana. Ei mitään kovin likaista, koska on kysymys juuri Meryl Streepistä. Siinä missä hän on lausahdellut pelottomia mielipiteitään naisasioista, ollut kiihkeänä mee too –liikkeessä, lytännyt maansa konservatiivipresidenttejä, hän ei pikapannut tuottajia tai ohjaajia saadakseen rooleja, hän on tyrkyttäytymiset väistänyt hienosti ja usein ajanut pitkänkin filmauspäivän jälkeen kotiin perheensä luo. Perhe on on myös seurannut mukana ulkomaan kuvauksiin, jotka ovat voineet kestää useita kuukausiakin. Minulta ei tule filmilistoja, mutta vähän eräistä Merylin rooleista, muutamista kriitikoista yms. eli tässä mennään hieman sekasortoisella tunteella toisin kuin niissä ’näyttelijöissäni’, jotka ovat olleet kuin yö ja päivä Meryliin verratuna. Voi siis sanoa: Ei ole toista Meryl Streepiä!

Alla Kevin Kline ja Meryl Sofien valinnassa vuonna 1982. Vaikka pidänkin mustavalkoisista kuvista, minusta tämän kirjan kansi ei tee oikeutta Merylille, joten olisin valinnut tämän kuvan kirjassa olevasta noin kymmenestä kanneksi.


Sofien valinta kuuluu niihin Meryl –filmeihin, joita ei unohdeta, samoin edellä mainittu Kramer vastaan Kramer. Tai Karen Blixenin elämästä Afrikassa kertovaan Minun Afrikkani, vaikka siinä olikin jotain pliisua, upeat maisemat, naisessakaan ei mitään vikaa, ai niin, Robert Redford, ei yhtään mun juttuni, mutta sisareni ihailema...Näin ne maut menevät.

Carlsonin kirjasta  täytyy sanoa, että tekstien sisäänvedot tukevat luettavuutta isosti. Oma luokkansa sisäänvetoja ovat ne, jotka on otsikoitu VÄLIAIKA. Niitä ovat vaikka ROOLIT JOITA MERYL EI PÄÄSSYT TEKEMÄÄN tai PAHOLAINEN PUKEUTUU PRADAAN, VIOLAN LÄPIMURTO etc. Sen lisäksi on vaikkapa KAIKKI MERYLIN KUOLINTAVAT ELOKUVISSA! Paholainen pukeutuu  Pradaan Mirandan rooli on edelleenkin Merylin suosituin roolihahmo kautta aikain. Kirjassa on kerrottu hirveän jännittävästi, miten Voguen itsetietoinen assistentti irtisanoutui kahdeksan työkuukauden jälkeen ja kirjoitti sen jälkeen exbossistaan kaiken mitä tiesi. Moni näyttelijä ei edes uskaltanut ottaa roolia vastaan, mutta Merylpä ottikin ja teki vahvimman roolityönsä ikinä.

Mitä tulee Meryliin vastanäyttelijöidensä kanssa, niin on yhtä monta mielipidettä kuin on naista ja etenkin miestä. Meryl tuli pääsääntöisesti hyvin toimeen vastanäyttelijöidensä kanssa ja jopa tuki myöhemmin nuorempia näyttelijöitä erilaisilla neuvoilla ja kikoilla. Toistuvasti ja suoraan Streep sanoi usein kadehtivansa Jessica Langea ja onko ketään, joka ei tajuaisi miksi. Silti se ei vaikuttanut heidän väleihinsä vaan lausahdus oli kunnianosoitus naiselle, joka kipinöi jo katseesta tai selän kaaresta tai...Joillekin miehille Streep oli naisasianainen eikä aina löytynyt kipinää esim. uskottaviin rakastelukohtauksiin, mutta ne eivät olleetkaan niin Merylin juttu, mutta poikkeuksiakin oli. Meryl taisi suorastaan ihastua häntä paljon iäkkäämpään Clint Eastwoodiin tämän ohjaamassa ja miespääosaa vetävässä elokuvassa Hiljaiset sillat. Mahtaisiko nyt enää niin kipinöidäkään, sillä tiedämmehän Clintistä tulleen vahvan Trumpin tukijan...Kun näitä elokuvia tehtiin ei politiikka ollutkaan vielä Merylin kovin asia vaan ehkä enemmänkin naisasia ja se, että hän ei edes yrittänyt olla mikään seksinäyttelijä, vaan enemmänkin luonnenäyttelijä ja älykäs sellainen. Tunnetusti toisia miehiä pelottavat älykkäät naiset ja niinpä Merylkin sai kokea aika ajoin täytettyään maagiset vuodet, että tarjottiin heikompia rooleja, mutta niin vain kävi, että kohtalo käänsi naisvihamielisen Hollywoodin mittarit näyttämään ihan toisia lukuja. Ja siihen palaamme kohta..., sillä on pakko saada kertoa Michael Cunninghamin Pulizer –palkitun kirjan Tunnit romaanista tehdyn elokuvan olevan minulta katsotuin Merylin leffoista.  Ensinnäkin olen Woolfiin hyvin ihastunut ja kirja perustuu Woolf –klassikkoon Mrs. Dalloway. Näytelmäkirjailija David Hare muokkasi käsikirjoituksen, jossa yhtenä päivänä seurataan kolmea eri naista. Siinäpä sitten ’minun näyttelijöitäni’ eli Nicole Kidman, Julianne Moore ja Meryl Streep roolissa, joka sopii hänelle erinomaisesti. Kävin katsomassa elokuvan ensin ystäväni kanssa elokuvateatterissa ja ihastuin niin, että oli pakko ostaa filmi kotiin. Ei niinkään helppo tarina, sillä Julianne masentuneena Laura Brownina, 1950 –luvun kotiäitinä oli niin vakuuttava, että ystäväni, pienten lasten äiti, järkyttyi. Muistattehan sen synttärikakun leipomiskohtauksen...ja se toistui, koska ensimmäinen kakku lensi roskiin ja se jauhosiivilän ratina...


Meryl sai toisen Oscarinsa Sofien valinnasta.

Streepin kovin kriitikko Sofien valintaa vastaan lienee ollut New Yorkerin Pauline Klein, joka totesi näin:

Hän on tapansa mukaan tehnyt ajatustyötä”, Kael niiskaisi. ”Mutta jokin hänessä mietityttää minua: nähtyäni hänet elokuvassa en pysty kuvittelemaan häntä kaulasta alaspäin. Onko mahdollista, että näyttelijänä hän tekee ensin itsestään tavallaan tyhjän taulun ja sitten keskittää kaiken huomionsa yhteen asiaan – esimerkiksi pään heilautukseen Manhattanissa ja korostukseen tässä elokuvassa?” Tuollainen lähestymistapa, hän pohti, ”saattaisi selittää, miksi hänen elokuviensa sankarittaret eivät tunnu olevan kokonaisia hahmoja ja miksi hänen katselemisestaan ei saa satunnaisia ilonpilkahduksia.”

Nyt Meryl iskee, sillä hän ei voi unohtaa tätä kritiikkiä. Vuonna 2008 hän uskoutui The Guardianile, että

”ei kyennyt” olemaan välittämättä siitä. ”Ja tiedättekö mitä?” hän jatkoi ja riisui samalla haastattelupersoonansa (arvokas, lämmin, miellyttävä) iskeäkseen vyön alle. ”Pauline oli köyhä juutalaistyttö, joka kävi Berkeleytä rikkaiden Pasadenan valkoisten eliittytyttöjen kanssa, joilla oli pitkät vaaleat hiukset, ja heidän sydämettömyytensä mursi hänet. Ja sitten vuosia myöhemmin hän näkee minut.”

Tultuaan siis tiettyyn ikään, vastustajat alkoivat nauttia Streepin huonotasoisista elokuvista. Lopulta hän suostui esittämään pääosaa Kreikassa kuvattavaan Abban musiikkiin perustuvaan Mamma Mia! –musikaaliin. Alkoi pyöriä huhumylly Streepin ennenaikaisesta ’kuolemasta’.  Ja kaikkea muuta! Musikaali samposi  hätkähdyttävät 609 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti – 52 miljoonan budjetilla. Kriitikot moittivat, mutta Meryl vähät välitti:

”Tiesin, että elokuva tekisi monet ihmiset iloisiksi..., ja kun huonot arvostelut ilmestyivät, blogimaailma räjähti naisten voimaantuessa puolustamaan: ’Nuo ihmiset ovat hulluja! Mikä heissä on vikana? Elämää vihaavia verenimijöitä, kuivia vanhoja kääpiä.”

Jälleen Meryl raivasi tietä naisille ja etenkin aikuisille naisille. Ohjaaja Mike Nichols julisti: ”Hän rikkoi lasikaton vanhemmilta naisilta isoina tähtinä - sitä ei ole tapahtunut koskaan ennen.”

Erääseen blogiin liittyy myöhempi Merylin suuren suosion saavuttanut elokuva..., jonka mainoskuva ryösti minulta eteerisen, kuultavaihoisen, melankolisen Merylini. Sitähän hän on aika harvoin, roolin niin vaatiessa. Hän on äänekäs, rento, koikkelehtija, joka viis veisaa tyylistä, jos hän niin haluaa. Mitä mielipiteisiin tulee, hän sanoo olevansa taatusti humanisti ja naisten oikeuksiin uskova ihminen. 

Muistattehan Mamma Mia! –elokuvan farkkuhaalarit..., mutta toki muistatte hänet myös kalliolla liehuttamassa punaista huviaan ja laulavan riemuissaan Abban biisejä. Merylistä on moneksi ja hänestä näkyi, miten hauskaa hänellä oli. Hän on montaa, mutta ei diiva!

*****

sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana


Olla isän suosikki on monen tytön tiedostamaton unelma. Sanotaan isän ihailu tekevän tytöstä vahvan naisen, joka tulee pärjäämään maailmassa. Monet isät kantavat pikkutyttöjään yläilmoissa, kutittavat ja pyörittävät, kunnes pääset takaisin syliin, haliin, turvaan. Isän konttaavat lattialla työpäivän jälkeen ja saat ratsastaa niin kauan kuin haluat kohti auringonlaskua ja isä ei koskaan ole kireä eikä väsynyt. Isien kuoltua, ikävä on ikuinen ja liian usein olet vieläkin soittamassa isälle, sillä isä oli ainoa, joka ymmärsi jo hengityksestä...

Violet Rue oli kaksitoistavuotias ja ehdottomasti isän tyttö. Seitsenlapsisen perheen kuopus. Isä tuli kotiin ja huusi jo ovelta: Mitäs isin pikkutytölle kuuluu? Et kai sinä nyt isää pelkää? Ei kannata, isä rakastaa omaa Violet Ruetaan ihan hullun lailla!

Kuka se on isän oma suosikkityttö?
Violet Rue. Pikkuinen Violet Rue.

Joyce Carol Oatesin Elämäni rottana (My Life as a Rat, HarperCollins 2020, suomennos Kira Poutanen) kertoo rankan tarinan suurperheestä, jolla on omat kirjoittamattomat lakinsa. Ellei lapsi ime niitä äidin maidossa, ne piiskataan hänen kurilla kunnian säilyttämiseksi. Sillä perheen kunnia on tärkeintä. Nimi on Kerrigan ja sitä ei saanut häpäistä. Se oli kirjoittamaton normi jo kun Kerriganit lähtivät 1930-luvulla Yhdysvaltoihin Galwaysta ja sen ympäristöstä. Oli Kerriganeja ja Kerriganeja, mutta Violet Ruen perhe oli kunniakkaita Kerriganeja. Sitä älköön kukaan loukatko. Ja perhe piti yhtä. Perheestä ei kerrottu ulkopuolisille. Asiat puitiin aina vain perheen kesken. Perheen kunniaa rikkonut ei voinut olla enää perheenjäsen. Hänestä tuli paaria. Hänet voitiin heittää kymmenmetrisille, mustille käärmeille Niagara jokeen. Hänestä tulisi kavaltaja. Hän olisi loppuelämänsä perheen ulkopuolinen. Hän olisi rotta.

Olen aina varautunut kaikkeen lukiessani Oatesia. Kirjailijoista yksi parhaimmista opetti minut eli Joyce Carol Oates. Luettuani ensimmäisen kirjani häneltä blogiini 2010, Haudankaivajan tyttären, kirjoitin jotain kiveen hakattua:

Minua vapisuttaa. Kun elää lukeakseen ja sittten kohtaa Joyce Carol Oatesin kaltaisen kertojan, osaa alkaa pelätä. Voiko kukaan tätä enää ylittää? Tunnistan Suuren Kertojan äänen lävitse paksuimmankin jään. Soittakoon vain jääurut Apassionataa, minä kuulen enemmän: Joyce Carol Oates keiju. Ei, ei sellainen kiltti sadun keiju, vaan sellainen noitakeiju, joka osaa laittaa sanoja peräkkäin niin, että ennen helvetti jäätyy kuin hänestä toipuu. Hän kastaa kynänsä veriseen maahan. Kynä alkaa suihkia tarinaa, jota et ikinä uskonut mahdolliseksi...

Mikään tuosta kirjoittamastani ei ole muuttunut. Paitsi oma valmiustilani. Silti kirjan nimi alkoi vainota minua, sillä jos puhutaan villirotista, ne ovat paitsi älykkäitä myös julmia pärjääjiä. Olen kerran ollut ihan tavallisella kyläraitilla tilanteessa, jossa rotta hyökkäsi jostain hämäristä ystäväni jalkoihin purren raivoisasti...Ei rotta ole aseeton. Mietin tuota ja muutin hieman lukukulmaani tarinaan nähden. Tai ehkä kestääkseni paremmin, sillä Oatesista ei voi ikinä tietää.

Tapahtuu jotain hirveää. Musta nuori mies murhataan raa’asti. Monen mielestä se on tappo, sillä suunnitelma ei näy. Monen mielestä hän ei missään tapauksessa ’kerjännyt’ sitä, vaan oli kiltti, kunnollinen ja tunnollinen. Hän nyt vain oli musta ja kohdalle sattuivat iltahämärissä väärät tyypit. Heistä kaksi oli Violetin isoveljiä. Onnettomuudeksi tai onneksi, Violet on hereillä ja näkee poikien palatessa kotiin jotain...Hän kuulee ja havannoi. Asia kasvaa hänen pikkutytön sielussaan kuin musta joen käärme aiheuttaen ahdistusta ja suoranaista kipua.

Tyttö, joka ei koskaan itkenyt. Joka ei koskaan valittanut.

Mutta nyt itkin helposti. Itkin usein. Itkin niin, että kyyneleet vuotivat silmistä jo ennen kuin edes aloin itkeä, kuin vuotavasta hanasta. Ihoni oli herkkä, kuin auringon polttama, se reagoi kipuun heti, kun siihen koski vaikka vain kevyesti. Silmäluomeni punoittivat, ne olivat turvoksissa ja kutisivat kuin olisivat olleet täynnä hyttysen puremia.

Salaisuuden tietäjän kuplassa on vaarallista. Äitikin vihaa salaisuuden kantajaa. Koko perhe vihaa,  mutta veljien vihaan sekoittuu myrkyllistä pelkoa. Kuuranliukkaat kiviset raput. Violet ja Lionel...Verta on liikaa. Sairaalaan äiti ei kuopustaan päästä. Kouluun on pakko mennä ettei tule epäilyjä. Salaisuuden kantaja romahtaa terveydenhoitajan ja rehtorin ystävällisyyden murtamana. Kun poliisi tulee ja sanoo: "Tästä eteenpäin olet turvassa, Violet." Se  ei voisi olla kaumpana todellsiuudesta. Ei Kerriganin perheessä! Kaksitoistavuotiaana Violet heitetään ulos perheestään kolmeksitoista vuodeksi. Alkaa hänen elämänsä kavaltajana, petturina, rottana.

Elämä rottana vetää selvästi puoleensa pervoja. Miten kovasti Violet yrittääkin ja yrittää kaikkensa, aina jostain ilmestyy sairas mieli, jonka käärmeen kieli hamuaa pilantuneen lihan mehua. Violetin on vaikea saada apua, tulla uskotuksi, kunnes taas tapahtuu tragedia ja se vain lisää hänen houkutustaan sairaissa mielissä. Toisaalta...ja nyt tulemme siihen mitä tuumin alussa: Onko niin heikkoa olla rotta?
Luin tätä kirjaa monelta kantilta ja tuo järkyttävä perhenormisto ja hakkaaminen, patriarkaatin sallittu väkivalta lapsia ja naisia kohtaan, toi tietenkin mieleeni Tara Westoverin Opintiellä. Kirja on mitä suurimmassa määrin naisen ikuista alistamisen tarinaa. Siitähän ovat kertoneet myös ainakin ne Oatesin kirjat Haudankaivajan tyttärestä alkaen aina huikeaan Blondiin. Kosto: Rakkaustarina on lukemistani kiintoisin sarjaraiskausten vaietun ’normiston’ kautta. Sitä taas valottaa Ann Heberlein teoksessa Pieni kirja pahuudesta. Joyce Carol Oates kirjoittaa kuitenkin aina uuden tarinan. Hän ei toista itseään, mutta punaisena lankana on naisten ja lasten ikiaikainen vaino. Sisareni, rakkaani vei minut niin reunalle, että...

Olen velkaa lukijoilleni että tunnustan: Niin kauan kuin vereni virtaa, sade lankeaa, uusi aamu aukeaa, minä luen Joyce Carol Oatesia. Tässä minua ei pysäytä kuin kuolema! Olen löytänyt jokaisesta Oatesin teoksesta jotain ihmeellistä, älykästä, syvintä tummuutta, totuuksia joista vaietaan, kuin myös lopulta nähnyt valon tähtihuimauksen: En salli itseni olla paitsi. Pitää vain muistaa että valoon voi olla matkaa:

Punaruskea huulipuna tuoksui ylikypsiltä viinirypäleiltä.

Muistutin ehkä hiukan Modiglianin alastonkuvia olohuoneen seinällä. Niin olin ajatellut.

”Olet niin kaunis. Niin surullinen. Kuin Surullinen Madonna tai ehkä Surullinen neitsyt..En muista taiteilijan nimeä, kenties Rossi tai Bellini? Italian renesanssia...”

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjaluotsi ja Katja/Lumiomena

*****


" Niin kauan kannattaa elää kun syntyy kirjoja avaamaan railoja, kirjoja vapisuttamaan, kirjoja pudottamaan sinut polvillesi."

- Leena Lumi -blogi


Tämä mottoni Elämäni rottana kansiliepeestä voi minusta koskea ihan kaikkia huikeita teoksia, mutta tässä nimenomaan Oatesia.


Joyce Carol Oates
kuva Dustin Cohen, Harper Collins

lauantai 16. toukokuuta 2020

Toukokuulta


Sinihimmeä ilta,
meren häipyvä kuvastin, -
häikäisten nousevat vaahterat
kultaisia kukkia täynnä!

Kuka maalannut lie,
kuka mestari,
tämän elävän, kukkivan toukokuun,
nämä iltojen kultaiset terälehdet,
pian varisevat,
sinihimmeää taustaa vasten
katoavaisuuden -?

- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Mitä luetaan Leena Lumissa suvesta ensilumiin?


Maanantaina lunta orvokeille ja tänään terassilla lukemassa. Elämä on. On tulossa kiivas kesäkuu, joten laitan teille tämän kuvan alle vähitellen, mitä aioin lukea suvesta ensilumiin. Lisään sitä myöten kuin kansia ilmestyy, mutta yritän olla kohtuullinen. Muutama tärkeä kirja on menossa, joten 'ostan' tällä listalla nyt lukurauhaa♥Tai on sellainen levoton olo...levoton tuhkimo minusta ei taida lähteä pois. Kiitos kustantajille, jotka ovat jo antaneet sekä kuittaukset listoihini että joitakin kansia en olisi saanut vielä ilman apuja: Kiitos♥

WSOY

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan


Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Annette Hess: Tulkki


Liane Moriarty: Sulje silmäsi ja laske kymmeneen


Lisa Jewell: Joka askel jonka otat


Kristina Ohlsson: Korkein tarjous kuolemasta


Tove Jansson: MUUMI vieraskirja

Tove Jansson: Taikatalvi

AVAIN


Krista Launonen: Hymyn salaisuus

GUMMERUS


Camilla Grebe: Varjokuvat


B.A.Paris: Suljettujen ovien takana

MINERVA


Peter James: Kuolema käy oikeutta


Carin Gerhardsen: Piparkakkutalo


Pierre Lemaitre: Tuhon lapset


Heinrich Fraenkel&Robert Manvell: Herman Göring Nousu ja tuho

TAMMI


Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö


Virginia Woolf: Oma huone

ATENA

John E. Douglas&Mark Olshaker: Tappajan mieli

James Wyllie: Hakaristirouvat

OTAVA

Johanna Laitila: Synty


David Grossman: Kun Nina sai tietää

DOCENDO


Ilona Pietiläinen: Talven henki - Anna joulun tulla

Tässä ovat nyt ne, joihin on saatu kannet ja jotka ehdottomasti. Käyn vielä toukokuun myötä läpi muutamia pienempiä kustantamoja. Vähän on historiavajetta minulle...

Kiinnostava Harper Collins tulee yllättämään jälleen, mutta kun luin juuri sen 'the Kirjan' jokin aika sitten ja siitä tulikin sitten lukuvuoteni 2017 paras! Harper on kuitenkin edustettuna tämän vuoden kirjoissani edellä mainitulla suosikkikirjailijallani, naisella, joka vetää minulta maton alta kirja kirjan jälkeen. Sukellan kohta juuri häneen...

Intohimolla kirjoista
Leena Lumi

maanantai 11. toukokuuta 2020

Monday, Monday...ja viime viikon ilahdutus!


Orvokit lumessa nyt, mutta selviävät.



Orvokit lumessa viime toukokuussa...



Kuten viime toukokuussakin, tuo takana näkyvä sekamelska alkoi kukkia pari viikkoa tämän jälkeen eli hurmaavat, hurmaavat alppikärhöt.



Orvokit kesäkuussa kera Merin koiruuden Taikan.

Viikko voipi olla hiljainen, sillä nyt kun en ole lumipuutarhassa, luen, luen ja luen...

Love
Leena Lumi



Ne lukijani, jotka eivät ole facessa, heille tämä viime viikon ilahdutus! Olen ennenkin päässyt liepeisiin, etenkin dekkareissa etc. mutta nyt suuresti ihailemani Joyce Carol Oatesin kirjassa♥ Eikös tuo voisi olla vaikka jonkun elämän motto...Katja tämän bongasi, joten kiitos hänelle♥

LL

lauantai 9. toukokuuta 2020

Tunnelmallista äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille ja isoisoäideille!


Tunnelmallista äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille ja isoisoäideille♥ Omalle äidilleni erityisesti, jota emme nyt pääse tapaamaan. Outoa, sillä olemme viettäneet useimmat äitenpäivät Luvialla...Onneksi voi soittaa vaikka kuinka ja paljon, mutta se ei ole sama kuin tapaaminen.


Rakas äiti♥ sinulle ja kaikille äideille ojennan tämän herkän vaatimattomuuden kukan toivon ja ilon tuojaksi♥

rakkaudella
Leena Lumi

perjantai 8. toukokuuta 2020

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu


Jo koittaa toukokuu
on luonto vihreä taas
kun kukan nuppu avautuu
ei lunta enää näy maas’...

He olivat olleet viiden tai kuuden tai seitsemän, kun olivat oppineet tämän laulun. Nyt he istuvat täällä ja laulavat sitä ikääntyneillä äänillään, vanhuuteen vangittuina kuin kaltereiden takana, he ovat yhä edelleen samoja, joita olivat viiden tai kuuden tai seitsemän vanhoina, ja samalla peruuttamattoman etäällä, ehkä he eivät näe edes sen kuukauden loppua, josta laulavat, ja ehkä he ovat jo maan povessa silloin kun puutarhuri haravoi syksyllä kasaan lehdet, jotka ovat vasta nyt puhkeamassa...

Jenny Erpenbeckin Päivien loppu (Aller Tage Abend, Tammi 2020, suomennos Jukka-Pekka Pajunen) voisi juuri tässä hetkessä olla hengitystäni, sillä olihan saksalainen kirjallisuus kotimaani niin kauan ja Saksan kirjallisuuspaavi Marcel Reich-Ranicki kuin Jumalasta seuraava. Kerran Saksan kaupungissa x saavuimme pitkältä kävelyltä ja tietysti teeltä ja Apfelstrudelilta lepäilemään kohti illallista. Olin ostanut Der Spiegelin ja miten siinä sattuikin olemaan pitkä juttu juuri Marcelista...Lyhyt saksani muuttui heti kaikenhallitsevaksi ja iltapäivä meni muissa maailmoissa. Itävaltalainen ystävämme väittää saksani olevan 'kriisiherkkää' eli se täydellistyy välittömästi, kun syntyy ongelmia tai on todella kiinnostavaa. Ongelma ei ollut se, kun salzburgilaisen kotihotellimme Frau kuiskasi minulle nähtyään R:n kuvan Krakovassa kipa päässä ja pää alaspäin juutalaisten vanhalla hautausmaalla: ”Bist dein Mann ein Juden?” Ei, se oli vain huvittavaa, vaikka joku muu voisi siinä muitakin väreitä löytää. Miksi kerron tätä? Haluan, että ymmärrätte, miten paljon Saksan kirjailijat ovat vaikuttaneet minuun ja/tai, miten paljon kadun lyhyttä saksaani. Elin sitä nuoruutta, jossa englanti oli kaikki kaikessa, edellinen sukupolvi luki pitkää saksaa, minun aikanani lähinnä lääkikseen menijät. Etenkin painotan Jenny Erpenbeckin kirjan olevan minulle hengästyttävä lukukokemus vaikka monen viikon flunssa oli syönyt voimiani. Oma oikeutukseni on kertoa, miten tämän koin ja mihin tuli ihan pieni miinus. Niin pieni, että sitä ei ihan selvästi edes erota. Ehkä se on vain edellisvuotinen tammenlehti tuulessa...

Koska en ole lukenut Erpenbeckin uudempaa romaania Mennä, meni, mennyt, olinkin otettu, että minut tavoitti juuri Päivien loppu, joka ilmestyi kolme vuotta aikaisemmin. Joskus varhempi voi olla parempi eli siihen on puserrettu kaikki. Erpenbeckin kohdalla ennustan, että hän vain paranee kuin kellarin perän pölyisin viinipullo, sen verran lahjakasta on kerronta. Se on täyttä timanttia, mutta tarinan rakennetta olisin Jennyn sijassa hieman selventänyt. On kohtia, joissa kokematon tai uupunut lukija tai hyvin iäkäs ei osaakaan solmia tarinan kudelmaa seuraavaan ja syntyy musta aukko. Minäkin palasin pari kertaa takaisin tarttumaan jonkun narun päähän uudelleen, mutta nautin kirjasta suunnattomasti! Tämä on minun kieltäni, nämä viileät lauseet, joissa hellyys ja lempeys pitää imeä rivien väleistä. Ei mitään siirappia, vaan faktaa, jossa historian kipupisteitä tuodaan esille yksilön kautta. Näin historia läväistyy heilläkin, joita ei muuten kinnostaisi. Minusta lukija voi valita, sillä voihan hän antaa virran viedä, kokeeko hän kirjassa olevan yhden naisen, joka aina syntyy uudelleen eri kohtaloon vai peräti viisi eri henkilöä, sillä se ei ole tärkeintä. Painotus on sillä, että olemme heittopusseja historian virrassa. Mitä tahansa voi tapahtua ihan kenelle tahansa. Näin tässä kirjassa on juutalainen kauppiasperhe, jonka tytär palvelee tiskin takana. On Itävalta-Unkarin suurvallan aika. Olemme jossain rajoilla...Galitsiassa. Tyttärellä ei tavallaan ole mitään menetettävää, sillä hän on mennyt avioon goijn kanssa, isoisä on pitänyt hänelle kuolinvalvojaiset, lapsi on syntynyt ja kuollut. Mies on häipynyt Yhdysvaltoihin, joten lukija pääsee kokemaan myös Ellis Islandin ’puhdistukset’ maahannmuuttajille...Kauppaan saapuu upseeri ostamaan tulitikkuja. Hän riisuu valkoisen nahkakäsineensä, koskettaa ja sanoo: ”Minä palan.” Viikon päästä upseeri maksaessaan sujauttaa lappusen, jossa on talon numero, päivämäärä ja kellonaika. Tyttären pitää kokea, miten erilaista voi olla maata tämän upseerin kuin hänen kadonneen aviomiehensä kanssa. Kaikki ruumiin onkalot herätetään henkiin, vain jotta ne ymmärtäisivät sitten myöhemmin, tätä hetkeä myöhemmin, olla valmiina kenelle vain. Tytär lähtee mukaan siihen, mutta ei voi jatkaa näin pienellä paikkakunnalla. Hän matkustaa Wieniin. Wien oli siihen aikaan sekasortoinen ja haiseva suurkaupunki, jossa saattoi tapahtua ihan mitä vain. Voi tavata vaikka runoilijan, josta jää jotain tarinan loppuunkin, sinne vanhainkotiin. Samoin kuin voimme lopussa kohdata juuri Wienissä tietyn kokoelman Goethen teoksia. Sen saman, jota perhe oli vaalinut kaikkein ylimmällä hyllyllä silloin toisessa maailmassa. Tytär ei ole huolissaan, vaikka äiti kirjoittaa muutama vuosi myöhemmin kovien aikojen lähestyvän:

He olivat pelastautuneet takamailta Wieniin kuin suurelle laivalle, eivätkä olleet voineet aavistaa, että tuo laiva alkoi jo silloin upota. Tuli, heinäsirkat, iilimadot, rutto tai karhu, kettu, käärme, loinen tai täi olivat nimityksiä , joilla juutalaisia toistuvasti solvattiin Wienissä, mutta sitä hän ei ollut tiennyt.

Kirjan historialliset näyttämöt ovat Wien, Moskova, Berliini ja Ellis Island. Tumma kudelma valmistuu ja paisuu jokaisen tapauksen välissä vilahtaessa vaihtoehtoisen mahdollisuuden. Silloin kaikki olisi mennyt toisin. Kerran kaikki olisi pyörähtänyt toiseksi kourallisesta lunta. Niin pienestä kaikki voi olla kiinni. Itä-Saksassa varttunut Erpenbeck tietää, että joskus riittää vain joki ja korsi, niin henkikulta säilyy.

 Meidät vei Wieniin rakkaus kirjaan, jossa kuten tässä, valotetaan historiaa yksilöiden kautta. Jänis jolla on meripihkanväriset silmät kertoo juutalaissuvusta, jonka askelmerkkejä haimme vaeltaessamme keskiyön Wienin kaduilla itävaltalaisen ystävämme kanssa. Se oli eri Wien kuin Päivien lopun Wien, mutta jotain menneestä kulkee aina mukanamme. Meidän nykyisyytemme on huomisen historiaa. Meillekin voi tapahtui ihan mitä vain ihan missä vain. Tämän tarinan kautta kulkeva vahva loimi paljastuu kipeimmin Moskovassa, jossa Isä Aurinkoisen aikana ihmishengen vei tai pelasti, missä olit halannut ja ketä, olitko vain tavannut väärässä kahvilassa vai oliko virkailijalla huono päivä ja hän laittoi paperisi vasempaan pinoon, jolloin kohtalosi oli sinetöity. Jenny Erbenbeck on huikea kertoja, joten huis, huis miinuksen varjotkin, kirja on napakymppi! Antakaa tälle tarinalle aikaa, lukekaa hitaasti nauttien...ja ennen kuin huomaattekaan hengitätte tarinan tempossa, maailman historian ja yksilön historian viemänä.

Nyt kukat näkee jokainen
ja värit kauniit täyttää maanantai
saa toukokuu ihanainen
tuo kevään lämmön mukanaan.

keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Plantagenin kautta äitienpäivään!

Olemme viime aikoina käyttäneet varsin runsaasti Plantagenia, josta olemme tehneet hurmaavia löytöjä. Ja kun lähdemme tyttärellemme, joka rakentaa japanilaista puutarhaa, missään en ole nähnyt niin paljon Merin ihannoimia pukseja, joten...Tein juuri terassihortensiatilaukset Plantageniin, mutta tämä on vasta alkusoittoa, sillä istutin viimevuotiset syksyllä maahan ja sieltä ne nousevat. On jännittävä nähdä, kukkivatko ne. Huomenna noudettavat menevät ruukkuihin ja tietysti syksyllä maahan. Yllä oleva kuva on Plantagenin kanta-asiakaskirjeestä.


Pirjo Uuttanan kanssa, jolla ei ikinä huonoa päivää, on huippu asioida! Muistatte ehkä tämän viime elokuun jutun Plantagenilla tänään sitä sun tätä  Huomatkaa nuo puksit, joista tässä näkyvissä vasta murto-osa, sillä en ollut kuvitelllutkaan ryhtyväni auttamaan japanilaisen puutarhan rakentamisessa Lohjalla! Oletteko muuten huomanneet miten 


tai tämän epäuskottavuuden, että Lumimies ostaisi näin ison krysanteemin. Kyllä me ostoksia tehtiin, mutta ei tuota krysanteemia.


Tähkämaijalla väri-iloa kotiin! Kun marraskuussa kävimme Plantagenissa, oli palattava pian uudestaan, sillä


emme ole vielä tavanneet ketään, joka ei olisi ihastunut noihin lumiukkoihin, joilla hiippalakki päässä!


Tällaisena lumiukko sitten lähti tapaninajelulle kohti Aurinkolahtea. Nuo valot olivat helppo nakki jopa minulle, joka en ikinä askartele mitään, paitsi joskus vähän innostun lyhtykoisoista ja keijunmekoista. Ei voi mitään, mutta minä kannan joulua sydämessäni läpi vuoden...


Ehkä sitten tällaisia huomenna...Kai muuten tiedätte, että hortensia on sisustuksellisin kukka ikinä niin sisällä kuin puutarhassa. Luin tämän jostain ja jaan ajatuksen!


Hortensian taikaa: Ylemmän kuvan hortensia myöhemmin suvella eli vaihtavat väriä lupaa kysymättä eli just kivaa! Nyt tuo samainen lykkää kasvua etupihalla...

Plantagen -terveisin
Leena Lumi


Näitä tänään sain Plantagenilta pari ja hinta vain 14,99 kipale. Jännä nähdä, päädymmekö edellisen kuvan komeaan tummanpunaiseen vai mikä onkaan tämän suven väri! Huomenna ruukutukset, sillä etupiha on nyt esikoiden ja scillojen valtakuntaa ja magnoliakin on nupuilla samoin atsaleat ja alppikärhöt.