tiistai 25. helmikuuta 2020

Tukka hyvin kaikki hyvin ja mitä olen unohtanut kertoa!


Yllättäen yöt ovat hyvin kylmiä. Juuri kun olin löytänyt ensimmäiset magnoliannuput, tehnyt sunnuntaina kunnon lehdon siivous urakan eli myrskyjen pudottamat oksat pois etc. Lintujen ruokintaa tuplattiin rasvojen osalta, mutta vain lumi antaisi kasveille ja eläimille suojaa kylmältä. Yön aikana oli tullut jää ja eikös tänään sitten nähty ryhmä uhkarohkeita jo onneaan kokeilemassa. Olen unohtanut vinkata, että täällä on menossa talviloma ja meno on sen mukaista. Tänään kampaajalla ja lounas cityssä, seuraava lounas ystävän kanssa vielä tällä viikolla ja samalla kierrämme puutarhaliikkeet.



Sielu lepää kampaajalla: Kaikki naiset sen tietävät. Jos on vuodesta 1985 eli muuttovuodesta Jyväskylän saarelle, olen käynyt Parturi Kampaamo Sinikalla, on siinä monet asiat maailmassa paranneltu. Olen nostalgioissa katsellut vanhoja kuvia ja onhan siinä sekin, että niitä viedään nyt digille. Järkytyin, miten paljon hiukseni ovat kuin huomaamatta lyhentyneet. Nyt vain raitoja ja fantastinen föönäyskiharrus, jota olen itse liian laiska opettelemaan. 


Törmäsin tällaiseenkin kuvaan, joka ei ole kovin vanha, sillä sen näkee yhdestä jutusta, jota en paljasta...

1. maaliskuuta klo 10 Blogistania äänestää vuoden 2019 parhaista kirjoista. Lisään tänne heti kun saan tiedon, mistä tulokset niiden selvittyä voi lukea. Siis minunkin sivulleni ilmestyvät valitsemani kolme parasta kirjaa viime vuodelta ryhmistä Finlandia, Globalia ja Tieto.



On täällä luettukin, mutta ei ole ollut aikaa kirjoittaa. Tämä oli vahva tarina, rankka, mutta ei väärällä tavalla eli kyllä hyvin veti. Joka kerta yli puolen yön yhteen, kahteenkin, sillä aloitan niin myöhään...Tässä kova lukusuositus ja kerron sitten kun ehdin, kirjan vahvuuksista. Oli muuten minulle vähän yllätys tämä Tim Weaver. Nyt menossa jotain aivan muuta kuin dekkaria. Kotimainen esikoisteos.



Pääsiäisenä tuskin olen kuvaamassa kotona, sillä tarkoitus on rientää remonttiavuksi nuorille Lohjalle. Tapanina Lumimies ja Sami jo tekivät alustavia suunnitelmia.



Pääsiäislauantain omistamme kuitenkin Ikealle ja sen jälkeen herkutellaan. Voipi olla, että silloin me yhdessä valmistamme jotain mielettömän hyvää, jonka reseptin saatte minulta tällä viikolla.



Meillä on ollut suru nutuissa, sillä Dinan jalka, josta meni takajalan ristiside, on nyt leikattu kahdesti. Dinastahan tuli minulle vähän kuin suuriruhtinatar Olgan sijainen sydämessäni eli itketty on. En ole mikään porukolli, mutta nyt tekee heikkoa. Odotan vain niin pääsiäistä ja että Dina tulee minua vastaan yhtä iloisena kuin aina ennenkin. Miten niin pieni voi olla niin suuri♥ Hän on Valonkantaja♥



Ostimme jo Dinalle uuden pedin myös yläkertaan, sillä sänkyhypyt ovat nyt ohitse. Tämä taitaakin tulla ehkä keskikerrokseen eli olkkariin ja



tämä varhemmin ostamamme saa jäädä yläkerran makkariin. Dina kannetaan nyt kerroksissa eli vauvaportteja on kerrosten väleillä. Taika -shelttikin on kyllä huomioitu eli hän sai meiltä joululahjaksi uuden pedin.



Täällä me aletaan touhuilla kaikenlaista. R. lupasi uuden tuulikaapin. Jo sana tuulikaappi aiheuttaa minulle klaustrofobiaa, mutta asia on korjattu aikaa sitten ottamalla yksi ovi pois ja se ei ole ulko-ovi. Laattoja nyt lattiaan ja lämpöä alle. Sitä ennen seinät...Ja niissä on vaikeusastetta, sillä talo on tehty aikana, jolloin kangastapetti oli kova sana. Me emme ole tätä taloa rakentaneet, vaan ostimme viisi vuotta valmistumisen jälkeen. Meillä oli muuttaessa olkkarissakin kangastapetti päätyseinällä ja minä hermostuin kun se ei irronnut millään. No, päätin sitten maalata sen tietyllä valkoisella, en muista oliko se Edelweiss vai mikä. Aamulla kun heräsimme tapetti oli kaikki irti eli se maali oli kastellut sen irti ja se makasi järkyttävänä myttykasana olkkarin lattialla, jossa onneksi oli  kunnon suojat. Saas nähdä, miten R:n käy, sillä hän sai vinkin massata seinä ja sitten vähän taiderapata...Minä olen autotallissa maalaamassa puutarhakaluja heti kun tarkenen. Luvattu arvonta tulee heti kun katson, että kirjoja on riittävästi valittavana...

relaten
Leena Lumi&co

perjantai 21. helmikuuta 2020

Sielukirjani, jotka eivät kysyneet lupaa saadakseen jäädä minuun!


Olen jo jonkin aikaa miettinyt kirjoja, jotka jäävät minuun, vaikka ne ehkä eivät loistakaan kuumassa sarjassani vuoden lopulla, mutta voivat sen tehdäkin. Mikä joissakin kirjoissa on se maaginen juttu: Annat kirjan pois arvonnassa tai lahjaksi jollekin ja sitten kuljet kodissasi kuin perheensä menettänyt koira, kunnes olet hankkinut kirjan takaisin ostamalla. Olen listaihminen ja siksi nytkin listaan enkä aio antautua pohjaimuun eli voin sanoa jotakin teoksesta tai olla sanomatta. Toisista arvaan, miksi juuri minä jäin kirjan vangiksi, toisista en vielä ehkä edes tiedä. Nämä kirjat ovat nyt sitten vain blogiini tuomista poimittuja, mutta niitähän on jo yhdeltätoista vuodelta. Kuvitus on erään lukijani (muutamaa kantta lukuunottamatta) saama salamanisku yhdestä näistä kirjoista ja paljastan, kun olemme kohdalla, mitä silloin tapahtui ja kenelle. Menen tajunnanvirralla, joten ei mitään kronologiaa. Vain vapaa virta...


Susan Fletcher: Meriharakat

Jokin tässä saa lukemaan aina uudestaan ja uudestaan.

Philip Roth: Ihmisen tahra

Kenelle tahansa meistä voi tapahtua ihan mitä tahansa vaikka yhdestä sanasta...

Regina McBride: Ennen sarastusta

Galway minussa♥

Anne Delbée: Camille Claudel Kuvanveistäjän elämä

Tämä teos on asetettu niin, että kun tulen kirjastooni, kohtaan joka kerta ensimmäiseksi Camillen katseen.
Sami Hilvo: Pyhä peto

Toivo paremmasta tai sen mahdollisuudesta oli väistämättä palannut ja olin kauhuissani. Olin saanut jotain menetettävä.

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe

Suoraan sanottuna yhdessäkään hänen näkemässään ottelussa Eric ei ollut pannut itseään likoon yhtä äärimmäisellä tavalla kuin yrittäessään peitota oman vaimonsa heidän hääpäivänään.

Minette Walters: Kuvanveistäjä

Dekkarien klassikko

Bengt Jangfeldt: Axel Munthe - tie Caprin huvilalle

Niin minua...


Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Sanaton.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Ilma jota hengitän.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Sattumalta tapahtui, että...

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti

Päällimmäinen tunnetila on jälleen Phillipsin tajunnanvirtaisuus, maaginen realismi, latinalaisunien savu, jossa kuumuus väräjää, usva, erotiikka, vesi ja hopeatomu, jotka piirtyvät tarinoihin, joihin lukija kääriytyy kuin johonkin kauan kaivattuun, tarinaydinmehuun, imee niin että sylki ja veri ja suonet ovat toiset, kunnes nisät ovat kuiviin nautitut, ja vieläkin vain niistä puristuu, tihkuu pisara kukkien maatumista, tulvavettä, laatikkojen salaisuutta, joen huokausta, Sollyn silmien kovaa ja pehmeää, kultaa ja vihreitä pilkkuja, eikä se käännä katsettaan pois:

”Anna mun”, se sanoo.



 Carol Shields: Ellei

Alicia ei ollut niin onnellinen kuin hän olisi ansainnut.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Kerro se tarina, kokoa tapahtumat yhteen, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä. Muuten kudos rispaantuu langoiksi, jotka linnut poimivat pesäntekotarpeiksi. Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat puulattialle.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Huomisen loistava klassikko!


John Irving: Leski vuoden verran

Ehkä pitäisi elää elämä kuin Ruth Cole...

Aksel Sandemose: Kadonnut on vain unta

Kadonnut on vain unta on kertomus kostosta, vihasta, rakkaudesta, tuhoutumisesta, maanpetoksesta, murhasta, Norjan saksalaismiehityksestä, mutta ennen kaikkea Johnista, joka etsii nuoruudenrakkauttaan ja törmääkin Susanneen.

”Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohtaan veresi kiehuu.”



Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen

saapuvat kesän hitaat päivät, jolloin datšalla kaksi rakastunutta paria saavat viettää muutamia intohimoisia ja pysähtyneitä kesän päiviä. Ja tässä kohtaa tajusin lukevani kirjaa, jonka kosketus on sama kuin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin. Se on sitä lävitse kirjan, mutta etenkin datšan lumoavat päivät vertautuvat Vermontin lomapäiviin ja molemmissa sama suloinen joutilaisuus ennen tragediaa. Siitä syntyy tunnetila, joka on verrannollinen. Nyt eivät huhuile mustakarhut, vaan pöllöt. Ja rakastavaiset uivat yöllä yllään tähtitaivas


Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Leo: ”Liikun niin kuilun partaalla että tunnen putoavani, ikään kuin olisin heittäytynyt rakennuksen katon reunalta. Syöksyn maata kohti ja pudotessani katoan johonkin muodottomaan ja korvia huumaavaan. Ikään kuin astuisin sisälle huutoon – kuin minusta itsestäni tulisi huuto.”



Joyce Carol Oates: Blondi

Yön virta.
Iäisyyksiin loputon.
Ja minä sen silmä. Avoin




Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Tämän kirjan takia matkustin Wieniin ja menen toisenkin kerran. Tämän kirjan tähden lukijani Sanna Ahonen matkusti Ranskan Nizzaan kokemaan erään suvun tarinan henkeä. Kun isä lähetti poikansa Odessasta maailmalle, jokainen eri suuntiin, jäi heistä historialliset jäljet ja Sannan kuvissa saamme nähdä Rothchildin Villa Ephrussin.

Odessan ikuisesta pölystä nousee perhe, joka tekee Rothschildit. Osa lähtee Pariisiin ja osa Wieniin ja kummastakin syntyy kauneutta, upeita kokoelmia, suuria palatseja, livreepukuisia palvelijoita, suuria illallisia, Idän pikajunalla Pariisista Wieniin tuotettuja herkkuja, floristien taidonnäytteitä, iltapäivähetkien höyryäviä samovaareja, rouvien turkiksia, upseerien viittoja. 

Kirjan kaarisilta on äärettömän dramaattinen, tosi ja kaunis. Se heijastelee kuun valossa aina Japaniin asti...

Ian McEwan: Lauantai

Tästä se alkaa,pitkä prosessi, jonka kuluessa ihminen vähitellen muuttuu lapsensa lapseksi. Lopulta saa sitten kuulla, että isä kuule, nyt lakkaat itkemästä tai lähdetään kotiin.



Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa


Seuranaan vain Pienet proosarunot, josta post it –lapulla merkitty Charles Baudelairen Matkaan kutsu-runo:

Sinähän tunnet tämän kuumetaudin joka valtaa meidät kylmässä puutteenalaisuudessa: tämän kaipuun tuntemattomaan maahan, tämän uteliaisuuden ahdistuksen? Jossakin on seutu, joka muistuttaa sinua, jossa kaikki on kaunista, rikasta, tyyntä ja kunniallista, jonne mielikuvitus on rakentanut ja koristanut länsimaisen Kiinan, jossa elämä on kevyttä hengittää, jossa onni on aviossa hiljaisuuden kanssa. Sinne on mentävä elämään, sinne on mentävä kuolemaan! 

(suom. Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo)

Pirjo Aaltonen, Anne Hämäläinen ja Sanni Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa

Kuka ikinä rakastaa runoja ja mennyttä maailmaa, on joutuva tämän kauniin kirjan pauloihin. Itselleni tämä meni vähän ylikin, sillä olisinhan ilman viimeistä sotaa viipurilainen. Yhtä lujasti kuin työnnän Venäjää kauemmas, se hiipii salaa uniini, kuiskii varjoissa, välkkyy lumessa.


Krista Launonen: Ofelian suru

Vaikka taulussa on paljon surua, siinä on myös jotain rauhoittavaa. Se ei ole lainkaan pelottava, koska siinä on ripaus lohtua. Ehkä se johtuu hehkuvista kukista ja kasveista, kutsuvasta joen vedestä, joka ei vaikuta kylmältä vaan rauhoittavan viileältä, ja siitä, miten yhtä Ofelia on luonnon kanssa. Joki rantoineen tuntuu kauneimmalta ja turvallisimmalta mahdolliselta paikalta kuolla. Ophelia on kaunis, koska se on täynnä toivoa. Kauneus on toivoa, toivo on kaunista. Kauheimmassakin tragediassa voi olla toivoa. Ophelia tuo lohtua ja toivoa paremmasta. 

Lord May I Come? (Lizzie)



Mieleni piiloileva kerros on tehnyt matkansa. Eräitä kirjoja, joita ilman elämä olisi ihan eriä. Painotan nyt, että tässä eivät ole elämäni parhaat kirjat (osa on), mutta niistä suurinta osaa en ole edes tuonut blogiini: Mann, Grass, Böll, Waltari...Tämä on tällainen repäisy yhdestä kohtaa sielua. Jotain tärkeää näissä täytyy olla...

Sanna, suuri kiitos sinulle kuvista♥ Olemme jakaneet monta kiintoisaa kirjaa, mutta ehkä Ephrussin suvun tarina jää ikimuistoisimmaksi.

Viikonlopputerveisin
Leena Lumi 

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Marie-Héléne Baylac: Agatha Christie Arvoituksellinen elämä


Harvoin, jos koskaan tunnen valkoisen paperin kauhua, kun alan kirjoittaa. Kaikki tulee kuin itsestään eli tarina virtaa. Entäs nyt kun olen lukenut kirjailijasta, jonka dekkareita olen lukenut meren rannan laiturilla samalla kun vaalensin meriveteen kastettuja hiuksiani. Uskon lukeneeni ne kaikki, varma en voi olla, ja edelleen luen uudestaan. Kuka oli nainen jännityksen takana? Kuinka kirjoittaa ikonista? Kuinka ymmärtää, että hän rikkoi kaikki maailmanennätykset: yli kaksi miljardia myytyä kirjaa, sillä vain Raamattu ja Shakespeare ovat menneet ohi, käännetty yli sadalle kielelle. Lisäksi laskemattomat radio-. televiso- ja elokuvasovitukset. Ja hänen ilta-aurinkonsa aikoihin, hänestä oli tullut maailman eniten luettu elossa oleva englanninkielinen kirjailija. Hänen tuotteliaisuutensa oli rajaton, mutta oliko hän onnellinen käsittämättömässä menestyksessään? Oliko hän yläluokkainen snobi vai helposti lähestyttävä ja lämmin ihminen? Mistä juurista hän versoi? Mistä häntä syytettiin? Mitä hän suri? Kuka oli hänen auringonpimennyksensä?

Runsauden edessä teen rankkoja leikkauksia etenkin kirjailijan tuotantoon nähden, mutta iloitsen kovasti, että omat suosikkini Vuoksi ja luode, Varjossa auringon alla, Totuus hallavan hevosen majatalosta ja Kohti nollapistettä on erityisesti mainittu. Samoin kuin Yhdysvaltain matkan jälkeinen Kurpitsajuhla. Oi, muistan monta muutakin ja ehkä jätän yhden parhaista loppuun, jolloin saamme Damenkin mukaan suitsuttamaan!

Ranskalaisen Marie-Héléne Baylacin elämäkertateos Agatha Christie Arvoituksellinen elämä (Les mystéres d´une vie, Minerva 2020, suomennos Noora Niemelä) on monipuolisesti kattava kertomus koko maailman tuntemasta brittiläisestä dekkarikuningattaresta Agatha Christiestä. Hän itse esitteli, että ennen kuin hänestä tuli kirjailija, hän oli

”pikku Agatha Miller ja iso Agatha Miller, Agatha Christie ja Agatha Mallowan.”

Baylacin sanoin: on aika luoda uusi katsaus tähän arvoitukselliseen elämään, jotta voisimme ymmärtää naista, jota hänen ihailijansa Winston Churchill kuvasi ”naiseksi, johon on liitetty eniten rikoksia sitten Lucrezia Borgian.”

Kaikki alkaa jostakin ja niinpä lähdemme liikkeelle Torquasta, Devonin rannikolta, josta rouva Miller osti 1880-luvun alussa talon. Rouva Miller ja hänen amerikkalaistaustainen miehensä suunnittelivat muuttoa New Yorkiin. Niin vain kävi, että he ostivat Ashfieldin ja jäivät Britanniaan. 15. syyskuuta 1890 Clara synnytti Mary Clarissa Agathan.  Sisko ja veli olivat 11 – ja 10-vuotiaita, Magde ja Monty. Kuopus tuli saamaan aivan  erityisen aseman, sillä Clara uskoi alusta asti Agathasta suuria. Vanhemmat lapset lähetettiin sisäoppilaitoksiin ja Agatha kasvoi vaihtuvien kotiopettajien ja äitinsä huomassa. Äiti oivalsi jo varhain, että lapsen mielikuvitus kehittyy parhaiten tietystä määrästä yksinoloa. Tietysti äiti kertoi myös itse keksimiään nokkelia iltatarinoita, jotka ruokkivat Agathan mielikuvitusta. Alunperin hänestä piti tulla oopperalaulaja, mutta kirjallisuus vei, sillä viimeisin opettaja kaikkien hienojen musiikkikoulujen jälkeen, kertoi, että Agathan ääni ei riittäisi koskaan sopraanolle. Clara panosti myös Agathan henkiseen kasvuun. Kerran Clara kuuli erään tutun lapsen sanovan rumasti palvelijalle ja silloin Clara sanoi Agathalle:

”Sinun on aina muistettava olla erityisen kohtelias juuri sellaisille ihmisille, jotka asemansa vuoksi eivät voi osoittaa epäkohteliaisuutta sinulle. Jos olet epäkohtelias, he halveksivat sinua ja siihen heillä on täysi syy, koska et ole käyttäytynyt hienon naisen tavoin.”


Viisivuotias Agatha äitinsä Clara Millerin kanssa. Äidillä ja tyttärellä oli hyvin läheinen suhde. Äiti ymmärsi hyvin tyttärensä herkkyyttä ja kannusti häntä kirjoittamaan.

Sen miten hyvin tai huonosti Agatha tämän muisti, voi jokainen lukija itse päätellä, sillä kirja kertoo mitään kaihtamatta niin hyvät kuin pahat. Ja etenkin rahat, sillä niistä riittää puhetta. Kuin myös Agathan koulutuksesta, kirjoista, joita hän oli lukenut, maista, joihin oli matkustanut, kunnes astui ensimmäiseen avioliittonsa eversti Archibald Christien kanssa. Se oli sota-ajan pikainen avioliitto, jota ei poikkeustiloissa ihmetelty. Avioliitosta syntyy tytär Rosalind 5. elokuuta 1919.  Rosalindin ollessa vasta alle kolmevuotias pariskunta liittyy ilman lasta retkikuntaan, joka suuntaa Eteläiseen Afrikkaan, Uuteen-Seelantiin ja Kanadaan. Tarjouksen saa Archie, mutta Agatha haluaa mukaan ja lähtee myös. Näin jatkuu kautta Rosalindin lapsuuden eli lapsi on Claran ja Agathan siskon Magden huomassa ja myöhemmin Magdella, jota kutsuu äidikseen! Tässä kirjailijanerolla oli sokea piste, mutta tuollainen etäisyys lapsiin ei ollut kovin erikoista etenkään brittiläisessa yläluokassa. Agatha olisi takuulla tehnyt toisin jos olisi arvannut seuraukset Rosalindin aikuistuessa.


Agatha Christie ja hänen ensimmäinen aviomiehensä eversti Archibald Christie.

Kaikki kuitenkin romahti Agathan maailmassa, kun hänen miehensä jätti hänet mennäkseen avioliittoon kauniin Nancy Neelen kanssa. Agatha syytti itseään, sillä jo 36 –vuotiaana hän oli menettänyt viehkeät linjansa ja viehätysvoimansa. Agatha oli aina suuri herkkusuu, joka rakasti etenkin Devonin paksua kermaa, jota oli saatava joka päivä! Nyt kaiken romahtaessa, hän vajosi masennukseen ja tällöin tapahtui kuuluisa katoaminen. Kirjassa asia käsitellään perin pohjin, mutta voimmeko ikinä saada tietää oliko Agatha kuitenkin ajatellut lavastaa kuolemansa ja saada sen Archibaldin syyksi? Jos näin oli, hän perui aikeensa jossain vaiheessa. Ja olihan Archibald Rosalindin isä. Archieta oli jo kuitenkin ehditty syyttää murhasta lehdistössä ja hän katsoi tulleensa hävistyksi tavalla, jota ei voinut kestää. Mikään suostuttelu ei enää pidätellyt miestä jättämästä Agathaa.

Rosalind oli palvonut isäänsä ja piti häneen aina yhteyttä. Agathaa häiritsi lapsi, joka ei osannut leikkiä itsekseen ja niinpä hän lähetti tämän sisäoppilaitokseen ja tapaamiset jäivät vain loma-aikoihin.  Tosin ei aina silloinkaan vaan äidin reissatessa Rosalind oli jälleen Agathan siskon Magden hoivissa. Christie alkoi elää uutta kevättään löytäessään tien Lähi-Itään ja kohdatessaan uuden rakkauden Max Mallowanin, joka oli häntä neljätoista vuotta nuorempi.  He karkaavat vihittäviksi Skotlantiin, jossa kumpikin vähän muokkaa ikäänsä, sillä tuohon aikaan ei katsottu hyvällä, jos nainen oli paljon miestä vanhempi.

Detection Club oli kiinnostava yhdistys, jonka panivat alulle Dorothy Leigh Sayers ja Antony Berkeley Cox, kaksi kuuluisaa dekkaristia. Heidän tarkoituksensa oli nostaa ja edistää rikoskirjallisuutta. Agathakin kutsutaan Clubiin, vaikka hän on tätä ennen rikkonut seuran perusäännöistä ainakin yhtä kirjassaan Roger Ackroydin murha, jossa murhaaja toimi kertojana.

Jäsenet ja kandidaatti etenivät juhlavana kulkueena hämärässä valaistuksessa, toisessa kädesä kynttilä ja toisessa rikosase – yksinkertainen tiiliskivi, myrkkypullo, nuija tai tikari. Etummaisena kulkenut mies piteli kädessään purppuraisella tyynyllä pääkalloa, jota jostain tuntemattomasta syystä kutsuttiin nimellä Eric.

Perusäännöistä ehkä kiehtovin lienee: ’Lukijalta ei koskaan saa piilottaa rikosmysteerin kannalta oleellista johtolankaa’ ja toinen, jossa määrätään: ’Kunnioita kuninkaiden kieltä, toisin sanoen kirjoita täydellistä englantia.’ Siellä Agathakin sitten vannoi Eric-kallon nimeen!

Baylacin kirjan kiehtovuus lepää sen tarkoissa ykstyiskohdissa, joista kukin voi valita itselleen järisyttävimmät. Agatha Christie eli kuin monta elämää, sillä hän eli pitkään. Uusi kevät, uusi rakkaus, toi mukanaan arkeologian ja monien vuosien työt miehensä rinnalla Lähi-Idässä. Siinä ei Rosalindia paljon nähty. Yhdessä pari matkustelee myös Agathan vihaamalla lentokoneella, sillä iän ja kunnon heiketessä pitkät juna-, laiva- ja automatkat eivät tule enää kyseeseen. Sitä ennen on kuitenkin matkustettu monet kerrat pitkiä, kiinnostavia reissuja Simplon Orient Expressillä. Idän pikajunan näkeminen ilahduttaa häntä aina yhtä paljon. Christie ostelee myös monia kiinteistöjä ja hänen asioitaan hoitaa uskottunsa Edmund Cork, jolla on valta sekä järjestellä näyttämölle vietäviä teoksia, hoitaa raha-asioita että myös viedä Agathan tuotanto Yhdysvaltoihin.
   
Toinen maailmansota on käyty ja se on muuttanut paljon. Max ei kelvannut armeijaan, sillä hänellä oli itävaltalaiset juuret eikä hänellä ollut myöskään sotilaskoulutusta. Hän istutteli valkoisia magnolioita, Agathan suosikki oli juuri magnolia, heidän asuntonsa puutarhassa, kunnes keksi, miten voi olla mukana...Sodan jälkeen Agatha ei kuin tajunnut tilannetta: Kaikki oli muuttunut keskitysleirien myötä. Yhdysvaltain markkinoilla häntä syytettiin antisemiitiksi ja hän joutuu tekemään kirjoihinsa korjauksia. 23. huhtikuuta 1947 alankomaalainen G.W.Fris kirjoitti Agathalle, että

hän oli viettänyt osan sodasta keskitysleirillä, lähinnä Buchenwaldissa, ja pitääkseen toivoa yllä hän oli perustanut yhdessä muiden vankien kanssa amatööriteatterin. Yhtenä päivänä hän oli saanut käsiinsä leirille salakuljetetun Eikä yksikään pelastunut –romaanin, josta hän oli tehnyt näytelmäsovituksen. ...häntä oli pyydetty esittämään näytelmäsovitus uudelleen. Mutta nyt hän oli saanut tietää, että näytelmästä oli jo olemassa auktorisoitu näyttämäversio. Koska olisi jo liian myöhäistä lopettaa...eikä hänen ryhmällään ollut varaa maksaa tekijänoikeuksia, Fris pyysi lupaa esittää oman versionsa. Agatha välitti kirjeen agentilleen, joka vastasi 2. toukokuuta, ettei säännöistä voinut poiketa. Bisnes on bisnestä.


Agatha Christie kirjoituskoneen ääressä Greenwayn kodissaan 1946

Toinen sokeus Agathalle oli verotus. Se sai hänet raivoihinsa. Yhdysvallat laskutti jälkikäteen huomattavaa summaa kotiutettavaksi ja Englannin verottaja alkaa myös jahdata Damea. Hänellä oli todella valtava omaisuus, mutta hän päätti voittaa verottajan oveluudessa ja siirsi tekijänoikeustuloja perheelleen. Siinä hän teki yhden vakavan virheen, joka liittyi vihan patouttamaan tyttäreen Rosalindiin. Agatha saa maksaa kalliisti erheestään. Hän kokee yllättäen monta menetystä, johon mukaan voidaan laskea ylipainon aiheuttamat vaivat. Lisäksi raivo tai ehkä Alzheimer alkoivat viedä häneltä arvostelukykyä, sillä hän kirjoitti pirullisen näytelmän verottajasta, jossa kehoitti kaikkia tekemään niin paljon vilppiä kuin pystyvät, välttääkseen maksamasta veroja. Rosalind raivostui täysin, sillä äiti oli juuri nimitetty Brittiläisen imperiumin ritarikunnan komentajaksi. Nyt kummankin vuosia patoutuneet kaunavirrat vyöryivät auki...Kaksi niin erilaista naista kuin voi ikinä olla, äiti ja tytär, Agatha ja Rosalind. Rosalind lähti koston tielle...

Meissä kaikissa on hyvämme ja pahamme. Tämä kirja tuo framille kaiken. Sellaisenkin, joka voi joitakuita huvittaa, toisia itkettää. Tämä kirja on kuin se kuuluisa räsymatto, jossa kirkkaat värit eivät erottuisi ilman tummia sävyjä. Sitä oli Dame Agatha Christien elämä. Mieletön elämä ja sai elää 85 –vuotiaaksi! Koska loppuun kasaantuu paljon sitä tummaa, haluan lopettaa johonkin, mistä Agatha ilostui todella eikä se tällä kertaa ollut Devonin paksu kerma. Haluan kiittää häntä monista dekkareistaan, joiden kanssa olen saanut pähkäillä syyllistä jo teinivuosista. Sade ropisi mammalan yläkerran kattoon ja minä likka nautin Christien murhajuonista!

Idän pikajunan kuvaukset käynnistyivät, kun kaikki ehdot oli käyty Agathan kanssa läpi. Hän oli ennakkoluuloinen, mutta häntä rauhoitettiin yksityisnäytöksellä.  Lordi Brabourne muisteli jälkeenpäin, miten vanha rouva oli tullut ulos salista miehensä käsipuolessa ja todennut tyynesti:

”Minusta se oli hurmaava elokuva. Tämä on yksi elämäni onnellisimmista hetkistä. Viimein yksi teoksistani on tuotu valkokankaalle tavalla, joka saa minutkin haltioihini.”

Marraskuussa ensi-illassa Agatha oli mukana, vaikka istuikin pyörätuolissa. Hänestä oli tullut hauras vanhus. Ensi-ilta oli loistava ja siihen osallistui myös kuninkaallisen perheen jäseniä. Huonosta kunnostaan huolimatta lady Mallowan nousi seisomaan kuningatar Elisabethin ja prinsessa Annen onnitellessa häntä.  Jatkot Claridge’s-hotellissa, joissa filmitähdet kävivät häntä tervehtimässä, vain lisäsivät tilaisuuden ikimuistoisuutta.

Vasta keskiyön jälkeen lordi Mountbatten työnsi Agathan pyörätuolissa autoon myrskyisten suosionosoitusten saattelemana. Eräs aikakausi on päättynyt.

*****

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Fiona Barton: Epäilty


Myöskään Alex ei ollut nukkunut kunnolla: häntä oli askarruttanut ajatus kolmesta kuukaudesta Rosien seurassa. Se oli herättänyt hänessä epäilyksiä. Tietenkin. Mistä he keskustelisivat kahdentoista tunnin bussimatkoilla? Joutuisiko Rosie koti-ikävän valtaan heti perille tultuaan? Jättäisikö hän Alexin oman onnensa nojaan? Kolmelta aamuyöstä Alex oli kuitenkin kietaissut huolensa nyytiksi ja jättänyt ne suljetun oven taakse.

Tosiasiassa hän oli tarrautunut mihin tahansa oljenkorteen pelastaakseen rakkaan matkansa. Myöhemmin aamulla, kun hän näki Rosien odottavan häntä kadun päässä, hän huusi: ”JESS!” ja ryntäsi halaamaan häntä.

Fiona Bartonin kolmas psykologinen trilleri Epäilty (The Suspect, Bazar 2020, suomennos Pirkko Biström) vie meidät uskomattomaan rikokseen Thaimaassa. Alexin oli pitänyt lähteä reissuun parhaan ystävänsä Magsin kanssa, mutta hänellä eivät rahat riitäkään. Vähän kauhuissaan Alex sitten suostuu reissuun Rosien kanssa, vaikka heillä ei ole paljoakaan yhteistä. Perillä sitten käykin ilmi, että Rosieta ei voisi mikään vähempää kiinnostaa kuin Thaimaan nähtävyydet eli hän haluaa bilettää, käyttää huumeita ja flirttailla poikien kanssa yökaudet. Alex on raivoissaan,  mutta ei voi muuta kuin pysytellä mukana varsin selvänä, sillä hän ei uskalla jättää Rosieta, mutta ei myöskään uskalla lähteä yksin kauemmas. Hän on jumissa ja kirjoittaa kaikesta ystävälleen Magsille varsin katkerana:

Rosie on vähän niin kuin seonnut sen jälkeen kun tultiin tänne. Luuhaa baarista toiseen pitkin Khao San Roadia ja kertoo sitten minulle, että palamaan sytytetty sambuca (niinkö se kirjoitetaan?) poltti häneltä tukkaa ja että jossain lennätettiin takapuolesta tennispalloja. FFS. En ole varma, kumman kanssa R punkkaa, Larsin vai Diederikin. Vai molempien? Minusta näyttää, että hän on ottanut tavaksi käydä läpi tämän paikan koko porukan!

Minä luulin, että tehtäisiin kaikkea yhdessä, mutta ei siitä sellaista ole tullutkaan. Melkein kuulen kun muistutit, että niinhän sinä sanoit. Olisi varmaan pitänyt kuunnella? Liian myöhäistä nyt. Mutta kyllä tämä tästä.

A pusi

Lopulta kaikki viestit lakkaavat kunnes medioihin tulee tieto hostellipalosta Bangkokissa. Hostelli oli juuri se, missä tytöt asuivat. Koska kaksi englantilaista tyttöä on kadonnut Thaimaassa, juttua matkustaa tutkimaan Britannian viranomaisia. Toimittajan ominaisuudessa Thaimaaseen lentää Kate Waters, jonka oma poika Jake ei ole pitänyt kotiin yhteyttä kahteen vuoteen. Hän oli jättänyt opiskelut ja ilmoittanut lähtevänsä tutkimaan merikilpikonnia jonnekin...ilmeisesti Thaimaaseen. Kate haluaa olla ensimmäinen, joka tekee kadonneista tytöistä jutun arvaamatta millaiseen tilanteeseen joutuu. Fiona Barton on kotikentällään kuvatessaan Watersia, sillä hän on itse työskennellyt pitkään toimittajana sekä uutispäällikkönä. Häneltä on tätä ennen ilmestynyt Leski ja Lapsi

Komisario Bob Sparkesille lähtö on erityisen vaikea, sillä hänen vaimonsa Eileenin rintasyöpä oli uusiutunut. Hän on siirtynyt saattohoitoon kotiin ja Bobista tuntui toivottomalta, vaikka Eileenillä on kotona hoitaja ja riittävä kipulääkitys. Bob ei osaa edes kuvitella elämää ilman Eileeniä, mutta jos Eileen lähtee, hän aikoo olla silloin vaimonsa kanssa.

Töissä oli suhtauduttu tilanteeseen hienosti, päälliköt kehoittivat häntä ottamaan niin paljon vapaata kuin tarvitsi, mutta hän ei osannut asettua sairaalaan eikä kotiin. Hän tarvitsi elämäänsä jotakin, millä ei ollut mitään tekemistä syövän kanssa. Hän tarvitsi kuvitelman, että normaali elämä oli mahdollista, Eileenin vuoksi ja oman sydämensä tuskan lievittämiseksi.

Thaimaan tragedia muuttaa kaiken. Sparkes lähtee vaimonsa toiveesta matkaan, kun tämä lupaa odottaa häntä...

Se mikä heitä Thaimaassa odottaa on suuri järkytys. Pahemmaksi asian tekee, että toimittaja Kate Waters joutuu antamaan jutun kollegansa tehtäväksi. Hänestä tulee yllättäen jäävätty, mikä ei estä Katea tutkimasta asioita sydän tuskasta karrella omaan ’piikkiinsä’. Tunnelmat ovat tiukat onnettomien vanhempien syytellessä huonoa tutkintaa ja antaessa medialle paikkansapitämättömiä lausuntoja. Toisaalta kukaan ei voi tietää, ovatko ne niin epätosia kuin väitetään: Murhaaja voi olla kuka vain...Joku jonka tytöt tunsivat....ja he itse.

*****

perjantai 14. helmikuuta 2020

Hyvää ystävänpäivää♥


Ystävänpäivä, Valentine's Day. Mietteitä ja viisauksia ystävyydesta alla tarjolla. Vaikka blogisynttäri sattuu tälle päivälle, ei sitä vietetä vielä vaan vaikka vasta maalis-huhtikuulla, jolloin voisi saada jo pari uutta puutarhakirjaakin mukaan. Mieli vaeltaa jo puutarhaliikkeiden siemenvalikoimissa eli ystävän kanssa lounaalle ja valitsemaan suven kukkaloistoa. Minun oma tämän kesän teemani ovat sormustinkukat eli niitä lisää ja paljon. Mitä enemmän niitä on alkanut olla, sitä enemmän niitä saa nousta mistä haluavat. Niin...ystävyydestä:



Kaksi ihmistä, jotka pitävät toisiaan pystyssä kuin lentävät tukipilarit. Kaksi ihmistä, jotka luottavat toisiinsa ja huolehtivat toisisistaan ja puolustavat toisiaan ulkomaailmaa vastaan.

- Erica Jong -

Sinä tiedät, miten paljon tai vähän pitää sanoa surun tai huolen aikaan. Sinä osaat lukea sydäntäni.

- Pam Brown -



Vain ystävä saa sanoa; "Minähän sanoin sinulle."

- Pam Brown -

Ystävä tietää sinusta kaiken ja rakastaa siitä huolimatta

- tuntematon -

Kasa CD-levyjä. Espressokahvia. Paljaat jalat ja ikivanhat farkut. Perunalastuja ja popcornia. Asiasta toiseen hyppelehtivä keskustelun virta. Sade hakkaa ikkunaan. Ystävyys.

- Pam Brown -

Parhaan ystävän kanssa on sama kuin rakastetun kanssa: On hyvä keskustelu, mutta on myös hyvä hiljaisuus.

- Leena Lumi -



Mikä tarjoaa iloa enemmän kuin aina hyväntuulinen ja uskollinen ystävä

- Leena Lumi -

Enemmän kuin ystävien apu meitä auttaa varma tieto siitä, että voimme luottaa heidän apuunsa.

- Henry Miller -

Selviät ilman ihmisiä, mutta tarvitset ystävän.

- kiinalainen sananlasku -



Ystävillä, jotka ovat yhdessä käyneet läpi vaikeita aikoja, on yhteys, jota ulkopuoliset eivät voi koskaan ymmärtää

- Pam Brown - 

Jos joudut pimeään tunneliin, ystäväsi seisoo tunnelin päässä tähdet sormenpäissään ja lyhty kädessään, valonkantaja, suunnan antaja.

- Leena Lumi -



Paras ystäväni saa minusta esiin parhaat puoleni.

- Henry Ford -

Ystävät ovat tähtiä elämämme poluilla

- Leena Lumi - 



Puhelu on hyvä. Mutta kirjeen voi lukea aina uudelleen.

- Pam Brown -



Me putoamme kuin pikkukivet toistemme sielujen lampeen.

- Joan Borysenko -



Ystävyyden mitat: nauru, rakkaus, muistot ja tapaamisten odotukset

- Leena Lumi -



ystävänpäiväterveisin
Leena Lumi

tiistai 11. helmikuuta 2020

Lumipisara


Kaikkien rajujen hyväilyjen muistot 
ovat pudonneet päivien taa.

Mutta kerran 
suutelit hiljaa otsaani
lähtiessäsi luotani
lempeässä lumisateessa.
Ja ympärillämme oli valkoinen hellyys
niin ihana, niin itkettävä.

Sen hetken muisto
puhkeaa sinisinä iltoina
kuin hiljainen kukka
täynnä särkyvää tuoksua,
ja sydämeni täyttää
vain värisevä hyvyys.

- Katri Vala .
Kootut runot (WSOY 1958)

Historia du un amor

lauantai 8. helmikuuta 2020

Magnoliasta intohimolla!


Ei, en luule kevään tulleen vielä, kun eihän ole ollut kunnon talveakaan. Tuli vain mieleeni, kun kuulun facebookissa niin moneen ryhmään että ei tosikaan...ja mm. ryhmään Magnolia - Hulluus ja intohimo. Siellä kukaan ei naureskele vaikka edelleen kasvatan ykkösvyöhykkeen suurikukkaista magnoliaani täällä Keski-Suomen saarella. Tosin herkkä tarhamagnoliani on nyt saanut minut ryhtymään erityissuojauksiin, jotka olen paljastanut ryhmässä. 

Siellä tuli tänään esiin sellainen asia, että kunpa saataisiin suomenkielinen tietoteos vain magnolioista! Onhan siellä henkilöitä, jotka ovat tilanneet kirjoja vaikka Saksasta, mutta monille se on sitten vain sitä kuvien ihailua. Kirjablogin pitäjänä lupasin tämän ehdotuksen nyt julkisesti esittää, katsotaan tarttuuko kukaan asiaan.



Magnoliamme on tietysti suojattu kauris- ja jänisverkoilla, mutta olen jo pari talvea asettanut verkon ympäri kaksinkertaisena hallaharson, jonka kiinnittäminen on tosi helppoa muutamilla hakaneuloilla. Magnolia on arin kylmälle viimalle eli keväämmällä kelien mukaan nostan ja lasken tuota suojusta kuin hissi kulkisi.



Päältä suojus on tietty auki ja lumi on hyvästä. Siellä se meidän pikkuinen nyt viettää talveaan. 



Suvet eivät ole olleet siskoja keskenään, mutta jotain kukintaa on sentään saatu. Nyt olen sen verran valaistunut tuolla magnolia -ryhmässä, että aion lisätä kastelua, sillä saatoimme istuttaa liian kuivaan paikkaan. Magnolia - keisarien palatseista puutarhailijoiden unelmaksi sisältää tarinaa meidän ainokaisestamme.

En tiedä mitä tapahtui muuten, sillä minulla piti olla Ruhezeit....Ehkä sitten ensi viikolla, sillä silloin en tässä ehdi istua, mutta lupaan, että illat luen uutuuksia. Tänään katsomme Netflixiltä Harlan Cobenin kirjan pohjalta tehdyn Strangerin loppuun kera herkkujen.

magnoliaterveisin
Leena Lumi

torstai 6. helmikuuta 2020

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade


Se on joulutähti, Kasper sanoo, ja ihan ensin Paula ajattelee, että äidillä oli joulutähti arkkupakastimen päällä läpi vuoden, eikä hän pidä joulutähdistä, ei varsinkaan punaisista. Mutta hänellä ei ole varaa nirsoilla, ja niinpä hän komentaa Kasperia: Tule sisälle, tule heti ja niinpä hän komentaa Kasperia: Tule sisälle, tule heti sisälle, ja silmät kyynelissä katsoo, kun Kasper kumartuu eteisen ovenkarmin alla tutusti ja nostaa takkinsa oven päälle.

Sanottuaan asiansa Kasper kurottaaa kuution pöydältä ja näyttää siltä kuin alkaisi tehdä lähtöä.
Mitä sinä sanoit? Paula varmistaa. Hän ei ehkä kuullut kunnolla tai ymmärtänyt. Kasper ei voi lähteä nyt! Ei tämän uuden, ison asian jälkeen. Hän haluaa puskea Kasperin takaisin tuoliin, painaa tämän rintakehää kyynärsauvalla, työntää vasten selkänojaa ja kuulla lisää. Lisää! Kasperin on pakko sanoa, että se, mitä hän juuri kertoi, ei ole totta, ei tietenkään, vaan pelkkä tyhmä vitsi. Hän vain testasi Paulan seitinohueksi todettua huumorintajua.

Laura Lähteenmäen teos Sitten alkoi sade (WSOY 2020) kertoo monista eri-ikäisistä naisista miesten ollessa kuin kulisseja tapahtumille. Kirjaa voi lukea myös äiti-tytär –kirjana, sillä niin paljon Paulan elämässä vaikuttavat aikuisen tyttären Elinan asiat, avioero, likeisen vävyn menetys, vävyn kertoma paljastus, lapsenlapset, muutot, Elinan käytös, ...Paula on edelleen työeämässä terapeuttina, mutta suutarin lapsella ei ole kenkiä eli Paula heilahtaa äärestä ääreen sen mukaan, mitä Elina tekee tai sanoo, tai miten hän tekee ja sanoo. Minulla Paulasta tuli kirjan keskushenkilö, sillä hänen menetyksensä, vaikka ne olisivat myös muiden menetyksiä, kuten vaikka Elinan, saavat suhteettomat mittasuhteet, koska hänellä on loukkaantumisen takia työstä pois jäätyään paljon aikaa. On aikaa kiikaroida uutta naapuria Sonjaa ja tällä käyviä nuoria miehiä, on aikaa kaivata yllättäen kadonnutta ystäväänsä Eevaa, häntä, jonka kanssa oli enemmän hän itse, on aika toivoa, että Elina ja rakas vävy Kasper palaavat yhteen, onhan heillä lapsetkin Simo ja Soma, on aikaa mielessään moittia Kasperia, kun kuulee tällä olevan nuoren tyttöystävän Moonan...On aikaa ihmetellä omaa avioliittoaan edesmenneen Lassen kanssa. On aikaa muistella sitä vuotta, kun Lasse lähti jonnekin pois, mutta palasi sitten takaisin kuin ei mitään. Paulan talo kumajaa tyhjyyttään, kun se ennen oli täysi äänistä. Vain lapsenlapset tuovat sinne elämää, mutta missä on se osa elämää, joka olisi Paulan ikiomaa?

Yhtä paljon kuin rakastan vuodenaikoja, rakastan vuodenaikajuhlia joulun ympärillä. Lähteenmäen teos jakaantuu Pyhäinpäivään ja kulkee Adventin, joulun ja välipäivien kautta keväiseen finaaliin. Tarina  ei ole kesy, ei edes joulurauhoitettu, sillä Eevan, Paulan ainoan hyvän ystävän katoamisesta kasvaa tarina tarinan lomaan eikä lukija ensin edes tiedä, mistä on kysymys. Siirrymme aivan toiseen kulttuuriin ja maahan. Kosketamme sitä väkivaltaa, mitä on olla ryöstöuhan alla elävä nuori nainen Afrikassa ja paeta sieltä Eurooppaan. Sekavaako? Ei ollenkaan. Hauras vanha nainen etelässä, joka tuntuu elävän punaviinillä ja muistoilla saa elämäänsä uutta puhtia löytäessään tyhjyyteensä kumppanin. Nuorelle naiselle hän kertoo tarinoitaan heidän oleskelleessaan enimmäkseen sisätiloissa huoneiden hämärissä. Heistä on rakentumassa jotain, kunnes tyttö yllättäen katoaa...

Välipäivinä vietetään Elinalla Simon syntymäpäiviä. Poika täyttää jo kolmetoista. Kasperin tyttöystävä Moonakin on mukana. Paulan mieli on kuin sytyttämätön pommi, joka vain odottaa oikeaa hetkeä. Lähtiessä äiti ja tytär räjähtävät eteisessä ja Paula pamauttaa tietonsa. Vahvalle Elinalle kaikki on kuin bensaa tuleen eikä hän kaihda sanomasta, mitä on ollut mieltä vanhempiensa avioliitosta ja monesta muusta. Lasten takia tilanne rauhoitetaan ja Elina jää vihaisena tilavaan kotiinsa, joka jäi erossa hänelle. Elinalla on suunnitelmia ja Kasper mahdollistaa kaiken lupaamalla huolehtia lapsista. Uusivuosi otetaan vastaan isän yksiössä ikimuistoisella tavalla.

Laura Lähteenmäen kirja on kipupisteitä kaihtamaton ja onnistuneesti hän luovii kahta tarinaa kuljettaen ilman juonen kadottamista. Lukijan on helppo tietää missä mennään. Paulan kuvaus on onnistunein, mistä minulle tulivat mieleen monet Suomen Carol Shieldsin, Pirjo Rissasen romaanit. Rissanenhan kirjoittaa sekä äiti-tytär –suhteista hyvinkin suoraan, myös parisuhteista. Erityisen tykästynyt olen ollut  Äitienpäivään sekä etenkin Kamomillasolaan, jonka kohta luen uudelleen! Minusta Lähteenmäen tyylissä on paljon Rissasta, joten erityisesti suosittelen Sitten alkoi sade –teosta Rissasesta pitäville, mutta myös heille, jotka ovat lukeneet Eva Illoista! Kieli on yhtä huoliteltua kuin mainitsemillani kirjailijoilla ja tempo lukijaa hellivä.

Kirjan loppua kohden Paula lähentyy naapurin Sonjan kanssa, jonka kanssa hän selvästi rentoutuu hulvattomuuksiin asti. Paula lämmittä ulkosaunan ja kutsuu Sonjan saunomaan kanssaan. Sonja alkaa avautua kariutuneesta avioliitostaan ja miten mies oli alkanut arvostella hänen vartaloaan lasten saannin jälkeen ja tekeväthän vuodetkin tehtävänsä:

Jokaisesta raskaudesta tuli kymmenen uutta kiloa. Vatsa roikkui reisien päällä, rinnat vatsan päällä...Sonja sanoi ja hörppää olutta.

Eipä silti, Sonja jatkaa piristyneenä. Mieskin ällötti minua. Se maiskutti ruokaansa ja pesi munaansa sivellen sitä suihkussa hitaasti ja ylpeästi. Hyi saatana!

Paula purskahtaa nauruun, ja he kilauttavat pullot yhteen.

maanantai 3. helmikuuta 2020

Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen


Isä,

joskus koittaa päivä jolloin isän, tuomarin, on väistyttävä kentältä. Viime viikolla täytin 22, ja menimme sen kunniaksi ravintolaan, sinä ja äiti ja minä. Tuona päivänä minusta tuntui, selvemmin kuin koskaan, että väistymisen aika on koittanut. Odotimme annoksiamme, eikä kukaan puhunut hetkeen. Katsoin vesikannua, jonka sumuisilla kyljillä norui pisaroita ja josta heijastui kirkkaita, häälyviä kuvioita pöydän pintaan. Minusta tuntui että istuin siinä vain joidenkin ihmisten kanssa, joidenkin jotka nyt vain sattuivat olemaan isä ja äiti. Ehkä ensimmäistä kertaa näin teidät sillä tavoin, pelkkinä ihmisinä. Aiemmin se mitä sanoitte ja mitä teitte – se millaisen asennon ja ilmeen otitte – edusti ehdotonta totuutta, sitä miten maailmassa kuului olla. Nyt nuo asennot ja ilmeet ja sanat olivat vain vaihtoehtoja, tapoja joita voisin toistaa tai olla toistamatta.

Moi Antti

Kun pari viikkoa sitten vastaanotin kirjeesi, se vaikutti minuun niin, että siivosin tunnin. Sitten otin Opamoxin. Hetken päästä otin toisen. Sitten makasin matolla.

Tällaisen reaktion kertominen on epäreilua. Ensin sinun piti sietää ne minun raivokohtaukseni ja nyt sinun pitää sietää tätä minun valittamistani. Vai että tuli isä-raukalle paha mieli...

Antti, pyydän anteeksi. Sinun ei olisi pitänyt joutua kokemaan ainuttakaan noista tilanteista. Kunpa voisin saada tekoni tekemättömiksi. Mutta en tietenkään saa.

Kirjeesi tuomarivertaus on osuva. Kuinka sen asetelman sitten purkaisi? Kerroit että hetken ajan näit meidät ravintolapöydässä ihan vain ihmisinä. Kuinka tuosta tekisi pysyvän näkökulman? Josta tulee nyt mieleeni, että olen tehnyt paljon virehitä, mutta olen näköjään tehnyt ne niin, etten kuitenkaan ole estänyt sinun kehittymistäsi niin fiksuksi.

Antti Röngän ja Petri Tammisen teos Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2020) on kirjailijaisän ja esikoistaan kirjoittavan pojan kirjeenvaihtoa toisilleen. Tämä on viimeinen tai ensimmäinen kirja, jonka itse olisin kuvitellut lukevani ylibuukattuna muutenkin kuin kirjoilla. Enkä ole ikinä lukenut yhtään kirjaa Petri Tammiselta, joten en osaa sanoa hänestä kirjailijana mitään. Kuvasta vain tunnistan. Luen maailmankirjallisuutta ja siihen kuuluvat myös parhaat kotimaiset kirjailijat sukupuoleen katsomatta! Nyt on vain käynyt niin, että olen eniten eurooppalainen. Yli kymmenen vuotta tai enemmänkin kotimaani oli Saksan kirjallisuus ja sen jälkeen monta, monta muuta. Elämä on lyhyt: Luen vain niitä kirjoja, jotka kiinnostavat minua ja jos luettelisin mitä kirjailijoita maailmassa olen ehtinyt lukea, kaikki hämmästyisivät, miten paljon olen lukenut mieskirjailijoita. Myös suomalaisia. Ja vaikka tiedän, että kaikki eivät voi olla Waltareita, odotan kirjalta enemmän kiinnostusta kuin, että ’mies muuraa uunia ja fundeeraa, mies fundeeraa ja muuraa uunia. Sen rajan ovat loistavasti ylittäneet suomalaiset naiskirjailijat: Nyt erityisesti on menossa sellainen buumi, että tämä muistetaan. Heitä tässä kirjoituksessa nyt vähän vain sivutaan, sillä haluan kerrankin jäljittää sitä jotain minussa eli miksi Aksel Sandemose ohittaa lukulistallani vaikkapa Petri Tammisen? Meillä on myös mieskirjailijoita, joita luen, mutta yksinkertaistan asian näin: Minulle tuli Ben Kallandin kirja Vien sinut kotiin. Luin ne omat maagiset sivumääräni eli kymmenen ensimmäistä ja mikään ei olisi saanut minua enää kirjasta irti. Jos finaalin pitää olla harkittu, loistava ja kiiretön eli kiireen jälkeä siinä ei saa näkyä, niin kaikkein tärkeintä on aloitus: Lukija pitää koukuttaa heti alussa ja tiukasti! Exäni luki Kalle Päätaloa, mutta ei hän sen tähden ole exäni. Lumimies lukee melkein kaiken mitä minäkin sekä myös Antti Tuuria, mikä hänelle suotakoon. Viimeisen Tuurin saatan itsekin lukea eli korkkaan Tuurin aiheen kiinnostavuuden takia. Silti on selvä, että en jättäisi ikinä lukematta yhtäkään Austeria, Irvingiä tai McEwania. Thomas Mann, Heinrich Böll, Herman Hesse etc.etc. luen jopa uudelleen. Sama koskee Bo Carpelania ja löytyypä hyllystäni monia muitakin edesmenneitä  suuruuksia samoin kuin ihan tuoreitakin: Kuinka moni on kuitenkaan Lukenut Sami Hilvon Pyhä peto? Kuka on lukenut Tapani Heinosen Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla tai samalta Kuka heilutti pesäpuuta? Kuka on lukenut Pärttyli Rinteen Viimeinen sana? Kuka lukee Pasi Ilmari Jääskeläistä?

Nyt olemme kuitenkin isän ja pojan kirjeromaanissa ja tällaisen runsassanaisen pitäisi nyt tiivistää joitakin asioita. On helpointa aloittaa siitä, miksi aloin lukea tätä kirjaa: Sain bloggarikollegaltani kuvan sivusta 181, jossa Antti purkaa kauhuaan siitä, että Leena Lumi –blogissa veikataan jo tammikuussa vuoden kirjaksi Johanna Laitilan Lilium regale –teosta. Antti: ”Ei voi jumalauta tammikuussa sanoa, että vuoden paras” ja että ”miksi Niinakin tosta tykkää” ja ”toi on Niinan mielestä siis parempi kirja ku mun” ja ”toi saa nyt varmasti Hesarin esikoiskirjapalkinnon”—Huomaa, että Antti ei kuulu niihin yli kolmeen miljoonaan, jotka ovat ahkerasti blogini sivuja aukoneet. Olen satakuntalais-karjalainen ja kun törmään johonkin todella hyvään/kiinnostavaan/laadukkaaseen/uusia uria aukovaan, minä voin julistaa vuoden kirjan vaikka tammikuussa, mutta itse sitä eniten epäilen, että se voisi olla totta. Miten sitten kävi? Lilium regalesta tuli lukuvuoteni toiseksi paras, mutta oli aika tuskaisaa, sillä Johanna Venhon kirjassa Ensimmäinen nainen painoivat toiset asiat ja Laitilan kirjassa toiset. Molemmat sikahyviä! Minä tahtomattani masensin Anttia! No onneksi isä saapuu pelastamaan ja selittää minusta aika oikeinkin näin ruutuaikana:

Ruudulla on vaikea ulottua toisiin. Kuljemme netissä vapaina mutta orpoina. No, sitten sattuu, että koemme ruutumme ulkopuolella oikein kunnon vanhanaikaisen nautinnon, elämyksen, löydämme esimerkiksi hyvän kirjan. Silloin meihin iskee valtava yhteyden toive. Toive siitä, että voisimme välittää ja todistaa elämyksemme, toive kohtaamisesta samassa suuren merkityksen pisteessä toisten kanssa. Mutta kuinka siitä elämyksestä voisi ruudulla kertoa? Niin että tunne todella saavuttaisi toiset, yli ruudun etäisyyksiin? Vain valitsemalla kohtuuttomia sanoja.

Kiitos vain Petri! Aloitus loistava, finaali epäonnistunut. Kohtuuttomia sinun mielestäsi.

Huomasitte varmaankin, että aloitin hyvin pitkällä sitaatilla. Siihen on muutama syy. Isä Tamminen opettaa kirjoittamista ja näin hän tietenkin on osa sitä systeemiä, joka laittaa nuoretkin kirjailijat kirjoittamaan taattojen latuja, siksi ei mitään uutta kirjarintamalta, ei mitään vallankumousta ja nyt hän on sitten mainitsee, että sitaatti ei sovi lopetukseksi laadukkaaseen tekstiin. (Tämä muistin varalta, ehkäpä hän lainasi sen joltain suomalaiselta mieskirjailijalta...) Oijoi, miten usein minä olenkaan oikein etsinyt loistavaa sitaattia kirjaelämykseni lopetukseen.Toisekseen nyt alun valittu sitaatti sai minut nauramaan. Olen oudon huumorin ystävä ja ensinnäkin Antti kirjoittaa tuossa tuon tilanteen kuin filminä alkaen vesikannusta jossa pisarat pinnalla helmeilevät...Hyvä Antti! Ja toisekseen, ehkä Petrilläkin on erikoisherkät hetkensä, jolloin hän riisuu tuomariperuukkinsa ja toteaa, että ei voi mitään, olen tehnyt jotakin väärin, vaikka olenkin tehnyt oikein! Hyvä Petri! Pidin erityisesti siitä tunnin siivouksesta ennen Opamoxeja.

Tämä minun kirjoitukseni ei nyt mennyt, kuten olin suunnitellut. Tähän piti tulla mukaan kolmas kommentoija niin, että vuoroin olisi Antti sanonut jotain, sitten isä vastannut ja Tuittu, outo nainen, mutta liikaa kirjoja lukenut, olisi sitten sanonut oman mielipiteensä. Ei onnistu, sillä tulisi liian pitkä blogiteksti ja lopulta koko aihe saattaisi kadota sumuisten mielten usvaan, mutta otan nyt mukaan yhden tärkeän huomion perheen äidiltä. Sitä ennen on tapahtunut Antin tahaton lääkkeiden yliannostus ja ennen kaikkea pitää muistaa, että hän oli aikanaan rankasti koulukiusattu! Antti, niin olin minäkin ja paras ystäväni, jonka kanssa emme silloin tunteneet. Säilyin hengissä ja pidin kiinni jopa herkkyydestäni. Ystävästäni tuli koulukuraattori. Olen laittanut enrgiaani ylitse kaiken koulukiusaamisen vastaiseen työhön siinä missä eläinsuojeluunkin. Toinen ei sulje toista pois. Siis Antti jää osastolle ja vanhemmat lähtevät kotiin:

Pakotin itseni lähtemään pihasta. Pakotan itseni uskomaan, että pysyt ehjänä vaikka lähden.
Kotona olen uupua tuulikaappiin. Se on se hetki, jolloin muistan taas omat tunteeni. Pelon. Ja lamaannuttavan syyllisyyden.

Illalla keittiön pöydässä kerron äidille juuri siitä silmien sulkemisen hetkestä ja sinun kysymyksestäsi osaston sohvalla. Äiti menee pohtivan näköiseksi:

Onkohan sinulla ylikorostunut vaikutus Anttiin? Tarkkaileekohan hän sinun hyväksyntääsi erityisen valppaasti?

Touché!

Petri kiemurtelee, että ’olen yksi niistä hahmoista, joiden hyväksyntää sinä valppaasti tarkkailet, mutta, että minä olisin se suurin mörkö, että minä, joka aina kannustan sinua....

Niinpä, on kannustamista ja kannustamista. On halua olla likellä ja suositella omia ajatuksiaan ja ehdotuksiaan, syöttää nuorelle omaa kirjailijaääntään ja samalla kuin imeä itseensä nuoruutta.  Ihmettelen todellakin, että Antti lähetti käsikirjoituksensa isälleen: Isäthän ovat kautta historian syöneet poikansa, jos ovat siihen pystyneet. Pojan pitää vahvistua isän varjosta ihan omaksi itsekseen vaikka olisi tapahtunut mitä ja vaikka olisi erityisherkkä ja lumoavan luova,  kuten Antti, uskon sinun olevan. Kirjoitit tämän, mutta sitten kuitenkin kässärin saikin käsiinsä ensin isäsi:

Sinun ei pitäisi puuttua mitenkään. Ehkä nyt on aika yrittää itse, tehdä niin kuin minusta tuntuu hyvältä. Jos menee metsään, sitten menee, mutta ainakin olen yrittänyt. Näyttikö Hemingway tekstejään isälleen. Kävikö Kafka palautekeskusteluja kotipuolessa? Kornia nostaa tähän tuollaisia nimiä, mutta tarkoitan vain että kai ne omat jutut pitää tosiaan ihan itse kirjoittaa.

Antin elämässä on myös Sini, joka onneksi rohkaisee Antin omaäänisyyttä. Kiitos Antin ympärillä olevien nuorten ja yleensä ulkomaailman,  hänestä kasvanee oma persoonansa, joka säilyttää omat rosonsa ja pelkonsa, valitsee omat kirjansa, joita haluaa lukea. Jonain päivänä Petri isänä lukee niitä sitten tyytyväisenä myhäillen ja on aivan unohtanut päsmäröinnin ja ehkä myös nuoren uloskasvamiseen liittyvän eroahdistuksen.

Olen erittäin ihastunut Saksan edesmenneen kirjallisuuspaavin Marcel Reich-Ranickin kirjaan Eurooppalainen (Mein Leben), lukekaa tekin se! Nostan sieltä nyt sitaatin, joka vaikuttaa aina yhtä osuvalta:

Koska kirjailijat kokevat kaiken muita intensiivisemmin, heidän on kiusattava itseäänkin muita enemmän. Heillä on jatkuva itsekorotuksen tarve. Tämä on ymmärrettävää, mutta on ihmeellistä, että edes maailmanlaajuinen menestys ei vähennä mitenkään tuota tarvetta.

Antti, kun seuraavalla kerralla vertailet kirjamessuilla ihmisten erilaisuutta kirjapuolella ja sitten niitä, jotka viihtyvät Ruoka&Viini –puolella, et ehkä kirjoita enää ’Äly ja himo. Alakerrassa pohtivat pysähtyneet ilmeet, yläkerrassa ahmivat kiiltävät ilmeet. Ihan sama ero kuin kirjallisuudella ja musiikilla.’ Ainakin me visiteeraamme molemmilla puolilla: elämä on kaikesta huolimatta kaikkien aistien juhlat, joissa nautitaan sen parhaimmista antimista.                           

Eihän sitä koskaan tiedä vaikka vielä tapaisimme Jyväskylän Hemingwayssa jaellen omia kirjasuosikkejamme! Petrin kanssa  voisimme pistäytyä kirjamessuilla Panoraamassa kuoharilla ja pohtia, millaista on kun nuoret tuntuvat kuin etääntyvän meistä.