perjantai 31. heinäkuuta 2020

Heikki Mäkinen: Sarjamurhaajan tunnustus


Sinä yönä äiti ei tullut lainkaan  ”töistä” kotiin, mutta isällä oli silti rahaa ja viinaa. Siskoni sanoi kuulleensa isän käyneen yöllä ulkona ja tulleen muutaman tunnin päästä takaisin aivan juovuksissa. Onneksi isä oli kuitenkin sammunut sohvalle, eikä ollut mennyt siskoni huoneeseen...

Heikki Mäkisen Sarjamurhaajan tunnustus (A+ Kirjat 2020) tuli minulle juuri kun olin valmistautunut keräämään voimia syyskirjasadon uutuuksiin.  Ajattelin ja ilmoitin myös kirjailijalle, että lopetan kymmenen sivun jälkeen kuten tapani on ellei kiinnosta. Kirjan on vietävä heti, kuten vaikka Ben Kallandin Vien sinut kotiin, jossa on yhtä unohtumaton alku kuin vaikka Ian McEwanin Ikuisessa rakkaudessa. Kauhistus: Kirjan ensimmäiset sivut olivat kuin Malediivien matkojen mainosmaalailua. Keskiössä itsetietoinen herra odottamassa luokseen naista, jonka on tavannut kerran aikaisemmin. Minulle Marcus Wallius oli kirjassa se liian haalea kylpy, jota en kaivannut trilleriini. Niin...paitsi jos hän olisi ollut murhaaja. Onneksi se oli vain ensimmäinen lyhyt luku Tapaaminen, joka päättyi hyvin nopeasti, sillä Cheryl Berggson saa määräyksen saapua nopeasti työpaikalleen, jossa vanha sarjamurhaajatapaus on syystä avattu uudestaan. Murhahan ei vanhene koskaan! Nyt on pidätetty Amos Harris, entinen sotilaspoliisi, joka sopii täydellisesti aikaisemmin tehtyyn profiiliin paitsi, että hän on musta.

Samoihin aikoihin vanhemmat pojat alkoivat kiinnnostua siskostani. Hänestä olikin kasvanut oikea kaunotar. Niinpä jouduin aika usein hätistelemään innoikkaimpia poikia pois hänen kimpustaan. Joskus jouduin hänen takiaan jopa tappeluun, mutta olin kyllä oppinut pitämään puoliani melko hyvin.

Kerron nyt, miten onnekas olin jatkaessani Mäkisen kirjan lukemista, sillä sain paitsi jännitystä myös kaiken kattavan finaalin, joka käsittelee minua koko ikäni kiinnostanutta aihetta. Kartan kuin ruttoa nyt paljastusta eli sitaatit on valittu hyvin huolella ja juonen peitän varsin täydellisesti. Heikki Mäkinen kirjoittaa erittäin sujuvasti ja mikä parasta, hän yllätti tällaisen paatuneen dekkarien lukijankin. Tosin nyt olen true crime –fani, kiitos Michelle McNamaran Katoan yön pimeyteen sekä Hallie Rubenholdin Viisi Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit. Long Islandin murhat tapahtuivat 2003-2013. Minusta tätä teosta voi lukea true crime –kirjana, kunhan unohtaa sen, että New Yorkin murhaetsivä muka kyselisi puhelimessa neuvoja mieheltä, jonka on tavannut kahdesti! Cheryl Berggson on ammattilainen kaikellaan ja sen lisäksi hänellä on vahva intuitio.

Pidätetyn nimeksi tulee kaiken jälkeen Amos Harris ja hän vaikenee kaiken aikaa myös uuvutuskuulusteluissa. Hän ei sano sanaakaan. Hän ei edes nosta katsettaan, kunnes Cheryl kuulustelee häntä yksin sanoen olevansa melko varma hänen syyttömyydestään. Cheryl varoittaa kuitenkin, että syyttäjät saavat hänelle helposti elinkautisen. Jopa kuolemanrangaistus voidaan palauttaa niiden tapausten osalta, jotka ovat tapahtuneet ennen kuolemanrangistuksen kieltämistä. Tällöin Amos nostaa katseensa ja tekee sen tästä lähin Cherylin kohdalla silti sanomatta sanaakaan.

Minun äitini kuoli aika pian sen jälkeen, kun olin täyttänyt 13 vuotta. Virallisesti äiti merkittiin rekistereihin vain kadonneeksi, sillä hänen ruumistaan ei koskaan edes löydetty. Tosin eipä sitä kyllä etsittykään, ainakaan toden teolla.

Lukijan kannattaa muistaa, että tuolloin ei ollut vielä DNA -käytäntöä, mutta se tuli kirjan tekojen aikaan. Harris oli menestynyt erittäin kiitettävästi Vietnamin sodassa ja hän tajusi hyvin äkkiä, että kouluttamattomana hänelle paras työpaikka olisi armeijassa. Sinne hän jäikin aina siihen asti, kunnes kuuli kaikilta viranomaisilta otettavan DNA -näytteen rekistereihin vertailuja varten. Amos tajusi lähteä. Harrisin suositukset ovat niin hyvät, että hän saa pian toisen työpaikan. Amosin ollessa Vietnamissa hänen rakas siskonsa joutuu valtatieaaveen uhriksi juuri ennen kahdeksantoistavuotissyntymäpäiväänsä. Nyt Harris menetti hänet ainoan, jota oli koskaan pyyteettömästi rakastanut. Hän oli pikkupojasta ottanut isältään nyrkistä mieluummin kuin antanut tämän koskea siskoonsa. Amosilla oli toinenkin rakas, mutta sen tutkijatkin saivat tietää vasta paljon myöhemmin.

Tutkintavankeuden aikana Harris löytää vanhan Remingtonin ja kirjoituspaperia. Hänellä on päivässä tunti aikaa kirjoittaa sanoja, joita hän ei halunnut ääneen sanoa. Syntyy pitkä kirje...Hieno veto kirjailijalta tuoda Harrisin ääni esiin kirjeinä. 

Kirjailija Heikki Mäkiseltä on tätä ennen ilmestynyt Pahan atolli. Sarjamurhaajan tunnustuksessa hän lopussa selvittää kiinnostustaan pahuuteen eli sama kiinnostus minulla. Hän mainitsee myös aihetta käsitteleviä kirjoja ja kuvailee psykopaatin piirteitä. Monethan meistä myös taitavat tietää psykopaattien olevan yleisiä menestyneimpien talousrikollisten joukossa. He eivät ole tyhmiä, mutta kyvyttömiä myötätuntoon. Tässäkin tarinassa empatian puute loistaa poissaolollaan vai loistaako?

Lopuksi haluan tässä vielä kerran pyytää Tinalta anteeksi, koska hänen kärsimystään en pysty mitenkään lieventämään. Olen kuitenkin varma, että hän lopulta voi ymmärtää tämän viimeisenkin ratkaisuni.

*****

2 kommenttia:

  1. No jopas, nyt vaikuttaa sellaiselta kirjalta joka minunkin on pakko lukea! Ilmeisesti tässä mennään melko syville vesille ja nimenomaan sinne mielen syövereihin. En välttämättä innostu sarjamurhaajista perinteisissä dekkareissa, mutta tämä vaikuttaa varsin omaleimaiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, tässä mennään mielen syvyyksiin, mutta tavalla jota on mahdotonta arvata eli...Suositus!

      ♥♥

      Poista