keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu


Jotkut ihmiset ovat tuomittuja epäonnistumaan. Mitä tahansa he tekevät, mitä ikinä yrittävät, heidän edessään palaa helvetin tuli. Jos he voittavat lotossa, seuraavana päivänä iskee syöpä. Joillekin vain valikoituu sellainen elämänkohtalo, ei voi tietää miksi, niin vain on. Meissä tällaisissa pitäisi olla varoituskolmio.

Norjalalaisen Heine Bakkeidin dekkari Paratiisin kutsu (Møt meg i paradis, Into 2020, suomennos Jonna Joskitt-Pöyry) saapui luokseni kutsumatta ja jonkin verran puutarhailua virtasi ennen kuin siihen tartuin, sillä en ollut lukenut Thorkild Askesta kertovan sarjan ensimmäistä osaa Meren aaveet, aavistelin tiettyä kovaksikeitettyä menoa ja ärsyynnyin takakannen infosta, jossa luvattiin mm. vetävää huumoria. Minulla jännitys ja huumori eivät voi olla samassa trillerissä ellei kyseessä ole Sebastian Bergman, tuo Hjorth&Rosenfeldtin luoma häntäheikki profiloija, johon kaikki naiset ihastuvat. No, kuinkas kävikään!

Paratiisin kutsu oli luettava loppuun jopa minun, mutta silti olen sitä mieltä, että liikaa tavaraa eli psykologisen dekkarin rakastajalle tämä oli kovaa kamaa. Paljon murhia, osin aika raakaa menoa ja olin hiukan hukassa päähenkilön kanssa, kun hän oli entinen poliisi, juuri vapautettu vankilasta, mutta niin vain alkoi hoitaa rikostutkintaa. Hän tavallaan oli auttamassa kirjailija Milla Lindiä tarinan taustoituksessa, naista, joka todellisuudessa etsi hylkäämäänsä tytärtä ja naista, joka muistaakseni hänkin löytyi Asken sängystä! Monta naista sieltä löytyi, mutta sentään eri aikaan!

Se mistä syystä Thorkild oli menettänyt poliisin oikeutensa ja oli joutunut vankilaan johtui siitä, että hän oli tahattomasti ajanut erään naisen, rakastettunsa kuoliaaksi. Paha onni vainoaa häntä ja nyt hän on niin posttraumatisoitunut, että ei selviä ilman kovia lääkkeitä, joista vain kovimmat kipulääkkeet tuntuvat auttavan häntä. Niiden edestä hän on kirjassakin valmis tehtävään kuin tehtävään. Hän on ihastuksesta Freyhin, jonka kuolema oli hänen syynsä, jättänyt vaimonsa Ann Marin, joka puolestaan ei millään voi unohtaa häntä. Ann Mari on sen verran houkuttava tapaus, että Asken esimies Gunnar Ore on jo kohta hänen kanssaan asumassa ja hyvin rakastunut naiseen, jonka mieli seikkailee vielä menneessä. Gunnar asettaa kuitenkin ansan, sillä hän epäilee...

”Ei olisi pitänyt tulla”, sanon ja yritän vetäytyä.

Ann Mari tarttuu käteeni ja panee sen vatsalleen, arpensa päälle. ”Tulit kumminkin.”

Hän kääntyy kyljelleen, tarttuu minua vyötäröltä ja hivuttautuu liki. Hänen huulensa tuovat mieleen sateen, lämpimät pisarat, joiden ensikosketus kihelmöi ja kutittelee kasvoja, yltyvän sateen, joka vangitsee minut säihkyvien vesikaltereiden sisään. Polttavan sateen.

Tämä kohta! Tässä unohdan kirjan toiminnan ja sen mitä tytöille tapahtui. Heine Bakkeid osaa kirjoittaa! Hän vain haluaa kirjoittaa kovaa ja pehmeää ja niiden liitto on trillerissäkin hyvä, mistä ikiaikainen todistus on Antti Tuomaisen Kaivos, jossa rakastuin murhaajaan! En voi lukea Kaivosta kyynelehtimättä...Bakkeid pystyy halutessaan tekemään minulle saman...

Jos kirjaan oikein paneutuu, voi tajuta hyvinkin, miksi Aske on niin sekaisin. Se ei ole aina vain lääkkeistä, sillä hän joutuu olemaan niitä ilmankin, sillä hänen outo psykiatrinsa leikkii hänen kanssaan kissa ja hiiri –leikkiä, vaan hänellä on ollut tosi rasittava kokemus yhdessä tohtori Ohlenborgin kanssa Yhdysvalloissa haastattelemassa sarjamurhaajia.

Aika tohtori Ohlenborgin kanssa tuhosi minut, ja minä toin sen tuhon mukanani Norjaan ja aloin kylvää sitä läheisiini. Niin ei saa käydä nyt.

Yllä mainittua ei ole vähätteleminen, sillä jos luette tällaisesta asiasta faktaa vaikka Jack El-Hain kirjasta Göring ja Psykiatri Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa, saatte kuvan, mitä tuollaisesta voi seurata tutkijalle. Olemme nyt kuitenkin trillerissä, jota on kehuttu Jo Nesbøn kirjojen veroiseksi. Vaikka luen paljon dekkareita, Nesbø ei ole yltänyt listoilleni, mutta fanituksesta päätellen hän on kova sana.

Paratiisin kutsu ei ole huono, se vain haluaa kohderyhmänsä. Oma kirjani tietää jo minne menee, sillä tällaiselle on kysyntää. Kova meno ja otteet ovat toisille juuri ne oikeat jännitysromaanin merkit ja tässä sitä on kivalla softilla ripauksella. Ja painotan: Bakkeid osaa kirjoittaa!

Käsitellään nyt sitten se huumorikin vielä, kun en sitä niin jännityksen sekaan kaipaa paitsi Sebastian Bergmannin kohdalla. Muuten, Bakkeidissa on hiukan Sebaa, sillä harvoin hän yksin herää. Nauroin yhdessä kohdin ja se oli silloin kun pahin oli tapahtunut ja Gunnar Orella on aikaa alkaa ihmetellä Asken naisiin vetoavaa olemusta, josta hän ei näe mitään merkkiä.

”Miksi?” Gunnar kääntyy minuun päin. ”Miksi hänen täytyi saada tavata sinut, vaikka hänellä oli jo minut ja vaikka sinä olit...., yrittänyt useasti itsemurhaa ja jäänyt pillerikoukkuun? Miksi hän halusi mieluummin nähdä tuollaisen tyypin kuin minut? Voitko selitää, en ymmärrä. Ann Mari, Frei, Milla, mitä sellaiset naiset luulevat sinusta löytävänsä?”

”Minussa he tietävät mitä saavat.”

”No mitä?” Gunnar tivaa ja tuijottaa minua katseella, josta kuvastuu yhtä aikaa halveksunta ja vilpitön hämmennys.

”Miehen, joka loukkaa heitä yhä uudelleen ja pettää hädän hetkellä. Sekin on omanlaistaan turvaa. Että tietää sen heti kättelyssä. Olen turvallinen kärsimyksen lähde. Sekä heille että sinulle.”

*****

2 kommenttia:

  1. Leena, sinä osaat kirjoittaa kirjasta kuin kirjasta! Ehkä jätän juuri tämän opuksen lukematta, mutta nautin suuresti arviostasi!

    Ihanan heinäkuun toivotus! ❤️ t. Kaisa Reetta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, kiitos♥ Ei tämä olisikaan ollut 'sinun kirjasi'.

      Kiitos samoin sinulle♥

      Poista