Villy Lindfelt: Miltä tuntuu tappaa

Korvissa alkoi soida ja silmissä sumentua, huone Mian ympärillä alkoi liikkua. Mia hengitti muutaman kerran syvään sisään ja ulos saadakseen paniikin hallintaan. Olet korkeakoulututkinnon suorittanut suomenruotsalainen nainen, et mikään tappajaäiti. Olet asianajaja, lakitoimiston omistaja. Olet fyysisesti hyvässä kunnossa. Et käytä alkoholia. Asut omistusasunnossa Töölössä, Helsingissä. Hän ajatteli hetken ominaisuuksia, joita oli itseensä liittänyt. Korkeakoulututkinto, asianajaja, ei alkoholia. Mutta tuo en ole minä, hän ajatteli sitten...Pelkkää pintaa, jonka läpi lastensuojeluviranomaiset näkisivät. He tajuaisivat, millainen Mia oikeasti oli: Uupunut yksinhuoltaja, jolla oli vaikeuksia selvitä tavallisesta arjesta. Masentunut nainen, jonka itsetunto oli nollassa. Ilman unilääkkeitä hän valvoi yöt, ja hän oli surkeissa, lähes olemattomissa väleissä lapsensa isän kanssa. Hän oli pienituloinen yksinyrittäjä, korviansa myöten asunto- ja yritysveloissa. Hän oli äiti, jonka lapsesta oli tehty lastensuojeluilmoitus.

Villy Lindfeltin esikoisteos Miltä tuntuu tappaa (Siltala 2020) on nimestä päätellen kovaksikeitettyä dekkaria, josta psykologisuuden syvänteet on jätetty sivuun. Nimi ajaa osittain harhaan ja mietin, jopa sen ohjaavan kirjaa hieman ohitse innokkaimman kohderyhmänsä. Se on enemmän, mutta ei ihan ole omaa dekkarigenreäni ja perustelen sen kyllä spoilauksia vältellen.

Kirjan veljekset Rolle ja Matias retkellä Vasikkasaaressa vuonna 2000 on erinomainen aloitus kaikkineen seuraamuksella joka jatkuu kautta tarinan. Siis ensimmäinen luku. Sitä ennen prologi tarjoilee katsauksen tulevaan. Toinen luku taas esittelee Mian, yksinhuoltajaäidin, jonka on vaikea järjestellä tyttärensä Emilien asioita exänsä jatkuvasti pettävien lupausten suossa. Tom unohtelee tahallaan tai tahattomasti ja lähettelee peruutusviestejään WhatsAppiin Emilien noutamisesta koulun iltapäiväkerhosta ikään kuin Mian työllä ja sovituilla tapaamisilla ei olisi mitään merkitystä. Kaikkein pahinta on tietenkin kun Tom ei muista edes ilmoittaa mitään! Mia on yrittäjä, joka haluaa päästä mahdollisimman kauas rikollisuudesta, sen tekijöistä sekä uhreista. Tämä onnistuukin siihen hetkeen kun hänen ystävänsä jo pitkältä ajalta pyytää häneltä apua todella kauhistuttavaan asiaan. Vaikka Mia kuinka yrittää hän ei kestä ajatusta jättää Robertia eli Rollea tilanteeseen yksin; hän ottaa toimeksiannon vastaan. Kaksi enemmän tai vähemmän epätasapainossa henkisesti olevaa alkavat setviä todella outoa tapahtumasarjaa. Alkaa pyöritys, jossa kaikkien elämä on vaakalaudalle ja mikä kauhistuttavinta, suloisen, balettia harrastavan Emilien...

Koska kirjassa puhutaan paljon Vuosaaren rahtisataman (, josta kyllä pääsee mukaan suoraan Saksaan kera oman auton...) konteista, sanon, että mitä parhaimman dekkarin ainekset kasassa eli kontit koossa! En yhtään epäile etteikö tämä kirja löytäisi lukijoitaan, sen verran paljon se poikkeaa kotimaisen tarjonnan massasta, mutta minun mielestäni, mikä anteeksi kyllä esikoisen kirjoittajalle suotakoon, Villy varmistelee turhan paljon lukijan kyydissä pysymistä. Ihan aiheetonta tuo ei ole, sillä olen jättänyt erään huikean kotimaisen naisdekkaristin vain siksi, että hän yllättäen nosti tempoa ylitse sietorajani. Miten kaipaankaan hänen hitaita ja psykologisia aikojaan...Siis Villy tulee varmistellessaan toistaneeksi Vuosaaren kontit ja niissä sijainneet laudat lattialla niin monta kertaa, että kukaan, kukaan ei voi olla niitä unohtamatta. Samoin on katumaasturin tulemisen ja menemisen ja erään lippalakkipään ja muutaman muunkin jutun. (Kysyin tästä kirjan kuunnelleelta kirjablogikollegalta Susa Pukemalta ja hän sanoi, että kuunnellessa tuollaiseen ei tullut kiinnnittäneeksi huomiota.) Paatuneelle dekkarin lukijalle tässä tulee toisteisuutta, joka vie voimaa jännitykseltä ja mikä pahinta tunnelmalta. Kirjan henkilöt ovat onnen omiaan juuri psykologiseen dekkariin, kuten oli vaikka Johan Bargumin Syyspurjehdus, jota aivan rakastin. Päähenkilökategoria on juuri sopivan kokoinen ja jännitteinen, kun mukaan lasketaan vielä Robertin perhe ja etenkin paha merihäiskunngataräiti, josta olisi voinut ammentaa enemmänkin. (Yleensä he seisovat katveessa kuten vaikka irlantilaisdekkaristi Julia Parsonsin Tiimalasissa vai oliko se Tiimalasi, jossa kirjan lopussa päätekijä, vanha nainen, mutta vahva mehiläiskuningatar seisoo katveessa, hautajaisissa tekonsa jälkeen – hymyillen? Apua! Näin käy kun lukee liikaa dekkareita, vaikka ei niitä voi ikinä oikesti liikaa lukea. Koko blogini ’henki’ alkoi Rendellin Veden lumosta...)

Villyllä on käytettävissään mehiläiskuningatar ja hän olisi voinut minun mielestäni ammentaa naisesta enemmänkin, sillä olihan Rollen äidin vaikutus kokonaisuuteen suunnaton:

2004

Rollen äiti nojasi ovenkarmiin. Hän oli täysissä pukeissa, yllään juhlamekko ja jalassaan korkokengät. Kädessä oli viinilasi, tietenkin. Äiti otti lasista huikan. Hän ei puhunut mitään, seisoi vain paikallaan.

”Mitä?”Rolle kysyi lopulta. ”Onko jotain tapahtunut?”

Äiti vain jatkoi tuijottamistaan.Sitten hän kääntyi sanaakaan sanomatta ja hävisi käytävään. Hän ei viitsinyt edes sulkea ovea eikä sammuttaa käytävän valoja. Hänen Rollea kohtaan tuntemansa inho oli käsin kosketeltavaa.

Mitäs sanotte? Jännityksen kontit kasassa eli ylenpalttisisen pikkutarkoista selittelyistä, varmisteluista ja tutkintalinjoista huolimatta, ennustan Villy Lindfeltille huikeaa dekkaristin uraa rohkeammalla heittäytymisellä. Hän on laadukas kirjoittaja, sen huomaa jo yhden kirjan perusteella, sitten vielä sitä herkkyyttä, joka sai minut kyynelehtimään murhaajan perään Antti Tuomaisen Kaivoksessa. Vähän vielä intohimoa ja mehiläiskuningattaria murhien rumbaan, niin lupaan laajan lukijakunnan!

*****

Dekkarit Leena Lumissa