keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä


Oli aika, jolloin suunnittelin istutuksia, asetelmia ja kasvimaata, mutta se aika meni, eikä minusta ole sellaiseen, eikä Eerostakaan. Vielä viime kesänä kuitenkin ajoimme nurmikon säännöllisesti ja katoimme usein päivällisen ulos, joimme viiniä ja kääriydyimme villapaitoihimme, annoimme illan tulla hitaasti ja kokonaan.

Mutta siitä on ikuisuus, enkä jaksa edes ajatella edessä olevaa kesää. Jokainen päivä on samanlainen kuin sitä edeltävä. Mitään ei tapahdu, mikään ei muutu.

Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä (Siltala 2021) on suuri kirja koostaan huolimatta. Vähän päälle kahteensataan sivuun mahtuu tarina, joka maistuu liian monen todellisuudelta. Masennus on edelleen tabu, vaikka ihminen on käynyt kuussa ja yhä suurempi osa ihmiskunnasta osaa lukea. Elämässä on vieläkin tabuja, mutta yhtenä on ja pysyy masennus, joka on välillä kaunista alakuloa ja välillä synkintä pimeää, jossa ei jaksa nousta sängystä koko päivänä. Mikään ei kiinnosta. Mitään ei jaksa. Hetki on tullut ja ennen kuin se on saapunut, tiedät jo, mitä silloin tapahtuu, millainen se hetki on. Onnen askeleet ovat niin hiljaiset, ettei masentunut välitä mistään carpe diem -hokemasta tai tsemppauksista. Askeleet kulkevat ohitse tavoittamatta ketään mytystä, joka makaa sängyllä jaksamatta kättä nostaa.

Kahdeksanvuotiaan Helenan äiti Mirjami on vaipunut masennukseen. Hänellä ei ole voimia edes aina pukeutua tai laittaa ruokaa puhumattakaan Helenasta huolehtimisesta. Tällaisessa tilanteessa Helenasta tulee pakosta huolehtija. Onko äiti syönyt, mitä syödään illalla ja joka päivä jännittää, millaisessa kunnossa äiti on koulusta kotiin tullessa. Helena kurkistaa äidin huoneeseen ja äiti yleensä nukkuu. Ennen kuin isä tulee töistä, Helena keittää spagettia. Isä haluaa aina tietää, millainen päivä on ollut. Helena kertoo melkein kaiken, mutta ei niitä asioita, jotka äiti oli maininnut salaisiksi. ’Että ollaan tehty sitä ja sitä ja käyty vaikka missä, vaikka äiti on nukkunut koko päivän.’ Ja sitten tulee se päivä, jonka jälkeen äiti tekee sellaista, että Helena alkaa vihata äitiä, vaikka tätä rakastaakin. Siltikään hän ei kerro isälle.

Isä rakastaa pientä perhettään ja yrittää hakea apua. Sitä ei löydy. Mitä hyötyä on unilääkkeistä masentuneelle, joka haluaa vain nukkua. Mistään ei ole apua, ei edes sairaalajaksosta, joka on Helenalle vaikea juttu. Kaverit kuulevat ja hän saa selitellä. Ketään ei voi tuoda kotiin. Helenan on vaikea katsoa muiden elämiä, sillä hänellä ei ole murto-osaakaan sellaisesta. Ilman isää Helena olisi hukassa ja etenkin kaiken jatkuessa ja kuin toivon hiipuessa.

Helenan varttuessa hän tapaa boheemin Lilin ja siitä tuleekin uusi luku, johon olisi voinut jäädä. Lopulta kuitenkin hän haluaa Eeron ja Eero hänet. He ostavat kodikkaan omakotitalon puutarhalla ja Helena on opiskellut sosiaalityöntekijäksi työskennellen nimenomaan lastensuojelussa. Lopulta hän ajautuu uupumukseen ja pyytää siirtoa paperihommiin. Sekään ei enää auta, vaan Helenasta tulee kuin äitinsä. Hän hakee apua terapiasta ja omasta tahdostaan, mutta mikään ei auta. Lääkkeistä ei ole ollut äidin eikä hänen kohdallaan mihinkään ja väsynyt toivottomuus vyöryy Helenan ylitse ja silloin…Pahinta kaikesta on, että hän ei ole kertonut Eerolle mitä äidin kanssa tapahtui. Ja unohti kertoa senkin, että ei halua lapsia…

Helmi Kekkosen todenmakuinen ja upeasti kerrottu tarina on kuin mustaa, kiiltävää jäätä eli kuka vain voi syöksyä pimeään. Etenkin luovasti lahjakkaat erityisherkät. Muutkin toki. Useimmiten kuitenkin he, jotka olisivat olleet vahvoja ihan toisissa ammateissa, ympäristöissä, toisissa joka asiassa, ei ikinä tässä. Ihmisten valinnat tehdään varsin nuorina ja niiden mukana kulkee kohtalon suunnitelma. Vahvimmat piirtävät tulevaisuutensa uusiksi. Uupuneimmat eivät jaksa turtumukseltaan. Heidän säteilynsä on sammunut ja vain ihme voi heidät nostaa siihen sädehtivään maailmaan, jossa he olisivat toteuttaneet kirjoja, maalauksia, riippuvia puutarhoja, musiikkia, tanssia, jotain ihan uutta, sillä heidän ainoa vahva korttinsa oli innovatiivisuus. 

Olemme siinä kunnes isä tulee kotiin ja menemme kaikki keittiöön, syömme eilistä keittoa ja isä katsoo äitiä hellästi ja helpottuneena kun tämä syö hyvällä ruokahalulla, murtaa ruisleivän kahtia, solmii hiuksensa letille ja kysyy mitä me toivomme tänä vuonna joululahjaksi.

Joululahja. Sana laskeutuu huoneeseen, vatsaani nipistää ihanasti. Ehkä tänä vuonna saan vihdoin lahjaksi luistimet, ihan uudet ja omat, samanlaiset kuin Anna-Liisalla. Ehkä tänä vuonna meidänkin joulu on ihan tavallinen, sellainen kuin kaikilla muillakin.

8 kommenttia:

  1. Ihmissuhdetyö uuvuttaa kyllä totaalisesti, varsinkin jos on ärsykkeille herkkä. Loppupäivä menee toipuessa, vaikka haluaisi jaksaa kaikenlaista. Ammatinvalinnan ohjauksessa pitäisi tosiaan tuoda tämäkin puoli esiin. Työssä voi olla tosi hyvä, mutta se syö kaiken energian. 🤔

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joululainen, ihminen jota pidin ns. vahvana paloi vuodessa loppuun pääkaupungin lastensuojelussa. Olen niin samaa mieltä! Olin kymmenen vuotta henkilöstörekrytoinnissa lehden toimittamisen ohessa ja olin 10 vuoden jälkeen vaihtamassa alaa, kun tapahtuikin R:n ja minun kohtaaminen ja bsletti meni ihan uusiksi. Suomi on muutenkin on/off eli ei jousteta yhtään vaikka olisi vauva ja talonrakentaminen ja ei asuisi ihan likellä työpaikkaa. Se on ota tai jätä/ elä tai kuole!

      ♥♥

      Poista
  2. Juuri eilen hain tuon kirjan kirjastosta! Eläköön seutuvaraukset!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arkeilija, todellakin: Eläköön seutuvaraus! Minullekin tulee tänään yksi teos kirjastosta.

      ♥♥

      Poista
  3. Kirjan kansikuva kuvaa kauniisti kirjan tarinaa.
    Luonto on auttanut paljon monen ihmisen masennuksessa, samoin lemmikit. Puutarhanhoito on myös usein kuin terapiaa ja miksei myös kirjallisuus, taide ja musiikkikin. Kun masennus iskee ihmiseen pahimmalla tavalla, sängystä ei pääse ylös ollenkaan, eikä ihmiseen saa juuri minkäänlaista kontaktia. Pelottava sairaus, jota olen seurannut joidenkin läheisten kohdalla. Pahinta on masennuksen muuttuessa krooniseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, samaa mieltä.

      Lemmikit taitaa olla kuin teholääkettä. Tässä kirjassa Helena ei sitten jaksanut enää puutarhaakaan.

      Tänään nuori mies, 22 vee, avautuu masennuksestaan, joka oli viedä hänet kuolemaan. Rohkea ulostulo ja yksi tosi hyvä neuvo eli pitää olla edes yksi ihminen, joka pitää kii.

      ♥♥

      Poista
  4. Helmi Kekkonen on ehdottomasti yksi syksyn kirjailijoista juuri tällä kirjalla. Hienosti olit arvioinut. <3

    VastaaPoista