Leena Lumi

LEENA LUMIN SYNTTÄRIARVONTA 2012!

2012-01-27T12:54:00.014+02:00

Aloitin blogini ystävänpäivänä 2009. Mieheni keksi kerrankin yllätyksen ja rakensi minulle blogin. Innokaana hän huuteli, että 'Leena Lumi, tules nyt kirjoittamaan', johon minä: 'Se päivä näreen kiertää, että moiseen ryhdyn!' No, päivä on kiertänyt monta närettä ja nyt 14.2. blogini täyttää jo kolme vuotta. Tätä en usko edes minä itse. Siis nyt on sivujen katseluja reippaasti yli 300 000, vakituisia lukijoita yli 300 ja kirjoja olen teille lukenut yli 300. Olen myös tainnut olla aika ahkerana, sillä kirjoituksia on syntynyt 2877 kappaletta. Joukkoon mahtuu tietysti kevennyksiä yms., mutta silti...karjalaisuusgeeni taitaa vaikuttaa vauhtiini. Nopeus ei ole itsetarkoitus, vaan kärsimus eli yritän ihan aidosti hiljentää. Nyt olen jo onneksi saanut itseni rajoitettua postaus per päivä -tahtiin ja kyllä tämä tästä vielä rauhoittuu. Lupaan sen!

Jos kysyisin teiltä, mitkä ovat olleet eniten kiinnostaneet jutut ja kirja, ette ikinä, ikinä uskoisi. Paljastan sitten joskus...

Nyt aiomme viettä blogisynttäreitä arvonnnan merkeissä ja tämä oli pakko ottaa förskottina, sillä olen ystävänpäivänä lounaalla parhaan ystäväni kanssa. Olkaa te myös!

Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy su 12.2. klo 12. Tulos julistetaan sinisen hämrän pudotessa samaisena sunnuntaina. Onnettarena toimii vanhaan tapaan Lumimies.

Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tähän postaukseen, josta saa yhden arvan. Lisäarvan saa linkittämällä arvontani. Kolme ensimmäistä saavat valita kaksi palkintoa alla olevasta listasta voittajajärjestyksessä. Anonyyminä ei voi osallistua ja odotan voittajien ilmoittavan yhteystietonsa ke aamuun 15.2. mennessä. Pidättehän siis huolen, että seuraatte arvontatulosta.

Osallistujaksi hyväksytään jokainen rekisteröitynyt lukijani, sillä haluan palkita uskollisuutta. Ellet ole jo kirjautunut vakituiseksi lukijakseni, voit sen vielä tehdä: Se ei edes maksa mitään.

Palkintoina on tietenkin kirjoja, sekä ihan uusia että myös vanhempia. Sen lisäksi tulee ainakin kaksi DVD-elokuvaa. Yritän lisätä vielä kirjoja sekä yhden leffan. Koska puutarhakirjoja ei ole ihan vielä saapunut, elän vain toivossa, että edes yksi tai kaksi ehtii listalle mukaan. Olen näiden vuosien aikana jakanut kolmea lukuunottamatta kaikki puutarhakirjat, sillä 26 vuotta isoa puutarhaa on opettanut yrityksen ja erehdyksen kautta tehokkaasti. Koska tiedä, että lukijoissani on innokkaita puutarhureita, niin kerron itselelleni jääneen vain Ihanat kärhöt (Minerva), Uusia ideoita puutarhaan - Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat (Minerva) sekä Tulppaanitarhan lumo (WSOY).

Iloista arvontaa ja muistakaa, että minä rrrrrrrrrrakastan teitä kaikkia♥

Filmit:

Häiden jälkeen (Susanne Bier), olen katsonut yhtä montaa kertaa kuin Match Pointin
Kosto (Susanne Bier), sai vuonna 2011 parhaan ulmaisen elokuvan Oscarin

Kirjat:

Elif Shafak: Kirottu Istanbul
Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Ruediger Schache: Sydänmagneetti - Vetovoiman salaisuus
Cecilia Samartin: Kaunis sydän
W.G.Sebald: Saturnuksen renkaat
Atlanta Bartlett & Dave Coote: Hillittyä kauneutta - Huurteen ja Pastellin sävyjä sisustukseen
Robyn Russell: Gluteenitonta ruokaa koko perheelle (nid.)
Ruta Sepetys: Harmaata valoa
Solveig von Schoultz: Heijastus ikkunassa
Ilona Pietiläinen: Villa Charme
Soili Soisalo-Eeva Voutilainen: Mustikka, ruis ja rypsi - Voimaruokaa Suomesta
Piaa Juul: Hallandin murha
Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti
J.D.salinger: Sieppari ruispellossa
Philip Roth: Jokamies
Karin Slaughter: Kivun jäljet
Ursula Karven: Helppoa joogaa
Claudie Gallay: Rakkaus on saari
Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa
Maggie Stiefvater: Häivähdys
Claudie Gallay: Tyrskyt
Jörn Donner: Vapauden vangit
Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus
Simon Beckett: Multiin kätketyt
Fedor Dostojevski: Pelurit
Carol Shields: Larryn juhlat (nid.)
Stacy Schiff: Kleopatra
Jörn Donner: Isä ja poika
Andrew Weawing: Sisusta kotisi ajattomasti
Jouko Rikkinen: Suomalaiset perinnekasvit
Dannuta Reah: Yön enkelit
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
Sanna Vatanen: Neulo.Virkkaa.Kirjo.Eko-langasta (tulossa)
Mireille Guiliano: Ranskattaret eivät liho - Keittokirja (tulossa)
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

Viikonloppuna tulee intohimolajiani eli kaunoluistelua, joten käyn koneella vain kuittaamassa välillä kommentteja. Kaikki tulevat näkyviin ajallaan.

Upeaa, puuterilumiviikonloppua kaikille!

Love
Leena Lumi

Rolling In The Deep

BANAANIBOSTON JA MAAILMAN PARAS PULLATAIKINA

2012-01-26T14:08:00.000+02:00

Tämä postaus minua hiukan huvittaa, sillä en ole ollenkaan pullanleipoja, vaan se on Lumimies, mutta bostonista tuli mieleen lapsuus, kun äiti oli sitä leiponut ja miltä se sitten maistui. Tässä se on hieman uusin sävelin, joten en malttanut olla jakamatta teidän kanssanne. Ohje on uusimmasta Koti ja keittiö -lehdestä Katri Schröderin jutusta Pullat uunista.

16-18 annosta

Täyte:

2 kypsää banaania
100 g voita tai margariinia
1 dl sokeria
1 tl kanelia

Voiteluun: 1 muna

Pinnalle: raesokeria

Valmista ensin pullataikina ja laita se kohoamaan.

Voitele 2,5 litran irtopohjavuoka tai vuoraa tasapohjainen, pyöreä kakkuvuoka leivinpaperilla.

Kauli kohonnut pullataikina jauhotetulla leivinpöydällä suorakaiteen muotoiseksi, ohueksi levyksi.

Soseuta banaanit haarukalla. Levitä taikinalevylle ensin rasva ja sitten banaanisose. Sirota pinnalle sokeri ja kaneli.

Kääri levy rullalle. Leikkaa rullasta 8-9 palaa.

Aseta pullat väljästi leikkauspinta ylöspäin vuokaan. Peitä leivinliinalla ja anna kohota 20 minuuttia.

Voitele pinta munalla ja ripottele päälle raesokeria.

Paista 200-asteisen uunin alatasossa noin 30 minuuttia.

Valmistusaika: noin 50 minuuttia

Jos jollain on hakusessa kunnon pullataikinan teko, niin tässä Maailman paras pullataikina:

100 g voita tai margariinia
2,5 dl maitoa
25 g hiivaa
3 rkl haaleaa vettä
1 tl kardemummaa
ripaus suolaa
1 dl sokeria
1 muna
noin 8 dl vehnäjauhoja

Sulata rasva kattilassa ja kaada sekaan kylmä maito.

Liota hiiva haaleaan veteen kulhossa.

Lisää kulhoon nyt kardemumma, suola ja sokeri. Anna seoksen seistä hetken aikaa.

Lisää joukkoon kädenlämpöinen rasva-maitoseos sekä muna. Lisää vehnäjauhot vähitellen ja alusta kimmoisaksi taikinaksi.

Anna taikinan kohota peitettynä lämpimässä paikassa kaksinkertaiseksi, reilut puoli tuntia.

Vaivaa taikina jauhotetulla pöydällä kiinteäksi. Leivo haluamasi muotoista pullaa. Anna leivonnaisten kohota 20 minuuttia. Voitele pullat kananmunalla.

Paista pikkupullia 225-asteisen uunin keskitasossa 10-15 minuuttia ja isompia, kuten pullapitkoja ja bostonia, 200-asteisen uunin alatasossa 25-35 minuuttia.

BIG, BIG DREAMS!

2012-01-25T12:00:00.001+02:00

Sain Minttulilta haasteen vastata, mitkä viisi asiaa tekisin jos saisin kaikki maailman rahat. Kiitos haasteesta! Tämähän on vähän sama kuin miettisi, mitä tekisi, jos saisi jättipotin lotossa. Tosin sitä en voi saada, sillä en ikinä lottoa, mutta saahan sitä leikkiä ja haaveilla...

Ennen kuin alan levittelemään rahojani, niin muutama asia:

1) Tällä hetkellä en pääse hyvin moneen tuttuun blogiin enää kommentoimaan. Eilen testasimme Lumimiehen koneella ja hänkään ei päässyt ko. blogeihin. Jos minua ei siis kuulu, on jotain asetusta muutettu tai sen on tehnyt tekniikan kirous. Kerron tämän siksi, ettei tule väärinymmärryksiä. Tuskin kukaan halunnee mitään listauksia, mihin en enää pääse, mutta olen nyt meilannut mm. Birgitan kanssa ja en pääse enää hänen taideblogiinsa Minttulillekaan en päässyt, kunnes hän palasi entiseen formaattiin. SEN SIJAAN pääsen Hannalle, Katjalle ja Karoliinalle, VAIKKA he ovat uusineet sitä kommenttilootaansa.

2) Koska blogini täyttää KOLME vuotta ystävänpäivänä, mutta olen silloin menossa eli tutusti parhaan ystäväni kanssa lounaalla ja vähän humputtelemassa, niin avaan synttäriarvonnan tulevana viikonloppuna ja arvontatulos julkistetaan sitten su 12.2. Kaikkeen arvontaan liittyvään palaan siis jo tällä viikolla eli kiireeksi menee, mutta hauskaa pitää olla.

3) Joku on saattanut ihmetellä, miksi Ranskattaret eivät liho kirja ei ole vielä tullut uunista. No siksi, kun se on samalla niin kirjallisesti hyvä ja hauska, mutta myös järkyttävän vaativa. Olen saanut todella nauraa! Ajattelin niin, että leivotaan ennen arvontaa pullaa, hyvää pullaa ja paljon, sen jälkeen on ensi viikolla hyvä ryhtyä hoikkaakin hoikemmaksi ranskattareksi;-)

Ja nyt sitten rahoja sijoittamaan:

1) Ensimmäisen potin laittaisin siihen, että koko perheelläni olisi mukava, turvattu elämä huolia vailla. Lasken siis perheeseeni lastemme lisäksi äitini ja sisareni. Isähän on jo poissa, mutta jos hän eläisi, niin hänen syntympäivänsä olisi 5.2.

2) Toinen potti menisi eläinsuojeluun, mutta tarkoilla säännöillä, joilla tulisi valvotuksi, että tahtoni toteutuu.

3) Kolmas potti vanhustyöhön ja myös valvotusti, sillä en jaksa enää ajatella, että vanhuksia laitetaan nukkumaan klo 17 kauniina suvi-iltoina ja pitää olla vaipoissa eikä pääse ulkoilemaan, ei mitään. Rakentaisin aivan uudenlaisen hoivamallin, jossa yksikään nykyisistä lainsäätäjistä ei saisi sanan sijaa.

4) Tekisin täysremontin kotiimme kaikkialle paitsi ei keittiöön eikä saunaosastoon, jotka olemme jo saaneet juuri mieleisiksimme.

5) Ostaisin huvilan meren rannalta, mutta en välttämättä Suomesta vaan Irlannista, Englannista, Skotlannista tai jopa Ranskan rannikolta...

Jaan nyt tätä Suurten Unelmien haastetta edelleen seuraville:

Susa/Järjellä ja tunteella
Valkoinen kirahvi
Sara/P.S.Rakastan kirjoja
Susanne
Tuija/Tuijan Koti & Puutarha
Jael/Appelsiinipuun alla

Iloista pakkaskeskiviikkoa kaikille!

Love
Leena Lumi

First Love

KAUNIS SYDÄN

2012-01-24T11:20:00.002+02:00

Suljin silmäni ja pidätin hengitystäni, jotta en tärisisi niin kovin. Kuvittelin olevani vielä pienempi kuin olinkaan. En ollut enää linnunpoikanen, joka odotti emonsa palaavan. Olin muna, joka ei kyennyt hengittämään tai liikkumaan tai päästämään hiiskahdustakaan. Kuoren läpi saatoin kuulla tunkeilijan raskaan hengityksen ja murahdukset, joita häneltä pääsi hänen repäistessään lakanat yksi kerrallaan alas maahan…

Cecilia Samartin osoittaa uusimmalla teoksellaan Kaunis sydän (Vigil, Bazar 2012, suomennos Tiina Sjelvgren) todellisen vahvuutensa vaeltaessaan läpi El Salvadorin sisällissodan pikkutyttönä nimeltä Ana, kulkien yli ruumiskasojen Yhdysvaltoihin ja nunnaluostarin rauhaan ja sieltä vauraaseen kalifornialaisperheeseen, jossa toimenkuva on olla ’nanny’ varsin vaikealle Teddy-pojalle. Tunnemme Cecilian kynän jäljen aiemmista teoksista Señor Peregrino sekä Nora & Alicia ja tiedämme hänen tekevän rakennevarmaa, tunnelmaltaan herkkää tekstiä, jossa näkyvät hänen kuubalaiset juurensa sekä psykoterapeutin koulutuksensa. Ja monet tietävät myös minun erikoissuosikkini olevan juuri Señor Peregrino, jonka mieluusti näkisin myös elokuvana. Nyt olen sitä mieltä, että Samartin on synnyttänyt vahvimman tarinansa kertomuksessa Anasta ja alitajuntani kuiskii vertailua Kamila Shamsien Poltettuihin varjoihin (Burnt Shadows) ja todellakin: Molemmissa kirjoissa on suorastaan räjähtävä alku, Poltetuissa varjoissa maailman paras kirjan aloitus, mutta tekeekö Samartin nyt Kauniissa sydämessään kultaisen sillan kaikkien aikojen upeimmalla lopulla…

Tämän kirjan alku on rankka, sillä vaikka ihan ensisivuilla keski-ikäinen nainen valvoo syöpäsairaan miehensä Adamin vuoteen äärellä Kaliforniassa, hän palaa valvoessaan aika-ajoin lapsuuteensa ja El Salvadorin sisällissotaan (1979-1992), joka tunnetaan yhtenä verisimmistä ja julkeimmista, sillä vasemmistolaississien yrittäessä vapauttaa maata sitä hallitsevasta sotilasdiktatuurista, koettiin järkyttäviä ihmisoikeusrikkomuksia, joissa siviilejä surmattiin ja kidutettiin armotta ja usein kohteena olivat naiset ja lapset.

”Hyvä Luoja sentään”, mies parahti ja veti minut kaapista kuin olisi auttanut epämuodostunutta ja rumaa lasta maailmaan. Sitten hän otti minut rintaansa vasten, peitti kasvoni kädellään ja kantoi minut ulos. Miehen sormien välistä saatoin kuitenkin nähdä kaikkialla ympärillämme lojuvat veriset ruumiit. Ne viruivat maassa kuin myrskyn narulta maahan lennättämä pyykki. Yhdellä pojalla oli jalassaan enää toinen valkoinen tenniskenkä. Pojan kädet oli sidottu selän taakse. Maha oli viilletty auki ja…Tiesin heti, että poika oli Manolo.

Orpokodissa Ana sitten tutustuu sisar Josephaan, joka on Yhdysvalloista. Näin alkaa ikuinen ystävyys, joka saattaa Anan vastoin alkuperäistä tarkoitusta Trellisin perheen lastenhoitajaksi ja tätä kautta kauniin perhekuvan taakse, jossa huikean kaunis ja itsekäs rouva Trellis, Lillian, haluaa elää vaarallisesti muista välittämättä.

Tarina kulkee vahvasti virraten kahdessa aikatasossa, nykyisyydessä sekä Anan menneisyydessä, kunnes kaksi virtaa yhyttää toisensa upeassa finaalissa. Kaunis sydän on nimensä mukaisesti kaunis. Se on kertomus ihmisen raakuudesta, menetyksistä, maanpakolaisuudesta, vääristyneistä ihmissuhteista, mutta myös siitä, miten puhdas hyvyys ja usko hyvään puhdistaa ja sovittaa kaiken. Kirja on viihdyttävä, rankka, yllättävä, hauskakin, mutta veikkaanpa, että herkkäsielut itkevät kun kuolema ja taivas kohtaavat.

Jos minun pitäisi kuvata Kaunista sydäntä vain yhdellä adjektiivilla, se olisi ’viehättävä’. Tosin en voisi olla rakentamatta pientä lausetta: Kauniilla sydämellä Cecilia Samartin paljastaa itsensä Valonkantajaksi!

***

Duerme, niñito, no llores, chiquito.
Vendran angelitos con las sombras de la noche.
Rayitos de luna rayitos de plata,
alumbran mi niño que está en la cuna.

***

”Anteeksi, että jätin sinut niin pitkäksi aikaa yksin, mija. En jätä sinua yksin enää koskaan”, kuiskasin hiljaa.

”Minä tiesin koko ajan, että tulisit hakemaan minut”, tyttö vastasi. Ja niin me kävelimme käsikkäin viidakon läpi vapauteen.

***

Kauniin sydämen alkuperäinen kansi, joka mielestäni kertoo latinovahvasti siitä, mitä ristiriitaa kirja kantaa tarinassaan...

KUMMITÄTI

2012-01-23T11:51:00.003+02:00

Oven vieressä, pinnatuolilla, istuu vielä yksi, johon kukaan heistä ei vilkaise. Jokainen pelkää, että se silmäys paljastaisi jotakin heistä, että tuo yksi katsoisi takaisin ja näkisi pohjaan asti. Heidän silmistään näkyisi, mitä he ajattelevat, vaikka eivät sitä ikinä lausuisi ääneen.

Siinä istuu tummanharmaaseen pukeutuneena nainen, syrjässä kuin hajamielisyyksissä kädestä laskettu tavara, kumolleen jäänyt astia, tarpeeton kapine, kasa tuhkaa, uunin arinalta kaavittu.

Kukaan ei katso Ansaan.

Ulla-Maija Paavilaisen Kummitäti (Otava 2011) on todenmakuinen kuvaus suomalaisen perheen vaikenemisesta, salatusta tapahtumasta, joka erottaa yhden perheenjäsenen, tässä tapauksessa Ansan, kolmeksikymmeneksiviideksi vuodeksi eroon sukulaisistaan. Vasta Ansan isän peruskirjoitustilaisuus saattaa perheen yhteen väkinäiseen tilaisuuteen, jossa sanoja on vaikea löytää ja katse kaihtaa katsetta. Tarkkailija on vainajan tytär Elina, joka havainnoi sekä lapsuudenkotiaan että muita läsnä olevia, etenkin tätiään Ansaa, johon vuodet eivät näytä jättäneen merkkejään. Lukija ei pääse heti perille, kuka on rikkonut ja ketä vastaan, mutta oudon helposti myötätuntoa riittää kirjan molemmille päähenkilöille, huimaa uraa tekevälle Elinalle, sekä Ansalle, joka näyttää jääneen elämässään huonommille korteille. Kummassakin on tunteita liikuttavia piirteitä ja Paavilainen kirjoittaa heistä hyvin todenmakuisella kielellä ja objektiivisuuteen pyrkien. Tämä voisi olla kenen tahansa tarina, mutta kirjailijan ääni on niin osuvaa, että hetkeäkään tarina ei maistu liian laimealta, vaan enemmänkin hyvinkin paljastavalta, mutta ilman suurieleisyyttä. Ansasta, ompelijasta saamme vaikenevan ihmisen tietoa ja hyvin pian arvaamme, että syrjästäkatsojan vuosissa elää kiinnostava ja traaginenkin henkilö, josta löytyy monia puolia:

Ansa tietää, ettei kukaan hänen eläkettään halua maksaa, eikä sillä summalla sitä paitsi eläisikään: kuolike olisi oikeampi nimitys. Siksi hän ompelee sormenpäät hellinä ja neulanpistoista kovettuneina, niin että jos joku niitä pitelisi, ei erottaisi, koskettaako nimetöntä vai kantapäätä.

Hän oli Ursula, suopursun tuoksu, tunnekuohu, äkillisesti nouseva verenpaine, sydämen jytke niin että se tuntui irtoavan rinnasta, kohoavan taivaalle, liikuttavan siipiään, liitelevän kuin leija; sateenkaaresta irronnut värikäs nauha.

Kummitäti kertoo uskottavasti kahden naisen toisiaan leikkaavasta kohtalosta, jossa kuva loppua kohden kirkastuu niin, että mikään ei ole sama kuin alun seepianvärisessä lapsuudenkodin tunnelmassa. Elinasta kovatahtisen uran pyörteissä Paavilainen tekee niin uskottavan, että mieleeni tuli väistämättä Helsingin Sanomien Mielipide (7.1.2012) Väsynyt uraohjus ei ole kunniaksi työnantajalleen, jossa nimimerkin takana kerrotaan, mitä upean uran kulisseissa piilottelee. Elinakin joutuu maksamaan menestyksestään kovan hinnan, sillä eräs hänen lähellään ei kestä. Tuskaa ei helpota edes Itsenäisyyspäivän linnan juhlat ja presidentin kättely, vaan on päästävä äkkiä kotiin, jonnekin pois.

Kummitäti on ensimmäinen lukemani kirja Ulla-Maija Paavilaiselta, mutta ei viimeinen, sillä luin vetävää ja viihdyttävää tekstiä, josta mieleeni tulivat mm. Annamari Marttinen (Mistä kevät alkaa, Kuu huoneessa, Ero…), Pirjo Rissanen (Äitienpäivä) ja Marja Björk (Puuma). Kaikki kotimaisia kirjailijoita, joiden kirjat ovat minulle kuin ’talon viiniä’ eli sitä takuuvarmaa, joka ei takuulla petä, jos ei ihan tajununvievästi yllätäkkään. Mitään heikkoutta en Kummitädistä osaa mainita ja onhan Paavilainen kokenut tekstin suoltaja: toimittaja sekä tehnyt aikaisemmin kirjat Sinulle luotu, Sokerisiskot, Äkkilähtö ja Kylmä kamari. Kyllä tähänkin kirjaan rosoa löytyy, sillä Ansa on persoonana niin omaa luokkaansa, lukija saa pitkään ihmetellä kuka on kirjan Kummitäti ja eräs iltapuku:

on päiväkirja, muistelmateos, värssy, rehellisin mahdollinen tarina, täynnä revittyjä ja umpeutuneita haavoja, yhtä aikaa ristiäismekko ja kuolinpaita. Se on valmis, se on raadeltu, ja se on arvista koottu.

JOS MINÄ SAISIN VALITA...

2012-01-22T11:45:00.005+02:00

Koska olen juuri nyt ja jälleen urheiluleski, minulla on aikaa vastata Valkoisen kirahvin eilen heittämään haasteeseen Jos minä saisin valita. Kiitos haasteesta! Kun olen tämän tehnyt laitan eteenpäin muutamille ja he taas voivat jatkaa eteenpäin eli kuin vierivä virta ovat silloin toiveemme tänä juhlallisena päivänä, jolloin valitaan Suomelle presidenttiä. Minun lapsuudessani Suomi oli kuin Pohjois-Korea, sillä aina kuului vain: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen ja äiti ja isä istuivat radion ääressä ja minä mietin 'mitä uutta he sieltä oikein kuulevat'.

Jos minä saisin valita
Suomeen tulisi tiukin mahdollinen aselaki
Jos minä saisin valita
ihmiset katsoisivat toisiinsa tavatessa, hymyilisivät ja tervehtisivät vieraitakin
Jos minä saisin valita
joulu olisi aina pisin mahdollinen
Jos minä saisin valita
kirjat olisivat paljon edullisempia
Jos minä saisin valita
Suomessa ei olisi yhtäkään vanhusta vailla onnellista vanhuutta
Jos minä saisin valita
suvet eivät olisi liian kuumia
Jos minä saisin valita
koko lehtomme olisi syksyisin keltaisenaan kantarelleista
Jos minä saisin valita
turkistarhaus loppuisi maastamme samaa tahtia muiden länsimaiden kanssa
Jos minä saisin valita
jokaisella olisi edes yksi maailman paras ystävä, joka antaa sinulle rakkautta eniten, kun sitä vähiten ansaitset
Jos minä saisin valita
rasistiset vihapuheet kriminalisoitaisiin
Jos minä saisin valita
hoitotahtoni toteutuisi
Jos minä saisin valita
jouluruusuni eläisivät toukokuuhun, että saisin ne istutettua puutarhaani
Jos minä saisin valita
työelämä muuttuisi aidosti joustavammaksi niin jaksamisen kuin perhe-elämän huomioivaksi
Jos minä saisin valita
aamut olisivat aina hitaita kaikille ja nukkua saisi niin pitkään kuin haluaisi
Jos minä saisin valita
kukaan ei ylentäisi itseään toista alentaakseen
Jos minä saisin valita
Suomeen tulisi eutanasia
Jos minä saisin valita
jo ensimmäisestä eläimen pahoinpitelystä tulisi ikuinen eläintenpitokielto
Jos minä saisin valita
isä eläisi
Jos minä saisin valita
olisin suvisade
Jos minä saisin valita
alakerran vierasvessa olisi turkoosia ja valkoista ja tähtilamppuja tunnin päästä
Jos minä saisin valita
talvella ei olisi koskaan lumettomia, liukkaita 'kaljamokelejä'
Jos minä saisin valita
Hänen Majesteettinsa saisi lähteä nukkuessa
Jos minä saisin valita
Lumimies vaihtaisi satasen radan minuun
Jos minä saisin valita
jokainen olisi aina vain oma itsensä ilman mitään roolia
Jos minä saisin valita
heräisin lokkien huutoihin ja nukahtaisin meren iltasoittoon kunnes minusta tulisi meri ja lokin huuto

Jaan tämän edelleen:

Tuulia/Lukutuulia
Jaana/ Täällä toisen tähden alla
Hanne/ Virtausta elämään
Paula/Luen ja kirjoitan
Aili/Aili-mummon arkea
Minttuli/Minttulin kuvailuja
Suketus/Eniten minua kiinnostaa tie
Marja-Leena/Peilikirjoitusta
Akissfromthepast
Aletheia/Kirjoihin kadonnut
Sonja/Sonjan lukuhetket
Birgitta/Skool ja kulaus

Ihanaa sunnuntaipäivää. Minä tässä lähden Hänen Majesteettinsa kanssa puutarhaan kätkemään nannapaloja lumikasoihin eli virikkeitä seniorille, joka on antanut minulle elämänsä aikana niin paljon...pyyteetöntä rakkautta.

kuva Hannu Hautala
Ensilumi (Minerva)

***

Ilmoitus! Kaikki, jotka olette vaihtaneet blogissanne viime aikoina asetuksia, en pääse teille!!! Vain se muutos, jonka Katja on tehnyt, läpäistyy minulla. Kukaan ei tiedä syytä...Jaelkin vaihtoi jotain ja sitten en sinne päässyt. Hän palasi vanhaan, mutta ei minun takia tarvitse, vaan älkää ihmetelkö, jos minusta ei kuulu.

LUMENVALKEAA VIIKONLOPPUA TEILLE KAIKILLE!

2012-01-20T14:17:00.000+02:00

Olen aina ollut sitä mieltä, että Suomi on maailman kaunein maa. Vuodenaikojen rikkaus ja se, että ne ovat niin kauniita, saa monen ulkomaalaisenkin huokailemaan. Täällä on metsää ja merta, täällä on järviä ja tuntureita, täällä on puhdasta luontoa ja paljon alueita, joissa voit nauttia rikkumattomasta luonnonrauhasta. Oli kiva lukea tänään Helsingin Sanomista, miten Ovinaapurissa Suomessa asuva yhdysvaltalainen Tom Beidler toteaa:

"Alkuviikosta huomasin, kuinka kaunis suomalainen talvi voi olla. Lunta sateli ja ilma oli tyyni, kun kävelin merenrantaa pitkin Uunisaaren lähellä. Saaret kaukaisuudessa näyttivät utuisilta. Lumisade vaimensi ne harvat äänet, jotka kuulin.
Oli ihanan rauhallista.
Lumisade jatkui yöhön asti, ja kun heräsin aamulla, puut, puistot ja loput naapurustostani olivat tuoreen, valkoisen lumivaipan peitossa."

Ja sitten Bo Carpelanin Lumi:

"Lumi, valkea, verkkainen
putoaa pimeästä valonhopeaan,
hiljaa katujen ylle, ylle pihojen,
nopeaan tanssiin, pysähtyy nopeaan,
lohtu pimeässä joka tekee pahojaan,
putoaa puhdas valkea lumi
nopeaan."

suom. Kaarina Helakisa

Ja nyt nauttimaan kaikki lumen ihmemaasta. Otetaan viikonlopusta irti kaikki se lämmin, pehmeä, puhdas ja hellä, mitä lumi tarjoaa. Annetaan lumen tehdä meistä lapsia jälleen ja ilakoidaan pulkkamäessä, tehdään lumienkeleitä ja annetaan lumipesuja sekä -suukkoja.

Lumivalkeaa viikonloppua teille kaikille!

♥:lla Leena Lumi

Winter Song

SYYSPURJEHDUS

2012-01-19T10:04:00.002+02:00

Järkevästi ajatellen kuolemaa ei voi pelätä, sehän on sama kuin pelkäisi, että puut pudottavat lehtensä syksyllä tai että maa pyörii akselinsa ympäri. Kuihtumista ihminen pelkää, persoonallisuuden muutosta, kipuja; aivan kuten puu, joka pudotettuaan lehtensä seisoo rumana ja alastomana ja harittaa mustia oksiaan kohti taivasta, oman olemuksensa irvikuvana. Vihreys, leppeä suhina, kyky suoda varjoa – kaikki poissa. Se pelko ihmisellä on sisimmässään päivät ja yöt. Useimmiten hän joutuu turvautumaan parhaaseen ominaisuuteensa, siunattuun kykyynsä unohtaa ja sysätä mielestä. Mutta aina välillä hän poimii pelon kuin lompakon takataskusta, katsoo sitä ja yrittää löytää tavan käsitellä pelkoaan. Ja koska mitään ei tunnu olevan tarjolla, ihminen toivoo että pelkoonkin tottuu, jos sen poimii esiin tarpeeksi usein. Mutta se on turhaa. Ei siihen totu.

Johan Bargumin Syyspurjehdus (Seglats i september, Tammi 2012, suomennos Marja Kyrö) on pieni tiheä kirja, jossa rakenne hakee vertaistaan, kieli on tyylikästä, älykästä ja erittäin hienovireistä. Nyt minun on pakko yhtyä Huvudstadbladetin Eva Kuhlefeltiin:

”Jotkin kirjat ovat niin hyviä, että ne lamauttavat kriitikon kyvyn kirjoittaa…Johan Bargumin Syyspurjehdus on juuri sellainen harvinaisuus.”

Silti vähän. Jotakin.

Syyspurjehduksen kaksi miestä Harald ja Olof rakastavat molemmat Eliniä. Elin rakastaa purjehtimista, majakoita ja Jumalaa. Elin ja Harald ovat katolisia ja siten avioliitossa, joka on käytännössä päättymätön. Sitten tulee Olof ja…

Kuten Graham Greenen Jutun lopussa (The End of the Affair), paavin kirkon ote on kolmiodraaman naiseen vahva. Se ei irrota, vaikka muulta voi aluksi näyttää. Elin saa enteitä mentyään yhteen Olofin kanssa, ja nämä enteet ajavat hänet luovimaan tuntemattomille vesille, salakarien reiteille, piinatun ihmisen yöpurjehduksille vailla venettä, mutta purjeinaan rukous ja tuulenaan painajaiset. Kun rukous ei näytä väylää rauhan satamaan, kun yhtään majakkaa ei ole näkyvissä, kohtalo, Jumala tai Elin tekee oman siirtonsa.

Elinin jälkeen kaksikymmentä vuotta toisiaan kartelleet Olof ja Harald lähtevät syyspurjehdukselle. Harald on vakavasti sairas ja kipulääkkeiden varassa vailla toivoa parantumisesta, mutta yhteisen purjehduksen on tapahduttava, sillä on jotain mikä vaatii sovitusta tai…kostoa.

Kuten Per Petterson vaikuttavassa teoksessaan Kirottu ajan katoava virta (Jeg forbanner tidens elv), myös Johan Bargum jättää langan päät solmimatta, tarinan ratkaisun auki, lukijan pääteltäväksi. On kirjoja, joissa tämä tyyli suorastaan hivelee vaativan lukijan aisteja, sillä hienovireisimpiin teoksiin ei valmiiksi pureksittu malli sovi, vaan pitää jäädä tilaa vapaille tuulille, uusille reiteille, seikkailulle…Syyspurjehdukselle.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja ja Maria

HILLITTYÄ KAUNEUTTA - HUURTEEN JA PASTELLIN SÄVYJÄ SISUSTUKSEEN

2012-01-18T10:42:00.001+02:00

Koti, josta ei löydy edes yhtä kulunutta mukavaa nojatuolia, on vailla sielua.

- May Sarton –

Atlanta Bartlettin ja Dave Cooten Hillittyä kauneutta – Huurteen ja pastellin sävyjä sisustukseen (Pale & Interesting, WSOY 2011, suomennos Eija Kämäräinen) on täydellinen sisustuskirja heille, jotka haluavat kotinsa näyttävän kodilta, ei huonekaluliikkeen esittelytilalta, mutta täydellinen kirja myös heille, jotka rakastavat vintagea, retroa ja antiikkia, mutta voivat tehdä myönnytyksen pisteessä, jossa vaikka Alvar Aallon laatukaluste syleilee kokonaisuutta. Kirjan upeasta ja runsaasta kuvituksesta saamme kiittää Polly Wrefordia. Melkein jokaista kuvaa täydentää yksityiskohtainen selostus, mistä kukin miljöö on syntynyt ja millaista tunnelmaa on haettu: merellistä, rustiikkia, kierrätystä, käytännöllisyyttä, kodikkuutta, omaleimaisuutta…Ainoa asia, johon kirjassa huomasin kehotettavan panostamaan rahaa, jos sitä on, oli patja. Hyvä patja! Vuode voi olla vaikka kuinka kierrätetty, mutta patjan pitää olla laatua, sillä ihminen viettää sängyssä loppujen lopuksi kolmasosan elämästään. Toinen panostus ohi kierrätyksen, oli valaistus, eikä syyttä, sillä on ollut aikoja, jolloin kodin valaistus oli kuin sivuseikka, jos sitäkään.

Se mihin itse eniten kirjassa ihastuin on värimaailma. Valkoisen sijaan kohtaamme luonnonvalkoista, hentoja jääätelösävyjä, lämmintä toffeeta, eleganttia ruskeanharmaata, sameaa pinkkiä, kodikasta kermaa, moneen sopivaa kalkkia. Väriyhdistelmät ovat harkittuja ja leimallisia olematta koleita tai ikäviä. Ja kaiken kruununa on siellä täällä kimppu eläviä kukkia, usein hortensioita, mutta myös pinkkejä ihanuuksia löytyy. Iän ja kulumisen jäljet saavat näkyä ja niitä ei mielellään edes haluta kadottaa näkyvistä: Menneen maailman kosketusta, elettyä elämää. Kaiken tarkoituksena on löytää luonnollinen sisustustyyli ja nyt myös keräilijät saavat ’armon’, sillä keräilykohteet järjestetään niin, että ne ovat esillä, mutta eivät hallitse sekavasti koko tilaa. Tästä asiasta on aivan oma juttunsa Keräily kunniaan, jossa niin kuvin kuin tekstein opastetaan, miten keräilijä voi asettaa aarteensa esille ja saada lopputuloksen näyttämään tyylikkäältä.

Koko kirja puhuu niin kuvin kuin sanoin vanhan puolesta aina tekstiilejä myöten, mutta tässä siitä kirjoittajien tiivistys:

Epätäydellinenkin on kaunista ja uusiokäytön, kunnostuksen ja kierrätyksen taito kullanarvoista. Kun sitoutuu vastuullisuuteen myös sisustamisessa, ei kasvata hiilijalanjälkeä eikä elä yli varojensa.

Siis kunnostus ei ole kiellettyä, mutta usein sitä ei tarvita ellei omaa itseä haittaa elämänjäljet. NäEN kirjassa aika vähän ihan uutta, mutta hyvin sopi keittiökuvaan pistaasinvihreä vintagetyylinen jääkaappi, joka on tämän päivän kuumaa retroa. Samalla sivulla voit nähdä kattopalkkeja, rouheita kiviseiniä ja kristallikruunun, mutta kaikki tähtää kodinomaisuuteen ja luonnollisuuteen.

Hillittyä kauneutta tulee saamaan hillittömän vastaanoton, sillä tämä sopii niin moneen tässä ajassa aina kierrätyksestä omin käsin tekemiseen. Kaikki kodin tilat monine vaihtoehtoineen esitellään ja lopuksi olemme tietysti pihalla, josta löydämme piilopaikkoja, vieras- ja huvimajan sekä unikkojen aikaan puutarhapöydän, joka asettuu luontoon, on kaunis, kestää aikaa eikä ehkä ole maksanut mitään!

Värimaailman lisäksi minuun kolahti tämä:

Mitä kalusteisiin ja sisusteisiin tulee, vähän on ehdottomasti enemmän. Tilaan riittää yksi tai kaksi pääelementtiä, ja niille tulee antaa reilusti tilaa, jotta ne voivat hengittää ja puhua puolestaan. Jopa äärimmäisen koristeelliset esineet tai sekalaiset kokoelmat voivat näyttää pelkistetyiltä, kun ne on sijoitettu oikeaan paikkaan. Esimerkiksi koristeellinen kullattu antiikkituoli saattaa vaikuttaa yllättävän modernilta ja puhdaslinjaiselta seisoessaan askeettisesti sisustetussa huoneessa.

Kodin valinnat riippuvat elämäntilanteesta eli kun haetaan rentoutta ja hillittyä kauneutta, jokainen lähtee omasta tarpeestaan: Yksi tarvitsee lastenkestävän, toinen lemmikkienkestävän, kolmas juhlienkestävän ja joku kaikki nämä ja vielä jotain uniikkia päälle. Pääasia on, että koti ei aiheuta stressiä!

MIESKIN VOI OLLA NAISEN ELÄMÄN AURINKO, KUU JA TÄHDET!

2012-01-17T10:39:00.000+02:00

Eilisen jälkeen on lupa leikkiä, on lupa pitää hauskaa ja elää kevyesti! Juuri kun aloin vaipua ärtyneisyyden koomaan kotikaupunkini kasvottomien lautakuntien äärellä, saapuu pelastava prinssi, joka aina saa minut hyvälle tuulelle. Hän on Akissfromthepast, mies joka osaa näyttää, miten kannattaa elämä ottaa: kauniisti ja kevyesti, tyylillä ja tunteella. Hän kutsui minut aamuvisiitille ja minä menin kokeakseni kevennyksen. Nyt leijun...

Päätin Akissin blogissa, että tänään ip tai huomenna varhain, ei lueta vielä mitään laihoista ranskattarista, vaan sisustetaan! Nyt ollaan niin Todella Upeeta, että alta pois. Vain Akiss saa minut näin kevytmieliseksi. Olenhan tunnustanut olevani hirveä suorittaja, mutta pienellä siirrolla, muutun ihan toiseksi.

Olisin voinut säästää kaikki nämä komistukset Naistenpäiväksi, mutta en malttanut ja päätinkin, että jokaikinen päivä on meidän naisten päivä. Sen kunniaksi soitan tänään suosikkimusiikkiani koko päivän, ostin viikonloppuna Adelen ihanuuden!, suunnittelen kolmevuotissynttäriarvontaani ja lähden Hänen Majesteettinsa kanssa puuterilumeen peuhaamaan. Suuriruhtinatar Olga on nuortunut kuivan lumi-ihanuuden myötä ja minulta katoaa aina silloin tällöin kymmenen vuotta kiitos hurmaavaan Akissin♥

Nyt ei soi tässä Adele, vaan biisi, joka jotenkin sopii kuvan hurmuriin ja olotilaani. Naiset, nauttikaa!, elämä on lyhyt ja sitten se on ohi....

Windmills of Your Mind

JYVÄSKYLÄN KATUJEN TALVIHOITO VUONNA 2012 JA MUUTA MAANANTAIMARINAA

2012-01-16T14:27:00.003+02:00

Nyt taidan olla liian järkyttynyt kirjasta Ranskattaret eivät liho, sillä en pysty kertomaan siitä vielä sanaakaan;-) Sen sijaan alkoi ns. ottaa päähän eräs kunnallistekninen asia, josta en voi nyt vaieta. Sitä ennen kuitenkin kiinnitän huomionne kuvan kartiovalkokuuseen. Tämä on juuri se yksilö, jonka olin jo kerran heittänyt juuret pystyssä kuolemaan, kun se alkoi tehdä seinän vieressä kuolemaa. Tarina löytyy jutusta Kartiovalkokuusen haaste ja viehätys, jonne tämän kuvan nyt aion myös siirtää. Huomatkaa, miten persoonallinen tämä yksilö haluaa olla ja niin nämä usein ovatkin eli aikaa myöten yllättävät hauskoilla muodoillaan. Enemmän kasveja löytyy Leena Lumi's Flower Power, jota jatkan kasvi kerrallaan heti keväällä.

Kotisaaremme kuuluu Jyväskylän kaupunkiin ja nyt kaupunki aikoo 'säästää' tinkimällä aurauksesta. Kiinteistöille tuli kirje, jossa ei ole allekirjoitusta, mutta tämä toivottavasti ei tarkoita, että kukaan ei vastaa, mitä ihmisille lähetetään. Tässä osa tekstistä:

"Jyväskylän katujen talvihoito vuonna 2012

Jyväskylän katuja hoidetaan talvisin pääasiassa aurauksen ja liukkauden torjunnan keinoin. Tarvittaessa poistetaan myös katujen pintaan tamppautuneita lumi- ja jääkerroksia eli polanteita. Talvikauden aikana katuja on aurattu keskimäärin 20 kertaa ja polanteita positettu kolmesti.

Kaupunki on tähän saakka huolehtinut konetyönä polanteiden poiston yhteydessä omakotikiinteistöjen tonttiliittymiin kasautuvan lumen ja jään siivoamisesta. Myös näiden liittymien puhdistamistyö siirretään vuonna 2012 kiinteistöjen vastuulle. Muiden kuin omakotikiinteistöjen osalta se on jo aiemminkin kuulunut tontinhaltijan vastuulle.

Palvelusta luopumisen taustalla on epäsuotuisa taloustilanne plaa, plaa, plaa..."

Asian kaikkein huvittavin puoli on se, että ainakaan meillä ei olisi ikinä ollut mitään polanneongelmaa, ellei Jyväskylän kaupungin Yhdyskuntatekniikka olisi laittanut aurauskoneitaan kotikadullemme, sillä juuri aurauskoneet tekevät mainitut polanteet! Minusta jokainen korjatkoon omat jälkensä eli kaupunki on velvollinen siivoamaan pois polanteet, joita aurauskoneet ajavat omakotitalojen sisääntulon tukkeeksi. Omakotiasukaat pystyvät hoitamaan taivaalta satavan lumen, mutta kuka naisihminen jaksaa poistaa isoilla koneilla sisääntulon tukkeeksi ajettuja raskaita lumimassoja, jotka vielä saattavat ehtiä jäätyä ennen kuin kukaan ehtii hätiin.

Lisäksi Yhdyskuntatekniikan/kaupunginrakennuspalvelut kirjeessä kehoitetaan niitä henkilöitä, jotka eivät jaksa polanteita poistaa, turvautumaan omalla kustannuksellaan erilaisiin kiinteistöhuoltoyhtiöihin. Tämä on mielestäni aika harkitsematonta, sillä ainakin meidän saarella asuu sitkeitä vanhuksia omissa kauniissa kodeissaan, mutta monenkaan eläkkeet eivät riitä lumipalvelujen ostamiseen. Mikä heille nyt tulee eteen? Kotoa lähtökö? Ja miksi? Siksi, että joku lautakunta antaa luvan isoilla koneilla rakentaa polanteita vanhusten kotien sisääntulon tukkeeksi. Minä en ole vanhus, mutta ikinä en saa niitä kevään märkiä, koneen raahamia polanteita liikahtamaan milliäkään. Jos mieheni on silloin viikon työmatkalla ja polanne ehtii jäätyä, meille ei pääse postimies, ei hätätilanteessa ensiapu, ei kukaan, ei mikään. Meillä on valokuva sisääntulostamme aurauskoneen työnnettyä lumet sisääntulon tukkeeksi, mutta se ei ole minun tiedostallani, vaan Lumimiehellä jossakin. Hän on sen kyllä lähettänyt myös kaupungin rakennuspalvelulle, mutta aivan kuin vettä hanhen selkään, kun on kyse julkisen sektorin asioista ja lukemattomista lautakunnista, joiden olemassaolo tuntuu olen vain itsetarkoitus, ei yhdyskunnan palveleminen.

Mikä ihme tätä maata oikein vaivaa? Olen juuri kuullut, miten vanhus on laitoksessa soittanut huoneestaan apua vessakäyntiin ja hänelle on vastattu, että 'nyt on kahvitauko, sinulla on vaipat, sinne voi tehdä niin isot kuin pienet hädät'. Eräs ystäväni meni yllättäen tapaamaan dementoitunutta äitiään aamiasiaikaan hoitokotiin ja löysi tämän pää puurokupissa. Kukaan ei välittänyt. Ja nyt ollan vanhuksia ajamassa pois omista kodeistaan, sillä ne pienet, sisukkaat lesket, joita aamulenkillä tapaan, eivät mahda kasvottomien kaupunkilautakuntien isoille lumiauroille yhtikäs mitään.

Jaahas, nyt minä keitän teetä ja nautin sen muumimukista. Samalla voin syventyä hyvin kiinnostavaan kirjaani...

Oikein mukavaa alkanutta viikkoa kaiken maailman lautakunnista viis!

Leena Lumi

These Boots Are Made for Walkin'

PS. Unohdin vallan yhden valituksen. Mr. Google tekee taas mitä huvittaa! En näe blogilistallani kaikkia niitä blogeja, joihin olen kirjautunut lukijaksi. Vanhojen, tuttujen kohdalla tämä ei tee ongelmaa, mutta jos seuraa vaikka sataa blogia, ei voi muistaa kaikkien nimiä eli ellei minua kuulu, ei näy, syy saattaa olla tämä. Saa vinkata!

HEDELMÄTARHAN KILMENY

2012-01-15T13:45:00.003+02:00

Hän joutui kuusikkoon, jota kirjoivat laskevan auringon rubiininhohtoiset nuolet. Hän kulki sen lävitse kävellen pitkää, purppuraista käytävää, jossa metsän pohja oli ruskea ja joustava hänen jalkojensa alla, ja tullessaan ulos metsiköstä hän kohtasi näkymän, joka yllätti hänet.

Melodia oli pakeneva ja lumoava ja kummallisesti se sopi aikaan ja paikkaan: siinä oli metsätuulen huokailua, ruohikon aavemaista kuiskailua kasteen laskeutuessa, valkonarsissien valkoisia ajatuksia, omenakukkien riemua; hedelmätarhan menneinä päivinään kokeman vanhan naurun ja laulun ja kyynelten ja ilon ja huokausten sielu; ja tämän ohella melodiassa oli säälittävä, valittava avunhuuto ikään kuin vangittu olisi kaivannut vapautta ja mahdollisuutta ilmaista itseään.

Täynnä auringon rubiinihohtoisia nuolia, purppuraisia käytäviä, metsätuulen huokailua, valkonarsissien valkoisia ajatuksia ja säälittävän melodian valittavaa avunhuutoa on L.M.Montgomeryn Hedelmätarhan Kilmeny (Kilmeny of the Orchard, Minerva 2011, suomennos Sisko Ylimartimo). Väistämättä maalailevia virkkeitä lukiessa tulee mieleen, että mikä sallitaan Montgomerylle on kielletty Lennoxilta, tai ainakaan se ei ole kirjallisesti ’hovikelpoista’ vaikka Lennox ei yllä likellekään tätä:

Mutta ennen pitkää tyttö irrotti katseensa ”illanruskon auermasta” ja hänen kauniit silmänsä tapasivat Ericin, joka seisoi liikahtamatta hänen edessään omenapuun alla.

Hedelmätarhan Kilmeny ilmestyi ensimmäisen kerran jatkokertomuksena perhelehdessä nimellä Una of Garden vuosina 1908-09. Montgomery oli kuitenkin juuri julkaissut menestyskirjansa Anne of Green Gables (Annan nuoruusvuodet) ja Anne of Avonlea (Anna ystävämme), joten kustantaja halusi Maudin nyt pidentävän kirjoitusta riittäväksi kunnon romaania varten. Montgomery tuskaili työtä kovasti ja oli sen suhteen aivan uupunut, joten minulle, suurelle Anna –fanille tuli mieleen, että olisiko hän turvautunut adjektiivien ja maalailun ylitulvaan saadakseen työn nopeasti pois käsistä. Hedelmätarhan Kilmenyn kannalta on äärimmäisen tärkeää, että kirjan lopussa on kääntäjän ja Montgomery –asiantuntija Sisko Ylimartimon jälkikirjoitus Kilmeny – psykologisen kertomuksen kokeilu, josta myös minä olen ammentanut näitä kustannustietoja kirjan historiasta.

Järkyttävän kauniin kirjan (kansi ei nyt kerro kaikkea!) takakansitekstissä, suomalainen kustantaja, Minerva, jota saamme teoksesta kiittää, mainitsee kirjan olevan Montgomeryn muun tuotannon tapaan 'ihmissuhteiden kiemuraa, huumoria ja rakkautta.' Sekin on aivan totta! Tätä kirjaa voi lukea niin monella tavalla. Aluksi vertasin liikaa rakkaisiin, temperamenttisiin Annoihini ja sen jälkeen erityiseen suosikkiini Pat – Vanhan kartanon valtiatar (Minerva), jossa Maud selvästi piirtää omakuvaansa, kunnes:

Huomasin aluksi kirjan toivottomalta tuntuvan rakkauden äärellä oman kyynisyyteni, joka johtui vain ja ainoastaan ’Annalle’ liian runsaasta maalailusta. Sitten yhtäkkiä luinkin kirjan yöllä loppuun aivan hurmiossa ja täysin unohtaneena kaiken muun paitsi mahdollisen ison tragedian, joka väijyi Kilmenyä ja Ericiä hedelmätarhan kuusikossa. Vaikka en ollut vielä lukenut kirjan jälkisanoja, tunsin selvästi erään toisen henkilön eli Heathcliffin läsnäolon, olin Emily Brontën Humisevalla harjulla (Wuthering Heights), joka oli minuun aikanaan vahvimmin vaikuttanut teos Charlotte Brontën Syrjästäkatsojan tarinan (Villette) ohella. Hedelmätarhan Kilmeny aukeni vielä minulle ja siitä olen iloinen! Kirjan kohderyhmää ovat varmaan nuoret neitokaiset, mutta kun on kerran ollut eniten Vihervaaran Anna (Ja me kaikki oltiin Vihervaaran Annoja) sekä myös hiukan Runotyttö, ei jätä yhtäkään Montgomerya lukematta.

En voi väittää, että kirjan tarina olisi kovin vaikuttava, mutta kun riisuu yltään kyynisyyden viitan ja antaa vain mennä, saa kokea todella suloisia hetkiä vaikeuksia kohtaavan ensirakkauden äärellä. Ihan tarkoituksella en nyt kerro kirjan juonirakennetta, mutta tietenkin olemme jälleen Prinssi Edwardin saarella, jonne nuori Eric Marshall pestautuu opettajaksi. Kerran hän sitten kävelymatkallaan kuulee viulun soivan metsässä, kuin kertovan hänelle tarinaa ja…

Suloinen lahja niin äideille kuin tyttärille!

***

Toivon, että kaikki lukisivat Sisko Ylimartimon kirjan Anna ja muut ystävämme (Minerva 2008), joka on huimaava avain Montgomeryn tuotantoon. Ja viime suven autuaiden lukuhetkien jälkeen en voi olla suosittelematta Montgomeryn Sinistä linnaa, joka on hänen aikuisille kirjoittamansa suloista, suloisin rakkauskertomus. Kiitos Sara!

***

”Kilmenyn suu muistuttaa rakkauslaulua, joka on suloisesti aineellistunut”, Eric sanoo kiihkeästi.

”Hmph!”, sanoi herra Marshall. ”No niin”, hän lisäsi suvaitsevaisemmin tuokion kuluttua, ”olinhan minäkin elämässäni runoilija kuukauden ajan, kun hakkailin äitiäsi.”

***

Osallistun tällä kirjalla Sinisen linnan Marian Tyttökirjahaasteeseen.

***

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Maria.

LUMIKAUNISTA VIIKONLOPPUA KAIKILLE!

2012-01-13T11:26:00.002+02:00

Tässä kohtaa piti olla jotain herkullista, mutta minulla oli eilen koko päivän vieras, joten herkku siirtyy ensi viikon loppupuolelle. Alkuviikosta tietenkin kirjoja. Meillä on nyt lunta, lunta...sitä on todella paljon, joten olen lähdössä lumitöihin ja nautin joka hetkestä. Huomenna normaali viikonlopun tylsä kauppakierros, mutta sen jälkeen valmistamme Lumimiehen kanssa jotain, mitä meillä ei ole ennen ollut eli poronkäristystä. Kiitos ohjeesta Minttuli ja Soolis!Teidän reseptinne ovat yksi yhteen. Teen siihen kyllä oheen myös suppilovahveromuhennosta, mutta eiköhän se siihen perunamuussiin ja käristyksen yhteyteen passaa. Tekee mieli sieniä.

Koska niin moni on nyt kovassa flunssassa, niin paljastan, että minä en ole flunssaa kokenut sen jälkeen kun aloin nauttia D-vitamiinia 50 mikrogrammaa vuorokaudessa. Sen lisäksi otan C:tä 500 mg, monivitamiinitabletin, jossa on myös A:ta, vahvan B vitamiinin sekä tyrniöljykapselin. Tämä sopii minulle ja myös aikuinen tyttäreni noudattaa samaa ja on säilynyt täysin terveenä kaikkien flunssakausien yli. Suomen julkiset vitamiinisuositukset eivät hae optimaalista tasoa, vaan ne edustavat rajaa, jolla juuri ja juuri vältymme puutoksilta.

Ensi viikolla on vuorossa yksi kotimainen romaani sekä tyttökirja, jolla osallistun tyttökirjahaasteeseen. Ja stten loppuvikosta herkuttelua. Sitä seuraavalla viikolla taidamme sisustaa ja muuta sellaista, josta en ole itsekään vielä ihan varma. Yksi viikko eletään terveellisesti ihmetellen, miksi ranskattaret eivät liho. Ja jos ehdin, niin samalle viikolle tulee myös kirja Syötkö riskiruokaa? - Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista. Tämä on todella kiintoisaa, sillä esim. suolastahan on se käsitys, että se aiheuttaa vain korkeaa verenpainetta, mutta tosiasiassa sen on todettu aiheuttavan myös osteoporoosia sekä mahasyöpää.

Ostakaa kaikki iso kimppu tulppaaneja eli kevään kosketusta sydäntalveen, aistien hemmottelua lumen valoon.

Lumikaunista viikonloppua kaikille!

Love
Leena

Set Fire to the Rain

KIROTTU AJAN KATOAVA VIRTA

2012-01-11T16:02:00.001+02:00

Ymmärsin että se vartti jonka olin luullut olevani turvassa olikin kaikkea muuta kuin loputtomiin laajeneva tila. Päinvastoin, sen kanssa oli aina käynyt niin kuin ajan kanssa: varomattomuuden hetkellä se lipeää sormien välistä.

Per Pettersonin Kirottu ajan katoava virta (Jeg forbanner tidens elv, Otava 2011, suomennos Katriina Huttunen) on keski-ikäisen miehen mielentilaa tiivistäen ja tyylillä. Kirja ei ole sivumäärältään runsas, vain noin parisataa sivua, mutta se on täynnään pysäyttäviä, upeita virkkeitä, joihin sanojen rakastaja tarttuu kiinni ja lukee niitä itselleen ääneen. Runoproosaa Norjasta! Onhan se mahdollista, sillä sieltähän tulee myös verbaliikan mestari Aksel Sandemose, joka taitaa olla ainoa norjalainen Kuolemattomien Kirjailijoideni listalla…

Kirottu ajan katoava virta on upea jo nimeltään, mutta on sitä myös tarinaltaan. Ei mitään tylsää paikoilleen jämähtäneen miehen tylsää paatosta, vaan kertomus kolmessa aikatasossa ja etenkin syleillen vuosia, jolloin toiset kulkivat takinpielessään pinssi, jossa luki ’olen porvari’ ja toiset tekivät kiivaasti vallankumousta, taistelivat Vietnamin sotaa vastaan sekä lauloivat vapaan rakkauden lauluja ja kaikki rakastivat ja rakastelivat toisiaan niin että vanhemmat menettivät yöunensa. Tyttö poltti rintaliivinsä Jane Fondan kanssa vastustaakseen miesten käymää Vietnamin sotaa ja kotiin tuli lehti, jonka nimi oli Punalippu. Toiset jäivät niihin vuosiin, mutta vain harvat. Tavallaan Pettersonin kirjan Arvid jäi sinne jonnekin…

Nykyisyydessä Arvid muistelee sekä lapsuuttaan että vuosia, jolloin ’make love, not war’, mutta sitten myös vuotta 1989, jolloin Berliinin muuri kaatui, äiti sairastui ja oma elämä oli kaatumassa rytinällä yli viisitoista vuotta kestäneen avioliiton päättyessä. Kun Murphyn laki on toteutumassa:

Joinakin päivinä en päässyt keittiöstä kylpyhuoneeseen, vaan minun oli pakko laskeutua polvilleni, jotta jaksaisin koota itseni ja mennä eteenpäin.

Näin vahva virke pitää sisällään jo enemmän, siinä on vanhan riittämättömyyden iso painolasti mukana. Arvid ei ollut koskaan tuntenut riittävänsä äidilleen, kuten muut veljensä. Ulkonäöltäänkin hän muistutti isäänsä ja jotkut luulivat häntä pakolaiseksi. Arvidin päätettyä jättää opiskelun ja mennä paperitehtaalle töihin, äiti nimitti häntä idiootiksi vaikka oli itse tehdastyöläinen, joka kuitenkin kantoi olemuksessaan outoa ylemmyyttä mitenkään hänen tarvitsematta sitä korostaa. Arvid näki, miten äiti oli hyvännäköinen, kulki aina kirja käsilaukussaan ja osasi seurustella kaikkien kanssa. Kesämökillä äiti on kuin älykäs filmitähti bikineissään, savuke toisessa kädessä ja Günter Grassin kirja toisessa. Äiti oli niin ylivertainen, että:

Hän luuli tietävänsä kuka olin, mutta hän ei tiennyt. Ei rannalla tuona päivänä vuonna 1989, ei Bergersenin konditoriassa lähes viisitoista vuotta aiemmin, ei edes ennen kuin minusta tuli kommunisti. Hän ei pysynyt ajan tasalla, hän käänsi katseensa muihin asioihin….eikä tiennyt, minne menin, miten tuuliajolla olin, miten kuusitoistavuotias olin ilman häntä, miten seitsemäntoistavuotias, miten kahdeksantoistavuotias, miten epätoivoinen…

Pettersonin kirja tarjoaa monta alkua, monta narunpäätä, mutta se ei tarjoa loppuja, ei päistään kiinni sidottuja naruja. Kirottu ajan katoava virta on kuin neule, joka on jätetty kesken ja lukija haluaa tietää äidistä paljon enemmän ja siitä, miten Arvid selviää masennuksestaan, joka selvästi pitää sisällään myös vainoharhaisuutta ja vihamielisyyttä, mutta ennen kaikkea riittämättömyyttä. Huikeaa tyyliä uskaltaa kertoa näin, olla niin kova jätkä että aloittaa leikin, mutta ei vie sitä loppuun vaan jättää sytyttämänsä tulipalon sammuttamatta. Aijai Per, herrasmiehet eivät tee noin! No tekevät ne, joilla on siihen paitsi itsetuntoa, myös karhean kynän mustetta, uskallusta jättää kertomatta, uskallusta jättää tarinan kuulija nälkäiseksi. Per Petterson on kirjamaailman Rhett Butler!

Miten minä ikinä voisinkaan unohtaa kahta pikkutyttöä Arvidin auton takapenkillä laulamassa Michelle, Eleanor Rigby ja When I’m sixty-four…

***

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja Sanna Anna Elina Mari A. Anneli

YÖNTUMMAT VUODET

2012-01-10T11:14:00.002+02:00

Vanha kreivitär näki unta Sommerfeldissa.

Hän uneksi, että oli sadonkorjuun aika. Musiikki soi, ja tavan mukaan hänen oli määrä aloittaa tanssiaiset Sommerfeldin tilanhoitajan kanssa. Ilmassa tuntui vastaniitetyn heinän tuoksu, ja tanssipartnerin tukassa näkyi vehnästä peräisin olevaa kullanväristä tomua…

Kreivitär avasi silmänsä. Musiikki oli haipunut pois, mutta hän uskoi kuulevansa sen vieläkin. Se kuulosti hiljaiselta, aivan kuin huilut ja jouset olisivat hyvin kaukana. Oli kuin musiikki kutsuisi häntä. Auringonvalo lankesi ikkunasta suuriksi kullanhohtoisiksi neliöiksi. Hänen teki mieli katsoa ulos ja nähdä puutarhamuurilla kasvavat ruusut ja niitetyt pellot kultaisine sänkineen. Huoneen toisella laidalla…

Sitten rintaa raastoi niin ankara kipu, että hän retkahti takaisin tyynyille. Kipu pusersi hänen ruumistaan kuin ruuvipuristin, ja hän voihkaisi. Katse osui ikkunasta tulevaan valoon. Se hohti kultaisena, ja hän…

Judith Lennoxin Yöntummat vuodet (The Heart of the Night, WSOY 2011, suomennos Hilkka Pennanen) ei ole ihan ominta minua, mutta otin tämän kirjan lukuun, koska olen joskus lukenut Jäljet rantahiekassa ja silloin siitä jäi minuun ’jälki’. Nyt en muista, missä olosuhteissa ko. kirjan luin, sillä lukuolosuhde vaikuttaa. Jos se on luettu vaikka rantahiekalla pitkien, viipyilevien suvipäivien aikana, on tilanne aivan toinen kuin lukea kirjaa välipalana vuoden vahvimpien teosten välissä. Silloin vika ei ole siis kirjan, vaan minun, joka asetan romanttisen teoksen epäoikeudenmukaiseen sarjaan. Miksi en pitäisi Yöntummista vuosista, sillä kertoohan se tarinaa sekä sotien välisistä vuosista, kuin sodan ajalta ja niiden jälkeen omassa Euroopassamme ja vähän muuallakin. Yritän vastata…

Kirja jakaantuu kolmeen osaan: Uskottu huhtikuu 1936 – elokuu 1939, Joka tuulta kylvää 1940 - 1945 sekä Puiston syreenit toukokuu 1947 – huhtikuu 1948. Tästä jaottelusta pidän kovasti! Tarina alkaa siitä kun nuori Kay Carland saa unelmiensa työpaikan venäläisemigrantti Konstantin Denisovin tyttären Mirandan seuraneitinä. Kay on aina halunnut matkustaa, mutta varattomana hänellä ei ole ollut siihen mahdollisuutta ja nyt yhtäkkiä koko maailma tuntuu olevan hänelle auki. Pariisista tulee kuin toinen koti, sillä kaupunkihan oli tunnettu Venäjän pakolaisten keskus, jossa emigrantit muistelivat tsaarivuosien kultaisia aikojaan tai Neuvostoliittoon jääneitä omaisuuksiaan sekä rakkaitaan. Berliinissä kuitenkin kaikkeen tulee muutos ja nuoret naiset, jotka olivat ensi hetkestä kuin sisaruksia aloittavat matkansa kohti sodan vuosia eri teitä. Sodan tarinaa kerrotaan Englannista Kayn kautta sekä Itä-Preussista Mirandan uskomattomien kokemusten kautta. Kirjoitukseni alun vanha kreivitär on Mirandan anoppi ja valitsin tuon lukunäytteen juuri siksi, että sen kohdalla pohdin, mitä sen heikompaa juuri tuossa tekstissä on kuin vaikkapa Maeve Binchyn vastaavassa. Entä verrattuna Montgomeryn romanttiseen kieleen... Ihan tosi: En tiedä.

Miranda kierteli talossa kietoutuneena turkkiin, jonka oli saanut isältä täytettyään kuusitoista vuotta, käveli huoneesta toiseen ja kurkisteli kaappeihin ja arkkuihin. Lasipikarin kellanruskea jalka, posliinikermakon sininen koristeperhonen, hopeinen merenneito. Sellaisia aarteita Friedrichin esi-isät olivat keränneet vuosisatojen ajan. Miranda siveli sohvan viileää satiiniverhoilua. Mitä pitäisi ottaa mukaan pakomatkalle? Dürerin etsaukset Friedrichin työhuoneestako? Vaiko Meissenin posliinifiguri?

Eikö tämä kohtaus voisi olla vaikka Tohtori Živagosta? Tai Anna Kareninasta? No, kiinnostavaa on kuitenkin Mirandan kautta alkaa tajuta, miten siviilit kokivat ja mitä he tiesivät oikeasti sotilaiden tekevän muuta kuin puolustavan Hitlerin valtakuntaa. Hän alkaa kuulla huhuja siitä, kuinka vain puolentoistasadan kilometrin päässä Rastenburgista Kaunasissa on surmattu yli yhdeksäntuhatta juutalaista yhdessä päivässä. Hän kuulee, miten juutalaiset erottaa keltaisen tähden avulla, miten nämä saavat käydä kaupassa vain tunnin ajan päivässä ja miten heidät lopulta kuljetetaan keskitysleireille.

Kirjassa kerrotaan nuorista naisista sodan jaloissa. On paljon romantiikkaa, mutta kaiken kaatava intohimo uupuu. Kirjan harvat rakastelukohtaukset ovat epätodellisen säyseitä, mutta ehkä näin sitten sopii sodan haavoittamiin ihmisiin, vaikka muutakin on kuultu ja luettu: Greenen Jutun loppu. Kirjan kansi on kaunis, mutta ei anna vaikutelmaa ainakaan Mirandasta tai Kaysta, ei kenestäkään nuoresta naisesta sotaa paossa. Tässä on kirjan alkuperäinen kansi:

Olen ahkerasti googlannut Judith Lennoxia, sillä minua on jäänyt vaivaamaan, että kumpaa liika lukeminen tekee: Jalostaa kirjamakua vai heikentää sitä? Tekeekö krantuksi? Olenko taantunut vai jalostunut, jos yksi Lennoxin kirja ei saa minua kovasti ilahtumaan, mutta silti sen luin? Kaikkein vähiten haluan käydä snobista ja siksi paljastan, että luen Jacquelyn Mitchardin Onnen Mahdollisuuden joka kesä. Nyt kansi alkaa irrota, joten jos joku löytää vaikka muutamalla eurolla samaisen kirjailijan Syvä kuin meri ja/tai Mitä eniten haluat, olisin onnessani. Lupaan arvostella ne!

Yöntummat vuodet on sopiva välipala sopivaan tilanteeseen lukijalle, joka vaikuttuu kaikesta mikä liittyy toiseen maailmansotaan sekä sitä edeltäviin että jälkeisiin vuosiin. Hänelle joka ilahtuu kahdesta sinisestä linnusta, jotka lentävät eri teitä kohdatakseen toisensa kuitenkin sattuman oikusta vuosien jälkeen. Lukijalle, jota kiinnostaa vaikka haaveilla, miten Miranda kokoaa omat sirpaleensa astuakseen vahvana esiin varjoista tai hänelle, joka vain rakastaa Lontoota.

***
Ja tässä pari Judith Lennoxin kirjan kantta saksannoksista:

Aika houkuttavia...

Molemmat varmaan menisivät kuin kuumille kiville suvipäivien joutilaisuudessa...otaksun. Tai sitten ottaisin vain toisen ja oheen dekkarin. Der italienische Geliebte olisi valintani eli eläköön romantiikka!

Ja tässä vielä yksi herkkä brittikansi Lennoxilta.

KARTANPIIRTÄJÄ

2012-01-08T17:58:00.008+02:00

Unessa näen joskus räikeän, säkenöivän ja nauravan Karachin, ja silloin tahtoisin vain nukkua heräämättä ollenkaan.

Kamila Shamsie kastaa kynänsä Pakistanin sisällissodan ja etnisten uhrien vereen, hän kastaa sen Karachin katupölyyn ja jätekasoihin, hän kastaa sen mustekalan musteeseen ja rakastamansa miehen hikeen, hän kastaa sen Karimin kuuhymyyn ja vanhempiensa salaisuuksien verkkoon, alkaakseen kirjoittaa Kartanpiirtäjää (Kartography, Gummerus 2011, suomennos Kristiina Drews), ylistyslaulua synnyinkaupungilleen Karachille sekä suurelle rakkaudelle, joka ei väisty etnisiä esteitä, ei maiden rajoja, ei synkkiä salaisuuksia, eikä etenkään käsittämättömiä keskinäisiä väärinymmärryksiä.

Kartanpiirtäjän nuoret rakastavaiset ovat Meehan ja Karim, jotka ovat tunteneet toisensa syntymästään asti. Heidän vanhempansa ovat toistensa parhaat ystävät ja perheet elävät eliitin elämää, joka antaa joltisenkin suojan pahimmilta etnisiltä ja muilta iskuilta, mutta halkeama voi lähteä myös ruukun sisältä Se voi lähteä vain yhdestä väärästä lauseesta, joka synnyttyään ei voi enää kadota, vaan alkaa rapauttaa monen toisiaan rakastavan ihmisen elämää traagisella tavalla. Kaikkea värittää kuitenkin etninen tausta. Kuka sinä olet? Muhajir? Pataani? Maheenin on pakko avata silmänsä ja nähdä läpi suojatun elämänsä kohdatakseen sen todellisuuden, joka on hänen kaupunkiaan ja Karimia:

Minä olin muhajir, jossa oli hitunen pataaniverta, Karim taas oli bengalilainen ja…punjabilainen? Sindhiläinen? Vai mikä? Minä mietin. Varmaan punjabilainen, ajattelin. Hänellä oli sukulaisia Lahoressa. Näinä aikoina, kun sisällissotaan suhtauduttiin vain kaukaisena muistona jolla ei ollut mitään tekemistä meidän nykyisen elämämme kanssa, Karimin punjabilaisuus nostattaisi kansakunnan etnisellä taistelukentällä varmaan enemmän intohimoja kuin hänen bengalilaisuutensa. Mutta oliko tällä kaikella oikeastaan mitään tekemistä Karimin ja minun kanssa? Tarkoittiko erilainen etninen tausta tosiaan sitä, että meissä oli syvällä sisimmässämme jotakin perinpohjaisen yhteensopimatonta.

Shamsien kynän kertoessa tarinaa, Maheenin on aika nähdä Karachin syvin olemus sen väkivaltaisesta ytimestä maailman upeimpiin auringonlaskuihin samalla kun hän kasvaa aikuiseksi, joka tahtoo katsoa suoraan pahimpaan ja pimeimpään löytääkseen vastauksen ja valon.

Kamila Shamsie on vienyt minua ennenkin idän taikaan. Hänen kirjansa Poltetut varjot sisältää maailman kirjallisuuden upeimman alun jonka taika kestää Japanista Intiaan, mutta jää sitten jonnekin Pakistanin sotaisille vuorille ja kadottaa näkyvistä Hirokon, jonka kanssa halusin olla käsi kädessä koko matkan. Shamsien kieli on niin lumoavaa, että epäilen siihen kätkeytyvän jonkun mystisen ikiaikaisen itämaisten kertojien noituuden. Kartanpiirtäjä on Poltettuja varjoja parempi ja syynä on tekstin kokonaisvaltainen täysipainoisuus, jolloin tarina pysyy ehjänä heijastaen kauneutta, lahjakkuutta, koskettavuutta, mystiikkaa, romantiikkaa, historiaa sekä ihmisen syvintä pahaa että syvintä hyvää peilin pysyessä ehjänä. Kartanpiirtäjässä ei ole yhtään turhaa sanaa. Ei mitään rakennevikaa. Se on kaunis sinällään, kun sadepisarat jäävät tarinan iholle ja heijastuvat niistä kirkkaina timantteina valaisten Karachin katujen karttaa, jotka kertovat omaa tarinaansa hänelle, joka haluaa kuunnella. Ja ymmärtää.

Zian isän kaksikymmentäneljä vuotta vanhat jäätyneet kyyneleet putoilevat sulamatta, hukuttavat hänet, minut, jokaisen…

ja minä voin vain hämärästi ymmärtää säpsähtäneen rauhan, kun poika sulkee miehen mitään näkemättömät, kyynelten reunustamat silmät ja maapallo huuhtelee kaikki merensä meitä päin, aalto aallon jälkeen…aalto aallon jälkeen.

***

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Susa Mari A Norkku Sanna Zephyr Carmelita Anni M.

NÄKEMIIN, VAAN EI HYVÄSTI, TUURE!

2012-01-07T21:31:00.001+02:00

Kommentti blogiini kirjaan Tahto tahtojen/ Der Grosse Wille 15.2.2009:

”Rilke on mahtava! Hän on paras! Kaikista loistavin! Laita tämä joskus uusintana. Tämä oli loistava kirjoitus.”

Tahto tahtojen uusittiin useasti ja sain linktykseen nyt 13.10.2009 version, jossa myös:

Kommentoija oli Tuure, 14 –vuotias koululainen Helsingistä. Kukapa arvasi silloin, että jo se, mihin hän kommentoi johtaisi monipuoliseen ystävyyssuhteeseen, johon saumattomasti liittyi myös Rilken runojen suomentaja Eve Rehn…

Tuure on nyt lähdössä ensi viikon sunnuntaina Afrikkaan, Swazimaahan, käymään lukiota kahdeksi vuodeksi ja hän valmistuu siellä ylioppilaaksi (International Baccalaureate –tutkinto). Tunnen eroahdistusta, mutta ymmärrän silti puhaltaa nuorelle miehelle tuulta lentosiipien alle, sillä elämähän on seikkailu, joka on koettava. Puran nyt tässä samalla tuntojani, joita en voi enää jakaa Even kanssa. Kun kysyin Tuurelta tästä Näkemiin –postauksesta, hän käyttäytyi samoin kuin me molemmat olemme aina tehneet: Innostui. Olemme myös sopuisasti nimitelleet toisiamme säheltäjiksi, sillä näiden vuosien aikana on tapahtunut yhtä sun toista kiitos sen, että toimimme usein ennen kuin harkitsemme. Muistelen muutamia erikoisia hetkiämme, tähtihetkiämme, joissa osassa on surureunus. Aloitan surusta.

Väistämättä Tuuren Rilke -innostus sekä se, että minä jo tunsin Even, johti Tuuren ja Even vahvaan ystävyyteen. Ymmärsin pitkin matkaa, että Eve oli Tuurelle se järkevä ja tukea antava henkilö, jota hän joskus tarvitsi ja johon minä en riittänyt. Evehän oli osin samaa minulle. Heillä oli takuulla niin tiivis kirjeyhteys, että siitä riittäisi moneksi, mutta se on heidän yksityisaluettaan. Koska Eve oli niitä harvoja ihmisiä, joiden kanssa minä jaksoin puhua puhelimessa, usein tuli myös Tuure puheeksi. Me emme millään lakanneet ylistämästä nuoren miehen, vasta koululaisen kypsiä kirja-arvosteluja ja muita tekstejä. Emmekä Tuuren viehättävää, aina toisen huomioivaa luonnetta. Vasta kun Eve sairastui vakavasti, hän kertoi minulle, että hän ei voi rasittaa Tuurea sairautensa rankoilla yksityiskohdilla, joita minä kuulin, koska halusin tukea Eveä niin paljon ja pitkälle kuin hän sallisi. Eve halusi nyt suojella Tuurea. Loppuun asti kuitenkin puhuimme, että jos jostain, niin Tuuresta kuullaan vielä ja isosti. Ennen Even sairautta, paljon ennen, perustimme vapaan ryhmän Roihuavat Soihdut, jonka eittämätön vetäjä olisi ollut Eve. Ainoat kriteerit ryhmään liittymiselle olivat palava innostus runouteen ja tarkoitus oli kokoontua ensimmäinen kerta Even rakkaassa Berliinissä. Sitä matkaa emme ehtineet ikinä tehdä, mutta osa ryhmän jäsenistä on kokoontunut Helsingissä, jossa on henkisesti ollut mukana myös Eve ja tietysti hänelle, soihduista kirkkaimmalle, on skoolattu!

Mikä minussa sytytti kiinnostuksen koululaiseen, hyvään kirjoittajaan, oli muukin kuin erinomainen kyky rustata upeaa tekstiä. Tuure käyttäytyi aina hyvin kauniisti, mutta ei ollut mikään imartelija. Kirjoittelimme satoja meilejä ja koska pidin silloin vielä kiihkeämpää blogia kuin nyt, minulla ei ollut aikaa oikolukea sähköpostejani. Kirjoitin siis siten, että sanoista oli näkyvissä ehkä vain yksi tavu ja osa sanoista puuttui, sillä olen tosi nopea kirjoittaja. Tuure oli kuin ei olisi mitään huomannutkaan ja hän oli ainoa maailmassa, joka ymmärsi tekstiäni, eikä ikinä valittanut, kuten muut. Nerot kykenevät lukemaan vaikka ei näkyisi yhtäkään sanaa!

Välillä koputin itseäni, että muistaisin Tuuren olevan vasta koulupoika ja samoin kertoi Eve tehneensä. Sen unohti helposti siksi, että Tuuren teksti on ollut jo vuosia niin kypsää ja oivaltavaa. Onneksi aika lisää vuosia myös nuorilla ja niinpä sain huomata harvoissa tapaamisissamme, Kirjamessujen jälkeisissä pienen piirin kokoontumisissa, miten pojasta varttui teini ja nyt viimeksi, minä aivan tunsin, miten meidän naisvaltaisessa seurueessamme, Tuure oli kohtelias nuori mies, jonka luontevuus aikuisten naisten seurassa hakee vertaistaan. En voi olla mainitsematta, että mukana oli myös kirjailija Marja-Leena Virtanen, joka on viimeksi kirjoittanut loistavan, koskettavan teoksen Kirjeitä kiven alle. En ole yhtään halailutyyppiä, mutta Tuuren kanssa on aina halattu ja nyt viimeksi tuli epätodellinen olo, kun minä olinkin ihan pieni ja kyyneleet puristuivat silmistäni, kun iso lohtuhalaus kohtasi jo tuntuvan ikäväni. Minun niin piti päästä sinne Mika Waltarin käymän koulun pihalle sinä päivänä, kun Tuurella on valkolakin päivä…

Siis on Tuuren kanssa sähellettykin. Hän on ollut loistavin kuvaajani, jonka kuvia olen saanut käyttää aina kun olen linkittänyt hänen bloginsa Jotain muuta kuin elämää. Joskus on ollut katastrofejakin. Kerran Tuure meilasi minulle, että hän on kirjoittanut valmiiksi arvostelun Herta Müllerin Sydäneläimestä. Minä järkytyin, sillä en ollut kirjaa vielä aloittanutkaan. Mietin miten hyvin Tuure kirjoittaa eli voi laulaa minut suohon ellen ehdi ensin. Aloin lukea ja luin aamuun asti ja sitten tein arvostelun blogiini ja menin vähäksi aikaa huilaamaan ennen kuin uskalsin katsoa, mitä Tuure oli kirjoittanut samasta kirjasta. Siellä ei ollut mitään! Minä lähetin muistaakseni tekstiviestin, että ’missä arvostelusi viipyy?’ Sieltä tuli vastaus, että hän kirjoitti sen kirjallisuuslehti Scriptoriin, jonka toimitusvastaava hän on. Sillä hetkellä, jos nuori herra olisi ollut likellä, olisi tukkapölly ollut takuujuttu. Olin ihan kuitti ja aivan varma, että teko oli tahallinen. Well…annan nyt periksi ja uskon, että juttu oli yksi niistä lukuisista kommelluksista, mitä meille tapahtui ihan sen takia, kun menimme kumpikin niin lujaa. Myös se, että omistin arvostelun Tuurelle, kertoo, että pidin tapahtunutta vain vähän rankempana leikkinä;-)

Kerran sain Minervalta kutsun tulla haastattelemaan kirjailija Katharina Hagenaa, jonka kirja Omenansiementen maku oli juuri ilmestynyt suomeksi. Täältä harjukaupungin äärimmäiseltä saarelta ei niin vain lähdetä, joten kysyin Kustannusherralta, että saako eräs hyvin nuori, mutta lahjakas ystäväni tulla puolestani. Se kävi ja niinpä Tuure teki kirjailijasta haastattelun kuin vanha tekijä. Minä sain tyytyä Katharinan ystävälliseen meiliin, mutta olin siitäkin onnessani sekä tietysti siitä, että sain kuulla Tuuren selviytyneen hienosti. Täältä löydät Katharina Hagena and Tuure.

Eilen Tuure meilasi minulle meidän ystävyydestämme näin:

Muistan kuinka mukavaa oli kirjoittaa varsinkin kirjoista. Ja ihailin tosi paljon sun tapaa lukea. Se oli myös hienoa ettet suhtautunut minuun kuin johonkin lapseen-joka-on-olevinaan-jotain, vaan aidosti ja suorasti.

Ja minä muistan miten ilahduttavaa oli, kun kirjoitit runoja ja sain julkaista niitä Lumikarpalossa. Minä muistan, miten monta kertaa sait minut nauramaan ja välillä sait minut ihan uusille ajatussuunnille eli en päässyt jämähtämään paikoilleni. Usein salpasit hengitykseni upeilla kirja-arvosteluillasi. Jaoit myös kiinnostukseni kuvataiteisiin ja hukutit minut ihastuttaviin kuviisi. Kiitos menneistä vuosista, eikä itketä lähtöjä, sillä ne ovat vain uuden alkuja. Olethan luvannut sekä meilata, että myös blogata, joten kaikki jatkuu….toivon minä. Ja jonain päivänä, ehkä, saatat olla Oxfordissa ja saat vieraaksesi innokkaan, hyvin kirjallisen tätilauman, eikun siis ryhmän kirjallisesti lahjakkaita, tyylikkäitä ystäviä Suomesta. Sitä kannattaa odottaa!

Mietin mitä pakkaisin sinulle mukaan matkalle. Kävin läpi Wilden viisaudet, Rilken upeudet, Nalle Puhin neuvot, mutta jotenkin haluan ojentaa aina ison paikan tullen Pekka Mäkisen kuvan, jossa lokinpoikanen juoksee Yyterin hiekan rantaviivaa ja toinen jalka on terhakasti ilmassa ja vesirajassa sisukas askeleen jälki, jonka seuraava aalto jo pyyhkii pois…Tähän kuvaan liittyy sinulle tuttu seutu, josta kannat mukavia muistoja mielessäsi monelta merisuvelta. Kuva ei lähde ilman Tabermannin runoa, jonka otat esille silloin, jos pettää usko jaksamiseen ja unelmiin tai tulee kova ikävä. Mitä ikinä tapahtuukaan, muista, että asioilla on tapana järjestyä ja et ole yksin.

Road Map

Jotka tulevat suorinta tietä, / saapuvat tyhjin taskuin. Jotka ovat kolunneet kaikki polut,/ tulevat säihkyvin silmin,/ polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään./ Niin se ystäväni on, niin se on, eksymättä et löydä perille.

Onnea matkaan Tuure ja tuulta purjeisiin!

Love
Leena

Everything is Everything

TAMMIKUU. PAKKANEN. SAVUN TUOKSU. OLEN AVANNUT...

2012-01-05T14:51:00.003+02:00

Tammikuu. Pakkanen. Savun tuoksu.
Olen avannut ikkunan,
siirtänyt valon siihen, keskelle seinää.
Käyn ovesta. Tuletko sinä?

- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Petriina

Cry Me A River

♥♥♥

Kaunista loppiaista sekä viikonloppua kaikille!

PIENI KIRJA PAHUUDESTA

2012-01-04T14:40:00.005+02:00

Väkivalta hallitsee siellä, missä ei ole valtaa.

Hannah Arendt: On Violence

Ann Heberleinin Pieni kirja pahuudesta (En liten bok om ondska, Atena 2011, suomennos Ulla Lempinen) ei ole ollenkaan niin ’pieni’ kirja kuin voisi koon puolesta olettaa. Olen nyt viikkoja lukenut pahuudesta, mutta keskittyen ja en joka päivä, sillä olen liian kiinnostunut tästä aiheesta, josta pitää puhua ja jota pitää uskaltaa lähestyä voidaksemme edes höyhenen pyyhkäisyn verran olla mukana estämässä niitä pahuuden ilmentymiä, joista olemme lukeneet historiassa kuin niitä, joista luemme päivittäin uutislehdistämme:

Vasta kun ymmärrämme pahuutta, voimme tehdä sille jotakin. (Heberlein)

Heberlein aloittaa huomauttamalla, miten vältämme pahuudesta puhumista tai puhumme sen sijasta sadismista ja psykopatiasta, joista haemme ikään kuin diagnoosin ja tieteellisyyden turvaa. Jo Hannah Arendt kirjoittaa vuonna 1964 kirjassaan Eichmann in Jerusalem, että ’60 –luvulle on tyypillistä välttää sanaa ’paha’. Sen jälkeen on luonnollista, että Heberlein tuo esille pohjoismaisen selittelyn, jossa pahan katsotaan syntyvän yhteiskunnallisen syrjäytymisen seurauksena. Vuosikausia pohjoismaissa kriminaalipolitiikka oli miltei yksi yhteen sama kuin sosiaalipolitiikka. Mentiin niin pitkälle, että uhri menetti kaikki oikeutensa ja jokainen rikollinen oli vain kovan lapsuuden summa. Tuli muotiin mm. sovittelu, jossa uhri joutui kohtaamaan vaikka pahoinpitelijänsä, asettumaan samaan tilaan ja likeisyyteen, kättelemään ja ikään kuin hyväksymällä anteeksipyynnön parantamaan rikollista. Hyvin osuvasti Martha Minow toteaa sovittelusta kirjassaan Between Vengeance and Forgiveness, että ’parantavuuden tai korjaavuuden kieli saattaa tosiasiassa loukata niitä, jotka ovat kohdanneet epäinhimillistä julmuutta.' Juuri tässä kohtaa minusta tuntui erityisen pahalta ja muistin Joyce Carol Oatesin kirjan Kosto: Rakkaustarina (Rape: A Love Story), jota lukiessaan lukija miltei väistämättä asettuu henkisesti joukkoraiskatun naisen Teenan puolesta kostoon ryhtyvän poliisin John Droomorin puolelle. John valitsee omankäden oikeuden, koska ’oikea oikeus’ vapautti raiskaajat. Heberleinin kirja puhuu paljon joukkoraiskauksista ja myös kostosta, mutta lopulta kuitenkin todetaan, ja viittaan nyt myös ns. sovitteluun, että

uhri ei tarvitse kostoa vaan hyvitystä!

En ole ikinä ymmärtänyt, mikä tässä on niin vaikeaa ymmärtää. Onneksi sitä pohtii joku muukin.

Ennen kuin lähden hiukan joukkoraiskausten tematiikkaan, jossa on todellakin kiintoisia piirteitä, niin totean, että tämä kirja on todellinen helmi. Tämä on antoisa kirja filosofiselle ihmiselle, joka myös löytää kirjasta paljon kiinnostavaa kirjallisuutta. Heberlein juoksuttaa estradille Camusin (Sivullinen), Dostojevskin (Karamazovin veljekset, Rikos ja Rangaistus), Shriverin (Poikani Kevin), Lessingin (Viides lapsi), Wilden (Dorian Grayn muotokuva) ja kuinka ollakaan myös Patricia Cornwellin, jonka kirjat minunkin mielestäni ovat tuoneet esiin oikeaa pahuutta. Lainattuja kirjoja ja tutkimuksia on todella paljon ja mukana on myös elokuvia Uhrilampaista Psykoon ja paljon siltä väliltä. Siis ei mikään ’pieni’ kirja! Kun luin teologian tohtori Ann Heberleinin kirjan En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, tiesin, että tässä nainen, joka kirjoittaa minulle: Heberlein uskaltaa kirjoittaa alasti. Se on niin rohkeaa, että jos joku ei ymmärrä, mitä se tarkoittaa, voin vain sanoa: Lue hänen kirjansa. Arvostan äärimmäistä rehellisyyttä sekä uskallusta poiketa totutuista näkökannoista ja sitä tarjoaa tämä kirja, josta ei löydy opettavaista paatosta eikä tietoakaan siitä, että juuri näin pitäisi tehdä, vaan kaikki, aivan kaikki laitetaan suurennuslasin alle, myös pohjoismainen rikollisen ’ymmärtäminen’.

Sille, joka mahdollisesti harkitsee tätä kirjaa, voin kertoa, että käsittelyyn tulevat niin Natascha Kampusch, Abu Ghraibin kiduttajat, juutalaisten murhaaminen, lapsimurhaajat, koulusurmat ja paljon muuta. Käsitellään pahan lumoa, pahan olemassaoloa, pahoja olosuhteita, demonista pahaa, kostoa ja rangaistusta kuin myös pahan edellytyksiä. Tässä kohtaa voin kertoa selityksen sanalle jinnit, joka esiintyy Kirotussa Istanbulissa:

Jinnejä voisi kuvailla juutalais-kristillisten demoneiden islamilaisiksi vastineiksi. Jinnit ovat henkiolentoja, jotka Allah loi tulesta. Ihmisen tavoin myös jinneillä on kyky valita hyvä tai paha, oikea tai väärä, totuus tai valhe. Jinni ei siis ole välttämättä paha, kuten juutalais-kristilliset demonit. Jinni voi valita myös hyvän ja oikean.

Aion enää puuttua vain yhteen kirjan aiheeseen ja se on luvussa Miehet, naiset ja paha. Miksi tämä? Siksi, että minusta joukkoraiskauksessa on aina ollut jotain niin sairaan outoa, että…No, minä sainkin asiasta nyt hurjasti aivan uutta tietoa, mutta te saatte lukea nyanssit itse. Vakuutan, että kannattaa. Nyt alkoi aueta Oatesin Kosto: Rakkaustarinakin eli kuten arvata saattaa, juttu on luultuakin kovempi sisältäen todella outoja pohjavirtoja. Luvun alussa Heberlein toteaa, että hän halusi ehdottomasti alun alkaen olla tasapuolinen sukupuoliedustuksen suhteen, mutta se ei vain onnistunut, sillä hänelle löytyi väkivaltarikollisiin viisi naista ja kuusitoista miestä. Tämä on vain pienoiskoossa oleva fakta, jolle emme voi mitään. ’Rikoksista oikeuteen haastetut henkilöt 2008’ (Ruotsin rikostorjuntaneuvosto) -tilaston mukaan miehet tekivät seksuaalirikoksista 100 prosenttia ja kaikista murhista, tapoista ja pahoinpitelyistä yli 90 prosenttia.

Lukuisat kriminologiset tutkimukset osoittavat, että väkivaltarikoksia tekevät pääasiassa miehet kaikista kulttuureista ja ikäluokista.

Joukkoraiskaukset ovat varmaan kaikille täysin käsittämätön asia. Vielä käsittämättömämmäksi se käy, kun lukee, mitä vaikka sukupuolitutkija Ingemar Gens kertoo tilanteesta, jossa iso joukko miehiä raiskaa avutonta tyttöä tai naista. Tilanteessa on kyseessä karannut väkivalta, jossa ryhmäpaine on niin kova, että siitä ei luisteta ’seisoo tai ei’. Miehet kiihdyttävät toisiaan ja kohottavat tunnelmaa kuin futismatsissa ja uhrista tehdään esine, jolle ei suoda identiteettiä. ’Rikokseen kiihdyttääkin ennemmin ryhmädynamiikka kuin seksuaalivietti.’ Mies menettää ’kasvonsa’ ellei hän ole mukana. Ja nyt pääsemme siihen, jossa voimme yrittää myös ymmärtää, mikä ei tarkoita hyväksymistä!: Kysymys on miehillä statuksesta. Naisten status on olla kaunis ja seksuaalisesti vetovoimainen. Miehet, joilla ei ole varaa omiin statuksiinsa, kuten suureen autoon, arvostettuun asemaan ja muuhun kilpailukelpoiseen, turvautuvat väistämättä raakaan voimaan. Ja nyt ympyrä sulkeutuu:

Väkivalta on niiden kieli, joilla ei ole valtaa. (Anton Blok)

***

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Hanna

***

Keskisuomalaisen jutussa Pahuuden lähteillä (5.11.2011, toimittaja Riikka Mahlamäki-Kaistinen) Heberlein toteaa, että yliopistotutkimukset saavat harvoin yhtä laajaa huomiota ja lukijakuntaa kuin hänen teoksensa.

- En tiedä jaksaisinko edes kirjoittaa, jos tavoittaisin vain pienen akateemisen yleisön, Heberlein miettii.

- Välinpitämättömyys on itse asiassa vielä pahempi asia kuin pahuus. Kun emme välitä ympärillä tapahtuvista asioista annamme pahuudelle hiljaisen hyväksyntämme.

- Peruskoulun opinto-ohjelmaan pitäisi ihan ehdottomasti sisällyttää asioiden pohdintaan ja keskusteluun rohkaisevia avoimen keskustelun tunteja, Heberlein toteaa.

KIROTTU ISTANBUL

2012-01-03T00:34:00.002+02:00

”Älä pelkää, pikku lintu”, granaattiomenapuu hymyili ja pudisti lumen oksiltaan. ”Kerron sinulle onnellisen tarinan.”

Hovhannes Stamboulin kirjoitti lastenkirjaansa keskittyneenä käsin veistetyn pähkinäpuisen kirjoituspöydän ääressä, jonka hän oli ostanut juutalaiselta antiikkiesineiden välittäjältä. Samalta, jolta hän osti rintaneulan, viehkeän granaattiomenanmuotoisen rintaneulan, jonka keskellä pienestä halkeamasta hehkuivat punaiset rubiinisiemenet…Hovhannes kirjoitti ahkerasti, sillä hän tiesi, että oli kiire, sillä Turkissa, jossa armenialaiset, juutalaiset, turkkilaiset ja kreikkalaiset olivat eläneet yhdessä vuosisatoja oli alkamassa kansanmurha, jonka kieltämistä turkkilaiset yrittävät sateenkaaren tuolle puolen, mutta sitähän Hovhannes ei voinut kuin aavistaa, kun hän kiireessä käänsi katseensa rintaneulasta jälleen kirjoitukseensa…

”Hyvä on”, Eksynyt pikku kyyhkynen sirkutti. ”Kerro minulle Eksyneen pikku kyyhkysen tarina. Mutta minä varoitan sinua, jos kuulen mitään surullista, pyrähdän lentoon ja lennän pois.”

Elif Shafakin Kirottu Istanbul (The Bastard of Instanbul, Gummerus 2011, suomennos Maria Erämaja) on vahva sekoitus länttä ja itää, se on Istanbulissa asuvan turkkilaisen isoäiti Gülsümin matriarkaattinen talo kuin myös San Franciscossa asuvan armenialaista sukuaan valtiattarena hallitsevan isoäiti Shushan tarina, se on kahden nuoren tytön, Armanoushin eli ’Amyn’ ja Asyan kohtaaminen, se on Cafe Kundera, jossa tytöt tapailevat Tuurijuoppoa pilapiirtäjää, Kaappihomoa kolumnistia, Poikkeuksellisen lahjatonta runoilijaa, Äärinationalististen elokuvien epäkansallismielistä käsikirjoittajaa sekä tämän vaihtuvia tyttöystäviä, se on kertomus menneisyyden perherikoksesta, mutta myös kertomus suuresta kansanmurhasta, jossa turkkilaiset tappoivat puolitoista miljoonaa armenialaista, se on iholle tarttuva tarina siitä, miksi viha ja tappaminen, vaikka pitkä yhteinen historia sekä kulttuurin samankaltaisuus suorastaan huutavat uskontojen rajat ylittävää rauhaa. Vahva tarina kutoutuu Shafakin taitavasti kuljettamana Istanbulin taloon, josta viimeisinkin mies on pitänyt häätää Arizonaan, koska suvun miehiä vaivaa kirous kuolla ennen neljääkymmentä ikävuottaan ja aina vain entistä nuorempina. Tänne saapuu amerikanarmenialainen Asya, joka osaa nimetä ruokalajit turkiksi, Asya, jolle koko Istanbul tuoksuu kanelille, vaniljalle, pistaasipähkinöille, mantelille ja jollekin tutulle, joka tuo mieleen isoäiti Shushan…

Onko mikään kirja tällä hetkellä ajankohtaisempi kuin tämä Shafakin kirja, josta hän sai kahden vuoden tuomion turkkilaisten rienaamisesta. Tuomio tosin peruttiin, mutta juuri tänä päivänä, kun tätä kirjoitan (30.12.), luin Helsingin Sanomista, miten Ranskan parlamentin alahuone hyväksyi joulun alla lakiesityksen, joka tekee armenialaisten vuonna 1915 tapahtuneen kansanmurhan kieltämisestä rikoksen Ranskassa. Turkkilaiset ovat raivostuneet asiasta, vaikka historia todistaa islaminuskoisten turkkilaisten tappaneen puolitoista miljoonaa kristinuskoista armenialaista, joita asui ottomaanivaltakunnan alueella pari miljoonaa. Turkki kieltää kansanmurhan ja puhuu 200 000 kuolleesta. Tämän tiedon valossa ihailen Elif Shafakia paitsi loistavana kertojana, myös äärettömän rohkeana naisena, joka toimii kirjailijoiden sananvapautta puolustavassa PEN-järjestössä. Shafakin Rakkauden aikakirja oli minulle vuoden 2011 paras kirja yli sadan luetun teoksen joukosta, mutta silloin jo tiesin, että kirja, josta syyte nostettiin on aivan toinen, ja se on tämä mausteiden tuoksuinen Kirottu Istanbul, joka mitään kaihtamatta, mutta julmuuksilla mässäilemättä kehrää tarinaa, jonka amulettina voimme pitää, ettemme kadota jälkiä, armenialaisen käsityöläisen taidonnäytettä, granaattiomenanmuotoista rintaneulaa, jota kiertävät kultalangat peittämättä kuitenkaan punaisia rubiinisiemeniä…

Vaikka Shafakin kirja on kertomus suuresta rikoksesta, se on samalla kuin jokin itämainen farssi, sillä mitään niin mieletöntä kuin Kazancin matriarkaattinen talo voi tuskin kuvitella. Suvun naisten vanhin jäsen on 96-vuotias Petite-ma, joka ei aina ole ihan ’kartalla’, mutta osaa tarvittaessa yllättää kaikki. Sitten on kaikkea hallitseva isoäiti Gülsüm, sekä monta tätiä, joista uhmakkain on Zeliha-täti, jolla on tatuointiliike, liian lyhyt hame ja liian korkeat korot ja joka viis välittää, mitä muut ovat mieltä. Varsin värikäs tapaus on Feride-täti, joka on kuin monista palasista koottu ja kaipaisi rakastettua, joka jumaloisi häntä, mutta kukaan ei ikinä löydä kaikkia hänen palasiaan ja vaimeat diagnoosit vaihtelevat hebefreenisestä skitsofreniasta vainoharhaisuuteen yhtä nopeaan tahtiin kuin vaihtuu hänen hiustensa väri. Järkevin taitaa olla historiaa opettava Cevriye-täti, mutta kaikkea näkymättömästi ohjaileva on ennustajana itsensä elättävä Banu-täti, joka välillä itsekin kavahtaa salatietonsa määrää ja on uupua kahtaalle häntä raastaviin jinneihinsä. Näyttämö on kuitenkin valmis, kun nykyisyys päättää selvittää välinsä menneisyyden kanssa.

Te tiedätte jo mitä aion sanoa…Tässä on upea kirja hänelle, jota kiinnostavat historia, mystiikka, naisen asema, uskonnot, magia ja kaikkialle yltävä ruokien ja mausteiden kiehtova tuoksu. Kun isoäiti on sulkeutunut keittiöönsä kiehauttamaan sultanarusinoita, viikunoita, aprikooseja ja appelsiininkuoria, sirottelee pinnalle paljon kanelia ja koristelee mantelilastuilla ja granaattiomenan siemenillä, koko Kazancin talon huokoset imaisevat itseensä tutun jälkiruoan așuren turvallista tuoksua.

Tässä on myös kirja hänelle, joka haluaa tietää enemmän rubiineista. Tunnetaan rubiini nimeltään Kyyhkysen veri, joka tummuu sisältä, jos…,mutta ah!, maistetaan nyt tätä așurea ja unohdetaan hetkeksi kaikki muu paitsi tämä herkku ja se, että olen ihan koukussa Elif Shafakiin.

***

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Tuulia

LEENA LUMIN BLOGISTANIAN FINLANDIA-EHDOKKAAT 2011

2012-01-02T10:12:00.031+02:00

Ehdokkaani Blogistanian Finlandiaan 2011 ovat ne, joiden olisin suonut olleen ehdolla myös virallisella Finlandia -ehdokaslistalla. Vaikka luin viime vuonna 120 kirjaa, en ole lukenut yhtäkään virallisen listan ehdokkaista ja nytkin näköpiirissä on sellaisia kirjallisia herkkuja, että tuskin koskaan luenkaan.

Mukana on myös ehdokkaani parhaaksi suomalaiseksi lastenkirjaksi vuonna 2011. Mitenkään en saata olla mainitsematta, että uskon Suomessa viime vuonna tehdyn kotimaisen naiskirjallisuuden historiaa kiitos kahden aivan uskomattoman huikean teoksen: Kirjeitä kiven alle ja Kätilön.

Ensimmäinen ehdokkaani on Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle (Tammi 2011). Minun arvosteluni löydät täältä. Kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Valkoinen kirahvi Norkku Katja Susa Anna Elina, Anja Erja Karoliina Sanna/Luettua Jum-Jum Maija Sara/P.S.Rakastan kirjoja

Toinen ehdokkaani on Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011). Minun arvosteluni löydät täältä. Kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Joana Minna Paula Sonja Jaana

Kolmas ehdokkaani on Raili Mikkasen Suomen lasten linnakirja (Minerva 2011). Minun arvosteluni löydät täältä. Kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Maria Susa Riina Susa P Kirjamielellä

Keitä en ole huomannut laittaa mukaan ja ovat postanneet blogiinsa ko. kirjasta, voivat minulle ilmoittautua;-)

Ja nyt jännittyneenä odottamaan, mikä kirja on Suomen himolukijoiden eli kirjabloggaajien mielestä vuoden 2011 paras kotimainen teos.

Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille tasapuolisesti!

toivottaa
Leena Lumi

ELÄMYKSELLISTÄ VUOTTA 2012!

2011-12-30T12:26:00.004+02:00

Muutama vuosi sitten äitini, 84 vee, sairastui vakavasti. Ennuste oli masentava. Melkein toivoton. Päätin, että jos äiti selviää, aloitan joka vuosi koko loppuelämäni ajan joka vuosi kolme uutta asiaa. Nyt alkaa kuitenkin näyttää siltä, että loppuelämäni onkin elämäni maaginen luku kolme, mutta palaan siihen kohta...

Ihme tapahtui: äiti parani täysin ja minä otin härkää eli itseäni sarvista kiinni.

Nyt kaikki sitten odottavat, mitkä kolme uutta asiaa aloitan tai mitkä muuttuvat elämässäni vuonna 2012. Tässä kolme edellistä vuottani:

2009

1) aloitin kirjablogin 14.2.
2) lakkasin miellyttämästä epämiellyttäviä
3) liityin Daamien Kuukauden Ravintolaan

2010

1) aloitin ratsastuksen uudelleen 30 vuoden paussin jälkeen
2) opin sanomaan 'ei'
3) otin kummitytön Afrikasta

2011

1) päätin selvitä hengissä siitä tyhjyydestä, johon Hänen Majesteettinsa suuriruhtinatar Olgan lähtö minut suistaa
2) päätin kiivetä vuorta ylös kolmasti viikossa
3) päätin virallistaa loppuvuodesta passini vanhetessa sukunimekseni Lumi

Nyt lupaan olla lupaamatta mitään erityistä, sillä elämä on täynnä yllätyksiä: Hänen Majesteettinsa katsoo minua edelleen meripihkasilmillään, passini ei mennytkään vanhaksi vaan se oli Lumimiehen passi etc. En muutenkaan tiedä, teenkö mitään nimimuutosta blogini aikana. Sähköpostini on jonyt tulevalla nimelläni ja joskus kustantajilta tulee arvostelukappaleita nimellä Leena Lumi ja hyvin ne perille löytävät. Ajattelin olla tulevan vuoden 'flow' eli vähän kuin lastu lainehilla ja katson, mitä vastaan tulee. Nyt jo minua huimaa se, mitä tiedän: Lumimies valmentautuu MM-kisoihin, jotka ovat keväällä, sitten on tulossa Yksi Iso Muutos, jota en voi vielä paljastaa, joten taidan tukeutua 2012 Mika Waltarin suvaitsevaisuuteen ja kauniiseen turhuuteen.

Sain äidiltäni joululahjaksi vaaleanpunaisen vedenkeittimen kuin pariksi sille uudelle leivänpaahtimelle. Nyt sarjasta puuttuu enää pinkki kahvinkeitin. Voisiko sitä tällainen suurten suunnitelmien nainen kerrankin ajatella vain yhtä ainoaa vaaleanpunaista, hyvin vatkatun vispipuuron väristä kahvinkeitinhankintaa, että pysyisin kasassa suuressa muutosten myrskyssä eli vuodessa 2012.

Minulla on outo tutina, että nyt on viisasta olla lupailematta mitään, sillä ihan mitä tahansa voi tapahtua tulevana vuonna ja siinä ei silloin mitään lupauksia enää tarvita, kun on jo nyt Iso Aavistus. Paitsi yksi lupaus: Ystävänpäivänä blogini täyttää kolme vuotta ja synttäriä juhlitaan silloin arvonnalla.

Kiitos teille kaikille tästä vuodesta ja elämyksellistä vuotta 2012 - lupauksilla tai ilman!

♥:lla Leena Lumi

Happy New Year

ABSOLUTELY FABULOUS AND HAPPY BIRTHDAY, MERI!

2011-12-29T12:27:00.004+02:00

Siis kaikkeen on syynä ihana tyttäreni, joka tänään viettää syntymäpäiviä. Hän ja paras ystävättärensä löysivät aikanaan sarjan Absolutely Fabulous (Todella upeeta) ja saivat vedettyä minutkin, tosikon ja syvän draaman ystävän mukaan tähän kohellukseen. Homma meni hieman överiksi ja opettelin matkimaan Patsya. Kerran sitten ilmestyin Jyväskylän yöhön pukeutuneena Patsyksi ja jaksoin viihdyttää paikalla olevia huomattavan kauan. Ei enää, ei enää...

Miksi tästä kirjoitan teille nyt, johtuu Helsingin Sanomien Leena Virtasen mainiosta jutusta Kuka minä olen, kysyy Patsy Stone ja siitä, että Edina ja Patsy ovat täällä tänään uusin jaksoin! Ilalla voimme asettua TV1:n ääreen klo 19.30 ja tirkistellä, mitä vuodet ovat heille tehneet. Virtasen mukaan 'Edina sentään liikkuu sen verran ajassa eteenpäin, että hän on potenut vaihdevuosia. Patsy on ilmeisesti ylittänyt senkin kriittisen pisteen jo aikaa sitten.'

Best Bits 1
Funniest Patsy Moment
Series 5, Cleanin part 1

Onnea Meri♥ Ja kun lähdette tänään baanalle, voit vähän hymyillä sille, että isi leikkii Boltia ja mami katsoo Patsya. Jonkun vuoden kuluttua, siis hyvin pitkän ajan kuluttua, sinä ja ystävättäresi, joka takuulla on illassasi mukana, voitte hieman muistuttaa Edinaa ja Patsya;-) Uskomattoman hauskaa partya teille!

Smile

PS. Meri, kai muistat, että sinulla on 'Boltin' kanssa korutreffit tällä viikolla!

UNELMIA

2011-12-28T15:16:00.000+02:00

Tiedätkö - hiljaa hiipien
jätän joukon meluisan,
kun yllä tammien
näen kalpeiden tähtien
kukkivan.

Tiet haluan silottaa,
harvoin kulkee kukaan
iltaniittyä kalpeaa.
Hellin yhtä unelmaa:
Tulet mukaan.

Illalla puutarhan hämyssä
mielimme kaukaisuuksiin.
"Ovat kätesi valkeaa silkkiä..."
Hän hämmästyy: "Sanot sen niin..."

On jokin astunut puutarhaan
veräjän narahtamatta.
Läheisyydessä sen eivät ruusutkaan
voi olla vapisematta.

- Rainer Maria Rilke -
suomennos Eve Rehn

♥♥♥

In Memoriam Eve
Rakkaudella Evestä

VÄLIPÄIVIEN TUNNELMIA JA GINIGRAAVATTUA SIIKAA

2011-12-27T14:06:00.004+02:00

Välipäivien tunnelmia saa nyt välittää tämä naapurimme Easy-poika, väsynyt joulunjuhlija. Nuoriso on meillä edelleenkin, joten en todellakaan vielä kirjoja ala blogata, mutta näiden välipäivien aikana saatte kokea muita tunnelmia laidasta laitaan. Syöty on hyvin ja tähän olemisen sietämättömään kepeyteen voisi vaikka tottua. Säästä ei tee mieli puhua ja tiedätte hyvin, mitä minä kaipaan kun katson ikkunasta ulos...Aatonaattona seisoin erään herkkumyymälän maksapateejonossa ja pidin numerolappua kädessäni: Edelläni oli sata ihmistä;-) Kaiken kuitenkin pelasti tuttu myyjä joka iloisesti huikkasi kaikkien kuullen: Hauskaa hääpäivää! Mitä totuutta kieltämään: Jokaikinen hääpäivä seison pateejonossa numerolappu kädessäni. Arvatkaa sainko onnitteluja ja muutamilta myötuntoa, mutta todelliset pateehullut ymmärsivät minua täydellisesti.

Pateet eivät näytä houkuttavilta kuvissa ellei osta kokonaista kakkua, joka on koristeltu upeasti. Me taas haluamme maistella eri makuja, joten lautasella on useita sortteja. Tänä vuonna tryffeli-, viherpippuri- ja maalaispateeta. Jos pitää pateista ja haluaa olla eettinen kulinaristi, kannattaa varmistaa, että mukana ei ole hanhenmaksaa ELLEI sitä ole tuotettu Hauhalan hanhifarmilla Suomessa. Suomi on nyt suurenmoinen edelläkävijä asiassa, josta tähän asti ei ole perustettu paljoakaan eli miten hanhenmaksa tuotetaan.

Tämän vuoden uutuuusherkku oli Koti ja keittiö lehden jutusta Valkoisia makuja, löytämäni resepti Ginigraavattu siikaherkku, jonka toteutus on helppo:

noin 500 g siikafileetä nahkoineen
2 rkl merisuolaa
2 tl sokeria
2 tl roseepippuria
2-3 rkl giniä

Mätismetana:
1 rkl valutettua siianmätiä
1 rkl hienonnettua ruohosipulia
1 prk (150 g) smetanaa
ripaus rouhittua mustapippuria

Koristeeksi:
siianmätiä ja hienonnettua ruohosipulia

Poista siikafileestä pystyruodot nyppimällä. Ripottele fileen päälle suola, sokeri ja rouhitut roseepippurit. Valuta gini tasaisesti fileen päälle.

Kääri kala paketiksi voipaperiin ja anna maustua painon alla noin 8 tuntia tai yön yli. Leikkaa kala ohuiksi siivuiksi.

Sekoita valutettu mäti, hiennonettu ruohosipuli, smetana ja ripaus mustapippuria keskenään.

Asettele siikafileesiivuja tarjoiluastioihin tai -vadille ja nosta päälle mätismetanaa. Koristele mädillä ja hiennonnetulla ruohosipulilla.

Lehdessä annoksen ilmoitetaan riittävän kuudelle, mutta me nautimme tämän kahdestaan aattona...ja muutakin kalaa kyllä oli, joten varautukaa menekkiin.

Olen useasti sanonut, että minun mielestäni Franckin Lokerovati on maailman kaunein ja hyödyllisin esine. Talvella siinä on hasselpähkinöitä, keväällä Leafin pieniä suklaamunia, suvella ruusun terälehtiä tai kotiloita ja jouluna vaikka siikaherkkua. Mielestäni vähemmän on enemmän, mutta onko enemmän, jos omistaa kaksi Lokerovatia. Tätä minä harkitsen nyt hartaasti joulua sulatellessa.

Kiitän kaikkia sydämellisesti lukuisista joulumuistamisista♥ Jos olen tulevana vuonna erityisen jaksava, se johtuu tästä suloisesta Voimasiilistä, jonka sain Sarilta. Tekin voitte tilata häneltä oman siilin tai jonkun muun voimauttavan tuotteen Runotalon nettikaupasta.

VALKEAA, UNOHTUMATONTA JOULUA TEILLE KAIKILLE!

2011-12-22T22:26:00.000+02:00

Nyt vihdoinkin koittaa juhlista lumoavin: Joulu. Kynttilät syttykööt, riidat vaietkoon, lumihiutaleet leijukoon...,mutta jos ei tunnukaan joululta, jos kaipaat jotain ihan muuta tai jos olet sairas, väsynyt tai yksinäinen, niin siltikin joulu löytää luoksesi. Tartu minua kädestä ja noustaan yhdessä ylös joulun rappusia: Lupaan että joulu ottaa meidät avosylin vastaan siellä minne kynttilät ovat meidät johdattaneet. Muistellaan menneitä jouluja, muistellaan heitä, jotka ovat poissa, mutta siltikin istuvat kanssamme joulun pöytään. Katsotaan toisiamme kynttilän liekkien lävitse ja tajutaan, että ihan kaikki, ihan kaikki onni, se on tässä ja nyt. Joulu, mikä ihmeellinen juhla, mikä valon juhla täynnä suuria tunteita ja liikutustakin...Ja jouluyö...Onko mitään kuin on jouluyö: Tähdet taivaalla ja sydämissämme, kun joulun yössä kuljemme käsikkäin kohden sitä rauhan ja valon taikaa, jonka ääressä saamme hetken levähtää, pysähtyä ja unelmoida.

Toivotan teille, te kaikki rakkaat, ihanat lukijani valkeaa, unohtumatonta joulua! Rakkaat meripihkasilmät katsovat minuun hellästi vielä tänä jouluna ja siinä on minun paras joululahjani...Unforgettable.

♥:lla Leena Lumi

O Holy Night

HYASINTTIJUHLA

2011-12-22T20:32:00.001+02:00

Tunsit että olit kotona jo matkalla.
Joku oli nostanut hyasintin vaunun tavaratelineelle,
se tuoksui koko matkan, ja päivä oli kuin kynttilä
jonka liekissä näkyi sininen hahmo.
Matkustit ilman mitään, et yrittänyt muuttua
jouluksi,
ei kai ollut mitä muuttaa,
en tiedä oliko hyvää tahtoa edes,
mutta joulu oli.
"Äidistäsi minä sinut heti tunsin"
joku siinä vaunussa puheli toiselle,
ja sinun korvissasi se oli kuin joulun sanaa:
ilman Joulun äitiä kukaan ei tunne lasta.
Oli sodat, vallanhalu ja riisto,
maan nälkäiset, sairaat ja vangit,
täyttymättä jääneet lupaukset,
oli yhä enemmän mitä panna joulua vastaan
ja sen puolesta
et ollut kovin köyhä.
Omituista vain ettei se hievahtanut siitä,
ei asettunut puoleen ei toiseen,
ei kertakaikkiaan tuntunut kuuntelevan sinua.

Kun pääsemme tänne asti, meissä on väsynyt
vuosi,
mielen pimeä, joka painaa kauas, kaikkia
muistoja kauemmaksi.
Me sytytämme kynttilän huoneessa ja kynttilän
hautausmaalla,
muistamme niitä joiden kanssa kerran istuimme
samaan pöytään
ja siitä pöydästä tunnemme olevamme poissa.
Entä jos vuosi haluaa nukkua meistä?
Entä jos valmistammekin juhlan sille joka haluaa
olla poissa?

Täällä joulu on vuoden kaukainen
mielen pimeää kaukaisempi
niin kuin kesän yö
päivän kaukainen
päivän valoa kaukaisempi
niin kuin maaliskuun hankikanto
lunta ja maaliskuuta kaukaisempi.

Hyasintti tuoksuu pöydällä lumelta ja
kynttilöiltä.
Valmistimme juhlan, halusimme itse tehdä
kaiken.
Sanottiin että se on valmistettu meitä varten
mutta on vaikeata uskoa että se voi tulla
kun talo on tyhjillä ja päivä poissa.
Kuitenkin taas juhlimme poissaolevaa,
taas juhlimme pois vuoden joka on väsynyt
meissä.
Ja poissaolossa on uuden alku: ilo.
Se puhkesi pimeästä monet pienet kukat
ja siirtyi talosta taloon pyhien alla.

- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)

JOULUNEREL

2011-12-21T20:36:00.000+02:00

Nykyä Joulust on teht ihan kauhiam markkina. Jo marraskuum pualvälist joulunkellor ruppevas soiman. Postluukust lykkä mainost yhte köyten. Valuv vilkku, rummup pärise ja torvet toitotta:
- Ostaka sitä, ostaka tätä! Ko Joul tule!

Kaikil o nii jumalatoin kiiru. Täytyy tehr sitä ja tätä. Täyty pan koko huushol mulli mallin. Pest ja kraappij joka nurk ja kolo. Täyty keittäj ja paistas se seittämäs sorti. Täyty ostaj ja tehr lahjoi koko suvul, kumminkaimoi myären. Kauppain kassoil om pitkäj jono ja ihmise ovak kiukkussi ja väsynnyi.

Kaiken kohinan keskel minu miälen tule haikkiaks, ko mää muistele Wahlströmmin piänes pirtis viättämiän Joului ja Joulunaluspäivi. Kyl Joul sillon tul paljo vähemmäl vähtil.

Joulunerel hakatti hankes tuva ja pirti matto ja pantti nep pestyl laattial puhras pual ylöspäin. Leevottiin kakko ja nisust. Joulaatton pantti räätikäsloora ja sualane sialihankappal uuniin kypsymän. Tehti sallatti ja keitettin ohrankryynvellinki. Pirttin tuattin kuus ja se koristelttin färillisist apteekimpapereist leikatuil rimpsuil. Pari kolm piänt kynttilä naijatti narunkans kuusen oksil. Kuuse larvam panttin täht. Se ol nii vanh ja kulun, ettei siit ol enä jälil muut, kon tyhi ruato. Mut kaunis se ol, eik ilma sitä kuus olis mikkä Joulkuus ollukkan. Siin olivaj Joulvalmistelu.

Mut kon kaik ol reeras, ni äit virit pirtim pessä valu, knapsaut sähköm pois lampust ja sanoi:
- Piretä vähä hämynaikka ja kuulustellan, KO JOUL TULE.

- Kyllikki Walström -
Uut ja Wanha Luvialt
kuva Runotalo

JOULURUUSUSTA JA MUISTOJA...

2011-12-21T11:27:00.009+02:00

Päätin sitten vielä kerran yrittää saada vietyä jouluruusua hengissä viikkoa kauemmin. Minussa on joku piilevä jouluruusukiller, sillä ikinä en ole onnistunut tämän kaunottaren kanssa. Uuden yrityksen laukaisi se, että tajusin puutarhassamme kohdan, jossa saisin sen elämään vuodesta toiseen myös täällä Keski-Suomen korkeudella. Saan vahvaa tukiapua Sarilta. Ja kiinnostavan tarinan jouluruususta kuulin Anna Amnellilta!

Otin nämä kuvat nyt varmuudeksi, että uskotte minulla tätä kukkaa olleenkaan. Aatonaattona vasta saapuvat kukkivat valkoiset amaryllikset. Tunnustan saaneeni huikean led-valoinnoituksen ja jos oikein tarkasti katsotte, näette tässä kuvassa kolme 40 kirkkaan lampun valosarjaa. Jos kameraa olisi hiukan siirtänyt olisi näkynyt neljäskin...Kolmas valo roikkuu olkkarin valkoisen verhon edessä. Ensi vuonna niitä tulee useampi ja yritän kiinnittää valot verhojen taakse, vaikka ei se vaivaa tuossa edessäkään, kun kattokruunua ei nyt raaski käyttää, että saisi tämän tunnelman pidettyä. Neljäs valosarja on Ikean alimmalla hyllyllä tungettuna lasimaljaan ja...

...tässä sitä kukkaa, mitä minä todella haluan taloon monta jouluksi ja sen jälkeenkin. Miten nuo vanhat ei-led-valot näyttävät kuin runsaammilta...sehän ei ole mahdollista;-)

...tässä näette vielä lisää vanhaa valosarjaa, joka saa kyytiä tämän talven jälkeen. Kuvassa näkyvä pikkupöytä saa väistyä kohta muualle kuusen tieltä.

Esittelen nyt pienen kavalkadin menneiden vuosien joulukortteja:

Joulukortti vuodelta 2005: Minä ja Olga lumisillalla.

Joulukortti 2004: Keuruun vanha kirkko. Keuruu oli äitini kotipitäjä Karjalan jälkeen...vähän aikaa. Minulle Keuruu oli mammalan kesiä ja muutama joulu, jossa kerran ajettiin hevosreellä kulkuset kilisten joulukirkkoon. Tosin siihen uuteen, jossa vanhempani on vihitty ja jossa tyttäremme pääsi ripiltä, koska kävi Pöyhölän kansainvälisen rippileirin.

Joulukortti 2007. Ystävätär nappasi ihan suunnittelematta patikointipäivänä saarellamme. Kynttilätuikku ja kaakaoshotti kulkevat aina mukana tällä retkellä repussa. Tällaiselta sitä näyttää kilometrien vaelluksen jälkeen ulkoilukuteissa ja myssy päässä;-)

Tämä on muuten sitten eri kuin se, minkä näitte viimeksi. Joulukortti 2009.

Joulukortti 2010, jota Supportti ei huomannut kirkastaa, kun minä en ehdi joka asiaan etenkään joulun alla. Tämä huonolaatuinen kuva on elämäni rakkain ja on isona alakerran perhekuvaseinällämme. Kuvan nimi on Täydellinen onni.

Tämä kuva olisi yhtä hyvin voinut olla joulukortti: Lumiotuksia! Kummassakin kuvassa näkyy hyvin, miten Hänen Majesteetissaan Olgassa virtaa ruhtinaallista paimenkoiraa, jota novascotiannoutajassa on osa: Hän katsoo kaikissa kuvissa ympäristöä. Paitsi ei siltakuvassa, jossa minulla taisi olla nanna poskessa tms. Tyttäremme pikkukoiralla, Dinalla, pitää olla nuttu yllä ulkona, sillä hän palelee herkästi.

Tämän vuoden joulukorttimme, joka onkin sisareni miehen, valokuvaaja Pekka Mäkisen ottama lumoava kuva tundraurpiaisesta.

Tässä kaikkien aikojen joulukortti vuodelta 2007: Lumimiehen ja Olgan arktinen hetki. Katsokaa Lumen Valtiattaren turkkia, sen vahvuutta ja väriä sekä pään asentoa: Olga, Applehill's Thora, laulaa lumen ylistystä!

***

PS. Jos elokuvat kiinnostavat, lue tämän päivän Helsingin sanomista, mikä on elokuvista kirjoittavien HS-toimittajien kymmenen parasta dvd:tä. Voin kertoa sen verran, että oma suosikkini Vuosi elämästä on listalla.

AIKAITSEKKYYDEN KIERTEESTÄ AITOON LÄSNÄOLOON

2011-12-19T20:49:00.003+02:00

Hei tänään!

Ei, en ole enkeli-ihmisiä, mutta tämä Hannen enkeli pysäytti minut kuin seinään. Kuvan värit ovat uutta, maagista Hannea ja se jokin tässä saa minut nyt kertomaan, mitä toivon eniten ja ainostaan joululahjaksi. Ehkä keijukuva ei olisi riittänyt saamaan minua seisahtumaan...tähän vuodatukseen.

Toivon joululahjaksi aikaa. Vain aikaa. Mieheltänikään en halua mitään muuta kuin aikaa, sillä mikään tavara ei ole yhdessävietetyn ajan vertaista. Meillä on aika tiukassa eli olemme aikaköyhiä! Nyt kun uusi kaikkinielevä harrastus vie Lumimiestä pitkien työpäivien jälkeen, olen entistä aikaköyhempi. Vain ajalla on minulle enää merkitystä.

Vaikka olen itse käärinyt pieniä paketteja, kaikki kirjoja, pehmeitä paketteja tai elokuvia, niin olen huomannut aloittaneeni vuoden mittaan uudenlaisen traditon: Kutsun ystäviä lounaalle ulos. Näin kummatkin voimme keskittyä toisiimme, ilman turhaa passaamisen ja siivoamisen stressiä ja näin aidosti olla läsnä toisillemme. Minä olen vielä sen verran boheemiksi muuttunut, että siivoaminen ei ole elämäni intohimojeni kärkipäässä, joten miten mukava onkaan sulkea ovi takanaan ja lähteä kaupungille tapaamaan ystävää. Nyt olen laajentamassa tätä ideaani niin, että olen ehdottanut muutamille ystäväpariskunnille, että tapaamme seuraavan kerran jonain viikonloppuna kaupungilla hyvän ruoan äärellä. Näin kaikki saavat täydesti osallistua seurusteluun, vuorovaikutteiseen länsäolemiseen, eikä yhden tarvitse huhkia passarina. Nyyttikestit eivät tilannetta yhtään parantaisi, sillä sitten jää jälkeen kuitenkin aina kasa astioita ja muuta siivoamista. Tähän tietysti joku voi ehdottaa, että 'kaikki voivat tiskata ja siivota yhdessä', mutta kun minä en halua seurustella tiskaten ja siivoten, vaan keskustellen ja herkuista nauttien. No, ehkä se on jonkun juttu, mutta ei minun. En edes kovasti yrittämällä saa 'kicksejä' siivoamisesta tai pyykkivuorista.

Toivon aikaa syntymäpäivä-, hääpäivä- ja joululahjaksi. Toivon koko loppuelämäni vain aikaa ja läsnäoloa. Sitten kun olen sateenkaaren tuolla puolen, en pyydä enää kenenkään aikaa ja kaikki saavat minun puolestani säästää aikaansa jopa haudallani käymiseltä. Aikaitsekkäät saavat silloin tuhlata ainoan elämänsä tunnit vaikka pölyjen pyyhkimiseen tai urheilukentän ympyrän kiertämiseen loputtomasti, vuodesta toiseen... , mutta: Minä olen nyt, en huominen!

Mieti tarkkaan, onko lähipiirissäsi aikaköyhä puoliso, lapsi, ystävä tai muu henkilö, jolle voisitkin lahjoittaa tavaran sijasta aikaelämystä.

Love
Leena Lumi

PS. Ja tässä lisää aika-asiaa Allulta auf Deutsch. Kiitos!

kuva Hanne

PAISTETUT PUNAISET LUUMUT

2011-12-19T13:37:00.000+02:00

Kodin Kuvalehdestä no 24 löysin Viimeinen kiusaus palstalta Suvi Rüsterin ohjeen Paistetut punaiset luumut - Luumuja ja rommitotikastiketta.

500 g luumuja
4 rkl voita
3 rkl siiprappia
0,5 tl jauhettua kanelia

Rommitotikastike:

2 dl kuohukermaa
2 keltuaista
2 rkl vaahterasiirappia
2 rkl rommia

Valmista ensin rommitotikastike. Vaahdota kerma. Erottele keltuaiset kulhoon ja vatkaa vaahdoksi.

Lisää munavaahtoon vaahterasiirappi ja rommi. Vatkaa vielä pari minuuttia, kunnes seos on kuohkeaa.

Sekoita munien joukkoon kermavaahto. Kaada kastike kastikekannuun ja nosta pakastimeen 30-40 minuutiksi. Anna kastikkeen kylmetä kunnolla.

Huuhtele luumut, halkaise ne ja poista kivet.

Kuumenna voi paistinpannulla. Lisää luumut, siirappi ja kaneli. Paista 3-4 minuuttia, kunnes luumut ovat pehmeitä.

Tarjoa lämpimät luumut heti kylmän rommikastikkeen kanssa. Laita kastike kulhoon.

Guten Appetit!

VIIKONLOPPUA LUMEN TOIVOSSA!

2011-12-16T19:53:00.000+02:00

Let it snow

LEENA LUMIN VUODEN 2011 KIRJALLISET ELÄMYKSET

2011-12-15T13:34:00.028+02:00

Vuoden 2011 kuuma ryhmä blogissani 120:n tänä vuonna luetun kirjan joukosta on tässä:

Elif Shafak: Rakkauden aikakirja (Gummerus 2011)

Lionel Shriver: Jonnekin pois (Avain 2011)

Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle (Tammi 2011)

Katja Kettu: Kätilö (WSOY 2011)

Geert Kimpen: Kabbalisti (Bazar 2011)

Tämä ryhmä ei selittelyjä kaipaa, loput senkin enemmän, mutta haluan sanoa tietenkin voittajakirjoista jotakin - lyhyesti. Jo lukiessani vuoden alussa Rakkauden aikakirjaa, tiesin lukevani vuoden parasta teosta. Luin tarinaa afganilaisesta runoilijasta Mawlana Rumista ja kuume nousi. Miten selvitä vailla intohimoa kieleen, kirjaan tarinaan, kun:

En ole kristitty, juutalainen enkä muslimi, en hindu, buddhalainen, suufi enkä zen. En ole yhdestäkään uskonnosta tai kulttuurijärjestelmästä. En ole idästä enkä lännestä...Paikkani on paikaton, jäljettömyyden jälki.

Kirjan tarinaan tulee mukaan kotirouva Ella Yhdysvalloista, joka viestii ruualla ja kattauksilla saamatta vastakaikua hänen tietämättä, mikä tie häntä odottaa idän mystiikassa. Siis jos kirja on hiukankaan kuin Kirjan kansa eli mystiikkaa, historiaa, seikkailua ja romantiikkaa täydellisellä tyylillä, se on minun kirjablogini ykkönen. M.O.T.

Ja sitten tulee tapaus Lionel Shriver, joka on ihan selvästi yritetty salata minulta;-) Sain uuden Oman Kirjailijan, joka liittyi välittömästi samaan sarjaan kuin minulla ovat John Irving, Siri Hustvedt, Ian McEwan, Mika Waltari, Joyce Carol Oates...ja Lionel teki sen ensimmäisellään minulle. Jonnekin pois on täydellinen kirja lukijalle, joka helposti ikävystyy, pitää kaikesta epätavanomaisesta, mutta kuitenkin sellaisesta, joka voisi olla mahdollista tapahtua. Kieli on täydellisen vetävää ja tämä nainen ei kaihda sanomasta mitään, joten vähän kuin naispuolinen Irving, mutta kuitenkin omaääninen raikkaalla tavalla. Se päivä ei minulle valkene, että jättäisin yhtäkään Shriveriä lukematta sateenkaaren tuolle puolen.

Kirjeitä kiven alle...niin paljon tuttua, mutta kuka pisti kaiken sanoiksi, kuka tohti/osasi/uskalsi: Marja-Leena Virtanen. Saatuani kirjan luettua soitin Marja-Leenalle välittömästi ja puhelimessa huomasimme, miten samoja reittejä kulkumme on käynyt. Paljon äänettömiä kyyneleitä. Sitten tulivat Helsingin Kirjamessut ja sain tavata Marja-Leenan ensin kahvilassa ja hän saapui myös pienen kirjabloggaajaryhmämme kanssa illanviettoon, jossa sain ojentaa hänelle symbolisen Leena Lumi Finlandian eli Aila Meriluodon Tältä kohtaa - Päiväkirja vuosilta 1975-2004, jota Marja-Leenalla ei vielä ollut. Illanviettoon liittyi monenmoista, sillä yksi ryhmästämme on lähdössä käymään lukiota todella kauas, mutta siitäkin yritän selvitä. Miten ihmeellistä, että Marja-Leena oli mukana juuri tässä tietyssä illassa...Arvosteluni kirjasta kertoo, mitä tunnen ja mitä sieltä ei löydy, sitä en ole vielä valmis kertomaan.

Katja Ketun Kätilö löysi minut, sillä ei minulla ollut tarkoitus sitä ottaa. Teen enemmän käännöskirjallisuutta kuin kotimaista, 'kotimaani on maailman kirjallisuus', joten tuskin olisin kirjaa löytänyt ellen olisi lukenut Joanan blogista Kätilöstä. Se iski ja heti! Tiesin, että tämä kirja minulle ja äkkiä. Ketun kieli on raakaa, kaunista, alastonta. Koko kirja on alaston ja Lapin virta vie mennessään eikä itsekään enää ymmärrä kaihtaa mitään vaan suorastaan pelkää suvantoja. Katjan kirja toi uutta tietoa Lapin sodasta, mutta enemmmänkin se toi kaiken esille kahden rakastavaisen kautta, heidän, joiden ei olisi sallittu enää sen jälkeen kun...Ja nyt toistan edelleen ihmetykseni siitä, että kun Suomessa tehdään naiskirjallisuuden historiaa kirjoilla Kirjeitä kiven alle ja Kätilöllä, nämä kirjat eivät löydy Finlandia -ehdokaslistoilta. Blogistanian Finlandia julkistetaan 2.1.2012 klo 20 ja elän toivossa, että himolukijat näkevät asian toisin.

Kabbalistia en todellakaan valinnut viidenneksi parhaaksi kauniin kannen takia, vaikka olenkin kallellaan kvataiteisiin. Kimpenin kirja on niin täynnä mystiikkaa, uskontoa, historiaa, seikkailua ja erotiikkaa, että vertautuu siihen kirjalajiin, johon minä väistämättä olen heikkona. Kabbalisti pohjautuu rabbi Hajjim Vitalin elämään ja tarina sijoittuu Galileaan Tsfatin kaupunkiin 1500 -luvulle. Kimpen on koulutukseltaan elokuvaohjaaja ja täytyy sanoa, että minä näin tämän kirjan filminä. Kokeilkaa ellette usko!

Lopetan kuuman sarjan esittelyn sitaattiin voittajakirjasta:

'Ole sinä minulle dost, niin minä olen sinulle kismet', kuiskivat puut minulle yön puutarhassa, jossa lumen valkeudessa ruusut alkoivat kukkia kun...

Älä kulje virran mukana. Ole virta.

Minusta tuntuu, että voisin kutsua kakkosryhmää jopa Sydänryhmäksi, sillä niin paljon tässä on kirjoja, jotka viilsivät sydämestä - ihanasti. Ryhmä myös kuvastaa osin, mitä muuta harrastan kuin lukemista. Nämä kirjat eivät ole enää paremmuusjärjestyksessä eli aikaisempien vuosien tapaan se kunnia kuuluu vain kuumalle ryhmälle.

Kirjavuoteni eniten odotettu teos oli Helen Rappaportin Jekaterinburg - Romanovien viimeiset päivät (Helsinki-kirjat 2011), joka täytti pienimmätkin odotukseni. Helen on kiinnostava kirjoittaja ja osasi täyttää traagisen perheen kohtalosta kertovan kirjan nyansseilla, joista en ollut kuullutkaan. Kirja liittyy historia- ja etenkin Romanov -harrastukseeni. Kaunis kirja kaikeltaan.

Julie Orringerin Näkymätön silta (Otava 2011) kertoo tarinasta, josta ei paljon ole kuultu eli juutalaisesta työpalvelukomppaniasta Euroopassa. Itseasiassa Orringer kertoo isoisänsä vaietun salaisuuden auki. Kertomus alkaa siitä kun nuori unkarilainen arkkitehti saa stipendin opiskelemaan Pariisiin, mutta sitten opinnot keskeytyvät, koska hänen on palattava Unkariin ja liityttävä siellä juutalaiseen työkomppaniaan. Kirja on melkein 800 sivua, mutta kerrankin jätän puhumatta tiiliskivestä, sillä tämä tarina olisi voinut vaikka jatkua. Kurjuutta pelkääville voin kertoa, että tähän kirjaan mahtuu paljon sitä huumaa, jota löydämme juuri vuosilta ennen toista maailmansotaa, mutta pakko myöntää, että huumaa myös katkeaa ja tapahtuu paljon. Kirja on kuitenkin selvitymistarina sekä kertomus suuresta rakkaudesta niin parisuhteessa kuin perheen sisällä. Kirjan kansi on niin kaunis, että huimaa, joten eipä ihme, että jopa Orringer pitää kantta yhtenä kauneimmista, mitä hänen kirjallaan maailmalla on. Kannen kuva on Otavan ja kanen suunnittelu on Katja Kaskealan. Tässä kirja, jota voisin suositella kaikille!

Axel Munthe - tie Caprin huvilalle (WSOY 2010) on jäänyt aivan liian vähille blogisavuille. Tämä kirjallisuudentutkija Bengt Jangfeldtin teos on avain Munthen omaan kirjaan Huvila meren rannalla (Boken om San Michelle, 1930). Sen lisäksi lukija pääsee sisälle siihen, mikä satutti originellia seurapiirilääkäriä, joka tuli kuuluisaksi ostettuaan Caprilta vuoren, voidakseen estää italialaisia virittämästä sinne pyydyksiään linnuille. Kirja sisältää kaksikin isoa yllätystä, jotka liittyvät kiinteästi Ruotsin hoviin, joten jos vaikka vain Pohjolan historia kiinnostaa niin tässä upea kirja aikalaiskuvilla. Minä vaikutuin siitä, miten aikaansa edellä herkkä tohtori oli eläinsuojelukysymyksissä ja tämä kirja oli lääkettä haavoilleni, joita aina saan eläinten huonosta kohtelusta. Tämä on sinällään ihan kiinnostava jokaiselle historiasta kiinnostuneelle, sillä väistämättä Euroopan tavat ja kuuluisuudet saavat teoksessa osansa.

Ja sitten tuleekin kirja, joka yllätti minut täysin. Kate Mortonin kirjalle Paluu Rivertoniin (Bazar 2011) en asettanut paljoa odotuksia, mutta niin vain tapahtui, että kirja vei. Tässä on kaikki ainekset kyllä tehota meikäläiseen, sillä olen hulluna sotien välisiin vuosiin ja heikkouteni brittiläisyyteen tiedetään. En vain uskonut Mortonia näin vetäväksi kirjailijaksi. Riverton on täynnä intohimoa, aikakauden tyyliä, surumielistä kaihoa, julmuutta, kimallusta ja etenkin erittäin hyvää kerrontaa. Mitä tähän sanoisi muuta kuin: Kirja voitti minut kantta myöten, joten alistun. Ilolla!

William J. Mannin Elizabeth Taylor - Hollywoodin kuningatar (Helsinki-kirjat 2011) on osa elokuvaharrastustani, mutta tämä kirja ei päässyt listalleni vain siksi, sillä teenhän välillä useitakin filmitähtielämänkertoja. Tämän kirjan vahvuudet ovat kiinnostava perinpohjaisuus, yllättävän kauniit, tosin välillä myös naurattavat ja itkettävät kulissien takaiset kertomukset, sekä etenkin polku kohti jumalaista Liziä sekä säädyttömän karkeakomeaa Burtonia. He ovat niin yksi yhteen tässäkin kirjassa, että vaikka Elizabethilla oli useita avioliittoja, niin lukija kokee, miten pariskunta Taylor-Burtonin liitto oli juuri se...tähtiin kirjoitettu...kallioon hakattu. Täytyy myöntää, että tämän kirjan myötä aloin ymmärtää ja sitä kautta arvostaa Tayloria paljon enemmän, vaikka kaikista hänen ylilyönneistään en pitänytkään. Jos haluat todella tietää, mitä tapahtui kulissien takana ja mistä syntyi legendaarinen Kuka pelkää Virginia Woolfia, lue ihmeessä tämä kirja. Nyt minä tiedän, mistä on tehty tuon elokuvan unohtumattomat roolityöt. Ja kansi sitten...Kun pyysin Lumimiestä minun ohjeistukseni mukaan tekemään tämän ryhmän kollaasia, hän laittoi mitään sanomatta Lizin isona keskelle, minkä kuvan löydätkin kun rollaat vähän alaspäin.

Kolmosryhmä on minulle aina vaikein, sillä teen niin paljon puutarha-, sisustus- ja ruokakirjoja kuin myös dekkareita sekä jonkin verran lastenkirjoja että valinta menee rankaksi, kun kaikkia ei voi ottaa mukaan.

Vuoden paras ruokakirja on ehdottomasti Chris ja Carolyn Caldicottin Maailman parhaat kasvisruoat (Tammi 2011), paras lastenkirja on Raili Mikkasen Suomen lasten linnakirja (Minerva 2011), vuoden paras dekkari on Camilla Läckbergin Merenneito (Gummerus 2011) ja paras puutarhakirja on Else & Vesa Leivon Tulppaanitarhan lumo (WSOY 2011) ja se on sitä kaikeltaan. Pakko kertao, että Peter Jamesin Kuolema katsoo kohti (Minerva 2011) olisi ollut vuoden toiseksi paras dekkari. Läckberg todella yllätti.

Ja sitten tapahtui Daphne Kalotayn Bolšoin perhonen (WSOY 2011). Tässä kirja, jonka annoin lahjaksi tai arvontaani tms. Sen jälkeen en nukkunut ennen kuin kirja oli hyllyssäni eli ostin oman Sielukirjani kotiin. Tässä se kirja, jonka ottaisin autiolle saarelle ja lukisin aina vain uudelleen. Tässä kirja, joka kantaa samaa suloisen melankolian kauneutta kuin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin. Sirin kanssa vain nukahdin mustakarhujen huhuiluun ja Daphnen kanssa yöpöllöihin...

***

Mitä jäi sanomatta? Illan tullen (Gummerus 2011) poissaolo saattaa joitain hämmästyttää, mutta se jäi pois vain, koska taso oli niin korkea tänä vuonna ja vaikka minulle kyseessä on Cunninghamin paras teos, niin ei siltikään mahdu nyt mukaan. Mutta ellen olisi ottanut mukaan puutarhaa, lastenkirjaa tai ruokakirjaa, Illan tullen olisi ollut mukana ja sen lisäksi mukana olisivat olleet myös Siri Hustvedtin Vapiseva nainen (Otava 2011) sekä Véronique Ovaldén Mitä tiedän Vera Candidasta (WSOY 2011). Vuoden paras runokirja minulle on Erzsébet Tóthin Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011). Vuoden parasta sisustuskirjaa en pystynyt päättämään. mutta kanneltaan ja kuviltaan vaikuttavin on Anna Örnbergin Maalaisunelmia (WSOY 2011), tunnelmaltaan pidin eniten Ilona Pietiläisen Villa Charmesta, pienestä, viehättävästä kirjasta täynnä kauneutta.

Vuoden kaunein kirja on Linnut lumen valossa (Tammi 2011). Tekijät Arto Juvonen, Tomi Muukkonen, Jari Peltomäki ja Markus Varesvuo.

***

Ketä listassani joku asia ärsyttää, muistakoon, että arvostelu on vain henkilön subjektiivinen mielipiteen ilmaus: Ei yhtään sen enempää, mutta ei myöskään yhtään sen vähempää.

Lopetamme lainaukseen Bolšoin perhosesta:

Silloin opin tietämään, ettei rakkaus ole vain ilon lähde tai leikki, vaan osa loputonta elämän tragediaa, yhtä lailla sen ikuinen kirous kuin kaikkinielevä voima, joka antaa sille merkityksen.

- Nadežda Mandelštam -

Love
Leena Lumi

UN CONTE DE NOËL JA MUITA JOULUPALJASTUKSIA

2011-12-14T10:51:00.000+02:00

Tänään tulee Teemalta alkaen klo 21.45 aivan loistava elokuva Eräs joulutarina (Un Conte de Noël), jota eivät mainokset pätki. Tallentakaa ihmeessä, sillä tämä tarina kestää uudemmankin katsomisen. Siis tällaisia elokuvia lähetetään arkena, kun monien pitää nousta aamulle töihin. Nyt tapahtui niin, että meidän jouluelokuvamme ei olekaan Woody Allenin Midnight in Paris vaan ihailemani Catherine Deneuven tähdittämä elokuva, jolle Arto Pajukallio antaa tämän päivän Helsingin Sanomissa viisi tähteä, eikä suotta. Pajukallio löytää adjektiivin, joka kuvaa filmiä täydellisesti: Suloisenkirpeä!

Jo viime vuonna haikailin tätä filmiä omaksi, mutta kiitos Hesarin, muistin nyt, mitä tarvitsen ensimmäisen joulupäivän iltana pöydästä noustua ja tiedän, että elokuvista pitävä tyttäremme ihastuu, kun äidin uusi joulutyyli jatkuu filmillisenä.

Emme anna Lumimiehen kanssa toisillemme tavaralahjoja, mutta jostain kumman syystä paketteja on vain tullut käärittyä, mutta muille. Rakastan antaa pieniä lahoja, joiden ainoa rajoite on, että niiden pitää olla kirja, pehmeä paketti, suklaata tai elokuva. Paljastan nyt luettelonomaisesti ne kirjat, jotka tänä vuonna käärin joulupakettiin tyttärelle ja hänen sulhaselleen, ystäville, äidille, siskolle, serkulle, kummipojalle...: Suomen lasten linnakirja, Jonnekin pois, Suomalaista voimaruokaa, Helppo japanilainen keittiö, Paratiisi, Villa Charme, Paluu Rivertoniin, Kirjeitä kiven alle, Maailman parhaat kasvisruoat, Kirjaston henget, Sydänmagneetti, Jekaterinburg - Romanovien viimeiset päivät ja Vuoden Luontokuvat 2011.

Säätiedotusrintamalta voin kertoa, että tämän surullisempaa ja märempää joulukeliä saa hakea kuin meillä on nyt. Me jäimme aikanaan Keski-Suomeen lumen takia ja nyt vain toivon, että joulu kaiken muuttaa voi. Jatkan joulupuuhasteluja, mutta ensin otan toisen kupillisen Robertsin suklaakahvia ja nautin ajatuksesta, että Un Conte de Noël on jo matkalla luokseni.

Un Conte de Noël

LUMI KIITTÄÄ LUMESTA!

2011-12-13T14:12:00.000+02:00

Jotain ihanaa saapui postissa: Kate Bushin 50 Words For Snow!

Kiitos♥

Snow Flake - Snow Globe

VASTAAN LUKUTOUKAN KATSAUS VUOTEEN 2011 -HAASTEESEEN

2011-12-12T11:19:00.019+02:00

Vastaan Susan haasteeseen koskien Lukutoukan katsausta vuoteen 2011. Kysymyksiä on aika paljon ja kun nyt aloitan, en vielä tiedä muutanko niitä hiukan tai karsinko, mutta alkuperäiset löytävät siis blogista Järjellä ja tunteella. Tiedän tämä olevan aivan liian paljastavaa ajatellen sitä, että ilmoitan kuuman ryhmän kohta, mutta ei kannata uskoa kaikkea, mitä lukee;-)

1) Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?

Lionel Shriverin Jonnekin pois, jota myös itse annan tänä vuonna lahjaksi ystävilleni.

2) Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole himolukija, mutta kaipaa lukuelämystä joululomalle?

Kate Mortonin Paluu Rivertoniin

3) Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken?

Simon Beckettin Multiin kätketyt, jota ei pelastanut edes huomattavan onnistunut kansi.

4) Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneliä?

Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle.

5) Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?

Helen Rapparportin Jekaterinburg - Romanovien viimeiset päivät

6) Mitkä kirjat saivat mielestäsi liian vähän blogisavuja:

Véronique Ovaldén Mitä tiedän Vera Candidasta, Bengt Jangfeldtin Axel Munthe - tie Caprin huvilalle ja Julie Orringerin Näkymätön silta

7) Mikä kirja oli suurin pettymys?

Kts. kohta 3.

8) Minkä kirjan ottaisti ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle luettavaksi uudestaan ja uudestaan?

Daphne Kalotayn Bolšoin perhosen, joka muistuttaa minua eniten Siri Hustvedtin kirjasta Kaikki mitä rakastin surumieliseltä tunnelmaltaan jota taiteen ja tragedian usva kauniisti kietoo hämäräänsä. Toinen kirja vie minut mustakarhujen huhuiluun, toisessa nukahdan yöpöllöihin, mutta suloinen tuska on niin sama....

9) Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan ellei sitä ole jo tehty?

Daphne Kalotayn Bolšoin perhosesta.

10) Minkä kirjan jälkimaku on pisin?

Katja Ketun Kätilön.

11) Mikä kirja oli suurin yllättäjä?

Lionel Shriverin Jonnekin pois.

12) Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia tai palasia seiltä täältä, jos sitäkään?

Johan TheorininVerikallio, mikä hämmästyttää minua itseäkin, sillä saman kirjailijan Yömyrsky tuntuu vieläkin kuin myös Hämärän hetki.

13) Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?

Lionel Shriverin Jonnekin pois ja Veronique Olvadén Mitä tiedän Vera Candidasta.

14) Mistä vuoden 2011 aikana lukemistasi kirjoista tuli sinulle sielukirjat/kirjat?

Susan Fletcherin Meriharakoista, Daphne Kalotayn Bolšoin perhosesta sekä L.M.Montgomeryn Sinisestä linnasta.

15) Mitä kirjoja suosittelisit juuri täysi-ikäisyyteen astuvalle tytölle?

Jamie Fordin Hotelli Panama ja Colm Tóibinin Brooklyn

16) Mitä kirjaa suosittelisit hänelle, jolle elokuvat ovat melkein yhtä tärkeitä kuin kirjat?

Wlliam J. Mannin Elizabeth Taylor- Hollywoodin kuningatar.

Mukavaa alkanutta viikkoa ja maantaikaan ei ole oikein maanantao, kun joulu on jo niin lähellä!

Taidan laittaa leivariin tulet, kutoa/neuloa, valmistaa vierasmakkaria tuleville, kehitellä kirjavuoden kuumaa ryhmää, kirjoittaa viimeiset joulutervehdykset, opetella yhden uuden kalareseptin entisten päälle, lukea vähän, 'suorittaa' niskajumpan, harjata Hänen Majesteettinsa turkin niin auki kuin voin...

VALKOISEN KAUNISTA VIIKONLOPPUA!

2011-12-09T15:09:00.001+02:00

Hei!

Kaikki, luulen minä, että kaikki odottavat lunta. Lumi on kaunista ja valkoista. Se rauhoittaa, innoittaa, valaisee ja on lempeää. Lumi voi olla myös kaikkein hellintä, kuten tässä Mirkka Rekolan runossa:

Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia.

Valkoinen on minusta myös juuri oikea väri verhoihin, jotka mieluusti saavat olla pitkät. Pidän myös valkoisista kukista niin paljon, että kodistamme ei jouluna löydy muita kuin valkoisia amarylliksiä. Jouluruusu olisi, mutta kun se kaunotar ei viihdy hoidossani, vaan kupsahtaa jo viikossa. Seinätkin saavat olla valkoiset elleivät ne ole tapetilla tai satumaisen vihreät, kuten kirjastoni seinät, jotka maalasi aikanaan visualisti tyttäremme Meri. Myös serviisi saa olla valkoinen, että ruoka itse pääseee oikeuksiinsa. Ehkäpä sen takia meillä ei ole Paratiisia tai Taikaa ruoka-astioina. Väriä saa olla monessa muussa, sillä miten valkoinen valloittaisi ellei olisi kontrastia, josta peilata upeuttaan.

Toivotan kaikille kaunista, valkoista, tunnelmallista viikonloppua! Yritetään ottaa rauhallisesti, vaikka välillä tuntuukin, että kaikkialta vyöryy joku outo paine tehdä/ehtiä/jaksaa loputtomiin. Musiikkina on nyt Johanna Rusasen esittämänä tuttuakin tutumpi Walking in the Air, joka saa kultakin tulkitsijaltaan aivan omia sävyjään. Annetaan kaikkien värien valloittaa!

♥:lla Leena Lumi

PS. Käykää ihmeessä katsomassa Marian 9. luukkua!

kuvat Sateenkaaren taa

LEENA LUMIN LUETUT 2011

2011-12-08T15:45:00.058+02:00

1) Ian McEwan: Ikuinen rakkaus (Otava 2008)

2) Elif Shafak: Rakkauden aikakirja (Gummerus 2011)

3) Nauti kodistasi (WSOY 2010)

4) Susan Fletcher: Meriharakat (Like 2008)

5) Kyllikki Wahlström: Luvialaissii tarinoit ja kuvii (Luvia Seor ry)

6) Riitta Konttinen: Modernistipareja (Otava 2010)

7) Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla (Minerva Crime 2010)

8) Cecilia Samartin: Nora & Alicia (Bazar 2010)

9) Ola Lauritson ja Ulrika Davidsson: Herkuttele huoletta – GI-ruokaa juhlahetkiin (WSOY 2011)

10) Kitty Kelley: Oprah (Otava 2010)

11) Annie Rigg: Lahjoja keittiöstä – 100 vastustamatonta lahjaa kaikkiin tilaisuuksiin (Tammi 2011)

12) Klara Desser: Hienoja kalaruokia – Omega-3 ja veden herkut (Tammi 2011)

13) Geert Kimpen: Kabbalisti (Bazar 2011)

14) Siri Hustvedt: Vapiseva nainen – Hermojeni tarina (Otava 2011)

15) Sara Norrman: 20 valoisaa ja viihtyisää kotia Skandinaviasta (WSOY 2010)

16) Susan West ja Tom Monte: Herätä kauneutesi - hyvinvointia luonnosta Dr. Hauschkan tapaan (Gummerus 2011)

17) Bengt Jangfeldt: Axel Munthe – tie Caprin huvilalle (WSOY 2010)

18) Carlos Horrillo & Patric Morcas: Tapas (Tammi 2011)

19) Ursula Karvinen: Helppoa joogaa aamusta iltaan (Gummerus 2010)

20) Denise Mina: Yksin yössä (Like 2011)

21) Agneta Ullenius: Yrttimaa – Ruukku- ja puutarhaviljelijän opas (Minerva 2011)

22) Ann Rosman: Majakkamestarin tytär (Bazar 2011)

23) Aila Meriluoto: Tämä täyteys, tämä paino (WSOY 2011)

24) ViherPiha: Värien lumoa puutarhaan – Ainutlaatuinen opas kasvien valintaan (Gummerus 2011)

25) Riitta Tiitu: Wanilla Country Chic (2011)

26) Inger Frimansson: Parempi elämä (Like 2009)

27) Carol Shields: Pikkuseikkoja (Otava 2011)

28) Else & Vesa Leivo: Tulppaanitarhan Lumo (WSOY 2011)

29) Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä (Otava 2002)

30) Jouko Rikkinen: Suomalaiset perinnekasvit (Otava 2011)

31) Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen (WSOY 2011)

32) Heli Vilmi: Hiljaisia tuulia (Books on Demand 2011)

33) Raili Mikkanen: Suomen lasten linnakirja (Minerva 2011)

34) Kerstin Engstrand: Uusia ideoita puutarhaan – Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat (Minerva 2011)

35) Ruta Sepetys: Harmaata valoa (WSOY 2011)

36) Sinikka Svärd, Sinikka Hautamäki: Kun suru on suurin – Lohdutuksen sanoja (Minerva 2011)

37) Linn Hallberg, Margareta Nordqvist: Sinttu on paras! (Tammi 2011)

38) Pirjo Rissanen: Äitienpäivä (Gummerus 2011)

39) Deborah Schneebeli-Morrelli: Yrttitarha ruukussa (WSOY 2011)

40) William J. Mann: Elizabeth Taylor – Hollywoodin kuningatar (Helsinki-kirjat 2011)

41) Katja Rinkinen: Vintagen viemää – 50 sisustusprojektia Parolan asemalta (WSOY 2011)

42) Peter James: Kuolema katsoo kohti (Minerva Crime 2011)

43) Stina Pyrrö, Hanna Marttinen: Puutarhan vihreä vuosi (Tammi 2011)

44) Inger Frimansson: Pahaa pelkäämättä (Like 2011)

45) William Shakespearen sonetit – Nautintojen ajan aarre (Gaudeamus 2010, toimittanut ja suomentanut Kirsti Simonsuuri))

46) Paul Svensson: Grilli kuumana (Otava 2011)

47) Johan Theorin: Verikallio (Tammi 2011)

48) Susan Fletcher: Noidan rippi (Like 2011)

49) Sari Sirkkiä-Jarva, Ilpo Kuparinen: Romuromanttinen sisustuskirja (Tammi 2011)

50) Claudie Gallay: Tyrskyt (Avain 2010)

51) Agneta Ullenius: Keittiöpuutarhurin käsikirja (Minerva 2011)

52) Ilona Pietiläinen: Villa Charme – Tuunaa ja kaunista kotiasi (2011)

53) Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema (Gummerus 2011)

54) Mauri Kunnas: Yötarinoita (Otava 2010)

55) Maikki Harjanne: Minttu morsiusneitona (Otava 2011)

56) Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä (Otava 2011)

57) Johanna Vireaho, Sari Tammikari: Onnellinen puutarhuri – haaveile, ideoi, toteuta (WSOY 2011)

58) Robyn Russell: Gluteenitonta ruokaa koko perheelle (Minerva 2011)

59) Colm Tóibín: Brooklyn (Tammi 2011)

60) Mary Higgins Clark: Perinnön varjo (Tammi 2011)

61) Minette Walters: Kuvanveistäjä (WSOY 1993)

62) Marianne Cederwall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka (Atena 2011)

63) Erzsébet Tóth: Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011)

64) Ann Örnberg: Maalaisunelmia – Sisällä ja ulkona (WSOY 2011)

65) Lin Hallberg, Margareta Nordqvist: Suuri seikkailu, Sinttu (Tammi 2011)

66) Laura Jackson: Jon Bon Jovi (Minerva 2011)

67) Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri (Gummerus 2011)

68) Reinhardt Haydin: HIM (Minerva 2009)

69) Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta (WSOY 2011)

70) Mary S.Lovell: Mitfordin tytöt (Schildts 2011)

71) Åke Edwardson: Joudu jo sieluni (Like 2011)

72) L.M.Montgomery: Sininen linna (Karisto 1969)

73) Max Manner: 13. huone (Minerva Crime 2011)

74) Jean Kwok: Käännöksiä (Bazar 2011)

75) Camilla Läckberg: Merenneito (Gummerus 2011)

76) Ian McEwan: Amsterdam (Otava 2000)

77) Rani –Henrik Andersson, Markku Henriksson: Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia (Gaudeamus 2010)

78) Kati Nappa, Simo Moisio: Metsän makuja (Otava 2011)

79) Raakel Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua (WSOY 2011)

80) Karin Slaughter: Kivun jäljet (Tammi 2011)

81) Kari Finngaard, Durdun Ullveit, Kari Renberg: Syksyn makuja (Tammi 2011)

82) Kate Morton: Paluu Rivertoniin (Bazar 2011)

83) Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää (Atena 2010)

84) Annamari Marttinen: Ero (Tammi 2011)

85) Sinikka Piippo: Elinvoimaa mausteista (Minerva 2011)

86) Paul Auster: Sunset Park (Tammi 2011)

87) Pia Juul: Hallandin murha (Atena 2011)

88) Michael Hjorth, Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja (Bazar 2011)

89) Jacques Bonnet: Kirjaston henget (Tammi 2011)

90) Päivikki Puska: Isoäidin hillokirja (Karisto 2011)

91) Chris & Carolyn Caldicott: Maailman parhaat kasvisruoat (Tammi 2011)

92) Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle (Tammi 2011)

93) Stacy Schiff: Kleopatra (WSOY 2011)

94) Selina Lake ja Sara Norrman: Romanttiset kodit (WSOY 2011)

95) John Boyne: Tarkoin vartioitu talo (Bazar 2011)

96) Emi Kazuko: Helppo japanilainen keittiö – Makumatkoja Japanin rikkaaseen ruokakulttuuriin (Minerva 2011)

97) Simon Beckett: Multiin kätketyt (Karisto 2011)

98) Lionel Shriver: Jonnekin pois (Avain 2011)

99) Mari Mörö, Petri Volanen: Paratiisi (Minerva 2011)

100) Virpi Kurjenlento, Sami Repo: Suomalaista voimaruokaa (Minerva 2011)

101) Wistawa Szymborska: Sata Szymborskaa (Like 2003)

102) Helen Rappaport: Jekaterinburg – Romanovien viimeiset päivät (Helsinki –kirjat 2011)

103) Peter James: Kuolema ei riitä (Minerva Crime 2011)

104) Michael Cunningham: Illan tullen (Gummerus 2011)

105) Arto Juvonen, Tomi Muukkonen, Jari Peltomäki ja Markus Varesvuo: Linnut lumen valossa (Tammi 2011)

106) Maxine Clark: Risotto (Gummerus 2011)

107) Tess Gerritsen: Hiljainen tyttö (Otava 2011)

108) Julie Orringer: Näkymätön silta (Otava 2011)

109) Satu Taskinen: Täydellinen paisti (Teos 2011)

110) Ruediger Schache: Sydänmagneetti – Vetovoiman salaisuus (Minerva 2011)

111) Anne Gullichsen: Satu ja päärynäpuun Pyrre (Tammi 2008)

112) Heidi Boyd: Kieputtamalla kaunista – Kiehtovat korut kotikonstein (Minerva 2011)

113) Leif Mannerström: Perinteistä joulupöytään (WSOY 2011)

114) James A. Duke: Parantavien ruokien opas – Luonnonmukaisia hoitokeinoja yli 80 yleiseen vaivaan (Otava 2011)

115) Jamie Lee Ford: Hotelli Panama (Karisto 2011)

116) Suomen Luonnonkuvaajat ry: Vuoden Luontokuvat 2011 – Suomen Luonnon Vuodenkierto (WSOY 2011)

117) Katja Kettu: Kätilö (WSOY 2011)

118) Pia Hall: Kausiruokaa kasviksista - 40 ruokaideaa kotimaisista kasviksista (Minerva 2011)

119) Heli Vilmi: Tuulten riisuma (Books on Demand 2011)

120) Staffan Skott: Romanovit - Keisarisuvun kohtalo (Shildts 2011)

Tämä liittyy nyt osaksi Leena Lumi Kirjastoa eli Leena Lumi's Library, josta löydät myös vuonna 2009 luetut sekä vuonna 2010 luetut.

Vilpitön pyrkimykseni oli lukea 'vain' 80 kirjaa, mutta en ole koskaan ollut hyvä matematiikassa...enkä...

Love
Leena Lumi

kuva Ramón Casas y Carbo

PS. Ja tästä löydätte Leena Lumin Vuoden 2011 Parhaat

KUMPI?

2011-12-08T00:12:00.000+02:00

Sinäkö elät vai elänkö minä:
toinen meistä nyt kuollut on.
Sullako onni vai lieneekö mulla:
toinen meistä on onneton.

Haudassa toinen ja
maanpäällä toinen.
Kumpi on ehtinyt
päähän tien?
Ah minä tiedän:
haudassa sinä
-kuitenkin minä se kuollut lien.

- Uuno Kailas -

TUULTEN RIISUMA

2011-12-07T21:24:00.000+02:00

Minne me jätimme Helin Hiljaisissa tuulissa? Jäikö hän siihen huoneeseen, jossa valkoiset verhot, kuivien ruusujen ja rakastelun tuoksu, siihen kauniiseen runoon, jossa lopulta kuitenkin kyyneleet:

Valkoiset lakanat,/ jonkun kauan sitten ompelemat pitsit./ Kauniit./ Avoin ikkuna,/ keveän, niin valkoisen hetken suoma/ rauha kosketti silloin./ Muistin./ Hiljainen sydän,/ kykenevä muistoihin./ Täysi tuska siitä, mitä oli,/ mitä enää ei ole./ Kyyneleet.

Ei se niin mennyt. Me jätimme hänet meren kalliolle seisomaan päin myrskytuulta vahvana ja uhmakkaana. Siellä hän seisoi ja kirjoitti tähtiin: Sinä särjit sydämeni kerran./ Koska rakastan sinua,/ annan sinulle mahdollisuuden/ särkeä sen uudelleen.

Nyt kuulen kuitenkin, miten tähdet särkyvät helähtäen ja Heli Vilmi puhuu uusimmassa kirjassaan Tuulten riisuma (Books on Demand 2011) tummalla äänellä surusta, pettymyksestä ja kaipauksesta, siitä, miltä tuntuu rakkauden jälkeen…

Valvon ja katson tähtiä./ Ne eivät halua puhua minulle tänään,/ eivät huomenna, / eivät ehkä enää koskaan./ Minun tähtitaivaani on sammumassa,/ sydämeni lakkaa hiljaa sykkimästä,/ vereni virtaamasta./ Pimeys sulkee minut pian hellään syleilyynsä.

Tuulten riisumassa on jälleen Helin omaa loistavaa kuvitusta, pääosin mustavalkoista. Mitään esipuhetta runoihin ei ole ja sitä minä toivon, sillä nainen runojen takana voisi kertoa, mistä hän ammentaa, ovatko runot omakohtaisia, omalta iholta revittyjä suikaleita vai puhdasta inspiraatiota, vailla omakoettua surunvisvaa. Minä itse rakastan runoja yhtä paljon kuin kaihdan niiden arvostelua. Runo on tunnetila ja koskea toisen tunnetilaan on liian intiimiä, se on melkein tabu. No, jos jotain sanoisin, niin sen, että Helin runot ovat jo toisen kokoelman perusteella kuin hengähdyksiä, haahkan untuvia tuulessa, suolaveden pisaroita, meren kyyneliä iholla. Tämä Tuulten riisuma on Hiljaisia tuulia tummempi ja särkyneet tähdet peittävät tutut kalliot. Kuitenkin, ihan jossain lienee vielä pieni kajo…vai voittaako ikirouta kuitenkin:

On olemassa toinen,/ niin koskettavan samanlainen/ ja täydellisen erilainen.

Näen sen hänen silmissään,/ hänen käsissään.

Hän on osa minua, /osa häntä.

Ja minä rakastan häntä/ enemmän kuin itse elämää.

Ulkona sataa jäähileitä, /syöksyvät läpi seinän.

Pienet punaiset ruusut/ tapetissa jäätyvät, / verhoissa jääpuikkoja./

Sydäntä ympäröi kuuran kerros,/ mikäpä ikiroudan sulattaisi.

YRITTÄNYTTÄ EI LAITETA EDES AMMAN COPYCAT -KISASSA!

2011-12-06T20:40:00.002+02:00

Ensimmäinen ehdotukseni Amman todella piristävään kisaan on kuva Alice Seboldin kirjan Oma taivas kannesta, johon olen liittänyt rakkaimman ruusukuvani, kuvan juhannusruususta suviyönä. Seblodin kirja on uskomattoman vahva kantaen lupausta, jonka valossa jaksamme mitä vain. Kannessa heijastuu sama valo ja miten onkaan, valon lupaus loistaa myös kuvatun ruusun sylistä, ruusun, joka iloisesti kohottaa yhtä terälehteään kuin kujeillakseen samalla kun jo yksi lehdistä on irronnut kertoakseen tarinaa Oma taivaasta...

Toinen kuvani yhdistää kaksi intohimoani kirjan ja elokuvan ja sitä kautta palvomani kirjailijan Ian McEwanin. Kirja on Paluu Rivertoniin, joka on paitsi erittäin hyvä kirja, juuri sitä aikakautta, jolle olisin tuntenut kuuluvani. Kuvan vihreäpukuinen nainen on Keira Knightley elokuvasta Atonement, joka taas pohjautuu Ian McEwanin kirjaan Sovitus suorastaan palvoen teosta. Sanomattakin lie selviö, että myös Atonement edustaa sotien välisiä vuosia...

Kolmas ehdotus yhdistää kaksi nuorta, jotka olisivat voineet tavata toisensa jo kuvien ottamisen vuosina...kuten Atonementin rakastavaiset, he tiesivät ensikohtaamisesta, että..Rivertonin ja Atonementin kautta he aikamatkustavat näiden teosten aikakauteen - ikuisesti erottamattomina.

Neljäs kuva yhdistää vuoden 2011 kauneimman kirjan kannen minulle rakkaisiin asioihin: lumeen ja kynttilöihin, ehdottomasti vaaleanpunaisiin kynttilöihin. Myös lintuteema sopii, sillä pidän linnuista ja myös petolinnuista, kuten on kuvan upea Markus Varesvuon kuvaama tunturipöllö. Tämä kuva olkoon se L-alkukirjain kuvani eli Luonto, Lintu, Lumi, Liekit.

Toivon, etten ole ymmärtänyt tehtävänantoa väärin ja totean, että en osaa valita tästä vain yhtä. Näitä oli alunperin vieläkin enemmän;-) Kiitän kovasti tästä piristyksestä, sillä listasin kauhukseni tänä vuonna luetut kirjani enkä taaskaan päässyt alle sataan vaikka niin olin päättänyt. Nyt on aika vaihtaa kevennykselle ja keskittyä vaikka ystäviin, joulunodotukseen, ulkoiluun, itsensä hemmotteluun ja kaikkeen muuhun kuin lukemiseen ellei hirveästi vieläkin luetuta.

Love
Leena Lumi

HETKI LYÖ

2011-12-06T10:31:00.000+02:00

Hetki löi. 1939. Hetki löi silloin meille ja niille, jotka jäivät rintamalle kuin niille, jotka ovat sen jälkeen nukkuneet pois.

Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin yhäti hupenevan joukkomme. Aika hoitaa kaiken - sodan vammatkin.

Vaan kuitenkin, hetkien välit ovat elettyä elämää täynnä. On tehty lapsia ja taloja ja työtä ja osallistuttu monenmoiseen, sodan rempoista, ikuisista sotamuistoista huolimatta. On ollut iloa ja surua niin kuin elämään kuuluukin. On asteltu sitä räsymattoa pitkin, jossa tummat värit ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, että ilo näkyisi paremmin. Surun tummuus: ilon kulissi!

Meitäkin on lyöty, lyöty kuin vierasta sikaa. Eivät riittäneet sotavammat, vaan tulivat omat ja purivat. Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan muotia syyttää meitä sotahulluiksi. Siis osa omistakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta. Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei vastata mitään, kun isänmaa on vaarassa. Eivät myöskään kokemattomuuttaan muistaneet tai tienneet, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan hyökkäystä vaan päinvastoin: Historia tuntee vain pedon totuuden.

Me sotainvalidit emme kuitenkaan ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha. Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, on nyt täydellinen rauha. Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt taas koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena - hetkemme on lyönyt. Mitäpä menetetyistä vuosista taikka raajoista taikka säryistä, kun isänmaa on vapaa maa. Kiitos siitä meille ja kaveria ei jätetä!

SOTAINVALIDI VM.-22
puolesta ja kiitollisena
tyttäresi Leena

Veteraanin iltahuuto

kuva Unelma

En tahdo enää elää aikana,
joka surmaa nuoruuden
ja tekee alhaisimman kunniaksi:
tappaa.

Mutta sammalen hiipiessä kasvojani pitkin
tahdon muistuttaa siitä,
miksi taistelimme:
Vapaus, suvaitsevaisuus, kaunis turhuus.

- Mika Waltari -

Finlandia

kuva Anne

PIENET SUURET SUOMALAISET - MILLAISIA HE OLIVAT LAPSINA JA NUORINA?

2011-12-05T16:17:00.001+02:00

Toiveuusinta suomalaisen itsenäisyyden kunniaksi!

Vauvana Gustaf oli rauhallinen ja hauska, mutta alkoi puhumaan opittuaan komennella ympäristöään niin kovalla äänellä, että se herätti ”vakavaa huolestumusta”. Poika itsenäistyi eikä pitänyt asioihinsa puuttumisesta.

Kerrankin Gustafin johtama joukko ajoi koulun pihalta isommat pojat kadulle lumipallosateella. Innoissaan pieni sotapäällikkö ei huomannut lähestynyttä hevosrekeä, kierähti hevosten jalkoihin ja sitten reen alle. Lumikinoksesta kömmittyään hän heitti vielä lumipallon vihollisen perään. Silminnäkijöille ylpeä Gustaf ilmoitti: ”Nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali.” Hän oli silloin ensimmäisellä luokalla.

Luin yömyöhään Markus Similän Pienet suuret suomalaiset - Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva 2009) ja olin aivan viehättynyt! Tätä kirjaa on odotettu. Yksiin kansiin on koottu kertomuksia suomalaisten merkkihenkilöiden lapsuudesta ja kuinkas nyt sattuikaan, henkilövalinnat ovat napakymppi. Ketä nyt ei kiinnostaisi tietää, kuinka villi marsalkka Mannerheim oli lapsena, miten käytös jo tuolloin kertoi tulevasta tiestä tsaarin ratsuväkikaartiin. Tai kuka ei haluaisi tietää, miten saattoi Juhani Ahosta, pietistisen lapsuuskodin vekarasta tulla suuri kirjailija, kun kotona sallitut lukemiset olivat vain Genoveva ja Turmiolan Tommi. Ja kukapa ei haluasi tietää, kuka suurnimistämme kasvoi täysin naisten hellimänä, josta saattoi syntyä osa herran tulevasta charmista:

Isän kuolema muutti kaiken. Leskeksi 27-vuotiaana jäänyt Maria Sibelius omisti koko loppuelämänsä lapsilleen, joista nuorin ei ollut vielä syntynyt. ”Äitini oli kodin hyvä enkeli”, Jean Sibelius kiittää. ”Tuntui siltä kuin hänen ainaisena ajatuksenaan olisi ollut, ettei hänen kärsimänsä menetys saa synkentää isättömien lapsuutta.” Perhe muutti äidinäidin, leskiruustinna Catharina Borgin taloon Hämeenlinnassa. Kesät vietettiin ruustinnan huvilalla Sääksmäellä tai Loviisassa, missä isän suvun taloa emännöi isänäiti Catharina Sibelius yhdessä tyttärensä Evelinan kanssa. Janne varttui siis naisten hellässä huomassa.

Kirja on taidolla tehty, sillä mikään kohta ei petä: kerronnan viehkeys vei minua, piirroskuvat liikuttivat ja ihastuttivat, vanhat valokuvat kiinnostivat ja olivat ennen näkemättömiä ja kullekin henkilölle oli annettu oma lukunsa täydelliseen tietokirjatyyliin: kunnon pää- ja väliotsikot, selkeä, kursiivilla kirjoitettu ingressi, itse kertomukset ja lopussa tietoisku, mihin nämä villit tai kovan kohtalon vekarat olivat ehtineet elämän tikkailla kivuta, mitä suuria saavutuksia, ikuisia merkkejä Suomen historiaan jättää. Myönnän, että kirja liikutti minut kyyneliin ja kyynelehtien kirjoitan nyt tätäkin…Siis kirja ei ole surullinen vaikka Aleksis Kiven kouluajan nälkä kauhistuttikin, kun kohta taas saat jo nauraa Minna Canthin ja miehensä lehtori Ferdinard Canthin yhteiskuvaa, jossa nuorella neidolla näkyy niin itsekäs ja uhmakas ilme, että ihme oli koko avioliitto! Minna kun ei olisi ollenkaan halunnut avioliittoon! Tässä kirjassa on nyt vain Se Jokin!

Mikäli Markus Similä, tunnettu kirjailija, lehtimies sekä radio- ja TV-toimittaja on teoksen henkilöt valinnut, on hän nero, sillä tästä kirjasta tulee ikihitti! Kirja kertoo seuraavien henkilöiden lapsuudesta, nuoruudesta ja myös saavutuksista myöhemmin: Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Minna Canth, Paavo Nurmi, Juhani Aho, Oskar Merikanto, C.G.Mannerheim, Tauno Palo, Eino Leino, Tove Jansson ja Urho Kekkonen.

Tauno Palo oli järkyttävän komea jo hyvin varhain, eikä hänestä näkynyt lyhyt lapsuus, joka oli siihen aikaan työläisperheissä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mutta lahjakkuus lyö itsensä läpi vaikka kallion, mistä ehkä selvin esimerkki on Aleksis Kivi. Tauno Palon näyttelijänlahjat eivät voineet jäädä piiloon, sillä tähdeksi ei opiskella eikä tähteä voi tehdä: Tähdeksi synnytään.

Eino Leino on kansan sydämissä Suomen kansallisrunoilija. Siinä missä prinsessa Diana oli Sydänten Prinsessa, Eino Leino on Suomalaisen Sielun Tulkki. Pienelle Einolle koulunkäynti oli helppoa, vaikka hän käyttikin aikaansa enemmän kaunokirjalliseen lukemiseen kuin koulukirjoihin.

Valojen sammuttua hän ahmi kirjoja salaa oven raosta tulevasta hämystä ja aamuisin ennen muiden heräämistä. Nuori mies paukutteli silloin Walter Scottin ja Dumasin historialliset romaanit ja Topeliuksen Välskärin kertomukset. Myös runouteen hän tutustui oppilaskirjaston valikoimasta, jossa oli tuolloin 450 kirjaa.

Tämäkin kolahti, sillä minä luin talvella taskulampun valossa peiton alla venäläiset klassikot ja suvella ison vaahteran oksien piilossa Välskärin kertomukset. En mitään kuullut, kun minua huudettiin, sillä olinhan ihan muualla…välskärin seikkailuissa.

Mutta ah! Janne, tuo meidän kansallissäveltäjämme, joka ensin vain rakasti näyttelemistä, kunnes viulu vei nuoren miehen. Kova oli kuitenkin opiskelujen alku, sillä äidinäiti ei olisi antanut mitään ymmärtämystä, jos olisi poika posetiivariksi ryhtynyt, niinpä aloitti Janne opintonsa yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, jotta perhe ei pettyisi. Hän kuitenkin kirjoittautui myös ylimääräiseksi oppilaaksi musiikkiopistoon, jossa opiskeli viulunsoittoa ja musiikin teoriaa. Ja seuraamukset me tiedämme: hänestä tuli maailmalla tunnetuin suomalainen säveltäjä, joka sai taiteilijanimensä 1860-luvulla Havannassa kuolleelta merikapteenilta!

Minulle Suomen kansallislaulu on Finlandia, jonka soittamisen venäläiset yrittivät kaikin tavoin kieltää sorron vuosina. Suomalaiset kuitenkin janosivat kuulla juuri Finlandiaa, jolle sitten keksittiinkin peitenimi. Konserttisalit olivat täynnä ja venäläisiä tarkkailijoita jaksoi hämmästyttää, että aina tietyn kappaleen jälkeen suomalaiset nousivat seisomaan…

Kiitos Janne Finlandiasta ja Valse Tristestä, maailman kauneimmasta ja surumieleisimmästä valssista, jonka siivittämänä Susanna Rahkamo ja Petri Kokko luistelivat kultaa. Kiitos Markus Similä ja Minerva, että annoitte meille mahdollisuuden mennä rakastamiemme taiteilijoiden ja muiden suuruuksien lastenhuoneisiin ja leikkitanhuville: Kultamitali tuli!

RAKASTAN KIRJOJA, MUTTA ELOKUVAT...

2011-12-05T10:54:00.009+02:00

Rakastan kirjoja, mutta melkein yhtä paljon elokuvia. Elokuvateatteriin ehdimme vain pari kertaa vuodessa, mutta ostamme tiettyjen ohjaajien elokuvia kotiimme ja launantai-ilan huuma syntyy meillä elokuvasta kera herkkujen. Tiedän tarkkaan, mitä ostan, sillä hankitut elokuvat tulee katsottua useaan kertaan. Paljastus: Olen nähnyt Match Pointin yhtä monta kertaa kuin olen lukenut Bo Carpelanin Axelin! Tosin olen aika tunnettu Woody Allenin ihailija, mutta sitten minusta löytyy myös se toinen suunta, joka katsoo Tanskaa kohti.

Ohjaaja Susanne Bier on meidän perheessä kovan luokan nainen: Hänen elokuvansa Rakastan sinua ikuisesti, Häiden jälkeen ja Kosto on katsottu todella monesti. Viikonlopuksi saamme vieraita ja ensimmäistä kertaa ystävien kanssa kokoonnutaan ruuan, viinin ja FILMIEN ääreen. Toivottavasti tämä ei ole joku ikäjuttu;-) Vuorossa on Häiden jälkeen, joka taitaa olla Lumimiehen ikisuosuosikki, kun minulla se on Match Point. Tämän päivän Helsingin Sanomissa on sivun juttu otsikolla Palkittu ohjaaja Susanne Bier hehkuttaa: "Tämä on vasta alkua" / Tanska vei Euro-Oscarit. Toimittaja Katarina Baerin jutussa kerrotaan, että Bier sai palkinnon nimenomaan elokuvasta Kosto, josta ylin kuva tässä jutussa. Farkku-Lady on ohjaaja Bier. Juttu kertoo myös:

Hollywoodiin muuttaneella Bierillä, 52, menee ammatillisesti lujaa. Kosto voitti myös parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin viime keväänä Yhdysvalloissa.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta minulle vuoden elokuvaksi jäi Mike Leighin Vuosi elämästä, sillä tietty arkirealistinen brittikosketus on taikaa filmille. Etenkin jos tarina on kerrottu juuri näin. Vuosi elämästä on elokuva, jossa keskiluokkainen, mukavaatimaton ja aluksi hyvin sympaattisen oloinen pariskunta ammentaa onneaan läheistensä huonommuudesta. He aivan sukeltavat omahyväiseen paremmuuteensa ja olenkin miettinyt, että mitä heille kahdestaan jäisi käteen/sänkyyn/syliin/arkeen/juhlaan, ellei heillä olisi lähellään heitä, joita väheksyä. Yllä elokuvassa loistoroolin tehnyt Lesley Manville.

En ole hauskojen elokuvien ystävä, mutta muutama ikinaurattaja meiltä löytyy ja ne ovat Jotain annettavaa sekä Neljät häät ja yhdet hautajaiset sekä pari muuta filmiä, joissa tietenkin pääosassa Jack Nicholsson.

Tämä elokuvajuttu on nyt minun aasinsiltani päästä aiheeseen kirjat. Minusta tuntuu nyt, että paljon ei enää ehdi joulukuulla tulla uusia kirjaelämyksiä. Keskiviikkona olen menossa, kaksi viikonloppua on vieraita ja Lumimiehen uusi, kaikennielevä harrastus vie yllättävän paljon aikaa ja huom!: Vie sitä myös minulta mutkan kautta. Ja kahden viikonlopun päästä onkin jo sekä joulu että meidän hääpäivä että heti joulun jälkeen Merin syntymäpäivät ja sitten onkin jo uuden vuoden aatto. Kuvat Amman Copycat -kisaan ovat valmiina, mutta minä en aio olla ensimmäinen, joka paljastaa omat kuvansa ;-), joten ehkäpä seuraava aihe on itsenäisyyspäivä, jolle henkilökohtaisesti annan todella paljon ja ikuisesti arvoa.

Kaunista alkanutta viikkoa kaikille! Ohut, kaunis, valkea kuura peittä maisemaa, jonne kohta lähden erinomaiset Ice Bugit jalassa rantapoluille ja vähän metsäänkin.

Love
Leena Lumi

PS. Joulufilmiksemme valitsimme Woody Allenin Midnight in Paris.

PPS. Vähän vanhoja: Leffasadetta, Un Conte de Noël Brighton Rock ja Graham Green -katumus Woody Allen made it again!

PPPS. Keskiviikon, 21.12. Helsingin Sanomissa on elokuvista Hesariin kirjoittaneiden toimittajien TOP10 vuonna 2011 ilmestyneestä dvd:stä ja mukana on oma suosikkini Vuosi elämästä, upea draama, jonka ihmiskuvausta toimittajat kuvailevat huikeaksi. Olen täysin samaa mieltä.

ROMANOVIT - KEISARISUVUN KOHTALO

2011-12-04T13:42:00.006+02:00

Aloittaessani Staffan Skottin kirjan Romanovit – Keisarisuvun kohtalo (Romanovs - Tsarsläkten , Schildts 2011, suomennos Marja Niiniluoto ja Paula Autio) lähdin matkalle, jonka tiesin antoisaksi, pitkäksi ja tyhjentäväksi, matkalle, jonka jälkeen luulin voivani vihdoinkin sulkea takanani oven erääseen Jekaterinburgin yöhön, mutta kaikki on menossa yhä vain hullummaksi, sillä ympyrä on muuttunut labyrintiksi ja tämän kirjan jälkeen en jätä lukematta yhtäkään tutkimukseen perustuvaa kirjaa Venäjän unohtumattomasta ruhtinassuvusta.

Pyrin selkeyteen, mutta ellen siinä onnistu, pyydän suuriruhtinaallisen armollisesti anteeksi. Anteeksi saisi muuten pyytää Staffan Skottkin pyöritettyään minua kaksi viikkoa viiden Romanov –teoksen kanssa yökaudet vuoteessani, sillä tieto lisää tuskaa sekä lisää janoa ja Skott jos kuka sekoitti minut monella tapaa mukaviileällä tutkimusteoksellaan sekoittaen sopivasti joukkoon houkutuksia Mandelstamista, tapaamisestaan Edward Radzinskin kanssa ja:

Jäähyväisiksi hän suuteli minua poskelle, ja olin varsin liikuttunut. Elämän parhaita kokemuksia on tavata ihmisiä, jotka ovat korkeassa iässä säilyttäneet mielensä virkeyden. Vasta kun istuin autossa matkalla Yonkersin halki, tulin ajatelleeksi, että minua ovat suudelleet huulet, jotka kerran ovat suudelleet Nikolai II:ta ja hänen perhettään. Merkillistä, mihin slaavilaisten kielten opiskelu saattaa johtaa.

Niin viileään tutkimukseen kuin slaavilaisten kielten ja Venäjän historian tuntija Staffan Skott kirjassaan Romanovit pyrkiikin, niin tiedollisesti hän jopa ylittää kaiken mitä odotin, mutta miten pettynyt olisinkaan ollut, ellen kautta kirjan olisi saanut tuntea, miten Romanovien taika vaikuttaa häneen saaden sekä itsensä että minut liikuttumaan syvästi. Romanoveissa ei ole mitään tavanomaista ja aina heissä eläessäni koen, miten väärin olikaan, että en yrittänyt uudelleen yliopistoon opiskelemaan historiaa, kun vain muutama surkea piste erotti minut näistä atmosfääreistä. Luojalle ja elämälle kiitos on heitä, jotka meille tiedon aarteitaan avaavat.

Skottin kirjan alussa vähän pelästyin, sillä Staffan tuo heti esille kantanaan, että on ehdottomasti tasavallan kannattaja ja mainitsee kuningaskunnista mm. niiden perustuvan asemaan, joka on saatu ’ei vaalin, vaan siitoksen kautta.’ Ihan turhaan vedin johtopäätöksen, että nyt Nikolai II:n perheelle ei suoda mitään armoa ja itse tsaaria suomitaan mitä julmimmin tai hänet peräti vaietaan kuoliaaksi, sillä alussa hän toteaa myös:

Koska viimeisestä onnettomasta ja tuhoisasta keisariparista on kirjoitettu niin paljon ja sitä ympäröivästä suvusta suhteellisen vähän, olen omistanut vain hyvin vähän tilaa Nikolai II:lle ja hänen vaimolleen ja keskittänyt huomioni muihin Romanoveihin.

Tässä tilassa Skott ei kuitenkaan kyennyt pysymään, sillä toki saamme nyt tietää kaikista muista Romanov –suvun jäsenistä todella paljon ja myös Staffan sai tavata heistä elossa olevista useita, niin kaikki kiertyy kuin loihdittuna uudelleen ja uudelleen Nikolai II:n surullisen kauniiseen perheeseen ja Jekaterinburgin veriyöhön.

Kuka tsaariperheen jäsen suuteli Skottia? Hän oli suuriruhtinas Konstantin Konstantinovitšin nuorin tytär Vera. Vera Konstantinova, jonka kummitäti oli Nikolai II:n puoliso Aleksandra Fjodorovna. Vera oli monta kertaa juonut teetä tsaariperheen kanssa, leikkinyt verenvuototautisen kruununperillisen Aleksein kanssa ja ajellut pojan kanssa tämän reessä. Kirjassa Vera kertoo monenlaisia muistoja kummitätinsä perheestä ja puolustaa sekä tsaaritarta juonittelujen uhrina että moittii niitä, jotka pitivät tsaaria tyhmänä. Ja jälleen kohtaamme Nikolain ihmeelliset silmät sekä myös huumorin:

Hänellä oli merkillinen katse, kuten voi vanhoista valokuvista todeta. Veran vanhempien luona käydessään hän kiusoitteli hovimestaria, joka oli ollut sotamies samassa rykmentissä, missä Nikolai tsarevitšina palveli: ”Sinusta on tullut niin suuri herra, Selznjov, mutta minä vain olen vielä pelkkä eversti!”

Skottin teos kokoaa yhteen kaikki Romanovit alkaen Paavali I:stä aina sukupuuta myöten. Mukana on viimeinen hovikalenteri, joka alkaa Nikolai II:sta ja myös suvun eri haarat esitellään sekä luetteloiden että kirjassa kertoen eri henkilöiden kohtaloista ennen ja jälkeen vallankumouksen. Niin kiinnostavaa, kun saan tavata nyt vähän syvemmin suuriruhtinas Dmitri Pavlovitšia, hänen persoonallista sisartaan Maria Pavlovnaa sekä Feliks Jusupovia. Mainitut herrat kuljettavat minua Pietarissa pääkadulta Nevski prospektilta Fontankajoen yli pitkin Anitškovin siltaa (Anitškov most) kohden Anitškovin palatsia (Anitškov drovets)….Vähän matkan päässä, Moikan kanavan varrella joukkoomme liittyy duuman jäsen Puriškevitš ja lähestymme Jusupovin palatsia ja yötä, jolloin Rasputin, tsaarittaren ’paha henki’ murhattiin…Tästä yöstä Dmitri vaikenee, vaikka pelastuu tekonsa kautta vallankumouksen verilöylyltä saaden viedä maasta mukanaan jopa rahansa. Komea Dmitri kuolee vuonna 1942 Davosissa tuberkuloosiin, mutta häneltä jää poika Pavel Dmitrijevitš…

Tätä teosta on miltei mahdotonta tiivistää eli paras antaa vain virrata kuin Nevajoki. Kirjan kuvista osa on minulle uusia, sillä mukana on niin paljon materiaalia suvun elossa olevista jäsenistä, jotka ovat haarautuneet ympäri maailmaa. Suvulla on omat kotisivunsa, jotka löytyvät täältä eli olemme nykyajassa, mutta silti vain kaikki kiertyy takaisin Jekaterinburgin yöhön ja lopulta siihen hetkeen, kun sekä kirjailijat Staffan Skott että Edward Radzinski ovat todistamassa Nikolai II:n perheen hautajaisia Pietarissa, jonne heidän jäämistönsä on kuljetettu. Kaksi perheenjäsentä puuttuu, sillä tsarevitš Aleksei ja kaunis Maria puuttuvat, mutta harrastaja-arkeologi Sergei Pogorelov löytää heidät heinäkuussa 2007. Aina vain kaikki heinäkuussa…Ipatjevin talon veriyö heinäkuussa ja vihdoin Pietarissa heinäkuussa 1998 heinäkuun 16. päivänä tsaari perheineen on palaamassa 80 vuotta murhastaan haudattavaksi entiseen pääkaupunkiinsa. Eräs ympyrä on sulkeutunut ja lopullisen sinetin hautarauhalle saamme kun Aleksei ja Maria lopulta pääsevät takaisin rakkaan perheensä pariin. Kaunis, toisilleen täydesti omistautunut, rakastava perhe on vihdoinkin yhdessä - ikuisesti.

Romanov –teos voi olla haastava henkilölle, joka ei ole lukenut tästä suvusta aikaisemmin ja haluaa tätä todella ymmärtää ja tietää kuka kukin on. Haaste se oli minullekin, vaikka takanani ovat seuraavat teokset: Edward Radzinski / Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema, Anna Virubova – Keisarinnan hovineiti (toimittanut Irmeli Viherjuuri), Jorma & Päivi Tuomi-Nikula/ Nikolai II – Suomen suuriruhtinas sekä Helen Rappaport/ Jekaterinburg – Romanovien viimeiset päivät. Lisäksi saamme lukea Skottin kirjasta luvun Käsitteitä lukijan avuksi, josta saamme tietoa siitä, miksi kaikki tuntuu niin sekavalta arvonimien ja yleensä nimien suhteen. Oman soppansa keitokseen tuovat lukuisat morganaattiset avioliitot, joissa on katsottu naisen olevan niin epäsäätyinen, että perilliset eivät tule osaksi isänsä säätyasemaa. Nautinto oli mutkikas, mutta antoisa!

Koska mainitsin alussa runoilija Mandelstamin nimen ja tiedän monien olevan hänestä kiinnostuneita, niin paljastan nyt, että Stalin oli aikanaan esiintynyt runoilijana ja sitten hän soitti kerran Pasternakille kysyäkseen tältä, oliko Mandelstam todella suuri runoilija:

Pasternak vastasi empivästi (kuten monet suuret tekevät, kun heidän on arvioitava pahimpia kilpailijoitaan) ja syytteli sitten itseään kaiken ikänsä, sillä Stalin teloitutti Mandelstamin ja vähintään tuhat muuta kirjailijaa sen lisäksi. Asiasta voitte lukea lisää Nadetšda Mandelstamin kirjasta Ihmisen toivo.

Yhdyn täydellisesti Staffan Skottin ajatukseen, että mitä ikinä tsaarivallasta onkaan mieltä, ’niin Mandelstam, Isaak Babel, Anna Ahmatova ja tuhat muuta vähemmän tunnettua kirjailijaa olisivat tunteneet harrasta kiitollisuutta, jos olisivat saaneet kokea Nikolai I:n vainoa Stalinin sorron sijasta.’

Alkaa sataa lunta, jonka valossa näemme Romanovit lumivalkoisina karitsoina verrattuna Staliniin ja hänen kätyreihinsä. Lunta alkaa pyryttää oikein kunnon venäläisesti ja kohtaamme yhden kirjan haastatelluista eli Vasili Aleksandrovitšin ensin vuonna 1989 ja sitten näemme valokuvan tsaarivallan viimeiseltä talvelta. Luminen metsä ja reki. Reessä poikia. Yksi heistä on viehättävä, hemmoteltu ja kuolemansairas tsarevitš Aleksei. Nuorin pojista on kahdeksanvuotias Vasili, Aleksein serkku…Pyryttää niin kovasti...en näe heitä enää.

Tsar Nicholas II and the Romanov family

Mystery of the Romanovs

Imagine: Remembering the Romanovs

JOULUKUUN TAIKAPÖLYÄ JA VIIKONLOPPUA!

2011-12-02T14:59:00.000+02:00

Hei!

Joulukuun taikapölyä täältä teille ripsottelen, niin me kaikki näemme ympärillämme lumivalkean maiseman. Tunnelmiin pääsemistä auttavat myös monet pikkukikat, joita olen tässä puuhaillut: pienissä mariskooleissa tuoksuvat tähtianikset, muumien suvimukit vaihtuivat tänään joulumukeihin, monta kirkasta led-valosarjaa valaisee yötä päivää siellä sun täällä eli olen tunkenut niitä kaikkialle, yhdellä pöydällä kääritään pieniä paketteja, ensimmäinen amaryllis yrittää kasvaa ja saa huomenna kaverin, ystävä toi joulunpunaisia kynttilöitä, mutta ne saavat vielä olla keittiön avohyllyllä kuin lupauksena, punaiset Kivituikut ovat jo esillä, huomenna kulhoon tulevat hasselpähkinät ja vanhat, rakkaat joulupeltirasiat etsitään odottamaan täyttymistään, joulukortit odottavat kirjoittajaa, pari taulua on vaihtunut jouluiseksi ja minä alan nyt kutomaan/neulomaan burgundin punaista, ylellisen pehmeää yllätystä eräälle...

Toivotan teille kaikille oikein rauhallista, unelmaista viikonloppua kera musiikin, jonka löysin Anna Elinan ihanasta blogista!

Love
Leena Lumi

Winter Song

HYVÄSTI TÄYDELLISET JOULUT!, JA MITÄ SITTEN TAPAHTUI...

2011-12-01T14:39:00.003+02:00

Hei!

Kyläkauppiaan tyttärenä muistan joulusta sen, että oli hirveän kiire ja paljon töitä. Ihan varhaislapsuudesta muistan isän ja äidin olleen aina töissä aattona ja omaa joulua päästiin alkamaan myöhään ja väsyneinä. Vanhempamme kyllä yrittivät kaikkensa, mutta mahdoton on mahdotonta. Vähän isompana muistikuvat tarkentuvat ja niissä minä siivoan koko aaton. Edelleen jouluilta saapuu myöhään ja väsyneenä. Ja sitten tulivat aatot, jolloin olin jo itse kaupan tiskin takana töissä. Minulla ei ollut joulumielestä hajuakaan. Vain asiakkaiden ostokset muistuttivat joulusta. Ehkä sen takia mieleeni ovatkin jääneet niin huumaavina muistoina tallin joulut Sammy -ponin luona.

Päätin, että kun minulla on oma perhe, joulu alkaa heti aattoaamusta eli kuusi tuodaan sisään jo aatonaattona. Tein myös perinteisen joulukaavan, jossa aamulla lapsille Välikaton Feetun paketti odotti kuusen juurella jo aattoaamuna, haudutettu riisipuuro mantelilla klo 11 ja sitten kuunneltiin perinteinen joulurauhan julistus Suomen Turusta. Sitten joululenkki koiruuden kanssa ja sen jälkeen niin huoneet kuin piha täyteen kynttilöitä ja saunaan varhain vanhaan maalaistapaan. Joulupöytään pukeuduimme kuin linnan juhliin ja pöydässä syötiin kauan ja kuusen juurella paketit valmiina. Kun oli aika avata paketit. niitä ei revitty hulluina auki, vaan paketti kerrallaan ja välillä Stille Nacht, Heilige Nacht, Meri säesti pianolla ja kaikki lauloivat niin saksaksi kuin suomeksi. Hidastettu nautinto, paras nautinto! Televisio ja elokuvat eivät kuuluneet aattoomme kuin Lumiukon ja Samu Sirkan joulutervehdyksen verran. Tämä sujui hyvin niin kauan kuin lapset pieniä. Sitten teini-ikäiset alkoivat marista äidin (lue: minun) perinnejouluista ja etenkin joulupöydän perinnelaatikoista: lanttu, porkkana, maksa, imelletty perunalaatikko etc.

No, vanhakin koira oppii uusia temppuja ja jo muutama vuosi sitten jätimme porkkanalaatikon pois, koska sitä ei syönyt edes koira. Kahdentoista kilon viljasika, jota 15 vuotta valmistettiin joka aaton vastainen yö leivinuunissa vaihtui pieneen kinkkurullaan ja tilalle tulivat saksalaiset maksapateet, kalan mäti, graavi merisiika ja lohi, kalkkuna, vihreä salaatti etc. Vain hämäläinen imelletty perunalaatikko vielä tehdään joka aatto ja perinteinen riisipuuro. Lipeäkalasanaa en voi edes mainita Merin kuullen...

Meillä piti olla kahdenkeskinen ns. villasukkajoulu, mutta Meri tuleekin kotiin ja tuo villin villakoiransa Dinan. Meillä on sitten erittäin nuori koira ja erittäin vanha koira, joilla aivan eri tarpeet. Mutta heille on pakattu molemmille ihan samanlaiset pehmoporot, joita voivat sitten retuuttaa mukanaan...Ja meillä on tietty meidän Meri, jonka takia aion tänä vuonna rikkoa joulukaavamme. Räiskis! Siinä se meni ja joutikin mennä! Ei Meri jaksa olla ja kuunnella meidän kanssa ihanaa Johanna Rusasen Joulun valoa. Me voimme kuunnella sitä vaikka minä muuna jouluna tai vaikka uutena vuotena. Me aiomme viettää filmijoulun. En edellytä enää pöytään iltapukua;-) Ja kun lahjat on avattu kauniisti, voimme aivan hyvin katsoa ystävältäni lahjaksi saamani Holidayn, seuraavana päivänä Atonementin ja Tapaninpäivänä vaikka Lukijan. Aiomme siis rentoutua, tehdä mitä huvittaa ja ihan vain relata. Sounds great to me!

Silti me ehdimme mieheni kanssa istua lemmikinsinisellä sohvalla aattona ja kuunnella Rusasen kaikki Ave Mariat niin Caccini kuin Lucci sekä myös Walking in the air ja lempijoululauluni Oi Jouluyö. Ja siitä tuleekin mieleeni, että joulustani ei puutu muuta kuin keskiyön kävelý Luvian hautausmaalla, joka on meidän perinne silloin kun olemme äitini luona joulun vietossa. Hautuumaan jouluöinen juhlallisuus on vuoden suuri kohokohta ja sitä ei vähennä yhtään se, että samalla voi sytyttää isälle vielä yhden kynttilän lisää, sillä minulla on hirveä ikävä isää - etenkin jouluna.

*****

Tämän kirjoitin noin joulukuussa 2009 ja sen vuoden joulu olikin elämäni unelmaisin. Kaikki oli kuin niin täydellistä, että ei olla voi. Oli paljon puuterilunta, kaksi koiruutta, Meri kotona ja joulukaava rikottu. Silti jouluumme mahtui kaikki oleellinen ja naurua enemmän kuin milloinkaan ennen. Piehtaroin koiruuksien kanssa lumessa ja silloin Lumimies otti myös kuvan, jonka nimi on Täydellinen onni. Se on nyt perheemme kuvaseinällä (vrt. John Irvingin Leski vuoden verran kuvaseinä). Se, miksi tuon tämän nyt esille, on se syy, että osa kansasta on jälleen uupumassa joulun oravanpyörässä. Lehdissä valitetaan, miten joulu vie voimat, rahat, kaiken…Sen ei kuitenkaan tarvitse olla niin, vaan jokainen voi rakentaa ihan omannäköisensä joulun vailla stressiä, hiljaa nauttien ja näin samalla itsekin levittäen ympärilleen joulunrauhaa.

Se kaivattu aito jouluntunnelma ei kaipaa kaavaa, ei lahjaröykkiötä, ei juhlallisuutta. Se kaipaa kynttilöitä, rakkaita ihmisiä, valkoisia amarylliksiä, hyvää ruokaa, joka voi olla ihan mitä tahansa, mistä joulunviettäjät pitävät. Meillä se tulee olemaan tänä vuonna entistäkin kalapainotteisempi, sillä lupasin tapaninpäiväksi Lumimiehelle lipeäkalaa, vaikka tiedän Merin ja Teemun kaikkoavan Uuraisille juuri sillä siunaamalla sekunnilla, kun lipeäkala alkaa valmistua…

Mistä tulee oikea joulu? Välittämisestä, muistoista, tästä hetkestä, joulusaunasta kynttilöiden valossa, siitä, miten sinä katsot minua kuin ensimmäistä kertaa, siitä kun Meri halaa, siitä kun Hänen Majesteettinsa vielä meripihkasilmillään seuraa kulkuani, siitä miten valkea amaryllis kallistaa kaulaansa, siitä miten lumi kuorruttaa puutarhamme, siitä miten hiljaista on, siitä miten pikkulinnut nokkivat kookoskakkuaan, siitä miten sininen hämärä putoo, siitä miten kynttilöiden liekit tanssivat läpi yön ja miten varjot, siitä miten sinä…Oi, Jouluyö!

jouluajatuksin
Leena Lumi

Walking In The Air

PERINTEISTÄ JOULUPÖYTÄÄN

2011-11-30T22:17:00.004+02:00

Lapsuudessani vietettiin Jenny Nyström –jouluja. Kuusten oksat olivat lumen peitossa, ja varhain jouluaamuna ajoimme hevosella joulukirkkoon. Istuimme huopiin käärittyinä, kulkuset kilisivät, ja kirkossa oli kaunista – se oli todella juhlavaa. Se oli lapselle fantastinen tapa kokea joulu! Ei ehkä Astrid Lindgreniä…ehkä kuitenkin vähän Eemeliä…

Leif Mannerströmin Perinteistä joulupöytään (WSOY 2011, suomennos Sirkka Hirvonen) on todellisen joulunvaalijan ruokakirja, jossa mukana kulkevat myös maineikkaan ruotsalaisen gourmet –kokin omat muistelot ja kokemukset sekä ravintoloidensa että kotiensa jouluista. Missään ei kitsastella ja kattauksiin liittyy kaikki mahdollinen adventtiajan herkuista useiden joulukattausten kautta joulupöydän lisäkkeisiin. Reseptejä on runsas sata ja takaan, että kukaan ei jää nälkäiseksi.

Kirjan yleisilme on runsas, tyylikäs, antava, hieman Carl Larssonmainen. Ruokakuvat ovat taidokkaat ja väliin on aivan hurmaavia tunnelmakuvia sekä reseptisivuilla vanhanaikaista tonttunauhaa, olkipukkeja, ikivanhoja joulukortteja…Kirjan takana on vahva joukko taitajia, sillä Leifin lisäksi reseptejä ovat olleet tekemässä myös Leifin oikea käsi, Sjömagasinet-ravintolan kokki ja apulaiskeittiömestari Karl-Magnus Edberg ja freelancer-kokki, ruokastailisti Katja Palmdahl. Kukka-asetelmat ovat Leifin viehättävän puolison, Lilian Mannerströmin 'käsialaa' ja valokuvat Tomas Yehin.

Minulle tämä kirja oli kuin olisi kotiin tullut, sillä sain viettää monia jouluja edesmenneen anoppini pitopöydässä, jossa oli paljon samaa kuin tämän kirjan tyylissä ja ohjeissa. Anoppini oli loistava pitokokki ja länsirannikolla juhlapöytä oli saanut runsaasti vaikutteita ruotsalaisesta kulttuurista. Kirjan monet kalaohjeet ovat siis minulle tuttuja, mutta löytyy joukosta yllätyksiäkin. En ole koskaan syönyt munaa ja savuankeriasta, mutta silakka-ja sillipuoli on kuin muistojen jouluista. Lihoissa on rullasylttyä ja glaseerattua porsaankylkeä, mutta mukana on monella sortilla myös juustoja, vihanneksia ja kastikkeita. Mäti kuuluu Leifin joulupöytään ja tietty lipeäkala, jonka salaisuus on se kastike. Siihen meillä keskitytään ja se on ainoa kerta vuodessa, kun otan Arabian kannukokoelmastani esiin yli sata vuotta vanhan litran kannu, johon kaadamme kastikkeen tarjoilua varten. Kastikekulho on muuta varten…

Tämä on niin runsas ja upea teos, että on runsaudenpulaa, mitä tarjota. Valitsin nyt vain kuvat joulusillistä ja mätisilakoista. Muistakaa myös Leenan valkosipuliyrttisilakat tai hankkikaa tämä kirja, niin ei reseptit lopu. Ensi viikonlopun vierailla aion testata yhden kalajutun, jonka julkaisen jos se saa suosiota. Mutta pitäähän teidän jotain saada, muutakin kuin nämä kuvat:

Niin Ruotsissa kuin rannikolla ja myös meillä, joulupöytään kuuluu janssoninkiusaus, joka on tietenkin osa perinteistä joulupöytää ainakin osassa Suomea. Löytyy myös hedelmäinen joululeipä, isoäidin sillisalaatti, silligratiini, sillitahna, currysilli, konjakkimarinoitu sinihomejuusto, mausteiset päärynät, joululohi ja paistetut omenat, kylmäsavulohta ja piparjuurikermaa, seesamipaahdettua lohta, maltan riisiä, minttusuukkosia…ja leikattuja mantelipiparkakkuja:

Mikään ei voita vastapaistettujen piparkakkujen tuoksua! Nämä leikatut mantelipiparkakut valmistuvat helposti. Ne sopivat erinomaisesti glögin kanssa tarjottaviksi, mielellään sinihomejuustolla höystettyinä.

noin 240 kpl

ainekset:

3, 1/4 dl fariinisokeria
2 dl vaaleaa siirappia
350 g voita
1, 1/2 rkl kanelia
1 rkl neilikkaa
1 rkl inkivääriä
3 dl kuorittuja manteleita
1,1 litraa vehnäjauhoja
2 tl soodaa

Valmistus:

Pane fariinisokeri, siirappi, voi ja mausteet paksupohjaiseen kattilaan. Kiehauta ainekset koko ajan hyvin sekoittaen. Siirrä kattila levyltä ja anna seoksen jäähtyä. Rouhi mantelit ja sekoita ne vehnäjauhojen joukkoon. Lisää sooda. Lisää kuivat aineet kattilassa olevien ainesten joukkoon ja sekoita tasaiseksi taikinaksi. Anna taikinan seistä leivinpaperin päällä huoneenlämmössä noin 30 minuuttia.

Tee taikinasta neljä tankoa ja kääri tangot voipaperiin. Pane taikinatangot jääkaappiin vähintään pariksi tunniksi, mutta mieluiten ne saavat olla viileässä seuraavaan päivään. Leikkaa taikinatangot terävällä veitsellä ohuiksi viipaleiksi. Pane viipaleet leivinpaperin päälle pellille. Paista piparkakkuja uunin keskitasolla 7-8 minuuttia. Anna jäähtyä pellillä. Säilytä piparkakut tiiviskantisessa tölkissä.

No…kirjassa on tarjolla myös Leifin hauskoja juttuja. Sekin kun hän meni joulun alla kaupungille ja tapasi tuttunsa, jolla oli autossa jotain vikaa. Leif lupasi ajaa ystävänsä kotiin. Siellä kinkku juuri odotti kuorruttamista ja Leif tietysti alkoi auttaa. Sitten pöytään tuli olutta ja leipää. Leivän päälle tietenkin siivut kinkusta. Sitten pöytään tuli jääkylmää viinaa ja kinkku maistui edelleen kovasti…Seuravana päivänä ystävän piti valmistaa uusi kinkku, mutta Leif puolusteli, että ’eihän lämmintä joulukinkkua kukaan voi vastustaa! Ja hänellä oli niin hienot ja korkeat perintösnapsilasit!’

Mietin kuka olisi tämän kirjan kohderyhmä ja päädyin tulokseen: Jokainen jouluhullu!

Leifkin sanoo:

Tapaan usein ihmisiä, joilla ei ole mitään jouluperinteitä tai joiden mielestä joulu ei ole tärkeä. Se saa karvani nousemaan pystyyn! Joulua vietetään kerran vuodessa ja kaiken pitää olla oikein. Joulun vaihtoehto? Sellaista ei ole. Joulu on taianomainen pyhä!

*****

Uskoin vuorenvarmasti Tonttuun. Niin tekivät kaikki lapset, ainakin tietyssä iässä. Tonttu tuli aina, ja vaikka epäilimme, että se saattoi olla naapuritilalla asuva Allan-setä, emme voineet olla asiasta täysin varmoja! Seisoimme nenät ikkunaan liimautuneina ja tähyilimme lumikinosten yli, ja sieltä Tonttu tuli navetan kulman takaa. Hitaasti hän tarpoi lumessa lyhty kädessään ja säkki olalla. Totta kai me uskoimme Tonttuun!

***

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Marjis.

KIEPUTTAMALLA KAUNISTA - KIEHTOVAT KORUT KOTIKONSTEIN

2011-11-29T21:35:00.001+02:00

Olen saanut viime aikoina kuulla, että nuoret tytöt ovat innostuneet tekemään itse korunsa ja ovat tehneet niitä muillekin, myös äideilleen. Siksi esittelen teille nyt kirjan, joka voisi saada monen nuoren neitokaisen, miksei myös pojan, silmät loistamaan jouluna.

Heidi Boydin kirja Kieputtamalla kaunista – Kiehtovat korut kotikonstein (Wired Beautiful, Minerva 2011, suomennos Heli Roiha) on houkuttava harrastekirja täynnä käärimistä ja takomista, liitoksia ja lenkkejä, koukkuamista ja silmukointia sekä jousia ja spiraaleja. On koruvaijereita, kuparilankaa, sterling-hopeaa, helmiä, huopapalleroita, riipuksia ja maskotteja sekä tietysti lukuisasti työkaluja.

Kirjan valokuvat ovat Cristine Polomskyn ja Ric Deliantonin. Tässä meidän oma 'kilppari' on lähtenyt katsomaan saisiko rannekorun 'turtlesta' seuraa;-)

Heidi Boyd on kirjoittanut yksitoista harrastekirjaa. Hänen tarkoituksenaan on tehdä hienostuneesta suunnittelusta kaikille helposti lähestyttävää ja vaivatonta. Hänellä on taiteen maisterin tutkinto ja hän aloitti ammatillisen uransa käsitöiden parissa. Better Homes and Gardens –lehtien ja kirjojen avustajana. Voit tutustua myös hänen blogiinsa täällä.

Kieputtamalla kaunista -kirjasta Heidi kertoo, että:

Tämä kirja on tehty aloittelijoita ajatellen: vain kahdessa kirjan korvakoruohjeessa on käytetty kallista sterling-hopealankaa. Suurin osa kirjan koruista tehdään hopeoidulla tai päällystetyllä kuparilangalla. Kuparilangan etuna on sen helppokäyttöisyys, huokeus ja saatavuus. Voit harjoitella jotain tiettyä tekniikkaa uudestaan ja uudestaan ilman, että sinun tarvitsee huolehtia kustannuksista. Jos olet tyytyväinen lopputulokseesi ja haluaisit tehdä saman korun hopealangalla, tee toki niin, mutta pysyttele käyttäjäystävällisessä, puolikovassa ja pyöreässä langassa.

Tämä rannekoru on yksi suosikeistani, vaikka olenkin yrittänyt vähentää sinistä elämässäni. Olisiko tässä jotain keskiaikaista...linnojen kuisketta.

Kirja on täynnä hurmaavia kuvia koruista ja niiden vieressä on täydelliset teko-ohjeet kuvineen! On kieputettua vannekorua, muistokoruriipusta, hurmaava rannekoru kuparirenkaista, jossa maskottina kilpikonna, antiikkinen kaulakoru kieputetusta messingistä, kaulakoru liitävistä linnuista, linnunpesäriipus ja monta, monta muuta. Korumalleja on kaiken kaikkiaan kolmekymmentä, joten saattaa täältä löytyä uutta ideaa kokeneellekin koruntekijälle. Tässä yhteydessä suosittelen vierailua blogistanian omien koruntekijöiden pajoihin, ainakin Valokin koruvakkaan sekä White Lily Design luo. Heille pääset myös oikeasta palkistani korukuvien kohdalta.

SATU JA PÄÄRYNÄPUUN PYRRE

2011-11-29T16:23:00.000+02:00

Lopetan tämän vuoden puutarhakirjaesittelyni Anna Gullichsenin lastenkirjaan Satu ja päärynäpuun Pyrre (Saga Blom, Tammi 2008, suomennos Tittamari Marttinen). Olen saanut tämän kirjan Katjalta omistuksella: 'Leenalle, jouluna 2010, Lumi on ihanin elementti, mutta kesälläkin on tarinansa!' Osallistuin jo Katja/Lumiomenan satuhaasteeseen kirjalla Satu Kukkameri ja lumen ihme, mutta lisään tämän vielä mukaan. Kuka ikinä on tutustunut Anna Gullichsenin teksteihin ja Cara Knuuttisen kuvituksiin, jää niiden lumoihin vuodenajasta riippumatta.

Nyt on kesä ja Satu Kukkameri viettää lomaa Simone-mumminsa kanssa hiekanruskeassa talossa. Mehän muistamme, että Simone-mummi on kotoisin ranskasta ja Sadun vaari, joka on kuollut, oli nimeltään Kuisma Kukkameri ja hän oli puutarhuri. Niinpä mummin taloa ympäröi hurmaava puutarha, joka kertoo joka vuodenaika oman tarinaansa. Mummin Etelä-Ranskan synnyinseudusta muistuttavat rosmariini-, laventeli-, agaave- ja oliivipuuruukut. Talo sijaitsee kukkulalla, jonne osuu tuuli, niinpä Simone-mummi huokaa usein: ”Mon dieu, mikä tuuli!” ja sitten hän nukahtaa joka iltapäivä hetkeksi verannan korituoliin tai missä sattuu kello kolmen maissa olemaankaan.

Heti kirjan alussa olemme puutarhatunnelmissa, sillä jo ensiaukeamalla on Simone-mummin ’tietoisku’ edellä mainituista ruukkukasveista. Nyt mummi kuitenkin on torkahtanut ja Satu kiipeää tammeen, jossa kuulee vienoa hyräilyä. Samalla hän näkee pienen hahmon, joka tasapainoilee oksilla. Outo olento kertoo olevansa vain laho oksa, jonka ei tulisi enää keikkua puussa. Olento kuitenkin katoaa yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, kunnes palaa takaisin auttamaan Satua puutarhan hoidossa. Uusi ystävä on ’Pyrus Communis’, joka tarkoittaa päärynäpuuta, mutta hän pyytää kutsumaan itseään vain Pyrreksi.

Sadun keinoin ja hurmaavin kuvin kirjan tekijät innoittavat pientä ja aikuistakin lukijaa puutarhatöihin. Satu touhuaa perennoja samalla kuunnellen vuoroin mummin, vuoroin Pyrren kertoessa kasvien saloista aina kompostoinnista latinalaisiin nimiin.

Pyrre menee katsomaan yhtä vaarin vanhoista kylteistä ja lukee:

”Dicentra spectabilis.”

”Minusta särkynytsydän on kaunis nimi”, sanoo Satu ja kirjoittaa sen kylttiin. Pyrre ottaa seuraavan kyltin ja lukee juhlallisesti:

”Lupinus Polyphullus.”

”Aivan niin”, sanoo satu. ”Se tarkoittaa lupiinia.”

Seuraavana päivänä mummin ja Sadun työskennellessä puutarhassa, Satu kysyy mummilta:

”Tunnetko sinä ketään Pyrysta?"

”Tunnenpa hyvinkin, ma chérie! Pyrus on vaarin vanha päärynäpuu, joka kaatui myrskyssä samana syksynä kun vaari kuoli. Pyrus on latinaa ja tarkoittaa päärynää.”

Pyrre ja Satu tutustuvat toisiinsa ja viihtyvät yhdessä aina sateisiin saakka, jolloin Pyrre katoaa. Tarinan poluilla tarjoillaan tietoa puutarhan tuholaisista, provencelaisen sipulipiirakan ohje, mummin etanaherkkuakin sivutaan ja Pyrre kertoo vuodesta, jolloin hän tuotti niin suloisia vihreitä päärynöitä, että Simone-mummi sai valmistaa maailman parasta päärynämarmeladia, jonka ohje paljastetaan kirjassa. Pyrren katoaminen surettaa tietysti Satua, mutta hän ei tiedäkään, mikä yllätys häntä ja mummia odottaa seuraavana keväänä…

Siltä varalta, että lukija haluaa oppia myös Simone-mummin kieltä, ranskaa, on kirjassa kukkien joukossa pieni sanasto: ’Mon dieu’ on ’hyvänen aika, ’ma chérie’ tarkoittaa ’kultaseni’, ’ma petite’ on ’pikkuiseni’ ja me sanomme nyt ’au revoir’ eli näkemiin. Ensi kevääseen!

PARANTAVIEN RUOKIEN OPAS - LUONNONMUKAISIA HOITOKEINOJA YLI 80 YLEISEEN VAIVAAN

2011-11-28T09:58:00.002+02:00

Olen aina vahvasti uskonut siihen, että ihminen on mitä syö ja voi sen mukaisesti joko hyvin tai huonosti. Jo varhaisteinistä aloin lukea kaikkea tietoa, mitä irti sain koskien vitamiineja, hiven- ja kivennäisaineita ja mistä niitä saa ja miten ne eri ruuista imeytyvät, sillä esimerkiksi ei ole ollenkaan selvää, että punaisen lihan syönti turvaa riittävän raudan saannin, joko siksi, että siinä ei enää ole rautaa tehotuotannon ansiosta tai koska se ei vain imeydy.

Nyt viimeisin lukemani alan teos on kasvilääketieteen tohtori James A. Duken Parantavien ruokien opas – Luonnonmukaisia hoitokeinoja yli 80 yleiseen vaivaan (The Green Pharmacy Guide to Heating Foods, Otava 2011, suomennos Joel Kontro ja Tarja Kontro) ja pää aivan kiehuu uusista oivalluksista ja myös tulee muuttamaan meidän perheessä joitakin asioita. Siis tämän kirjan kiinnostavuus on sata!

Duken kirja jakaantuu kahteen osaan, jossa ensin käsitellään Ruoka lääkkeenä ja sen jälkeen tuleekin hyvin vaikuttava Parantavia ruokia. Ensimmäinen osa sisältää kaikkea mahdollista alkaen lääkitsevistä ruoka-aineista antiikista nykyaikaan, käsitellen ravintolisien aiheuttamaa hysteriaa, ruokarenessanssia, oikeanlaisia rasvoja…ja mm. kertoen, miten presidentti Thomas Jefferson ilmaisi sen, että hän pitää enemmän kasviksista kuin lihasta:

Olen elänyt kohtuudessa syöden vähän eläinkunnasta saatavia ruokia, en niinkän ravinnoksi kuin mausteeksi kasviksille, joista ruokavalioni pääasiassa koostuu.

Tämä ajatus johtotähtenään myös Duke on muokannut omaa ruokavaliotaan ja päätynyt neuvoon: Suosi keittoja, patoja ja salaatteja, koska niiden avulla voi yhdistellä mahdollisimman monia terveellisiä elementtejä tyydytystä tuottavaksi ateriaksi. Lihaakin voi käyttää, mutta pienempinä ainesosina maustamassa ruokaa pikemminkin kuin pääruokana. Tässä kirjassa, kun päästään parantaviin ruokiin ja mennään niihin jonkun sairauden kautta, huomaan, että usein mukana on ruokasuosituksessa myös kala. Se on hienoa, sillä minä en ainakaan selviäsi ilman mereneläviä ollenkaan. Eilen oli sushia, tänään on himosilakoita ja huomenna…

Mitenkään en voi olla kertomatta Duken tehotusinasta eli kahdestatoista tauteja karkottavasta ruoka-aineesta. Tässä siis Duken tiivistys, mutta näistä kustakin on kirjassa selostukset. Minä vain kerron nyt nimet: granaattiomena, huulikukkaiskasvit, inkivääri, kaneli, kofeiinia sisältävät elintarvikkeet, kurkuma, lehtiselleri, paprikat, pavut, saksanpähkinä, sipulit ja sitrushedelmät. Tässä ei nyt ollut mukana sitä, mitä minä aion tästä lähtien nauttia joka päivä, mutta Duke itse kertoo, että tässä ovat ne aineet, jotka ovat auttaneet juuri häntä. Joku voisi valittaa, että ’missä ovat kirsikat, jotka auttavat kihtiin?’ No, monella ne todellakin ovat auttaneet tähän vaivaan, mutta Dukella kihti parantui lehtisellerillä!

Ja sitten alkaa kertomus parantavista ruuista, joihin lähdemme luetteloitujen sairauksien kautta. Olemme siis kuin lukemassa lääkärikirjaa, mutta nyt lääkkeenä eivät ole pillerit, vaan ravintoaineet. Parantavat tuotteet on kunkin vaivan kohdalla tähditetty vaikutustehon mukaan asteikolla 1-3 tähteä.

Koska sairauksien luettelo on kahdeksankymmentä vaivaa sisältävä, niin mainitsen vain muutamia: astma, diabetes, iho-ongelmat, kaihi, päänsärky, korkea verenpaine, unettomuus, lihavuus, masennus, nivelrikko, närästys, psoriaasi, rypyt, siitepölyallergia, silmänpainetauti, vyöruusu, yskä. Voisinpa melkein veikata, että aika monella lukijalla on edes yksi vaiva näistä.

Astma on hyvin yleinen vaiva ja meidänkin perheessä sitä on kahdella, niin Duke kertoo tästä sairaudesta, kuten muistakin, että lääkärin määräämiä lääkkeitä ei saa jättää omin päin pois, mutta jos näillä ruokamuutoksilla vaivat helpottuvat, voi olla mahdollista, että lääkkeistä pääsee vähitellen eroon. Astmaan kolmen tähden parannuskeinoja ovat sitrushedelmät, kahvi, tee ja muut kofeiinin lähteet, sipulit, valkosipuli ja purjot, wasabi ja muut tuliset ruoka-aineet. Kakkosena astman hoidossa tuleekin sitten jo lohi ja muut rasvaiset kalat, kolmantena mm. viljat, banaani, peruna, hunaja ja persilja.

Tämä kirja on vailla kuvia, mutta kerrankin minä en niitä edes kaipaa. Duken tuhti tietopaketti on niin houkuttava, että vertaan tätä Sinikka Piipon Suomalaiset marjat -teokseen, jota olen teille jaksanut joka välissä suositella. Myös Piipon Elinvoimaa mausteista täydentää tätä terveyspakettikokonaisuutta loistavasti.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, joita kiinnostavat ruuan terveysvaikutukset. Voin paljastaa, että olen jo hyvin nuoresta nauttinut purkista vitamiineja amerikkalaisten lääkärien suosituksella. Suvella pidän paussia muussa paitsi kalkissa, sillä silloin saamme kaiken omista marjoistamme, juureksistamme ja hedelmistämme. Kesällä minulla on aina kulhossa kotimaisia luomukirsikkatomaatteja, joita syön päivässä monta, monta… Jos et tunne saavasi vaikka C-vitamiinia sitä määrää, mitä Duken kirja suosittaa eli 500 mg vuorokaudessa, ota se purkista! Sama koskee sitä, ellet syö rasvaista merikalaa kolme kertaa viikossa. Me syömme kaksi kertaa viikossa lohta, mutta aloin vuosi sitten ottaa kokeeksi D-vitamiinia 50 mikrogrammaa vuorokaudessa ja samoin teki aikuinen tyttäremme. Siihen loppuivat meidän flunssat ja poskiontelotulehdukset. Oli aivan uskomatonta, kun ei enää tarvinnut olla joka kolmas kuukausi sinuiitin takia lääkärillä.

Nyt voitte sitten vain arvailla, miksi meillä tästä päivästä on yksi mariskooli aina täynnä manteleita…

MUUTOS! MUUTOS! MUUTOS!

2011-11-27T19:18:00.000+02:00

Iltaa!

En ole ehtinyt pitkään aikaan tallille, mutta en ole ehtinyt montaa muutakaan asiaa. Vielä kaksi vuotta sitten minulla oli aikaa kutoa/neuloa tälle silkkiturvalle lämmittävä loimi ja Hrönn hörisytteli huuliaan kuin vain hän voi. Valivalivali! Jokainen lukijani tietää, että luen liikaa, mutta osa tietää myös, että en ole tekniikan jumalten suosiossa ollenkaan. Tänään tuli sitten mitta täyteen, sillä vaikka on uusi kone, kävi niin, että yhtäkkiä sähköposti katosi kokonaan. Kun Lumimies alkoi sitä korjata, katosi koko blogi ja sitten minä taannuin....Ei te ette halua tietää.

Sitten viiden tunnin kuluttua alkoi blogi toimia ja lopulta kaksi sähköpostia, mutta eri koneilla, talon eri kerroksissa. Lopulta kaikki oli niin sekaisin, että....Lumimies otti ulkona happea ja minä paruin kirjaston lattialla. Well...Scarlett ja Rhett vauhdissa vain;-) Hänen Majesteettinsa Olga oli hyvin närkästynyt...

Nyt seuraa ilmoitus: Minun sähköpostiosoitteeni on tästä hetkestä: leenalumi@gmail.com Eli minun tuleva virallinen nimeni saa vain vahvistusta.

Nyt lähden syömään KOLME croissanttia kera teen. Lopulla teellä haudon silmiäni.

En halunnut tällaista tapahtuvaksi adventtina, mutta mitä minä tälle voin. Elinikäodotteeni 99,9 vuotta ei ikinä tule toteutumaan, sillä tänään vanhenin todella rajusti ja syvästi. Tekniikka ja etenkin sen toimimattomuus tappaa.

Vahvaa tulevaa viikkoa kaikille!

teidän
Leena Lumi

PS. Minulta katoaa välillä blogilistaltani blogeja, joihin olen liittynyt. Muistakaa aina, että minä en lähde muiden blogeista pois, vaan haluan tukea kaikkia edes olemalla lukijana! Siis sekin on jotain tekniikan juttuja. Joskus ne palautuvat, joskus eivät.

ADVENTTI

2011-11-27T11:42:00.000+02:00

Talvimetsässä ajaa tuuli
kuin paimen hiutalelaumaa.
Jo aavistaa monikin kuusi
jouluvaloja saavansa kantaa.
Ojentaa oksansa kuunnellen
kohti lumista valkeutta
ja odottaa tuulta uhmaten
yön jouluisen ihanuutta.

***

Es treibt der Wind im Winterwalde
die Flockenherde wie ein Hirt
und manche Tanne ahnt wie balde
sie fromm und lichterheilig wird
und lauscht hinaus. Den Weissen Wegen
streckt sie die Zweige hin - bereit
und wehrt dem Wind und wächst entgegen
der einen Nacht der Herrlichkeit.

- Rainer Maria Rilke -
suomennos Eve Rehn

ENSIRAKKAUS JA VIIKONLOPPUA!

2011-11-25T13:04:00.000+02:00

Sanovat
että ensirakkaus on tärkein.
Se on hyvin romanttista,
mutta niin ei ollut minun kohdallani.

Jotain meidän välillämme oli ja ei ollut,
tapahtui ja meni ohitse.

Käteni eivät vapise,
kun niihin osuu joitain pieniä muistoja
ja narulla sidottuja kirjepinkkoja
- olkoonkin vaikka silkkinyörein sidottuja.

Meidän ainoa tapaamisemme vuosien jälkeen
kahden tuolin keskustelu
kylmän pöydän ääressä.

Muut rakkaudet
hengittävät minussa yhä syvästi.
Tällä ei ole happea edes sen verran, että se voisi henkäistä.

Ja kuitenkin juuri sellaisena kuin se on,
se kykenee siihen mihin ne muut eivät vielä kykene:
unohdettuna,
jopa uniin tulemattomana,
se totuttaa minut ajatukseen kuolemasta.

- Wistawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

First Love

♥♥♥

Lumoavaa viikonloppua kaikille!

♥:lla Leena Lumi

SYDÄNMAGNEETTI - VETOVOIMAN SALAISUUS

2011-11-24T16:51:00.004+02:00

Avasin paketin ja sisältä tuli kirja. Kirjan lehdet ovat kuin niitä salaisia aarrekarttoja, joita lapsena teimme: otimme paperia, laveerasimme sitä vanhaksi, poltimme vähän reunoja, kirjoitimme tekstit hiilellä ja kätkimme kartan. Aloin lukea kuin magneetin vetämänä, sillä olenhan enneunien näkijä, etiäisten kokija, haltijoiden sukua…Heti kun sain luettua ensimmäiset sivut talosta meni sähköt. Etsin paljon kynttilöitä ja luin kirjan siltä istumalta, kirjan, joka kertoo niin paljon, kirjan, joka on ihmismielen ja ihmissuhteiden peili ja kymmenen salaisuuden paljastaja. Kirjan, joka on aarrekartta, josta minä löysin kolme huikeaa aarretta ja mystiikkaan vahvasti uskovana tiedän nyt, että olen asentanut sydänmagneettini kytkimen oikeaan asentoon ja säteilyni suunta kohdistuu nyt oikein tuottaen juuri niitä tähtiä, joita taivaalleni olen aina toivonut!

Ruediger Schachen kirja Sydänmagneetti – Vetovoiman salaisuus (Das Geheimnis des Herzmagneten, Minerva 2011, suomennos Anne Mäkelä) on pieni, suuri kirja kaikesta siitä mikä koskettaa meistä jokaista: ihmissuhteistamme, kaipuustamme, rakkaudestamme, omasta vahvuudestamme ja sen löytämisestä, arvoistamme, ajatusten voimasta, symboleista, itseään toteuttavista ennustuksista, selkeyden löytämisestä…

"Onnelliseen elämään tarvitaan hyvin vähän. Kaikki on ihmisen sisimmässä, hänen ajattelutavassaan."

- Marcus Aurelius –

Olen jo kauan ihmetellyt, miksi vedän niin kovasti puoleeni ihmisiä, jotka ovat aivan eri kuin he, joita kaipaan. Se johtuu meissä jokaisessa olevasta säteilystä. Emme itse tiedosta, ellemme ota avuksi sydänmagneetin salaisuutta, mitä säteilyä heijastamme. Säteilymme ei vedä puoleensa vain samankaltaisuutta, vaan myös ihmisiä, jotka kaipaavat sitä, mitä sinusta säteilee. Minunkin säteilyni lupaa heille, kaikille, joiden kanssa olen tekemisissä tiettyjä elämyksiä ja tunteita, mutta

sydänmagneetilla on neljä tapaa vaikuttaa: Se vetää puoleensa samankaltaisuutta, vastakohtaisuutta, torjuttua tai ”ihmeitä”.

Ensin mainittu on yleensä se tilanne, jossa kokee vahvuutta ja jakamisen halua. ’Tämän ihmisen kanssa saan olla oma itseni.’ Vastakohtien vetovoimakin voi olla joskus hyvä, mutta se ei ole yksinkertaista ollenkaan ja siinä vetovoima voi olla molemminpuolista. Kirja käsittelee tätä hyvinkin laajasti rakastumisen yhteydessä. Nyt olemme yleensä ihmissuhteissa. Ja sitten se pahin: ”Vedät puoleesi juuri sitä, mitä ehdottomasti haluat välttää.” Tämä on yksi minun elämäni ongelma. Se ei ole kovin pieni, sillä tässä tilanteessa koen itseni uhriksi, jonka energiaa varastetaan tai hyväksikäytetään. Tämä asia menee nyt kuitenkin kuntoon, sillä alan tajuta, miten heijastan väärin ja liikaa…

Neljäs kohta on ihanin: ”Vedät puoleesi jotain selittämätöntä, yllättävää, uutta. Ehkäpä nimität sitä ihmeeksi.”

Tähän kuuluu usein rakastuminen. Rakkauden ihme. Kirjan loppupuoli käsittelee tätä paljonkin. Hyvin kiintoisa on symbolien merkitys, sillä jos toinen tietää/aavistaa symbolisi, hän voi käyttää tietoa hyväkseen omaa etuaan ajaakseen ja sinä kuin huomaamatta jäät kiinni suhteeseen, jossa lopulta tukehdut. Jos ihminen, jonka kanssa olet, käyttää symboleita oikein, sinä koet mielihyvää, joka syntyy toisen todellisesta ja syvästä kiintymyksestä.

Tärkeintä on aina olla oma itsensä, joka onkin helposti sanottu, sillä vain murto-osa meistä jättää roolit syrjään. Myös muut lyövät sinuun roolin, jonka esittäjä et välttämättä ollenkaan ole. Tässä avain:

Sillä, mitä joku sinusta luulee, on valtava voima niin kauan, kuin yrität todistaa jotakin muuta. Sen vaikutus lakkaa heti, kun ymmärrät, ettei toisen ihmisen luuloilla ole mitään tekemistä sinun kanssasi.

Miksi on hyvä tuntea itsensä sisin, sekä oma säteily, oma vetovoima, oma tunne-elokuvansa? Siksi, että se säästää aikaa, rahaa ja pettymyksiä!

Minulla olisi ollut helpompaa ellen vetäisi puoleeni snobeja/ pinnallisia/sovinnaisia/ materialisteja, vaan saisin keskittyä vain niihin muutamiin, jotka ovat boheemeja/ uskaltajia/ monesta myrskystä selviytyneitä/ levottomia liekkejä…Kaikki syy on säteilyssäni, joka viestittää, että minulla on jotain, mitä sovinnaiset materialistit kaipaavat. Nyt minun täytyy alkaa KUORIA persoonaani pesiytyneistä vaikutteista, jotka eivät heijasta todellista minääni. Se on suurin lahja, jonka voin itselleni antaa. Jos säteilyni määrittyisi vain todellisen olemukseni ytimen perustella, elämäni olisi ollut enemmän omani ja minulla olisi ollut monin verroin enemmän annettavaa niille, jotka sopivat minulle täydellisesti.

Parisuhdesovelluksena tämä menisi yksinkertaistettuna näin:

Jos kohtaat miehen, joka ei luovu sinusta, mutta tunnet aika ajoin, että haluaisit paeta, tämä mies etsii sinusta epätoivoisesti sitä, mitä häneltä puuttuu.

Parisuhteessa virhevalinta on myös oman kaipuun peilikuva: Koska isäni oli elämäni mies, aviomieheni olkoon kuin isäni!

Vinkki: Tarkkaile ihmisiä, jotka ovat hyvin torjuvia tai joilla on ahdas maailmankuva. Katso, millaista elämää nämä ihmiset elävät ja mitä ammattia he harjoittavat – ja millä tavalla. Huomaat, että ympäristö on reagoinut heihin ennakoitavalla tavalla.

Pisara rakkautta on enemmän kuin valtameri järkeä.

- Blaise Pascal –

Tärkeintä on kuitenkin aina rakkaus. Rakkautta on myös kaikki, mitä tämä kirja tarjoaa, sillä ihmisen on ensi sijassa opittava rakastamaan omaa elämäänsä ja tällä tiellä Sydänmagneetti on paras kumppani. Kun olet sen oppinut, moni asia muuttuu:

♥ Konfliktit päättyvät tai ovat helpommin ratkaistavissa, koska sinun ei enää ole pakko vaatia tai vaihtaa rakkautta, hyväksyntää tai arvostusta.

♥Vedät puoleesi yhä enemmän ihmisiä, jotka tuntevat olonsa hyväksi vetovoimasi säteilyssä.

♥Pidät loitolla ihmisiä, jotka eivät voi sietää sitä, että olet sisäisesti riippumaton ja vapaa.

♥Syytät vähemmän muita ihmisiä, sillä syytät vähemmän itseäsi.

♥Säteilet luottamusta, koska luotat itseesi. Muiden ihmisten käyttäytyminen sinua kohtaan muuttuu positiivisesti.

♥Vähennät automaattisia toimintoja ja vastareaktioita ihmisissä, jotka ovat kanssasi tekemisissä.

♥Et halua olle enää ’kiltti’ tai ’hyvä’, jotta sinusta pidettäisiin. Ja silti teet tekoja rakkaudesta.

♥Haet vähemmän palkkiota ja tunnustusta.

♥Et anna enää kenenkään käyttää itseäsi hyväksi.

♥Olet huomattavasti vähemmän haavoittuvainen.

Tarkkaavainen lukija on huomannut, että jätin kolmesta löytämästäni aarteesta kertomatta kaksi. Kukaan ei millään usko, että olen enemmän kuin luullaankaan simpukka. En levittele kaikkea, vaikka se siltä joskus tuntuukin;-)

Tämä kirja tulee kulumaan nyt puhki monen käsissä, eikä suotta. Tämän avulla sinä, joka nyt olet kiinnittymässä aivan väärään henkilöön, löydät aivan uuden tien. Sinä, joka et jaksa säteillä oikein etkä väärin, löydät oman hohteesi. Ja sinä, joka tunnet, että elämäsi on täynnä energiasyöppöjä, vapaudut heti kirjan luettuasi.

Sydänmagneetissa on runsaasti esimerkkitapauksia elävästä elämästä. On myös monia viisaita lauseita ja mietelmiä aina Nelson Mandelalta Goetheen. Ja lopussa on Peilin ilmoitus!

”Mennyt rakkaus on pelkkä muisto. Tuleva rakkaus on unelma ja toive. Vain tässä ja nyt voimme todella rakastaa.”

- Mahatma Gandhi -

VUODEN LUONTOKUVAT 2011 - SUOMEN LUONNON VUODENKIERTO

2011-11-23T21:07:00.005+02:00

Siellä, missä vaeltaa surumielinen kettu, siellä, missä kukka kukkii kukasta, siellä, missä joutsenet kiihkoavat kiimoissaan, siellä hiljaa jossakin makaa/istuu/seisoo intohimoinen luontokuvaaja, joka on liikkeellä säästä viis’, Hän saattaa ottaa tuhansia otoksia ja kelpuuttaa vain yhden, hyvässä lykyssä kaksi. Hän kaataa välillä termospullosta kuumaa juotavaa ja jatkaa odottaen sitä taikahetkeä, jolla saa kuvan, jonka voi lähettää Vuoden Luontokuvat –kilpailuun, niin että me kaikki pääsemme mukaan nauttimaan Suomen luonnon ainutlaatuisista hetkistä, niistä hetkistä, jotka ovat monelle meistä juuri niitä, miksi rakastamme tätä neljän vuodenajan kotimaatamme niin hullaantuneina.

Myönnän, että kun sain käsiini Vuoden Luontokuvat 2011 – Suomen Luonnon Vuodenkierto (Suomen Luonnonkuvaajat Ry/ WSOY) aloin kyynelehtiä. Ensin ilahduin niin suuresti siitä, että Maailman Kaunein Kuva, Esko Kivistön supit juomassa ’kultaisina’ oli valittu kansikuvaksi. Viime vuonna Kivistö onnistui myöskin salpaaman hengitykseni supikuvallaan, sillä kirjoitin silloin näin:’…palaan lukuun Hyvä kuva liikuttaa sielua. Liikun hyvin hiljaa ja kuvaaja Esko Kivistö on jo kameransa kanssa valmiina. Kyykistyn, mykistyn ja sydämeni lyö ylimääräisiä lyöntejä, sillä..'

Jo 31. kerran Suomen parhaat kuvaajat ovat kilpailleet omissa sarjoissaan vuoden parhaasta luontokuvasta ja tulos on huumaava. Nisäkkäät sarjan voittaja on Kai Fagerström kuvallaan Kettu. Kettu on suosikkivillieläimeni, joten yhdyn täysin tuomariston näkemykseen ja toivon myös näkeväni sen päivän, kun kettujen murhaaminen kielletään maassamme. Asun saarella, jossa on kettuja, vaellan metsissä ja vuorilla, mutta en ole nähnyt yhtäkään. Jotkut onnekkaat ovat. Kun katsoo tätä punaturkkia silmiin tulee mieleen, että Kai Fagerstörm on saanut elää huikean tähtihetken : Äiti Maa siinä katsoo ikiaikaisella katseellaan suoraan sieluun:

Kasvit sarjan voittajaksi tuli Henrik Lund kuvallaan Kukka kukassa, josta tuomaristo sanoo näin:

Kaunis, herkkä ja kaikin puolin hallittu kuva tutusta sinivuokosta. Pääkohteena oleva kukka erottuu terävänä, ja taustan epäteräviksi jäävät vuokot viestivät sinivuokkokentän jatkumisesta. Myös taustan valoheijastumat rakentavat kuvaa erinomaisesti. Rajaus on hieno ja antaa mahdollisuuden myös tekstin sijoittelulle, jos kuva vaikka päätyisi kirjan tai lehden kanteen.

En ala nyt ollenkaan luetella kaikkia kuvia, sillä niitä on 128 ja kaikista kuvista löytyvät kirjan lopussa kuvaluettelot ja kuvien tekniset tiedot. Sen sijaan käyn kirjaa läpi vähän kuin omalla tunteella. Haluan mainita Nuoret sarjavoittajan Liina Heikkisen kuvan laulujoutsenen päästä ja kuvan nimi on Jättäkää rauhaan. Maisemat sarjavoittaja on Janne Niemisen Tyrskyt, joka on upea kuva raivoavasta merestä. Samassa sarjassa kunniamaininnan saaneen Pekka Huttusen kuva Räntäsade rämeellä sai kuitenkin sydämeni takomaan – lyyrisesti.

Luontokuvat kirjahan jakaantuu vuodenaikoihin, joten tuli tosi iso pysäys aukeamalla, jossa ensin Ilkka Reittilän talvinen kuva, jossa mustavalkoisuudessa ainoana väriläikkänä koreilee ’jokivarren safiiri’, kuningaskalastaja ja samalla aukeamalla Hannu Hutun erittäin kylmän talven kuva suloisesta näädästä.

Näemme paljon perhosia, viivymme Yyterissä eli minun entisillä kotinurkilla, kohtaamme Pekka Tuurin kuvaaman pohjanlumpeen punaisen muodon ja sitten olemmekin jo Säpin majakkasaarella ja minun tuli niin ikävä merta. En tiennytkään, että Säpissä on mufloneita! Niitä on kuvannut Markku Saiha.

Tämän kirjan myötä tapahtui ihme. Jokin aika sitten mietin, minkä vuoren huipun haluan valloittaa sitten kun bloggaaminen saa jäädä. Nyt kaikki kirkastui ja tajusin, että alan kuvamaan tosissani. Sisareni mies on ammattikuvaaja, joten hän saa opettaa alkuun. Ei sitä koskaan tiedä, milloin minä lähetän ottamani kuvan tähän maailman vanhimpaan kansalliseen luontokuvakilpailuun! Suomi on luontokuvaajan paratiisi!

Luonto ja ihminen –sarjan toinen palkinto meni Kai Fageströmille ja syystä:

Huomaan aution talon. Astun sisälle sen hiljaiseen syliin. Vajoan istumaan lattialle ja kuuntelen miten hiljaisuus huutaa. Tajuan, että en ole yksin, vaan valpas, herkkä katse seuraa minua: Supinpoikanen!

Paratiisi on juuri tässä nyt ja tähän haluan jäädä.

TÄYDELLINEN PAISTI

2011-11-22T16:31:00.010+02:00

Schweine sind sensible und intelligente Tiere. Sie benötigen ausreichend Platz, um sich gesund und kräftig zu entwickeln. Sortimentenliste. Sian ruhosta voidaan leikata osia melkein mihin tahansa ruokaan…Biologische Schweinenfleisch hat einen volleren Geschmack, der Geruch ist angenehm. Es behält in der Pfanne seine Form. Sehän nähtäisiin melko pian. Itävalta, luomuruuan luvattu maa ja Euroopan esikuva.

…viilletään silavaan noin 2 x 2 cm:n suuruisia neliöitä…otetaan mausteet…ei muuta kuin suolaa ja kuminaa…

Sehr geehrter Herr Fidler. Viilletään hierotaan käännetään. Kaksi kiloa kuollutta sikaa. Viilletään ja hierotaan.

Satu Taskisen Täydellisessä paistissa (Teos 2011) on suositeltavaa unohtaa ulkonäkö, se paistin pinta, kirjan kansi, onko sitä valeltu vai ei, onko se houkuttavan kaunista vai puisevan sitkeää, herahtaako siitä heti rasvat suuhun vai tekeekö mieli jättää sika, kirja siihen aavistaen onnettomuutta, että kaikki on kuitenkin mennyt jollakin tavalla pieleen tai ellei ole mennyt, se tapahtuu heti kun sikanautinto on tyydytetty, kirja luettu.

Täydellinen paisti on niin sielua raapiva kuvaus täydellisyyden tavoittelusta, tarpeesta hallita ahdistusta, kyvyttömyydestä empatiaan, halusta olla huomattu, olla jotain, että en voi sanoa voivani nyt vahvasti. En ollenkaan. Olen aina tiennyt, että sika ei sovi minulle. Saksassa olen joutunut nousemaan pöydästä ulos hengittämään, kun olen nähnyt tarjoilijan kantavan viereiseen pöytään jotain isoa osaa siasta ja ellen olisi täydellisesti huumeiden vastainen niin laskeutuisin nyt kellariimme polttamaan ruohoa, juuri kuten tekee suomalainen Taru Koskinen, kun itävaltalaisen miehensä Franzin äiti, Frau Mutti saapuu kera tyttärensä Marie-Luisan, tyttärentyttärensä Elisabethin ja nimettömän varasianpaistin, rakkaan poikansa luo pyhäinpäivän viettoon. Väistämätöntä on, että kun perhe näkee toisensa pitkän ajan jälkeen, Taru tuntee ulkopuolisuutta, jonka katkeruus tihkuu kuin juuri uunista otetun sian nahkaa olisi tökitty puukolla ja sieltä tihkuisi ihraa…kaunaa, muisteloita, inhorealistista tarkkailua:

Yritin löytää silmilleni jotain muuta paikkaa, mutta se oli vaikeaa, kun kerran Marie-Luisan koosta oli niin avoimesti tullut puhe. Marie-Luisan katsominen oli raskasta. Marie-Luisaa oli niin paljon, että sen kaiken näkeminen uuvutti. Sen ajatteleminen, kuinka siitä saisi vähemmän. Marie-Luisa pitäisi lukita jonnekin. Hänen halunsa pitäisi ohittaa. Ennen kuin se tappoi. Halu tappaa. Kerta kaikkiaan. Marie-Luisan ruumis voitti kaikki taistelut. Ilman että Marie-Luisa tai kukaan voi sille mitään. Se vaati ravintoa, lisää ravintoa. Marie-Luisan pienentäminen muuten kuin pakolla ja väkivallalla oli täysin mahdoton tehtävä.

Tässä kirjassa syödään koko ajan. Pidän kirjoista, joissa ruokaan ja sen tekemiseen on kätketty merkityksiä. Tältä vuodelta on loistava esimerkki Kulinaristin kuolema, jossa tunnerataa eivät liukasta sianihra, vaan ranskalaiset herkut. Rakkauden aikakirjassa puolestaan unohdettu kotirouva viestii loistavilla aterioillaan ja kattauksillaan saamatta viestiään perille. Elokuvan saralta löytyy Suklaata iholla, jonka käsikirjoitus perustuu teokseen Pöytiin ja vuoteisiin. Siinä Titan koko elämä on kyynelin maustettua kokkaamista, kunnes…Itävallassa kaikki on kuitenkin toisin ja Frau Mutti on aivan oikea ihminen sanomaan siitä:

Syöminen on ihanaa. On ihanaa, ettei enää tarvitse koskaan kärsiä puutetta. Nykyään puhutaan laadusta määrän sijasta. Minä olen vahvasti sitä mieltä, että määrä voittaa laadun. Ja väitän, että kaikki rehelliset ihmiset ovat minun kanssani samaa mieltä.

Kyseessä ei kuitenkaan ole kokkikirja, vaan kirja siitä, miten tiivis vuorokauden yhdessäolo tuo kaikissa esiin niitä piirteitä, joita toisten on vaikea sietää. Vain Franz sukkuloi omana, hieman hyväuskoisena sovittelijana kaiken keskellä ja välissä. Yhteissyöminen tuo esiin Frau Muttin hirveän tarpeen saada lapsenlapsi, vaikka on olemassa Elizabeth, ’sillä onhan Franz jo melkein kuudenkymmenen ja Elizabethin ihonväri taas…’ Kaikista tulee esiin jotain ja joukkoon liittyy myös juutalainen naapuri, entinen näyttelijä Frau Berger, joka ei tiedä, kumpia vihaisi enemmän lapsia vai koiria.

Sata Taskisen kirja on pienen näyttämön kirja. Tällainen on myös Peter Cameronin loistavaThe Weekend ja Bernhard Schlinkin Viikonloppu. Pienen tilan teos on aina intiimi ja raju. Tulee mieleen myös elokuva Viettelysten vaunu. Rajattu tila ei anna armoa, ei päästä pakoon, jolloin niin teoksen henkilöiden kuin heitä seuraavan lukijan/katsojan tilanne käy ahdistavaksi. Aluksi kaikki on kepeää, mutta ilma on tiheä aavistuksista, varjoista ja vihjailuista. Taskinen onnistuu loistavasti tiivistämään entisestään, joten hengittäminen miltei lakkaa. Pitää päästä kävelemään vaikka edes hautuumaalle.

Minun entinen kotimaani on Saksan kirjallisuus ja täytyy heti todeta, että miten paljon näenkään saksalaisen kirjallisuuden tyyliä Taskisen teoksessa, mikä on kirjalle vain eduksi. Saksalainen teitittely tuo tyyliin oman etäännytyksensä, joiden vieressä karkeat teot vain korostuvat. Tietty ylimielinen tietävyys, vaikkakin horjuva, vaikuttaa jo Tarussakin ja saa salaa poltetusta ruohosta lisävoimaa. Hänen eittämätön ulkopuolisuutensa saa kuitenkin väärää ravintoa kaikkea vihaavasta Frau Bergeristä ja niinpä näemme Tarun kivittämässä kyyhkysiä, kuulemme hänen huutavan Elizabethin koiralle Maximukselle ’perkeleen koira’ ja näemme häntä paljon piilossa jossain ja etenkin omassa sisässään.

Tässä Täydellinen paisti hänelle, joka viihtyy perheringissä pöydän ympärillä, hänelle, jota kiinnostavat ihmisten inhat heikkoudet, niiden salaaminen ja sitten paljastukset, täydellinen kirja sinulle, jota kiinnostaa, onko sikaa valeltu vai ei ja kiinnostut aina vain enemmän kun kuulet, että on ja ei. Täydellinen paisti on sikahyvä!

*****

Täydellinen paisti voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, joten Satu Taskisen neljän
vuoden haudutus kannatti!

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Susa Erja Kirsi Karoliina Booksy

MARRASMAANANTAITA, KATJA KETTUA, LUMEN JANOA

2011-11-21T16:42:00.002+02:00

Olen ollut niin täynnä virtaa, että se on ollut ihan rajatonta. Olin kuitenkin unohtanut marrasmaanantait. Minun piti tänään tarjota teille Täydellistä paistia, mutta en mitenkään tee sellaista uupuneena. Täydellinen paisti tarjotaan silloin, kun sanat virtaavat kuin kevätpuroset ja olo on hohtoinen. Paistin sijasta vinkkaan teitä ostamaan viimeisimmän Anna-lehden, jossa haastattelu Kätilön kirjoittajasta, Pohjoisen Vahvasta Naisesta Katja Ketusta.

Olen niin onnellinen, että Blogistania valitsee omat Finlandia -ehdokkaansa, että alta pois. Minä en vain vieläkään tajua, että mitä minun pitää tehdä 2.1.2012. Varmuudeksi varmaan postaan kolme nimeä omaan blgogiini ja toivon, että joku minut sieltä poimii. Minun ehdokkaani eivät ole salaisuus. Olen niitä huudellut jo teillä ja turuilla ja eilenkin puhuin puhelimessa yhden ehdokkaani kanssa. Tässä minun listani: Marja-Leena Virtanen/ Kirjeitä kiven alle, Katja Kettu/ Kätilö ja Raili Mikkanen/ Suomen lasten linnakirja. Sitä en tietenkään voi sanoa, tuleeko tähän vielä joku yllättäjä, mutta se olisikin sitten jo aika juttu, sillä en mitenkään tajua Marja-Leenan ja Katjan vahvojen teosten esiintuloa samana syksynä. Railin kirja on lastenkirja, mutta se oli minun Finlandia Junior -ehdokkaani, vaan kukaan ei kysynyt minulta...

Suosikkikukkani akileijat ovat kauniita aina, aina vaan. Minä janoan jo lunta, että jaksan tästä jonnekin...huomiseen tai ylihuomiseen tai vaikka jouluun. Jouluyössä on taikaa!

Jotain piristävää tähänkin päivään kuitenkin löytyi: Valkoinen kirahvi on tehnyt aivan huikean, taiteellisen ja erilaisen arvostelun Marja-Leena Virtasen kirjasta Kirjeitä kiven alle. Olen varma, että sinäkin haluat lukea sen, joten ole hyvä ja avaa ovi tänne.

Ja täältä löydät minun elämykseni Marja-Leenan kirjasta sekä myös linkit muiden arvosteluihin.

SYYSASTERIT ELI 'LUMIASTERIT'

2011-11-21T15:35:00.000+02:00

Tämä on viimeinen juttuni Leena Lumi's Flower Power -postaukseen tänä vuonna. Tarkoitus olisi ollut lisätä sinne oikean palkin tiedostoon vielä se paras postaukseni Lumipuutarhasta, mutta en löydä sitä, joten aloitan sen kaiken alusta. Se tulee kun ehtii ja sitten onkin jo kai kevät...Paitsi jos lumi villitsee minut, niin sitten jaksan käydä tuhansien kuvien tiedostoni läpi. On hirveää kun mielikuvitus on niin kova, että tulee annettua kuville mitä runollisimpia nimiä, enkä käytä mitään kansioita...Minä todella kuulin, että joku pyörtyi juuri;-)

Sain nämä asterit hurmaavalta vanhalta rouvalta, joka saarellamme pitää kaunista, vanhaa puutarhaa. Nyt minä sen tajusin: Laitankin kalenteriini ensi suvelle, että puutarhavierailu Taimille! Saadessani perennajuurakon, Taimi totesi vain, että kukkivat hyvin myöhään syksyllä. Näitä monet ovat nimittäneet syys- ja jotkut lokakuun astereiksi. Minä olen kastanut nämä hurmaavat kukat lumiastereiksi, sillä tänä vuonna nämä mykerökukkaiset kukkivat ensimmäisen kerran ilman lunta!

Myöhäisten asterien viehätys on juuri myöhäisessä kukinnassa. Olen jo voinut näitä montakin kertaa jakaa, joten näyttävyys on kasvanut. Kun mikään muu ei enää kuki, nämä vaatimattomuuden lumot vangitsevat katseen ja aivan vieraat ohikulkijat tulevat kysymään, että 'mitä ovat nuo kauniit kukat, jotka jaksavat vielä kukkia?' Kaikki asterikuvat on otettu kahtena eri vuonna loka-marraskuulla, jota ennen ne eivät ainakaan meillä kuki.

Tänä vuonna saatoin jakaa niin, että sain tätä kukkaa jo makuuhuoneen ikkunan allekin. Siinä aloittavat ensin scillat, esikot ja muscarit, sitten akileijat, lehtosinilatvat, juhannusruusu, digitalikset ja sen jälkeen näyttämön valtaavatkin asterit. Jonkinlaisina lumonvartijoina toimivat valkoiset kääpiösyreenit, sekä hieman syrjästäkatsojana isohko nuokkusyreeni lehtomme puolella.

Näitä on todella paljon, mutta edes kameran vaihto uuteen ei auttanut meitä kuvaamaan kukkia paljoudessaan. Lumiasteri haluaa olla vaatimattomuuden lumo, mutta tietää aivan tismalleen nyt saadessan kukkia marraskuun valtiattarena, yksinäisessä ylhäisyydessään, olevansa palvotuin kohotessaan marrosta maasta kukat apposen auki aamupimeään ja talven ensimmäisiä hiutaleita kruununa kantaessaan. Sanotaan, että vaatimattomuus kaunistaa ja olkoon siitä sinettinä näiden kukkien myöhäinen viehätys!

MARRASSUNNUNTAITA SINISEN OVEN TAKAA JA MUUALTAKIN

2011-11-20T11:42:00.000+02:00

Ei ole ollut sekunnin rauhaa kotona edellisen kirjoitukseni jälkeen. Mikä vaikutus kirjoitetulla sanalla voikaan olla;-) Tosin on juostu myös kaupoilla, mutta mitä väliä, sillä joululahjat on jo kaikki hankittu. Minä en ole henkilö, joka joulukuussa juoksee kaupoilla: Silloin olen jo luomassa tunnelmaa.

Tunnelmista tuli mieleen kertoa, että minulla on blogeja, joita vaalin ja vähän taidan salatakin, sillä ne ovat lähteitä, joissa käyn virkistäytymässä ja niissä on paljon kaunista ja myös kevyttä. Tämän sunnuntaipostauksen kuvat ovat blogista Sinisen oven takana, jossa on niiiiiin järrrrkyttävän hurmaavaa, kuten nämä ruusukuvat nyt marraskuulla, että kuolleetkin heräävät eloon.

Tänään luen nautittavaa kirjaa, siis niin sikanauttivaa, että en voi olla kirjavalintaani muuta kuin täydellisen tyyytyväinen. Lumimies valmistaa koko sunnuntaiaterian, joka nautitaan kynttilöiden valossa vasta hämärän pudotessa. Me tehdään aina kaikki kivat jutut hämärän pudotessa... Aikuistaloudessa jaksaa odottaa myöhempään ja pärjää brunssaten pitkälle.

Minusta nämä Sirkan ruusukuvat sopivat erinomaisesti tähän marraskuun sunnuntaihin. Marraskuu ei ole minulle enää kuukausi, jolloin maa martona makaa, vaan se on kuin suven jatkumo, mutta kaikki on paljon paremmin, sillä ei ole liian kuuma eli minun ei tarvitse istua kellarissa Hänen Majesteettinsa Olgan kanssa, mutta on niin lämmin, että voi grillata myöhään illalla kynttilöiden valaisemalla terassilla yön hellä pimeys ympärillä. On happea mitä hengittää ja ajatukset pyörivät myös puutarha-asioissa. Ensi viikolla teen vuoden viimeisen 'puutarhakirjan' ja saatanpa tehdä myös lisäystä Leena Lumi's Flower Power -postaukseeen.

Eräs virkistyslähteeni on Akissfromthepast, joka inspiroi minua niin moneen. Viimeisin tuotos Szymborskan runo Lumikarpalossa. Ensirakkaus on niin tarkkanäköinen, mutta kuva, jonka 'lainasin' Akissfromthepast -blogista tuo siihen pehmeyttä, joka kuitenkin vain vahvistaa Wistawan näkemystä - suloisesti.

♥:lla Leena Lumi

Smile

kuvat Sirkka

PERJANTAIN INTIIMEJÄ PALJASTUKSIA JA VIIKONLOPPUA

2011-11-18T11:23:00.006+02:00

Hei!

Viikko on mennyt kuin luistimilla, sillä edes minä en enää pysy vauhdissa. Tapahtuu koko ajan niin paljon sekä laajemmalti kuin tässä meidän kotimme piirissä. Kerron nyt vähän luvattomasti pieniä kiintoisia, kotoisia paljastuksia ja aloitan pienimmästä eli eilen, kun Lumimies taas oli jossain, minä otin lopullisen eron olla hänen kanssaan samalla hyllyllä vaatteideni kanssa. Hän oli jo aikaisemmin kyllästynyt viehättävään boheemisuuteeni ja siirtänyt 'tärkeimmät' asusteensa eri kaappiin kokonaan, mutta nyt on kyse sellaisista epäviehättävistä, mutta viimaisilla lenkeillä tai niiden jälkeen tarpeellisista asusteista kuin aluspaidat- ja housut. Olen ostanut liudan bambukerrastoja itselleni ja eilen lenkin ja suihkun jälkeen kaipasin ylleni bambun syleilyä, mutta kun kollasin meidän yhteiset hyllymme, niitä ei löytynytkään. Vedin kahdesta komerosta kaikki alas, eikä mitään tulosta. Välikaton Feetuko niitä minun bambukerrastojani on vienyt...Tein suuren ratkaisun ja nyt minulla on oma hyvin naisellinen alusvaatehylly, johon vein suosikkituoksupulloni kuin merkiksi, että 'tämä on minun'. Kun Lumimies sitten puolenyön tienoissa saapui kotiin ja kollasi komerossa, hän alkoi nauraa ja kysyi, että 'mikä ihmeen installaatio tänne on tullut?', minä vaikenin kuin Grace Kelly, jos James Stewart, ei puhutellut kauniisti. Otin vuosikymmeniä harjoitellun Grace Kelly -ilmeeni ja vaikenin. Jostain muistinkin yht'äkkiä, että 'puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa'. Näin, että Lumimiestä nauratti, mikä saattoi johtua siitä, että pikkupöksyjen kasan alla oli pino Lionel Shriverin teoksia, mutta säilytin ruhtinaallisen olomuotoni lukien ensi viikolla blogiini tulevaa kirjaa. Sitä ennen olin lukenut joulumyyntilehtisiä, joista olin bongannut jotain todella uskomatonta ajatellen vaikeaan ajankohtaamme sijoittuvaa hääpäiväämme eli jouluaatonaattoa: Nyt Lumies saa kokea aivan muuta kuin kinkun paistoa!

Ja sitten se aviollinen kriisi numero kaksi. Lumimies oli vähän aikaa sitten taas viikon Kiinassa. Edelliskerralla sieltä tuli minulle sormus ja kimono, johon mahdun ehkä, jos aikamatkustus on totta ja pääsen takaisin vuoteen '83 eli en siis ikinä. Nyt pyysin tuomaan silkkisen kimonoaamutakin riikinkukkokuvilla. Suurin odotuksin otin Valtiaani vastaan ja odotin tietty kimonon lisäksi myös bonusta, mutta hui ja hai. Hän kantoi sieltä itselleen juoksuasusteita sisä- ulko- sekä kilpakäyttöön. Siis hän näkee nyt minun sijastani vain 100 metrin radan ja tähtäin on MM-kisat. Turha sanoa, että vain pohjalaiset ottavat isosti, myös hämäläiset osaavat tyylin. Mikään vähempi ei riitä kuin MM-kilpailu ja tietysti voitto. Tähän asti olen luullut olevani hänen vaativin ratansa ja voittonsa, mutta nyt se on oikeasti urheiluhallin rata. Ja oikea valmentajakin on...Siitä tuli mieleeni, että voisin elvyttää oman vanhan lajini ratsastuksen niin kovaksi jutuksi, että minäkin tarvitsisin valmentajan. Olen jo miettinyt, että ehdottomasti mies, minua nuorempi, tumma...No, todellisuudessa minä pitelen liian ison talon seiniä ja lämmitän leivaria, pesen hikisiä urheiluvaatteita, valmistan herkullisia aterioita, teen lumitöitä, hoidan Hänen Majesteettiaan Olgaa etc., kun Päämies juoksee illat. Päivät menevät liike-elämälle. Minä olen sitten jossain rakosessa. Mutta auta armias, jos hän unohtaa, mitä tehdään lauantai-iltapäivisin, kun hämärä putoo ja maisema sinistyy...

Jotenkin tunnen kärsineeni vääryyttä, mutta arvaan, että saan ymmärrystä vain Bessulta. Onneksi elämä hyvittää!Meillä ei pitänyt olla joululahjoja muuta kuin koirille, mutta tänään tonttu käärii kodissamme lahjapakettiin kiltille Leenalle Ice Bugeja vaaativia metsälenkkejä ajatellen, viikon päästä tonttu käärii kiltille Leenalle unelmayöasua, joka ei ole se minun lempituoksuni, vaan aivan muuta ja sitten seuraavalla viikolla tonttu...

Tämä kaikki oli alustusta siihen, että nyt minulla menee jo illatkin, muuhun kuin lukemiseen, joten jos hidastunut tahti vaivaa, ohjaan valituksenne edelleen Lumimiehelle. Minä en olisi saanut julkaista tätä asiaa vielä, mutta kun jotenkin nyt minulta meni kärsivällisyys, joka onkin aivan käsittämättömän yliarvostettu sana, eikä oikeastaan edes kuulu sanavarastooni. Minä näytän, että kyllä minäkin osaan olla nopea. Yksi satasen rata ei olisi minulle mitään! Ja tämän jälkeen uskon, että meillä viikonlopun iltapäivät minä olen se kaikkein haasteellisin valmennus. Eri asia on sitten, millä tuulella satun olemaan näiden järkytysten jälkeen;-)

Elämyksellistä marraskuun viikonloppua teille kaikille!

Love
Leena Lumi

Je ne sais pas

kuva Ilona

HOTELLI PANAMA

2011-11-16T20:21:00.003+02:00

Kun pimeys laskeutui, ja niin se teki aina uudelleen, Henry rupatteli Ethelin kanssa ja kyseli, kuinka tämän päivä oli sujunut. Ethel ei koskaan vastannut, ei tietenkään.

Hän oli vasta viidenkymmenenkuuden – nuori mies omalla mittapuullaan. Mutta hän oli lukenut Newsweekistä, että hänen iässään leskeksi jääneiden terveys heikkeni väistämättä. Ehkä kello tosiaankin tikitti?

Jamie Lee Fordin Hotelli Panama (Hotel On The Corner Of Bitter And Sweet, Karisto 2011, suomennos Annukka Kolehmainen) kertoo vasta leskeksi jääneestä Henry Leestä, jonka eteen yllättäen aukeaa tulevaisuus täynnä elinikäodotetta, kiittämättömän pojan, Martyn arvostelua, päiviä, jolloin on aikaa kiillotella huonekasvien lehtiä, eikä ketään kenen kanssa kävellä viileinä syysiltoina Mon Hei –leipomoon yuet beng –porkkana kuukakuille. On vuosi 1986 Seattlessa ja Henryn tyhjyys alkaa vääjäämättä täyttyä muistoilla hänen kulkiessaan Hotelli Panaman ohitse ja nähdessään sen olevan myynnissä. Väistämätön aikamatka menneeseen alkaa kertoen meille herkän kauniin rakkaustarinan, jossa rodulla, perinteillä ja ennen kaikkea toisella maailmansodalla on vahva muistijälkensä.

Aikamatkaamme vuoteen 1942 ja kohtaamme 12 vuotiaan Henryn, jonka kiinalaiset vanhemmat puhuvat kantoninkiinaa, mutta kieltävät sen ehdottomasti Henryltä, jonka tulee puhua vain englantia, mitä taas vanhemmat eivät ymmärrä. Syntyy puhumattomuuden perhe, jossa lapsi ja vanhemmat kadottavat toisensa, eivätkä edes äidin pienet hellyydenosoitukset riitä rakentamaan siltaa vaativan isän ja herkän pojan välille. Yhdysvaltain sota Japanin kanssa ajaa myös perheen isän vihaamaan sokeasti kaikkea mikä vain viittaakaan Japaniin, joten jos hän tietäisi, että…

Hotelli Panama ei ole vain rakkaustarina, joka liikkuu menneisyyden varjoissa, Seattlen japanilaisten asuinalueen Nihonmachin alueella, vaan se on myös kertomus siitä, mitä Yhdysvaltain japanilaisille tehtiin sodan aikana koskien kokonaisia perheitä. Elämme aikaa, jolloin musta-jazz soi klubeilla, mutta ihonväri ja silmien muoto merkitsee ja rotuerottelulait vaikuttavat vaikkapa busseissa, sillä vielä ei ole vuosi 1955, jolloin Rosa Parks joulukuun ensimmäisenä päivänä kieltäytyy rohkeasti antamasta paikkaansa valkoiselle miehelle. Vielä ihonväri määrää seisomaan tai istumaan bussin bussin perällä ja kaikissa paikoissa ei voi asioida. Tämäkin koetaan Jamie Fordin esikoisteoksessa. Täytyy kuitenkin sanoa, että Ford onnistuu tarjomaaan minulle niitä tunnelmia, joita kaipasin Jean Kwokin kirjaan Käännöksiä. Fordin tyyli on kuin kauniin melankolian virta vailla epäuskottavaa liioittelua. Ikäviä tilanteita ei kärjistetä, mutta kaikki kerrotaan ja miten uskomaton näkökulma saadaankaan kahden isän vaikeaan suhteeseen omaan poikaansa. Saamme tarkkailla, miten Henry on tahtomattaan imenyt itseensä osan kovasta isästään, kunnes tulee joku, joka osaa valmistaa lohikäärmeenpartakaramelleja:

Henry oli syönyt lohikäärmeenpartakaramelleja viimeksi kauan ennen Ethelin sairastumista. Iskiessään hampaansa langanohuisiin sokerihaituviin, jotka oli kieputettu kookosrasva-seesaminsiementäytteen ympärille, hän huomasi Martyn hymyilevän ja nyökkäävän hyväksyvästi – kuin sanoakseen: ”Siinäs näet. Tiesin, että pitäisit hänestä.”

Tämä kirja on suvaitsevaisuuden kirja ja tätä tarvitaan taas kerran enemmän kuin koskaan. Olen niin sanomattoman iloinen, että saan lähettää tämän kauniin kirjan nyt nuorelle kirjabloggaajalle, joka takuulla pitää tästä. Jotenkin tässä on juuri sitä, mitä haluaisin ojentaa nuorille: Romantiikkaa, historiaa, todellisuutta, unelmia ja suvaitsevaisuutta, sekä uskoa siihen, että kun oikein toivoo jotakin, se toteutuu:

He seisoivat hymyilemässä toisilleen kuten olivat seisoneet joskus kauan sitten aidan vastakkaisilla puolilla.

”Oai deki te…” Keiko vaikeni.

”Ureshii desu”, Henry sanoi pehmeästi.

Stardust

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Karoliina Kirjakirppu ja Sanna.