Hei!
Kaikki, luulen minä, että kaikki odottavat lunta. Lumi on kaunista ja valkoista. Se rauhoittaa, innoittaa, valaisee ja on lempeää. Lumi voi olla myös kaikkein hellintä, kuten tässä Mirkka Rekolan runossa:
Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia.
Valkoinen on minusta myös juuri oikea väri verhoihin, jotka mieluusti saavat olla pitkät. Pidän myös valkoisista kukista niin paljon, että kodistamme ei jouluna löydy muita kuin valkoisia amarylliksiä. Jouluruusu olisi, mutta kun se kaunotar ei viihdy hoidossani, vaan kupsahtaa jo viikossa. Seinätkin saavat olla valkoiset elleivät ne ole tapetilla tai satumaisen vihreät, kuten kirjastoni seinät, jotka maalasi aikanaan visualisti tyttäremme Meri. Myös serviisi saa olla valkoinen, että ruoka itse pääseee oikeuksiinsa. Ehkäpä sen takia meillä ei ole Paratiisia tai Taikaa ruoka-astioina. Väriä saa olla monessa muussa, sillä miten valkoinen valloittaisi ellei olisi kontrastia, josta peilata upeuttaan.
1) Ian McEwan: Ikuinen rakkaus (Otava 2008)
2) Elif Shafak: Rakkauden aikakirja (Gummerus 2011)
3) Nauti kodistasi (WSOY 2010)
4) Susan Fletcher: Meriharakat (Like 2008)
5) Kyllikki Wahlström: Luvialaissii tarinoit ja kuvii (Luvia Seor ry)
6) Riitta Konttinen: Modernistipareja (Otava 2010)
7) Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla (Minerva Crime 2010)
8) Cecilia Samartin: Nora & Alicia (Bazar 2010)
9) Ola Lauritson ja Ulrika Davidsson: Herkuttele huoletta – GI-ruokaa juhlahetkiin (WSOY 2011)
10) Kitty Kelley: Oprah (Otava 2010)
11) Annie Rigg: Lahjoja keittiöstä – 100 vastustamatonta lahjaa kaikkiin tilaisuuksiin (Tammi 2011)
12) Klara Desser: Hienoja kalaruokia – Omega-3 ja veden herkut (Tammi 2011)
13) Geert Kimpen: Kabbalisti (Bazar 2011)
14) Siri Hustvedt: Vapiseva nainen – Hermojeni tarina (Otava 2011)
15) Sara Norrman: 20 valoisaa ja viihtyisää kotia Skandinaviasta (WSOY 2010)
16) Susan West ja Tom Monte: Herätä kauneutesi - hyvinvointia luonnosta Dr. Hauschkan tapaan (Gummerus 2011)
17) Bengt Jangfeldt: Axel Munthe – tie Caprin huvilalle (WSOY 2010)
18) Carlos Horrillo & Patric Morcas: Tapas (Tammi 2011)
19) Ursula Karvinen: Helppoa joogaa aamusta iltaan (Gummerus 2010)
20) Denise Mina: Yksin yössä (Like 2011)
21) Agneta Ullenius: Yrttimaa – Ruukku- ja puutarhaviljelijän opas (Minerva 2011)
22) Ann Rosman: Majakkamestarin tytär (Bazar 2011)
23) Aila Meriluoto: Tämä täyteys, tämä paino (WSOY 2011)
24) ViherPiha: Värien lumoa puutarhaan – Ainutlaatuinen opas kasvien valintaan (Gummerus 2011)
25) Riitta Tiitu: Wanilla Country Chic (2011)
26) Inger Frimansson: Parempi elämä (Like 2009)
27) Carol Shields: Pikkuseikkoja (Otava 2011)
28) Else & Vesa Leivo: Tulppaanitarhan Lumo (WSOY 2011)
29) Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä (Otava 2002)
30) Jouko Rikkinen: Suomalaiset perinnekasvit (Otava 2011)
31) Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen (WSOY 2011)
32) Heli Vilmi: Hiljaisia tuulia (Books on Demand 2011)
33) Raili Mikkanen: Suomen lasten linnakirja (Minerva 2011)
34) Kerstin Engstrand: Uusia ideoita puutarhaan – Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat (Minerva 2011)
35) Ruta Sepetys: Harmaata valoa (WSOY 2011)
36) Sinikka Svärd, Sinikka Hautamäki: Kun suru on suurin – Lohdutuksen sanoja (Minerva 2011)
37) Linn Hallberg, Margareta Nordqvist: Sinttu on paras! (Tammi 2011)
38) Pirjo Rissanen: Äitienpäivä (Gummerus 2011)
39) Deborah Schneebeli-Morrelli: Yrttitarha ruukussa (WSOY 2011)
40) William J. Mann: Elizabeth Taylor – Hollywoodin kuningatar (Helsinki-kirjat 2011)
41) Katja Rinkinen: Vintagen viemää – 50 sisustusprojektia Parolan asemalta (WSOY 2011)
42) Peter James: Kuolema katsoo kohti (Minerva Crime 2011)
43) Stina Pyrrö, Hanna Marttinen: Puutarhan vihreä vuosi (Tammi 2011)
44) Inger Frimansson: Pahaa pelkäämättä (Like 2011)
45) William Shakespearen sonetit – Nautintojen ajan aarre (Gaudeamus 2010, toimittanut ja suomentanut Kirsti Simonsuuri)
46) Paul Svensson: Grilli kuumana (Otava 2011)
47) Johan Theorin: Verikallio (Tammi 2011)
48) Susan Fletcher: Noidan rippi (Like 2011)
49) Sari Sirkkiä-Jarva, Ilpo Kuparinen: Romuromanttinen sisustuskirja (Tammi 2011)
50) Claudie Gallay: Tyrskyt (Avain 2010)
51) Agneta Ullenius: Keittiöpuutarhurin käsikirja (Minerva 2011)
52) Ilona Pietiläinen: Villa Charme – Tuunaa ja kaunista kotiasi (2011)
53) Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema (Gummerus 2011)
54) Mauri Kunnas: Yötarinoita (Otava 2010)
55) Maikki Harjanne: Minttu morsiusneitona (Otava 2011)
56) Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä (Otava 2011)
57) Johanna Vireaho, Sari Tammikari: Onnellinen puutarhuri – haaveile, ideoi, toteuta (WSOY 2011)
58) Robyn Russell: Gluteenitonta ruokaa koko perheelle (Minerva 2011)
59) Colm Tóibín: Brooklyn (Tammi 2011)
60) Mary Higgins Clark: Perinnön varjo (Tammi 2011)
61) Minette Walters: Kuvanveistäjä (WSOY 1993)
62) Marianne Cederwall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka (Atena 2011)
63) Erzsébet Tóth: Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011)
64) Ann Örnberg: Maalaisunelmia – Sisällä ja ulkona (WSOY 2011)
65) Lin Hallberg, Margareta Nordqvist: Suuri seikkailu, Sinttu (Tammi 2011)
66) Laura Jackson: Jon Bon Jovi (Minerva 2011)
67) Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri (Gummerus 2011)
68) Reinhardt Haydin: HIM (Minerva 2009)
69) Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta (WSOY 2011)
70) Mary S.Lovell: Mitfordin tytöt (Schildts 2011)
71) Åke Edwardson: Joudu jo sieluni (Like 2011)
72) L.M.Montgomery: Sininen linna (Karisto 1969)
73) Max Manner: 13. huone (Minerva Crime 2011)
74) Jean Kwok: Käännöksiä (Bazar 2011)
75) Camilla Läckberg: Merenneito (Gummerus 2011)
76) Ian McEwan: Amsterdam (Otava 2000)
77) Rani –Henrik Andersson, Markku Henriksson: Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia (Gaudeamus 2010)
78) Kati Nappa, Simo Moisio: Metsän makuja (Otava 2011)
79) Raakel Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua (WSOY 2011)
80) Karin Slaughter: Kivun jäljet (Tammi 2011)
81) Kari Finngaard, Durdun Ullveit, Kari Renberg: Syksyn makuja (Tammi 2011)
82) Kate Morton: Paluu Rivertoniin (Bazar 2011)
83) Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää (Atena 2010)
84) Annamari Marttinen: Ero (Tammi 2011)
85) Sinikka Piippo: Elinvoimaa mausteista (Minerva 2011)
86) Paul Auster: Sunset Park (Tammi 2011)
87) Pia Juul: Hallandin murha (Atena 2011)
88) Michael Hjorth, Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja (Bazar 2011)
89) Jacques Bonnet: Kirjaston henget (Tammi 2011)
90) Päivikki Puska: Isoäidin hillokirja (Karisto 2011)
91) Chris & Carolyn Caldicott: Maailman parhaat kasvisruoat (Tammi 2011)
92) Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle (Tammi 2011)
93) Stacy Schiff: Kleopatra (WSOY 2011)
94) Selina Lake ja Sara Norrman: Romanttiset kodit (WSOY 2011)
95) John Boyne: Tarkoin vartioitu talo (Bazar 2011)
96) Emi Kazuko: Helppo japanilainen keittiö – Makumatkoja Japanin rikkaaseen ruokakulttuuriin (Minerva 2011)
97) Simon Beckett: Multiin kätketyt (Karisto 2011)
98) Lionel Shriver: Jonnekin pois (Avain 2011)
99) Mari Mörö, Petri Volanen: Paratiisi (Minerva 2011)
100) Virpi Kurjenlento, Sami Repo: Suomalaista voimaruokaa (Minerva 2011)
101) Wistawa Szymborska: Sata Szymborskaa (Like 2003)
102) Helen Rappaport: Jekaterinburg – Romanovien viimeiset päivät (Helsinki –kirjat 2011)
103) Peter James: Kuolema ei riitä (Minerva Crime 2011)
104) Michael Cunningham: Illan tullen (Gummerus 2011)
105) Arto Juvonen, Tomi Muukkonen, Jari Peltomäki ja Markus Varesvuo: Linnut lumen valossa (Tammi 2011)
106) Maxine Clark: Risotto (Gummerus 2011)
107) Tess Gerritsen: Hiljainen tyttö (Otava 2011)
108) Julie Orringer: Näkymätön silta (Otava 2011)
109) Satu Taskinen: Täydellinen paisti (Teos 2011)
110) Ruediger Schache: Sydänmagneetti – Vetovoiman salaisuus (Minerva 2011)
111) Anne Gullichsen: Satu ja päärynäpuun Pyrre (Tammi 2008)
112) Heidi Boyd: Kieputtamalla kaunista – Kiehtovat korut kotikonstein (Minerva 2011)
113) Leif Mannerström: Perinteistä joulupöytään (WSOY 2011)
114) James A. Duke: Parantavien ruokien opas – Luonnonmukaisia hoitokeinoja yli 80 yleiseen vaivaan (Otava 2011)
115) Jamie Lee Ford: Hotelli Panama (Karisto 2011)
116) Suomen Luonnonkuvaajat ry: Vuoden Luontokuvat 2011 – Suomen Luonnon Vuodenkierto (WSOY 2011)
117) Katja Kettu: Kätilö (WSOY 2011)
118) Pia Hall: Kausiruokaa kasviksista - 40 ruokaideaa kotimaisista kasviksista (Minerva 2011)
119) Heli Vilmi: Tuulten riisuma (Books on Demand 2011)
120) Staffan Skott: Romanovit - Keisarisuvun kohtalo (Shildts 2011)
Tämä liittyy nyt osaksi Leena Lumi Kirjastoa eli Leena Lumi's Library, josta löydät myös vuonna 2009 luetut sekä vuonna 2010 luetut.
Vilpitön pyrkimykseni oli lukea 'vain' 80 kirjaa, mutta en ole koskaan ollut hyvä matematiikassa...enkä...
Love
Leena Lumi
kuva Ramón Casas y Carbo
PS. Ja tästä löydätte Leena Lumin Vuoden 2011 Parhaat
Sinäkö elät vai elänkö minä:
toinen meistä nyt kuollut on.
Sullako onni vai lieneekö mulla:
toinen meistä on onneton.
Haudassa toinen ja
maanpäällä toinen.
Kumpi on ehtinyt
päähän tien?
Ah minä tiedän:
haudassa sinä
-kuitenkin minä se kuollut lien.
- Uuno Kailas -
Minne me jätimme Helin Hiljaisissa tuulissa? Jäikö hän siihen huoneeseen, jossa valkoiset verhot, kuivien ruusujen ja rakastelun tuoksu, siihen kauniiseen runoon, jossa lopulta kuitenkin kyyneleet:
Valkoiset lakanat,/ jonkun kauan sitten ompelemat pitsit./ Kauniit./ Avoin ikkuna,/ keveän, niin valkoisen hetken suoma/ rauha kosketti silloin./ Muistin./ Hiljainen sydän,/ kykenevä muistoihin./ Täysi tuska siitä, mitä oli,/ mitä enää ei ole./ Kyyneleet.
Ei se niin mennyt. Me jätimme hänet meren kalliolle seisomaan päin myrskytuulta vahvana ja uhmakkaana. Siellä hän seisoi ja kirjoitti tähtiin: Sinä särjit sydämeni kerran./ Koska rakastan sinua,/ annan sinulle mahdollisuuden/ särkeä sen uudelleen.
Nyt kuulen kuitenkin, miten tähdet särkyvät helähtäen ja Heli Vilmi puhuu uusimmassa kirjassaan Tuulten riisuma (Books on Demand 2011) tummalla äänellä surusta, pettymyksestä ja kaipauksesta, siitä, miltä tuntuu rakkauden jälkeen…
Valvon ja katson tähtiä./ Ne eivät halua puhua minulle tänään,/ eivät huomenna, / eivät ehkä enää koskaan./ Minun tähtitaivaani on sammumassa,/ sydämeni lakkaa hiljaa sykkimästä,/ vereni virtaamasta./ Pimeys sulkee minut pian hellään syleilyynsä.
Tuulten riisumassa on jälleen Helin omaa loistavaa kuvitusta, pääosin mustavalkoista. Mitään esipuhetta runoihin ei ole ja sitä minä toivon, sillä nainen runojen takana voisi kertoa, mistä hän ammentaa, ovatko runot omakohtaisia, omalta iholta revittyjä suikaleita vai puhdasta inspiraatiota, vailla omakoettua surunvisvaa. Minä itse rakastan runoja yhtä paljon kuin kaihdan niiden arvostelua. Runo on tunnetila ja koskea toisen tunnetilaan on liian intiimiä, se on melkein tabu. No, jos jotain sanoisin, niin sen, että Helin runot ovat jo toisen kokoelman perusteella kuin hengähdyksiä, haahkan untuvia tuulessa, suolaveden pisaroita, meren kyyneliä iholla. Tämä Tuulten riisuma on Hiljaisia tuulia tummempi ja särkyneet tähdet peittävät tutut kalliot. Kuitenkin, ihan jossain lienee vielä pieni kajo…vai voittaako ikirouta kuitenkin:
On olemassa toinen,/ niin koskettavan samanlainen/ ja täydellisen erilainen.
Näen sen hänen silmissään,/ hänen käsissään.
Hän on osa minua, /osa häntä.
Ja minä rakastan häntä/ enemmän kuin itse elämää.
Ulkona sataa jäähileitä, /syöksyvät läpi seinän.
Pienet punaiset ruusut/ tapetissa jäätyvät, / verhoissa jääpuikkoja./
Sydäntä ympäröi kuuran kerros,/ mikäpä ikiroudan sulattaisi.
Ensimmäinen ehdotukseni Amman todella piristävään kisaan on kuva Alice Seboldin kirjan Oma taivas kannesta, johon olen liittänyt rakkaimman ruusukuvani, kuvan juhannusruususta suviyönä. Seblodin kirja on uskomattoman vahva kantaen lupausta, jonka valossa jaksamme mitä vain. Kannessa heijastuu sama valo ja miten onkaan, valon lupaus loistaa myös kuvatun ruusun sylistä, ruusun, joka iloisesti kohottaa yhtä terälehteään kuin kujeillakseen samalla kun jo yksi lehdistä on irronnut kertoakseen tarinaa Oma taivaasta...
Toinen kuvani yhdistää kaksi intohimoani kirjan ja elokuvan ja sitä kautta palvomani kirjailijan Ian McEwanin. Kirja on Paluu Rivertoniin, joka on paitsi erittäin hyvä kirja, juuri sitä aikakautta, jolle olisin tuntenut kuuluvani. Kuvan vihreäpukuinen nainen on Keira Knightley elokuvasta Atonement, joka taas pohjautuu Ian McEwanin kirjaan Sovitus suorastaan palvoen teosta. Sanomattakin lie selviö, että myös Atonement edustaa sotien välisiä vuosia...
Kolmas ehdotus yhdistää kaksi nuorta, jotka olisivat voineet tavata toisensa jo kuvien ottamisen vuosina...kuten Atonementin rakastavaiset, he tiesivät ensikohtaamisesta, että..Rivertonin ja Atonementin kautta he aikamatkustavat näiden teosten aikakauteen - ikuisesti erottamattomina.
Neljäs kuva yhdistää vuoden 2011 kauneimman kirjan kannen minulle rakkaisiin asioihin: lumeen ja kynttilöihin, ehdottomasti vaaleanpunaisiin kynttilöihin. Myös lintuteema sopii, sillä pidän linnuista ja myös petolinnuista, kuten on kuvan upea Markus Varesvuon kuvaama tunturipöllö. Tämä kuva olkoon se L-alkukirjain kuvani eli Luonto, Lintu, Lumi, Liekit.
Toivon, etten ole ymmärtänyt tehtävänantoa väärin ja totean, että en osaa valita tästä vain yhtä. Näitä oli alunperin vieläkin enemmän;-) Kiitän kovasti tästä piristyksestä, sillä listasin kauhukseni tänä vuonna luetut kirjani enkä taaskaan päässyt alle sataan vaikka niin olin päättänyt. Nyt on aika vaihtaa kevennykselle ja keskittyä vaikka ystäviin, joulunodotukseen, ulkoiluun, itsensä hemmotteluun ja kaikkeen muuhun kuin lukemiseen ellei hirveästi vieläkin luetuta.
Love
Leena Lumi
Hetki löi. 1939. Hetki löi silloin meille ja niille, jotka jäivät rintamalle kuin niille, jotka ovat sen jälkeen nukkuneet pois.
Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin yhäti hupenevan joukkomme. Aika hoitaa kaiken - sodan vammatkin.
Vaan kuitenkin, hetkien välit ovat elettyä elämää täynnä. On tehty lapsia ja taloja ja työtä ja osallistuttu monenmoiseen, sodan rempoista, ikuisista sotamuistoista huolimatta. On ollut iloa ja surua niin kuin elämään kuuluukin. On asteltu sitä räsymattoa pitkin, jossa tummat värit ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, että ilo näkyisi paremmin. Surun tummuus: ilon kulissi!
Meitäkin on lyöty, lyöty kuin vierasta sikaa. Eivät riittäneet sotavammat, vaan tulivat omat ja purivat. Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan muotia syyttää meitä sotahulluiksi. Siis osa omistakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta. Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei vastata mitään, kun isänmaa on vaarassa. Eivät myöskään kokemattomuuttaan muistaneet tai tienneet, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan hyökkäystä vaan päinvastoin: Historia tuntee vain pedon totuuden.
Me sotainvalidit emme kuitenkaan ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha. Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, on nyt täydellinen rauha. Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt taas koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena - hetkemme on lyönyt. Mitäpä menetetyistä vuosista taikka raajoista taikka säryistä, kun isänmaa on vapaa maa. Kiitos siitä meille ja kaveria ei jätetä!
SOTAINVALIDI VM.-22
puolesta ja kiitollisena
tyttäresi Leena
Veteraanin iltahuuto
kuva Unelma
En tahdo enää elää aikana,
joka surmaa nuoruuden
ja tekee alhaisimman kunniaksi:
tappaa.
Mutta sammalen hiipiessä kasvojani pitkin
tahdon muistuttaa siitä,
miksi taistelimme:
Vapaus, suvaitsevaisuus, kaunis turhuus.
- Mika Waltari -
Finlandia
kuva Anne
Toiveuusinta suomalaisen itsenäisyyden kunniaksi!
Vauvana Gustaf oli rauhallinen ja hauska, mutta alkoi puhumaan opittuaan komennella ympäristöään niin kovalla äänellä, että se herätti ”vakavaa huolestumusta”. Poika itsenäistyi eikä pitänyt asioihinsa puuttumisesta.
Kerrankin Gustafin johtama joukko ajoi koulun pihalta isommat pojat kadulle lumipallosateella. Innoissaan pieni sotapäällikkö ei huomannut lähestynyttä hevosrekeä, kierähti hevosten jalkoihin ja sitten reen alle. Lumikinoksesta kömmittyään hän heitti vielä lumipallon vihollisen perään. Silminnäkijöille ylpeä Gustaf ilmoitti: ”Nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali.” Hän oli silloin ensimmäisellä luokalla.
Luin yömyöhään Markus Similän Pienet suuret suomalaiset - Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva 2009) ja olin aivan viehättynyt! Tätä kirjaa on odotettu. Yksiin kansiin on koottu kertomuksia suomalaisten merkkihenkilöiden lapsuudesta ja kuinkas nyt sattuikaan, henkilövalinnat ovat napakymppi. Ketä nyt ei kiinnostaisi tietää, kuinka villi marsalkka Mannerheim oli lapsena, miten käytös jo tuolloin kertoi tulevasta tiestä tsaarin ratsuväkikaartiin. Tai kuka ei haluaisi tietää, miten saattoi Juhani Ahosta, pietistisen lapsuuskodin vekarasta tulla suuri kirjailija, kun kotona sallitut lukemiset olivat vain Genoveva ja Turmiolan Tommi. Ja kukapa ei haluasi tietää, kuka suurnimistämme kasvoi täysin naisten hellimänä, josta saattoi syntyä osa herran tulevasta charmista:
Isän kuolema muutti kaiken. Leskeksi 27-vuotiaana jäänyt Maria Sibelius omisti koko loppuelämänsä lapsilleen, joista nuorin ei ollut vielä syntynyt. ”Äitini oli kodin hyvä enkeli”, Jean Sibelius kiittää. ”Tuntui siltä kuin hänen ainaisena ajatuksenaan olisi ollut, ettei hänen kärsimänsä menetys saa synkentää isättömien lapsuutta.” Perhe muutti äidinäidin, leskiruustinna Catharina Borgin taloon Hämeenlinnassa. Kesät vietettiin ruustinnan huvilalla Sääksmäellä tai Loviisassa, missä isän suvun taloa emännöi isänäiti Catharina Sibelius yhdessä tyttärensä Evelinan kanssa. Janne varttui siis naisten hellässä huomassa.
Kirja on taidolla tehty, sillä mikään kohta ei petä: kerronnan viehkeys vei minua, piirroskuvat liikuttivat ja ihastuttivat, vanhat valokuvat kiinnostivat ja olivat ennen näkemättömiä ja kullekin henkilölle oli annettu oma lukunsa täydelliseen tietokirjatyyliin: kunnon pää- ja väliotsikot, selkeä, kursiivilla kirjoitettu ingressi, itse kertomukset ja lopussa tietoisku, mihin nämä villit tai kovan kohtalon vekarat olivat ehtineet elämän tikkailla kivuta, mitä suuria saavutuksia, ikuisia merkkejä Suomen historiaan jättää. Myönnän, että kirja liikutti minut kyyneliin ja kyynelehtien kirjoitan nyt tätäkin…Siis kirja ei ole surullinen vaikka Aleksis Kiven kouluajan nälkä kauhistuttikin, kun kohta taas saat jo nauraa Minna Canthin ja miehensä lehtori Ferdinard Canthin yhteiskuvaa, jossa nuorella neidolla näkyy niin itsekäs ja uhmakas ilme, että ihme oli koko avioliitto! Minna kun ei olisi ollenkaan halunnut avioliittoon! Tässä kirjassa on nyt vain Se Jokin!
Rakastan kirjoja, mutta melkein yhtä paljon elokuvia. Elokuvateatteriin ehdimme vain pari kertaa vuodessa, mutta ostamme tiettyjen ohjaajien elokuvia kotiimme ja launantai-ilan huuma syntyy meillä elokuvasta kera herkkujen. Tiedän tarkkaan, mitä ostan, sillä hankitut elokuvat tulee katsottua useaan kertaan. Paljastus: Olen nähnyt Match Pointin yhtä monta kertaa kuin olen lukenut Bo Carpelanin Axelin! Tosin olen aika tunnettu Woody Allenin ihailija, mutta sitten minusta löytyy myös se toinen suunta, joka katsoo Tanskaa kohti.
Ohjaaja Susanne Bier on meidän perheessä kovan luokan nainen: Hänen elokuvansa Rakastan sinua ikuisesti, Häiden jälkeen ja Kosto on katsottu todella monesti. Viikonlopuksi saamme vieraita ja ensimmäistä kertaa ystävien kanssa kokoonnutaan ruuan, viinin ja FILMIEN ääreen. Toivottavasti tämä ei ole joku ikäjuttu;-) Vuorossa on Häiden jälkeen, joka taitaa olla Lumimiehen ikisuosuosikki, kun minulla se on Match Point. Tämän päivän Helsingin Sanomissa on sivun juttu otsikolla Palkittu ohjaaja Susanne Bier hehkuttaa: "Tämä on vasta alkua" / Tanska vei Euro-Oscarit. Toimittaja Katarina Baerin jutussa kerrotaan, että Bier sai palkinnon nimenomaan elokuvasta Kosto, josta ylin kuva tässä jutussa. Farkku-Lady on ohjaaja Bier. Juttu kertoo myös:
Hollywoodiin muuttaneella Bierillä, 52, menee ammatillisesti lujaa. Kosto voitti myös parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin viime keväänä Yhdysvalloissa.
Kaikesta edellä mainitusta huolimatta minulle vuoden elokuvaksi jäi Mike Leighin Vuosi elämästä, sillä tietty arkirealistinen brittikosketus on taikaa filmille. Etenkin jos tarina on kerrottu juuri näin. Vuosi elämästä on elokuva, jossa keskiluokkainen, mukavaatimaton ja aluksi hyvin sympaattisen oloinen pariskunta ammentaa onneaan läheistensä huonommuudesta. He aivan sukeltavat omahyväiseen paremmuuteensa ja olenkin miettinyt, että mitä heille kahdestaan jäisi käteen/sänkyyn/syliin/arkeen/juhlaan, ellei heillä olisi lähellään heitä, joita väheksyä. Yllä elokuvassa loistoroolin tehnyt Lesley Manville.
En ole hauskojen elokuvien ystävä, mutta muutama ikinaurattaja meiltä löytyy ja ne ovat Jotain annettavaa sekä Neljät häät ja yhdet hautajaiset sekä pari muuta filmiä, joissa tietenkin pääosassa Jack Nicholsson.
Elämäni elokuvat löydät täältä
Tämä elokuvajuttu on nyt minun aasinsiltani päästä aiheeseen kirjat. Minusta tuntuu nyt, että paljon ei enää ehdi joulukuulla tulla uusia kirjaelämyksiä. Keskiviikkona olen menossa, kaksi viikonloppua on vieraita ja Lumimiehen uusi, kaikennielevä harrastus vie yllättävän paljon aikaa ja huom!: Vie sitä myös minulta mutkan kautta. Ja kahden viikonlopun päästä onkin jo sekä joulu että meidän hääpäivä että heti joulun jälkeen Merin syntymäpäivät ja sitten onkin jo uuden vuoden aatto. Kuvat Amman Copycat -kisaan ovat valmiina, mutta minä en aio olla ensimmäinen, joka paljastaa omat kuvansa ;-), joten ehkäpä seuraava aihe on itsenäisyyspäivä, jolle henkilökohtaisesti annan todella paljon ja ikuisesti arvoa.
Kaunista alkanutta viikkoa kaikille! Ohut, kaunis, valkea kuura peittä maisemaa, jonne kohta lähden erinomaiset Ice Bugit jalassa rantapoluille ja vähän metsäänkin.
Love
Leena Lumi
PS. Joulufilmiksemme valitsimme Woody Allenin Midnight in Paris.
PPS. Vähän vanhoja: Leffasadetta, Un Conte de Noël Brighton Rock ja Graham Green -katumus Woody Allen made it again!
PPPS. Keskiviikon, 21.12. Helsingin Sanomissa on elokuvista Hesariin kirjoittaneiden toimittajien TOP10 vuonna 2011 ilmestyneestä dvd:stä ja mukana on oma suosikkini Vuosi elämästä, upea draama, jonka ihmiskuvausta toimittajat kuvailevat huikeaksi. Olen täysin samaa mieltä.
Aloittaessani Staffan Skottin kirjan Romanovit – Keisarisuvun kohtalo (Romanovs - Tsarsläkten , Schildts 2011, suomennos Marja Niiniluoto ja Paula Autio) lähdin matkalle, jonka tiesin antoisaksi, pitkäksi ja tyhjentäväksi, matkalle, jonka jälkeen luulin voivani vihdoinkin sulkea takanani oven erääseen Jekaterinburgin yöhön, mutta kaikki on menossa yhä vain hullummaksi, sillä ympyrä on muuttunut labyrintiksi ja tämän kirjan jälkeen en jätä lukematta yhtäkään tutkimukseen perustuvaa kirjaa Venäjän unohtumattomasta ruhtinassuvusta.
Pyrin selkeyteen, mutta ellen siinä onnistu, pyydän suuriruhtinaallisen armollisesti anteeksi. Anteeksi saisi muuten pyytää Staffan Skottkin pyöritettyään minua kaksi viikkoa viiden Romanov –teoksen kanssa yökaudet vuoteessani, sillä tieto lisää tuskaa sekä lisää janoa ja Skott jos kuka sekoitti minut monella tapaa mukaviileällä tutkimusteoksellaan sekoittaen sopivasti joukkoon houkutuksia Mandelstamista, tapaamisestaan Edward Radzinskin kanssa ja:
Jäähyväisiksi hän suuteli minua poskelle, ja olin varsin liikuttunut. Elämän parhaita kokemuksia on tavata ihmisiä, jotka ovat korkeassa iässä säilyttäneet mielensä virkeyden. Vasta kun istuin autossa matkalla Yonkersin halki, tulin ajatelleeksi, että minua ovat suudelleet huulet, jotka kerran ovat suudelleet Nikolai II:ta ja hänen perhettään. Merkillistä, mihin slaavilaisten kielten opiskelu saattaa johtaa.
Niin viileään tutkimukseen kuin slaavilaisten kielten ja Venäjän historian tuntija Staffan Skott kirjassaan Romanovit pyrkiikin, niin tiedollisesti hän jopa ylittää kaiken mitä odotin, mutta miten pettynyt olisinkaan ollut, ellen kautta kirjan olisi saanut tuntea, miten Romanovien taika vaikuttaa häneen saaden sekä itsensä että minut liikuttumaan syvästi. Romanoveissa ei ole mitään tavanomaista ja aina heissä eläessäni koen, miten väärin olikaan, että en yrittänyt uudelleen yliopistoon opiskelemaan historiaa, kun vain muutama surkea piste erotti minut näistä atmosfääreistä. Luojalle ja elämälle kiitos on heitä, jotka meille tiedon aarteitaan avaavat.
Skottin kirjan alussa vähän pelästyin, sillä Staffan tuo heti esille kantanaan, että on ehdottomasti tasavallan kannattaja ja mainitsee kuningaskunnista mm. niiden perustuvan asemaan, joka on saatu ’ei vaalin, vaan siitoksen kautta.’ Ihan turhaan vedin johtopäätöksen, että nyt Nikolai II:n perheelle ei suoda mitään armoa ja itse tsaaria suomitaan mitä julmimmin tai hänet peräti vaietaan kuoliaaksi, sillä alussa hän toteaa myös:
Koska viimeisestä onnettomasta ja tuhoisasta keisariparista on kirjoitettu niin paljon ja sitä ympäröivästä suvusta suhteellisen vähän, olen omistanut vain hyvin vähän tilaa Nikolai II:lle ja hänen vaimolleen ja keskittänyt huomioni muihin Romanoveihin.
Tässä tilassa Skott ei kuitenkaan kyennyt pysymään, sillä toki saamme nyt tietää kaikista muista Romanov –suvun jäsenistä todella paljon ja myös Staffan sai tavata heistä elossa olevista useita, niin kaikki kiertyy kuin loihdittuna uudelleen ja uudelleen Nikolai II:n surullisen kauniiseen perheeseen ja Jekaterinburgin veriyöhön.
Kuka tsaariperheen jäsen suuteli Skottia? Hän oli suuriruhtinas Konstantin Konstantinovitšin nuorin tytär Vera. Vera Konstantinova, jonka kummitäti oli Nikolai II:n puoliso Aleksandra Fjodorovna. Vera oli monta kertaa juonut teetä tsaariperheen kanssa, leikkinyt verenvuototautisen kruununperillisen Aleksein kanssa ja ajellut pojan kanssa tämän reessä. Kirjassa Vera kertoo monenlaisia muistoja kummitätinsä perheestä ja puolustaa sekä tsaaritarta juonittelujen uhrina että moittii niitä, jotka pitivät tsaaria tyhmänä. Ja jälleen kohtaamme Nikolain ihmeelliset silmät sekä myös huumorin:
Hänellä oli merkillinen katse, kuten voi vanhoista valokuvista todeta. Veran vanhempien luona käydessään hän kiusoitteli hovimestaria, joka oli ollut sotamies samassa rykmentissä, missä Nikolai tsarevitšina palveli: ”Sinusta on tullut niin suuri herra, Selznjov, mutta minä vain olen vielä pelkkä eversti!”
Skottin teos kokoaa yhteen kaikki Romanovit alkaen Paavali I:stä aina sukupuuta myöten. Mukana on viimeinen hovikalenteri, joka alkaa Nikolai II:sta ja myös suvun eri haarat esitellään sekä luetteloiden että kirjassa kertoen eri henkilöiden kohtaloista ennen ja jälkeen vallankumouksen. Niin kiinnostavaa, kun saan tavata nyt vähän syvemmin suuriruhtinas Dmitri Pavlovitšia, hänen persoonallista sisartaan Maria Pavlovnaa sekä Feliks Jusupovia. Mainitut herrat kuljettavat minua Pietarissa pääkadulta Nevski prospektilta Fontankajoen yli pitkin Anitškovin siltaa (Anitškov most) kohden Anitškovin palatsia (Anitškov drovets)….Vähän matkan päässä, Moikan kanavan varrella joukkoomme liittyy duuman jäsen Puriškevitš ja lähestymme Jusupovin palatsia ja yötä, jolloin Rasputin, tsaarittaren ’paha henki’ murhattiin…Tästä yöstä Dmitri vaikenee, vaikka pelastuu tekonsa kautta vallankumouksen verilöylyltä saaden viedä maasta mukanaan jopa rahansa. Komea Dmitri kuolee vuonna 1942 Davosissa tuberkuloosiin, mutta häneltä jää poika Pavel Dmitrijevitš…
Tätä teosta on miltei mahdotonta tiivistää eli paras antaa vain virrata kuin Nevajoki. Kirjan kuvista osa on minulle uusia, sillä mukana on niin paljon materiaalia suvun elossa olevista jäsenistä, jotka ovat haarautuneet ympäri maailmaa. Suvulla on omat kotisivunsa, jotka löytyvät täältä eli olemme nykyajassa, mutta silti vain kaikki kiertyy takaisin Jekaterinburgin yöhön ja lopulta siihen hetkeen, kun sekä kirjailijat Staffan Skott että Edward Radzinski ovat todistamassa Nikolai II:n perheen hautajaisia Pietarissa, jonne heidän jäämistönsä on kuljetettu. Kaksi perheenjäsentä puuttuu, sillä tsarevitš Aleksei ja kaunis Maria puuttuvat, mutta harrastaja-arkeologi Sergei Pogorelov löytää heidät heinäkuussa 2007. Aina vain kaikki heinäkuussa…Ipatjevin talon veriyö heinäkuussa ja vihdoin Pietarissa heinäkuussa 1998 heinäkuun 16. päivänä tsaari perheineen on palaamassa 80 vuotta murhastaan haudattavaksi entiseen pääkaupunkiinsa. Eräs ympyrä on sulkeutunut ja lopullisen sinetin hautarauhalle saamme kun Aleksei ja Maria lopulta pääsevät takaisin rakkaan perheensä pariin. Kaunis, toisilleen täydesti omistautunut, rakastava perhe on vihdoinkin yhdessä - ikuisesti.
Romanov –teos voi olla haastava henkilölle, joka ei ole lukenut tästä suvusta aikaisemmin ja haluaa tätä todella ymmärtää ja tietää kuka kukin on. Haaste se oli minullekin, vaikka takanani ovat seuraavat teokset: Edward Radzinski / Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema, Anna Virubova – Keisarinnan hovineiti (toimittanut Irmeli Viherjuuri), Jorma & Päivi Tuomi-Nikula/ Nikolai II – Suomen suuriruhtinas sekä Helen Rappaport/ Jekaterinburg – Romanovien viimeiset päivät. Lisäksi saamme lukea Skottin kirjasta luvun Käsitteitä lukijan avuksi, josta saamme tietoa siitä, miksi kaikki tuntuu niin sekavalta arvonimien ja yleensä nimien suhteen. Oman soppansa keitokseen tuovat lukuisat morganaattiset avioliitot, joissa on katsottu naisen olevan niin epäsäätyinen, että perilliset eivät tule osaksi isänsä säätyasemaa. Nautinto oli mutkikas, mutta antoisa!
Koska mainitsin alussa runoilija Mandelstamin nimen ja tiedän monien olevan hänestä kiinnostuneita, niin paljastan nyt, että Stalin oli aikanaan esiintynyt runoilijana ja sitten hän soitti kerran Pasternakille kysyäkseen tältä, oliko Mandelstam todella suuri runoilija:
Pasternak vastasi empivästi (kuten monet suuret tekevät, kun heidän on arvioitava pahimpia kilpailijoitaan) ja syytteli sitten itseään kaiken ikänsä, sillä Stalin teloitutti Mandelstamin ja vähintään tuhat muuta kirjailijaa sen lisäksi. Asiasta voitte lukea lisää Nadetšda Mandelstamin kirjasta Ihmisen toivo.
Yhdyn täydellisesti Staffan Skottin ajatukseen, että mitä ikinä tsaarivallasta onkaan mieltä, ’niin Mandelstam, Isaak Babel, Anna Ahmatova ja tuhat muuta vähemmän tunnettua kirjailijaa olisivat tunteneet harrasta kiitollisuutta, jos olisivat saaneet kokea Nikolai I:n vainoa Stalinin sorron sijasta.’
Alkaa sataa lunta, jonka valossa näemme Romanovit lumivalkoisina karitsoina verrattuna Staliniin ja hänen kätyreihinsä. Lunta alkaa pyryttää oikein kunnon venäläisesti ja kohtaamme yhden kirjan haastatelluista eli Vasili Aleksandrovitšin ensin vuonna 1989 ja sitten näemme valokuvan tsaarivallan viimeiseltä talvelta. Luminen metsä ja reki. Reessä poikia. Yksi heistä on viehättävä, hemmoteltu ja kuolemansairas tsarevitš Aleksei. Nuorin pojista on kahdeksanvuotias Vasili, Aleksein serkku…Pyryttää niin kovasti...en näe heitä enää.
Tsar Nicholas II and the Romanov family
Mystery of the Romanovs
Imagine: Remembering the Romanovs
*****
Romanov -kirjat Leena Lumissa
Hei!
Joulukuun taikapölyä täältä teille ripsottelen, niin me kaikki näemme ympärillämme lumivalkean maiseman. Tunnelmiin pääsemistä auttavat myös monet pikkukikat, joita olen tässä puuhaillut: pienissä mariskooleissa tuoksuvat tähtianikset, muumien suvimukit vaihtuivat tänään joulumukeihin, monta kirkasta led-valosarjaa valaisee yötä päivää siellä sun täällä eli olen tunkenut niitä kaikkialle, yhdellä pöydällä kääritään pieniä paketteja, ensimmäinen amaryllis yrittää kasvaa ja saa huomenna kaverin, ystävä toi joulunpunaisia kynttilöitä, mutta ne saavat vielä olla keittiön avohyllyllä kuin lupauksena, punaiset Kivituikut ovat jo esillä, huomenna kulhoon tulevat hasselpähkinät ja vanhat, rakkaat joulupeltirasiat etsitään odottamaan täyttymistään, joulukortit odottavat kirjoittajaa, pari taulua on vaihtunut jouluiseksi ja minä alan nyt kutomaan/neulomaan burgundin punaista, ylellisen pehmeää yllätystä eräälle...
Toivotan teille kaikille oikein rauhallista, unelmaista viikonloppua kera musiikin, jonka löysin Anna Elinan ihanasta blogista!
Love
Leena Lumi
Winter Song
Hei!
Kyläkauppiaan tyttärenä muistan joulusta sen, että oli hirveän kiire ja paljon töitä. Ihan varhaislapsuudesta muistan isän ja äidin olleen aina töissä aattona ja omaa joulua päästiin alkamaan myöhään ja väsyneinä. Vanhempamme kyllä yrittivät kaikkensa, mutta mahdoton on mahdotonta. Vähän isompana muistikuvat tarkentuvat ja niissä minä siivoan koko aaton. Edelleen jouluilta saapuu myöhään ja väsyneenä. Ja sitten tulivat aatot, jolloin olin jo itse kaupan tiskin takana töissä. Minulla ei ollut joulumielestä hajuakaan. Vain asiakkaiden ostokset muistuttivat joulusta. Ehkä sen takia mieleeni ovatkin jääneet niin huumaavina muistoina tallin joulut Sammy -ponin luona.
Päätin, että kun minulla on oma perhe, joulu alkaa heti aattoaamusta eli kuusi tuodaan sisään jo aatonaattona. Tein myös perinteisen joulukaavan, jossa aamulla lapsille Välikaton Feetun paketti odotti kuusen juurella jo aattoaamuna, haudutettu riisipuuro mantelilla klo 11 ja sitten kuunneltiin perinteinen joulurauhan julistus Suomen Turusta. Sitten joululenkki koiruuden kanssa ja sen jälkeen niin huoneet kuin piha täyteen kynttilöitä ja saunaan varhain vanhaan maalaistapaan. Joulupöytään pukeuduimme kuin linnan juhliin ja pöydässä syötiin kauan ja kuusen juurella paketit valmiina. Kun oli aika avata paketit. niitä ei revitty hulluina auki, vaan paketti kerrallaan ja välillä Stille Nacht, Heilige Nacht, Meri säesti pianolla ja kaikki lauloivat niin saksaksi kuin suomeksi. Hidastettu nautinto, paras nautinto! Televisio ja elokuvat eivät kuuluneet aattoomme kuin Lumiukon ja Samu Sirkan joulutervehdyksen verran. Tämä sujui hyvin niin kauan kuin lapset pieniä. Sitten teini-ikäiset alkoivat marista äidin (lue: minun) perinnejouluista ja etenkin joulupöydän perinnelaatikoista: lanttu, porkkana, maksa, imelletty perunalaatikko etc.
No, vanhakin koira oppii uusia temppuja ja jo muutama vuosi sitten jätimme porkkanalaatikon pois, koska sitä ei syönyt edes koira. Kahdentoista kilon viljasika, jota 15 vuotta valmistettiin joka aaton vastainen yö leivinuunissa vaihtui pieneen kinkkurullaan ja tilalle tulivat saksalaiset maksapateet, kalan mäti, graavi merisiika ja lohi, kalkkuna, vihreä salaatti etc. Vain hämäläinen imelletty perunalaatikko vielä tehdään joka aatto ja perinteinen riisipuuro. Lipeäkalasanaa en voi edes mainita Merin kuullen...
Meillä piti olla kahdenkeskinen ns. villasukkajoulu, mutta Meri tuleekin kotiin ja tuo villin villakoiransa Dinan. Meillä on sitten erittäin nuori koira ja erittäin vanha koira, joilla aivan eri tarpeet. Mutta heille on pakattu molemmille ihan samanlaiset pehmoporot, joita voivat sitten retuuttaa mukanaan...Ja meillä on tietty meidän Meri, jonka takia aion tänä vuonna rikkoa joulukaavamme. Räiskis! Siinä se meni ja joutikin mennä! Ei Meri jaksa olla ja kuunnella meidän kanssa ihanaa Johanna Rusasen Joulun valoa. Me voimme kuunnella sitä vaikka minä muuna jouluna tai vaikka uutena vuotena. Me aiomme viettää filmijoulun. En edellytä enää pöytään iltapukua;-) Ja kun lahjat on avattu kauniisti, voimme aivan hyvin katsoa ystävältäni lahjaksi saamani Holidayn, seuraavana päivänä Atonementin ja Tapaninpäivänä vaikka Lukijan. Aiomme siis rentoutua, tehdä mitä huvittaa ja ihan vain relata. Sounds great to me!
Silti me ehdimme mieheni kanssa istua lemmikinsinisellä sohvalla aattona ja kuunnella Rusasen kaikki Ave Mariat niin Caccini kuin Lucci sekä myös Walking in the air ja lempijoululauluni Oi Jouluyö. Ja siitä tuleekin mieleeni, että joulustani ei puutu muuta kuin keskiyön kävelý Luvian hautausmaalla, joka on meidän perinne silloin kun olemme äitini luona joulun vietossa. Hautuumaan jouluöinen juhlallisuus on vuoden suuri kohokohta ja sitä ei vähennä yhtään se, että samalla voi sytyttää isälle vielä yhden kynttilän lisää, sillä minulla on hirveä ikävä isää - etenkin jouluna.
*****
Tämän kirjoitin noin joulukuussa 2009 ja sen vuoden joulu olikin elämäni unelmaisin. Kaikki oli kuin niin täydellistä, että ei olla voi. Oli paljon puuterilunta, kaksi koiruutta, Meri kotona ja joulukaava rikottu. Silti jouluumme mahtui kaikki oleellinen ja naurua enemmän kuin milloinkaan ennen. Piehtaroin koiruuksien kanssa lumessa ja silloin Lumimies otti myös kuvan, jonka nimi on Täydellinen onni. Se on nyt perheemme kuvaseinällä (vrt. John Irvingin Leski vuoden verran kuvaseinä). Se, miksi tuon tämän nyt esille, on se syy, että osa kansasta on jälleen uupumassa joulun oravanpyörässä. Lehdissä valitetaan, miten joulu vie voimat, rahat, kaiken…Sen ei kuitenkaan tarvitse olla niin, vaan jokainen voi rakentaa ihan omannäköisensä joulun vailla stressiä, hiljaa nauttien ja näin samalla itsekin levittäen ympärilleen joulunrauhaa.
Se kaivattu aito jouluntunnelma ei kaipaa kaavaa, ei lahjaröykkiötä, ei juhlallisuutta. Se kaipaa kynttilöitä, rakkaita ihmisiä, valkoisia amarylliksiä, hyvää ruokaa, joka voi olla ihan mitä tahansa, mistä joulunviettäjät pitävät. Meillä se tulee olemaan tänä vuonna entistäkin kalapainotteisempi, sillä lupasin tapaninpäiväksi Lumimiehelle lipeäkalaa, vaikka tiedän Merin ja Teemun kaikkoavan Uuraisille juuri sillä siunaamalla sekunnilla, kun lipeäkala alkaa valmistua…
Mistä tulee oikea joulu? Välittämisestä, muistoista, tästä hetkestä, joulusaunasta kynttilöiden valossa, siitä, miten sinä katsot minua kuin ensimmäistä kertaa, siitä kun Meri halaa, siitä kun Hänen Majesteettinsa vielä meripihkasilmillään seuraa kulkuani, siitä miten valkea amaryllis kallistaa kaulaansa, siitä miten lumi kuorruttaa puutarhamme, siitä miten hiljaista on, siitä miten pikkulinnut nokkivat kookoskakkuaan, siitä miten sininen hämärä putoo, siitä miten kynttilöiden liekit tanssivat läpi yön ja miten varjot, siitä miten sinä…Oi, Jouluyö!
jouluajatuksin
Leena Lumi
Walking In The Air
