Sonia Paloahde: Aavistus

Jos ventovieras olisi katsellut meitä sivusta, hän olisi nähnyt meissä joukon, jolle onni oli tuttu käsite muualtakin kuin elämäntaitokirjojen sivuilta. Ystäviä, joilla oli kuplivia kesiä ja ehyitä maanantai-iltapäiviä, sunnuntaibrunsseja sadepäivinä ja toisensa ilman kyteviä kaunoja.

Mutta minä näin. Minä haistoin, tunsin. Maistoin, kuulin. Aavistin. Pinnan alla muhi, kiehui, poreili, aavistus odotti omaa aikaansa. Tiesin sen tulevan, tiesin, etten haluaisi olla osallisena venäläisessä ruletissa, loputtomassa sodassa, jota se pelasi. En halunnut lähteä leikkimään sen kanssa, mutta siellä se jo kehräsi, odotti meitä maireana nurkan takana, kylläisenä, törkeänä, raajojaan venytellen, vaatien, ottaen, voittaen.

Sonia Paloahteen esikoisteos Aavistus (Minerva 2019) on psykologinen trilleri, jossa on erittäin kaunis kansi, uusia uria aukova kieli ja ikuisuusaihe eli kolmiodraama, joka sitten lähettää outoa säteilyään kaikkeen. Mikään ei edes ala kesysti, sillä aloitamme vuodesta 2031, mutta hyppäämme nopeasti vuosiin 2017 ja 2018, niihin outoihin aikoihin, jolloin Paula, kemiannero, tajusi, että hänen elämällään ei ole mitään merkitystä ilman Samuel Ilveskeroa. On vaarallista kun nainen ajattelee, että ’mitä vain, kunhan sinä pysyt elämässäni.’ Paula ei näe muuta kuin Samuelin alppijärven väriset vihreät aavasilmät. Samuel oli silmänisku, hän oli hillitty ja tyylikäs, mutta hän oli myös elokuvakäsikirjoituksia, vanhan viskin hajua ja hän oli mies, joka meni naimisiin teollisuuspohatta Olavi Saurion ainoan perijän, Lisa Saurion kanssa. Samuel oli mies, joka halusi hänet heidän Eiran asuntoonsa taloudenhoitajaksi ja Paula tietysti suostui. Lisa oli kuin tuuli, hän eli tuulesta, hänen lauseensa olivat tuulta. Hän ohitti kuin tuuli, mutta hallitsi kaikkea. Hänestä ja Paulasta tuli ystävät. Lisa oli tavattoman kurinalainen, sillä hänen työnsä oli edustaa samalla kun hoiti valtaisaa omaisuuttaan. Lisa oli

...turhamainen, naiivikin. Viisikymmentäkuusi termiä neurooseille. ...pähkinänsävyinen, indigonsininen...mansikka, manteli, sorbetti, laventeli. Aivan kuin ne sadat tuoksupurnukat hänen kylpyhuonessaan. Ja sitten olivat ne toiset purkit: rauhoittavia, Diapameja, Tenoxeja, Rivatrilia. Jokaiselle päivälle jotakin uutta makua ja väriä.

Heillä kolmella olisi voinut mennä hyvinkin, mutta Lisa haluaa yllättäen alkaa opetella ranskaa ja heille käytännössä muuttaa ranskalainen Rèmi Lacroix. Rémi ei kovasti perusta Paulasta eikä Paula Rémistä. Rasitus alkaa vaatia veronsa, peilit alkavat kuiskia. Suvaitsevaan kotiin mahtuu vielä Paulan ystävä Julia, joka on aivan eri mieltä siitä, mitä Paulan tulee sietää ja mitä ei. Riimirunoraivollisista tajunnanvirtaisiin virkkeisiin Julia määräilee, miten Paulan tulee toimia, miten hänestä tulee vapaa. Miten hän voi unohtaa oman isänsä kaukaisen välinpitämättömyyden ja miten hän voi vahvana selvitä läheisriippuvuudesta itseään vanhempaan Samueliin. Samueliin, joka ei rakasta häntä. Sietää vain. Haluaa pitää näköpiirissään kuin jonkun lemmikin...

Minua sitten harmitti, että en osannut suuttua Samuelille, mutta en vain voinut. Hän oli minulle, lukijalle, kuin suuri lapsi, joka halusi ja hamusi kaikkea olematta siltikään onnellinen. Ja ne alppijärven vihreät silmät, joihin olisi halunnut hukkua.

Erittäin rohkea ja kiinnostava esikoisteos, jossa Sonia Paloahde näyttää vahvuutensa, uskalluksensa erilaiseen. Huikea esikoinen, jonka veikkaan olevan Helsingin Sanomien esikoiskisassa tänä vuonna. Maistelin ja haistelin tekstiä ja se tuntui pakottomalta kuin villitiiran lento, sellainen itsevarma ja kyseenalaistamaton kaarto. Luin erittäin jännittävän psykologisen trillerin, vaikka tunnen lukeneeni jännitysromaanin. Tiiran sulan verran eroa...

2031

Paula

Syöpäni tekee minusta narrin. Ennen niin vetreä ja elämänhaluinen kehoni pilkkaa minua heikkoudellaan. Sairaus leviää hitaasti, salakavalasti, hapottaa, siittää myrkkyään ympärilleen...Mieleni ja sieluni ovat teräskunnossa, yhtä virkeät elleivät virkeämmätkin kuin nuorempana, mutta vartaloni rapautuu kuin iäkäs rakennus...Älä jää suremaan, poistun näyttämöltä rauhallisin sydämin.  Kaikkea en saanut, mutta...

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Leena Lumi -blogin kymmenvuotissynttäriarvonta!

Melkein unohdin, että blogini täyttää ystävänpäivänä 14.2.2019 kymmenen vuotta. Nyt sen tiimoilta järjestän nopean arvonnan eli aikaa on ensi sunnuntaihin 17.2. klo 12 asti. Johonkin aikaan su iltapäivästä Lumimies arpoo kolme voittajaa. Ensimmäiseksi tullut saa valita palkintolistalta ensin, sitten toiseksi tullut etc. Hiihtolomat ovat alkamassa, joten osallistukaa vain, jos ehditte ensi viikon su kurkistaa voittajat. Ellei mitään kuulu voittajasta, nostetaan uusi arpa ma 18.2. ettei jono seiso. Osallistua saavat lukijoikseni kirjautuneet ja voitte itse tarkistaa löydyttekö kohdasta Lukijat, ellette aina voi liittyä eikä se maksa mitään. Sitten vain kommentoitte osallistuvanne ja annatte yhteystietonne: aktiivinen blogi, sähköposti...Minun on leenalumi@gmail.com

Tämä on kiitosarvonta teille uskolliset lukijani♥ Paljon on kirjoja virrannut ja vähän muutakin. Monenlaisia ystävyyssuhteita on syntynyt ja melkein kaikkia meitä ovat yhdistäneet innokas lukeminen jo hyvin nuoresta. Olen iloinen myös heistä, jotka ovat lähestyneet minua ja kertoneet, miten olen herättänyt heidän nukkuneen lukuhalunsa: Missioni tähtipolku!

Kiitän tietysti myös kustantajia arvostelukappaleista♥ Kaikesta huolimatta käytän edelleen kirjastoa ja myös ostan kirjoja. Lukeminen on kuin elämän armo. Yksi sen monista ihanuuksista kuten on vaikka kuvataide, luonto ja elokuvat tai ihmeellinen meri.

(Seuraavan voivat jättää väliin he, joita historia ei kiinnosta: Suoraan vain palkintoihin sitten...)

Lahjalistani ensimmäinen palkinto liittyy lujasti tämän päivän Helsingin Sanomien Susanne Laarin juttuu Isoisoäidin salaisuus, jossa ohjaaja Milja Sarkola kertoo Ryhmäteatterille ohjaamastaan näytelmästä Harriet. Ehkä olette lukeneet arvioni Martti Backmanin kirjasta Harriet ja Olof Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918. Laarin juttu oli tosi kiinnostava, sillä Backmanin kirja jäi vaivaamaan mieltäni. Äitini kotitalo on vieläkin pystyssä Valkjärvellä ja siitähän on vain kivenheitto Viipuriin. Äitini perheen kaupunki oli Viipuri, mutta osin myös Pietari! Juttu on pitkä, eikä kuulu tähän, mutta historianharrastajana on pakko sanoa, että Backman osasi kirjassaan tuoda esiin historiallisen faktan, josta minä ja äitini emme tienneet mitään, mutta se ei liity ainakaan suoraan Harrietiin ja Olofiin eli palataan heihin. Vakuutan, että koskettaa, sillä sen kerran kun äiti sai minut Valkjävelle, Viipuri kolahti ja isosti! Koin vahvan dé-jà-vun...Kaikki kuin vain likentyy, sillä sukututkimus on heittänyt minut äidin  puolelta erääseen kuuluisaan kenraali- ja pappissukuun ja kuopuksemmehan valmistuu tänä keväänä uskontotieteen maisteriksi...Tämä on vain nyanssi, mutta näitä on paljon. Tohdin sanoa, että ellei Karjalaa olisi menetetty olisin vielä tänäänkin viipuritar!

Backmanin kirjan alussa tapahtuu lyhyesti tämä:

Heinjoella Karjalankannaksella 20. huhtikuuta 1918. Everstinna, sairaanhoitaja Harriet Thesleff oli majoittunut Ristseppälän maatilalle jääkärimajuri Olof Laguksen kanssa. Harriet, Olof ja jääkärimajuri Ero Gadolin lähtivät hevosajelulle. Kun he pari tuntia myöhemmin palasivat, oli Olof kuollut luodin osumaan. Kukaan ei enää muista mitä tapahtui. (Ryhmäteatterin käsiohjelmasta)

Ohjaaja Milja Sarkola:

"Meidän suvussamme on pidetty varmana, että Harriet on syytön Olof Laguksen kuolemaan. Syyllisyyden ja valheen teemat ovatkin minusta tosi kiinnostavia: mikä on oikeaa syyttömyyttä ja mikä taas sen syyllisyyden kieltämistä?"

Sarkolan isä Asko Sarkola puolestaan vinkkasi tyttärelleen toimittaja Martti Backmanin romaanin Harriet ja Olof Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918. (HS)

"Se edustaa täysin toista tulkintaa. Backmanin kirjan näkökulma on Olof Laguksen ja tämän perheen. He eivät ikinä uskoneet itsemurhaan ja pyysivät moneen kertaan rikostutkintaa, jota ei kuitenkaan ikinä tehty", Sarkola jatkaa.

"Aika äkkiä minulle tuli ymmärrys, että oli käynyt niin tai näin, Ero ja Harriet kokivat syyllisyyttä jostain. Myös itsemurha aiheuttaa mitä suurimmassa määrin syyllisyyttä. Jos heillä on ollut vähäinenkin osa itsemurhaan, syyllisyys siitäkin on ollut valtava." (Milja Sarkola)

Näytelmää varten Milja Sarkola luki mm. Katarina Baerin kirjan He olivat natseja.

Ensimmäinen palkinto on neljä ystäväkorttia Ryhmäteatterin esitykseen Harriet! varattu! Menkää kimpassa tai anna hänelle, jota kiinnostaa. Esityksiä on 27.4.2019 saakka.

Sitten kirjat:

Johanna Laitila: Lilium Regale  varattu!

Anna Ekberg: Uskottu nainen

Riitta Konttinen: Oma tie Helene Schjerfbeckin elämä

Michelle Obama: Minun tarinani

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

Emma Rous: Au pair  varattu!

Lina Bengtsdotter: Francesca

Eino Leino, Sinikka Hautamäki: Onnen kultaa

Sonia Paloahde: Aavistus

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa

Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Anne Svärd: Vera

Herman Koch: Pormestari

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2 Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia

Fiona Barton: Lapsi

Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Karoliinan Suoniemi: Ihan oikeat prinsessat ja prinssit

Leena Kellosalo: Leonardo sai siivet

Helen Rappaport: Pietari 1917  Ulkomainen eliitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä

Raili Mikkanen: Suomen lasten majakkakirja

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Tunnelmoijalle Kalevantulen valkoinen pitsikynttilä. Tämä on juuri se keskikokoinen, joka paloi meillä olohuoneen joulupöydässä antiikkitarjottimella kaikki tuntien jouluiset ruokailut eli kun katsotte täältä, näette miten valo tulee kynttilän 'läpi': kuva, jossa minä sählään kakun kanssa:) Ei valuta, ei kärytä ja tässä on paloaika 55 tuntia.

Iloista arvontaa♥

Love
Leena Lumi

Pidä suutasi siinä kunnes soluni...

Pidä suutasi siinä
kunnes soluni laskeutuvat.
Tupruan kuin lumi, asennosta toiseen.
Tuuli tulee pohjoisesta, nietostaa silmäripsiisi,
älä liikahda
tai saamme äkkiä heinäkuun

emme kestä kaleidoskooppia
ennen kuin opimme välinpitämättömyyden

rakkauden puhtaan vuodenajan.

- Aila Meriluoto -
kuva Pekka Mäkinen

Lina Bengtsdotter: Francesca

Charlie luki kohdan uudestaan. Kutsumattomia vieraita. Hän ummisti silmänsä. Bettyn käsi, joka tarttuu kolkuttimeen, toinen joka puristaa hänen kättään niin lujaa että sattuu. Oven raottuminen, anelu.

Haluan vain... meidän pitää...

Lähtekää ennen kuin soitan poliisit.

Meidän pitää puhua. Ole kiltti.

Lina Bengtsdotterin toinen trilleri Francesca (Francesca, Otava 2019, suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom) jatkaa melkein siitä mihin jäimme Annabellessä. Gullspångiin paluu Annabellen tapausta tutkittaessa herätti hänen mielessään muistoja, joiden takia hän aloitti terapian ja lopulta lähti lomalle muutamaksi viikoksi esimiehensä vahvasta suosituksesta. Vaikka Tukholman poliisin Charlie (Charlene) Lager halusi ikiajoiksi olla palaamatta enää kotipitäjäänsä, hän päättääkin lähteä juuri sinne pariksi viikoksi saatuaan motiivin tavata huonosti voiva ystävänsä Susanne, neljän lapsen äiti, sekä luettuaan eräästä nuoren naisen katoamisesta juuri Gullspångissa, mutta

Francesca Mild oli kadonnut johonkin aikaan lokakuun kahdeksannen päivän vastaisena yönä vuonna 1989.

Miksi hän kuulee tästä vasta nyt? Ja Francescahan oli toinen Gudhammarin tytöistä..., juuri hän, jonka Charlie näkee uudestaan ja uudestaan unissaan

...hän muisti unen, juhlat Onnelassa, ison kokon talon edessä. Sellaiset juhlat oli todella pidetty, hän oli nyt varma siitä. Entä Francescan käynti? Charline, tule sanomaan hei Francescalle. Tule tervehtimään Francesca Mildiä.

Mitä Francesca Mild teki luonasi Betty? Mitä teinityttö teki juhlissasi?

Tutkijamme ei tajua, mihin ryhtyy, kun alkaa toimittajaystävänsä Johanin kanssa avata salaa auki vanhaa juttua, Francesca Mildin katoamista noin kolmekymmentä vuotta sitten. Mitään Charlie ei pelkää enempää kuin tulla äitinsä Bettyn kaltaiseksi, naiseksi, jonka nimen kuullessaan miehille tulee tietty ilme, naiseksi, joka makasi krapulassa pimeässä monet kauniit ja vähemmän kauniit päivät. Bettyn takia Charlie käy terapiassa ja itselääkitsee itseään miehillä, alkoholilla sekä monenlaisille pillereillä onnistuen silti olemaan lupaavan rikostutkijan maineessa. Charlie pelkää Onnelan muistoja, mutta on niitä ollut hyviäkin. Silti: Hän ei huomaa, miten monessa muistuttaa biologista äitiään.

Betty oli niin täynnä vastakohtia ja ristiriitaisuuksia, valoa ja pimeyttä, voimaa ja heikkoutta...

...ja miten kummallista, että juuri Annabellen äiti, Nora Roos ja Betty olivat ystäviä, sillä...

Kesäyö ja Gudhammarin lehmuskuja sekä äidin anelut. Betty Lager, kuka sinä olit, mihin sinä pystyit ja miksi juuri Gudhammar?

Charlie solahtaa pitäjänsä väkeen, joissa hän on kaikille Bettyn tytär niin hyvässä kuin pahassa. Lina Bengtsdotter kuvaa Charlieta hänen omassa maisemassaan mitään kaihtamatta, laatuskandidekkarin tyyliin, sekä ymmärtäen että pakottaen näkemään elämän pimeän läpi. Kirjailija on päättänyt viedä Charlien rajalle, jonnekin sinne, mistä näkee riittävän pitkälle ja tarkasti. Charlien on luettava Francescan sumuisten muistiinmerkintöjen läpi oman elämänsä risteyskohta.

Keijut ja enkelit

kiiruhtakaa

halla jo hiipii, on kuurassa maa.

Oi enkeli, vie minut sinne

vie minut rakkaani luo

vai toinenko jo hänen lempensä maljasta juo? (Vårt liv är vindfläkt, tuntemattoman runoilijan runo)

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Jaana Virronen: Borssia ja šarlotkaa Maukasta ruokaa venäläiseen tapaan

Venäläinen keittiö on jo pitkään kiinnostanut minua ja ehkä yhtenä syynä siihen lienevät äitini ja mammani juuret Valkjärvellä Viipurin kupeessa. Olen siis elänyt mammani luona karjalaisessa ruokakulttuurissa monen monet kesät ja joulujakin, ja äitini keittiössä, joka oli lopulta sekoitus satakuntalaisuutta ja karjalaisuutta. Hyvin monet karjalaiset ruoat tosin esiintyvät vieläkin äitini keittiössä ja ruokien nimien kohdalla olenkin usein kysynyt, että ’tuleeko tuo ja tuo nimi Venäjältä?’. Viipuri oli kansainvälinen kaupunki, jossa myös ruokakulttuuri oli rikasta. Ja venläinen keittiö taas, sen vieraanvaraisempaa saa hakea. Vieraillessamme äidin kotitalossa eteemme loihdittiin tuosta vain kaikkea mitä puutarhasta ja keittiöstä löytyi. Se oli aika vaikuttavaa, kuten myös saada istua äitini syntymäkodissa vieraana, katsoa samaa maisemaa kuin hän lapsena ja nuorena. Tiedä mistä sitten riippuu vai kulkeeko geeneissä, että tyttäremme ystäviensä kanssa käy mielellään venäläisissä ravintoloissa syömässä. Meidän yhteinen mottomme onkin että ravintolan kuin ravintolan jälkiruokalistalta pitäisi löytyä Romanovin mansikat!

Jaana Virrosen ruokakirja Borssia ja šarlotkaa Maukasta ruokaa venäläiseen tapaan (Atena 2019) antaa meille rikkaan kurkistuksen Virossa asuneen venäläisen äidin ja karjalaisen isän keittiöön, jossa ruokaohjeet ovat Marina Virrosen ja Maria Virrosen, kuvat, teksti ja ulkoasu Jaana Virrosen. Kävin eilen läpi jokaikisen ruokareseptin ja ihailin kuvia. Sitten oli tietty ihan pakko soittaa äidille ja kysyä, mitä olivat ne hyvät täytetyt piiraat, joita söin silloin kerran Viipurin torilla? Äiti oli jo unohtanut sanan, mutta arvelen niiden olleen kirjan perusteella lihatäytteisiä varenikeja.

Varenikit ovat täytettyjä nyyttejä, joiden täytteenä voi olla lihaa, sieniä ja hilloa ja vain mielikuvitus on rajana mitä kaikkea. Ehkäpä söimmekin niitä kantarelli-lihatäytteellä, sillä oli loistava kantarellivuosi ja ostimme viimeisenä päivänä erään myyjän pöydän tyhjäksi noista herkullisista sienistä.

Jaana on kerännyt reseptit talteen äitinsä pienestä punaisesta reseptivihosta voiden näin varmistaa kotinsa ruokakulttuurin jatkumisen. Hän on ruokaihmisenä ymmärtänyt, että mikään ei yhdistä niin kuin yhdessä syöminen!

Virrosen ruokakirjan osat ovat: Pervoje – Keitot, Salati – Salaatit, Vtoroje – Pääruoat, Garnir – Lisukkeet, Disert – Jälkiruoat ja Vypetška – Leipomukset. Keitot kuuluvat ehdottomasti venäläiseen keittiöön kuin myös kaali, suolakurkut ja piiraat. Tarjoomus on ylenpalttista ja yleensä on keitto, pääruoka ja sitten vielä jälkiruoka.

Nautimme ensiksi venäläisen keittiön borssikeittoa, joka jokaisella perheellä on omanlaisensa. Jaana tarjoilee keittoa äitinsä reseptillä ja keiton väri tulee punajuuriliemestä:

Raaka-aineet

2 l vettä

500 g karjalanpaistia tai jauhelihaa (sika-nauta)

2 pientä punajuurta

2 kauhallista silputtua keräkaalia

3 isoa perunaa

1 iso porkkana

1 iso sipuli

1 tl tomaattipyreetä

2 rkl säilöttyjen punajuurien lientä

Öljyä paistamiseen.

Maun mukaan suolaa, pippuria, laakerinlehtiä.

Tarjoiluun smetanaa ja persiljaa.

Valmistus

Kaada vesi kattilaan, lisää jauheliha ja keitä hiljakseen (jauheliha on valmis noin 20 minuutin kuluttua, ja karjalanpaisti vaatii noin 60 minuuttia). Keittämisen aikana liemen pinnalle syntyy vaahtoa, se kannattaa kuoria reikälusikalla pois. Lisää tässä vaiheessa mausteet oman maun mukaan.

Pese ja kuori vihannekset. Pilko perunat ja lisää ne keittoliemeen ensin. Leikkaa sipuli pieniksi kuutioiksi ja lisää pannulle paistumaan tilkassa öljyä. Raasta porkkana ja punajuuri. Lisää raasteet ja tomaattipyree sipulin joukkooon. Anna hautua miedolla lämmöllä hetki.

Silppua keräkaali ja lisää se liemeen. Jos kyseessä on nuori kesällä kasvanut keräkaali, se kypsyy 5 minuutissa, mutta talvikaali vaatii noin 20 minuuttia. Lisää keittoon haudutettu punajuuri-porkkanaraaste ja sipulit ja sammuta liesi. Lisää lopuksi säilöttyjen punajuurien liemi. Tarkista maku ja lisää tarpeen mukaan mausteita.

Tarjoile heti smetanan ja persiljan kanssa.

Voihan smetana! Venäjää laajasti tunteva ja harrastava ystäväni toi keittiöömme Broilerherkun slaavilaisittain ja samaa vauhtia smetanan. Mitä herkkua, jota käytämme myös joulupöydän alkupalaan eli graavisiikatartar, mäti-smetana ja mummonkurkut.

Reseptejä on vajaan kahdensadan sivun verran, joten valinnan vaikeutta, mutta tässä haluan esitellä coctailkutsuille sopivan salaatin: Neznost eli kanakerrossalaatti.

Aika tyylikästä vai mitä!

Kaikissa kirjan ohjeissa on mainittu annosmäärä, valmistusaika, vaikeusaste sekä onko gluteeniton, vege etc. Helpottaa paljon! Kaalikääryleet on muuten goluptsi, goršok on karjalainen uuniruukku ja ragu on vihanneshöystö.

Jälkiruokapöydässä venäläisyys viimeistään paljastuu, sillä kaikki on herkullista sekä katsoa että nauttia. Herkut kuuluvat usein teepöytään ja venäläinen tee on se ainoa, jota meillä nautitaan iltapäivisin ja sitruunalla tietysti. Oi äiti, olet puhunut vatruškeista: Ne ovat perinteisiä rahkapullia.

Upea teepöydän herkku on utoplinik eli uppotaikina hillolla, mutta haluan, että nautimme nyt teen kera šarlotkaa eli omenacharlottekakkua:

Raaka-aineet

4 kananmunaa

2dl sokeria

2 isohkoa omenaa

2 dl vehnäjauhoja

Voiteluun voita ja korppujauhoja.

Koristeluun granaattiomenan siemeniä sekä tomusokeria.

Tarjoiluun vaahtoutuvaa vaniljakastiketta.

Valmistus

Vatkaa kananmunat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita vehnäjauhot joukkoon kevyesti lastalla.

Kuori omenat ja pilko pitkulaisiksi paloiksi.

Voitele vuoka ja ripottele siihen korppujauhoja. Lisää puolet taikinasta vuokaan. Laita päälle omenat ja sitten loput taikinasta.

Paista uunissa 180 asteessa 45 minuuttia. Anna hetki jäähtyä ja kumoa kakku tarjoilualustalle. Ripottele päälle tomusokeria ja koristele mieleiseksi. Vatkaa vaniljakastiketta ja tarjoile kakku hieman lämpimänä.

Ihanan herkkullinen kirja upeilla, tummasävyisillä kuvilla. Löytyy myös kiitettävästi kuvituskuvia ja kurkistuksia Jaanan perheen elämään. Virossa syntynyt, Suomessa asuva Jaana, saa lopettaa kertomalla, mitä venäläisyys hänelle merkitsee:

Venäläisyys merkitsee minulle ennen kaikkea perhettäni ja jakamaamme tapakulttuuria. Tähän kuuluu vahvasti ruokakulttuuri, jonka ympäröimänä olen kasvanut. Venäläinen ruoka on minulle lohturuokaa, ja se tuo aina hyviä muistoja mieleen. Tietyt tuoksut ja äänet palauttavat mieleeni hetkiä lapsuudesta. Venäläinen keittiö on monipuolinen yhdistelmä erilaisia makuja ja rehellisiä aineksia. Juuri tämän maailman haluan jakaa sinun kanssasi keittokirjassamme. Nimenomaan ruoka tuo ihmisiä lähemmäksi toisiaan, se mahdollistaa tarinan kertomisen kaikille ymmärrettävässä muodossa.

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

Tietokoneen näyttö hehkui smaragdinvärisenä. Valtava ruohoalue, kapea ja mutkitteleva tie. Yhtäkkiä suuttumus valtasi Halin.

Miten voi yhdellä perheellä, yhdellä ihmisellä, olla niin paljon? Trepassen Housen tiluksille mahtuisi Halin talon lisäksi koko hänen kotikatunsa ja suurin osa seuraavistakin. Yksistään näiden nurmikoiden leikkaaminen maksoi luultavasti enemmän kuin hänen kuukausitienestinsä. Eikä kyse ollut vain siitä – kyse oli kaikesta. Ponit. Lomat. Kaiken sen pitäminen itsestään selvänä.

Ruth Waren uusin trilleri Rouva Westaway on kuollut (The Death of Mrs Westaway, Otava 2019, suomennos  Antti Saarilahti) on brittiläistä dekkarigenreä puhtaimmillaan. Köyhä, velkojien ahdistama Harriet Westaway, Hal, on saanut yllättäen kutsun Trepassen Housen maalaiskartanoon testamentin lukutilaisuuteen. Hän ei tiedä itsellään olevan mitään yhteyttä kyseiseen paikkaan, eikä elossa edes ole ketään keneltä kysyisi. Testamentin täytäntöönpanijan kertomasta, Harriet ymmärtää isoäitinsä, Hester Mary Westewayn kuolleen ja on varma, että hänen kutsumisensa on vain pian selviävä erehdys. Hal on sitkeästi tienannut niukan elontonsa Brightonin laitureilla ennustaen Tarot –korteista. Samoin hänen äitinsä aikanaan elätti itsensä ja tyttärensä valittamatta, menneitä muistelematta. Ensimmäistä kertaa Hal on niin vaikeassa talousahdingossa, että hän päättää ns. astua heikoille jäille tosin tarkoituksenaan hyötyä vain joitain kymmeniä tuhansia puntia, jos mahdollista, päästäkseen todella vaarallisista velkojistaan eroon. Samalla pelko kuiskii, että kyseessä on vain nimi- ja osoitesekaannus josta hän joutuu huijauksesta syytettynä edesvastuuseen. Hänellä vain ei ole paljoakaan menetettävää, joten brittiläisen varmsti  juna kuljettaa häntä kohti tuntematonta kohtaloa. Kohti Penzancea joulukuun ensimmäisenä päivänä, kun hän on kaikkein väsynein siihen, ettei mikään suju kuten hän oli toivonut. Näin hän oikeuttaa tekonsa ja päättää myös määrätä tahdin ’sukulaisensa’ tavatessaan.

4. joulukuuta 1994

Tänä aamuna voin taas pahoin. Kipitin yöpuvussa vessaan jyrkät portaat alas ja pitkän käytävän toiseen päähän, polvistuin kylmälle kaakelillelattaille ja oksensin loput eilisestä päivällisestä.

Maud nojasi seinään tukkien tieni, eikä hän liikahtanut, kun tulin ulos ja suljin vessan oven perässäni.

....,mutta tiedän, mitä hän tarkoitti. Tiedän täsmälleen, mitä hän tarkoitti. Ajattelin hänen kasvoillaan ollutta ilmettä ja tapaa, jolla hänen totiset, mustat silmänsä seurasivat minua, kun kävelin takaisin ullakolle. Nyt kun istun sängyssä, kirjoitan tätä päiväkirja polvillani ja katselen harakoiden lentoa lumisen puutarhan yllä, yritän päättää...voiko häneen luottaa?

Hal ei solahda sujuvasti brittiläiseen yläluokkaan, mutta hänen äitinsä on tehnyt hänestä rohkean ja intuitio hoitaa loput. Miten kohdata ihmiset, joilla on aina ollut palveluskuntaa enemmän kuin talossa on asukkaita? Miten olla kiintynyt  ’sukulaisiin’, joille alaluokka on melkein sama kuin lepra? Miten saada uni vinttikamarissa, jonka oven saa salvattua lukkoon vain ulkopuolelta ja ikkunassa on kalterit? Miten he eivät näe hänen kiukkuaan? Miten he eivät näe, että hän ei ole heitä? Onko taloudenhoitaja rouva Warrenissa jotain outoa?

Koukuttavasti Ruth Ware kuljettaa Trepassen Housen uskomatonta tarinaa, joka tietenkin on täynnä kätkettyjä salaisuuksia, hyviksiä ja pahiksia, sinisiä silmiä ja tummia silmiä...Valokuvia, joista ei aina voi erottaa kasvoja kunnolla silmien väristä nyt puhumattakaan. Ei erota Halkaan. Intuitio katoaa samaa lentoa kuin Brightonin lokit vaihtuivat maalaiskartanon mystisiin harakoihin.

”Tervetuloa kotiin”, Abel sanoi ääni väristen raastavan vilpittömästi. ”Voi, Harriet. Tervetuloa kotiin.”

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Sinisen hämärän hetkiä ja vähän upeaa punaistakin kohden viikonloppua!

Sinisen hämärän hyssyssä aikalailla nyt on tällaista. Kartiovalkokuusikin oikealla on taipunut nojaamaan siltaan. Annan hänen olla. Takana suuret lehmukset ja Lumimiehen vaalima kuusiaita, jossa asustavat mustarastaamme. Sinne minä kannan sulaa ruokaa, omenoita, talisiivuja ja auringonkukansiemeniä parikin kertaa päivässä.

Eipä ole kauriitkaan nyt kulkeneet siltaa. Joka päivä kuljemme niille polut lehtoon kuusien alla oleville ruokintapaikoille, mutta silti

vaikka tämä sinkku tai perhe syövät kuustenkin alta, useimmiten voimme nähdä metsäkauriin makuuhuoneen ikkunan takana olevassa rinteessä, jossa linnuilta jäänyt pähkinöitä ja auringonkukan siemeniä. Tämän huomattuamme, tarjoamme myös tuohon halottua omenaa.

Kaarisilta-alue kauempaa vähemmillä lumilla eli puutarhamme on tosiaankin kolmessa kerroksessa.

Evästä hedelmäpuun oksan haarassa.

Talvista lehtoa...

Talven töröttäjiä eli lumisia varjoliljojen siemenkotia. Kukkivina löytyy heinäkuun jutusta Kukkia keskiviikolle, joissa voi nauttia myös vaikka sormustinkukista...

Kuten tunnettua, minulle valkoiset amaryllikset tuovat joulun. Niitäkin oli tänä vuonna joitakin, mutta mukana oli myös yksi joulunpunainen. Kaikki valkoiset ovat kukkineet tai kukkivat toista kierrosta, mutta mitä teki punainen: Hänestä kuivahti katseenvangitseva tumman- melkein mustanpunainen kaunotar. Siinä se nyt on ja saa olla niin kauan kuin pitää värinsä ja ryhtinsä. Jos amaryllistä saisikin tässä värissä...

Minä en kyllä ole oikein kesänlapsi (paitsi puutarha, suvisade ja uiminen) eli niin kauan kuin lumi on kuivaa eikä ole järisyttävää pakkasta, talvi on kyllä ihanaa aikaa, syksy kaikkein parasta! Tämä lumipolkumme vieköön lumirauhaan ja luontoon nauttimaan talvesta ja sen erityisestä hiljaisuudesta. Lumi eristää ääntä, runsas lumi suojaa kasveja ja eläimiä. Ellei meillä olisi ikinä lunta, varmaan itkisimme sen perään. Minä valitan vasta kun lumi on likaista sohjoa: Siihen asti kiitollisena lumesta. Tästä pesäolosta. Haistanko lumisateen tulon, se on tulossa...

Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia

- Mirkka Rekola -
Mirkka Rekola runot 1954-1978 (WSOY 1979)

Annan nyt kuitenkin vähän periksi keväänodottelijoille, joihin minäkin liityn sitten kun loskat ovat ohitse, sillä tapahtui tänään niin, että liityin taas uuteen ryhmään facebookissa ja se on Lumikelloryhmä! Eivät riittäneet kirjat, oravat ja mustarastaat, ei Karjala eivätkä siilit, missä kaikissa ryhmissä olenkaan. Tämä kuva on Suvipihan blogista ja sieltä löydät polun Lumikelloryhmään, jonne siis pitää hakea ja/tai saada kutsu.

lumiterveisin
Leena Lumi

Alaskakakku

Koska kirjablogissa ovat nyt puhaltaneet konditorian tuulet, päätin tarjota ennen tammikuun loppua teille Kotilieden numerosta 26 jutusta Tervetuloa joulupöytään juuri sen kakun ohjeen, johon en sitten kaiken muun ohella ihan kyennytkään. Kun jouluna on hääpäivä ja joulu, sitten nuorten kihlajaiset ja muutaman päivän päästä kuopuksen synttärit, mulla meni miten meni enkä muutenkaan ole kummoinenkaan leipoja, olen enemmänkin ruoanlaittaja. Onneksi sentään yritin sillä meillä oli lisähauskaa sisukkuudestani joten tulipahan muistoja eli kurkkaa Välipäivien kuvakimaraan...

Tämä upea kakku on Baked Alaska -jäätelökakku, jossa on upea marenkihuntu ja yllätyksiä sisällä. Kakku on klassikko, mitä en tiennyt, mutta koska jostain syystä minua luetaan Alaskassa aika paljon, sekin jo riittää syyksi tuoda tämä kakku resepteihini, joista siis kaikki eivät ole omiani, vaan taitajienkin ihastuttavia luomuksia. Ja vielä minä tämän teen, joten täällä se on tallessa, vaikka säästän myös kaikki Kotilieden joulunumerot.

10 annosta
valmistusaika 6 tuntia

2 l vaniljajäätelöä
200 g pakastemarjasekoitusta esim. mustikka, viinimarja ja vadelmat 
150 g piparkakkuja murusteltuna
(halutessasi suklaakonvehdin paloja)

Sveitsiläinen marenkikuorrutus

3 valkuaista
2,5 dl sokeria
+ vesihaude

Tarvitset muotiksi
1 korkean kakkuvuoan

1.  Pehmitä jäätelö notkeaksi huoneenlämmössä. Sekoita sen joukkoon hieman sulanut pakastemarjaseos ja piparimurut. Kaiken ei tarvitse mennä täysin sekaisin, puolihuolimattomasti sekoitettu jäätelö toimii hyvin. Vuoraa korkea vuoka tai kulho (2,5 l) kelmulla. Lusikoi jäätelöseos astiaan ja tasoita pinta. Nosta pakastimeen vähintään 6 tunniksi.

2.  Vatkaa juuri ennen tarjoilua marenki. Vatkaa valkuaiset kuivaksi vaahdoksi. Lisää sokeria pikuhiljaa edelleen vatkaten ja nosta kulho vesihauteen päälle. Vatkaa kuohkeaksi ja kädenlämpöiseksi vaahdoksi. Tunnet sormissasi, kun sokeri on sulanut ja se ei tunnu enää kiteiseltä. Nosta kulho vesihauteesta ja jatka vatkaamista, kunnes marenki on kiiltävää ja kuohkeaa sekä jäähtynyt.

3.  Kumoa jäätelökakku tarjoiluastialle. Lusikoi marenki sen päälle niin, ettei jäätelöä näy ollenkaan. Halutessasi voit paahtaa marengin pinnan uunissa, mutta se ei ole välttämätöntä, koska marenki on jo kypsää. Nosta jäätelökakku 225 asteiseen uuniin muutamaksi minuutiksi, kunnes marenki saa hieman väriä. Tarkkaile uunia, jotta marenki ei tummu liiaksi eikö jäätelö ala sulaa.

Ruokareseptit Leena Lumissa

PS. Yksi ainoa uuden vuoden lupaus! Meri, vielä äiti tämän sinulle lumikuningattarena kantaa ja kaikki sädetikut, muistelut ja nauru...Ja kakun sisällä on kuningatarmarjat eli mustikoita ja vadelmia omasta pakastimesta.

Vihdoinkin kahvila/konditoria Alvar Aallon Säynätsalon kunnantaloon!

Minä en ole ainoa, joka fanittaa Alvar Aallon kunnantaloa, siihen kuuluvaa kirjastoa ja upeaa sisäpihaa muhkealla köynnöshortensialla ja sisäpihan suihkulähteellä. Ainoa mitä sinne olen kovasti kaivannut on kahvila. Sellainen kahvila, josta saa myös cappuccinoa ja vaikka lasillisen kuoharia. Meni paremmaksi eli tullaan saamaan lounastakin ja kaikki myynnissä olevat tuotteet ovat

leipuri-kondiittori Hannele Aapakari-Keinosen taidonnäytteitä meille herkkusuille. Tälle on ollut kysyntää paitsi paikkakuntalaisten taholta, myös turistien, sillä Alvar Aallon kunnantalo kiinnostaa ihmisiä ympäri maailmaa ja etenkin arkkitehtiopiskelijoita. (kuva)

Tällaisena tavallisena tiistaina, vähän harmaana, ystäväni Marja ilahdutti minua kutsulla kunnantalon kahvilaan, jonka nimi on AaBakery.

Marja moussekakkunsa ja kahvin nauttineena. Huomatkaa sisustus osuu ihanasti Aallon tyyliin. Kuvasin mm. Artekin tuolit ja valaisimen, mutta koska kamerani on uusi, onni ei ollut ihan myötä. Käyttäkää mielikuvitustanne taikka menkää kahvilaan katsomaan!

Minullekin moussekakkua ja haudutettua teetä, kiitos!

Kahvilan seinillä estetiikan nälkään Virpi Lehdon värikkäitä töitä.

Koska olemme konditoriassa voimme tietenkin ostaa mukaamme mieleistämme herkkua, makeaa, suolaista tai erilaisia leipiä. Pikkulintuset lauloivat, että tulevana naistenpäivänä kahvilassa voi olla jotain kivaa tapahtumaa...Tässä yhteystiedot, joista voi kysellä erilaisia tilauksia tai tilaisuuksia.

Mitä muuta sitä ihminen voi kaivata kuin kirjoja, rakkautta, kuutamoa ja herkkuja! (kuva) 

Kiitos Marja♥

herkkuterveisin Leena Lumi Alvar Aallon huvilasaarelta

PS. Luulin syöneeni maailman parasta Kuchenia Meissenissa, jonne jämähdimme kevätreissullamme kerran nauttimaan tuplat

haudutetut teet sitruunalla sekä yllä näkyvää Kuchenia, josta maistoin ainakin mantelia, marenkia, tomusokeria ja mandariinia, mutta Town Hall Café and Bakery Säynätsalossa tarjoaa kaikkeen kakkutuskaan maailman parasta Brita -kakkua! Se on yhtä hyvää kuin Apfelstrudel mit Vanille Eis ja se on minulta jo paljon sanottu!

Håkan Nesser: Café Intrigo

Junamatka Holtenaarista kesti runsaan puoli tuntia, ja Judith huomasi, että hänen oli vuosi vuodelta yhä vaikeampi lähteä joenvarren kauniista talostaan ja vielä kauniimmasta puutarhastaan. Miksi poistua paratiisista, kun oli valmiiksi sen keskellä?

Håkan Nesserin Café Intrigo (Café Intrigo, Tammi 2019, suomennos Aleksi Milonoff) saa minut ihmettelemään, miksi ollenkaan saatan poistua Håkan Nesserin luomista tarinoista, joiden pauloissa olen viihtynyt runsaat viisisataa sivua ja tämä voisi vain jatkua ja jatkua...Café Intrigo on kokoelma rikoskirjallisuuden mestarin parhaita tarinoita, joista kolme lähtee maailmalle elokuvina. Ihan pakko nähdä, sillä olen lukenut parasta jännitystä ikinä! Teoksen tarinat ovat Tom, Rein, Rakas Agnes ja Samarian käärmeenkukka. Jokaisessa ihmiset kuin tönäistään elämistään, joiden rakenteen he ovat uskoneet olevan pettämättömän. Menneisyys, jonka he ovat luulleet haudanneensa lopullisesti, palaa vaatimaan omansa. Järisyttävää ihmismielen pohjaimua, jossa kukin vuorollaan luulee olevansa reviirinsä hallitsija kunnes kohtalo puuttuu peliin mitä oudoimmalla tavalla.

Tomissa vakavarainen vähän iäkkäämpi pariskunta elelee mukavaa elämää jokirannan talossaan Maardamissa. Judith on opiskellut kirjallisuutta ja filosofiaa. Hän tekee nyt kotona töitä kirjoittamalla Erasmus Rotterdamilaisesta. Robert, hänen yksitoista vuotta vanhempi aviomiehensä on työmatkalla Lontoossa jatkaen sieltä Geneveen, mutta Judith viihtyy hyvin kauniissa talossaan vain koiransa seuranaan. Heillä ei ole yhteisiä lapsia, mutta Robertilla oli kaksivuotias poika, kun he menivät yhteen. Tom oli aina äärettömän  hankala lapsi ja 1973 hän yllättäen katosi kokonaan. Mitkään etsinnät eivät tuottaneet tulosta ja kuoliaaksi julistamisestakin oli jo ollut puhetta.

...Judith mietti, eläisikö Robert oikeasti seitsemänkymppisiinsä joista hän oli maininnut Maria Rosenbergille. Ehkä eläisi, ehkä ei. Judith oli hautonut jo hyvän aikaa sellaista mielikuvaa, että hän elelisi jonain päivänä leskenä siinä kauniissa talossa, eikä tuo mielikuva huolestuttanut häntä erityisen paljon.  Olisi liikaa sanottu että hän odotti sitä innolla, mutta hänestä tuntui että yksinäisyyden, suhteellisen yksinäisyyden tila tarjosi hänelle iän myötä yhä enemmän nautintoa ja tyydytystä.

Näissä auvoisissa mietteissä Judith saa yllättävän puhelun menneisyydestä. Puhelu on uhka kaikelle mistä hän on haaveillut ja mitä hän on jo saavuttanut. Myös Robertin paluu on aivan muuta kuin mitä hän oli odottanut, sillä Robert olikin ollut tapaamassa erästä, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen työasioidensa kanssa. Judith vaikenee aluksi puhelusta ja he nauttivat kynttilänvalossa hummeria ja samppanjaa ihan tavallisena marraskuun maantaina. Kun viinikellaria on verotettu vielä toisellakin pullolla, Judith kertoo puhelusta, mutta hän ei voi aavistaakaan, mitä hänen aviomiehensä on häneltä salannut kaikki nämä vuodet ihan hyvässä tarkoituksessa, sillä eihän minkään menneisyydestä pitäisi tulla enää heidän elämäänsä. Jos luulet nyt arvaavasi, mitä tapahtuu, lupaan ettet arvaa!

Café Intrigon Rein on tarina kääntäjästä, David Moerkista, joka on ainoa, jonka kirjailija Germund Rein hyväksyy. Rein on kuuluisa ja vaatelias kirjailija, joka on yllättäen kadonnut.Viimeinen käsikirjoitus on saanut ehtolauseen, että sitä ei saa julkaista kirjailijan kotimaassa eikä sitä saa missään tapauksessa antaa hänen kustantajansa eli G:n käsiin. Kääntäjämme matkustaa A:han ja jää sinne tulkitsemaan Reinin hankalaa tekstiä, joka etenee tuskallisen hitaasti. Mieletöntä mielen hulluutta ja liikaa kursivoituja sanoja...Tapahtumat alkavat vyöryä ja käntäjän oma menneisyys sekoittuu sekä hänen uniinsa että Reinin haastavaan tarinaan. Alkaako tarina rakentaa uutta kohtaloa? Olisiko Rein voinut...? Miksi Ewan yskäisy kuului radion musiikkikonsertissa?

Onko muisti – tai tarkoitan tietenkin unohdus – ainoa tehokas lääke elämää vastaan?

...hän on vain rannalla, vain siellä, ainoastaan ja yksinomaan. Läsnäoleva raskas asia meren, varjojen ja kirkuvien lokkien elottomassa turvassa. Oi mahojen emojen tyhjyys! ...levää, mätänevää levää, tuuli joka ei vastusta, ei puhu, ei tarjoa mitään...

Rakas Agnes on kertomus kahden lapsuuden ystävän tapaamisesta vuosikymmenien jälkeen. Henny ilmestyy yllättäen Agnesin miehen hautajaisiin ja hän haluaa heidän jatkavan täydellisen vanhanaikaista kirjeenvaihtoa, ei mitään sähköposteja. Henny ylipuhuu Agnesin ja ennen kuin aavistaakaan Agnes on mukana kieroimmassa jutussa, jonka olen ikinä lukenut kahden naisen elämästä. Ja millä syyllä? Miksi vieläkin vain...D.? Se juttu, joka alkoi Kuningas Learista ja Cordelian roolista.

Ymmärrän mitä David Goschmannissa on.

Läsnäolo. Kun hän astuu huoneeseen, avautuu voimakenttä. Energiaa tulee valtavasti lisää, tunnen itseni huomatuksi ja älykkääksi. Ja tärkeäksi; en ole ennen kokenut sellaista, mutta tajuan heti mistä on kyse.

...olen ensimmäistä kertaa tavannut miehen joka todella kiinnostaa minua.

Joka on oikeasti – samalla tasolla.

Mitä kertoisin Samarian käärmeenkukasta? Hänestä jolla oli vihreimmät silmät ikinä ja joka maistui lämpimältä, kypsältä Gravenstein-omenalta? Hänestä, jonka takia Quem di diligunt adulescens moritur elää mielissämme: Hän, jota jumalat rakastavat, kuolee nuorena. Lukekaa Vera Kallin mystisestä pyöräilystä valkoisessa mekossaan suviyöhön, jossa mustarastaat lauloivat hulluina.

Lukiessani Café Intrigoa varhaiset illat olivat jo minun, eivät vain yöt! Nesserin tyylissä on taikaa: Uskomaton jännitys, täydellinen tempo, ennalta-arvaamattomuus, psykologinen pohjaimu, jossa hän kaivaa mielten syvyyksissä ja miten kiintoisat henkilöhahmot.  Tähän kaikkeen hänestä tarttuu myös taikapölyä, jossa sukupuolia ei loukata.  Lukija ei tukehdu stereotypioihin naisista eli he ovat Håkanille sillä samalla ihmisyyden viivalla kuin miehetkin, mutta hiukan palvottuina kuitenkin. Niin uhrit kuin syylliset. Voisin nyt juuri kävellä lumipyryssä vastaan dekkaritaivaan tähtiviitan kantajaa kiittäen kaikista lumotuista hetkistä Café Intrigon, elämäni yhden parhaimman trillerin parissa. Sylissäni kantaisin mustia salkoruusuja...

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Onni onnettomuudessa

Se saattoi tapahtua.
Sen täytyi tapahtua.
Se tapahtui aiemmin. Myöhemmin. Lähempänä. Kauempana.
Se tapahtui, mutta ei minulle.

Pelastuit, koska olit ensimmäinen.
Pelastuit koska olit viimeinen.
Koska olit yksin. Koska oli muitakin.
Koska olit vasemmalla. Koska olit oikealla.
Koska lankesi sade. Koska lankesi varjo.
Koska vallitsi aurinkoinen sää.

Onneksi oli metsä.
Onneksi ei ollut puita.
Onneksi oli kisko, koukku, palkki, jarru,
syvennys, mutka millimetri, sekunti.
Onneksi oljenkorsi kellui vedessä.

Siksi, silti, sen vuoksi, siitä huolimatta.
Entä jos sinulta olisi jäänyt käsi, jalka
askeleen verran, hiuskarvan verran
yhteensattumasta.

Olet siis ehjin nahoin? Hetkesi ei siis ole vielä koittanut?
Verkko oli yksisilmäinen, ja sinä livahdit silmästä läpi.
En osaa kylliksi ihmetellä, vaieta.
Kuuntele,
kuinka rintani pamppailee sinun sydämesi lyönneistä.

- Wislawa Szymborska -
suomennos Jussi Rosti
Näkymätön silta (Otava 2011)

Sytytetään sunnuntaina kynttilä vainojen uhrien muistolle!

Sunnuntaina 27.1. vietetään vainojen uhrien muistopäivää, joka on alkuaan 1930-luvulta ja toisen maailmansodan aikana Saksassa sekä sen miehittämissä ja hallitsemissa maissa kansallissosialistien suorittamien kansanvainojen uhrien muistoksi vietettävä kansainvälinen muistopäivä. (Wikipedia)

Suomalaisessa kalenterissa päivää vietetään juuri Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisen päivänä, joka tapahtui 27.1.1945. Päivä on alkuaan juuri muistopäivä holokaustin uhreille. Tärkeä päivä, sillä näin nuoremmatkin oppivat historiastamme ja tapahtuneen kieltäminen, mitä sitäkin on jossain yritetty, ei käy mahdolliseksi.

Koska olen perustanut teemakirjaston Vainojen kirjat, otin tietysti mukaan monien muidenkin vainojen uhrit, joista kirjoja löytyy. Kovin väärässä en kai ollutkaan, sillä Wikipedian mukaan:

Päivä muistuttaa meitä yli 50 vuoden takaisista tapahtumista, joiden kukaan ei soisi toistuvan ihmiskunnan historiassa. Mukaan on otettu muidenkin vainojen uhreja ilmeisesti etenkin Suomessa, kuten vaikkapa suuren terrorin uhrit Neuvostoliitossa, vaikka muissa maissa on kyse nimenomaan holokaustin muistamisesta.

Tein useita kollaaseja, mutta tällä kollaasilla haluan muistaa nimenomaan holokaustin uhreja mitenkään vähättelemättä muiden vainojen uhreja. Heistä löytyy lisää teemakirjastostani.

Koska suuret vainot liittyvät usein juuri sotiin, olen alkanut ajatella, että pitäisikö Vainojen uhrien -kirjastoon yhdistää ainakin toista maailmansotaa käsittelevät tai jopa kaikki blogiin lukemani sotakirjat...Jatkaa vaikka vain otsikkoa. Toisaalta vainon uhreja ovat vaikkapa naisetkin: Lasi maitoa, kiitos, kuuluu minulla ehdottomasti vainojen kirjoihin.

Yksikin vainon uhri on liikaa! Sytytän kynttilät uhrien muistolle. Suuren kynttilän ulkolyhtyyn ja sisällä saa nyt palaa Kalevantulen pinkki pitsikynttilä.

"Those who cannot remember the past are condemned to repeat it."

"Wer sich an die Vergangenheit nicht erinnern kann, ist dazu verdamnt sie zuwiederholen."

"Ne jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä."

- George Santyana -


Leena Lumi

Emma Rous: Au pair

Vanhat suvut ja vanhat talot kantavat salaisuuksia, jonne ulkopuolisilla ei ole pääsyä. Muiden katseilta suojassa vauraat viettävät omaa elämäänsä sukupolvesta toiseen kenenkään tietämättä, miten onnettomia tai onnellisia ovat perhesalaisuuksiin sidotut ja myös ne suvun jäsenet, jotka ovat tapahtumista autuaan tietämättömiä. Iltojen hämärtyessä, vuoden aikojen vaihtuessa, aikojen virratessa tapahtumat painuvat yhä syvemmälle ja syvemmälle. Summerbournen kartanossa  kaksosia syntyy koleisiin talviin, mutta takkatulien lämpöön, he ovat talvisyntyisiä. Suvisyntyiset hengittävät jo varhain viherluumujen tuoksua ja heissä elävät ikuisesti Summerbournen ihastuttavat suvet...

Emma Rousin esikoisteos Au pair (Au Pair, Minerva 2019, suomennos Sisko Ylimartimo) on kuin tämän päivän Kotiopettajattaren romaani, vaikka ullakolta ei löydykään’ hullua naista’, vain yksi erityinen valokuva, josta alkaa salaisuuksien vaarallinen aukikeriytyminen. On elokuu 2017 ja perheen isä Dominic Mayes on kuollut onnettomuudessa. Hänen puolisonsa Ruth on menehtynyt samana päivänä kuin sai kaksoset Seraphinen ja Dannyn. Sinä päivänä joku oli kuitenkin ehtinyt kuvata pariskunnan ja kuvan löytää nyt Seraphine, kaksosista toinen, joka on isoveljensä Edwinin kanssa järjestelemässä papereita isän kuoleman jälkeen. Seraphine on isänsä työhuoneessa ja ottaa käteensä kuvan, jossa vastasynnyttänyt Ruth näyttää upealta, kaikki näyttävät onnellisilta, mutta kuvassa ei ole Edwinin lisäksi muita lapsia kuin yksi vauva. Missä on toinen kaksosista? Miten outoa olisi ottaa kuva ilman toista vauvaa ellei hän olisi sairas? Seraphine yrittää pohtia, onko kuvassa oleva vauva hän vai Danny. Näyttäessään valokuvaa Edwinille, tämä arvaa kuvan ottajaksi heillä häntä hoitamassa olleen au pairin, Lauran, joka lähti pois kaksosten synnyttyä. Laura Silveira oli kahdeksantoistavuotias vuonna 1991 ja kotoisin Lontoosta.

Au pairissa on kahden aikatason kertojat: Seraphine tässä päivässä ja perheen nuori au pair Laura hänen tullessaan Ruthille avuksi 1991. Siinä missä Seraphine alkaa etsiä kuvan kadonnutta kaksosta, jonka seurauksena päätyy vaarallisesti uhkailluksi tuntemattoman taholta, Laura toisessa ajassa on kotiutumassa Summerbourneen.

Olin hämmästynyt siitä, miten pian Summerbourne alkoi tuntua kodilta. Nukahdin iltaisin muutamassa minuutissa pääni kosketettua tyynyyn enkä havahtunut ennen kuin herätyskello soi seuraavana aamuna.

En yrittänyt enää urkkia tietoja pikku Theosta, Edwinin kuolleesta veljestä. Alakerrassa ei ollut perhekuvia esillä. Mitenkähän onnettomuus oli tapahtunut. Ruth ei ottanut enää asiaa puheeksi...

Lauran elämä Summerbournessa on helppoa ja työpäivät lyhyitä. Hänestä tulee kuin perheenjäsen ja Edwin kiintyy häneen kovasti. Myös Ruth haluaa hänestä sekä seuraa että myös puskuria Lontoon Winterbournessa asuvan äitinsä Veran ja itsensä välille. Ruth kokee selvästi äitinsä tiheät visiitit erittäin rasittavina ja vetäytyykin tällöin usein päänsärkyyn vedoten yläkerran makuhuoneseen.

Emma Rousin esikoisesta on tullut kansainvälisen suosion saavuttanut läpimurto. Tuntuu kuin kaipaisimme jotain niistä ajoista, kun kartanoissa kummitteli, kylä ympärillä kuiskutteli kauhujuttuja, perheenjäseniä syntyi ja katosi oudosti, mutta upeat tai rapistuvat kartanot seisoivat paikoillaan kantaen vaiteliaina asukkaidensa salaisuudet. Rous kirjoittaa raikkaasti ja todenmakuisesti. Kirja maistuu menetyksiltä, vääryydeltä, juonitteluilta ja myös tietyltä itsevaltaisuudelta. Toki myös kepeiltä kesäpäiviltä, mereltä, ruusuilta, rakkaudelta, viherluumuilta, rantapiknikeiltä...Vaikuttava grande finale viimeistään nostaa Au pairin ehdottomasti yhdeksi vuoden kuumimmista teoksista.

Viherluumuja. Olen aina yhdistänyt ensimmäisen vierailuni Summerbourneen noihin arkoihin vihreisiin luumuihin, joiden tavallisen näköinen kuori kätkee hämmästyttävän makeuden. Koko kahdeksantoistavuotisen kaupunkilaistytön elämässäni en ollut edes nähnyt yhtäkään viherluumua, mutta Summerbournen puutarhan perällä olevassa metsikössä niitä kasvoi runsain mitoin, ja tuona päivänä ahmin niitä monta. Ne maistuivat hunajalta ja auringolta ja uudelta alulta.