Mehiläiskuningatar makaa suuressa mahonkisängyssään, jota
ympäröivät pölyiset sanomalehtikasat. Lattialla on rasia ranskalaisia
pastilleita, ja yhden lehden päällä on avonainen paperipussi, jonka sisällä on
karamelleja.
Tyttö ajattelee siirtomaatavarakauppaa, jossa hän käy
Mehiläiskuningattaren kanssa. Mehiläiskuningatar ostaa karamelleja itselleen.
Lapsi katsoo ja hengittää sisään hedelmien, juurijauhetun kahvin ja karamellien
tuoksua. Lapsi ei saa karamelleja.
Karin Ehrnroothin kirja Vinoon kasvanut tyttö (Flickan som
blev fel, Gummerus 2011, suomentanut Riie Heikkilä yhteistyössä Karin
Ehrnroothin kanssa) on pakahduttava kertomus perheen esikoistytön elämästä ja
varttumisesta tunnetun suomalaisperheen tyttärenä. Hänen isänsä oli arvostettu
jalkaväen kenraali, Mannerheim –ristin ritari Adolf Ehrnrooth. Hänen äitinsä
puolestaan oli Karin-Birgitte Ehrnrooth, syntyään Schack ja äidin lapsuudenkoti
oli Schackenborgin linna Tanskassa. Karin-Birgitte oli syntyperäinen kreivitär,
joka oli palvellut Tanskan kuningatar Ingridin hovinaisena. Kuningatar Ingrid
oli myös Karinin kummitäti. Kun Karinin sisko ja veli syntyvät, Karinista tulee
kuin äidin palvelija, jonka piti vastata myös tämän mielialoista. Karinista
tuntuu, että äiti haluaa ottaa hänen paikkansa vanhimpana tyttärenä. Äidille
mikään ei riittänyt olipa sitten kyseessä suklaa tai uudet kengät, jotka piti
hankkia Tanskasta asti. Äiti myös kutsui Karinin isää Pappaksi. Talouden- ja
lastenhoidossa auttavat lukuisat vaihtuvat au pairit. Nämä nuoret tytöt
huomioivat Karinin ja ovat hänelle usein mieluisaa seuraa. Tässä vaiheessa
Karinista on tullut äidille ’se tyttö’ ja on kuin heidän välilleen olisi
rakennettu lasiseinä. Jättää huomiotta on yksi tapa ehdottomasti vahingoittaa
lapsen tervettä varttumista aikuiseksi. Kaikki olisi voinut mennä hyvin, jos
Karinin suuresti rakastama ja palvoma isä vain olisi asettunut hänen puolelleen
edes kerran, edes yhden ainoan kerran, mutta Adolf tiesi kenen joukoissa seisoi
ja oli epäselvissäkin tilanteissa vaimonsa puolella. Tällaiseen lapsi vastaa
sekä kapinalla että henkisesti joutuen kuin eksyksiin: Missä on minun paikkani,
jos en saa olla täällä teidän kanssanne? Kuka minä olen ellen ole teidän
tyttärenne? Minun on usein käsketty pysyä poissa, siksi en tiedä, missä saan
olla? Kahden kesken Karinin ja isän välit olivat lämpimät, mutta muiden
läsnäollessa Karin oli kuin Tove Janssonin kirjan Näkymätön lapsi.
Karin on haastatteluissa kertonut, että kuvattu lapsuus ei
ole täysin sama kuin oli todellisuus, mutta arvaan lukijoiden huomaavan, missä
mennään ja missä on tosin tosi. Kaikki on mahdollista tapahtua
ja on tapahtunut muissakin, mutta vähemmän tunnetuissa perheissä. Karin
kirjoittaa todella pakahduttavasti ja minusta yhtään sääliä kerjäämättä. Hän
asettuu taas siksi pieneksi tytöksi, joka rakasti heidän Kakskerran
Solgårdeniaan ja halusi vain kuulua joukkoon. Halusi syödä edes yhden
paahtoleivän, jossa voi sulaisi herkullisesti, halusi vain kerran tulla
nähdyksi hyvänä hänenään, ei aina koko perheen syntipukkina.
Eristäminen kasvaa, kun Karin saa seitsemänvuotislahjaksi
oman huoneen. Se on entinen piian huone, jonka äiti sisustaa hienoksi. Äiti on
oikein innoissaan. Hän kehuu ikkunasta avautuvaa näköalaa ja jopa maalaa yhden
piirongin harmaaksi. Karin olisi mieluummin halunnut koiran kuin tytönhuoneen.
Sattumaa tai ei, Karinin huone on hyvin kaukana muiden perheenjäsenten
huoneista ja eri kerroksessakin. Hän on käytännössä erossa perheestään, kun
mukaan otetaan huonon käytöksen rangaistukset, joka tarkoitti aina omaan
huoneeseen menemistä ja myös syömistä siellä. Karin oli myöhemmin yrittänyt
selittää, miten väärin se oli, mutta kukaan ei nähnyt siinä mitään
ihmeellistä, sillä
Sinähän olit aina itseksesi. Istuit ja luit...Et koskaan
oikein kuulunut joukkoon.
Toisaalta Karin mainitsee tuntevansa olleen etuoikeutettu,
vaikka häntä ei hellitty, hän kärsi kylmästä ja nälästä eikä hänellä ollut omaa
rahaa eikä suklaa sulanut kielen alla. Se etuoikeutettu elämä oli saada
tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin, oppia monia kieliä, saada asua rakkaassa
Solgårdenissa, jota hän ei voinut kuvitella voivansa ikinä menettää. Kaikkein
tärkeintä olivat kuitenkin hetket isän kanssa. Ne harvinaiset timantit, jolloin
isä katsoi häntä ja sanoi pitäneensä Karinia aina hänelle tärkeänä voimatta
sitä vain osoittaa: ”Halusin aina mieluiten olla sinun kanssasi, mutta muiden
takia se ei käynyt päinsä. Luuletko, että puhun jollekin muulle niin kuin puhun
sinulle?” Karin ihaili isäänsä, joka ei
koskaan hankkinut itselleen mitään, jolle kaikki riitti. Isäänsä, joka istutti
perunaa risaisessa, vanhassa sotilaspuvussaan ja oli haavoittunut sodassa. Karinin
ja hänen äitinsä välinen lasiseinä tunki vain liian usein kaikkialle eristäen Karinin yksinäisyyteen. Jatkuvan arvostelun
alaisena oleminen kasvaa niin sietämättömäksi, että Karin alkaa elää öisin.
Yöstä tulee hänen ystävänsä ja kotinsa. Tällöin hän oli jo teini ja tietoinen
toiseudestaan, eriöönsä alistunut. Kun Adolf Ehrnroothille myönnettiin
Vapaudenristin suurristi 1989, Karin oli sairaalassa melkein kuoleman kielissä
anoreksian takia.
Oli olemassa tienristeyksiä ja lukemattomia tilaisuuksia
kääntyä takaisin. Sen sijaan minä kuljin syvemmälle yöhön. Sen sijaan päätin
lakata syömästä...Die Geister die ich rief. Henget joihin vetosin.
Jos Karin Ehrnroothin kirjaa sanoo sairauskertomukseksi,
minusta se on väärin. Hän oli ihan normaali lapsi, joka vain kaipasi rakkautta
ja perheeseen kuulumista. Vinoon varttunut tyttö vartettiin vinoon. Se tapahtuu
todella helposti joukosta eristämisellä, rakkauden kieltämisellä. Kirjan
kannesta lukijaa katsoo kaunis, pettynyt, hyvin yksinäinen tyttö. Hänellä on
paljon kerrottavaa ja hän on lahjakas, joten lukekaa ihmeessä kaikki tämä kirja, joka ei ole
kostoa, vaan rakkauden nälkää. Tiedostamalla jantelaisuuden mahdollisuus
kaikkialla, estämme Janten lain mitätöinnin kohdistumasta heikompiimme, joita
niin usein ovat lapset.
Jos ihminen ei koskaan ole maistanut auringon lämmittämiä
metsämansikoita, hän ei voi tietää mitä ne ovat.
*****
Elämäkerrat Leena Lumissa
*****
Elämäkerrat Leena Lumissa