Alussa oli Ira, Amerikka ja lapio. Iron Rinn alias Ira
Ringold. Mies joka halusi vain saada oman perheen ja löytää rauhan. Se ei ollut
helppoa hänen lapsuudenperheessään, joka juutalaisena asui italialaisten
alueella, Jokainen päivä oli oma taistelunsa selvitä hengissä kouluun tai
kotiin. Tällöin kuvaan astui lapio. Ja kauna sekä viha. Miten selvitä
järjissään olosuhteissa, joissa ei ole mitään järkeä. Iran kuusi vuotta
vanhempi veli Murray, pärjäsi ja valmistui lopulta opettajaksi. Ira sen sijaan
sai joka hetki pidätellä itseään tappamasta ketään. Avukseen hän ei huutanut
Jumalaa vaan kommunismia, josta tuli hänen pyrintönsä juuri Amerikan
kommunismivainojen vuosina. Niinä vuosina jolloin kuka vain saattoi ilmiantaa
perättömästi kenet tahansa kommunistisympatioista tai jopa vakoilusta Venäjän
hyväksi. Ira ei ikinä osannut valita taisteluitaan ja niinpä hän ei kerro tätä
tarinaa Nathan Zuckermanille vaan kertojana on isoveli Murray, joka oli ollut
Nathanin opettaja kauan sitten. Nathan puolestaan oli nuori mies, jota Ira piti
läheisimpänä kuulijanaan ja mahdollisesti jopa ns. työnsä jatkana. Ira oli itse
itsensä pahin vihollinen eikä hän voinut ikinä käsittää, miksi hän ei
onnistunut vaikka hän kaiken aikaa yritti niin paljon. Yli kaikkien voimiensa.
Philip Rothin teos Mieheni oli kommunisti (I Married a
Communist, WSOY 1998 ja 2019, suomennos Kristiina Rikman) on osa Rothin Amerikka
–trilogiaa, sen keskimmäinen osa ja aivan erilainen tunnelmaltaan kuin vaikka Amerikkalainen pastoraali tai viimeinen eli Ihmisen tahra. Mieheni on
kommunisti on selkeästi poliittisin, kostonhimoisin ja tummin. Siltikin tummin
vaikka Ihmisen tahrassa kohtaamme pimeyden kuilun, mutta siinä pimeys ei ole
näin kattavaa, sillä kuka tahansa näkee miten jättimäinen Ira menee ja panee
päänsä ansaan vaikka hänen veljensä kuinka yrittää häntä estää. Amerikkalaisen
pastoraalin alussa veli haukkuu veljeään ja tässä tarinassa Murray tekee
kaikkensa saadakseen taottua järkeä Iraan eli hän yrittää estää Iraa
avioitumasta kuuluisan radionäyttelijä Eve Framen kanssa. Suotta sillä piimä
on ns. jo maassa:
Ajatteletko sinä yleensä, Ira, ajatteletko sinä mitään? Sinä
vain toimit, ja sillä selvä. Sinä huudat, sinä nussit, sinä toimit. Sinä panet
puoli vuotta vaimosi tyttären parasta ystävää. Vaimosi korviketytärtä. Hänen
suojattiaan. Ja nyt kun jotain tapahtuu, sinä olet ymmällä.
Sinä olet jäänyt nalkkiin ja vaimosi lupaa lisää seurauksia.
Mitähän hän mahtaa tarkoittaa...
Lukija seuraa pelon sekaisena Iraa, joka on sen aikaisessa
Amerikassa kuin norsu lasikaupassa. Ira jahtaa vaimoa ja haluaa lapsen
samanaikaisesti kun agiteeraa ympäristöään kommunistiseksi vaarantaen jopa oman
ja tuttujensa elämät. Eve Framelle Ira oli helppo nakki:
”Hän sanoo Iralle asioita joita kukaan ei ole aikaisemmin
sanonut. Hän nimittää heidän suhdettaan ’meidän äärettömän, kipeää tekevän
suloiseksi ja kummalliseksi jutuksemme.’ Hän sanoo Iralle: ’Sinä sulatat
minut.’ Hän sanoo: ’Kesken kaiken keskustellessani jonkun kanssa olenkin
jossain muualla.’ Hän kutsuu Iraa ’mon princeksi’. Hän siteeraa Emily
Dickinsonia. Ira Ringoldille. Emily Dickinsonia. ’Sinun kanssasi autiomaassa/
Sinun kanssasi janoisena / Sinun kanssasi tamarindimetsässä/ leopardi hengähtää
– viimeinkin!’
Eve on draaman mestari. Hän on sitä etenkin sen jälkeen, kun
käy selväksi etteivät Ira ja Even aikuinen tytär Sylphid mahdu saman katon
alle. Ira on valmis ostamaan tytärpuolelleen upean asunnon, mutta tämäpä ei
sovikaan mamin pikkukullalle, joka haluaa despoottisesti hallita äitiään ja
nukkua tämän kanssa samassa vuoteessa! Ira saa tarpeekseen. Ja myös Eve, joka
nyt lähtee antamaan kommunismille Iran kasvot kirjoittamalla kirjan Mieheni oli
kommunisti. Raflaavassa kannessa on
revitty Yhdysvaltain lippu ja kaiken keskellä Iran kuva. Myös tytär masinoidaan
mukaan kostokirjaan:
”Mami, mami”, tuo urhea lapsukainen huutaa avuttomana
äidilleen kirjan yhdessä huippukohdassa, ”ne miehet hänen työhuoneessaan
puhuvat venäjää!”
Kuin viimeinen naula Iran kohtalon arkkuun, mutta peli ei
ole vielä pelattu loppuun...
Iran tarinaa, kohtaloa, kertoo isoveli Murray entiselle
oppilaalleen Nathan Zuckermanille eli Rothin alter egolle. Murray on jo
yhdeksänkymppinen, mutta hän on hyvä kertoja ja pää leikkaa terävästi. Hän on
eläytymisen mestari. Hän avaa auki kylmän sodan aikoja ja niissä vuosissa
piilevää antisemitismiä. Hän kertoo sekä Irasta kaikenaikaisessa taistelussa
kaikkea vastaan, kuin myös siitä, miten ehkä kaikki olisi voitu välttää. Se
kaikki jossa lopulta olivat vain helvetilliset kivut, suuri kaatopaikka ja Ira.
Ehkä kaikki olisi päättynyt toisin, jos vain Eve ei olisi valinnut aikuista
tytärtään ennen rakkautta, jos vain Eve ei olisi kirjoittanut kostokirjaansa ja
etenkin, jos vain Eve ei olisi evännyt Iralta omaa lasta.
Rothin Amerikka –trilogia on täydellinen juuri niillä
kirjoilla, jotka hän kirjoitti. Jokaisessa on paljon erilaista, lukijan
yllättävää. Nämä kirjat luetaan aina vain uudestaan. Ja mielellään ensimmäisen
kerran ilmestymisjärjestyksessään. Myös Ihmisen tahrasta on saatavana nyt
uusintapainos, joten vihdoinkin tilaisuus hankkia omaksi koko trilogia.
Ira ei kuitenkaan ollut varsinaisesti täydellinen surkimus,
ei ollenkaan. Hän oli vain liian usein kuin raivo härkä. Hänen toinen puolensa
oli ritarillisuus, joka veti naisia puoleensa. Hän oli jättiläinen, jonka
tuoksu oli vaahterasiirapin. Ira joka oli sotinut Iranissa ja vastusti Korean
sotaa kaikellaan, tuoksui mahlalta ja epätoivolta. Sellaiselta sekasorrolta,
jossa on vaikea löytää omaa tähteään.
