keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Flikka voi lähte Porist, mut Pori ei lähre flikast!


Kun lähdimme Luvialta heinäkuussa 1985 asumaan tänne Alvar Aallon huvilasaarelle, en osannut katsoa ihan tänne asti. Tietysti sitä käytiin vanhemmillani Luvialla, kaikkien ystävien pyöreät synttärit, kahtena kesänä jopa vuokrattiin kesämökki, vaikka täällä talo, josta on Päijänteessä uimassa parissa minuutissa ja ilta-auringon laskut näemme yläterassillemme ruokailusopessamme.


Kuva syyspesästämme, jossa monasti istumme kynttilöiden valossa ja on hipihiljaista, vain yön eläimet ja lepakot suih, suih, suih...


No tässä. Lumimies nauttimassa suvi-illasta ja kun tuosta vähän kääntäisi kameraa, seisoisi tuossa köynnöshortensianurkassa, siellä näkyy miten aurinko putoo Päijänteeseen. Toki meidän uimarantamme on paljon likempänä. Yli kolmekymmentä vuotta on vierähtänyt täällä kuin tuli ja leimaus. Ajan katoava virta alkaa muistutella olemassaolostaan ja juureni huutavat merta,vaikka täällä syntynyt tyttäremme onkin Meri. Kaipaan nuoruuteni Yyteriä, kaipaan Porin toria, teatteria ja taidemuseota. Kaipaan jouluyön messua Keski-Porin kirkossa tai vaellusta jouluyönä kynttilämeressä Luvian hautuumaalla: Isä rakas♥ Kaipaan tuttua murretta ja kaipaan sitä suviaamua, kun istuin Porin torilla kahvilla ennen toimistoon menoa. Porilaisuutta parhaimmillaan: Toisella puolellani oli joku herra Liikemies ja toisella Laitapuolen herra, minä siinä välissä ja puhe luisti. Ei tietoakaan porilaisesta pidättyvyydestä! Ja Lumimies väittää, että kaipaan eniten merisiikaa ja kunnon kakkoa! Kakosta täällä ei tajuta mitään, eikä muuten setsuuristakaan, mutta siiasta meinasi tulla tragedia, kunnes löysimme citystä, Jyväskylästä, Mäkisen kalakaupan! No, samoja Mäkisiä juu, joilta ostin kalaa Porin torilla.



Juureni huutavat myös Luvian savipeltoja. Tässä kohden aina joutsenet ja hanhet lepäämässä. Tästä liki poimin mesimarjoja rasiaan lapsena ja keräsin kasveja tuplaksi, mitä piti.Tässä likellä on paitsi lukukiveni, myös koti jonka rakensin kerran...Myöhemmin Lumimiehen kanssa hankimme tuosta takana nousevasta metsästä isohkon tontin tarkoituksella rakentaa talo eli tehdä paluumuutto. Sinne olisi sitten tullut se muumitalon tornihuonekin, sillä olimme just ja taas kerran käyneet Visavuoressa ja torni oli ihan must. Vuodet toivat toisia aatoksia ja ajattelimme, että tänne jäämme. Tonttimme täällä on iso, vieressä oma lehto, jossa vanhat metsälehmukset ja kaarisilta, jonka ali vesi juoksee keväisin ja sateella ja tänä talvena kaiken aikaa melkein. Mutta puutarhamme on kolmessa tasossa ja viettävät rinteet ovat jyrkkiä...Kesät yhä kuivempia ja työtä riittää. Olen toisen kerran kaatunut pihallamme liukkauden takia tänä talvena ja se pisti ajattelemaan huomista...




Jotain porilaista kai minussa on, sillä tuli löydettyä Reposaari eli saarelta saarelle kulkevi tieni, etenkin, kun oli sekin työtarjous, että olisimme muuttaneet Irlantiin. Kävimme parisen viikkoa kokeilemassa ja rakastuin ikihyviksi Galwayhin ja Irlantiin, mutta Irlanti oli silloin aika eri kuin nyt ja minulla riskiraskaus menossa...Että sitten muuttaisiko Poriin? Minä haluaisin muuttaa Reposaareen, mutta Lumimies ei syttynyt edes vaikka luin ääneen hänelle Puutalotarinoita, joista ensimmäinen tarina oli Reposaaresta. Varmaan se johtuu siitä, että en ole mikään ajotaidon kruunaamaton kuningatar, vaan olen yhden tuliterän auton ajanut lunastukseenkin Kullaalla. Tosin ihanat Ulvilan poliisit sanoivat, että 'edes rallikuski Mäkinen ei olisi tällä kelillä selvinnyt!' Mustaa jäätäkin pahempi on paha sohjo eli kun se imaisee kiinni renkaaseen, se on menoa. Muistan miten Porissa jalat olivat aina floskassa, kuten Leila Tuuren kirjassa Tuulentuojat Ja jos olin unohtanut tuulitunnelit, nyt olen ne taas kohdannut: Ei Porissa hienostella talviaikaan ja useimmat joulut ovat mustat kuten Luviallakin. Sitähän pakenin, mustaa joulua ja lumetonta talvea. Kun riittävän monta vuotta, kaksikymmentäviisi, hiihtää Luvian savipelloilla, alkaa uskoa, että 'tämä ei ole mun juttuni.' Täällä kierrän saaren loistavia latuja pitkin ja joka tyylille on tehty omansa.Silti: Kaipaan ja saan kaivata. Käyn taas Ratsulassa vaateostoksilla, kuten silloin ennen. Ja sitten olen löytänyt aivan ihanan lahjapuodin, Porin pieni Kynttilä- ja Savipaja, josta ostin joulukuussa lahjan jos toisenkin.


 Lämminhenkinen palvelu ja mitä ihanimpia tuotteita, kuten vaikkapa Wrendalen mukeja:


Ostin ainakin vaivaishiiren siskolle ja sitten muutamille ja meille rakastuneet pöllöt, jotka näkyvät huonoissa kuvissa täällä Sitä ennen kettua ja oravaa...Punarinta saatu lahjaksi.


Ellen saa olla reposaarelainen eli räpsööläinen, olen sitä kuitenkin hengessä. Tämä kassi ja monen monet käynnit maailman parhaassa kalaravintolassa Merimestassa kertovat omaa tarinaansa.


Täällä on monet herkut nautittu ja olen varmaan kohta Merimestan erikoisuus, sillä kylmäpöytä on niin hyvä, että en ole kertaakaan päässyt lämpimään ruokaan asti. Reposaarikin on Poria, mutta kaukana silti, vaikka just munoloinen. Aika näyttää palaanko kaupunkiin, josta olisin voinut kertoa monta, monta tarinaa, mutta sen voin sanoa, että Jyväskylä ei ole minulle Suomen Ateena, sillä niin paljon toimitaan urheilun ehdoilla ja saanko syyttää itseäni vai kaupunkia siitä, että en ole löytänyt elämässäni teatteria kuin on Porissa. Siellä eivät jääneet näytökset katsomatta. Jyväskylä on kaunis kaupunki, kuin Suomen Salzburg♥ ja elää 24/7 kiitos yliopiston. Aika näyttää tuleeko meistä paluumuuttajia vai ei. Mitkään muistot eivät kuitenkaan pysty sulkemaan kuvaa parista joka tanssii edesmenneessä Juhana Herttuassa...Brittiläis-walesilainen orkesterikokoonpano ja laulaja ilmoittaa, että joukossa on...Yleisö ympäröi meidät ja niin tanssimme hidasta valssia Cherbourgin sateenvarjot ja Laran sävelmää vuodesta toiseen, sillä muistot ovat koskemattomia. Eräs Poriin palannut on mm. Tuulentuojat teoksen kirjoittanut, kirjailija Leila Tuure, joka kirjoitti minulle tähän juttuuni tekstin porilaisuudesta.



Poriin takaisin!

 Ihanaa! Savolainen mieheni alkoi vihdoin lähestyä porilaisuuden ydintä oltuaan kolmekymmentä vuotta naimisissa porilaisen kanssa ja asuttuaankin Porissa yli kymmenen vuotta. Ei se kovin helppoa ole, siis porilaisuuden omaksuminen, mutta voihan se  ilmeisesti onnistuakin.

Ollaanhan me iloista väkeä ja puheliaitakin, mutta puhutaan vain silloin, kun on jotain sanottavaa. Ei aikaa kannata tuhlata turhiin höpinöihin. Meidän huumori on vähän sellaista englantilaisen tyyppistä, rauhallista eikä se, ettemme joka vitsiä naura, tarkoita ettemme ymmärrä, eikä nyt huonoja kannata nauraa, vaikka kaikki muut nauraisivat. Pahinta, mitä ulkopaikkakuntalainen voi tehdä, on ruveta arvostelemaan meidän Poria. Onhan siinä paljonkin moittimista, mutta vain me itse saamme  moittia omaa kaupunkiamme.

Porilaisuuden syvin ydin on oma murre, lyhyt, säksättävä, tehokas. Ei turhia sanoja, eikä pitkiä, jos vain voi lyhentää napakasti. Ei sanota: ”minun pitää tehdä tämäkin”, vaan ”mu tarttee tehr tääki,” tai ”meeksää ny jo?” Voivoi, kun mää kaipasin murrettani niinä vuosina, jolloin asuin Espoossa, ja kotiin palattuani huomasin sääliväni sikäläisiä, heillähän ei ole omaa murretta sanaakaan. Nyt mää voin mennä kauppaan ja ostaa vaikka kakkoo tai ree-vitamiinii, ja heti minut ymmärretään.

Minulla oli ilo saada isovanhemmat, jotka vanhoina porilaisina puhuivat värikästä murretta. Opin valtavan määrän sanoja, jotka nyt ovat yleisestä käytöstä jo unohtuneet, sanoja förkkelistä öörfilaan, räätistä rettaan, pluttanasta räätikäslooraan, brankoorista pruuttaan ja vaikka mitä. Huvilalla mummu piti kesäkaudet kakarat kurissa ja herran nuhteessa, tai oikeammin rouvan, ja oli kuin  tämän päivän kersantti Karoliina. Jos ei muuten onnistunut, ilmassa lenteli öörfiiloja tai pahimmassa tapauksessa hän nappasi ruotaman köökin oven päältä. Kun mummu sattui hyvälle päälle, kyllä hän öörfiiloja leipoikin. Ei kovin usein.

Me ollaan lapsesta asti opittu, että mitään pidä pyytää eikä kerjätä. Itse on tultava toimeen. Niinpä me emme ole tottuneet odottamaan toisilta mitään. Meilläpäin ei helposti mennä naapurin oven taa lainaamaan sokerikupillista tai ruohonleikkuukonetta eikä mitään muutakaan. Ei pyydetä apua eikä lainata tavaroita. Jos ei ittellä ole, ollaan ilman. Ei mielellään käsketä (kutsuta) vieraita, ollaan omissa oloissamme ja lämmetään sisäänpäin. Ja ihan hyvä niin. Tosin siitä on seurauksena, että poliitikotkaan eivät osaa pyytää ja vaatia. Se näkyy vaikkapa liikenneyhteyksissä. Mutta puksutetaan sitten huonoilla rautateillä ja ajellaan kuoppaisilla teillä, jos on tarvis lähteä käymään jossain muualla. Ei useinkaan ole.

Suuri ilo on ollut savolainen puoliso, vaikkakin hänen savonsa on ehtinyt karista huolestuttavasti monien pääkaupunkiseudulla vietettyjen vuosien aika. Silti meille tulee vieläkin epäselvyyttä, mitä toinen tarkoittaa, jos yhteinen sana tarkoittaa täysin eri asioita, kuten viruttaa, tuima, kehtaa jne. Miksi suolasilliä pitää viruttaa, kuten porilainen kalakauppias neuvoi? Miten ruoka voi olla tuimaa?  Ja mitä se nyt ujostelee, aikuinen mies? Lapset sanovat kasvaneensa kaksikielisessä perheessä.

Myös paikannimissä näkyy murre, kaupungin nimestä lähtien. Björneborg muuttui ajat sitten helpommin omaksuttavaksi Poriksi. Olisihan se alku voitu säilyttää kuten Viaporissa tai Raaseporissa, mutte ei täälläpäin ehditty niin pitkästi puhua. Sitä paitsi karhu sijoitettiin Porin vaakunaan, jossa myös herraskaisesti lukee ”Deus protector noster”. On meillä myös Karhulinna, suojeluskuntataloksi rakennettu nykyinen Steinerkoulu. Paikannimet juontuvat tietysti ruotsista. On Yyteri, Räpsöö eli Reposaari ja Skriivari, nykyisin Kirjurinluoto, jota nuoriso jostain syystä nimittää Kirvatsiksi. Sehän ei tarkoita mitään, Skriivarilla on sentään merkitys.

Vaikkei me paljo kehuskel kaupunkiimme iha varmuure vuoks vaa, ettei muual asuvat siihe liikaa ihastu, voin mää tähän loppuun laittaa muutama pikku kehun.
Meillo tääl kauheesti hienoi paikkoi, Yyteri ja Skriivari mää jo sanoinki, mut sit on koko uppee Kokemäenjoe rantaa suure valuvaara – 1853 – jälkee pykätty kivine Pori ja uusgoottilaine kirkko prameine torneines. 1920-luvul saatii reeraa silta ja se yhristää kaupunginosat toisiis, toisel pual jokkee o pari kommeet entist fapriikkii, Pumpuli, josso nykyisi mm. ostos- ja yliopistokeskus. Se vieres nököttää vanha Rosenlewi Konepaja. Kiviporis o viäl vaatimattomasti sanottun Suome kaikist kaunei tiatteritalo. Kaikki tietty tietää et suomekieline teatteri sai alkus Poris, ku Kaarlo Bergbom ei uskaltanu esittää Helsingis näytelmiä suomeks, Poris se onnistui, tääl oli sillo jo vanhaa suomekielistäki teatteriharrastustoimintaa ja liberaalii väkkee. Teatteritaloo ei ollu viel sillo, ja esitykset pidettiinki hotelli Otavas, mut kymmnekunt vuot myöhemmi saatii valmiiks uus oikee fiini tiatteri, joka o ny hiljakkoi remontteerattu.

Mut mu omas syrämessäni käy  oikee lämmi läikähdys, ko mää kattele Mikokattuu pääst päähä. Se alkupääs Pori uppei nykyarkkitehtuurii erustava OP:n konttori BePop ja toises tyylipuhras punatiiline vesitorni, 1920-luvul pykätty, joka toimii vieläki, vaik o nykysi varal vaa.

Mää en ny viitti enempää kehhuu, kuten mää sanoi… varmuure vuoks. Sen mää ny viel sano, et meil o meri. Räpsöö rannast se aukee suurena. Länteen. Eikä ole saarii eres. Semmyötä meil o myös myrskyt, omas rannas asti.

Leila Tuure

PS. Kiitos Leila♥ Ja meil puhuta Luvial ko tule äiti tykö, kolme murret: porrii, luvialaist ja karjalaa. Äit sano, et ruok on tuima, ko se on suolatont. Ja viruttamine ol ja o vaatteitte huuhtelemist. Mikkä mahti ei ol mult saanu pois sanna räätikäsloor!

kuvat ensimmäinen ja Merimesta yökuva  Sari Kalliomäki
Joutsenet ja hanhet Luvian Koivukarissa Pekka Mäkinen

sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Leila Tuure: Tuulentuojat


Kirkonkello heräsi ja paukautti lyöntinsä. Miten aika kuluukaan? Nyt oli jo todellakin kiire, jos halusi välttää välirikon arvon rouva Lindin kanssa. Miten se nainen olikin päässyt kasvamaan talon valtiaaksi. Ei vain valtiattareksi, vaan oikeaksi valtiaaksi. Hän määräsi kaikesta. Ihan kaikesta, eikä hänen samomisiinsa ollut apteekkarilla nokan koputtamista.

Muuttuvatko sävyisät naisihmiset vanhetessaan äksyiksi? Onko se jokin luonnonlaki, vai mikä? Onhan se aika kummallista. Miehistä taas tulee niin leppoisia ja mukavia, ettei paremmasta väliä. Ei hän uskaltanut Martalle panna hanttiinkaan, jättää hänet vielä tuuliajolle. Se nyt vielä puuttuisi, että ottaisi ja lähtisi! Miten hän sitten tulisi toimeen.

Porilaisen Leila Tuuren Tuulentuojat (Sunkirja 2020) vie meidät Poriin 1920 luvulla, jolloin tehdaskaupungilla meni hyvin. Taloudellinen kasvu oli vahvaa ja Kokemäenjoen yli saatiin vihdoin kunnon ponttoonisilta, jonka yli työstä palaavat puuvillatehtaan työntekijät kiirehtivät koteihinsa laittamaan ruokaa. Oi, olen kuin kotikaupungissani, monet rakennukset, kadut, tori, tutut nimet levitoivat minut nostalgisiin sfääreihin, mutta samalla aikaan, jota en ollut saanut Porissa elää.
Kirjan keskiössä on sympaattinen apteekkari Aron Ruusvirta, joka on vähän aikaisemmin luovuttanut apteekkioikeudet alaa opiskelleelle Synnove tyttärelleen. Hiukan käy aika pitkäksi, sillä oma rouva Miriam oli matkustanut Helsinkiin oman äitinsä tautivuoteen ääreen. Toki nyt on kiva patseerata kaupungilla ja ihailla vaikka Raatihuonetta, tavata tuttuja ja vaihtaa jokunen tervehdys, mutta ei se ole ihan sama kuin ennen kun piti kiiruhtaa Antinkatua omaan apteekkiin. Nyt oli kuitenkin Synnöven aika ja olihan hän jo avioliitossa Gustavinsa kanssa ja heillä oli kaksi lastakin. Omat pojat olivat ties missä. Lauri toki Helsingissä töissä pankissa ja oli kai äitinsä silmäterä vielä isona miehenäkin.  Talo vain vaikutti entisiin aikoihin verrattuna niin tyhjältä, onneksi oli vielä Martta:

 'Siält se apteekkari sentäs tullee!' Lind tervehti isäntäänsä, joka puuskuttaen oli kivunnut kotitalon toiseen kerrokseen. Närkästys värisi hänen äänessään. 'Tääl on jo kauheest ventattu, frouvalt o tullu preivi Helsingistä ja fröökynä o telefuneerannu ainaki kaks kertaa. Mää en ymmärrä, miks frouva tarttee preivei skriivail, ko telefooniki o molemmis päis', hän äksyili.

'Rouva Lind ei nyt hermoile, Miriam rouva ei varmaankaan halua, että kaikki asiat kulkevat sentraalin kautta, Niin kuin rouva Lind tietää, ne leviävät aika nopeasti semmoisiinkin korviin, joihin niitä ei ole tarkoitettu.'

'Juu, kyl maar mää ny tierä, mut sittenki. Eikä ny ennää mihinkä soitet!' hän ärähti, kun apteekkari oli tarttumassa puhelimeen. 'Ny just mennää syömää! Apteekkari sais vähä nuukemmi pittää huolt kellostas, emmää voi ruokii koko päivää pittää lämpösin!'

Tämä oli sitä tehdaskaupungin elämää keski- ja ylemmässä keskiluokassa. Suurten tehtaiden omistajat mieluusti leikkivät omilla hiekkalaatikoillaan. Porissa on aina ollut luokkajärjestys, mutta siinä ei ole ollut mitään ongelmaa, kun on ensin oppinut leikin kirjoittamattomat säännöt eli normit tai viis niistä veisaa! Ruusvirtojen kodissa sitä oli vain hupaisaa seurata, sillä Aronin säännöt ovat ne, mitkä Martta on luonut. Kun illallinen on nautittu ei ole mitää asiaa koskea Miriamin kirjeeseen, ennen lupaa. Se lupa irtoaa sillä hetkellä, kun rouva Lind ilmestyy kaffebrikkansa kanssa ja mukana on tietysti pari öörfiilaa ja pieni keko kaneliässiä. Rouva Lindin öörfiilat olivat aina tuoreita, joten niitä meni.

'Nyt apteekkari saa sit avat kuverti, sormet kuitenki polttelee nii et tullee viel palovammoi!' rouva Lind lupasi armollisesti kuin hyväntekijä.

Ihastuin heti apteekkari Aron Ruusvirtaan ja vielä enemmän kirjan tulevien tapahtumien myötä, sillä Laurin tullessa kotiin, käy ilmi, että hän ja vävy Gustav ovat innokkaita suojeluskuntalaisia. Karhulinnassa pidetään kokouksia, tehdään suunnitelmia. Vanhemmat herrat kera Ruusvirran koittavat nuoria hillitä, mutta mitä siitä tulee, kun Lapualta on kova paine jatkaa Suomen rajaa vaikka kuinka pitkälle itään. Vanhoja ei kuunnella, vaikka eletään hyviä aikoja. Aron saa helposti juttuseuraa, sillä on kieltolaki päällä ja koko sosieteetti tietää hänen perineen vauraan helsinkiläisen appensa alkoholivaraston. Apteekkarilla onkin aina mukanaan pienessä pullossa Remy Martinia ja jo puhe luistaa. Siitä on kiva kaataa Klubillakin vähän vahvistusta kahvin joukkoon...

Miriamin saapuessa välillä Poriin, Lauri tulee usein mukana. Lauri menee menojaan, mutta ei aavistakaan, että häntä odottaa kohtalotar, joka ei ole määrättävissä. Kohtalotar, joka on kaunis, koulutettu, mutta työläisperheestä, jossa isä ja kaksi veljeä ovat niin kommunisteja että ja katkeria...osin syystäkin, myöntää herra Ruusvuorikin.  Kohtalotar, joka ei kysy lupaa, vaan toimii. Helsingin Sanomien tuleva toimittaja ja ulkomaan kirjeenvaihtaja. On siinä Miriamilla vähän nielemistä, vaikka hän ei olekaan mikään snobi, vaan mitä hauskin ja rohkein seurapiirien hämmentäjä. Porissa jotkut voivat leikkiä ylhäisöä olemalla naama rutussa ja kylmiä kuin kapakalat. Aron niin iloitsee vaimostaan, joka on niin vilkas ja iloinen:

Hän oli onnellinen rouvastaan, jolla oli omat heikkoutensa ja usein suorastaan naurettava turhamaisuutensa, mutta Miriam oli iloinen poikkeus kaupungin seurapiirien rouvista. Aron oli joskus ajatellut, että hän oli kuin värikäs kolibri, vilkas ja nauravainen arvokkaan ja vakavamielisen rouvasväen keskellä, joka aina ja kaikkialla muisti käyttäytyä arvonsa, tai oikeastaan miestensä arvon, ja ikänsä mukaisesti. Ja useimmiten suut mutrussa, niin kuin sekin olisi osa arvokkuutta. Miriam ei arvokkuuttaan tai vuosiaan juuri miettinyt. Aron tiesi hänen saaneen osakseen rouvien taholta ankaraa arvostelua kevytmielisyytensä ja huolettomuutensa takia, mutta hän oli kuitannut sen silkaksi kateudeksi eikä koskaan ollut moisesta moksiskaan.

Voitte olla varmat, että olen saanut Leila Tuuren matkassa piipahtaa paitsi monissa, monissa muistoissa, myös Tirrassa, palannut Otavaan, muistanut jouluyön messun Keski-Porin kirkossa, muistanut myös joulukuun räntäiset kadut ja tuulitunnelit ja ihanat herkut Klubilla ja erään erityisen tanssin Juhana Herttuassa...Väskynäsopasta en niin välittänyt, mutta siika, tuore merisiika, mikä sen voittaa. Ja masaliisa...

Siitä ei päästä nyt mihinkään, että kirja on loistava läpileikkaus Suomessa alkaviin vaaran vuosiin, porilaisuuteen, tehdaskaupunkiin, työläisiin sekä seurapiireihin ja kaikkiin siltä väliltä. Tarinan on suotavaa jatkua, sillä vastahan lopussa kaksi itsepäistä...kuin Scarlett O’Hara ja Rhett Buttler Tuulen viemästä, löysivät yhteisen melodiansa. Kaiken huipuksi kirjan kansi, joka on Porin Kallosta ja Antti Suomisen kuvaama, on huikea. Tuure kirjoittaa kuin olisi Kokemäenjone virta, pakottomasti, lukijaa viedään kuin lastua lainehilla. Nautittavaa! Kirjan paperi on laadukasta. Tämän sivut eivät repeä, kun irrotat merkkinä olleen post it –lapun. Laatukirja kaikellaan ja olen niin tohkeissani, et taira otta vähä lissä luumukräämi ja se pääl tietyst kretta! Mite mä jaksa orotta, mite Allida ja Kultatukka...

Naisen kuva


Hänen on kyettävä miellyttämään.
Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,
mustat, iloiset, syyttä täynnä kyyneleitä.
Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,
ainut maailmassa.
Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta,
yhden lapsen.
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteilla kaiken.
Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,
siksi hän säilyttää sen.
Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.
Hän ei tiedä mikä on ruuvien käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.
Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,
kaukomatkaan säästämiään rahoja,
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.
Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

perjantai 6. maaliskuuta 2020

Hyvää naistenpäiväviikonloppua sekä Porin että toisen maailmansodan tuulissa!


Hyvänen aika sentään: Olen lukenut pikkutunneille ja heräsin jo klo 6, joten olen kai ihan syyntakeeton. Heräsin ajatukseen siitä, että eilen kun osallistuin yhteen haasteeseen, niin ihanaan Jokken haasteeseen, johon sai linkittää lukemiaan toisen maailmansodan kirjoja, olinkin livennyt vähän ja taas kerran Romanoveihin. Vain kahden kirjan verran, mutta se asia on nyt korjattu. En saanut enää unta, joten ajattelin, että suklaakahvin jälkeen voinkin naputella viikonloppua Anna-Mari Westin korteilla ja kertoa vähän sitä sun tätä ja tulevistakin. 

Sain Lumiehen jo lähtemään kaupoille, sillä iltapäivällä aiomme katsoa muutaman tunnin HBOlta loistavaa Ferranten Napoli-tetralogian toista tuotantokautta. Aloitettu on jo ja voin kerta, että hyvin filmi noudattaa kirjan tarinaa ja nyt alkaa tapahtua, kun tytöt ovat jo naisia. Vahva suositus! Ei niin kauheasti tarvitse siivota, koska pelkkä tuulikaapin remppa on aiheuttanut yleistä sekaannusta, kun kaikki sieltä on riipin raapin pitkin yläkertaa ja etenkin tässä toimisto/kirjastossamme. Ja paljastan: Se s.....n kangastapetti ei lähde ikinä eikä millään irti eli se massataan, on jo puolet massattu, laastilla ikiajoiksi kiinni. Oikein piruuttamme varmistamme, että nyt se on siinä maailman tappiin! Halusin sen päälle sitten sellaisen luostarirappauksen, mutta luovuin siitä. Kokeilu näytti upealta, mutta kun sen väri on Edelweiss tms. eli yksi aste keltaiseen, ei siis maalarin valkoinen, joka mustalla taitettuna näyttää harmaalta, ei ole niin helppo pitää puhtaana. Siinä on myös ulkovaatteiden säilytystä, joten taiteellinen pinta voisi olla jopa niille haitaksi. Isoille seinätiloille se olisi upeaa. Seinien jälkeen vielä sitten lattiaan laatat ja lämmitys alle. Se kakkosovi on poistettu aikaa sitten, joten tila alkaa näyttää kaikkea muuta kuin tuulikaapilta - onneksi!



Tuli nyt mieleeni, että toiset muistavat naistenpäivänä rakkaitaan lahjalla. Eri maissa vähän vaihtelee. Gummerukselta on ilmestynyt järisyttävän kaunis Tommy Tabermannin  Olisipa kaipaus viiniä. Kirjassa on ihania runoja sekä kuvasivuja, joihin on painettu kuvia. "Mene, mitä kauemmaksi menet/ sitä lähemmäksi tulet." "Kukaan ei niin olemassa/ kuin se joka rakastaa." "Löytämistä tärkeämpää/ on vain etsiminen." 

Mitä seuraavaksi? No tämän päivän jo kuulitte, mutta ensi viikolla taidamme olla blogissani Porin tuulissa.



Ensin tulee porilaisen Leila Tuuren Tuulentuojat, joka on vienyt minut Poriin, kotikaupunkiini 1920-1930 luvuilla eli älyttömän kiinnostavaa. Muistan monet paikat nimiltä, mutta en enää kaikkien sijaintia. Olen Luvialta, mutta Pori oli koulu- ja urakaupunkini ja silloin se oli väistämättä muutakin. Pori eli teollisuudesta eli oli ns. tehdaskaupunki. Tästä taas sain mieleeni, että voisin kirjoittaa vapaasti muistivaralla jotain kokemastani Porista. Kummallista vain, että minulle ei ole Porista yhtään valokuvaa, mutta sen sijaan Porin Reposaaresta vaikka kuinka monta...



Kavalkadiin sopii sitten mitä parhaiten Karoliina Suoniemen kirja Tehdaskaupungin lapset. Näin se olisi cool, mutta Suoniemen kirja on vasta lähtemässä, joten voi olla että väliin tulee joku dekkarikevennys, joten emme saa 'puhdasta Pori-linjaa'. Tietenkin kirjassa on myös lapsia Porista, joka oli kuten alussa mainitsin tehdaskaupunki.Sain juuri tiedon, että kirja on vasta painossa, joten muuten vain sitten Porista. Kaikki ajallaan.



Jokken rauhan haaste lukea 22.10.2020 mennessä toiseen mailmansotaan liittyviä kirjoja on ihanin haaste ikinä, vaikka aihe onkin noin rankka.Tällaiselle historiahullulle ihan täsmätärppi. Innostuin eilen vähän liikaa ja sekoitin jo pari Romanov -teostakin mukaan, mutta olen heti varhain aamulla korjannut virheeni Jokkelle. Tällaisen listan blogiini lukemista kirjoista sain:

Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Piirityspäiväkirja

Lumikadun kertoja

Diktaattorien naiset

Vielä tänään olemme elossa

Vera

Isäni oli natsi

Marlene Dietrich ja salattu sisar Fasismin varjo tähtikultin yllä

Kadotettujen kahvila

Koodinimi Alice

Bolšoin perhonen

Harmaata valoa

Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan johtajien lapset kertovat

Mitfordin tytöt sodassa ja rakkaudessa

Sodan haavoittama lapsuus

Kirjeitä kiven alle

Heinrich Himmler SS:n ja Gestapon päällikkö

Palavan taivaan alla

Varjojen raportti

Työtytöt - Tytöt isänmaan palveluksessa 1941-1945

Kirjallinen piiri perunakuoripaistoksen ystäville

Satakieli

Paperijoutsen

Poltetut varjot

Lilium regale

Kuolema keväällä

He olivat natseja

Ja sitten tulivat sotilaat Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä

Pyhä peto

Josef Mengele Elämä ja teot

Herraskansaa Elämäni natsieliitin sisäpiirissä

Frau

Dora, Dora

Sopimus

Hyviä ihmisiä

Isä, et koskaan palannut Minun keskitysleiritarinani

Näkymätön silta

Hotelli Panama

Kätilö

Kadonnut on vain unta

Mirjami

Kristalliyö

Everstinna

Kaikki se valo jota emme näe

Ja tämän listan teki nainen, joka ilmoitti, ettei ikinä tuo yhtään sotakirjaa blogiinsa. Yksilöiden kautta koettuna kiinnostavaa ja sodat ovat historiaamme!

Ensimmäisestä maailmansodasta olen lukenut kaksi todella kiinnostavaa eli Komppania K ja Näkymätön silta ainakin...



Ihanaa naistenpäiväviikonloppua♥

Love
Leena Lumi

keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni


Talvinen kevätaurinko paistoi vaaleanpunaisen talomme olohuoneeseen sälekaihtimien välistä päivänä, jolloin pääsimme kaksosten kanssa sairaalasta kotiin. Rintani turposivat täyteen maitoa ja kylkiini muodostuivat kahdelle vauvalle sopivat kolot. Olin susiäiti, nisäkäs. Kaksi samaan aikaan irronnutta munasoluani olivat tehneet minusta Lumin ja Aamun äidin.

Meille satoi kukkalähetyksiä ja pehmeitä lahjapaketteja. Koko kevään ja kesän ajan leijailin unenomaisessa harsossa, rakkauden yltäkylläisyydessä, arjen yläpuolella.

Tiina Katriina Tikkasen esikoisteos Toinen silmä kiinni (Atena Kustannus 2020) on omistettu tytöille ja hyvästä syystä. Jos jatkat tästä lukemista, teet sen omalla vastuullasi, sillä vien kirjaa sillä hengellä, minkä siinä kohtasin ja muuta en voi.

Kirjan takakansitekstissä on isolla painettu ’Milloin muistot lakkaavat vyörymästä päälle?’ Ja sitten palaammekin vaaleanpunaisen puutalon idylliiin, siihen pesään, jonka vauva-aika suo perheelle.  Alun huuman jälkeen tosin Minttu alkoi olla kaksosten kanssa tosi väsynyt ja iltaisin kun lasten isä Urho tuli kotiin, hän ei jaksanut keskustella enää mistään, vaan vetäytyi somemaailman pyörteisiin. Urho ei ollut huono mies, ei ollenkaan, hän ei vain voinut ymmärtää sellaista, mitä ei ole kerrottu. Ja Minttu taas ei osannut kuvailla huonoa oloaan, koska hän ei tietänyt, mistä se johtui. Joskus hän on muistanut jotain, mutta vetänyt äkkiä painavia kerroksia muistojensa päälle, sillä nehän eivät voi olla totta. Eiväthän?

Mintun muistoissa oli perhe, jossa ovat hän, veli ja vanhemmat. Hänellä oli ystävä, jonka isäkin oli kelpuuttanut. Perhe asui varsin hienossa kodissa, mutta joku ihmetteli, miten kylpyhuoneosasto oli rakennettu talon äärimmäiseen päähän, jotenkin kuin salapaikka. Minttu muisti matkoja. Hän muisti miten hän oli isälle aina Minttu Magdalena, isän ainoa prinsessa. Tullessaan kotiin, isä huomioi aina ensin Mintun. Hän nosteli Minttua ilmaan pelkästä riemusta ja halusi tyttärelleen vain parasta. Hän huomasi Mintussa aina kaiken: Miten oli hiukset laitettu, ei kai vaan ollut yritetty meikkiä, nyt isä vie Minttua ostamaan ensimmäisiä rintaliivejä, joihin ostetaan niihin sopivat pikkuhousut. Minttu muisti jossain vaiheessa veljen halunneen muuttaa autotalliin ja olla omassa rauhassaan. Kaiken kaikkiaan Mintun muistot lapsuudesta olivat suorastaan kadehdittavia, mutta hän ihmetteli, miksi nuo muistot aina kuin keskittyvät vatsaan, saivat sen tuntumaan oudolta ja sattumaan. Hänhän oli hyvin terve, sillä niin kouluterveydenhoitaja aina kirjoitti Mintun terveyskorttiin. Silti Minttu oli flirttaillut kuoleman kanssa milloin veljen linkkuveitsellä, milloin liftaten kahden aivan vieraan miehen matkaan:

Heti matkaan lähdettyämme pelkääjän paikalla istuva mies ehdotti, että ajaisimme päin vastaantulevaa rekkaa. Aloite oli kevyt, kuin ilmoitus pysähtymisestä P-paikalla.

Vaihteiden pieni nykäisy tuntui vatsassa, kun kuski alkoi kiihdyttää autoa. Ikkunan takana näkyvä metsä muuttui maastokuvioiseksi kankaaksi. Laitoin silmät kiinni ja hymyilin. Pelkääjän paikalla istuva mies lisäsi ääniä Tehosekoittimen Valonkantajaan, lauloimme mukana, aistin  jalkojeni kohta irtoavan, käsieni lentävän ilmassa, pääni löytyvän pahvilaatikkoon pakattuna. Sitten kuski alkoi nauraa.

Palaamme vaaleanpunaiseen puutaloon ja aistimme pahoinvointia. Yllättäen Mintun päätä alkoi särkea aivan hirveästi ja häneltä meni näkö toisesta silmästä. Nyt ei ole enää vauvaväsymystä: Tämän täytyi olla jotain muuta.

Ambulanssikyyti oli epätasaista, heiluvaa ja yksinäistä. Ei yhtään sellaista kuin elokuvissa. Koetin ymmärtää, mitä oli tapahtumassa.

Yhtäkkiä ilmassa alkoi lentää kuvia. Osa kuvista repeytyi keskeltä kahtia, toiset olivat ehjiä ja kauniita. Ambulanssin kattoon nousi välähdyksiä lapsuudesta: intiaanien leirinuotio, reikiä täyteen paineltu kirjoitusalusta, kolme kukkurallista kaakaolusikallista, paljaat varpaat tartaanilla.

Luin tämän kirjan jo viikko sitten. En yleensä muhita näin kauaa, mutta nyt kannatti. Sudenhetkellä viime yönä  heräsin täysin kirkkaaseen ajatukseen: Mieti missä olet tavannut yhtä 'valovoimaisen' miehen kuin oli Mintun isä! Miehen, joka oli vauras, ns. naisten mies, mutta myös perheen arvostaja, mielellään esillä ja kaikkien ainakin näkyvästi ihailema. Miehen, joka oli sähäkkä, komea ja joka erityisesti piti tyttärestään Lucilesta. Lucile sen sijaan:

Kun piti toivoa jotakin ensimmäisen kerran kunniaksi: ensimmäiset mansikat, ensilumi, ensimmäiset perhoset

aina vain samaa:

Hän toivoi voivansa muuttua näkymättömäksi, jotta voisi nähdä, kuulla ja oppia kaiken ilman että mikään paljastaisi hänen läsnäolonsa. Hän olisi pelkkä aalto, henkäys, ehkä tuoksu, ei mitään mihin voisi tarttua tai koskea.

Mieleni alkoi profiloida Lucillen isää Georgesia ja Mintun isää. Mikä samankaltaisuus, vaikka toinen ranskalainen ja toinen Suomesta. Kirjoitin yöllä vihkooni: Muista Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa! Oli pakko saada unta, sillä lopetan lukemisen yleensä noin aamuyhdeltä...

Tiina Katriina Tikkasen teos on vahva esikoinen. Helsingin Sanomien esikoiskisan ehdokas eittämättä. Kirja jakaantuu kahteen osaan: Ensimmäisessä osassa muistot lapsuudesta nousevat pintaan, mutta ne ovat pudotus pimeään. Toisessa osassa muistojen kuviin suorastaan sukelletaan, mutta yhdessä terapeutin kanssa. Alkaa lähestyä raja, jossa yötä ei voi vastustaa, mutta perhe ja terapeutti ottivat hallinnan. Äiti nappasi lopullisen kopin. Luojalle kiitos tavallisesta äidistä, joka ei halunnut kahtatoista lasta, joka teki spagaatin 70-vuotispäivillään ja joka sulki silmänsä. Kiitoskiitoskiitos!

En tohdi sanoa, että tarina on omakoetunoloista. Tosin Tikkanen osaa ja uskaltaa kirjoittaa kuin se olisi. Tämä on hirveän tärkeä kirja! Näissä jutuissa on yksi kaava ylitse muiden ja sehän käy selväksi jo kuuluisan filmitähden järkyttävästä lapsuudesta: Minttu, Lucile ja Marilyn halusivat miellyttää ja miellyttää, he eivät osanneet laittaa rajoja ja suojella itseään. Se voidaan katsoa luonteenpiirteeksi, joka vain on ihmisen persoonaa, mutta tarkkavaistoinen tajuaa...hän ei vain tohdi puuttua ellei ole psykiatri tai terapeutti. Sitten taas jos näitä tulee mieleen Mintun ikäisenä ja niitä alkaa kertoilla toisille, ne yliviivataan lapsuuden muistiharhoina, joissa ei ole mitään todenperää. Parhaalle kaverille voi yrittää kertoa ja hän voikin yllättäen sanoa ’minä aina ihmettelinkin sitä, miten isäsi koko ajan pyöri ympärilläsi oudon riehakkaana ja jotenkin hillittömänä’. Minttu sen sijaan muisti vain isän karheat, paljaat jalkapohjat, jotka raapivat lattiaa oven takana...

Istuuduin hengästyneenä penkille. Suljin silmät. Päässä pyöri. Pieniä pýörremyrskyjä lähti maasta, ja silloin, varoittamatta, isän valtavat sukupuolielimet heiluivat silmieni edessä. Edestakaisin, saunan lauteilla, suihkun alla. Kylpyhuoneen oranssit kaakelit. Dinosaurustarra. Makkara kuorittuna saunan jälkeen. Ketsuppia päällä. Tuliko isän pippelistä verta?

*****


Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjasähkökäyrä   Kirjaluotsi  ja Kirjakaapin kummitus

tiistai 3. maaliskuuta 2020

Rakkautta ensisilmäyksellä


He ovat molemmat vakuuttuneita
että heidät yhdisti äkillinen tunne.
Kaunista on moinen varmuus,
mutta epävarmuus kauniimpaa.

Heistä tuntuu, että kun he eivät olleet tutut,
ei mitään tapahtunut heidän välillään.
Mutta mitä sanovat kadut, raput, porraskäytävät
joissa he ehkä ovat kohdanneet jo kauan sitten?

Haluaisin kysyä heiltä,
eivätkö he muista -
ehkä pyöröovessa
joskus kasvokkain?
jokin "Anteeksi" tungoksessa?
"Väärä numero" kuulokkeessa?
           -Mutta tiedän kyllä heidän vastauksensa.
           -Ei, he eivät muista.

He hämmästyisivät kuullessaan
että jo pidemmän aikaa
sattuma on leikkinyt heidän kanssaan.

Se ei vielä ole ollut aivan valmis
muuttumaan heidän kohtalokseen
vaan lähentänyt ja erottanut heitä,
juossut heidän tielleen
ja hihitystään pidätellen 
hypännyt sivuun.

Oli merkkejä ja viestejä,
olkoonkin ettei niitä voinut lukea.
Ehkä kolme vuotta sitten
taikka viime tiistaina
lensi tietty koivunlehti
olkapäältä olkapäälle?
Jotain joutui kadoksiin ja löytyi.
Kuka tietää ettei se ollut pallo
lapsuuden pusikossa.

Oli ovenkahvoja ja ovikelloja
joissa kosketus
peitti aikaisemman kosketuksen,
matkalaukut vierekkäin.
Ehkä jonakin yönä samanlainen uni,
heti heräämisen jälkeen poispyyhkiytynyt.

Jokainen alkuhan
on vain jatkoa jollekin,
ja sattumien kirja
aina puolivälistä auki.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

*****

"Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohden veresi kiehuu."

- Aksel Sandemose -

Tänään 3.3. ensikatseesta jo 36 vuotta...

Historia de un amor

Windmills of Your Mind

Me♥

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Blogistanian Finlandia, Globalia ja Tieto 2019: äänestys ja tulokset!


Valitsemme Blogistaniassa tänään vuoden 2019 parhaimmat kirjat. Osallistun Finlandiaan, Globaliaan ja Tietoon.

Valitsen Finlandia -ehdokkaani näin:


Johanna Venho Ensimmäinen nainen  3


Johanna Laitila Lilium regale  2


Suvi Vaarla Westend  1

Valitsen Globalia -ehdokkaani näin:



Siri Hustvedt Muistoja tulevaisuudesta  3



Mark Sullivan Palavan taivaan alla  2



Sara Stridsberg Rakkauden antarktis  1

Valitsen Tieto -ehdokkaani näin:



Ingrid&Joachim Wall Kun sanat loppuvat Kim Wallin tarina  3



Leena-Kaisa Laakso Puutalotarinoita  2



Erkki Pulliainen Lassi Rautiainen Suomalainen susi  1

Tämän vuoden Finlandiaa emännöi Amman lukuhetki, Globaliaa emännöi Todella vaiheessa ja Tietoa isännöi Kirjamies

äänestysterveisin
Leena Lumi

Blogistanian Finlandian tulokset löytyvät täältä

Blogistanian Globalian tulokset löytyt täältä

Blogistanian Tiedon tulokset löytyvät täältä

Kaikki Tiedon ääniä saaneet kirjat ja pisteet löytyvät täältä

Paljastanpa nyt, että Atenan Michel McNamaran Katoan yön pimeyteen olisi ollut minulla Tiedossa, mutta 'unohdin' äänestyksen tohinassa sen olevan nimenomaan tietoa eli sehän on True Crimea! Sitten voinkin ihmetellä, mikä kolmesta olisi joutunut väistämään kirjaa Katoan Yön pimeyteen...Kirjahan oli minulla vuoden 2019 kuumassa ryhmässä kuudentena!!!



Omat valintani edustavat minulle tärkeitä asioita kolmella tavalla: Kim Wallin kohtalo ei lähde minusta! Vaikka asumme kivitalossa olen heikkona vanhoihin puutaloihin. Puutalotarinoita on todella hyvä ja kaiken huipuksi alkaa vielä Porin Reposaaresta, jossa unissani asun...ja joss syyskuussa kävin kuvaamassa taloja sekä syömässä maailman parhaassa kalaravintolassa Merimestassa. Tyttäremme&co remontoivat nyt vaaleanpunaista vuonna 1929 rakennettua puutaloa pieteetillä eli he tuovat vanhan talokaunottaren nykyaikaan ja auttavat näin säilyttämään mennyttä aikaa. Ja sitten sudet...haluan susista vain faktaa, en perusteettomia vihakirjoituksia. Olen onnekas, sillä olen kerran nähnyt luonnossa aikuisen suden.

LL