lauantai 11. kesäkuuta 2022

Emme juo samasta lasista, emme...


Emme juo samasta lasista,
emme vettä, emme makeaa viiniä
emme suutele toisiamme varhain aamulla  
ja illalla emme samasta ikkunasta katsahda.
Sinä hengität auringossa, minä kuutamolla,
mutta sama rakkaus pitää meidät elossa.

Luotettava, hellä ystävä on siinä aina kanssani,
sinun kanssasi iloinen ystävättäresi.
Minä tunnen pelon harmaissa silmissäsi
ja sinä olet syyllinen minun tautiini.
Tapaamme lyhyesti, mutta usein emme,
niin rauhamme säilytämme.

Sinun äänesi soi runoissani,
sinun runoissasi minä hengitän.
On olemassa nuotio, mitä ei rohkene koskettaa,
ei unohdus, ei pelkokaan...
jos tietäisit, kuinka ovat rakkaat,
kuivat, vaaleanpunaiset huulesi.


- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova: Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Pekka Mäkinen

perjantai 3. kesäkuuta 2022

Somevapaalla, koska en ole aikoihin...


 Haluan kertoa, että jään somevapaalle, mutta muistan teitä silti joskus runolla, kirjalla, jollain jutulla yms. Koska luen yöt ja kirjoitan aamupäivät, se ei toimi enää. Olen uupunut. Unirytmini on ihan sekaisin ja eräs, jota arvostan sanoi, että hänen mielestään olen  valvonut  viimeiset 13 vuotta. Nyt alan tehdä juttuja, joita ennen tein: kokkaamme yhdessä Reiman kanssa herkkuja, puutarhailemme, valokuvaamme, nautimme Casper Julianista ja nyt minäkin alan osallistua von Lumimiestä vievään sukututkimukseen. Esimerkiksi ensi viikolla kiertelemme vanhoja hautausmaita ja oppaat on saatu. Etsimme edesmenneitä kadonneita, joista ei löydy kirjallista aineistoa. Olen aina viihtynyt hautausmailla...Luviallakin ne jouluyön kävelyt hautuumaalla.

Tietenkin luen, mutta en enää aamukahdelta, enkä vihko kädessä. Nyt on menossa omasta kirjahyllystä Patricia Highsmithin Öinen huuto ja sen jälkeen samalta kirjailijalta Viimeiseen hetkeen. Nyt kaikkea kevyttä. Ensi kuussa koko porukan kanssa iso-mummolaan. Asumme koirinemme&co hotellissa, viemme koko poppoon Merimestaan syömään. Jos keli on hyvä,  viihdymme äidin kauniissa puutarhassa, piipahdamme Yyterissä ja olemme varautuneet antamaan nuorillemme aikaa kadota Porin yöhön. Käymme tapaamassa myös lapsuudenystävääni ja Merin kummitätiä. 

Olen kollannut katalogeja ja ottanut tosi vähän kirjoja. Ystävälleni postitin juuri uusimman Stroutin...

Olen saanut monilta kuva-apua. Tässä mm. Nea Siemannin Kesäkauris ja 

tässä Nea Siemann, jonka kuviin löydät oikeasta palkistani Nea Siemann Photography. Kuvan on ottanut Riku Norakari. Kiitos Nea monesta ja villiä kesää♥♥

Jussi Jääsaaren koskelot ovat jo suurennettuna sekä meillä että Merillä. Kiitos Jussi♥♥ Ja kiitos kaikki te luontokuvaajat Aurinkolahdesta ja vaikka mistä, joiden kuvia olen saanut käyttää. Viime ajat ovat olleet hiljaisempia Vuosaareen päin ja Matti Lavin mustarastaatkin ovat jääneet vähemmälle, sillä en vain ole ehtinyt. On ollut pakko hidastaa, mutta kun palaan, toivottavasti virkistyneenä, kurkistan suuntaanne. Kiitos♥♥

Kuvassa vauvaliituri Benjam Pöntisen kirjasta Liituri (Minerva).

Oi, löysinhän yhden Vuosaaren kuvaajaherroista eli Toivo Toivaselta on tästä koko sarja, jossa emo purrauttaa poikaset pois rasittamasta, mutta yksi sitkeä vain pysyy mukana. Loppu hyvin ja kaikki pääsevät taas kyytiin. Kiitos Toivo♥♥

Sweetytanvirin ja minun kohtaaminen on kuin laivat merellä. Emme tunne toisiamme, sovimme vain ehdot. Tässä dramaattinen kuva, jota rakastan! Thanks Sweetytanvir♥♥

Muistan kiittää kaikkia, jos minusta ei löydy kuin on ja off vaihde. Katsotaan...Kaikki te minua yli neljä miljoonaa lukeneet, toivotan teille omenankukkien hurmaa ja kiitos kiinnostuksestanne♥♥ Pakko kertoa, että edellisiltana velloin jo lopettamisessa koska olen tällainen, vaikkakin hidastanut paljon. Juuri silloin puhelimeni piippasi ja sinne oli tullut viesti ihan tuntemattomalta Leenalta: "Olen jo vuosia lukenut mielenkiintoisia kirja-arvioitasi ja toivon saavani lukea vielä vuosia tulevaisuudessakin." Kiitos Leena♥♥

Lukekaa Helsingin Sanomat ti 31.5.2022 Kolumni Anu Kantola:" Kun sosiaalinen media uuvuttaa, toisten ihmisten seura auttaa." Ihan niin totta, mutta koska olen introvertti, se on ensin korkea seurapiikki ja sitten parin päivän harras hiljaisuus. Jutussa oli paljon muutakin kuin someuupumus. Lukekaa!

Love
Leena Lumi

maanantai 30. toukokuuta 2022

Elizabeth Strout: Voi William!


Elizabeth Stroutin kirjat eivät jätä ketään kylmäksi. Uusimmassa teoksessaan hänet yllättää kirjoittamisen rauhassa kerta kerran jälkeen hänen ensimmäinen miehensä William, jonka kanssa Lucylla on kaksi tytärtä. William keksii aina jonkin tekosyyn, jonka jälkeen vasta alkaa tuoda esiin unettomuuden aiheuttavaa aihettaan. Eikä Lucy voi häätää jo aikuisten lastensa isää, vaikka tällä oli jo avioliiton aikana suhde Joanne -nimiseen naiseen. kun tytöt olivat jo aikuisia, Lucy huomasi Williamilla olleen suhteen Joanneen jo pidemmän aikaa. Se kuitenkin sattui, sillä Lucy kirjoittaa: Minä vihaan häntä. Joannea. Minä vihaan häntä. Lisääkin vihattavaa tuli, mutta Williamin kolmas vaimo Estelle oli aivan eri maata ja sai lapsenkin Williamin kanssa pelkäämättä kurviensa katoamista. Mikä Williamin rauhaa oli nyt alkanut häiritä?

Elizabeth Stroutin Voi William! (Oh William!, Tammi 2022, suomennos Kristiina Rikman) on Strout -faneille jälleen kiinnostava sukellus mielen sokkeloihin. Mitä me muistamme menneisyydestämme? Miksi jossain vaiheessa ikää, jokin vanha asia alkaa vaivata? William on tarinan alussa kuusikymmentäyhdeksän vuotias ja hän alkaa nähdä ympärillään vain ikääntyneitä miehiä rullatuoleissa tai muuten raihnaina. Juuri ennen kuin täytti seitsemänkymmentä vuotta William kutsui Lucyn, jota edelleen kutsui Nappulaksi, kuulemaan, mikä häntä öisin vainoaa. Ei mikään pettäminen, ehei, sillä edelleen komea William ei moisesta yöuniaan voinut menettää, vaan hänen vaiettu saksalaisuutensa. Hänen isoisänsä oli saksalainen perunanviljelijä ja hänen isänsä taas oli tuotu toisen maailmansodan jälkeen sotavankina Maineen työskentelemään perunapelloilla. Täällä perunapellon työntekijä oli tavannut vaimonsa, Williamin äidin.  William tiesi, mitä Saksassa oli sodan aikana tapahtunut, mutta hänellä ei ollut todellista tai edes osittaista kosketusta asiaan. Kaikki tapahtui heidän avioliittonsa aikana, kun Lucy oli ehdottanut lomaa Euroopassa. He kävivät Dachaussa, jonne Lucy ei suostunut sisälle, mutta William kiersi kaikki tapahtuneen kurjuuden näyttämöt. Tästä jäi hänelle ikuinen trauma ja hän katui koko matkaa. Nyt kaikki kuitenkin peittyi vereen. Hänen isoisänsä oli aikanaan rikastunut perunanviljelijänä ja William sai rahat täytettyään kolmekymmentäviisi vuotta. Nyt hän teki yöt katumusvalvontaa saamatta unta. Tapahtunutta ei voinut peruuttaa.

Vuodet kulkivat ja William täytti seitsemänkymmentä vuotta. Estelle piti isot juhlat heillä kotona. Lucy osti kolme kimppua valkoisia tulppaaneita. Hän osti juuri sitä, mite itse eniten rakasti. Ja ajan vuo vei Lucylta myös hänen toisen, rakkaan miehensä Davidin. 

Monien tapahtumien jälkeen Lucy ja William lähtevät matkalle menneisyyteensä. Mistä he ovat kotoisin? Keitä he ovat? Aika- ja ajomatkan pääosassa on Williamin käsitys siitä, että hänen äitinsä Catherine olisi jotenkin hylännyt häntä. Lucy taas joutuu muistamaan, miten köyhiä he olivat ja miten koulussa muut sanoivat heidän haisevan:

Olen muutaman kerran - siis ihan äskettäin - tuntenut lapsuuteni verhon laskeutuvan ympärilleni vielä kerran.  Hirveä eristys, hiljainen kauhu: siltä minusta tuntui koko lapsuuteni ajan, ja tunne humahti ylleni taannoin. Miltä tuntui muistaa se niin äänettömänä ja silti elävänä, miten tuo tuomion tunne saattoi palautua mieleeni tuolla tavoin, tunne etten voisi ikinä päästä pois kotoa (paitsi kouluun, mikä oli minun koko maailmani vaikkei minulla ollutkaan siellä yhtään ystävää, mutta olin sentään päässyt pois siitä talosta) - sen paluu merkitsi minulle tylsyyden valtakuntaa ja pelottavaa ikävyyttä: sitä ei voinut paeta.

Elizabeth Strout on kirjailija minun makuuni yhtä hyvin kuin arvostan Kristiina Rikmania suomentajana. Näihin kirjoihin uppoudutaan ja löydetäänkin odotettua suurempaa syvällisyyttä ja psykologisuutta. Aivan kuin olisi vahingossa sukeltanut liian syvälle, mutta sitten kuitenkin nähnyt valon kajastuksen ja löytänyt takaisin pintaan. Lohtukirja, lomakirja, lempikirja...ulkona sataa suloista suvisadetta. Nautin. Pöydälläni on valtava kimppu valkoisia tulppaaneja. Näen miten Lucy kumartuu suutelemaan jokaista niistä erikseen yhtä suurella antaumuksella. Pidäkkeettä ja itsensä löytäneenä.

*****


Elizabeth Strout Leena Lumi -bogissa. Antautukaa lukunautinnolle♥


perjantai 27. toukokuuta 2022

Nanso asustaa minut kaikkina vuodenaikoina!


Nanso asustaa minut vuodenajasta toiseen. Marimekko toinen vahva. Ja kolmas on KappAhl!  Ihan eniten on blogissani katsottu Nanson kuviamme tunikalle Yaya -25 asteen pakkasella. Oli hauskaa. Niin hauskaa, että yllättäen tunikaa ei saanut enää mistään ja yhden etsin vauhdilla ystävälleni Saksaan. Olen vaeltanut etsimässä kaunista suvimekkoa ja eilen se sitten löytyi, kun aikani kollasin netissä. Tuote löytyi tutusta liikkeestä, joten hyvä, hyvä!


Tämä Jasmiini -leninki on superihanaa puuvillaa, tekisi mieli sanoa suvipuuvillaa. Viileää, kuin hyväily iholla...Koko on reipas, joten kun R. toi kotiin kaksi sovitettavaa, saatoin ottaa pienemmän. Leningissä on sivutaskut. Pidän mielettömästi myös noista pussihihoista, jotka ovat 1/3. Ja kaula-aukon leikkaus on kaunis.


Valitsin monivärisen, koska kaikki sen sävyt sopivat minulle. Nämä kuvat eivät kerro totuutta ärsyttävällä puhelinkamerallani otettuna, mutta menkää Nansolle ja löytäkää oma suvimekkonne. Tätä saa myös pitkänä ja en ole varma, mutta oliko puseronakin... 

Kiitos taas kerran Nanso♥ Ja tästä myös:

Tässä suvella 2019 Plantagenilla ja ylläni on trikoomekko, joita onneksi ymmärsin ostaa heti kaksi! Pidän vielä tämänkin suven. Kanssani kuvassa myymäläpäällikkö Pirjo Uuttana. Jutusta Plantagenilla tänään sitä sun tätä






suvimekkoterveisin
Leena Lumi

PS. Aikuinen nainen löytää trendifarkkunsa Kappahlista♥ Olen Keljon Kappahlin farkkumaanikko ja arvatkaas mitä: Sieltä löytyy vaikka mitä myös pikkuiselle Casper Julianille♥

Casper Julian ja nana hetkellä jolloin rakastuin hyvin kuumasti Casper Julianiin ja sain ihmeellistä vauvarakkaussäteilyä♥

perjantai 20. toukokuuta 2022

Toukokuulta


Sinihimmeä ilta,
meren häipyvä kuvastin, -
häikäisten nousevat vaahterat
kultaisia kukkia täynnä.

Kuka maalannut lie,
kuka mestari,
tämän elävän, kukkivan toukokuun,
nämä iltojen kultaiset terälehdet,
pian varisevat,
sinihimmeää taustaa vasten
katoavaisuuden -?

- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)

keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Mietin joskus, miksi joku kasvi ei voi olla monivuotinen tai miksi onnenpensas ei voisi....


Olen usein miettinyt, miksi kaunis keijunmekko ei voi olla monivuotinen. Siitä saatoin juuri eilen ajautua miettimään, miksi onnenpensaan haalea keltainen ei voisi olla vahvempi. 

Tämä on vanhin onnenpensaistamme. Nuorempia on kolme. Yhdestä otan kukinnan jälkeen oksia ja yritän juurruttaa. Tämä on lehtoa, jota reunustaa Lumimiehen vaalima pitkä kuusiaita.



Lehto hengittää jo tulevaa kasvua. Täällä viihtyvät hyvin niin suuret lehmukset  ( korkeus 30 - 35 metriä) kuin lehtokuusamat, näsiät, valkovuokot, talvikit, kielot, lehtokuusi ja yksi hemlokkikin, väritarkasti valitut lupiinit, metsäkurjenpolvet, lehtoakileijat, sillassa kiinni jo kolme kartiovalkokuusta ja ziljoona saniaista sekä kantarellit ja mustatorvisienet. Ja tietysti yön kuningatar, valkolehdokki. Kaikkia en nyt luettele, sillä odotan vaativimman kasvini nuppujen aukeamista. Äsken oli hilkulla...Eräs puutarhaherra tietää naisen, joka kasvattaa ykkösvyöhykkeen kasvia nelosella, mutta saariolosuhde armahtaa.

Nämä värithän ovat makumieltymyksiä, ei sen vakavampaa.

Onnenpensas Leena Lumi 

Leena Lumin puutarhassa

maanantai 16. toukokuuta 2022

Ville Hytönen: Johannes Andreas


 Luin tämän kuun kolmantena päivänä Helsingin Sanomien Kulttuurista Miska Rantasen juttua Psykopaatin jäljillä. Oli jotain kiirettä taas ja laitoin lehden jutun kohdalta taiteltuna hyllylle. Niin paljon olin lukenut, että tiesin aiheen, mutta en muista aikanaan kuulleeni siitä mitään. Siihenhän on selvä syy: Neuvostoliitto vartio uutisia ja elimme siis vielä Neuvosto-Viron aikaa. Johannes Andreas Hanni niminen komeaksi väitetty mies oli syyllistynyt kolmeen poikkeuksellisen järkyttävään murhaan. Hänen vaimonsa Pillen katsottiin myöhemmin salanneen tietoja ja jopa osallistuneen tekoihin jossain määrin. En halua varoitella nyt herkkiä, sillä lehdessä on kerrottu koko tarina ja kirjan kirjoittaja on käsitellyt aihetta sukeltaen päähenkilöiden päiden sisään täyttäen tyhjiöt fiktiolla. Kyseessä ei olekaan tietokirja, mutta faktat ovat kohdillaan. Ville Hytönen sanoo sen, minkä minä olen usein yrittänyt sanoa: "Ihmisten tunne-elämää ei pysty kuvaamaan vain sitä kautta mitä tapahtui, vaan siinä täytyy olla jotain muuta. Fiktio tuo enemmän tietoa esiin kuin faktakirja."

Ville Hytösen romaani Johannes-Andreas (Like 2022) kuljettaa toisiinsa rakastuneen parin mukana heidän mustaa lapsuuttaan sekä rikosta yleistä moraalia, Jumalaa ja sosialismia vastaan. Tarinan kertojina vuorottelevat Johannes-Andreas ja Pille. Johannes-Andreakselle Neuvostojärjestelmä  oli kaikki kaikessa. Pillestä ei aina saanut selvää. Hänellä oli varakas täti Suomessa, hän ryyppäsi reippaasti ja harrasti seksiä melko vapaasti. Tietenkin ottaen huomioon, että hänen miehensä ei saanut tietää. Pille oli myös pelottavan mustasukkainen ja sai raivokohtauksia miehensä petettyä häntä. Kaiken ylle lankeaa kuitenkin tiheä sumu, kun vuonna 1982 Nõmmessä tapahtuu kolme raakaa murhaa. Kuin täyttä luottamusta osoittaen Johannes-Andreas kertoo teot Pillelle, joka raivoaa aikansa, kunnes miehensä kuviteltu ihanuus ohittaa tekojen irvokkaan julmuuden. Vain toisinaan Pille:

Minä halusin pois kaikesta. Lintujen luokse, kyyhkysten kujerrukseen.

Johannes-Andreas:

Minä olin Johannes, pappisperheen lapsi, myöhemmin ehkä sosialisti, työläinen ja aviomies Ja minä olin Andreas, öinen saalistaja, salaisuuksien kätkijä ja elämän ja kuoleman ratkaisija.

Minä olin Johannes-Andreas Hanni, papinpoika maailmassa, jossa pappeja ei enää tarvita. Siksi minä olin se mikä minä olin.

Johannes-Andreaksen lapsuus oli täynnä väkivaltaa. Jos isä olisi ollut vähänkin tietoisempi ihmismielestä, hän olisi tajunnut mihin poikaansa ajaa, sillä merkkejä oli kaikkialla...

Pojasta olisi toisissa oloissa voinut olla parempaan. Hän luki mielellään, hän piirsi, hän osasi olla hauska seuramies, hän oli kiinnostunut monesta, mutta viina ja jo lapsena myrkytetty mieli ajoi hänet veriselle tielle. Juodut alkoholimäärätkin jo aiheuttivat väkivaltaa, jonka kutsu voitti kaiken hyvän.

Olin lamaantunut, raskas ja punainen. Olin lunta, olin lintu. 

Eletään Neuvosto-Viron viimeisiä aikoja. Kohta kansa laulaa itsensä vapaaksi. Muistatko missä olit silloin? Minä muistan hyvinkin, sillä olen aina omannut käsittämättömän kiinnostuksen Viroon. Tämä kirja on jonkinlaista tirkistelyä noihin vuosiin ennen vapautta ja miten kaikesta oli pulaa ja miten tärkeä Suomi oli Virolle niin monessa asiassa.

Ville Hytönen on jäätävän huikea kirjoittaja. Ei ollut vaikea arvata, että luen murhista kertojalta, joka on antanut kynänsä hetken viivähtää runomusteessa, meren vaahdossa, nuotiotulien savuissa. Runoilijat ovat parhaita monessa. He eivät rakentele järkyttävän koukeroisia, ylipitkiä virkkeitä. Lauseet ovat pelkistettyjä. Isonkin asian Hytönen kertoo lyhyesti, mutta kaiken perässä voi kujertaa lumikyyhky. 

Johannes-Andreas hyvästeli ikkunakalteriensa takana kyyhkyset poistuen omasta päätöksestään tuonpuoleiseen. Pille tuomittiin, kunnes Lennart Meri hänet aikanaan armahti. Hän muutti Suomeen saadakseen eron tapahtumiin. Psykiatri Antti Liivin mukaan Pilleä ei olisi tullut ikinä vapauttaa vankilasta. On täysin mahdotonta tajuta, että Pille oli niin vietävissä. On asioita, jotka jäävät raskaan sumuverhon taakse niiden koskaan kirkastumatta. Joskus tietämättömyys voi olla armoa pahimmasta. Ja sen lukeminen osa mustesekoituksen parhaimmasta. 

Minä suljen tämän laatikon nyt. Älä koskaan enää palaa luokseni. Auringonnousu...

                                JOHANNES-ANDREAS

...auringonlasku.

tiistai 10. toukokuuta 2022

Onnenpensas innoittaa!


Olemme istuttaneet ja istuttaneet timanttituijia 'Smaragd', vaikka se oli just se kasvi, jota emme ikinä halua! Never say never! Lisäksi monta ruukullista tetenarskuja ruukuista paikkoihin, joissa niitä ei tallota. Ruukut ovat nyt orvokeilla ja pitkästä aikaa pelakuillakin. Sekä yksi iso hortensia, mutta sen istutamme maahan vasta syksyllä. Osa aikaisemmin istutetuista terassihortensioista on jo silmuilla! Älkää siis uskoko, jos joku sanoo, että 'ne vain oksia kasvattavat, eivät kuki!' Viime vuonna kukki jo kolme.

Kiva viikko vain kastella uusia istutuksia ja odottaa viikonloppua, jolloin Bessun kanssa cityyn syömään.

Tänään istutin goottilaisen kukkapenkin. En saanut ihan sitä sävyä gladiolusta mitä kaipasin, joten otin isohkon pussin mustanpunaisia sipuleita. Ne tulevat vasten valkoista kiviseinäämme eli takuulla näkyvät. Tosin ehkä unikonpunainen olisi ollut kivampi, mutta ne olivat loppu. Viime vuonna jäin ilman verenpisaroita, joten nyt ostin ne vappuna, vielä oli muutama jäljellä...

Onneksi olemme lisänneet onnenpensaita! Ne ovat ihastuttavia, kun ei ole kuin ziljoona scillaa, esikkoa ja näsiöitä. Kuva kirjasta Pihan puut ja pensaat (Minerva).

Olen nyt niin kiihkoissani yhdestä kirjasta, että pakko palata sänkyyn miehen kanssa joka kirjoittaa timantisti. Lumimies on pelaamassa korista. Ihanaa viikon jatkoa teille♥

Keväästä humalassa
Leena Lumi

lauantai 7. toukokuuta 2022

Kaunista äitienpäivää!


Kaunista, herkullista, tunnelmallista äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille ja isoisoäideille. Hortensioita, ruusuja, puutarhassa jo scilloja sinisinä ja valkoisina. Erityisesti tänä vuonna äitienpäivä tuntuu, sillä tyttäreni viettää ensimmäistä äitienpäivänsä. Pieni Casper Julian teki minusta nanan ja Reimasta ukin: Uskomattoman ihanaa♥♥

Olin aina ajatellut, että en ole isoäitiainesta, mutta tämä viiden päivän ikäinen Babe nousi syliini kuin olisin niin aina tehnyt. Tämä kuva on tunteiden tulvaa ja tiesin saaneeni jotain sellaista...kuin olisin poiminut taivaalta tähden♥


Tässä äidin kanssa menossa Savonlinnan oopperaan. Koska emme nyt tapaa, rakkaat halit äidille♥♥ Kesäkuussa tulemme koko porukalla. Pitäähän Casper Julianin päästä isomummolaan ja Reposaareenkin. Toivon, että valitsemani kirja ja valokuvat ilahduttivat. Nauttikaa siskon ja Pekan kanssa jotain oikein herkullista yhdessä♥

Rakas tyttäremme Meri, oikein onnellista ensimmäistä äitienpäivää♥ Olen paljon saanut seurata sinua sivusta ja olet aivan timanttinen mama. t. mama&papa

Pienestä kasvu alkaa. Tämäkin babyorava on äitinsä pienokainen...Pienet tarvitsevat rakkautta ja turvaa, luottamusta ja iloisia ihmisiä ympärilleen saadakseen vahvistuksen sille, että he ovat toivottuja ja erittäin rakastettuja♥ (kuva Nea Siemann)

Kaunista äitienpäivää kaikille äideille♥

Rakkaudella
Leena Lumi

perjantai 6. toukokuuta 2022

Ann Patchett: Hollantilainen talo


Nyt tekee mieli huudahtaa: Suloinen kirja, oi! Sain lapsuudenystävältäni vinkin kirjaan, jota oli nautinto lukea. Joskus kaikki on omaan mieleeni tarinassa niin kohdillaan kuin ikinä voi olla. Olen lukenut monia kirjoja, joissa talot kertovat, mitä sen seinien sisällä on tapahtunut, mitä kuiskivat peilit ja mitkä yläkertaan johtavista rapuista narahtavat niihin astuttaessa. Toisten talojen tarina ovat olleet hyviä, toisten vähemmän mieleen jääviä. Nyt luin perheestä, joka eli ensin kuin pesäturvassa, kunnes yksi sen jäsenistä teki omalaatuisen ja hajottavan ratkaisun. Taloilla on joskus taikansa ja ne saavat pudonneet poikasensa takaisin sitkeydellä, sattumuksilla, kivulla ja rakkaudella.

Ann Patchettin Hollantilainen talo (The Dutch House, WSOY 2021, suomennos Laura Jänisniemi) on kirja tulvillaan kaikkea sitä, mitä odotat ns. lukuromaanilta. Tämä on sellaisia kirjoja, joita ystäväni kanssa nuorina luimme paljon, joten uskon Tipsun suositukseen sataa! Kiitos Tuula-Marja♥ Kertomus on kuin vihreä meri, jonne haluaisi sukeltaa yhä syvemmälle saadakseen tietää vaikka, miksi Conroyn perheen Elna-äiti lähtee salaa mitään sanomatta pois ja jättää miehensä sekä kaksi lastaan, Maeven ja Dannyn. Ei mitään viestiä. Ei mitään, joka olisi viestinyt syystä paeta kauniista, ylellisestä talosta. Maeve on äärettömän monipuolinen persoona ja jo viisitoistavuotias. Hän tavallaan ottaa ohjat käsiinsä. Danny on kahdeksanvuotias ja tästä lapsesta tulee tarkkailija, samalla tarinan kertoja. Hänellä on ihaileva, mutta samalla myös suojeleva suhde sisareensa Maeveen. Perheen palvelijat ovat myös kuin lasten perhettä korvaten äidin katoamisen.

Sanomattakin lienee selvä, että jossain vaiheessa herra Conroy löytää uuden puolison. Andrealla on tullessaan kaksi lasta, joiden etua hän ajaa pikkumaisista teoista melkein suureen finaaliin asti. Ennen kuin vuorovesi on vaihtunut, niin lyhyeltä tuo aika tuntuu, Maeve ja Danny ovat maailmalla, poissa kauniista kodistaan. Kaksi hyvin fiksua lasta selviävät vaikka mistä ja Maevesta sukeutuu suorastaan talousjuonittelija, kun heidän isänsä on kuollut ja järisyttävä testamentti on luettu. Danny oli hyvin pian lääketieteellisessä Maeven määräyksestä ja Maeve teki uraa toisaalla.

Pidin tässä kirjassa kaikesta. Ei mitään tekotaiteellista kikkailua, ei puuduttavan tylsiä fundeerauksia, ei ihan tavallinen kirja sanoisin, sillä Patchettin kynässä on kultaisten kirjailijoiden taikaa: Kaikkein parasta oli Patchettin kirjoitustyyli! En halua pilata juonta, vain alkupalat tarjosin, mutta jos joku ei tiedä mitä antaisi äidille äitienpäivälahjaksi, se on tässä ja äiti kiittää!

Kirjassa on ripaus maagisuutta ja siitähän minä pidän. Miksi kerta kerran jälkeen Maeven henkilöauto oli hänen entisen kotinsa ulkopuolella hänen edes yrittämättä mennä sisään? Dannyyn suorastaan ihastuin, sillä vaikka hän oli suojeleva siskonsa suhteen, hän oli hyvin määrätietoinen omaan tulevaisuuteensa nähden siitä suurempaa melua pitämättä. Hänellä oli intuitiota kohtaamiinsa ihmisiin nähden ja näin häntä johtivat loistavasti järki ja tunteet. Entä tämän kirjan kansi...kuin herkkä ja viestivä maalaus, joka sulkee vuosikymmeniksi salaisuutensa. Tiedän jo lukevani tämän tarinan uudelleen. Osa minusta jäi vanhaan taloon.

Philip Larkinin runo Home is so sad, suomennos Laura Jänisniemi, on kaunis finaali tälle talo- ja perhetarinalle:

On talo suruinen, tuttuna ennallaan se viimeisiä lähtijöitä muistuttaa, kuin houkuttaisi heitä luokseen palaamaan, vaan hylättynä ei saa ketään rakastaa, nyt riutuu yksin, loukattuna paikoillaan.

Ei unohtaa voi, mitä siltä viety on, ja mahdoton on alun riemuun palata, vaan vanha kuultaa yhä alta rappion, näet menneisyyden nuotit pianotuolissa, nuo kuvat, aterimet. Ja tuon maljakon.

torstai 5. toukokuuta 2022

Peili ei voi uskotella että...


 Peili ei voi uskotella että vanhenen
kun olet samanikäinen kuin nuoruus,
vaan kun näen ajan uurteet sinussa,
aavistan: elämäni päättyy kuolemaan.
Sillä kaikki kauneus joka lepää ylläsi
on vain vaate joka verhoaa sydäntäni,
se elää rinnassasi niin kuin omasi minussa.
Miten silloin voisin olla vanhempi kuin sinä?
Voi rakas, pidä huolta itsestäsi
niin kuin haluan, en itseni, vaan sinun tähtesi,
ja kannan sydäntäsi, pitelen niin varovasti
kuin hellä hoitaja vaalii vauvaa pahalta.
     Enää et omista sydäntäsi kun särkyi omani,
     lahjotit sydämeni, en anna sitä takaisin.

- William Shakespeare -
William Shakespearen sonetit (Gaudeamus 2010, suomentanut ja toimittanut Kirsti Simonsuuri)

lauantai 30. huhtikuuta 2022

Tiedän että muistat häntä tänään, kun...

Tiedän että muistat häntä tänään
kun nautit halpaa cavaa toisen kanssa.

Tiedän että kuulet yöllä mustarastaat
vaikka valvot vieraan unen äärellä.

Tiedän että katsot seepianväristä kuvaa
villitiiroista, vaikka ne tuovat hänet mieleesi.

Tiedän että suussasi maistuu vanha aamu
vaikka unessasi nuolet merisuolaista ihoa.

Tiedän että kaivat esiin vanhan kuvan
Merikarista, jossa sinä ja hän ennen.

Tiedän että haluat nyt silliä ja ryypyn
sillä olitte vain yössä ohittavat laivat.

Tiedän että tiedät, mitä kuiskaan nyt:
Tule silliaamiaiselle Tiirakariin aamulla kello viisi.


- Leena Lumi -
kuva Pekka Mäkinen

torstai 28. huhtikuuta 2022

Vappuviikkoa!

Ensin kevät pääsi vauhtiin ja tuttu sorsaparimme saapui muutama päivä sitten. Tämä on neljäs vuosi! Puro aukeni juuri silloin ja varmaan sama toistuu kuin ennenkin eli kohta naaras tottuu ympäristöön ja uros lähtee aamuisin rakentamaan salaiseen paikkaan turvapesää. Sieltä kun saapuu uupuneena, kiertävät syömässä lehdossa mitä löytävät ja ainakin kotiloita. Sitten hellät nokoset kun kalliokin on jo auki ja siinä kallion lintualtailla herättyään kirmailevat. Aina lähtevät jonnekin yöksi eli noin iltauutisten aikoihin häipyvät, kunnes taas aamulla uros saattaa puolisonsa luontopihallemme. Eipä ole kotiloista ollut haittaa näiden löydettyä meidän turvapihamme. Tästä on tarkka juttukin blogissa ja facebookissa, mutta nyt en löytänyt. Linkitän heti, jos löydän.


Merin pikkutyttönä istuttamat krookukset, jotka vain lisääntyvät. Selviävät pienestä lumisateestakin. Ja sitä meillä on juuri nyt. Ensimmäinen kerta, kun en nouda orvokkeja ennen kuin vapun jälkeisellä viikolla, sillä narskuja tuli istutettua runsaasti ja ne pitäisi saada maahan, mutta kun routa...Puutarhamullat noudettiin jo toivossa päästä istuttamaan, samoin gladiolusten sipulit.

Tätä orvokkia tilasin ensi viikolla noudettavaksi: Ukrainan ja Satakunnan värit. Orvokit, valkovuokot ja sinivuokot, siinä kevään kukkamme, ainakin Lumimiehen suosikit. Minulle tulisi pidempi lista...

Tästäkin orvokit selvisivät.

Tämä oli kyllä huippu, mutta selvittiin...Ja huomatkaa, että olen tähän asti istuttanut aina pari päivää ennen vappua. Jos en nyt istuttanutkaan, kun tuli hankittua sisäkukkia, voisi tapahtua niin, että vappuna olisikin grillivappu. Me olemme avanneet grillikauden viikko sitten, mutta nyt kyllä muuta safkaa ja kuumaa Netflixin sarjaa sekä kirjoja. Toki kuoharia on suosikkimerkkiä, että jos edes vähän vappua...Jos sitten saunan lauteilla...

Minua ei lumi häiritse. Ei edes tämä vapun normisää. Muistan elämästäni vain muutamia hyvän kelin vappuja. Nyt voin lukea sitä kiehtovaa kirjaa, josta en ole teille kuiskannutkaan. Eikä kukaan ihmettele, että niin paljon kynttilöitä. Olen panostamassa puutarhaan ja nyt ei saa vilustua. Ehkä siirryn alakertaan takkatulen lämpöön. Tosin myönnän, että näin ihanan lumisen talven jälkeen voisi jo alkaa kevät. Kevät♥

Vapputerveisin
Leena Lumi

sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Ninni Schulman: Tyttölapsi nro 291


Onko mitään satuttavampaa kuin lapsen sairaus? Lapsen vakava sairaus? Kun parit hankkivat lapsen, suuri odotus tähtää terveyteen. Näinhän sen kuuluukin olla. Emmehän voi aloittaa lasta odottavien vanhempien pohtivan surullisesti ja ahdistuneesti, mitä kaikkia perittyjä tai uusia sairauksia tulevalla vauvalla voisi olla. Nyt pitää iloita ja nauttia raskaudesta sekä lopettaa muistelemasta suvun mahdollisia periytyviä sairauksia. Äidin yhä kauniimmin kasvava kohtu tuo vauvan likemmäs, todeksi Hän saa lempinimen, hänelle isä soittaa kitaraa ja äiti lukee loruja, yhdessä laulavat lastenlauluja. Joskus käy niin, että vauva syntyykin vakavasti sairaana, joista on todella laaja valikoima surun laarista. Kaikkea ei heti havaita, mutta tutkimukset alkavat. Vauvan kehto kotona ei keinahda. Lapsi on sairaalassa enemmän tai vähemmän aikaa elämänsä alusta, mutta onneksi edes toinen vanhemmista voi olla mukana. Silti. Se ei ole sama vauvantuoksuinen onni. Se on sairaalan tuoksu, joka on pelkoa, lääkkeitä, desinfiointiaineita, kyyneleitä…toivoa ja toivottomuutta. Siellä jossain sängyssä voi olla rautakehikko ruuveilla päähän kiinnitettynä tyttö nimeltään Ninni. Lääkärin papereissa Tyttölapsi nro 291.

Ninni Schulmanin kirja Tyttölapsi  nro 291 (Flickebarn nr 291, Tammi 2022, suomennos Katriina Huttunen) kertoo rakastetun, Hagfors dekkareistaan tunnetun kirjailijan lapsuudesta välähdyksinä, ahdistuksena, lukuina ilosta ja surusta, muistamisen hetkistä niin pitkälle vauvaiästä kuin pystyy. Väistämätöntä on lukijan hämmennys, joskus kauhistuskin. Jollain voi olla epäuskoakin, mutta kannattaa muistaa, että vaikka Ninni on nuori  (synt.1972) oli hoitokäytäntöjä, joista osa on jo poistunut. Toki saamme lukea myös Ninnin lapsuudesta ja kouluajoista, ensimmäisistä ihastuksista, avioliitosta ja lapsista, mutta sitä ennen on tapahtunut paljon ja vielä enemmän sen jälkeen, kun Ninni halusi tietää, kuka hän oikein oli? Kuka oli vaikuttanut häneen niin, että läheisriippuvuudesta tuli todellinen taakka muille ja hänelle itselleenkin.  Miksi hän pelkäsi koko ajan hylkäämistä voimatta uskoa olevansa niin suloinen, että joku rakastaa häntä, vaikka pituus jäikin 144 senttimetriin? Kuka ja missä on määritelty oikea pituus? Miksi kansankodissa voi joku jossain sanoa ’epäkelpo’ aina hyväntuulisesta, iloisesta lapsesta, joka halusi vain saada olla hyväksytty ja rakastettu?

Schulman aloittaa kirjan loistavasti koskettavan kannen viriteltyä lukijaa, sillä kansi on todellakin…rakastettava, pieni tyttö hymy huulillaan. Sen asian tohtorit muistivatkin aina kirjoittaa Ninnin potilastietoihin, että miten iloinen hän oli. Mikseivät he koskaan muistaneet kirjoittaa itkuista, vuolaina virtaavista kyynelkoskista, kivuista, pelosta, ikävästä kotiin.

 Aloitus ei kerro vielä tuosta, sillä yllättäen aikuinen Ninni, kahden lapsen äiti, haluaa vain nukkua, nukkua, nukkua.

Niklas vie minut psykiatriseen päivystykseen ystävänpäivänä. Hän näyttää tutulta mutta on ventovieras…Se toinen nainen viestittelee Niklakselle koko automatkan ajan. Olen nähnyt hänen kuvansa facebookissa…

Viidentoista vuoden avioliitto on takana, mutta yhä siitä on jotain jäljellä. Muutakin kuin yhteiset lapset. Ei muistoja voi unohtaa. Ei niitä hyviä aikoja. Ei sitä ensimmäistä, johon hän saattoi uskoa. Ei voi unohtaa häntä, joka lupasi kerran, että hän ei jätä! Ninni jää vapaaehtoisesti S:t Göranin sairaalaan ja antaa itsensä pudota.

En ole enää reipas tyttö. En ajattele positiivisesti. En ponnistelle. Kerrankin tyydyn vain hengittämään.

Tarinan tuskallinen matka ovat muistiin työntyvät asiat. Kun Ninni saa käsiinsä potilaskertomuksensa ne sekä vahvistavat hänen ajatuksiaan omasta luonteestaan kuin tuntuvat keksityiltä. Miten uskomatonta onkaan, että hän osin vaurioitui jo kolmen ensimmäisen elinviikkonsa aikana.

Elinkelvoton. Epänormaali. Lääketieteellinen mysteeri, arvoitus, joka piti ratkaista.

Hän oli kuin vasikka, joka synnytyksen jälkeen erotetaan emostaan. Kumpikin huutaa ikäväänsä, emo ja vasikka. Ninni oli juuri syntynyt ja kieltäytyi syömästä, koska äiti oli viety pois. Häntä alettiin ruokkia letkulla.

Myöhemmin potilaskertomuksensa luettuaan, Ninni kertoo olleensa suurimman osan ajasta yksin. Terapeutti Helene kertoo pitkään sairaalassa olleiden lasten voivan kokea samoja oireita kuin on hyväksikäytetyillä lapsilla. Mutta kohdeltiinko häntä julmasti? Tulihan äiti myöhemmin. Ninni miettii kiusattiinko häntä sairaalassa?

Helene toteaa, että ’pieni lapsi joka on sidottu kiinni ei ymmärrä miksi häntä kiusataan. Lapsi voi tiedostamattaan tulkita kivuliaat tutkimukset rangaistukseksi.’

Ninnillä on skolioosi ja tavallista lyhyemmät reidet ja kyynärvarret. Myös usein ihottumaa, joka ei yhtään ihme, sillä hän viettää kipsikaukalossa yönsä ensimmäisen leikkauksen jälkeen, jolloin hänen selkäänsä siirretään osia hänen äidiltään. Kotona Ninni saa nukkua kipsikaukalossa isän ja äidin välissä. Kun hän kasvaa, kaukalosta valmistetaan suurempi. Vanhemmille on täytynyt olla hirveä tuska kiinnittää pieni kyyneleinen tyttö iltaisin kaukaloon, jonka tarkoitus on ojentaa hänen rankaansa. Mutta Ninnin ympärillä on koko ajan rakastavia ihmisiä. Ikävyydet tulevat vasta myöhemmin koulussa ja teini-ikäisenä. Hän ei saa pysyvää teinisuhdetta, Ei ketään, joka rakastaisi vain loputtomasti, eikä jättäisi. Silti hän näyttää aina iloiselta, vaikka sopivia vaatteita ei löydy edes lastenvaateosastoilta.

Ninnille potilaskertomusten lukeminen on tuskaa, sillä hänen on vaikea uskoa:

Potilas on sairaalassa kipsikaukalon sovittamista varten, sillä vanhemmilla on ollut vaikeuksia saada hänet kaukaloon. Jos potilaan huutamisesta ei välitetä, hän makaa kaukalossa kiltisti koko yön.

Miten kauan huusin ennen kuin annoin periksi? Mitä kaksivuotias muistaa?

Olkahihnoja on vahvistettu lisäämällä hihna kulkemaan vatsan poikki ja parhaassa tapauksessa potilas makaa tässä koko yön ilman ongelmaa. On tärkeä painottaa vanhemmille, että he eivät saa ottaa häntä ylös, vaikka hän huutaa. Potilas on niin älykäs, että hän saattaa hyvinkin vain teeskennellä.

Ninni Schulmanin kirja varttumisestaan vauvasta sairaana ja tutkittavana ja hoidettuna, on rohkea teko. Minäkin pelästyin, sillä sairastuin noin kaksivuotiaana auringonpistokseen, joka vei minulta sekä kävely- että puhekyvyn. Minut vietiin Turkuun hoitoon. Isän tyttönä ikävöin isää kaiken aikaa ja koska itkin aina todella kauan kun hän lähti, minut sidottiin sänkyyn kiinni kunnes huuto loppui. Isää kiellettiin tulemasta tapaamaan minua enää niin, että näkisin hänet. Miten kaksivuotias voi muistaa? Muistankin vain vasta kotiuttamisen jälkeen, että en pystynyt nukkumaan sängyssä, koska huimasi. Isä nukkui kanssani lattialla. Kun siirryimme sänkyyn olin kerran puoliunessa kun kuulin isän sanovan vieraalle äänelle: ”Nyt ostetaan tytölle televisio." Kylläpä alkoi aika mennä lujaa Lassien kanssa, mutta kolme kuukautta vei saavuttaa sama, mihin olin jo yltänyt. Nappasin kopin ja aloinkin lukemaan Aku Ankkoja ihan itse neljävuotiaana, koska kotiapulaisemme ei ehtinyt. Hän suotta syytteli minua auringonpistosta, joka ei ollut mitenkään hänen syynsä.

Kirja on Ninnin tarina, mutta meitä oli varmaan monia, joilla on erilaisia sairaalamuistoja. Ja sitten yksi sen ajan kauheus: ”Itkevän lapsen luokse ei saanut mennä.” Nyt se olisi rikos!

Heinäkuussa tasan vuosi ensitapaamisestamme, menemme naimisiin Kärnåsenissa. Minulla on Moran kansallispuku joka on ommeltu erityisesti minua varten. Norra Rådan puvun eräältä paikallisen kyläyhdistyksen mieheltä. Vitsailemme että lapsistamme tulee pieniä ruskasilmäisiä siitepölyallergikkoja.

Vihdoinkin tässä on tulevaisuus jota voin sietää.

lauantai 23. huhtikuuta 2022

Sinä istut siinä ja...


Sinä istut siinä ja ompelet.
On lähelläs ikkuna avoin.
Sen takana vaiheemme entiset
ja raskaat monella tavoin.

Syvä rauha yllä on maiseman,
tien yli käy sumujen sillat.
Minä suljen varoen ikkunan,
- Rakas, vielä on hallaiset illat.

- Oiva Paloheimo -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Pekka Mäkinen

torstai 21. huhtikuuta 2022

Leena Lumin luetut 2022

Olen ainakin pitänyt, mitä olen luvannut eli hidastanut lukemistani ja siitä kirjoittamista. Ruuhkavuodet ovat kun lapset ovat pieniä, mutta toiset ruuhkavuodet tulevat hyvin monille. Ajamme noin joka kuukausi Lohjalle ja kun olen Casper Julianin kanssa, olen hänen kanssaan, en elä somessa. Viivymme päiviä, koska jo ajot vievät päivän suuntaansa. Kesäkuulla koko poppoon kanssa lähdemme tapaamaan äitiä länsirannikolle. Yritän jatkaa vielä tovin... Ja minä luen, en kuuntele. Tai kuuntelen minä, sillä nukun mieluusti ikkuna auki ja kuulen lukiessani kettujen eri ääniä sekä jo mustarastaankin. Kohta alkaa puro soida. Kiitos kaikille lukijoilleni, jotka olette olette seuranneet minua jo kolmetoista vuotta♥

1.  Allie Reynolds: Hyytävä ystävyys (Shiver, MinervaCrime 2021, suomennos Maikki Soro)

2.  Sofie Sarenbrant: Valheenpunoja (Mytomanen, WSOY 2021, suomennos Helene Bützow)

3.  Monika Fagerholm: Kuka tappoi Bambin? (Vem dödade bambi? Teos 2019, suomennos Laura Jänisniemi)

4.  Lisa Jewell: Näkymätön tyttö (Invisible Girl, WSOY 2022, suomennos Karoliina Timonen)


5.  Jonna Vormala: Keitto Keittokirja (kuvat Suvi Kesäläinen, Otava 2022)

6.  Carin Gerhardsen: Unilaulu (Vyssan lull, MinervaCrime 2022, suomennos Maija Ylönen)

7.  Alba de Céspades: Kielletty päiväkirja (Quaderno Proipito, Otava 2022, suomennos Anna Louhivuori)

8.  Pierre Lemaitre: Kyykäärme (Le serpent majuscule, MinervaCrime 2022, suomennos Kaila Holma)

9.  Ninni Schulman: Kun kellot seisahtuvat (När alla klockor stannat, Tammi 2021, suomennos Antti Saarilahti)

10. Ruth Druart: Viimeinen yö Pariisissa (While Paris Slept, Sitruuna Kustannus 2021, suomennos Elina Salonen)


11.  Maaret Kallio, Kati Vuorento : Välillä olet varpuseni (WSOY 2022)

12.  Brit Bennet: Mikä meidät erottaa (The Vanishing Half, Tammi 2021, suomennos Maria Lyytinen)


13.  Laila Nevakivi: Lapsen oma puutarhaseikkailu (Minerva 2022)

14.  Joni Pyysalo: Putoamispaikka (WSOY 2021)


15.  Ninni Schulman: Tyttölapsi nro 291 (Flickebarn nr 291, Tammi 2022, suomennos Katriina Huttunen)


16.  Ann Patchet: Hollantilainen talo (The Dutch House, WSOY 2021, suomennos Laura Jänisniemi

17.  Ville Hytönen: Johannes Andreas (Like 2022)


18.  Elizabeth Strout: Voi William! (Oh William!, Tammi 2022, suomennos Kristiina Rikman)

19.  Mattias Edvarsson: Perhetragedia (En familjetragedi, Like 2022, suomennos Outi Menna)

20.   Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi (The Paper Palace, Tammi 2022, suomennos Tuulia Tipa)

21.   Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet (Tammi 2022)


22.  Riitta Jalonen: Omat kuvat (Tammi 2022)


23.  Alain M. Bergeron, Michel Quintin&Sampar: Uskomatonta! Krokotiilit (Savais-tu? Les Crocodiles, Minerva 2022, suomennos Noora Niemelä


24.  Elin Cullhed: Euforia (Eufori: en roman om Sylvia Plath, Atena 2022, suomennos Laura Kulmala)


25.  Edouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Combats et métamorphoses d'une femme, Tammi 2022, suomennos Lotta Toivanen)


26.  Antonio Caprarica: Elisabet II (Minerva 2022, suomennos Anna-Maija Luomi)


27.  Maaret Kallio, Susanna Ruuhilahti, Julia Savtchenko: Murkens ja hirmuinen syysmyrsky (WSOY 2022)

28.  Herman Koch: Pääosassa Sophia (En film met Sophia, Siltala 2022, suomennos Mari Janatuinen)


29.  Heikki Tiilikainen: Kolmen rintaman mies (Minerva 2022)


30.  Cristal Snow, Kati Vuorento: Penni Pähkinäsydän ja Viluhallan salaisuus
        (Tammi 2022)


31. Eija Aromaa: Välähdys hämärässä (Basam Books 2022)

Jatkuu hitaasti...Ensi viikon kirjakin on jo luettu, mutta kirjoitan sen vasta myöhemmin. Tämänhän piti olla vain harrastus, mutta vei koko naisen...

Rakkaudesta lukemiseen
Leena Lumi