Millainen taakka onkaan ollut kasvaa huomattavan
natsirikollisen lapsena. Sen on täytynyt olla sitä siitäkin huolimatta, että
osa lapsista ihaili isiään varauksetta. Pitää kuitenkin muistaa, että he olivat
pikkulapsia sodan aikana, joten heidän isänsä olivat heille isiä kuten keille
tahansa muille lapsille. Vasta heidän kasvaessaan ja saatuaan kuulla isiensä
teot, he toivat julki mielipiteitään Hitlerin lähimpien miesten toiminnasta ja
yllätys tai ei, henkeen ja vereen isänsä puolesta olevia löytyi ihan kuten
jälleen löytyy hyytävää ja mitään kaihtamatonta antisemitismiä. Eikä kyse ole
mistään pienistä ääriryhmistä, sillä vasta hiljattain tämän kirjan kirjoittaja
luki Saksassa vieraillessaan noin 14 000 vihakirjettä,
-faksia ja –sähköpostia, jotka oli lähetetty Israelin suurlähetystöön
Berliinissä. Eniten Gerald Posneria hämmensi, että mukaan oli laitettu nimet
yhteystietoineen. Mitä enemmän tätä tapahtuu, sitä tärkeämpää on muistaa, mitä
tapahtui toisen maailmansodan kauhuissa, führerin tarkan suunnitelman
alaisuudessa. Nyt pääsevät ääneen he, jotka näkivät Hitlerin sisäpiiriin
kuuluneet kuoleman arkkitehdit toisesta kuvakulmasta kuin muu maailma ja heidän
uhrinsa.
Gerald Posnerin Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan lapset
kertovat (Hitler’s Children, Sons and Daughters of Third Reich Leaders, Minerva
2018, suomennos Niko Jääskeläinen) on tänään yhtä ajankohtainen kuin
ilmestyessään ensimmäisen kerran 26 vuotta sitten. Ehkä jopa tärkeämpikin,
sillä antisemitismi kasvaa ja voi hyvin, esiintyy nimillä ja arvoilla eikä
tunne mitään häpyä, armosta ja menneestä oppimisesta nyt puhumattakaan. Luen
paljon kolmatta valtakuntaa koskevaa kirjallisuutta, mutta silti kirja tarjosi
runsaasti uusia nyansseja, hämmentäviäkin, jotka eivät olleet tavoittaneet
mieltäni. Tiesin natsien lapsista varsin vähän lukuunottamatta Rolf Mengeleä,
josta luin todella paljon jälkeen Gerald Posnerin yhdessä John Waren kanssa
kirjotetun tuoreen Mengele –elämäkerran. Isäni oli natsi kirjassa haastatellaan
yhtätoista Hitlerin sisäpiiriin kuuluneen henkilön poikaa ja tytärtä. Ihan
kiinnostavaa on kuitenkin ollut valita mukaan myös muutama ihan tuntematonkin
ja kysyä heidän lastensa mielipidettä. Tällaista henkilöä voi edustaa vaikkapa
yksi ensimmäisistä natsipuolueeseen liittyneistä, itävaltalainen Ernst Mochar,
joka liittyi puolueeseen jo vuonna 1927. Hänestä kertoo värikkäästi vasta
vuonna 1945 syntynyt tytär Ingeborg, joka taisteli tulisieluisesti isänsä
kanssa antisemitismistä joka tapaamisella. Lopulta hän jopa avioitui
juutalaisen kanssa ja sai Ernestille lapsenlapsia. Toinen tuntemattomaksi ja
vaille tuomiota aiemmin jäänyt oli Max Drexel, jonka tekemät kauheudet vain
odottivat esiintuloa. Vuonna 1953 syntynyt tytär Dagmar kertoo,millaista oli
elämä kun ei tiedetty mitään isän teoista ja millaista oli kun kauhein
paljastui. Dagmar oli henkeen ja vereen vuoden 1968 opiskelijamellakoiden viemä
ja poliittisesti vasemmalle aktivoitunut. Sattumalta hän löysi isänsä laukusta
syytelauselmat ja tajusi mistä oli kysymys. Dagmar ei tietenkään hyväksynyt
isänsä tekoja, mutta kun tämä oli vangittu ja pääsi sitten aikanaan vapauteen,
on kuin mikään ei olisi muuttunut: Drexelin ystävät ottivat hänet vastaan kuin
lomamatkalta saapuneen ja paheksuivat hänen kokemaansa vääryyttä! Kirjassa
kerrotaan kiinnostavasti miten Dagmar ratkaisi isä-asiansa etenkin sen jälkeen
kun hänestä oli tullut äiti.
Kirjan tunnetuimmat natsirikolliset olivat Hermann Göring,
Rudolff Hess ja Josef Mengele. Näiden lapsista Rolf Mengele oli vähiten haluton vastaamaan Posnerin kysymyksiin isästään. Hänhän ei ollut edes kasvanut Josef Mengelen
kanssa, vaan kun hän tapasi isäänsä lapsena, kuten yläkuvassa Sveitsin alpeilla
maaliskuussa 1956, Josef esiteltiin Fritz-setänä. Rolf oli ätinsä ja tämän uuden aviopuolison,
humanistisen isäpuolen kasvattama, joten hän maailmansa oli etäinen totuudelle
kunnes hän matkusti tapaamaan biologista isäänsä Argentiinaan. Rolfin välit Josefiin
ja koko Mengelen Günzburgissa asuvaan klaaniin katkesivat, eikä suku hyväksynyt Rolfin asennetta, vaan auttoi Josefia loppuun asti.
Hans Frank oli lakimies ja natsien asianajaja, Puolan
entinen kenraalikuvernööri, idyllisessä perhekuvassa, jossa mikään ei ole
aitoa. Kuva vuodelta 1942 pitää yllä Hitlerin perheidylliä: paljon lapsia eikä
mitään avioeroja! Lapsia Frankit hankkivatkit, mutta avioeroa Hitler ei heille
sallinut. Saksan miehittämässä Puolassa Frank oli julma johtaja, joka tapatti
katolisia pappeja, tyhjensi Puolan juutalaisista sekä uhosi tekevänsä
puolalaisista jauhelihaa. Jo joulukuussa
1942 85 prosenttia Puolan juutalaisista oli kuljetettu keskitysleireille.
Pojista isä oli erityisen kiintynyt Normaniin ja halusi pitää hänet lähellään.
Niinpä Krakovaan rakennettiin natsien toimesta koulu, johon myös Norman Frank
kutsuttiin, vaikka hän olisi halunnut jäädä Baijeriin, jossa muu perhe asui
Schlierseehen kauniissa ja tutussa kotikylässä.
Suurimman sensaation
nostatti veljistä nuorempi Niklas. Hän julkitoi armottoman vihansa isäänsä
kohtaan ja julkaisi 1987 isäsuhdettaan kuvaavan kirjan, Der Vater: Eine
Abrechnung. Niklas sai vastaansa järkyttävän kritiikkivyöryn isävihastaan.
Siinä missä Norman itki vielä aikuisena ristiriitaa isänsä julkisen ja
yksityisen persoonan kohdalla, Niklas ei antanut ikinä anteeksi ja teki vihansa
kuuluvaksi. Niklaksesta tuli Stern –aikakauslehden vastaava kirjeenvaihtaja. Kuvassa Brigitte Frank vierailemassa
Nürnbergin vankilassa syyskuussa 1946. Niklas on kuvassa seitsemänvuotias.
Frank hirtettiin alle kolme viikkoa vierailun jälkeen.(Niklaksen haastattelu!)
Kuvassa Rudolf Hess poikansa Wolffin kanssa muutamia päiviä
ennen Hessin lentoa Skotlantiin. Hessistä tuli Hitlerin läheisin ystävä jo
1924, mutta vaikka tämä nosti Hessin valtakunnan ministeriksi heti valtaan
noustuaan, heidän ajatuksensa eivät aina käyneet yksiin. Hess tietysti oli
antisemiitti, mutta hän kaihtoi suoraa väkivaltaa. Tätä Hessin poika Wolf
käytti vahvana vastavetona isänsä puolesta, kuin myös sitä, että tämä yritti
erillisrauhaa Britannian kanssa ja teki sinne kuuluisan yksinlentonsa. Puolesta
perusteluksi kävi myös se, että Rudolf virui brittien vankina suurimman osan
sotavuosista. Hess sai Nürnbergissä elinkautisen ja lopulta hänestä tuli
Spandaun viimeinen vanki, vanki numero 7. Liittoutuneet julistivat Hessin
kuoleman itsemurhaksi, mutta todisteet kirjassa puhuvat isäänsä loppuun asti
puolustaneen pojan puolesta eli Hess olisi surmattu.
Nürnbergin oikeudenkäynnissä nähtiin monta yllätystä, mutta
yksi oli eittämättä talousvelho tohtori Hjalmar Schattin toteaminen
syyttömäksi. Tytär Cordula suorastaan palvoi isäänsä ja kuvassa hän nojaa
isänsä kylkeen tämän palattua kotiin. Kirja sisältää paljon rakastetusta isästä
tyttären kertomana.
Hitler yritettiin pysäyttää montakin kertaa, mutta aina hän
selvisi kuin ihmeen kaupalla. Hän vaihtoi aikatauluja kaiken aikaa ja mitään
rutiineja ei päässyt syntymään. Syksyllä 1943 Claus von Stauffenberg asettui
Hitlerin vastaisen toiminnan johtoon. Tämä komea, karismaattinen, lahjakas aatelissuvun vesa, joka oli olympiatason ratsastaja ja osasi monia kieliä, oli
nähnyt itärintamalla saksalaisten julmuuden. Poika Franz Ludvig kertoo:
Hän ei ollut Hitlerin jyrkkä vastustaja alusta alkaen,
mutta ei myöskän innokas ihailija. Sellainen olisi ollut hänelle hyvin
epäluonteenomaista. Muunlaiset väitteet ovat yksinkertaisesti valheellisia.
Franz Ludvig oli oikeassa, sillä hänen isänsä alkoi epäillä
natseja juuri näiden juutalaisiin kohdistaman julmuuden takia.
Miten operaatio Valkyyriassa sitten kävi, on tiedossa.
Minulle oli kuitenkin aivan uutta tietoa, että kostonkäsi ulottui lapsiinkin,
jotka vietiin leirikeskukseen, Bad Sachsan vankileirille, Harzin vuoristossa Göttingenin lähellä. Olen
useasti ohittanut nuo vuoret, tietämättä tästä historian kohdasta mitään. Paikka oli suunniteltu noin
kolmellekymmenelle lapselle ja siellä Stauffenbergin lapset viettivät aikansa
miltei sodan viime hetkiin.
Kirjan kansi kuvaa yhtä Hitlerin lähimmistä eli Göringiä
tyttärensä Eddan kastetilaisuudessa. Eddasta ja isästään tuli toisilleen hyvin
läheiset. Edda oli isän prinsessa, joka sai liikuttavia kirjeitä Hermannilta
vankeudestakin. Yläkuvassa Hitler, Edda ja Göringin toinen vaimo Emmy.
Tässä Emmy ja Edda matkalla vankilaan tapaamaan Göringiä
aavistamattakaan tapaamisen olevan viimeinen. Posnerille Edda puhuu isästään
palvovasti, mutta myös arvonsa tuntien eli olihan hän Hermann Göringin ainoa
lapsi ja isän prinsessa.
Saksan merivoimien päällikkö Karl Dönitz oli henkilö, jonka Hitler nimesi seuraajakseen testamentissaan. Dönitz ei ollut yhtään poliittinen henkilö, hän oli sotilas. Tytär Ursula jopa väittää, että kristalliyön jälkeen hänen isänsä teki virallisen valituksen ylemmälle sotilasjohdolle. Ursula itse avioitui merivoimissa palvelevan Gunther Hesslerin kanssa, joka ei kuulunut natsipuolueeseen. Dönitzin oikeudenkäynti oli yksi dramaattisimmista, sillä amerikkalaisen yllätyspuolustajan mukaan Dönitz olisi kuulunut vapauttaa, koska...
Isästään kertoo laajasti tytär Ursula, sillä Dönitz ei suinkaan viettänyt loppuelämäänsä toimettomana, vaan halusi kirjoittaa muistelmateoksia ja hänestä myös kirjoitettiin paljon ja eniten puolesta. Ursulan vanhin poika alkoi neljätoistavuotiaana käyttää nimeä Dönitz-Hessler ilman, että siitä aiheutui hänelle mitään harmia.
Gerald Posnerin kirja Isäni oli natsi on todella kiinnostava
teos. Se täydentää jo tiedossa olevaa ja muistuttaa, mitä ei saa tapahtua enää.
Posnerin tyyli kirjoittaa on elävä ja hän kertoo runsaasti myös kulissien takaisista haastattelutilanteista, mutta hänellä on myös draaman tajua:
Bussi saapui Alvarengan tullikadulle São Paulon rähjäiseen lähiöön, ja Rolf seisahtui keltaiseksi rapatun rakennuksen eteen. Hiekasta sakea tuulenpuuska väistyi ja paljasti portin luona seisovan vanhan kumaraselkäisen miehen, joka oli kammannut hiuksensa huolella. Josef Mengele astui eteenpäin syleilläkseen poikaansa.
Rolf Mengele on muuttanut sukunimensä ja hyvästä syystä:
”Olen saanut tarpeekseni”, Rolf Mengele sanoo.” En voi
vaikuttaa siihen, kuka olen. Kohtaloni oli syntyä Josef Mengelen pojaksi.
Kuitenkin harva oman sukupolveni saksalainen ajattelee toista maailmansotaa,
natseja ja sotarikoksia yhtä paljon kuin minä. Isäni osallistui noihin
rikoksiin, ja nyt minun tehtäväni on vastata niistä hänen puolestaan. Se ei ole
enää lasteni velvollisuus. Isäni varjo päättyy minuun.”
"Der Schatten meines Vaters endet bei mir."
"Der Schatten meines Vaters endet bei mir."